maanantai 18. syyskuuta 2017

Penkille portin kautta



Olen kirjoittanut edellisissä blogeissani ainakin rivien välissä ja vähän suoraankin jotakin sellaista, joka on ollut läsnä jo ainakin viime keväästä lähtien. Kaikki touhu ja hyörinä on pitänyt sen kurissa. Olen kääriytynyt siihen, vaikka välillä on tuntunut pahalta. Kovin tuttua. 

Suurin osa kuvista tässä blogissa syyskuulta 2009
Kevään ja kesän nopeasti edenneet tapahtumat menivät ohitse ja yhtäkkiä ympärilläni oli suuri hiljaisuus. On kovin yleistä, että pahan olon saa helposti kätkettyä runsaisiin tapahtumiin, työhön, matkoihin ja toimintaan. Niin ollut usein ennenkin, olen siitä aiemmin kirjoittanutkin. Loma piti aikanaan (silloin kun lomia vielä oli) täyttää menemisillä, matkoilla ja ties millä, jotta ei ajattelisi niitä pakollisia hoidettavia asioita. Sitten oli työ, joka auttoi unohtamaan.

Saattamassa Arttua kouluun
Kaikenlaista työtä olen senkin jälkeen kerännyt itselleni, vapaaehtoista. Yhtenä yönä oikein laskeskelin kaikkea, mitä olen vuosien mittaan tehnyt ja teen. Ja sitten jopa suunnittelen lisää... Opiskelua vaikkapa. 

Kun yhtäkkiä saa karistettua pois kaiken sen pahan, joka on syönyt sydäntä ja sisintä, voi huokaista helpotuksesta. Mutta ei se olekaan niin helppoa. Ihmisen mieli on syvä ja monimutkainen. Kaikki kokemamme ja jopa tekemättä jättäminen jättää jälkensä. Usein emme edes halua pysähtyä ajattelemaan ja käsittelemään kaikkea, mitä on tapahtunut. Se lienee hyvin yleistä ja saattaa muuten johtaa umpikujaan ja sairauksiin. Vaikka olen aina yrittänyt käsitellä asioita monipuolisesti, niin jotakin jää katveeseen ja varjoon. Sitä on olla ihminen.

Työpiste syksyllä 2009.
Suuri muutos elämässä. Niitä muutoksia oli vaan tänä vuonna vähän liikaa, vaikka ne olivat pääasiassa positiivisia. Kaiken jälkeen koitti syvä hiljaisuus ja aloin huomata muita merkkejä; entisestään suurempi alemmuudentunne, väsymys, liika television katselu, itseinho, saamattomuus, ei saa enää mielihyvää harrastuksista, mikään ei oikein huvita eikä tunnu hyvältä, ulkopuolisuus. Eivätkö ne ole kaikki lievän masennuksen merkkejä. On kyllä totta, että olen vuosien mittaan oppinut tarkkailemaan itseäni sen lisäksi, että tunnistan samat asiat muissa ihmisissä. Usein pienikään muutos ei jää huomaamatta. Niistä ei vain puhuta, niitä ei käsitellä. Oikeasti ne kyllä pitää kohdata.

Tulossa bussilta kotiin
Voi olla aivan luonnollista, että vanhemmiten tällaisia tuntemuksia tuleekin useammin. Ne nyt vain tulevat ja menevät.  Olen viime vuosina pystynyt ne kovin hyvin peittämään ohimenevinä sekoittaen ne kokemiini ikäviin asioihin ja vain menemällä eteenpäin. Eihän niitä kukaan muu huomaa, jollen tee niistä numeroa. Voin sulkeutua seinien sisäpuolelle ja levätä. Niistä pitää voida silti puhua, ennen kuin ne syventyvät. 

Mikä johtaa ihmisen masentumaan?  Minussa se on pitkien vuosien stressi ja ahdistus, tiedän sen. Ja kun se kaikki onkin yhtäkkiä ohitse. Ihana tulevaisuus avautuu edessä! En tainnut oikein ehtiä mukaan? En osaakaan aloittaa mitään, mitä ajattelin. Kerrostaloon on vielä helpompi sulkeutua. 

