perjantai 28. joulukuuta 2012

Aikamatkalla


Auttaisiko keskittyminen muuhun? Lievittäisikö se väsynyttä minua avaamaan siipensä ja lentämään ajatuksen voimalle kauas muualle. Edes hetkeksi, tämän iltapäivän tunneiksi, vaikka muutakin arkista tekemistä riittäisi. Mutta monta tarinaa odottaa kirjoittamistani ja loppujen lopuksi kirjoittamisen pitäisi olla minulle tärkeintä.

Taustalla Elian kylä. Iraklion jää sen taakse alas rannalle. Kokkini Chani oikealla rannalla mäkien takana.


Tännehän "lomamökkiimme" Villa Katerinaan ollut hyvä jäädä paistattelemaan, mutta mentävä on, kun Merja käskee. Takana ne vuoret, joita kohti suunnistimme.
Tässä eräänä päivänä Facebookissa oli I Love Crete-sivustolla kuva lumihuippuisesta Kreetan vuoresta. Se pisti minut kaivamaan matkapäiväkirjani esiin. Jokin tuttu kevyt tunne kulki lävitseni, lämmin tuulenhenkäys talvisäässä. Se vaati minua kirjoittamaan, mutta en silloin ehtinyt. Sekava mielentilani ja väsymykseni ovat muutenkin viime aikoina olleet mielikuvitukseni vapaan lennon esteenä. 

Oli lauantai, ensimmäinen välipäivä kahdesta päivästä Helmin ja minun syntymäpäivän välillä. Me ja sisareni Heljä olimme lähteneet Kreetalle, vuokranneet huvilan ja autonkin. Syntymäpäivänäni 13.4. kävimme Festoksessa, minulle tärkeässä paikassa ja Helmin syntymäpäivänä 16.4. kohteena oli Kali Limenes, hänelle hyvin tärkeä paikka. Mutta välipäivinä ehdimme kierrellä muuallakin, kun kerran autokin oli käytössä, minä kuskina. Minulla on paha tapa suunnitella matkaohjelmia muidenkin puolesta. Usein suunnittelen ne vasta viime tipassa ja ilman muuta poikkeamat matkan aikana ovat sallittuja ja joskus jopa toivottavia. Kreeta sattuu olemaan niin mahdottoman täynnä mielenkiintoisia paikkoja, että on usein sääli vain ajaa ohitse.

Museoon menossa Mirtiássa.
Aikaisin tuona lauantai-aamuna lähdimme majapaikastamme Iraklionin lähellä sijaitsevasta Elian kylästä ajamaan kohti Episkopin kylää suoraan etelään. Varmaan tuossakin kylässä olisi ollut katseltavaa, mutta kirjoitin sen olleen melko hurja paikka autolla ajamiseen kapeiden katujen takia. Hyvä, että edes pääsimme ulos kylästä. Tarkoituksemme oli vierailla läheisessä Mirtián kylässä Nikos Kazantzákisin museossa. Myrtia, entiseltä nimeltään Varvari oli ollut Kazantzakisin isänpuoleisten esivanhempien kotikylä. Meillä Kazantzákis tunnetaan parhaiten romaanin "Kerro minulle, Zorbas" kirjailijana. Tutustuimme museoon, 3 euron sisäänpääsylippu on muistikirjan välissä.

Heljä tutkii vanhoja valokuvia.
Muistan mahdottoman helteisen päivän ja auringon poltteen. Hetkessä olen takaisin tuossa kaukaisessa päivässä. Voi tuntua omituiselta, että joku muistelee menneitä matkojaan. Elämäni matkat ovat ollet suhteellisen harvoja ja valittuja. En ole pitkiin aikoihin voinut lähteä minnekään edes viikon ajaksi, jolloin edes vähän ehtii mennä sisään paikalliseen elämään ja etsiä sieltä oleellisimmat asiat. Kuvia on kuitenkin kertynyt mahdottoman paljon. Kun niitä katsoo vuosien suodattimen läpi, niistä löytää aina uusia asioita, joiden ympärille pystyy kietomaan kertomuksia. On kiehtovaa matkustaa uudelleen, palata matkapäiväkirjan ja kuvien kera toiseen aikaan ja paikkaan. Kaikki ajat voivat olla tässä ja nyt, jos vain haluan. Nyt jo seuraavat seikkailut ovat odottamassa minua. Miten olisi paluu Pariisiin tai Roomaan? Entä Samoksen salaperäiset luostarit?

Arhánesissa saimme uskollisen seuralaisen. Niitähän Kreetalla riittää.
Mutta ensin palaan takaisin Kreetalle Zeuksen vuorelle. Mirtiásta ajoimme samoilla seuduilla sijaitsevaan Arhánesiin. Kylä on peräisin jo minolaiselta ajalta noin 1500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Kävimme kahvilla ja pienessä minolaisaikaa esittelevässä arkeologisessa museossa. Ruokaostoksia "kotiin" teimme paikallisessa kaupassa. Kotimatkalla eksyimme taas edellisen illan tapaan ollen löytämättä kotiristeystä ja jouduimme rannan tylsään Kokkini Chaniin, jonne jäimme syömään.




