perjantai 17. marraskuuta 2017

Mukana tänään, eilen ja aina




Jostakin kumman syystä tai ei nyt niinkään kumman, pakenen usein vapaaseen kirjoittamiseen, kun minun olisi aika ahkeroida virallisemman kirjoittamisen parissa. Siirrän sen muun huomiseen ja istun tietokoneen ääreen kirjoittamaan näitä iänikuisia blogejani, henkireikääni jonnekin suurempaan. Harmaa marraskuun sää tunkee ikkunasta sisään. Tiedän, että minun pitäisi harrastaa ulkoilua ja ties mitä kaikkea. Mutta tässä istun ja hengitän sanoja, muistoja ja tuon ne tähän hetkeen, jossa elän.

Kaikki kuvat tässä blogikirjoituksessa ovat marraskuulta 2010. Tässä erään kurssimme vetäjä taidehistorian tohtori Elina Räsänen kuljetti meitä opiskelijoita Kansallismusseossa. Kuvassa näkyy osaa Kalannin alttarikaappia, joka on 1400-luvulta ja sen on tehnyt todennäköisestt mestari Francke Hampurista.
Saattaa olla kirjoitettu jo geeneihimme, miten elämämme kulkee eteenpäin. Kun joskus saamme ison idean irtautua johonkin uuteen ja loistokkaaseen uuteen elämään, niin tapahtuu jotakin. Tulee vaikkapa niitä rajoitteita, joista eräästä kirjoitin äskettäin blogissani. Esteet, joita kasaantuu suunnitelmien eteen, voivat olla hyvin naamioituneita ja yllättäviä. 

Loppujen lopuksi kaikkein suurimmat esteet ovat sittenkin omassa mielessämme.
Ettei vain se mieli kutsuisi ja huutaisi itse niitä paikalle. Siihen en halua uskoa. Jos niitä tavalla tai toisella on olemassa, voimme sen saman mielen kautta lentää vapaasti.  Kukaan ei voi sitä ottaa meiltä. Tässä kohden mieleeni tuli Viktor Frankl, joka selvisi aikoinaan keskitysleirien kauheuksista asenteensa ja suhtautumisensa avulla. Se oli samalla hänelle, jo psykiatrina toimineelle oppineelle ihmiselle, uskomaton käytännön koulu teoriansa testaamiseksi. Hän on kirjoittanut sotien jälkeen valtavan määrän kirjoja aiheesta, josta kehittyi logoterapia. Sanokoon kuka muu, mitä tahansa, niin ihmisen kokema omista voimavaroista lähtevä, elämän tarkoituksellisuus on itse asiassa kaikkien ymmärtämä, yksinkertainen asia, joka Frankl kehitti filosofiseksi ja psykologiseksi teoriaksi. Kaikki hyvät asiat lähtevät meistä itsestämme. Täältä pääset Viktor Franklin kotisivuille.

Kummasti tähän loppuun liittämäni blogikirjoitus ei sisältänyt mitään siitä, mitä kuvat kertovat. Ihanat kirjat olivat saapuneet Amazonilta.
Muistan aina välillä, että ensi vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Huomaan ajan ennen sitä olleen minulle käytännön vaikeuksien äärimmäistä testaamista jo ennen varsinaisen hienon eläkeiän alkamista. Hienoudesta viis, mutta ne kokemukset, ne,  te kaikki blogiani lukeneet jo tiedätte. Samalla niistä vaikeuksista tai niiden läsnä ollessa on syntynyt paljon ideoita ja ajatuksia, joihin ehkä jo kyllästymiseen saakka palaan näissä kirjoituksissani. Mutta näitähän ei ole pakko lukea. Kirjoitan ensi sijassa itselleni. Siinä yksi elämän tarkoitus minun osaltani. Samalla syntyy tekstiä monta muutakin osittain vielä piiloutunutta tarkoitusta varten, sivutuotteena.


