sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Sattumista voi ottaa kiinni



Osuin sattumalta viikolla katsomaan aloitusjakson sarjasta, jossa tubettajat opastavat ikäihmisiä netin käyttöön. Taidan olla sitä ikäluokkaa eli vähän nuorempi kuin ohjelmassa olevat seniorit, että me hallitsemme netin käytön aika hyvin. Opastusta vanhoille annetaan vähän joka puolella. Ihan hyvä niin. Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita. 

Tämä kuva ei kerro muille yhtään mitään, mutta minulle vaikka mitä! Renko. Vehmainen. 14.1.2018
Kuten on tullut jo aiemmin mainittua, minä olen jo vanha tubettaja. Tässä linkki sivulleni.  Olen aina halunnut kokeilla kaikkea, mutta kaikki ei sitten innosta riittävästi eteenpäin. Kuten näkyy, olen vain harvoin lisännyt sinne jotakin. Materiaalia minulla on kyllä, mutta en ole ehtinyt opetella editointia. Joku nuori saattaa sanoa, että olen kalkkeutunut. YouTuben videot kiinnostavat minua ainoastaan, jos ne sisältävät asiasisältöä tai ohjeita. Katselen joitakin matkakertomuksia, käyttöohjeita tai jonkun tilaisuuden taltiointeja. 

Mutta totta toinen puoli, joskus meille itse kullekin tekee hyvää hypätä aidan yli katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vuoden vloggajaksi valittiin 2017 TubeCon-tapahtumassa Roni Back, josta sanottiin eräässä blogissa, että hän ”on persoonallinen ja kiinnostava tubettaja. Vuoden vloggaajasta paistaa intohimo videoiden tekemiseen ja hän jakaa omaa elämäänsä ihmisten nähtäväksi. Vloggaaja tekee kanavalleen päiväkirjamaisia videoita ja kuvaa eri tilanteissa elämäänsä, kuljettaen kameraa mukanaan paikkaan kuin paikkaan.” Hän oli myös yleisönsuosikki. Tässä linkki yhteen hänen videoonsa, jossa hän googlaa itseään. Klikkaa sanaa linkki, takaisin tähän blogiin pääset paluunäppäimellä.

Tässä Alex alle vuoden ikäisenä 14.12.2012.
 
No jaa, tubetus on nuorison erityisessä suosiossa. Katsoohan Alex 5 vuotta myös niitä, kun siihen vain on mahdollisuus. Ehkä nykyään peiton alla salaa äidiltään, kun taito on vain kasvanut. Lahjoitin joululahjaksi hänelle 2014 ostamani tabletin, joka oli lojunut jo pari vuotta käyttämättömänä.  Inhosin alusta alkaen tabletin käyttöä. Ostaessani sen, sain sen kuvan, että sillä voi korvata läppärin. Erehdyin tosi pahasti. Nyt älypuhelimet korvaavat ylisuuret älyvempaimet eli tabletit loistavasti. Tabletteja tarjotaan erityisesti vanhuksille. Puolikas totuus on, että tarpeeni tietotekniikan käytössä olivat sen verran laajemmat, että tabletti ei siihen riittänyt. Toinen puoli kertoo, että olen ehkä pudonnut alemmas tietotekniikan käytössä? 

Tällainen ihminen, kuin satun olemaan, on aina ollut liian kiinnostunut kaikesta mahdollisesta eikä vanhana kääkkänä edes tahdo päästä karvoistaan. Innostun jostakin pienestä jutusta ja säntään kirjoittamaan aloituksen. Aloitus ei silti ole kaikki. Lauantaina 20.1. innostuin aamukahvin kanssa lukiessani Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen Roomaa koskevasta jutusta. Siinä oli kuvia samoista paikoista, joissa kiertelimme 2013 ja joista minulla riittää valokuvia. Ikiaikainen projektini aiheeseen liittyen odottaa edelleen täyttymystään kuten niin moni muu asia. 