Kun kuvia katselee jälkeenpäin, tulee mieleen monta asiaa. Tässä olemme jo Kokkini Chanissa. Tässä ja toisessakin kuvassa meitä seuraa oikealla oleva vaalea nainen. Hän oli suomalainen , joka lomallaan kävi töissä ravintolassa.  Taisimme olla ainoat asiakkaat myöhään iltapäivällä, mutta niinhän ulkomailla usein käy, kun olemme tottuneet syömään aikaisin.
Muistan hämärästi, että Arhánesissa ajatuksissani oli meno tuonne vuorelle nimeltä Jukhtas. Kävimme sinne johtavassa tienristeyksessä, mutta emme kuitenkaan lähteneet seikkailemaan kapeata tietä ylös vuorelle. Kreetalla lyhyihinkin matkoihin meni paljon aikaa (useita valokuvauspysähdyksiä) ja jo edellisenä iltana olimme olleet vaikeuksissa löytää asuinpaikkaamme pimeän yllättäessä niin aikaisin. Innoittajani vuorelle oli Merja Tuominen-Gialitakin kirja "Kreeta - vieraanvaraisten jumalten saari" (Tammi. 2002), jonka sivuilla 218-219 hän kertoo panijiri-juhlasta, jota vietetään Jukhtasin (nimi tulee Jupiterista) päällä olevassa Kristuksen kirkastumisen kappelissa elokuun 9 päivänä. Minua kiehtoi myös Zeus-jumalan profiili vuoren muodoissa. Iraklionista katsottuna Jukhtas näyttää tältä. Eli vuorella lepää Zeus kuolinunessaan. Entisaikojen jumalatkin kuolivat.

Kazantzákisin haudalla Iraklionin muureilla lukee "En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa." Kun ajattelen Kreetaa ja itseäni, toivon, että voisin joku päivä sanoa samalla tavalla.

Ja sainpas vanhoja kuvia esille.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Ajan raskaus ja keveys


Olen tässä välilläkin naputellut näppäimistöltä näytölle tekstiä, mutta en ole saanut mitään julkaistua. Pieni hiljainen kauhu kulki ensin monta päivää perässäni ja valvotti minua öisin. Jotenkin vaan saan ne pienet pirut loppujen lopuksi karkotettua, vaikka ensin tuntuu, että ne vievät hengen. Kirjoittaminen sattuu olemaan mahdottoman hyvä väline, paras kaikista. Kotoinen puuhastelu, vaikken sen kummemmin joulua edes valmistele, toimii myös. Se on varmaan pelastanut monen naisen, minulla se ei kuitenkaan toimi kuin tilapäisesti. Nyt on vain niin, että oikeastaan haluan jo kirjoittaa ja tehdä aivan muuta kuin pohtia selviytymistäni. Mutta ehkä tämä vaihe on vain käytävä loppuun.

Joulua 1983 vietimme Vehmaisissa Rengossa. Kuvassa sisareni Päivikki, hänen poikansa Jussi ja minun poikani Henri.
Joulun alla olen ajatellut aiempia jouluja, joissa on ollut viime vuosina paljon samanlaisia piirteitä. Ikäänkuin kaikki pahat asiat ovat sattuneet kietomaan minua otteeseensa juuri loppusyksystä joulun alla. Yöllä suuri ongelma usein korvaantuu jollakin pienellä, joka sitten paisuu kohtuuttoman suureksi.

Tässä yhtenä yönä se ongelma liittyi makuuhuoneen ikkunaan, jota en ole saanut tiivistettyä, vaikka ostin tiivistysnauhaa jo pari vuotta sitten. Päivän valossa asia tuntui mahdottoman pieneltä. Oletan asian nousseen pinnalle lämmitysoljyn loputtua, jolloin jouduin miettimään kaiken muun lisäksi tekemisiäni sen suhteen. Viime syksynä samaisesta tiivistettävästä ikkunasta oli myrskyisinä öinä tulossa iso puoliksi kaatunut puu viereeni nukkumaan. Jostakin kumman syystä juuri silloin erityisen kovat tuulet pyörivät talon ympärillä. Puu kaatui osin lokakuussa ja toisen kerran joulun aikaan. Kun lokakuussa pilkoin ja raahasin sen oksia pois, olin vielä voiman tunnossa. Sitten saikin aikaa kulua, että ylipäänsä pystyin tekemään mitään. En viime kesän enkä edes syksyn aikana saanut vielä siirrettyä myöhemmin kaadetun puun pölkkyjä pois. Nyt ehkä pystyisin, mutta ne ovat lumen peitossa. No, tiivistys on nyt tehty. Asiat etenenevät.