Monet odottavat eläkkeelle jäämistä kuin kuuta taivaalta. Sitten kun eläkeaika alkaa, alkaa samalla mieletön tekeminen, kun pitää toteuttaa kaikki, mikä on jäänyt tekemättä. Se on vähän samanlainen prosessi, kun nuoruudesta aikuisuuteen siirtyminen. Ihminen tuntee hetken olevansa kuolematon ja aikaa on yltä kyllin. Elämässä kaikki ei mene niin eikä varsinkaan vanhempana. Suurten pettymysten kautta me sitten kirkastumme. Ehkä. Eipä tästä sen enempää. Jokainen tietää oman tilanteensa.

Aloitin bloggaamisen keväällä 2008. Minulla oli aluksi kaksi blogia ”Polulle kauas” ja ”Polkuani kuljen”.  Ensiksi mainittu hävisi aineistoineen 2012 blogipohjan poistuttua. Jälkimmäinen on vieläkin olemassa, mutta se on ollut salainen alusta asti. Kaikista kirjoituksistani minulla on paperiprintit ja word-tiedostot.

Kävimme jatkuvasti eri kohteissa. Eduskuntakin on kokenut tämän kuvan ottamisen jälkeen suuren remontin.
Blogissa ”Polkuani kuljen” kirjoitin sellaisista asioista, joita en halunnut muiden lukevan. Myöhemmin minusta on tullut paljon rohkeampi ja olen kertonut myös kesän 2008 ikävistä asioista, joista aikanaan en rohjennut edes puhua kenellekään.  Niitä samoja asioita vähän toisesta näkökulmasta kirjoitin päiväkirjoihini. ”Polulle kauas”-blogissani kirjoitin kauniista asioista.  Huomaan taituroineeni asioiden välissä pystyäkseni jaksamaan eteenpäin. 

Olemme myös äärimmäisen hyviä vähättelemään itseämme. Minä jos kuka sen tiedän. Olen ollut mestari itseni alentamisessa ja tiedän useita muitakin. Kun sitten meidän alentamiseemme osallistuvat muutkin, niin soppa on valmis.  Useita alennetaan ja vähätellään työelämässä, mutta se ei ole ollenkaan harvinaista kotona eikä koulussa alkaen lapsuudesta. Olen kokenut sen kaikilla alueilla. Se alkaa myöhemmin ruokkia itse itseään.  Ympärillämme on aina persoonia, jotka vaistoavat sen toisesta ihmisestä ja jatkavat alentamisen kierrettä, joka usein jatkuu elämän loppuun saakka.

Muistan hyvin sen mahdottoman kylmyyden ja pienen lumisateen, kun kiertelimme ympäri Helsinkiä pitämässä esityksiä eri kohteista. Tässä vuorossa Taidehallin esittely. Ulkoapäin.
Muistaakseni en ole kirjoittanut tästä aiemmin, vaikka olen sen aina tunnistanut. Olen ollut liian kiltti hyökätäkseni sitä vastaan, en jatkossakaan puutu siihen huomatessani muiden ihmisten alistavan minua.  Meille jaetaan nykyään valtavasti kaikenlaisia ohjeita, miten pitää toimia ja mitä tehdä. Sen sijaan, että alkaa orjallisesti noudattaa muiden ohjeita, niin paras ohje on, että opettelee tuntemaan itsensä ja tunnistamaan asiat, jotka ovat vaikuttaneet meihin aikojen kuluessa. 

Tässä tulee auttamatta mieleen myös tuo MeToo – kampanja. Sehän lähti lähinnä seksuaalisesta häirinnästä. Uskon, että useat naiset ovat nyt miettineet niitä tilanteita, joissa he ovat kohdanneet asian. Minäkin yritin kaivaa muististani, mutta enpä ole suoranaisesti kokenut sellaista. Muistin pari tapausta nuoruudesta, mutta oma asenteeni ja suhtautumiseni vesitti ne nopeasti. Suomessa kampanjan voisi laajentaa työelämän valtarakenteisiin ja jopa perhe-elämään. Kuten aiemmin jo mainitsin, niin niissä olen kokenut riittävästi vähättelyä, alistamista ja kunnioituksen puutetta siksi, että olen ollut nainen. Me naiset vain pidämme silloin suumme kiinni, koska omaa pesää ei ole soveliasta liata.