Kun ryntään jonkin aiheen perässä hinkuen päästä hengittämään kirjoittamisen pariin, ehdin siinä välillä sortua muihin asioihin. Kaiken lisäksi tämä hirveä sään tempoilu matala- ja korkeapaineen välillä rassaa kehoani.  Vanhan ihmisen luut kolottavat eri tavoilla. Suomen talvi ei oikein enää nykymuodossaan sovi ”luuvaloisille” ihmisille. Tarkoitan sillä lähinnä itseäni, sillä tällä viikolla olen kärsinyt jo kahtena päivänä asiasta, ensin matalapaineeseen siirtyessämme ja sitten korkeapaineen alkaessa. Eikä silloin auta yhtikäs mitään. Se alkaa niskasta ja siirtyy päähän.

Ovat muuten sattuneet samaan kuvaan. Isä syntyi 1918 ja S 1919.
 
Lauantai-aamun innostus johti minut penkomaan papereita, mutta sitten päätin selailla ystävältäni Marjalta lainassa olevan Timo Salmisen ”Opin teillä- Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905-2005” henkilöluetteloita etsiäkseni vihdoin isäni ensimmäisen tyttöystävän, salaperäisen Sirkan sukunimen. Hänen kirjeistään kävi ilmi, että sukunimi alkoi K:lla ja että hänellä oli Salme-niminen sisko, joka siis todennäköisesti on käynyt samaa koulua. Löysin hänet ja sisaren.  Aivan vieras sukunimi.  Valokuvat albumeissa saavat nimet ja ymmärrän kirjeitä entistä paremmin.

Oikeastaan paperikasoja penkoessani muistin tuon edellisen, keskeneräiseksi jääneen tehtäväni osuessani taas kerran pieneen lehtiseen ”Totuus maanpuolustuskysymyksestämme”, joka on julkaistu Helsingissä 1937 Akateemisen Karjala-seuran toimesta.  Tuli mieleen, kuinka ajankohtainen tuo lehtinen on, kun olen kuunnellut presidenttiehdokkaiden haastatteluja, kun niissä on eniten kyselty ehdokkaiden kantoja Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.  Elettiin aikaa ennen talvi- ja jatkosotaa, toista maailmansotaa ja NATOA.  Ei ole muuten mikään ihme, että nykyaikaa usein verrataan 1930-lukuun. Jääköön asia nyt taas sikseen, sillä asiantuntemukseni ei riitä maanpuolustuskysymysten pohdintaan. 



Lehtinen muistutti minua siis isäni kouluajoista 1930-luvun Riihimäellä ja niihin aukkoihin, joita minun on vielä selvitettävä.

Poikkesin viikolla Hyvinkäällä juuri sinä päivänä, kun satoi lunta ja oli jopa uhattu myrskyä.  Oli taas mukava tavata Kuolemajärvellä syntyneitä kolmansia serkkuja ja heidän vaimojaan. Edellisenä sunnuntaina olin vuorostani Rengossa, jossa entistä suurempi joukko oli koolla muistelemassa Kaloisten, Asemin ja Vehmaisten kylien menneisyyttä valokuvien kautta. Ajoin tällä kertaa tarkoituksella vanhan kotikylän kautta pitkin tietä, joka Vähikkälästä Vehmaisiin ja aina perille Asemille, oli kuin jääkenttä. Aikaa oli sen verran vähän, että pysähdyin kotikylässä pellon taakse kuvaamaan avaraa maisemaa lapsuuden kotia kohti vain hetkeksi. Palasin kotiin vasta iltamyöhään Hämeenlinnan kautta jäätyäni vielä tilaisuuden jälkeen rupattelemaan. On todella omituista tavata ihmisiä sieltä noin kuudenkymmenen vuoden takaa, heitä, joiden kanssa kävimme samaa kansakoulua.  Joka kerta aukeaa eteeni uusia asioita, tarinoita. Ehkä olen menneinä vuosina tätä jo kaivannutkin. Sen saa, mitä toivoo.  Kun vaan jaksaisin enemmän! Voimani tuntuvat olevan usein niin vähissä. 

