perjantai 20. lokakuuta 2017

Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa



Harrastin viikolla pitkästä aikaa valokuvien skannausta. Koko aineistoni kuvaukseen kuluisi ehkä vuosikausia, jos sen tekisi huolellisesti ja tutkisi samalla, mitä kuvissa on. Olen aina silloin tällöin myös blogeissani palannut tähän aiheeseen, varmasti kyllästymiseen asti. Nyt olen alkanut ajatella, että jos jää kesken, niin jääköön. Yhden ihmisen elämä ei koskaan riitä kaiken valmiiksi saattamiseen. Eikä muut sitä edes huomaa, ajattele tai kaipaa. Vapauden kaipuu välkkyy edessäni houkuttelevana.

this morning
Katsotaan nyt, minne ajatukset ja teot minua vielä johtavat. Isäni valokuva-albumit, omat albumini, molempien negatiivit ja kaikki muu sälä, asiaan liittyvä ja vähän ulkopuoleltakin kuuluu mainitsemiini aineistoihin. Koska elämäni on sattunut olemaan tavallaan hurjan vauhdikasta käänteineen, niin sen seurauksena olen joutunut jättämään työn aina kesken. Nyt asun paljon pienemmissä tiloissa, joten papereiden ja kuvien käsittely, löytäminen ja säilyttäminen on entistä vaikeampaa.  

Joka päivä tulee hetki, kun mietin, miksi minusta on tullut niin jähmeä ja valikoiva. Siis tekemisteni suhteen. Yritän hyväksyä tämän hiljaisen toipumisvaiheen pakollisena ja hyvänä. Pysähtyminen ja hiljentyminen on nyt parasta, mitä tiedän. Keskittyminen, kuunteleminen. Ennen astumista uuteen elämään, jos sellaista edes on edessä.



Te kaikki tunnette äärettömän kiireiset eläkeläiset, jotka ovat koko ajan menossa ja touhuamassa milloin missäkin? Minusta ei ole nyt siihen, olen ajatusviivan kohdalla. Olen itsekin pelkkä ajatusviiva.  Jos kirjoittaisin kaikki päässäni pyörivät suunnitelmat ja ajatukset tänne, voisi ajatella toisin. Minun on vain jotenkin pakko hillitä ja kahlita niitä. Ehkä jokin asia saattaa pilkistää kirjoittamieni rivien välistä. Niin oli aiemmin usein. Vanhoista blogeistani ne näkyvät selkeästi.  Kerään sitä aiemmin usein kehumaani rohkeuttani. Tämä muutos on kolhinut minua kunnolla.



Kuvia käsitellessäni, mieleeni tuli monta kuningasajatusta. Kirjoitusaiheet hyppelivät ympäriinsä. Niinhän on aina ollut. Niitä on vaikea hallita, ne menevät ja tulevat.  Pää ja muistikirjat ovat niitä täynnä. Minulla on levoton sielu ja mieli.


Kuvia käsitellessäni vietin hetken aikaani Riihimäellä, jossa isäni oli 1930-luvulla oppilaana Riihimäen yhteislyseossa. Elin kuvien mukana. Olisin mielelläni jakanut niitä facebookissa muille keksiessäni mielenkiintoisia yhteyksiä tähän päivään. 



Vaikkapa sen, että isäni oli 18-vuotiaana yhtä hävytön kuin minä olen ollut vanhempana kuvatessani muita ihmisiä. Olen ollut aina räpsimässä valokuvia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä siihenkin tulee vähitellen muutos. Tiedä häntä. Niinhän monet vanhetessaan tyhjentävät kaiken tiedon ja valokuvat. Ja lopettavat siihen. 

Isäni punakukertava valokuva-albumi sisältää valokuvia vuodelta 1936. Hän on sen kirjoittanut albumin sisäkanteen. Osa kuvista voi olla jo vuodelta 1935 tai 1937. Kuvissa ei ole mainittu päivämääriä. En jää nyt pohtimaan aikaa sen tarkemmin.

Isä oli kiintynyt perunoihin jo nuorena poikana. Tässä kotitilan perunat menossa perunakellariin. Muistan ne vielä hyvin.

Olen kirjoittanut isäni valokuvista aiemmin mm. alla mainitsemissanini blogeissa, mutta myös muulloin käsitellessäni omia vanhoja valokuvia.

