Tuleeko mistään valmista?

Olen kirjoittanut tätä Unikkopellossa-blogiani vuodesta 2012 lähtien. En viitsi tarkasti laskea, kuinka monta postausta/vuosi/kk olen jakanut.  Viime aikoina noin 3–4/kk, joskus aiemmin paljon enemmän. Aloittaessani tämän uuden postauksen tarkistin, että blogini postauksia on koko aikana luettu 259.199 kertaa. Siitä ei sen enempää.

Kuvat tässä postauksessa eivät ole oikein mistään kotoisin kuin vain huhtikuun alun valokuvia eri päiviltä.
 

Ennakoitu lumisade alkoi samalla, kun aloitin kirjoittaa tätä eli 5.4.2024. Lunta on luvattu yli 8 cm. Koska en jaksa oikein mitään muuta tänään, aloitan kirjoittaa. Laitoin kaalikeiton liedelle. Kun kaalit ja sipulit ovat pehmenneet, on muuten uudensadon kaalia, niin lisään sinne keittojuureksia ja jauhelihan. Siinä on minulle parin-kolmen päivän ruoka. Siirsin myös pölynimurin valmiustilaan, koska pölyä ja roskia on jostakin taas kertynyt. Pilvisenä päivänä ne eivät onneksi näy,

Eilen aamulla kävelin lääkärille, sinne on lyhyt matka. Olin yllättynyt kuinka paljon lunta ja jäätä oli tullut edellisestä alkuviikon lumisateesta. Toisin sanoen paikoin oli erityisen liukasta. Sitten kävikin niin, että kaaduin aivan terveyskeskuksen ovien edessä, koska satuin kävelemään juuri siitä. Ihmettelin kyllä, että miksei siinä ollut yhtään hiekkaa, ehkä ohi kaartavat autot ovat sen vieneet mukanaan. Eräs nuori nainen lastenrattaiden kanssa tuli auttamaan, mutta pyysin vain hiukan tukea, koska minun oli ylipäänsä vaikea nousta siitä asennosta.  Sanoin, ettei sattunut. Tunsin kyllä, että vähän sattui. Kävelin toiseen kerrokseen odottamaan lääkäriä.

Se olikin oikein hyvä käynti. Nuori lääkäri tutki niveleni käsissä ja jaloissa tarkkaan, myös niska jne. Hän puhui koko ajan itsekseen. Huomasin myös, että hänellä oli päätteellään avoinna monta sovellusta ja oli ollut ilmeisesti myös vaikea löytää minun tietojani. Olinhan edellisen kerran käynyt lääkärin luona alkuvuodesta 2020. Sanoin, että kysyy vain minulta, tiedän kaiken. Olin tietty valmistautunut. Loppujen lopuksi sain kolmeen sormeeni ja toiseen nilkkaani kortisonipistokset. Vaikka meillä oli paljon aikaa, niin silti joitakin asioita jäi käsittelemättä ja koska hän halusi seurata, miten pistokset paransivat olotilaani, sovimme soittoajan sijaan kuun loppupuolelle uuden ajan.

Taisin mainita kaatuneeni, tosin se ei vielä vaivannut. Kun lähdin kävellen kotiin, niin oli pakko jättää kaupassa käynti väliin, koska nyt se alkoi todella vaivata. Loppupäivän aikana tulin kyllä siihen tulokseen, että olin vain venähdyttänyt vasemman sääreni ja polveni, jotka olivat vääntyneet alleni kaatuessani. Oli aika tuskallista nousta ylös, jos istuin.  Samoin tietty asento sattui. Tiesin kyllä, että selviän siitä nukuttuani yön yli. Niin kävikin.

Asiat ja tapahtumat unohtuvat nopeasti ja joskus liiankin helposti. Tämä kirjoittaminen jää kesken, sillä kaalikeitto valmistuu yllättävän nopeasti.

sunnuntaina 7.4.