Olen saanut pakolliset kirjoitukset tehtyä, kirjeet ja sähköpostit lähetettyä. Nyt voisin heittää vapaalle. En taida osata tehdä sitä, vaikka koko ajan yritän opetella. Olen tällä viikolla nukkunut tosi pitkään ja nähnyt paljon unia. Joskus kirjoitan unen muistiin, koska tiedän sen pian haihtuvan mielestä. En näe koskaan painajaisunia, mutta usein erikoisia. Tänä aamuna näkemässäni uni päättyi, kun olin katsomassa auringonlaskua. Kameroilla oli unessa taas jokin rooli. Koska uni oli tosi pitkä ja monimutkainen enkä edes tuntenut siinä olevia ihmisiä, en pitkästytä teitä sillä. Joka tapauksessa on varmasti hyvä merkki, kun nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja näkee paljon unia.

Ihminen on hyvä unohtamaan ikävät asiat. Olin ottanut jo aikoja sitten erilleen pari kirjoitusta marraskuun lopulta 2010 otsikolla ”terapeuttista tutkiskelua” (huom. pieni alkukirjain).   Ennen kuin sujautan ne takaisin mappiinsa, voisin hetkeksi palata siihen ahdistavaan mielentilaan, missä elin seitsemän vuotta sitten. 


”Reippaat koululaiset ajavat ohitse kirpeässä pakkasilmassa. Orava mukeltaa ulos viemiäni pähkinöitä. Mustarastaat tuntuvat palelevan, kylmä saa ne maan tasalle ja joskus ne roikkuvat siivet levällään sireenipensaan oksissa.  Muut pikkulinnut saapuvat kohta lämpimän metsän kätköistä aamiaiselle. Minäkin laitan takin päälle ja kaulahuivin kaulaan, kun menen postilaatikolle. Pakkasta ei ole enempää kuin 15 astetta. Meistä on tullut arkoja. Näin oli aamulla, kun aloin kirjoittaa tätä.

Olen ennenkin kirjoittanut, kuinka lapsuudenperheeni asui maalla. Kun kävin 11-vuotiaasta lähtien oppikoulua Hämeenlinnassa, lähdin joka aamu ennen kello 7 tienvarteen bussia odottamaan. Ulkona oli vielä pilkkosen pimeää, kun suunnistin pihapiirin ulkolaidalla olevaan ulkovessaan tarpeilleni. Sisälläkin oli aamuisin vielä kylmää muualla paitsi keittiössä, jonne äiti laittoi aamuvarhain tulen. Pihalle sai sytytettyä vain himmeän ulkovalon, jonka säteet riittivät vain rapuille.  Vielä joskus unissani palaan tuohon ulkoeteiseen, valoon, joka ei syty ja oveen, jota on vaikea laittaa lukkoon. Nuorena ihminen on vielä uskomattoman luottavainen ja tasapainossa maailman kanssa. Olen unohtanut tuosta ajasta kylmyyden ja pimeyden. Tiedän palelleeni, kun jostakin muistin sopukoista tulee näkyviini pieni tyttö, joka kävelee Hämeenlinnassa sillan yli tuulessa ja tuiskeessa kohti Hätilässä sijaitsevaa koulua. Samoin palelin joskus linja-autoaseman edessä ennen uuden asemarakennuksen valmistumista. Palelin myös aamuisin bussipysäkillä. 

Entä nyt? Annan haalistuneiden muistojeni liukua pois. On paljon muuta tekemistä, en ehdi palauttaa niitä sen enempää mieleeni. Tunnen useimmiten nytkin olevani tasapainossa. On kuitenkin asioita, jotka yrittävät horjuttaa minua. Olin lapsena yhtä yksin kuin nytkin ja minun oli selvitettävä ongelmani itse huolimatta vanhemmistani. Ongelmat olivat ehkä vain pienempiä, oli vain selvittävä päivästä toiseen. 