Olohuoneessa.
Olen hyvin pystynyt selättämään vaikeat asiat kiinnittymällä positiivisiin juttuihin, omiin mielenkiinnon kohteisiini. Jos joskus olen lähtenyt liikaa muiden neuvoihin mukaan uskomalla saavani avun sieltä, se ei olekaan onnistunut. Vain se, että olen kulkenut omaa tietäni, on pelastanut minut. Tosin kerran kaikkein pahimpaan aikaan otin keskusteluterapian vastaan ja se auttoi juuri silloin. Pääsin edes osasta pelkoani ulos. Kirjoittaminen on aina ollut lääkkeistä parasta. Jos sekin alkaa maistua puulta, on aika itsetutkintaan. Onneksi niin ei ole vielä. Päinvastoin kymmenet uudet aiheet kutkuttavat mielessäni, kunhan saan tämän pois alta.

Selfie  22.9.2009
Siksi nyt yritän tähän hetkeen kaivella vastauksia aiemmasta elämästäni, vaikka se tuskin teitä, rakkaat lukijani edes kiinnostaa. Olenhan luvannut seurata intuitiota ja katsoa mihin se johtaa.

Syyskuussa 2009 elin mitä syvimmässä loukossa, mutta onneksi en tiennyt tulevista kauheuksista vielä mitään. Olin vapautumassa vaikeaksi ja ikäväksi muuttuneesta kumppanistani, joka ei ollut enää ystävä vuosikausiin. Elämä oli jo pitkään ollut yhtä jatkuvaa pelkoa, vaikka en sitä silloin vielä kokonaan ymmärtänyt, koska en ollut sellaista aiemmin kokenut. Vasta myöhemmin, sen muuttuessa konkreettiseksi, ymmärsin, mistä oli kysymys. 

Selfie 22.9.2009
Kesä 2009 ja koko sitä edeltävä vuosi olivat olleet kauheita. En ole vielä edes uskaltanut ajatella enkä käsitellä sitä aikaa muuten kuin välillä ehkä viitaten siihen suuntaan. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Monien mielestä vanhoja asioita ei pidä kaivaa ollenkaan. Minun terapiaani, kotikutoista oman mielen käsittelyä on juuri tuo menneen käsittely. Niinhän on ollut aina, lapsesta saakka.  Myöhemmin olen vain liittänyt terapiaani myös varhaisemmat sukupolvet. 

Jollen ole syystä tai toisesta käsitellyt asioita, ne tulevat vastaan myöhemmin.

Kun nyt selailin syksyn 2009 blogejani, näen niissä pakenevani ikävää todellisuutta luontoon, opiskeluun ja taiteeseen. Olin aloittanut taidehistorian opinnot saadakseni muuta ajateltavaa. Päiväkirjoissa ja runsaassa kirjeenvaihdossani tulee esiin erilainen näkökulma. Valokuvat taas kertovat, missä liikun ja kenen kanssa. Eikö ole huvittavaa tehdä tutkimusta omasta itsestä? Jälkikäteen. Ehkä opin sitä kautta tutkimaan myös muiden elämää? 


 6.9.2009 kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Penkille portin kautta”:


”Alakuloinen ja hiljainen sunnuntaipäivä. Heräsin jo viime yönä hiljaisuuteen. Olen tottunut havahtumaan unestani ääniin, jotka rikkovat normaalin yön rauhan. Nyt se oli hiljaista hiljaisempi yö. Puiden oksat olivat liikkumatta, kaukana kuului vain tasainen humina. Minun oli pakko mennä kuuntelemaan tarkemmin ulos pihalle. Tunsin hetken olevani ypöyksin maailmassa. Aika oli seisahtanut. Sitten kaukaa alkoi kuulua mopon ääni ja joku yksinäinen aamuyön kulkija ajoi ohi särkien hetken lumouksen ja palautti minut takaisin tälle planeetalle. 