23.4.2014 Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935, jonka pääset lukemaan tästä
25.4.2015 Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin, jonka pääset lukemaan tästä
3.12.2016 Valokuvien ja muistojen taustoja, jonka pääset lukemaan tästä
2.5.2015 Kenttäpostia ja vieraskirjoja, jonka pääset lukemaan tästä

Mattilan pojan taidetta.
Kuvien joukossa on myös sellaisia kuvia, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin. Isä on ollut kovin liikkuvainen nuorena miehenä. Minnehän olen työntänyt ne muutamat kirjeet, jotka olen hänen nuoruudestaan tallentanut? 

Askartelu kuvien kanssa jäi kesken, kuten on jäänyt viime aikoina moni muukin asia. Kuten tämä kirjoitus jäi päiväkausiksi lojumaan muiden asioiden tullessa päällimmäiseksi. 

Minä 1993
En todellakaan elä minuutintarkasti ajastettua elämää. Tällä otsikolla eli "Minuutintarkasti ajastettu elämä", Helsingin Sanomat hätkähdytti minut tänään perjantaina 20.10.2017 aamukahvin ääressä. Netissä, josta pääset artikkelin lukemaan, se on otsikoitu toisin. Ihmisistä pitää saada kaikki teho irti työelämässä. Siihen tulevat avuksi älykännykälle suunnitellut sovellukset, joissa pystyy ajoittamaan kaikki tekemisensä. Tällöin työstä tulee mielekkäämpää. Nämä jutut eivät ole mitenkään uusia, ympäröivän maailman häly on varmaan tullut entistä vaikeammaksi hallita. Nuoret ihmiset tarvitsevat potkua työhön. Miksi, eikö työ itsessään ole jo mielekästä, ainakin asiantuntijatehtävät, joihin artikkelissa viitataan. Jutussa käsitellään myös, miten sovelluksilla pystytään ehkäisemään ei-toivottua käyttäytymistä. Sillä viitataan omien juttujen hoitamiseen, Facebookiin ja vastaavaan. Lukekaa itse. Onneksi se on mennyttä aikaa, joka alkoi kaikenlaisten seuratajuttujen kautta kalvaa omassa työssäni jo 2000-luvulla. Olisiko se siitä vain pahentunut?  En tiedä, työmaailmat ovat sulkeutuneita, kun joutuu niiden ulkopuolelle.

Mennyttä aikaa .
Artikkelissa mainitaan myös listat, joista voi ruksata tehdyt työt pois. Ei ehkä siinä mielessä, kun minä tarkoitan. Niitä minulla oli apuna aikanaan. Kirjoitin ne yleensä kotona omalla ajalla paperille ja maailma oli taas hetken kunnossa. Sitä tapaa käytän joskus edelleenkin, vaikka kyllä ne vielä useimmiten mahtuvat päähänkin. 

Ensi vuonna minulla tulee jo 10 vuotta täyteen eläkkeelle lähtemisestä. Tapasimme äskettäin vanhojen työkaverien kanssa Helsingissä. Nämä työkaverit olivat jo kauempaa työhistoriani ajalta eli vuosilta 1975 – 1980. Meitä oli aika monta paikalla. Osa on tullut kyseiselle osastolle (lakiasiat) töihin sen jälkeen, kun olin jo siirtynyt muualle pankissa. Useimpien kanssa on yhteisiä muistoja, vaikkemme niitä harvojen tapaamisten yhteydessä ehdi käsitellä. Minulla hävyttömänä valokuvaajana sattuu olemaan valokuvia aina sieltä 1970-luvun puolivälistä. Olisi varmaan korkea aika alkaa skannailla niitäkin. 

Tapaaminen 2003.
Näin vanhana, eteen tulee koko ajan asioita, jotka laittavat mielikuvitukseni liikkeellä. Samalla minusta tulee esiin se hävytön sukututkija, joka on äärettömän kiinnostunut ihmisten taustoista. On varmaan väärin edes kirjoittaa näistä asioista, koska mainitsen ihmisiä. Rikon ihmisyyden suojaa, identiteettiä, ihmisen yksilöllisyyttä, kun asetan mainitsemani tai kuvaamani henkilöt alttiiksi ja vapaaksi rikollisten hyväksikäytölle.  Sama koskee kaikkia blogissani julkaisemiani kuvia. Kun en oikeasti muuta tarkoita kuin kunniottaa kaikkia kuvaamiani ja mainitsemiani ihmisiä. 