Tällä viikolla olen ollut välillä lähes pakokauhun vallassa. En halua olla näin yksin. Ihmettelen kyllä ajatteluani sikäli, että olen ollut yksin jo vuosia. Mutta saattaa olla, että jo näennäinen vastuun jako jonkun toisen kanssa, vaikka se ei toimikaan käytännössä, tekee elämän helpommaksi. Talo natisee talven alla, palelen, lämpötilaa ei saa riittävän korkeaksi, viemärit pitävät ihmeellistä pulputusta, vetävät joskus hyvin ja joskus huonosti. Minulle tulee koko ajan lisää kysymyksiä. Tilasinko sittenkin väärää öljyä? Miten selviän kaikista maksuista? Uskokaa tai älkää, minunkin tekisi välillä mieli jättää uppoava laiva rottien tavoin. Vuosien laiminlyönnit alkavat näkyä. Herään aamuyöllä miettimään käytännön ongelmia. Viime yönäkin kello kolmen aikaan nousin keittämään teetä ja rauhoittuakseni luin hetken kiinalaisten maailmanympärimatkoista 1420-luvun alussa. Kun seikkailin hetken heidän kanssaan hyytävässä kylmyydessä eteläisillä napaseuduilla, meni aikani taas kohdalleen ja nukuin aamuun saakka.  Jo illalla huomasin käsivarteni kipeytyneen. Pitkästä aikaa. Ahdistuksesta.
26.11.2010 oli näin paljon lunta. Poikkesin  opiskelukeikan päätyttyä Mannerheimintiellä kylässä tapaamassa ex-anoppiani.

Ajattelen ihmisiä, jotka ovat sairaita, vanhoja ja köyhiä. Oliko siinä kaikki pahimmat pelkoni? Sairaus on ehkä pelottavinta. Vanha ja sairas kaikkein pahinta. Köyhyys, sitä tuskin tarvitsee pelätä nykyaikana paitsi jos se on henkistä köyhyyttä. Köyhä ja terve. Kuolemansairas, sitäkin minun on käsiteltävä.  Kysyn itseltäni, ymmärränkö tai voinko edes ylipäänsä ymmärtää näitä asioita oikein. Puhumme niistä niin helposti, mutta olemmeko käsitelleet niitä niin, että tajuamme niiden saattavan tulla omalle kohdalle, lähelle? Minun ongelmani eivät sittenkään ole mitään niiden rinnalla.

Olen lähestulkoon aina ollut tasapainossa itseni kanssa, vaikka olenkin välillä elänyt vain muita varten. Minäkin olen poikani mukaan hössöttänyt ja ollut vaikea. Luulin silloin vielä, että naisen pitää huolehtia, huolehtia, huolehtia ja uhrautua. Olin saanut sen perintönä esiäideiltäni. Me äidit olemme loppujen lopuksi aina pahimpia, välttämätön paha, jonka pitäisi oikeastaan poistua näyttämöltä tehtävänsä hoidettuaan. Nyt olen omalla tavallani poistunut ja tulevina vuosina poistun lisää.

Onneksi on taide ja opiskelu. Levitän ne jokaiseen hetkeeni. Lähden valokuvaamaan ihanan raikkaan luonnon keskelle. Selviän kaikista vaikeuksistani. Voin edelleen hymyillä onnellisesti  ilman mitään syytä. Eilen, kun reippaasti sauvakävelin Hyrylään postiin, eräs nainen lausahti spontaanisti, kuinka on hienoa nähdä noin reippaita ihmisiä. Kaikki muut kun tuntuvat pelkäävän pakkasta. Olen aina sanonut, että elämä kantaa ja kaikki vaikeudet ovat voitettavissa.  Jo niistä kirjoittaminen helpottaa. Ja toisaalta suoraan vastoinkäymisiä vastaan meneminen auttaa. Sitä tulen jatkamaan tässä elämäni itsellisessä vaiheessa.