Viime jouluaaton (2011) olin osittain kipeyteni takia yksin ja söin lipeäkalaa.
Yksin elävän ja asuvan ongelmilla on taipumus suurentua, koska hänellä ei ole rinnalla ketään, jonka kanssa voisi ne jakaa puhumalla asioista. Eipä minulla ole ollut sellaista läheistä ihmistä rinnalla enää vuosikausiin, ei silloinkaan, kun täällä asui toinen henkilö lisäkseni. Joulun alla on myös välteltävä tuota jouluhässäkkää, joka tulee joka puolella vastaan. Muistan kirjoittaneeni menneistä jouluista jokaikisen joulun alla ja pohtineeni samoja asioita aina vähän eri näkökulmista. En vaan missään nimessä halua jäädä niihin roikkumaan. Jokainen viettäköön omanlaisensa joulun ja rauha olkoon maassa. Suomalaisten suurin juhlahan se on. 

Vielä  2005 vietimme joulua minun luonani. Arttu sai pyjaman.

Anna tonttu pudotti suklaat ja oli hauskaa (joulu 2005)
Viikolla innostuin taas lukemaan vanhoja sanomalehtiä Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Löysin taas monta asiaa, joita olisi mukava viedä eteenpäin ja joista voisin kirjoittaa. Kun käytin hakusanana Renkoa, lapsuuteni kotikuntaa, nykyisin Hämeenlinnan kaupunginosaa sain "älynväläyksen", joka tuskin pitää paikkansa. Joskus on vain mukava leikitellä tällaisilla ajatuksilla. Kun aikanaan kävin oppikoulua Hämeenlinnan yhteiskoulussa, olin varsinkin alaluokilla usein jonkinlaisen pilkan kohteena asuinpaikkani takia. " Ai, asut Rengossa, sinne menevät junanraiteet jänikset ovat syöneet." Oli kaikenlaista muutakin pientä pilkantekoa, mutta jostakin syystä annoin niiden valua yltäni kuin vesi hanhen selästä.

Joulua 2007 vietettiin Lahelassa. 


Jouluaattona 2007 ei ollut vielä yhtään lunta.
Mutta kun Renko on tullut esiin muutenkin hiukan erikoisissa yhteyksissä, niin olisiko kaiken taustalla jotakin ikiaikaista kaunaa. Rengon kielestä luin ensimmäisen kerran Eric Gustaf Ehrströmin matkapäiväkirjasta vuodelta 1811. "Minnen af en Resa från Åbo till Tavastland Junii och Julii Månader 1811" on julkaistu Svenska Litteratursällskapet i Finlandin toimesta vuonna 2007 ja samana vuonna myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta nimellä "Hämeen sydänmailla.

Ylioppilas Eric Gustaf Ehrström matkustaa juuri 20 vuotta täytettyään Turusta laamanni Fredrik Wilhelm Krogiuksen perheen mukana Hämeeseen. Hän toimi perheessä kotiopettajana ja perheen matka suuntautui lähinnä Hauholle ja sen ympäristöön kestäen kuusi viikkoa. Kohteena on hänen omien sanojensa mukaan Suomen romanttisin maakunta. Pari päivää matkustettuaan matkaseurue saapuu Rengon Kuittilan kestikievariin, jossa he eivät käsittääkseni yöpyneet. Hän kirjoittaa Rengosta seuraavasti:

"Renko on Vanajan alainen kappeli, mutta on ollut muinoin emokirkko ja kantaa pitäjän nimeä, Rengon kielelle on vanhastaan ominaista tapa puhua suomea sillä tavoin, että tavujen paikkaa vaihdetaan, sanotaan esim. nämi nonsa nes eikä minä sanon sen. Tämä vastaa suunnilleen ruotsin kielen sanontatapoja falber skalber gäller tai fadavag skadaval gådåvå sekä muita samantapaisia ; tapaa on ehkä sovellettu ensmmäiseksi Rengossa. On omituista, että suomen sanat saavat tuolloin kreikkalaisen äänneasun, esim. lauseesta Jumala on minua luonut tulee Lamalu no anumi nutluo. Tämä seikka esitetään myös erään Idmanin laatimassa väitöskirjassa, jossa pyritään osoittamaan kreikan ja suomen kielen yhteispiirteet. ja Idman arvelee Rengon kielen vastaavan kreikkalaisten (Stonggylois reemasi) -puhetapaa. - Rengon kirkko on kahdeksankulmainen ja sen keskellä on torni. Kirkko sijaitsee aivan pienen joen partaalla ja on ensimmäinen kaunis paikka, jonka olen Hämeessä nähnyt."