Tätä aikaa
Jatkan silti vielä entiseen tapaan. Tuon edellä mainitsemani tapaamisen jälkeen hankittuani itselleni netin kautta Uusikirkko-säätiön 1953 kustantaman ja K. Sirkiän toimittaman Uudenkirkon historian ja selaillessani eräänä iltana ennen nukahtamista kirjaa, käsiini tipahti käyntikortti. Martti Pukonen, kamreeri, Aleksanterinkatu 30, puh. 165 2051. Olin revetä liitoksistani, mutta nukahdin onnellisena yhteensattumasta.  Aamulla olin jo rauhoittunut. Harva kuitenkaan ymmärtää minin ajatusmaailmaani. Kerron siitä silti täällä omassa ”blogi-kuplassani”.

Muistan Martin kuin eilisen päivän, kuin myös kaksi muuta vero-osaston miestä. Toisen mainitsinkin aiemmin syyskuussa, kun kirjoitin Uudenkirkon Rankeihin liittyvästä asiasta. Osaston johtajasta olen varmaan kirjoittanut jossakin muutaman sanan. Hän piti meistä hyvää huolta tuoden lähes joka aamu meille kaikille jonkun hedelmän torilta. Hänen kanssaan väittelin pilkun paikoista kirjoituksissa. Hän juuri opetti minulle, että johtajat eivät lue (=pysty lukemaan) kuin yhden A4:n, joten kaikki tieto pitää ympätä siihen. Siksi kai minä kirjoitan pitkiä blogeja.

Ajatella, meidän kaikkien taustat olivat siellä Karjalan kannaksella. Kaikki miehet olivat jopa siellä syntyneet. Työskentelin heidän kanssaan vuoden (1975 -1976) kunnes siirryin samassa kerroksessa olevalle lakiasianosastolle hoitelemaan pääasiassa kiinteistöasioita.

Riihimäen maakuntajuhlat 1936 (aiheesta paljon kuvia)
En muista, tuliko karjalaisuus sen kummemmin koskaan edes puheeksi. Kyllä varmaan tuli, koska muistan Martin puhuneen Koivistosta. Uudenkirkon historian on aikanaan omistanut Martti Pukosen isä Väinö Pukonen, Rauma.  Hän on saanut kirjan perheeltään: Kiitolliset onnentoivotuksemme! Olga ja Lapset perheineen. Löydän teoksesta Siirtokarjalaisten tiestä perheen Raumalta. Isä Väinö on syntynyt 1894 ja kuollut 1960  ja äiti Olga on elossa (siis noin 1970). Martti on syntynyt 1921 Koivistolla, jonne perhe on ilmeisesti vähän aikaisemmin muuttanut, sillä vanhin sisko on syntynyt vielä Uudellakirkolla.

Matka vie Uudellakirkolla Elinelän eli Jukkolan kylään. Uudenkirkon kylillä on jostakin kumman syystä usein kaksi nimeä. Pitääpä selvittää, mutta toiste. Tämä on jatkuva prosessi, joka ei loppujen lopuksi johda ehkä mihinkään muuhun kuin hienonhienoihin oivalluksiin ja suunnitelmiin..

Olen ottanut aikoinaan talteen myös Martin kuolinilmoituksen Helsingin Sanomissa 30.9.1995. Hän kuoli 1995 Virolahdella, jossa hänellä ilmeisesti oli kesäpaikka. 

Minun maailmani on kohdillaan, kun kohtaan näitä ihania sattumia. Monet hienot ihmiset ovat poistuneet tästä elämästä ja tuskin minunkaan aikani on loppumaton. 

Jos jotakin mikä tahansa asia häiritse, laittakaa kommentti. 

eilen illalla





perjantai 13. lokakuuta 2017

Uhon aika



Iso kasa tekemättömiä tehtäviä odottaa pöydän kulmalla. Se on hyvin tavallista, kun olen ollut liikkeellä. Tehtävät, lupaukset ja sen sellaiset ovat kuin takiaisia. En valita, mutta ne on silti hoidettava tai sitten vain unohdettava, mitä en harrasta.  Kaikkia asioita ei silti koskaan pysty hoitamaan loppuun saakka, varsinkin, jos ne vaativat apua joltakin muulta taholta.
Olin viime viikonlopun Vantaan sukututkijoiden joka vuosi järjestämässä ”Kuulutko sukuuni”-tapahtumassa. Toisella edustamallani sukuseuralla eli Kuolemajärven Sirkiöillä oli siellä osasto. En aio tässä kirjoittaa tästä tilaisuudesta sen enempää kuin mainita, että se oli kokemisen arvoinen. 