Minni kiipesi heti aloittaessani kirjoittaa syliini, ”puhuen”, kehräten ja minua tuijottaen. Hän haluaisi hypätä olkapäälleni, mutta silloin minun on lopetettava kirjoittaminen. Kävin juuri hakemassa 5 litran kissanhiekkapussin autosta, olin ostanut sen jo viime viikolla, mutten jaksanut silloin kantaa sisälle muiden ostosten kanssa.  Hurjaa, että yhden pienen pussinkin paino on liikaa käsilleni. Ruokaostoskassin/t joudun useimmiten nostamaan olkapäilleni saadakseni ne autosta sisälle. Alkuviikosta tilaan renkaiden vaihdon, mutta samalla minun pyydettävä apua kesärenkaiden autoon nostamiseen. Jätän suosiolla viikon kauppakäynnin huomiselle.

Toipumiseni on hiukan edistynyt. Pistoksia olisi ehkä pitänyt antaa enemmän tai sitten vaikutus tulee hitaammin.  Kaatumiseni pahensi tilannetta sikäli, että aluksi istumasta ylös nouseminen sattui. Tuli elävästi mieleen kevät 2012. Tämä on silti ohimenevää.

Ajattelin myös omaa lainlyöntiäni, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle, olen mitätöinyt kipujani ja kestänyt kuten suomalaisen pitääkin kestää, jättänyt seuraamisen pitkään vähemmälle ja vain puskenut eteenpäin.  En ole myöskään halunnut kuormittaa terveydenhoitoa, koronapandemian aikakin jätti jälkensä. Nytkin saatuani ajan, ajattelin, että minun vaivani ovat pieniä, monet muut tarvitsevat apua enemmän. Kuten olen aiemmin maininnut joissakin postauksissani, tämä on ”perinnöllinen vika”, siis tämä omien vaivojen vähättely. Ei pitäisi sittenkään. Olin itsekin yllättynyt, kuinka tarkkaan dokumentoin aikoinaan alkaen 2012 alkukesästä diagnoosin saatuani toipumistani. Olisiko aika kirjoittaa päivitys blogiin ”Näin selviän nivelreumasta”? Katsotaan.

Nyt on aika aloittaa taas työnteko, kirjoittaa tarvittavat jutut, vastata vastaamattomiin sähköposteihin, valmistautua kevääseen ja kesään. Melkein kuin herätä unesta?

On jotenkin jännä havaita, että vanhan naisen elämä kulkee tiettyä rataa pitkin eteenpäin. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää, ehkä juuri siksi, että se on jo niin pitkä. Rinnalla kulkee läheisten, perheen elämä omaa rataansa, johon saan osallistua tarvittaessa, pyydettäessä. Muuten varon visusti sekaantumasta siihen. Katselin juuri kalenteristani tasan neljän viikon merkintöjä. Silloinhan meidät vanhat oli laitettu karanteeniin ja kehotettu perhettä hoitamaan ruokaostokset. Minullekin tarjottiin pari kertaa palvelua ja käytinkin sitä, mutta sitten aloin itse hoitaa asiani. Pelkkää kalenteriani katsomalla, sen ajan synkkyys palasi mieleeni. Vaikka olihan siinä hyviäkin puolia, opittiin pitämään yhteyttä verkon kautta.  

Tässä linkki yhteen koronaepidemian alkuajan blogipostaukseeni 20.3.2020. Klikkaa päiväystä, niin linkki aukenee.

Lisään tähän muitakin postauksia: 27.3.2020 ”Edelleen poikkeustilassa”. Covid, korona, siitä tuli sittemmin sivujuonne kirjoituksissani, minkä saatan mainita. Aika oli otollista kirjoittamiselle ja tutkimustyölle. Kyläkirja oli silloin tekeillä. Mutta en jatka niistä nyt. Tulee edelleen vahvana mieleen, kuinka se aika vaurioitti meitä vanhoja, mutta varmaan myös nuoria.

Tuossa 20.3.2020 blogipostauksessani mainitsin kiihkeän unen, jonka olin kirjannut muistiin. Löysin sen päiväkirjastani. Koska en aio nyt etsiä tähän postaukseeni muuta aineistoa, kerron erikoisen uneni, johon myös kamerani liittyvät.