Tarina jatkuu vielä muilla kokemuksilla Kuittilan kestikievarissa. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyy useitakin linkkejä Rengon kieleen kuten tämä, jossa siitä kerrotaan Uuden Suomettaren n:ossa 293 joulukuun 17 päivänä 1886 otsikolla "Siansaksaa".

Tässä Henri tapasi ehkä ensimmäisen kerran joulupukin. Vietimme taloyhtiön joulujuhlaa joulukuussa 1981. Henri oli juuri täyttänyt 1 vuotta.

Rengon keinu oli kaikkien meilläpäin tuntema käsite, jolla tarkoitettiin hirttäytymistä. Historiallisissa lehdissä kerrottiin aikoinaan itsemurhista hyvinkin yksityiskohtaisesti, myös Rengossa tapahtuneista. En kuitenkaan usko, että se on ollut siellä sen yleisempää kuin muualla. En ole tietoinen käsitteen alkuperästä.

Kun sitten erään varkaan sanottiin mahdollisesti etsiytyneen piiloon Rengon Sydänmaille, tajusin, että ehkä Renkoa on aikoinaan yleisesti käytetty eräänlaisen verhotun pilkan kohteena. Vähän samalla tavalla kuin puhuttiin hölmöläisistä. Aikojen kuluessa asia on vain unohtunut, mutta rippeet menneestä ovat kulkeneet lähes unohtuneena perimätietona ihmisten kautta tulevaisuuteen. Mutta miksiköhän?

Tässä hauska kuva 1980-luvulta. Äitini on tekemässä karjalan piirakoita ja Jussi on selvästi osallistunut. Äitiä olenkin ajatellut kovasti näin ennen joulua. Leivoin itse eilen hänen ruisleivän juurestaan ruisleipiä. En oikein onnistunut, niistä tuli liian kovia. Raskasta hommaa se kyllä on, että enpä hevin aloita uutta koetta. Pitäisi kyllä, kun nyt muistaisi vielä ja pystyisi siksi oikaisemaan tekemiään virheitä.
Monta muutakin kirjoitettavaa ja tutkittavaa asiaa osui silmiini, mutta niistä toisella kertaa. Tyttäreni perheen joulukinkku kypsyi tänään valmiiksi uunissani, punakaalimuhennos on tekeillä. Vaikka kierränkin joulua kaukaa, niin koko ajan saan omassa rauhassani tehdä niitä naisten perinteisiä asioita, jotka muuten vievät yllättävän paljon aikaa, varsinkin jos ne tekee kunnolla. Tähän liitänkin joitakin kuvia menneiltä jouluilta. Joitakin kuvia olen julkaissut Facebookissa, jossa olen vieraillut nyt useammin, kun  en ole muuta jaksanut. Kuvia on vielä paljon, mutta jos innostun joulunpyhinä kirjoittamaan, käytän niitä sitten.

Juuri ennen joulua 2009 näytti tältä.



torstai 13. joulukuuta 2012

Joulun alla ei tarvitse tuskailla


Olisi varmaan aika kaivaa vanhat joulunaluskirjoitukset esille. Onko tapahtunut kehitystä omissa asenteissani ja ajatuksissani? Kurkistin viime vuoden blogiini, jonka olin kirjoittanut 16.12.2011. Totta, silloin olin jo tuntenut ympärilläni joulustressin enkä itse oikein voinut muuta kuin leppuutella, vetelehtiä ja levätä, koska olkapääni olivat niin kipeät. Ajattelin olla joulun ihan hissukseen. Joulukortitkin olivat vielä kirjoittamatta.
Tänään pehmennän juttuani vanhoilla valokuvilla lapsuuden kotitanhuvilta.
Entäs tänä vuonna. Tänä aamuna huomasin, että patterit olivat kylmät enkä voinut käydä suihkussa, kun hanasta tuli vain kylmää vettä. Siispä pelkoni oli toteutunut, öljy oli loppunut. Olin työntänyt ajatuksen sen loppumisen mahdollisuudesta koko ajan kauemmaksi. Edellinen öljylaskukaan ei ole vielä kokonaan maksettu!