Penkki ja portti. Luiskahtaessani kävelylenkille asutusalueelta ohitan silloin tällöin kävelytielle sijoitetun puisen istumapenkin. Se tuo aina mieleeni muita penkkejä ja lukemattoman määrän tarinoita. En tunne enkä ole koskaan nähnyt yhtäkään läheisten talojen asukasta. Nykyajan elämä pitää ihmiset omissa lokeroissaan. Suurin osa käy töissä ja kaikki liikkuvat eri aikaan ympäristössä, jos ylipäänsä liikkuvat. Yksinäinen penkki tien laidalla symbolisoi minulle yhteisyyden tarvetta, paluuta aikaan, jolloin ihmiset kokoontuivat jonnekin ilman sen suurempaa aihetta seurustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä. Se on aika harvinaista tänään. Saatamme ihmetellä ja/tai paheksua nuorisoa, joka kokoontuu S-Marketin katoksen alle iltapäivisin. Mutta se kokoontuminen kertoo vain ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta tavata toisiaan jonkun asian äärelle tai vain kokoontua ilman asiaa. Minäkin kaipaan sellaista ilman mitään syytä kokoontumista.

Lontoossa joskus kauan sitten
Portti, se kiihottaa mielikuvitusta jo aivan toisella tavalla. Portin kautta voin tällä kertaa kulkea niille penkeille, todellisille tai kuvitteellisille, joilla olen istunut tai jättänyt istumatta. Useimmiten seison ja vain kuljeskelen ottaen sillä tavalla ympäristön ja maiseman haltuuni. En istahda penkille, seison ja kävelen mieluummin. Jos istahdan, niin vain hetkeksi ja annan mielelläni paikkani muille. Ehkä minunkin on joskus tulevana päivänä istahdettava ja pysähdyttävä. Samoin kun on opittava valvomaan yöllä. Yksinolossa on vielä paljon haltuun otettavaa ja opittavaa, vaikka nautinkin siitä. Tämä poikkeuksellinen kesä on tuulettanut sisintäni kunnolla ja tuo eteeni aina uusia asioita mietittäväksi.

kesäretkellä kesäkuuss 2009
Kun aikanaan muutimme tälle asuinalueelle, sain huomata, että naapurit kokoontuivat usein tuohon kujalle seisoskelemaan ja keskustelemaan. Sillä tavalla tutustuin heihin. Mietimme usein myös penkin pystyttämistä tien reunaan, jotta voisimme välillä istahtaa sille hetkeksi. Usein menimme sitten jatkamaan keskustelua jonkun terassille. 

Nyt kesällä olen asunut täällä 9 vuotta ja sinä aikana on tapahtunut paljon. Me kaikki olemme muuttuneet, osa on muuttanut pois. Oudon haikeana ajattelen menneitä kesiä, syksyjä, talvia ja keväitä. Näen ne edelleen värikkäinä ja äänekkäinä mielessäni ja voin halutessani palata milloin tahansa niihin hetkiin. Tiedän, että olemme kaikki vanhentuneet, osa on tullut sairaammaksi, raihnaisemmaksi. Mutta se ei ole ainoa syy siihen, että kaikki on auttamattomasti muuttunut. Maailma ympärillämme on muuttunut. Minä olen muuttunut, sävyt ovat tummentuneet. Pettymykset ja surut ovat värjänneet minua, mutta eivät ole lannistaneet. Haluan sen elämänilon takaisin vai kuvittelenko vain sen olemassaolon. Sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Vai onko vain tämä synkkä, hiljainen ja sateinen päivä ja asioiden keskeneräisyys masentanut minua?


Ihmiset jäävät usein vanhetessaan paikoilleen, istuvat paljon, muistelevat, tulevat jäykiksi. Mutta että nykyään jo nuoremmille käy niin, se on hälyttävää. Me kuljimme varmaan aikamme niin lujaa, että ohitimme samalla onnemme ja saamme nyt tyytyä vain haaveilemaan ja lukemaan rauhallisemmasta elämästä, jolloin meillä oli aikaa penkeille teillä, puistossa ja puutarhoissa. Kysymyshän on vain pienen piirun mittaisesta erosta todellisuuden ja kuvitelman välillä. Ajatuksesta. Aamulla sateessa kävellessäni penkit ja portit olivat vielä sävyltään iloisempia eikä sen jälkeen ole tapahtunut mitään sellaista, jonka olisi pitänyt muuttaa niitä. Siis vain ajatuksia!”