Asemin kylätalo 14.1.2018
 
Ja miten edes ehtisin kaikkea, jos yhdestä viikostakin kaksi päivää menee pääsärystä kärsimiseen? Ensi viikolla taa on siirtymä korkeapaineesta matalapaineeseen. Eikä minulla ole oikein varaa silloin kipuilla, kun on paljon tekemistä.

Sen saa, mitä toivoo. Olen toivonut pitkään uutta kameraa ja olin jo kerran Helsingissä sitä ostamassa, mutta ei onnistunut. Toisaalta valokuvausharrastukseni on ollut koko syksyn lamassa, joten mikään kiire ei asialla ole ollut. Kunhan ehdin hankkia kameran ennen kesän matkoja, jos sellaisia nyt tulee.


 Mainitsemani aamukahvin Hesarin Rooman juttu jäi sillä kertaa muiden asioiden alle, vaikkei unohtunut. Muistan kovin elävästi ne hetket, kun olimme joukolla menossa kohti Barberinin palatsia ja juutuimme Via delle Quatro Fontanen ja Via del Quirinalen liikenteellisesti äärimmäisen vilkkaaseen ja ahtaaseen risteykseen. Siinä sijaitsee 1600-luvun merkittävän arkkitehdin Francesco Borrominin (1599 – 1667) suunnittelema kirkko, San Carlo alle Quatro Fontane ja neljä jo aiemmin Domenico Fontanan 1588 – 1593 suunnittelemaa veistosta suihkulähteineen risteyksen joka kulmassa. 



Jatkan tätä kirjoittamista sunnuntaina. Hidasta kirjoittamista, kuten joku nuori ihminen aikoinaan totesi ja minä ymmärsin vasta myöhemmin. Joku toinen, vanhempi ihminen mainitsi viikolla, että kirjoitan liian paljon. 

Kysymys ei ollut blogistani. Ajatella, miten ihmisten sanomiset jäävät korvan taakse. Kun satun olemaan mukana joissakin yhdistyksissä ja kerhoissa ja joudun kirjoittamaan pöytäkirjoja ja muita vastaavia, haluan kirjata niihin riittävästi tietoa. Olen ehkä useamman muunkin mielestä liian monisanainen. Itse asiassa ajattelen silloin aina tulevaisuutta ja sitä, että joku saattaa joskus tarvita tarkempaa tietoa esim. historiikkia varten. Tutkiessani huomaan etsiväni useita ääniä ja näkökulmia löytääkseni lähinnä totuutta olevan asian. En nyt juutu selittelemään kovin syvällisesti, mutta saatan joskus palata. 



Toisaalta minua on viime aikoina alkanut kalvaa ajatus, että so what? En jää vatvomaan enkä toistamaan sitä, koska en aio ihan vielä luovuttaa kuten ihmiset usein tekevät vanhetessaan. Viisainta olisi ehkä luopua joistakin tehtävistä, jotka rassaavat ”luovuuttani”. Joskus on myös vaarallista olla jossakin niin kauan, että lopulta luulee olevansa se, missä on mukana. Aloin ajatella tätä, kun vähän aikaa sitten eräs ihminen mainitsi minulle erään yhteisön sulkeutuneisuuden, koska siellä mukana olleet olivat omineet seuran. Hän totesi sitten, että se on nyt viime aikoina parantunut. Itse asiassa tuota sisäänpäin lämpenemistä olen yrittänyt välttää vetämällä uusia ihmisiä mukaan.  On hyvä aina välillä muistuttaa itseään asiasta. Tämä tuli aikoinaan työelämässä hyvin esiin. Asiantuntijuus on myös valtaa. Valta turmelee ihmisen kaikissa muodoissaan. 

Yllätys yllätys, tämän sunnuntain Hesarin Sunnuntai-osiossa oli pitkä kirjoitus henkilöstä Roni Back. Hänethän valitsin sattumalta eilen blogiini esimerkiksi. Sattumia ei ole? Otsikossa sanotaan, että lapset tuntevat hänet, mutta aikuiset eivät. Koska artikkeli ei ole vain tilaajille, voin sen jakaa tässä.

Sattumia ei ole. Näitä juttuja, yllättäviä tulee eteeni harva se päivä. 