Ainoa uusi kuva nykyiseltä kotitieltä
Tilaisuus vei tosin kaikki voimani ja nyt elän edelleen toipumisen aikaa. Uusiin asioihin lähteminen on aina palkitsevaa ja antaa voimaa jatkaa. Olen täällä blogeissani valittanut alavireestä ja huomaan kyllä näiden vuosien aikana rakentamieni perustusten olevan loppujen lopuksi se juttu, joka vetää minut ylös suosta. 

On vaikea selittää sanallisesti sitä tunnetta, joka herää vähitellen ja nostaa ylöspäin. Se on eräänlaista innostusta, jossa luovuus alkaa kipinöidä. Olen joskus aiemmin kutsunut sitä inspiraatioksi, jonka olen aina välillä pelännyt menneen menojaan. Se on silti täysin synnynnäinen ominaisuus, joka ihmisillä joko on tai ei ole. Useimmilla se on, vaikkakin tosi pienenä. Siksi sen olemassaolo on ensin ymmärrettävä, sitten sitä on alettava vaalia ja arvostaa. Siksi kai minäkin keräsin vuosien mittaan sitä aineistoa, jota hankaamalla, saan kipinät aina nousemaan uudelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat menneiltä vuosilta aamulenkin varrelta. Tuusulanjoki.
Suuren suurta roihua en tässä iässä ehkä enää saa niistä syntymään. Kaikkihan on mahdollista, mutta askeleet ovat pieniä ja aika on rajallinen. 

Nykyajassa on myös paljon toimintaa, joka saattaa olla rajoittavaa. Melkein hurjistuin, kun luin viime viikon Anna-lehdestä (Anna n:o 40/5.10.2017) Sanna Wirtavuoren kirjoittaman artikkelin Anna Perhosta. Kaikki lehdet nostavat esille samanaikaisesti persoonia, jotka ovat ehkä kirjoittaneet kirjan tai ovat televisio-ohjelmissa.

Toimittaja Anna Tervo on kirjoittanut nyt syksyllä ilmestyneen kirjan ”Antisäätäjä”, jota en aio lukea. Taisin jo aiemmin syksyllä nähdä hänet televisio-haastattelussa. Tietenkin hän kirjoittaa ihan asiaa, siitä ei ole kysymys eikä hänen persoonastaan. Mutta tuo Annan artikkeli nosti elävästi mieleeni tuon ikäisten ihmisten (40 – 50) valtavan uhon. Samanlainen olin minäkin aikoinaan. Nyt tunnen myötähäpeää.



Ei se mitään, mutta artikkelissa ladataan itsestään selvyyksiä elämästä. Suurella äänellä huudetaan valmentajana elämänohjeita.  Näitä hän opastaa kirjassaan, koska tarvitsee niitä itsekin. ”Olen paitsi valmentaja myös vertaiskokija ja ruuhkavuosiveteraani.” ”Missioni on taistella elämätöntä elämää vastaan.”

Hän viihtyy erityisen hyvin epämukavuusalueella, koska siellä kehittyy. Saattaa olla, että nämä ohjeet ärsyttävät minua erityisesti siksi, että ne ovat minulle jokapäiväisiä asioita ja koen ikäväksi sen, että niistä elämöidään.

Tuossa iässä ihmiset ovat voimansa tunnossa, eivät halua nähdä sinne loppumetreille, eläkkeelle jäämiseen, vanhentumiseen, kuolemaan. He ovat aina oikeassa eivätkä edes kuuntele vanhempia ihmisiä. Niinhän minäkin. Menin nenä pystyssä eteenpäin, en kuunnellut äitiäni enkä isääni. 


Muutto. Annalla oli myös muutto, jossa piti käydä vanhoja tavaroita läpi. ”Anna löysi pahvilaatikoita, jotka huokuivat nuorempien ikävuosien angstista energiaa.” Hän säilytti vielä ne vanhat ahdistuneet päiväkirjat, vaikka totesi, että olisi pitänyt heittää ne pois, koska niiden lapselliset ruikutukset tuntuivat pelkältä oman itsen ympärillä pyörimiseltä. 

Hänen mielestään vanhojen muistojen säilyttämisessä on kysymys menneisyyden haikailusta ja romantisoinnista. Ihminen elää päänsä sisällä (HYI) jotakin aikakautta, joka meni jo. Tämä päivä jää kokematta. Siltikin ”Läsnäolofundamentalismi” on hänestä myös inhottavaa. 