Kuten usein ennenkin, unen tapahtumapaikka oli Helsingissä. Eräs tuntemani lääkäri (en tunne muuten lääkäreitä?) teki yliopistolla leikkauksen. Paikka sijaitsi Helsingin keskustassa, ei sairaalassa. Kysymyksessä oli maksan tai jonkun muun elimen siirto. Olin katselemassa operaatiota talon sisällä. Leikkaussali sijaitsi kirjastojen välissä. Henkilöistä muistan vain lääkärin, joka oli minulle jostakin syystä tärkeä, vaikken tiennytkään, kuka hän oli. Ennen leikkauksen loppumista lähdin hakemaan kameraani, jolla olisin ottanut hänestä valokuvan, koska kukaan muu ei ollut varautunut siihen.

Tulin takaisin kameran kanssa. Näin jo kadulta ikkunasta, että leikkaus oli ohi. Ryntäsin käytävään kuvaamaan. Yritin monta kertaa ottaa kuvan lääkärin poistuessa paikalta juhlimaan muun joukon kanssa. Käytävässä oli pimeätä. En saanut kameraa toimimaan yrityksistäni huolimatta, salama ei välähtänyt eikä mikään muukaan toiminut.

Menin hakemaan kaikki muut kamerani, vaikka tilanne oli jo ohi. Etsin tutun kameraliikkeen, jossa ei ollut kuitenkaan ketään minulle tuttua. Kesken jonotuksen siellä alkoi kokous. Tulin ulos. Löysin toisen liikkeen, jossa oli töissä paljon ihmisiä. Liike toimi kadulla. Mukana oli sisareni, joka ei puhunut mitään.

Lopulta eräs nainen alkoi tutkia kameroitani yksi kerrallaan. Jopa eräs mies tuli ihailemaan niitä. Kaikki tutkittiin ja ajattelin haluavani kaikki korjattavaksi, koska jokaisessa oli ongelmia.

Uni jatkui. Kameroiden viat löydettiin, kuvat menivät kamerassa sekavaan järjestykseen. sanoin, ettei se ollut ongelma, koska vien kuvat omassa systeemissäni päiväjärjestyksessä, missä ne ovat kamerassa. Naisen mielestä juuri se oli ongelma, joka vaikutti kuvaukseen. Ajattelin, miksen ottanut siitä kirurgista kuvaa puhelimellani? Heräsin.

 11.4.2024

Uskomatonta mutta totta. Saan vain vähän aikaiseksi. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta. Tänä aamuna kirjoitin Markkulan sukuseuran hallituksen eilisen etäkokouksen pöytäkirjan lähes valmiiksi. Olikin tärkeä kokous, koska vasta nyt valmistelimme vuosikokousta. Oli paljon asioita ja pöytäkirjasta tuli pitkä. Lupasin sen ensi viikoksi. Tämä postaus olisi myös aika saada valmiiksi.

Seuraavana päivänä.

Vaikka monet asiat odottavat viimeistelyäni, niin päätin ottaa tämän päivän omakseni, sillä huomenna on syntymäpäiväni. Syntymäni tarinan varsinainen syntymäni odottaa vielä kirjoittamistani. Se kyllä valmistuu joku päivä, sillä tiedän, mitä kirjoitan.

Päivän omaksi ottaminen tarkoittaa sitä, että teen vain omia juttujani. Olen ollut huomaavinani, että pieni masennus on kulkenut mukanani viime aikoina. Se ei ole toki vakavaa vaan liittyy elämään normaalina vaiheena silloin tällöin. Syvälle masennuksen syövereihin kaltaiseni ihminen ei pääse vaipumaan, ne ovat vain hetkiä. Uskon itse asiassa, että kaikilla vanhoilla ihmisillä on sellaisia hetkiä, vaikka monet sen todennäköisesti kieltävät.

No jaa, saanko valmiiksi? Otsikko on taas hutaistu, minulla oli paljon parempi, mutta unohdin sen.

Minni tuli istumaan näppäimistöni viereen ja tarttuu minuun tassullaan. Syliin haluaa. Toisaalta hän tekee samaa monta kertaa päivässä. Päivässä on vielä aikaa siihenkin, joten toivotan kaikille lukijoilleni hyvää huhtikuuta ja kevään etenemistä.

 

Elää kirjojen kanssa

On tiistaipäivä Vantaan kouluampumispäivän jälkeen. Tämän aamun lumimyrsky on tyyntynyt. Parvekkeelle on jälleen tullut lasien ja seinän välisestä raosta lunta kuten melkein joka kerta tämän talven lumisateissa. Eli pohjoisen suunnasta vähän länteen päin.