Riihimäki 1930-lvuulla


lauantai 13. tammikuuta 2018

Nainen varjoissa



Saattaa olla tammikuun alun hämärä, sumuinen aamupäivä. Viivyttelen verhon ylösnostamista, yritän hidastaa päivää, jotta ehtisin enemmän. Kunhan ensin alkava päänsärky laantuisi. En yhtenäkään päivänä ehdi riittävästi, en jaksa riittävästi. Olen kyllä opetellut välillä laiskottelemaan. Sanon joka päivä itselleni, että kukaan muu ei odota minulta mitään paitsi itse. 

Alkupuolen kuvat ovat tästä nykyisen kotini läheltä eli Kirkkotien varrelta.

Tammikuussa päivät eivät siitä paljon muutu. Jos eilen ja sitä ennen aurinko kultasi maisemat, niin toisena päivänä pieni sumu on vielä iltapäivällä hiljaisen ja seisovan maiseman yllä. Kestänee monta vuotta, ennen kuin pääsen kokonaan irti rytmistä, joka väritti vuosikausia elämääni. Tutkin silloin tällöin tasan vuosi ottamiani valokuvia ja palaan ajatuksissani hetkeksi niihin hetkiin. Tuntuu sietämättömältä ajatella sitä mahtavaa pyristystä, minkä jouduin vuosi sitten tammikuussa tekemään. Kaikki koettelemukset on vain kestettävä ja pyrittävä eteenpäin.

Takahuoneen kaaos jatkuu tässäkin asunnossa, mutta yritän useimmiten olla niin, etten vaivaa sillä päätäni. Kestän sen hyvin, kun tiedän, että minun ei tarvitse vastata siitä kenellekään muulle. Ajattelin, voisinko luopua edes niistä 2000-luvun Kotipuutarha-lehdistä. Saisin pitkän pätkän hyllytilaa, jonne voisin siirtää laatikoista muuta materiaalia. Entä puutarha-aiheiset-kirjat, nekin jotka ovat varastossa? 


Nyt on paras elää vain päivä kerrallaan eteenpäin. Kun vanha ihminen alkaa liian tarkasti katsoa omaa ympäristöään, elämäänsä, surujaan ja ilojaan, se ei ole ollenkaan hyvästä. Pitää vain jatkaa elämistä ja nauttia kaikesta niin paljon kuin pystyy, pitää kiinni niistä asioista, jotka tuntuvat oikeilta. Itselleni antaisin nyt ohjeen, ota siitä sisäisestä rohkeudestasi nyt pitävä ote, jotta pystyt toteuttamaan ne unelmat, joita sinulla vielä on. 

Kun sain asiat hoidettua ja vapauduin valtavasta taakasta, koitti uskomaton tyhjyyden tunne. Se johtui monen vuoden valtavasta ponnistuksesta.  Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kaikki ikäväkin toi mukanaan niin paljon muuta, hyviä asioita, josta suuri osa jäi jälkeen ja kannatti. Kaikki se on silti tuntunut nyt vähäpätöisemmältä. Kuljin aiemmin kuin myrskytuuli seinien läpi, rohkeasti luottaen elämän kantamiseen. En pysähtynyt miettimään pikkuasioita. Nyt haluan pysytellä varjoissa. Kuulostaa kauniilta, romanttiselta. Nainen varjoissa?

Niin meistä useat tekevät koko ajan, pysyttelevät varjossa eikä siinä ole mitään pahaa. Eihän tämä bloggaaminen oikein resonoi sen varjossa olemisen kanssa. Mutta eihän kukaan näe minua ja harva edes tuntee. Joka tapauksessa olen siinä varjon ja valon välimaastossa. Yhtenä päivänä mietin taas videoiden tekemistä, joissa kertoisin tästä hetkestä ja miltä tuntuu. Teinkin yhden koevideon, mutta siihen se jäi. Tietenkään en jakaisi niitä.  Tai koskaan ei pidä sanoa EI.