 
Huh sentään. En kestä enää. En yleensä enää riehaannu näin paljon. Yritän vain hiljaa ohittaa minua ärsyttävät asiat.  Liika maailmanmenon, sen nykymenon seuraaminen saattaa tehdä allergiseksi. Silloin tällöin lähden lukemaan jonkun lehtijutun kommentteja ja toivon, etten olisikaan lähtenyt. Ne juuri osoittavat, kuinka paljon huonoja ymmärtäjiä ja maailmanmenon seuraajia netissä liikkuu. Toki siellä on asiallisia kommenttejakin, mutta enemmistö on jotakin muuta. Usein huomaan ymmärtäneeni asian aivan päinvastoin kuin enemmistö. Saatan palata asiaan ja perehtyä ja silti edelleen ymmärrän sen toisin. Johtuuko se vanhemman ihmisen pidemmästä perspektiivistä, vivahteiden tulkitsemisesta, tarkkaan lukemisesta (se, mitä on otsikon alla)? 

Jaan itsekin aina välillä Facebookissa hyviä artikkeleja, erityisesti Helsingin Sanomista. Jaan niitä siksi, että joko aihe on kiinnostava tai kirjoitus on hyvä. Ne eivät silti ole minun mielipiteitäni kuten joskus joku on ymmärtänyt. 

Eilisessä Hesarissa oli Sofi Oksasen loistava kirjeen muodossa Melania Trumpille osoitettu artikkeli otsikolla "Rakas Melania". Sofi Oksanen kyllä aina osaa tarttua asian ytimeen. Melania Trumpilla on oman taustansa takia loistava paikka ottaa kantaa maailman ongelmiin ja vaikuttaa muutoksien syntymiseen. Hän vaikenee ja nostaa samalla nk. itätyttöjen statusta, markkina-arvoa ja ihmiskauppaa eli tekee hallaa sen sijaan, että tästä maailmasta tulisi parempi paikka kaikille naisille. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin. 

Tämä kuva kesältä 2004 löytyi.
Oikeastaan pitäisi jaksaa puuttua lehtien ylilyönteihin ja virheisiin. Tänään Keski-Uusimaassa kirjoitettiin Tuusulanjoen tulvimisesta. Lahelan lasten koulutie kevytliikenteenväylää pitkin Mikkolan koululle on suljettu. Sitä samaa tietä käytti Arttu koko peruskoulunsa ajan poiketen aina luonani matkan varrella. Se on ollut minun ulkoilureittini varrella. Kommentoijat eivät muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin. Elokuussa 2004 joki tulvi todella rajusti ja talot Lahelassa lähellä joen rantaa olivat tulvan ympäröimiä ja osassa vesi meni sisään saakka. Kävin kuvaamassa nyt suljetun Jussilanpolun varrella, Keravalla sillalla ja Kellokoskella. Sen jälkeenkin on joki tulvinut, muttei niin rajusti. Olen ajanut Lahelaan vedet roiskuen joen lähellä. Kun vain ehtisin kaivaisin kuvat esille! 

Elämä on nykyään todella lyhytjännitteistä ja toisaalta myös ankaraa. Kuten on jo usein tullut todettua, paras on elää vain sitä omaa elämäänsä. Kiihkottomasti. Ilman uhoa oikeasta elämästä, siitä, joka on koko ajan läsnä, vieressä, jokapäiväistä arkea.  Paras on jatkaa omalla tavallaan. Siinä tavassa on läsnä koko elämä, se mennyt ja eletty päiväkirjoineen ja kuvineen ja se tämä hetki mahdottoman runsaana. Entä tulevaisuus? Voinko vaikuttaa siihen? 

Joki tulvi vähän ainakin joka vuosi
Jatkan kuolleiden kirjaamista sukututkimukseeni. Yli 60-vuotiaat kuolivat jolleivat sairauksiin, niin vanhuuteen. Jotakin entisaikojen asenteista elää vielä tänä päivänä. Harvat edes minun ikäiseni myöntävät sen vaan toistavat aina uudelleen saman lauseen ”Ikä on vain numeroita.”  En halua kuulla sitä. Minulle ikä on paljon muutakin eikä sitä tarvitse peitellä vaan siitä voi olla oikeasti ylpeä. 

Ikä saattaa tuoda mukanaan viisauden ja kaukonäköisyyden. Silloin tajuaa vivahteet ja sen, mikä on tärkeätä. Jos tajuaa. Jos ei halua roikkua kuolemaan saakka siinä keski-iän ällöttävässä uhossa, johon on niin helppo jäädä. Eli kyllä sitä harrastavat myös vanhat ihmiset.

Synonyymi uholle on vaikkapa ylimielisyys.

Olisiko kohta edessä?