keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Omituinen mielikuvitus



Vilkas mielikuvitus on arvostettava rikkaus. Olen todennut sen ennenkin kiittäen joskus jopa syntymän hetkellä paikalla olleita haltijattaria. Ehkä he ovatkin olleet suojelusenkeleitä, ken tietää? Niitä enkeleitä, jotka kulkevat kanssamme koko elämän ajan.  Minulla ei ole rasitteena tieteellistä koulutusta, käytän vain akateemisen maailman vihaamaa mutu-tuntemusta kirjoittaessani blogejani. Minusta tuntuu siltä...

Tämän kuvan olen ottanut välillä 1966 - 1968 Rengon Käräjämäestä alas kylään. Siellä olivat sisarusteni ja minun lempipaikat.
Haltioidun muiden teksteistä, taiteesta, kuvista, elämästä kuten myös usein omastani. Mielikuvitus kumpuaa ihmisen sielusta, joka on vaikeasti konkreettisesti hahmoteltava määre. Siksi johdan sen synnyn syntymälahjaksi. 

Mielikuvituksella tuntuu olevan usein siivet, jotka on voitu katkaista. Mielikuvitusta saatetaan yrittää kahlita monella eri tapaa. Toisaalta se on ylitsepursuava voima, joka tunkee ulos, vaikka sitä yritetään vangita ja rajoittaa. Ihmiset itsekin kohtelevat sitä joskus huonosti tyytyessään tavanomaisuuteen ja yrittäessään sopeutua muiden normeihin. Sen puolen tunnen hyvin. Myös itsestäni.

Rengon kirkkoa ohittaessani 18.2.2018
Kohdatessani oman mielikuvitukseni vapaasti kelluvana, ilahdun aina suuresti. Toki tiedän jonkin itsessäni ohjailevan sitä ollen siis sen osatekijä. Houkuttelen sen esiin. Toiminta on eräänlaista meditaatiota, jollaista tarvitsemme selviytyäksemme kaikista tehtävistämme. Ilahdun myös suuresti, kun tunnistan mielikuvituksen rikkauden muissa ihmisissä.  Vaikkemme sellaista asiaa koskaan otakaan sen kummemmin esille. Olen muutenkin arka ottamaan esille muiden ihmisten ominaisuuksia ja piirteitä. Jokainen meistä vastaa itse itsestään.

Oinaalaa. Markkulan suvun alkulähteillä.
Kuten olen aiemmin maininnut, olen kevyesti mukana mielenkiintoisessa projektissa, jossa suunnitellaan kyläkirjaa synnyinseutuni kolmesta kylästä. Suunnitelma on siis olemassa. Sitä on kuulemma yritetty jo aiemmin, mutta tänä vuonna otettiin taas uusi yritys. En ole tiennyt aiemmista yrityksistä. Olen edellsestä tietämättömänä joskus ajatellut ja saattanut mainita omista suunnitelmista tai paremmin toiveesta kirjoittaa kirja kotikylästäni. Se on ollut hitaasti syntynyt haave lähdettyäni tutkimaan sukuja joskus 2011 tienoilla.

Niitä keskeneräisiä ja epämääräisiä toiveita ja suunnitelmia, jotka odottavat toteuttamistani minulla kyllä riittää. Taustatyö vaatii yleensä pitkän ajan. Viime aikoina olen jo hellittänyt haaveistani. Teen, jos jaksan ja ehdin tehdä. Ja kas kummaa, viime kesänä minua pyydettiin tähän toiseen projektiin mukaan. En kesällä ehtinyt niiden kiinteistökauppojen satuttua samaan ajankohtaan osallistumaan. Nyt olen muutaman kerran käynyt tapaamisissa. 

Asemin tietä 18.2.2018
Tapaamiset ovat olleet minulle sukeltamista toiseen maailmaan. Olen tavannut paljon ihmisiä, joita en ole koskaan tuntenut, mutta he kuulostavat tutuilta ja meillä on usein erilaisia yhtymäkohtia. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka olen tuntenut viimeksi noin kuusikymmentä vuotta sitten kansakoulussa. 