Olihan minulla muitakin pulmia ratkottavana, vielä isompia. Mahtava asianajajan lasku oli saapunut alkuviikosta, jonka rahoitusta yritin selvittää. Mutta onneksi tunnen nyt itseni pitkästä aikaa vahvaksi kohtaamaan kaikki mahdolliset ilkeydet, joita ehkä vielä joudun ottamaan vastaan, kyykyttämiseni ja kiusaamiseni on aika loppua tähän. Kun ajattelen menneitä kolmea vuotta, tajuan, kuinka paljon minua on kiusattu. Kun ihminen on heikoilla, on myös niitä, jotka oikein tuntuvat nauttivan siitä. Vähän on melkein pakko tässä takertua vaikeuksiin, joita näköjään nyt sitten kolmena joulunalusena on eteeni tullut. Miksikö? Koska kirjoittamalla ajan niitä kauemmas ja pois. Joulukuussa 2010 aioin tarjota asioitani hoitavalle asianajajalle lounaan kiitokseksi. Sen kummempaan neuvotteluun ei silloin pitänyt mennä, koska kaikki tieto oli liikkunut kirjallisesti eikä minun sanomisillani koko aikana ollut sen kummempaa merkitystä. Päinvastoin, puhumiseni vain ärsytti. Tuona kertana minua höykytettiin ja itketettiin eikä lounas sitten kelvannutkaan. Mutta ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan. Siitäkin "lounaasta" ilman lounasta maksan 135 euroa ja 31 euroa alvia päälle.
sinne kaipaan takaisin mullan tuoksuun, kevään tuntuun... Tässä on isäni kuva äestyksestä Siukolan "Niitulla" 1930-luvulla.
Minulla se käynti johti terapiakäynteihin, jotka onneksi eivät maksaneet minulle mitään. Keskustelut olivat antoisia ja auttoivat minua voittamaan pelkoni, joka vaani takana ja edessä joka hetki. Olisin tarvinnut niitä lisääkin, mutta en rohjennut ottaa enää yhteyttä seurakunnan perheasian neuvottelukeskukseen, josta olin avun saanut. Ajattelin, että muut tarvitsevat tukea enemmän kuin minä. Jos olen aivan rehellinen, minun ongelmani oli vain se, että olin kokenut hyvin ikäviä asioita henkisen väkivallan kautta ja vapauduttuani koin sitä muultakin taholta pääsemättä kurimuksesta mitenkään irti. Taituin mutten katkennut eikä sellaista tahdota hyväksyä. Lisäksi syytin vaikeuksista vain itseäni ja koin, että minun on myös itse niistä selvittävä. Tällaiset tapaukset saattavat oikeasti tappaa ihmisen, niin karmeita ne ovat. Niissä voi seota lopullisesti, tehdä jotakin arvaamatonta tai sitten voi sairastua. Kun ne ovat sellaisia, että alkaa syyttää itseään jopa vainoharhaisuudesta, koska pahuus voi olla niin hyvin peiteltyä, ollaan vaikeista vaikeimmalla tiellä.

Oli jotenkin itkettävää huomata, että tämä kuva on ollut varmaan rakas äidilleni. Hän on kirjoittanut kuvan taakse: Lotta, Piiu ja Markku. Lotan muistan hyvin, mutta mitkä olivatkaan niiden kahden muun hevosen nimet varhaislapsuudessani?
Minähän sitten sairastuin. On ollut paljon erilaisia vaiheita ja soisin jo niiden olevan lopussa.

Joulukuussa 2010 olin jo jopa lopettamassa kirjoittamistani, koska kyseenalaistin itseni tapahtuneen johdosta. Yritin monella tapaa koota itseäni kokoon ja nyt löysin tämän kappaleen eräästä kirjoituksestani:

" Fromm tarkastelee aihetta monelta eri kantilta. Minun onkin aivan mahdoton tuoda esille niitä kaikkia näkökohtia, jotka hän ottaa esille etsinnässään pureutuessaan ihmisyyden ytimeen. Huomaan löytäväni hänen ajatuksensa omasta ajattelustani ja maailmankatsomuksestani, kun luen kirjan viimeiset lauseet, jossa hän kiteyttää kirjan sanoman. Humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten. Selvyyden vuoksi pitää mainita, että Fromm pohtii kirjassa myös itsekkyyttä hyvinkin pitkään, koska ”älä ole itsekäs” on lause, jota terotetaan ihmisille lapsesta lähtien. Se on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne. Maailmassa vallitsevat myös toiset vastakkaiset arvot, jotka kilpailuyhteiskunta on tuonut etemme, häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu. Pieni ihminen on hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän osaisi ja jaksaisi pitää itsestään ja luovuudestaan huolta ja oman maailmansa eheänä, loppu hoituisi itsestään."

Olin silloin selaillut Erich Frommin kirjaa "Ihmisen osa" ja lukenut siellä kohtaa, jossa hän käsittelee "produktiivisuutta". Luin nuorempana ahkerasti Frommin kirjoja ja niitä on vieläkin kirjahyllyssäni. Hän kun vastasi moniin kysymyksiini.

Mennyt maailmani.
Mutta kyllä ihmisen selviytymiskeinot ovat monet. Voin vieläkin melkein elävästi tuntea sen tuskan, jonka vallassa elin tuolloin. Nyt minun on vaikea uskoa, että siitä on jo kaksi vuotta. Silloin pakenin jouluksi pohjoiseen.

Ihme ja kumma sain tänä vuonna suurimman osan joulukorteista kirjoitettua ja tänään jopa vietyä postiin. Vanhat joulukorttivalikoimani ovat pohjattomat. Öljykin tuli tilattua, mutta kaikki muu on edelleen rempallaan. Joulu varmaan menee siinä sivussa.