Ystävän seurakin auttaa. Kun voi jakaa oman ikäisten kanssa ajatuksia ja ehkä vähän itkeä tirskahtaa, on taas helpompaa. Kuten tänään kävi ja sain jopa syödä lounaan hyvässä seurassa. Siksi tämän julkaisu siirtyi iltaan. ”
Aurinko laskee 1.12.2010

tiistai 14. marraskuuta 2017

Tynkäkirjoituksia



Iso kasa uutuuskirjoja odottaa lukemistani. Pöydät, hyllyt, lattia ja kaikki nurkat ovat täynnä sekä  lähellä olevasta kirjastosta lainattuja että syksyn aikana ostettuja tietokirjoja.  Kaikkia kirjoja en voi missään nimessä ostaa. Onneksi kirjaston hyllyssä olevat uudet tietokirjat eivät ole niin suosittuja kuin romaanit. Voin pidentää niiden lainausaikaa netin kautta viisi kertaa. Joskus kuitenkin jossakin on joku muu kiinnostunut ja kirja pitää palauttaa nopeasti, koska se on varattu toiselle enkä voi siksi enää uusia lainausta.

Kesäkuussa 2010 matkalla jossakin itä-Suomessa kohti pohjoista.

Kirjakasassani on eräs kirja, jota nyt odotetaan takaisin. Olli Bäckström Vantaalta tekee väitöskirjaa 1600-luvun sotahistoriasta Pohjoismaissa. Väitöskirjatyön välivaiheilta, runsaasta materiaalista syntyy ilmeisesti tarve kirjoittaa muutakin. Käsissäni on vielä hetken Atena Kustannus Oy:n tänä vuonna  julkaisema Bäckströmin teos ”Ihmeiden huone”, joka tuo lukijan eteen näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan.

1600-luku on ollut hiukan vaikea käsiteltävä. Tulee mieleen barokki ja lukemattomat sodat ja se, että emme pääse helposti sen yli tutkiessamme sukuja. Minulla on vielä monta selvitettävää asiaa tuosta vuosisadasta. Siksi mielelläni luen kaiken mahdollisen tiedon, jonka saan eteeni. Nyt jouduin lähes ahmimaan kirjan, koska se oli palautettava mieluummin jo tänään. Samanaikaisesti takanani painostavat taas tekemättömät työt.

Tsarskoje Selon puistossa kesäkuussa 2005. Kuva Heljä Laitinen.

Kirjoittaja kirjoittaa todella upeasti ja kirjaa on sen ja sisältönsä takia nautinto lukea. Voisin jäädä roikkumaan moneen kohtaan, mutta aikani ei salli sitä.  Kiinnostava on mm. luku "Juutalaisten telttakokous, uskonpuhdistusten jälkikausi", jossa mennään myös Venäjälle. Romanoveihin pääsen tutustumaan toisen, ostamani uutuuskirjan ”Romanovit  1613 – 1918” kautta (WSOY 2017) . Simon Sebag Montefioren kirjoittamassa kirjassa on yli 900 sivua, joista suunnilleen sata on viitteitä ja lähteitä.  Siitä sitten joskus myöhemmin.

Usein mielessä pyörivän jonkin asian ajankohtaisuus tai vaikkapa pelkkä syystä tai toisesta johtuva mielenkiinto johonkin aiheeseen, pistää tällaisessa tilanteessa valitsemaan juuri sillä hetkellä sen eniten mieltä koskettavan asian lukemisestaan. Nyt juutuin kirjaa nopeasti silmäiltyäni sivulle 230, jossa kirjoittaja luvussa ”Napolin kansanvillitsijä, 1600-luvun yleinen kriisi". 