Päiväkirjaani olen kirjannut 13.9. 2009  seuraavaa vapaasti kerättynä:

On ollut levoton yö, useita heräämisiä, korvani ovat rikki. L on käynyt eilisen aikana tyhjentämässä taloa. Hän on valikoinut esineet veitsentarkasti. Luettelen esineitä ja totean ne. Myös sen, että hän on vienyt myös minulle kuuluneet seinään kiinnittämäni Indiskasta ostamani telineet Buddhan patsaille ja tietenkin ne patsaat, jotka kuuluivat hänelle. Neljä ruokapöydän tuolia on lähtenyt ja muuta hänelle kuulunutta tavaraa. Keittiöstä lähti veitsiteline. Se herätti mieleeni karmivasti juuri tuon veitsenterävän valinnan, mitä hän on käyttänyt. Minusta on omituista ja jopa pelottavaa hänen hiippailunsa talossa poissa ollessani. Sitä hän on tehnyt jo pitkään viedessään tavaroitaan pois. Kauhistelen myös omaa ajatteluani, porautumistani ihmisen sisimpään ja sellaisen näkemistä, mitä en ole aikanaan halunnut nähdä hänessä enkä halua jatkossa nähdä kenessäkään kumppanissa enkä ystävässä.

No, tuollaisia asioita jouduin sitten myöhemmin usein vielä pohtimaan omassa elämässäni ja näkemään tuntemissani ihmisissä. Näillä kaikilla asioilla oli vahva yhteys ihmisen ahneuteen ja omaisuuteen. Kerron itse tulevaisuudessa haluavani kokonaan irrottautua tuosta kaikesta. Ahneudesta erityisesti. Onneksi pystyin siihen. Kaikella on ollut kuitenkin hintansa, ajattelen nyt.


Samana iltapäivänä hän tulee jälleen hakemaan lisää tavaraa. Kirjaan pelkoni, haluan suojella itseäni kiihkeästi ”pahalta”, mikä on huokunut hänestä jo vuosia. Se kaikki on täysin irrationaalista, en osaa sitä selittää, se vain on. Hän ei ole väkivaltainen ja puhuu vain humalassa rumia. En pysty puhumaan hänelle, en ole vuosiin pystynyt, koska pelkään. Se on salainen pelko, jota en pysty selittämään kenellekään. Olen syyllinen kaikkeen, hän syyttää minua kaikesta, jos yritän aloittaa keskustella tai vain kysyä jotakin.

Kirjoitan, että kävin tyttäreni kanssa Keravan sirkusmarkkinoilla ja ostin itselleni ponchon. Se on muuten vieläkin käytössäni. Pohdin vielä sitä, miten joku on käynyt ikään kuin aivojeni sisällä ja on siksi osannut käyttää minua niin paljon hyväkseen. Olin ollut aivan liian avoin. Olikohan tuokin, vähän kerrallaan tavaroiden haku, eräänlaista kiusaamista? Hän haki pöydän jalat erikseen. Pöytälevy oli sitten päiviä yksikseen lattialla. Kirjahyllykin oli lähteä, mutta en antanut. Lokakuun alkupuolella, kun hän oli jo kuukausien ajan vienyt huonekaluja ja muuta tavaraa ja näytti siltä, että loppu häämötti, vaihdoin lukot talossa. Sain sen neuvon asianajajalta. Ehkä sitä neuvoa ei olisi pitänyt kuunnella.

Olen oppinut paljon, mutta kaikella on ollut hintansa kuten jo aiemmin totesin. En osannut varoa, uskoin liiaksi hyvään ihmisessä. Uskon kyllä vieläkin, mutta olen tarkempi.