Siinä varmaan on Lotta oikealla.


tiistai 11. joulukuuta 2012

Kierrätystä

1500- ja 1600-luvuilla laitettiin keskiaikaisten kirjojen sivuja kierrätykseen. Suomesta on maailmanlaajuisesti säilynyt yllättävän paljon pergamenttisiä kirjojen sivuja. Uskonpuhdistus 1500-luvulla vaikutti siihen, että katolisen ajan kirjoja ja käsikirjoituksia, jotka usein olivat myös latinankielisiä, ei enää tarvittu. Kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, joka hyödynsi kirjoja sivuineen muuhun tarkoitukseen kuten voudinkirjojen kääreinä. Tällä tavalla on jälkipolville siirtynyt suuri määrä sivuja erilaisista teoksista. Nyt niitä tutkimalla pystytään saamaan kattava kuva keskiajan Suomessa liikkuneestä kirjallisuudesta. Tässä linkki Kansallisarkiston Kirjava keskiaika-sivustolle, jossa voi tarkemmin tutustua tähän asiaan.

Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla viipyisin pitempäänkin. Tämä kuva on kesäkuulta 2010. 

Kirjat ovat muutenkin olleet mielessäni ja unissani viime päivinä ja siis myös öinä, kun olen miettinyt, miten mahdun asumaan jonnekin pieneen asuntoon niiden kanssa. Tulevaisuuteni on edelleen hämärän peitossa ja monet asiat ovat viime aikoina vieneet osan yöunistani. Mutta huolimatta kaikesta pohdinnasta, minulla ei ole muuta tietä edetä kuin mennä eteenpäin. Käy sitten miten tahansa. Nuorempana hoidin kaikki asiani itse, menin myös rohkeasti ongelmia päin. Kun sitten olin lähestymässä eläkeikää, en enää pystynytkään siihen. Olin täysin nujerrettu enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa selviytymistäni. Toisaalta on  hienoa, että ihmisen tuska luo taidetta ja saa paneutumaan syvällisesti uusiin asioihin, mutta..  Ehkä meidän kaikkien elämä kiertää ja käsittelee näitä samoja teemoja. Sisareni kanssa pohdimme usein sitä, mikä on saanut meidät kokemaan sellaisia asioita, joita monet eivät kohtaa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset elävät onnellisissa avioliitoissa ja usein vielä hehkuttavat niitä. Joskus aiemmin sydäntäni kouraisi pahasti ja kysyin, miksi minä en ole saanut sellaista onnea. Olen toki saanut kaksi hienoa lasta ja kolme yhtä ihanaa lastenlasta, joista voin iloita. Ja olen toki täysin mukana muiden onnessa. Kokemukseni eivät ole katkeroittaneet minua. Siinä sivussa, kun olen etsinyt itselleni niitä "selviytymishuoneita" kuten sisareni niitä nimitti, olen pystynyt käsittelemään alitajuisesti monia vaikeita asioita. Vaikka olen armottoman yksin asioideni kanssa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Nyt olen palannut nuoruuteni tielle!

Luennot alkamassa. Vasemmalla Markus Hiekkanen ja Elina Räsänen.

Tulipa pitkä selitys. Tunteiden kierrätys on kiertänyt myös ympyrän tullen tähän päivään. Toisaalta nämä viime vuodet ovat olleet aikamoista haaskausta, jos kaikkea mitataan rahalla kuten näköjään tänä päivänä tehdään.  Olisin vaikka voinut tehdä vielä jotakin palkkatyötä, jos olisin ollut vapaa tietyistä rasitteista. Mutta turha sitäkään on pähkäillä.

Tässä kolmannessa iässä toimimme erilaisissa yhdistyksissä aivan vapaaehtoisesti ilman mitään palkkiota. Toinen vaihtoehtohan olisi pysytellä omien seinien sisäpuolella ja huomata pikkuhiljaa siirtyvänsä yhä enemmän pelkkiin arkirutiineihin omien ympyröiden pienentyessä. Itselleni tuottaa suurta iloa olla mukana karjalaisissa riennoissa omien mieltymysteni mukaisesti ja auttaa mahdollisuuksieni mukaan. Sukuseuran toiminta on myös siihen rinnastettavaa, täysin vapaaehtoista toimintaa. Harva on tietoinen siitä suuresta ilmaisen työn määrästä, mitä näissä yhdistyksissä toimivat ilolla tekevät. Kun jäämme eläkkeelle, tulemme aivan uuteen maailmaan, jossa enää harva tekeminen tuo lisäeuroja, mutta sitä enemmän tyydytystä siitä, että saamme toimia. Ilman näitä ahkeria toimijoita, myös monet kerhot ja yhdistykset kuihtuisivat kokonaan.