Kaikki kuvat tältä päivältä.

Aloin tyhjentää taas yhtä laatikkoa, jossa on sekalaista talteen laittamaani aineistoa. Jatkuva ongelmanihan on, että alituisten muuttojen seurauksena olen kerännyt papereita eri paikkoihin, muovitaskuihin, kansioihin jne. Muutot ja myöhemmät papereihin puuttumiset ovat sekoittaneet kaiken. Yritän välillä olla säälimätön, mutta tätä työtä tehdessäni, alan taas kaivata kirjoittamisen pariin.

Joskus asetan blogikirjoittamiseni myös kyseenalaiseksi. Se on kuitenkin minulle niin perustavanlaatuista, ollut jo yli 15 vuotta, joten jatkan vielä. Se ei ole mistään muusta pois, mutta sillä on aina ollut kyky rauhoittaa minua.  Eikä minun tarvitse selittää sitä kenellekään.

Kun vanhenemme, meillä ei välttämättä ole enää paljon keskustelukumppaneita. Minullakin monet ovat kuolleet tai yhteys on muista syistä katkennut. Kun joskus on mahdollisuus jutella jonkun kanssa, alan jopa hävetä puheliaisuuttani. Meillä jokaisella on myös itseämme kiinnostava aihepiiri, joka ei välttämättä kaikkia muita edes kiinnosta, joten…

Kaikista asioista ei edes pidä tai kannata keskustella. Some-keskustelut eivät minua kiinnosta, ne ovat usein kiusallisia ja pelottavia, ehkä joillekin tarpeellisia.

Kyllä se kevät tulee. Kirsikankukat kukkivat jo virpomiskimpussa.

Menneisyydessä, muiden ja omassani on vielä paljon tutkittavaa ja kirjoitettavaa. Papereita äsken selatessani, moni asia nousi uudelleen pinnalle. Olenhan säilönyt aikanaan, itse asiassa jo lapsesta saakka, erilaisia lehtileikkeitä, joissa on kiinnostavia asioita. Valinta on vaikea. Olen jopa kerännyt osan niistä valmiiksi kirjoittaakseni aiheesta myöhemmin. En ole ehtinyt ja leikekin on jäänyt muiden paperien väliin unohduksiin.

Olen viime vuosina ollut erityisen hämmentynyt kirjoistani ja välillä jopa lukemisestani. Luen kaunokirjallisen kirjan silloin tällöin, mutta mieluummin luen tietokirjoja tai elämänkertoja. Kauhistelen omaa laajaa kirjastoani ja pähkäilen usein sen kohtaloa. En ymmärrä, miksi olen vuosien mittaan laajentanut kirjastoani, hankkinut kirjoja, joista minun on vaikea koskaan luopua. Suurimmasta osasta ostamiani romaaneja olen pystynyt luopumaan. Tietokirjoista monia koen edelleen tarvitsemani. Suhteeni kirjoihin on siis tällä hetkellä melko ristiriitainen (kuten suhteeni moniin muihinkin asioihin).  Suhde muuttui, kun tajusin, ettei elämäni jatkukaan ikuisesti. Se vaikutti monella tasolla, myös lukemiseeni. Kirjojen suuri arvostus säilyi.

Kauhistuin, kun jotkut kertoivat, miten kirjoista pääsee helposti eroon. Niistä revitään kannet irti, jotka pannaan roskiin ja kirjojen sivut paperikeräykseen. Ymmärrän kyllä, että voin tehdä niin joillekin kirjoille, mutta en kaikille, enkä niille, jotka ovat aina olleet minulle rakkaita.

Papereideni joukosta tuli eteeni Helsingin Sanomista irrottamani sivu (niitähän riittää). Siihen aikaan en mitenkään ehtinyt lukea kaikkia lehtiä vaan irrotin niistä sivuja tai otin leikkeitä, kun ensin olin kerännyt lehtiä isoon laatikkoon tarkempaa tutkimusta varten. En ollut ehkä lukenut tätäkään Anne Fadimanin artikkelia keskiviikkona 24 joulukuuta 2003 ”Älkää koskaan tehkö kirjalle näin”. Se ilmestyi lehden osiossa ”Hyöty & Huvi”. Toisella puolella oli Jukka Luoman artikkeli ”Piparin tarina”, joka vei lukijan Saksaan Nürnbergiin, Ulmiin ja Augsburgiin. Vai olisiko se ollut aiheena sivun talteen ottamiseen? Ei varmaan, en edes tykkää piparkakuista.