Kun tälle alueelle rakennettiin paljon joskus 2000-luvun alkupuolella,joulumyrsky kaatoi pian sen jälkeen ison määrän puita. Ne tukkivat koko Kirkkotien. Kävin katsomassa, mutten ehkä kameran kanssa.
Syksyn kirjamessuilla ihastuin yhteen kirjankanteen ja kuvasin sitä. Myöhemmin sama kirja tuli eteeni lähikirjaston lyhytlainoissa. Siinä hyllyssä on yleensä uusia kirjaston hankintoja. Kirjan nimi on ”Vihreä päänsärky: Taidetta siemenestä kompostiin.” Maahenki Oy. Helsinki 2017. Se on toimitettu kirja, jossa kirjoittajina on useita taiteilijoita, tutkijoita jne. mm. Jan-Erik Andersson, josta olen kirjoittanut täällä aiemmin ja Arja Elovirta, Keravan taidemuseon johtaja. Kuvia kirjassa on usealta taiteilijalta. Kannen ja etupaperien ihanat kuvat ovat Piia Lehden kädenjälkeä, otsikko niille on ”Suojelen sinua kaikelta” ja ”Kertomuksia rakkaudesta”.


Kirja on minulle nyt erityisen ajankohtainen ja se vaikutti siihen, että jätän toistaiseksi kaiken kasvikirjakirjallisuuden ja ne takahuoneen lehdet rauhaan. Muistan myös, että jos asia on kulkenut mukanani varhaislapsuudesta, en voi sitä turmella, en tuhota enkä jättää huomioimatta. Luonto, kasvit ja usein blogeissani kirjoittanut näistä aiheista. Ne eivät tosin ole niitä runsaasti luettuja.  Toisaalta ymmärrän sen, mutta monissa blogeissani on tylsästä nimestä huolimatta joskus muutakin, ehkä jopa yllätyksellistä sisältöä.  Ja se ajatus takana. Toisaalta on hyvinkin totta, että suuri osa kanssaihmisistämme on loitontunut luonnosta. Olen sitä ihmetellyt usein- Se ei näy meistä päälle, mutta keskustelussa tulee esille. Se on joskus kuin vihaa ”villiä” luontoa kohtaan.  


Pari blogia sitten kirjoitin siitä entisestä puutarhastani, jossa on nyt lähes kaikki isot männyt armottomasti kaadettu. Olen muutamana yönä herännyt melkein vapisten siihen, mitä männyt kokivat niitä kaadettaessa, kun ne tapettiin, kun ne ryskyen kaatuivat.  Samalla tuhoutuivat puita vasten olleet kasvit, ruusut, humalat, kärhöt. Pensaiden aluskasvillisuus saattoi vaurioitua.  Entinen rakastettu puutarhani muuttui hetkeksi tuskaisaksi taistelukentäksi. Siitä voi syntyä jopa jälkivaikutuksia. Jonakin myöhempänä vuonna myrskyn iskiessä alueelle, naapurien puita kaatuu. Taloa varjostavat puut eivät enää suojaa pihaa kuumina kesäpäivinä, aurinko räkittää aamusta iltaan sisälle. Keväisin ihana syreenin tuoksu ei kohtaa ohikulkijaa.


Lähdin etsimään erästä Helsingin Sanomien artikkelia, jonka lienen jakanut jo aiemmin, mutta sitä etsiessäni löysin edellä mainitsemani kirjan kansi- ja etulehtien kuvien tekijän Piia Lehden muistokirjoituksen. Hän kuoli kohta vuosi sitten vain 43-vuotiaana. Muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 13.2.2017. Kopioin sieltä Anni Valtosen kirjoittamasta tekstistä seuraavaa:


”Rakastetun graafikon tuotannossa leimallista oli hänen tapansa yhdistää ihminen, eläin ja luonto niin, että niiden rajat sekoittuvat. Useissa teoksissaan Lehti tutki ihmisen ja puun samankaltaisuutta. Hän näki vanhan puun muotoutuneen sen mukaan, kuinka ympäristö on sitä kohdellut. ”Puiden tavoin kasvamme valoa kohti ja suuntaamme oksamme sinne, missä on tilaa kasvaa”, hän sanoi. Oksien lisäksi Lehti piirsi juuret osaksi ihmisen verenkiertoa ja sisäelimiä. Juuret joista alamme ja oksat jotka kasvatamme, ovat meissä samaan aikaan elävinä kerroksina.”