Huono kuva, mutta mielenkiintoinen. Siinä kirjoituskeskukset, joissa rukouskirjoja jäljennettiin 1400-luvulla. Huomatkaa, että molemmat sukuni seurakunnat ovat olleet tekemässä tätä työtä. Renko Hämeessä ja Uusikirkko Karjalassa. Kuolemajärven alue oli silloin vielä osa Uuttakirkkoa.

Ilmaisia iloja ja selviytymishuoneita on onneksi todella paljon. Palatakseni tuohon alkuun, niin eilen illalla poikkesin Kansallisarkiston keskiaikaillassa kuuntelemassa useiden tunnettujen tutkijoiden luentoja. Vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme ennen Agricolaa kertoi meille yliopistolehtori, dosentti Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta. Hän siirtyy Suomen Rooman instituutin johtajaksi elokuussa 2013. Tunnettu kirkkotutkija Markus Hiekkanen valotti minulle hyvin tutuksi tullutta asiaa taidehistorian opinnoista kertomalla Suomen keskiaikaisista kirkoista arkeologisen tutkimuksen valossa. Tuttu opiskeluni myötä oli myös FT Elina Räsänen, joka oli pitämässä meille syksyllä 2010 todella mielenkiintoista luentosarjaa Kuvan kerrostumat-otsikolla. Hänen aiheensa kosketteli  kirkkotaiteen pyhimysten esiintymisiä koruissa, alttaritauluissa ja tekstiileissä. Hänen kanssaan kävimme aikoinaan myös Kansallimuseossa tutkimassa nimenomaan näitä samoja asioita. Lopuksi vielä professori Jussi-Pekka Taavitsainen Turun yliopistosta kertoi runsaiden yksityiskohtien valossa Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöksistä ja kansainvälisestä reliikkitutkimuksesta.

Ilahduttavaa oli, että monessakin puheenvuorossa tuli Karjala esille luonnollisen osana Suomea  ja siellä tehtävät tutkimukset mm. Viipurin vanhan tuomiokirkon alueella. Lopuksi vielä katselimme salin perässä olevan näyttelyn, jossa  oli esillä joitakin Suomen vanhimpia asiakirjoja ja esineitä mm.vanhin Suomessa säilytettävä alkuperäinen asiakirja eli kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Se on alunperin peräisin Viipurin kaupunginarkistosta. Jostakin kumman syystä olen siitä erityisen ylpeä, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Ehkä koen sen edelleenkin tuovan suojaa itselleni läpi satojen vuosien tähän päivään. Tässä linkki kuvaan Kansallisarkiston sivulla, omani ei oikein onnistunut.


Tilaisuus on päättynyt.

Ehkäpä kirjoitan Pyhästä Birgitasta ja nyt esillä olleesta Suomeen luovutetusta  reliikistä myöhemmin. Silläkin kun on yhteyksiä karjalaiseen historiaamme.

Kierrätystä yhtä kaikki nämäkin asiat. Lohdullista minulle oli, kun Tuomas Heikkilä mainitsi kertoessaan pergamenttien olevan peräisin noin 1500 kirjasta, että eihän se ole mitään teidän (meidän kuuntelijoiden) kotikirjastojenne rinnalla. Ehkä en ensi yönä näekään enää liian epätoivoisia unia kirjoista.

Tämän ehdin liittää eilen illalla Facebookiin seuraavalla tekstillä: Jokin kumma vaan vetää sinne yliopistokortteleihin illan hämärtyessä. Kun kävelin keskiaikaluentojen jälkeen Kansallisarkistosta, kohtasin tutun talon ja sen ikkunat ylimmässä kerroksessa. Nyt kotona vasta tajusin, että sininen viiva oli Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina juhlavuoden huipentuma,nk. Unioninakselin yllä oleva valotaideteos.
http://www.helsinki200.fi/juhlavuoden-ohjelma/sininen-viiva-syttyy-unioninakselin-ylle

perjantai 30. marraskuuta 2012

Pieniä iloja, ihanaa, lunta...



Saattaa olla, että moni haluaisi näpäyttää minua tuosta otsikosta. Mutta ette arvaakaan, kuinka nautin tänä vuonna lumen tulosta. Viime marraskuussa aloin olla jo niin kipeä, että kaikki raskas ja kevytkin työ olivat yhtä tuskaa. Lähiympäristöni tuntui olettavan minun teeskentelevän saamistani kommenteista päätellen. Sitten lääkäri vielä arvioi ja itsekin oletin olkavarsieni kipeytymisen johtuvan aiemmasta raskaasta työstä. Toisaalta minun myös katsottiin tarvitsevan voimistelua ja liikuntaa, jotta lihakseni eivät surkastuisi. Kaikki olettamukset olivat tuulesta temmattuja. Kaikki olivat väärässä!! Olen saanut hyvän opin. Suosittelen kaikille oman itsensä kuuntelua. Besserwissereitä meillä on aivan liikaa. Keskustelu, vuorovaikutus ja mielipiteiden vaihto muiden kanssa on hyvästä, mutta älkää antako toisille liikaa ohjeita, miten toisen pitää elää ja mitä tehdä. Raja on hiuksenhieno ja voi olla vaikea itse nähdä, milloin sen ylittää. Tämänkin vuoden aikana olen monta kertaa saanut tuntea itseni täydeksi tolloksi, joka ei tiedä eikä osaa mitään.