On usein puhuttu 1600-luvun ilmastosta. Ko. luvussa mainitaan, että historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie on tutkinut ilmaston historiaa 1000 vuoden ajalta ja kertoi 1967 ilmestyneessä teoksessaan (Histoire du klimat depuis l`an mil), että ajanjakso 1617 – 1650 oli pienen jääkauden kaikkein kylmin periodi (s. 226). Sitä todisti mm. jäätiköiden merkittävä eteneminen. Kerrotaan myös muista syistä. Meille on silti ollut helpompaa ymmärtää vuosisatoja myöhemmin kokonaisuuksia ja tehdä tulkintoja myös käyttäen apuna sen ajan ihmisten käsityksiä, tekoja ja kirjoituksia.

Historioitsijat tutkivat sitä, miten vaikkapa ilmasto muiden ilmiöiden ohella vaikuttaa väestöihin ja koko yhteiskuntaan.  Mainitsemallani sivulla 230 kerrotaan 1600-luvun alankomaalaisen maalaustaiteen genrestä, jota olemme saattaneet joskus ihmetellä.  Lapsena mielessäni oli kuva Hollannista, jossa ihmiset luistelivat kanavilla ja merellä melkein kuin olisivat syntyneet jäällä. Tässä äskettäin katsellessani kesäisiä kuviani Rengosta, muistin ihanat luisteluretket (tosin harvat) eräänä 1960-luvun talvena pitkin öisiä kirkkaita jäänpintoja Rengon keskustassa tähtien tuikkiessa taivaankannella.

Taideteokset ovat Rijksmuseumin, Alankomaiden kansallismuseon kokoelmissa, josta olen ne ladannut.

 Mainitaan oikeastaan nimeltä tuntematon Hendrick Avercamp, jonka sanotaan olevan maalaustaiteen genren tunnetuin edustaja.  Kun kaivan Intenetistä kuvia, ne ovatkin hyvin tuttuja. Sebastian Vrancx maalasi 1611 kuvan jäätyneestä Antwerpenin satamasta. Jää oli niin paksua, että se kannatteli satoja ihmisiä. Jäätynyttä Thames-jokea kuvasi Thomas Fair 1683. Se talvi oli Englannin pahin kylmyys vuosi 1683-1684, koska jopa Thames pysyi jäätyneenä kokonaista kaksi kuukautta. Jään paksuus oli 28 cm. Aiemmin vuosisadan alussa 1620-21 on myös Bosporin salmi ollut umpeenjäätynyt.



Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa marssitti 1658 armeijansa jäätyneiden Pikku- ja Iso-Beltin ylitse kohti Sjaellantia.  Mukana Sjaellanissa oli kaksisataa suomalaista ratsusotilasta, joiden mukana matkasi ”koleeriinen Kaarle Kustaa takkuisten hevosten vetämässä reessä..” Tätä tapahtumaa seurasi aselepo ja Roskilden rauha helmikuussa 1658, jolloin Tanskan asema suurvaltana romuttui.

Kesäisin satoi ja tulvi. 1651 kerrotaan Elben Saksassa tulvineen ja vieneen siltoja mukanaan. Muualta Euroopasta kuului samanlaisia uutisia. Tässä kohdin mieleeni tulee äskettäin lukemani romaani: Susanne Vreelandin ”Sininen neito” (The Girl in Hyacinth Blue. 1999). Kun amerikkalainen kirjailija Susan Vreeland äskettäin kuoli, kiinnostuin hänestä siksi, että hän on kirjoittanut romaaneja taiteeseen liittyen ja oli omaa ikäluokkaani. Siellä eräässä vaiheessa kirjan maalaus oli Alankomaissa lähellä Groningenin kaupungia perheessä, jonka talo oli valtavan tulvan keskellä. Lehmänkin piti asua perheen kanssa talon yläkerroksessa. Kaduilla kuljettiin veneillä. 

Johannes Vermeer (1632 – 1675) oli tässä kuvitteellisessa tarinassa läpi vuosisatoja kiertäneen maalauksen oletettu tekijä. Kaikkihan tuntevat Vermeerin tunnettuun teokseen liittyvän  ”Tyttö ja helmikaulakoru” elokuvan, joka perustuu myös nuoremman amerikkalaisen kirjailijan Tracy Chevalierin samannimiseen romaaniin.