Vaistovaraisesti tartumme tässä elämässä asioihin, jotka koskettavat meitä syvästi. Kuvat ottivat kuten niin usein muulloinkin otteen ja johdattivat eteenpäin ja nyt olen tässä.  Joidenkin mielestä on ehkä väärin inhimillistää luontokappaleita, kasveja ja eläimiä. Silti olen toista mieltä, kuten yhä useammat tutkijat myös ovat. Mutta kyse ei ole inhimillistämisestä vaan elämän monimuotoisuuden ymmärtämisestä. Ihminen voi silloin käyttää osittain omaa itseään, kokemuksiaan, tietojaan lähtökohtana ymmärtääkseen asioita paremmin.

Jollen ole aiemmin linkittänyt tänne tätä Helsingin Sanomien artikkelia 29.4.2017, joka sisältää loistavan Stefano Mancuson TED- puheen liittyen kasveihin, linkitän sen nyt.  Artikkelissa kirjoitetaan myös ”Vihreä päänsärky”-kirjasta. Linkki artikkeliin, josta pääset helposti luettuasi takaisin blogiin. Puhe löytyy myös täältä Ted-puheiden kautta. 


” Maapallon biomassasta yli 99 prosenttia on kasveja. Ihmislaji ja muut eläimet vastaavat vajaasta prosentista. Mancuson ja Violan mukaan kasvien dominoivalle asemalle on vain yksi selitys: kasvit ovat paljon jalostuneempia, sopeutuvaisempia ja älykkäämpiä eliöitä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Ne esimerkiksi vastaanottavat ja lähettävät monenlaista dataa kokonaisvaltaisesti, vaikkapa juurillaan: ”Miljoonat juuren kasvuvyöhykkeet työskentelevät verkkona siten, että yhden, huomattavankin, osan tuhoutuminen ja joutuminen saaliiksi ei aseta itse verkkoa alttiiksi tuholle”, he kirjoittavat ja vertaavat juurten verkostoa internetiin, joka ”ideoitiin ja rakennettiin modulaariseksi, jotta se kestäisi laajamittaisen ydinaseiskun”.”


Stefano Mancuson ja Alessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit” on kaivettava kirjastosta, vähintäänkin. Peter Wohllebenin ”Puiden salattu elämä” ilmestyi suomeksi jo 2016. Miksei sitten kasvitieteessä ei mentäisi tutkimuksessa ja kehityksessä eteenpäin kuten kaikessa muussakin? 



Eipä tässä muuta kuin, että olen onnellinen siitä, että pääsin omakotitalosta eroon. Se ajatus tulee usein mieleeni kävellessäni tässä lähistöllä olevien useiden omakotitalojen ohi ja ajatellessani sitä työmaata, mikä talon omistaminen on omistajilleen sen lisäksi, että se tuottaa paljon iloa.  Se ilo ja riemu, kun pääsi ovesta suoraan pihalle eri vuodenaikoina, sen puutteen huomaan. Kaikeksi onneksi me ihmiset olemme hurjan monimuotoisia, mielikuvitusrikkaita, ajattelevia, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden hallitsevia. Näiden ominaisuuksien avulla voimme rakentaa puutarhoja jopa mielikuvituksessamme.

Silloin voimme jopa syventyä yksityiskohtiin erilaisella tarkkuudella kuin raskasta puutarhatyötä tehdessämme.  Tästä linkistä pääset viime kevään ajatuksiini. http://unikkopellossa.blogspot.fi/2017/03/kukkien-seassa-sekoilua.html

Voin itsekseni ihmetellä, miten vaan edelleenkään ehdin tehdä kaikkea, vaikka paljon on jäänyt pois. Ehdinkö syventyä puutarhoihin, kasveihin, puihin, luontoon samalla kun paneudun historiaan, sukututkimukseen, kirjallisuuteen? Ehkä vähintään kirjoittamalla. Aika näyttää ja se on jo toinen juttu.