Valokuvia selatessani näen, kuinka tyttäreni lapsineen oli paljon mukana elämässäni. Elisa Torniosta kävi ilahduttamassa minua. Aloin rakentaa uutta kotia itselleni, ostin kirjoituspöydän ikkunan eteen. Luonto ja puutarha olivat tärkeitä. En tiennyt vielä, että paljon pahaa oli odottamassa edessäpäin. No, mutta oli hyvääkin. Sellaista se elämä on. Monimuotoista ja -monimutkaista.

Helpotti tämäkin.




perjantai 15. syyskuuta 2017

Sukujen saroilla



Vaikka en ole aikoihin kirjoittanut sukututkimuksesta muuten kuin viitteenomaisesti, en silti ole jättänyt sitä.  Aikani ja voimani eivät vain ole riittäneet eivätkä ehkä jatkossakaan riitä kaikkeen, mitä pitäisi tehdä. Siksi mielessäni on jälleen pyörinyt ajatus heittäytyä kokonaan ”vapaaksi taitelijaksi”. Se merkitsisi luopumista kaikista työllistävistä sidonnaisuuksista sukuseuroissa ja kerhoissa ja keskittymistä tutkimiseen, opiskeluun ja kirjoittamiseen.  Lisätehtäviä on ollut välillä jopa lisää tyrkyllä, mutta olen kieltäytynyt tuntiessani voimavarani. 

Vanhoja kuvia jaan tässäkin kirjoituksessa. Nyt olisi taas aika ajatella sukujen havainnollistamista.
Iso muutos, jonka pyörteissä vielä kipuilen, pistää monta muutakin asiaa uuteen järjestykseen. Saatan siis vielä pitkään kirjoittaa enemmän niistä ja omista pohdinnoistani kuin kuljeskella 1700-luvun poluilla ja niityillä. Vaikka silti teen tuota jälkimmäistä historiassa pyörimistä nyt enemmän mielessäni kuin ehdin kirjoittaa siitä. Blogissa sanani on vapaa.

Olen silti kirjoittanut aina välillä tekstiä 1803 syntyneen Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän perheestä, jonka ehkä julkaisen myös blogina. Ajattelen sitä enemmän sukuseuramme kotisivulle. Keväisen sukukokouksen jälkeen oli tarkoitus kirjoittaa siitä Karjala-lehteen, mutta sitten muut tapahtumat liittyen talon myyntiin tempaisivat minut mukaansa ja kirjoitus jäi tekemättä. Sukukokouksessa kerroin nimittäin mukana olleille, että me kaikki olimme tavalla tai toisella samaa sukuhaaraa. Ajattelin palata aiheeseen muulla tavalla. Kirjoittaminen on kuitenkin äärimmäisen hidasta, koska aina välillä etsin tarkennusta muualta; sukututkimuksesta tai kirjallisuudesta. 

Tässä isoisäni sukujuuret
Nyt minua suorastaan kauhistuttaa se, että vaikka olen maininnut kirjoituksen sisällä lähteitä, niin en ole tekstinkäsittelyssä liittänyt niitä aineiston sisään.  Minulla on kesken myös jo alun perin tammikuussa 2016 Kirjosista aloittamani monisivuinen teksti, johon heti alusta lähtien liitin viittaukset.

Lokakuun ”Kuulutko sukuuni”-tapahtuma Vantaalla vaikuttaa myös noihin Sirkiän suvun juttuihin, koska olemme sukuseurana ilmoittautuneet osallistuvamme omalla pikkuosastolla tapahtumaan. Sinne pitää seinille saada kaikenlaista materiaalia. 

Sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukon kanssa paneudumme asiaan ja vietämme myös aikaamme siellä. Tapahtuma on minulle tuttu, koska olen vuosikausia kuljeskellut siellä kuuntelemassa luentoja ja tutustumassa ihmisiin. Meillä ei ole vielä mitään sukukirjaa myytäväksi eikä paljon muutakaan. Lähinnä on kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtumasta jää virikkeitä jatkoa varten. 