Rengon vanha kunnantalo 7.6.2016.
Tämä on samankaltaista kuin mitä minulle on tapahtunut äitini synnyinpaikan ja koko Karjalan kannaksen suhteen. Se matka on jatkunut jo yli kymmenen vuotta ja ollut uskomaton.  Nyt olen samanaikaisesti matkalla omille juurilleni ja kotikyläni ja naapurikylien historiaan. Mielikuvitukseni on innoissaan. Kyllä näitä voi kuljettaa hyvin rinnakkain. Samanlaisia syrjäisiä maaseutuja molemmat.

Sunnuntaiaamuna herättyäni vetkuttelin sängyssä jo virkeänä, mutta vastentahtoisena vielä nousemaan. Olin äskettäin lukenut Facebookin ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”- ryhmästä, että Rengon kunnantalo aiotaan purkaa.  Joku oli jakanut Hämeenlinnan kaupunkiuutisten 10.2. julkaistun jutun ”Kunnantalo katoaa raitilta”.  Artikkeli löytyy mm. täältä.  Sille alueelle liittyy paljon muistoja ajalta 1964-1967. Aloin kuvitella samalla tapaa kuin usein ennenkin. Suljin silmäni ja näin rakennuksen sellaisena kuin sen muistin. Menin ensin Rengon Sähkön tiloihin, sillä se oli 1966 abikeväänä ja -kesänä ensimmäinen työpaikkani. Viereisessä Rengon Osuuspankissa olin töissä suunnilleen talvella 1970-1971 ja kesällä 1972. 

Koti oli myös tuolla. Kuva toukokuu 2013.

Silmät suljettuina kuljin kaikki tuntemani tilat läpi. Kunnan tiloissa en muista aikoinaan käyneeni. Vaikka rakennus näyttää etupuolelta otetuissa kuvissa matalalta, niin se oli kaksikerroksinen, ainakin. Myymälätilojen varastot ym. huoltotilat olivat pohjakerroksessa kuten myös talonmiehen asunto. Niiden ikkunat olivat siellä takapuolella. Talon toisessa päädyssä oli aikoinaan kirjasto.

Vanhat diat ovat vaurioituneita. Olisiko Rengon kunanntalon rakennukset juuri tuolloin valmistuneet 1960. Tuo harmaa auto saattaisi olla isäni auto?
Siirryin kuvitelmissani viereiseen pieneen kerrostaloon, jossa asuimme. Kuljin toisen kerroksen asunnon ympäriinsä, eri huoneet. Melkein näin vanhempani istumassa olohuoneessa (viittaus erääseen valokuvaan ja myös todelliseen kokemaani hetkeen). Viivähdin porrastasanteella, jossa usein istuin ensimmäisen, naapurissa asuneen poikaystäväni kanssa. Kävin autotallissa, jossa istuimme muistaakseni hänen isänsä autossa kuunnellen musiikkia. Muistoja valui mieleen. Nukahdin hetkeksi.

8.4.2014
Tämä on usein minun tapani eläytyä paikkoihin, jotka olen joskus tuntenut tai myös paikkoihin, joissa en ole koskaan ollut. Samalla tavalla kuljen loppuelämäni ne lapsuuteni mansikkapaikat läpi. Se on myös eräänlaista valmistautumista tuleviin asioihin. Joskus teen sitä jaksaakseni eteenpäin...

Eilen matkalla kotiin, 100 kilometriä, pimeän jo laskeuduttua, ajattelin, että outoa, miten jotkut asiat seuraavat toisiaan. Ajatuksesta lähtee ikään kuin henki toiseen ajatukseen. Voiko mielikuvituksen lennossa olla jotakin salaperäistä, sielustahan se tulee. Jotakin, joka yhdistää. Vähän samalla tapaa kuin telepatia, kun ajattelee jotakin ihmistä, niin tämä hetken päästä soittaakin. Omituisia ihmisiä, ajattelin.

Olin ajanut Asemille Hämeenlinnan kautta. Matkalla pysähdyin lyhyeksi hetkeksi Rengon kirkolla. Aikaa oli sen verran vähän, että otin vain muutaman kuvan ja kiertelin vanhempieni haudalle ja takaisin. Olisi kyllä pitänyt poiketa siellä kunnantalon seudulla, jonka näin Kirkkojärven toisella puolella. Aurinko paistoi silmiini.