Tuossa ”Sininen neito”-romaanissa, taulun veneestä vauvan kanssa löytäneen köyhän perheen äiti Saskia rakastuu vauvaan ja maalaukseen. Tulvan keskellä eläessä se on tärkeä asia. Hän muistaa isoäitinsä omistaman synkän maalauksen ”Groot Hollandse Waard”, joka kuvasi vuosisatoja aiemmin (1421) kokonaisia kyliä veden alle pyyhkinyttä Pyhän Elisabetin tulvaa. 

Sodat, nälänhädät ja kulkutaudit liittyvät 1600-lukuun ja koettelivat koko Eurooppaa. Suomessa 1695 – 1697 nälänhätä tappoi kolmanneksen väestöstä.   Suurien kuolonvuosien sanotaan olevan koko Suomen historian suurin väestöä koskenut katastrofi.  Samankaltaisia kriisejä vielä suuremmassa laajuudessa ilmaston muutosten, sotien ja leviävien sairauksien muodossa koetaan tälläkin hetkellä ympäri maailmaa. 

Apua. Kirjan viimeinen luku menee tieteen vallankumouksen kautta Tornioon ja sen kirkontorniin 1694. Siitä voisin myös kirjoittaa jotakin, koska Tornio on minullekin tuttu paikka. Ehkä joskus toiste. Kirja on nyt palautettava kirjastoon. Muutkin tehtävät odottavat toimeen tarttumista kuten sukuseuran jäsenkirje.

Blogin nimi johtuu siitä, että aloittamiani kirjoituksia ja blogeja monista eri aiheista roikkuu odottamassa uusia innostumisen hetkiä. Kaiken lisäksi tarvitsen jaksamista. Ihminen valitsee usein sen helpoimman rutiinin tai tavan ja jatkaa elämistä niiden kanssa. Sosiaalinen media on nykyään yksi, tosin ihan hyväkin juttu, varsinkin, jos sitä kautta saa inspiraatioita ja tietoa. Itselleni se on erityisesti Juuret Kuolemajärvellä-ryhmä, joka vie minua usein jonkin asian johtamana tutkimaan jotakin asiaa eteenpäin. Tutkiminen ja kirjoittaminen ovat minun kaltaiselleni amatöörille loppujen lopuksi aika raskasta. Kun sitä jaksaa jatkaa sitkeästi eteenpäin, huomaa helpotusta.  Sitkeys ja pitkäjänteisyys sekavan elämän keskellä on oikein hyvä asia.

Amatööri ymmärtää sen työn mittakaavan ja pituuden, jota tutkimisen ja kirjoittamisen ammattilaiset ovat tehneet koko elämänsä. Hän tajuaa, että tutkiminen on helpompaa, kun opiskellessa lähteet ovat auenneet eri tavalla ja toistaminen on tehnyt tehtävänsä. Tänä päivänä meillä kaikilla on valtavasti paremmat mahdollisuudet päästä kaiken tiedon lähteille. Helpoin tapa on tietenkin kirjallisuuden kautta, mutta myös media tuottaa hienoja dokumentteja, jotka saattavat saada syvemmän tiedon kaipuun heräämään. Huomaan usein olevani siinä välivaiheilla. Yleisesti jaettu tieto on minulle liian pinnallista ja sisältää usein virheitä ja epätarkkuuksia, mikä ei silti ole ollenkaan oleellista. Jokaisen oma asia on, mitä poimii valtavasta tarjonnasta.  Sitä ei ollut vielä minun nuoruudessani eikä edes aikuisiässä. Mutta nyt….

Ketään tuskin kiinnostaa, että elän valokuvaamisen suhteen eräänlaista ongelmallista käännekohtaa. Osittain olen jopa lakannut kuvaamasta, osittain harkitsen uuden kameran hankkimista. Olen tyytymätön kaikkiin vanhoihin kuviini. Mihin tämä kaikki johtaa, aika sen näyttää.