Muut kuvat syyskuulta 2012. Kun 13.9.2012 Helsingin Kuolemajärvi-kerho kokoontui Karjala-talolla Liisa Vihko piti esitystä, jossa Venäjän hallitsijoiden rinnalla olivat Kukon suvun jäsenet. Liisa on minullekin ja useimmille Sirkiöille sukua. Kukot ja Sirkiät ovat Kuolemajärven Karjalaisten kylästä lähtöisin.
Edellä kirjoittamastani tulee auttamatta mieleen, että selittelen tässä vain laiskuuttani, kyvyttömyyttäni ja kokemattomuuttani. Toisaalta on hyvä pitkästä aikaa rohkaista mielensä ja lähteä ihmisten pariin. Enkö sitten ole ollut siellä koko ajan? Kyllä toisaalta olen, mutta olen huomannut aristelevani entistä enemmän menemistä ihmisten joukkoon ja ennen kaikkea itseäni. Muut eivät sitä ehkä huomaa vaan ajattelevat minun olevan ennen kaikkea sosiaalinen ihminen.

Alex oli syyskuussa 2012 vasta seitsemän kuukautta vanha, mutta kuvista näkee, että ne piirteet, jotka myöhemmin tulivat selkeämmin esille, olivat jo silloin olemassa. Mummin korit ja niiden sisältö kiinnostivat erityisesti. Kuten nytkin.
En ole oikeasti. Meistä useimmat tulevat vilkkaiksi ja sosiaalisiksi, kun he saavat muista ihmisistä hyvää vastakaikua. Kolhut elämässä saattavat tehdä meistä toisista varovaisia muiden ihmisten suhteen. Minäkin pelkään koko ajan saavani nenilleni. Pelkään vieläkin avatessani sähköpostin, että siellä on jotakin ikävää odottamassa. Vaikka suurin osa ikävistä asioista tuli vain yhden ihmisen kautta, niin vuosien mittaan olen monistanut sen olevaa suuremmaksi. Ajattelin, että muutkin voisivat kohdella minua samalla tavalla. Siksi en kestäisi tippaakaan vihapuhetta, sitä, jota on nykyään kaikkialla. 

Yritän sanoa joka päivä itselleni, että nyt voin edetä omalla tielläni omana itsenäni pelkäämättä enää. Voin olla jälleen rohkea ja aloittaa uusia asioita. Voin lähestyä uusia ihmisiä rohkeasti. Jos minut torjutaan, se ei johdu minusta, syitä voi olla muitakin.

Facebookissa äiti kertoi, että poika oli oppinut seisomaan.
Sukututkimuksiin liittyen viime viikolla pari päivää meni tutkimuksen parissa. Viime kevään Markkulan Viestiin kirjoitin tekstin otsikolla ”Se aika ei ole kaukana”, jossa kerroin omalla kotipaikallani asuneiden hämäläisten esivanhempien historiasta sen, mitä olin saanut selville. Kirjoitukseni pohjautui samannimiseen blogikirjoitukseeni 10.12.2015, jota olin kyllä aika paljon muuttanut ja korjannut. Oli ilahduttavaa saada pian lehden ilmestymisen jälkeen viesti sukututkija Esko Karisalmelta, joka kuului myös Markkulan sukuun ja on siis myös kaukaista sukua minulle. Saamani viesti tietoineen auttaa minua täydentämään ja korjaamaan aiempia tietojani.  Siinä sitä tutkiessa meni sitten pitkä tovi, koska samalla yritin saada asiaa kirjalliseen muotoon samalla tutkien vanhimpia rippikirjoja ja täydentäen tietoja Sukujutut-ohjelmaan. 

Jonnekin lähdössä tasan viisi vuotta sitten. Selfie, kamera jalustalla.
Vähän aiemmin mainitsin, kuinka hidasta ja vaivalloista on kirjoittaa sukututkimusasioista. Nyt kysymys oli lähinnä siitä, mistä Siukolan talon ihmiset, paikalliset varhaisimmat esivanhempani ilmestyivät kotikylääni.  Heitä ei tosin käsittääkseni pidetty aiempien polvien mielestä sukulaisina, koska talo oli siirtynyt sitä ennen tyttärien kautta eteenpäin. Aionkin kirjoittaa näistä myöhemmistä sukupolvista syksyn lehteen, jos se nyt hyväksytään. Blogeissani olen heitäkin käsitellyt useampaan otteeseen.