Perille tultuani istahdin erään naisen viereen ja meidän kesken syntyi välittömästi mielenkiintoinen keskustelu, joka tulee jatkumaan. Kerron siitä joskus toiste. Myöhemmin ennen poislähtöä keskustelin erään aikoinaan samaa koulua käyneen miehen kanssa. Hän oli ehtinyt kirjoittaa omasta kotipaikastaan tarinan, jonka toivoin saavani luettavakseni sähköpostilla. Juttelimme niitä näitä. Sain häneltä kuulla, että kunnantaloa oli jo alettu purkaa. Hän oli paikalla, kun seinää oli jo rouhaistu. Keskustelimme myös siitä asuintalosta, joka myös puretaan, ainakin tuon lehtijutun mukaan. Asunnossa, jossa olimme asuneet ja jossa aamulla mielikuvituksen voimin kävin, oli ollut myöhemmin päiväkoti.  Kauheata, sekin lienee jo purettu! 

Muitakin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä pälkähti mieleeni. Mutta olenhan tämän kokenut jo aiemmin. Ajatuksemme johdattavat meitä ajatuksemme kohteisiin. Siksi tärkeätä on ajatella positiivisesti. Jos kirjoittaisin jokaisesta vastaavasta kokemuksesta blogin, niin en näkisi loppua. 




Innostuksen jälkeen seuraa usein väsymys. Silloin voin alkaa selvittää niitä muita kuulemiani asioita ja yhdistää vaikkapa sukuja toisiinsa. Jos jaksan. Liian usein nyt käy niin, että retkahdan sohvalle katselemaan televisiota. Aika aikaa kutakin. Kevät on jo ilmassa.
Ehkä tänä vuonna jotkin asiat etenevät. Kaikesta huolimatta. Jollette ole huomanneet, niin kirjoitin äskettäin pitkän tauon jälkeen uuden postauksen toiseen blogiini ”Kirjoituksia polun varrelta”. Kerroin siellä ajasta, kun minusta tehtiin teini. Pääset lukemaan kirjoituksen tästä.

Omituinen mielikuvitus viittaa oikeammin meihin omituisiin, erikoisiin ihmisiin, jotka aina löydämme toisensa. Me alamme heti kysellä, kuka sinä olet, mistä sinä tulet, ketkä olivat vanhempasi, isovanhempasi. Mistä saakka olet kiinnostunut näistä asioista? Elämä on täynnä kohtaamisia. 

Itse asiassa näissä asioissa ei ole mitään omituista eikä erikoista. Päinvastoin. Olemme ainutlaatuisia, jokainen ihminen. Innostavaa on se, että pystyy haltioitumaan tavallisen elämän keskellä omituisista asioista. Ja jotkut vielä kirjoittavat tällaisistä tavallisista asioista!






keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Hiljaisuuden aika


Hiljainen helmikuu hengittää ympärilläni. Kuljin keskellä päivää koko kylän läpi jalkaisin kampaajalle ja myöhemmin takaisin ja ihmettelin hiljaisuutta. Melkein ihmettelin, sillä eihän siinä ole mitään erikoista. Ehkä oma pääni oli vain hiljaa. Inspiraatiot eivät lennelleet, koska olin vain suorittamassa. Hiusten leikkaus, passikuvat viisumia varten, apteekki ja lopuksi kauppa. Pakkanen oli laskenut paljon aamusta. Olin pukenut liikaa päälle. Päiväsaikaan on turha lähteä kylille autolla, kun parkkipaikkoja on vähän. Kaiken lisäksi asun pitkän kylän pohjoispäässä ja nyt matka oli eteläpäässä. Koko alue on keskustaa. Suomalainen maalaiskylä Helsingin kupeessa, Hyrylä, Tuusulan keskusta.


 
Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Autoja myös, suurin osa oli parkissa. Yksi ystävä käveli vastaan ja jäin hetkeksi rupattelemaan. Kun kevät tulee, Suomi muuttuu eloisaksi ja värikkääksi. Talveen kyllästyneet ja väsyneet ihmiset riisuvat paksut vaatteet yltään ja elämä on taas täynnä ihmettä.