Tällä hetkellä kirjojen tarina on paljon mielenkiintoisempi. Anne Fadiman on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija ja on parhaiten tunnettu kirjallisuusesseistä.  Tämä essee sisältyi kokoelmaan ”Ex Libris: Confessions of a Common Reader”.  (Ex Libris: Tavallisen lukijan tunnustuksia). Käsittääkseni kirjaa ei käännetty suomeksi. Artikkelissa on lukuisia herkullisia yksityiskohtia "kirjarakkkaudesta", kirjojen käyttämisestä. Kirjoittaja käyttää esimerkkinä tunnettuja henkilöitä, perheenjäseniään ja itseään.

Kirja kertoo erilaisista suhteista kirjoihin. Kirjoittaja lähtee oman kirjahullun perheensä kokemuksista ja laajentaa aihetta muiden ihmisten suhteisiin. Hän toteaakin, että on olemassa romanttinen ja lihallinen rakkaus kirjoihin. Hänen perheensä rakasti kirjoja yli kaiken ja kirjojen kova käsittely eri tavoilla merkitsi läheisyyttä kirjoihin. Se oli kirjojen rakastamista yli niiden kunnon, sisältö ratkaisi, kirjoihin tehdyt merkinnät olivat merkityksellisiä. Niiden välissä voi olla hyönteisiä, jotka istahtavat ulkona lukiessa kirjan sivuille. Aivan kuten minun 1960-luvun päiväkirjani välissä on Lapin hyttysiä, jotka eivät antaneet minun kirjoittaa rauhassa yöttömän yön keskellä. Lihalliseen kirjarakkauteen kuuluu, että me rakastamme kirjamme kappaleiksi.

Minkähän kirjan minä pikkulapsena revin sivu sivulta. Olen jopa harkinnut antavani jonkun kuvakirjan Aavalle, lapsenlapsenlapselle, koska hän rakastaa leikellä kuvia. Nyt annan hänelle Kotipuutarhalehtiä, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Lapset oppivat lukemaan lehtileikkeistä tai lehdistä kuten äitini oppi 4-vuotiaana.

Romanttinen kirjarakkaus on sitä, että kirja pitää säilyttää aina sellaisena kuin se on kirjakaupassa lukemattomana. Tarkoitus pyhittää keinot eli kirjan hävittäminen sitten siitä eroon pääsemiseksi olekaan niin vakava synti. 

Lapsuuteni kirjat ja monet vanhempieni jäämistöstä talteen ottamani kirjat ovat juuri niitä syvällisesti rakastettuja. Mieleeni tulee monta kirjaa, joista voisin kirjoittaa. Ehkä tällä kertaa muistelen kirjahyllyssäni edelleen lojuvaa kartastoa, jonka kannet ovat irronneet ja likaiset ja päällä on ollut joskus kahvikuppi. Osassa karttasivuja on paljon merkintöjäni (erityisesti Ranska),  kun olen suunnitellut nuorena tulevia maailmanmatkojani, niitä, joita en koskaan toteuttanut. Mutta maantiedosta tuli lempiaineeni koulussa. Muiden kirjojen ja netin kautta olen sittemmin vieraillut paikoissa,joihin en ole koskaan päässyt.

Lähes jokainen kirjahyllyni kirja on itsessään tarina, joka odottaa kertomistaan. Samoin kuin jokainen ihminen on tarina, mutta se on jo toinen juttu.

Minulle tuli em. artikkelin luettuani kiihkeä halu tutkia tarkemmin omia kirjojani ja ajatella uudella tavalla kirjojen vähentämistä. Tosin iso osa?  niistä on jo valittu eteenpäin vietäväksi, kunhan jaksan ja ehdin. Lehtileike- ym. paperikasassa odottaa monta muuta juttua odottaen paneutumistani ja oivalluksiani. Tämähän on näköjään kautta aikojen ollut yksi vakioaiheeni!

Minni istahti kirsikanoksia tutkiessaan kartaston päälle, oikein sopivaa tekstin aiheeseen liittyen,