Suoraan sanoen menin kyllä tutkimuksissani vähän liian pitkälle, kun jouduin lopulta myös erään haaran mukana tänne Tuusulaan, aivan lähelle näitä nurkkia, jossa nyt asun. Olivatko hekin sukua ja miten heidän haaransa jatkuivat, sitä en vielä selvittänyt eikä se ehkä selviäkään.

Hämeenlinnan historiallisessa museossa linnan kupeessa oli valokuva-näyttely, jossa oli esillä valokuvia. Sääli, etten kuvannut tarkemmin. 8.9.2012
Olen siis välillä Hämeessä ja sitten taas Karjalassa. Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä Facebookissa eräs aktiivinen ryhmäläinen kysyi meiltä muilta, tunnemmeko olevamme kuolemajärvisiä vai mitä olemme. Oikeastaan minun ei edes tarvinnut miettiä sitä. Olen eniten tällä hetkellä kuolemajärvinen, vaikka olen syntyjään hämäläinen Rengosta, mistä olen myös erityisen ylpeä. Sanon aina kaikille, että olen kotoisin Kuolemajärveltä. Korjaan kyllä, että en ole siellä syntynyt. Miksi näin, olen ehkä joskus yrittänyt sitä selittää. Suurin syy lienee siinä, että en pysty enää käymään kotipaikallani, talossa peltojen takana. Mutta eihän minulla ole oikeasti paikkaa edes Karjalassa. Ota tästä nyt selvää? Voisitte tekin miettiä asiaa! Olen kiinnostunut myös teidän ajatuksistanne.

Se ei ole siis paikasta kiinni. On paljon karjalaisia, jotka eivät ole vielä koskaan edes ajatelleet juuriaan sen enempää.  Viime viikolla osuin sattuneista syistä tutkimaan sukua, johon minulla ei ole sen enempää yhteyksiä, nimittäin Uudenkirkon Rankeja. Kuolemajärvellä on paljon Rankeja, joita on kertynyt useita omaankin sukututkimukseeni. 

Samalla retkellä tuli vierailtua myös Hämeenlinnan Verkatehtaalla suuressa postikorttitapahtumassa. 8.9.2012
Olimme katsomassa Keski-Uudenmaan teatterissa mielenkiintoisen näytelmän ”Mechelin” ennakkoesitystä.  Siitä, Mechelinin merkityksestä ja hänen suvustaan voisin myös kertoa lisää, niin mielenkiintoinen juttu se oli.  Mutta ei tällä kertaa. Ystäväni näki nimittäin teatterissa erään ennestään tuntemansa Ranki-sukuun kuuluvan henkilön.  Eipä muuta kuin menimme kysymään, mistä hän on kotoisin.  Ja minä kysyn heti perään, kuka on isoisäsi, jotta pääsen tutkimaan. Selvisi myös muuta mielenkiintoista. Nimittäin henkilö, joka aikoinaan 1970-luvulla palkkasi minut pankkiin, sattui olemaan  hänen serkkunsa tai pikkuserkkunsa. Sekin kysymys, joka ei kyllä silloin aikoinaan ollut edes mielessä, selvisi nyt.

Sainkin kirkonkirjoista paljon selville, mutta selvityksestä jäi jälkeen sama kysymys kuin Sirkiöistä. Mikä yhdistää Kuolemajärven ja Uudenkirkon samannimisiä sukuja? Mistä he tulivat? Minne he menivät? Tutkimista riittää. 

Siinä 13.9.2012 Helsingin Kuolemajärvi-kerhon aktiiviset puuhanaiset. Olin minäkin joutunut mukaan kerhon toimikuntaan ja pidimme kokousta ennen illan tilaisuutta.