Torjuin Puutarhalehteä kaupittelevan puhelinmyyjän muistaessani, ettei minulla ole enää puutarhaa ja että kaikki hyllyt ovat täynnä vanhoja puutarhalehtiä ja kirjoja. Niitä riittää siitäkin huolimatta, vaikka olen antanut osan pois. Ne ovat aarteita, kultakimpaleita. Puutarhan voi omistaa myös muulla tavalla kuin asumalla talossa puutarhan keskellä. Aivan sama on matkustamisen kanssa. Matkustaa voi kotona lähtemättä minnekään. Monella tapaa. Kaikilla ei ole varaa matkustaa kaukomaihin tai ylipäänsä paljon minnekään. Matkustaminen on tarjottimella useaa kautta. 


Rikkaan mielikuvituksen omaavalla ihmisellä on kuvittelutaidostaan paljon apua lähtiessään viettämään virtuaalielämää. Joku voi sanoa, etteivät virtuaalikokemukset voi koskaan korvata todellisuutta. Eivät varmaan täysin. En lähde kiistelemään siitä. Joka tapauksessa minulle jopa tämä kirjoittaminen toinen todellisuus.

Lähtiessäni eläkkeelle sain eräältä työtoveriltani pienen kirjasen, Lotte Möller: Ajatuksia puutarhasta. Kirja on ilmestynyt suomeksi Sirkka Salosen suomentamana Basam Books Oy:ltä 2008. 

Aloin äskettäin ohimennen lukea sitä uudelleen vuosien jälkeen. Luku ”Keltanarsissit” sai minut vaihtamaan Facebookin kansikuvaksi omalle sivulleni narsissien kuvan. Uskokaa tai älkää, niin minua kouraisi sydämestä, kun aloin lukea sitä kappaletta, varsinkin, kun siellä siteerattiin runoilija William Wordsworthin runoa ”The Daffodils”:

”I wandered lonely as a cloud
That floats on high o’er vales and hills,
When all at once I saw a crowd,
A host of golden daffodils,
Beside the lake, beneath the trees,
Fluttering and dancing in the breeze…”



Enkä edes ole koskaan erityisesti pitänyt narsisseista. Näin sieluni silmin oman, entisen kukkapenkkini narsissit kevättuulessa tai viime kevään lumisateessa. Tiedän, että samanlaisia hetkiä tulee jatkossa vielä usein. Nyt on niin vähän aikaa kulunut poislähdöstäni, että kaikki tunteet ovat vielä pinnalla.

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, niin mielikuvitus rakkaiden kirjojen, valokuvien, päiväkirjojen ja kaiken muun avulla avaa helposti ovet ja ikkunat uudelleen niihin ympäristöihin, joissa olen elänyt ja jotka ovat mennyttä. Samalla tavalla voin matkustaa maailman ääriin vaikkapa lapsuudesta saakka rakastamieni karttojen avulla.


Edellä mainitsemassani Lotte Möllerin kirjassa tulin lukuun ”Flow”. Siinä hän kuvaa minullekin niin kovin tuttua tilannetta puutarhassa. Kun pihalle menee tekemään jonkin pienen askareen, niin siellä saattaakin hurahtaa useita tunteja ja paljon muutakin on samalla tullut tehtyä. Samanlaiseen flow-tilaan voi joutua muuallakin kuin puutarhassa. Hän sanoo sitä kutsutun ennen inspiraatioksi.  Olen käyttänyt tuota sanaa kovin usein. Olen huomannut välillä sen puutteen, kun ympäröivä maailma on muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, vähän kuin tänään kävellessäni tylsän kylän läpi muistellen vuosien takaisia haltioitumisen hetkiä, kun suunnittelin proseminaariaihettani aiheesta Hyrylän tori.  Olin juuri sairastunut ja aihevalintaani ohjasi ennen kaikkea käytännöllisyys. 


Inspiraatio syttyy helposti uudelleen, vaikka välillä tuntee menettäneensä kyvyn löytää se. Oletan, että meillä jokaisella on siihen omat keinonsa. Toisaalta sitä ei voi pakottaa vaan sen voi kuiskata kevyesti esille tekemällä jotakin sellaista, mistä pitää. Se syntyy myös vapaasta olemisesta ja kuljeskelusta, haaveilusta, lukemisesta, katselemisesta. Se on kynnys luovuuteen, luomiseen.

Huomasin usein luiskahtavani puutarhaan jonkun ihmeellisen säätuntemuksen takia. En osannut sitä koskaan selittää, mutta kiinnitin siihen huomiota, koska se oli kuin jokin sääntö. Se oli outo, lämmin henkäys. Oliko ilmankosteus ja lämpötila juuri sopiva?  Lotte Möller yrittää myös monisanaisesti etsiä vastaavaa tunnetta pohtiessaan flowta. 


Se oli eilen. Tänään aurinko on tullut sentään esiin. Auringolla on voima tuoda talven välillä piilossa oleva kauneus esiin. Lumi on valkoisempaa ja puiden huurtuneet oksat sädehtivät. Ilma on täynnä tähtiä ja kipinää. Talvipäivinä oli myös hetkiä, kun piti mennä pihalle tekemään jotakin. Monta ihanaa hetkeä vuosien varrelta muistuu mieleen. Kävelen tänään postiin viemään viisumihakemuskirjeen ja onnittelukortin. Se ei ole lähelläkään sama asia kuin pihalla touhuilu, mutta ajan myötä entisten puuhien tilalle tulee uusia asioita, kunhan vain antaa niin tapahtua. Menneeseen ei voi jäädä kiinni, mutta sen voi pitää mukanaan inspiraation lähteenä. Monet eivät tarvitse mitään lähteitä, kun hetkessä elämisessä on jo niin paljon ja liikaakin tekemistä ja haasteita. Minä taas koin ne tärkeiksi jopa sellaisissa tilanteissa. Ne voivat olla ihmiselle yksi turvajalka.


Niitä tulin taas kerran ajatelleeksi, kun lauantaina jouduin pieneen kiistaan erään ystäväni kanssa. Käsittelemästämme aiheesta ei olisi tullut kiistaa, jos hän ei olisi alkanut syyttää minua. Sellaisessa tilanteessa hätäännyn ja tahdon poistua tilanteesta. En välttele keskusteluja, mutta itse en keskustelun aikana kovin helposti arvostele tai syytä toista ihmistä hänen ominaisuuksistaan. Sinä olet sellainen ja tällainen, et tiedä mistään mitään, etkö lue mitään, mitä lappuja pidät silmilläsi?  Samanlaisia syytöksiä ja vielä pahempia ladellaan eri keskusteluissa netissä. Haluan pysytellä sellaisten asioiden ulkopuolella.  Jos voimme esittää mielipiteen pelkäämättä hyökkäystä omaa persoonaamme ja arvojamme vastaan, niin asia on ok.  Sitä samaa koin aikanaan kotona. Mikä tahansa vaatimaton arkinen kysymyskin nostatti toisessa osapuolessa hillittömän vihan puuskan valtavine syytöksineen kysyjän henkilökohtaisista ominaisuuksista. Miten sellaisesta voi selvitä muuten kuin astumalla ulkopuolelle?


Selvitimme asian nyt, mutta kotimatkalla huomasin voivani pahoin. Muistin, että samankaltaisia tilanteita on ollut ennenkin. On totta, että vanhemmiten meistä tulee entistä herkempiä. Kun toinen henkilö puuttuu identiteettiimme ja kyseenalaistaa meidät, niin emme ehkä enää halua olla kyseisen henkilön kanssa tekemisissä. Saatamme muistaa entiset vastaavat tilanteet, jotka olemme selvittäneet ja unohtaneet. Muistelimme niitä jo aiemmin, kun selvitimme tilanteen. Saa nähdä, miten tässä käy. 

Eipä muuta kuin, että antakaa ystävienne olla sellaisia kuin ovat. Minä suljen oman suuni enkä edes ota sellaisia aiheita keskusteluun, joskus aivan viattomia, joiden tiedän herättävän vastakkainasettelun mahdollisuuden. Niitä voi vain olla vaikea tunnistaa, jos jopa viattomasta kysymyksestä syntyy purkaus.

Aurinko on mennyt pilveen.  On myös aika lopettaa tällä kertaa.