Kun tein tänä aamuna pihalla lumitöitä, elin täysin sitä hetkeä. Oravat tulivat syömään, mustarastaat lentelivät ympäriinsä ja olivat syömässä puihin jääneitä omenia. Pihalla parveli paljon muitakin pikkulintuja aamumurkinallaan. Työnnettyäni lumet etupihalta, tein vielä käytävät talon ympäri ja puhdistin terassin. Tiedän, että kaikki paikat ovat illalla uudelleen lumen peitossa, koska lumipyry näyttää vain kiihtyvän. Tuuli pyöritti lunta ympäriinsä. Autonkin päälle oli kertynyt jo isot massat lunta, onneksi kuivaa. Lupasin viedä Artun kotiinsa Nurmijärvelle, kun hän tulee koulusta. Talvi on täysin luonnollinen asia, mutta totta on, että toivon minäkin, että tämä talvi olisi hiukan kevyempi kuin kolme viimeisintä.

Yksi Alexin ohjelmanumeroista luonani on kiipeäminen kukkapöydälle katsomaan pihalle ja välillä koskettelemaan mummin kukkia.  Tämä kuvan olen ottanut viikko sitten (23.11.), mutta sama toistui eilenkin.


Viime vuonna joulukuun alussa, väsynyt Arttu torkkui sohvallani. Murukin malttoi ottaa pienet torkut. Hän täytti 28.11.2012 kaksi vuotta.


Kun tulin sisälle annettuani linnuille lisää ruokaa ja ripustettuani lisää talipalloja ympäri puutarhaa, katsoin ikkunoista ulos. Valtavasti pikkulintuja oli kerääntynyt syömään ja jokaisessa talipallossa roikkui lintu. Pihan molemmilla puolilla tosin orava kummassakin oli vallannut ruokintamökin ja tiputteli linnuille eväitä maahan. Viime talvena jouduin luopumaan eläinten ruokinnasta, koska joulun tienoilta alkaen polveni kipeytyivät niin, että mäkisessä ja lumen peittämässä pihassa liikkuminen oli niin vaikeata.


Muru viime vuonna joulukuussa. Miten työpöytäni on voinut olla noin siisti!


Lumi tuo myös valoa tähän vuoden pimeimpään aikaan. Nyt kun pyryttää, taivas on harmaa ja raskas eikä päästä valoa läpi. Siksi koko päivän voi polttaa kynttilöitä. On pienet ilot ihmisellä?

Tänään takapihalla.





torstai 29. marraskuuta 2012

Tähtiin kurkottamista katuojan sijaan


Hautausmaalla Tanskassa kesällä 1967. Oikealla sisareni Päivikki, jo hautausmaalla hänkin.
Henry Miller kirjoitti kirjassaan "The Books in my life" oman täysin vapaan tulkintani mukaan:

"Olen niitä lukijoita, jotka aika ajoin kopioivat pitkiä kappaleita lukemistaan kirjoista. Kun sitten käyn läpi papereitani, löydän noita lainauksia milloin mistäkin. Ne eivät ole koskaan kyynärpääni tuntumassa, onneksi tai epäonneksi. Joskus vietän koko päivän etsiessäni niitä. Tässä eräänä päivänä avatessani erään Pariisin aikaisen muistikirjani katsoakseni jotakin muuta, osuin taas erääseen kappaleeseen, joka oli elänyt kanssani vuosikausia. Se oli peräisin Gautieriltä Havelock Ellisin esittelystä teokseen "Against the Grain". Se alkaa seuraavasti:

Pahan kukkien runoilija rakasti sitä, mitä hän virheellisesti kutsui rappion tyyliksi ja mikä ei ole mitään muuta kuin taidetta, joka on saavuttanut äärimmäisen kypsyyden, taidetta, jonka taustalla ovat vanhat kulttuurit viistoon paistavine aurinkoineen (?), täynnä varjoja ja tutkimuksia, jotka jatkuvasti työntävät puheen rajoja taaksepäin, teknisen sanaston saavuttamattomiin, ottaen värit kaikista paleteista ja viestit kaikista näppäimistöistä. Sitten seuraa lause, joka hyppää aina esille kuin välähtävä opastin: Rappion tyyli on maailman äärimmäinen ilmentymä, lopullinen ja ajettuna sen viimeisimpään piilopaikkaan."

Kyseessä on selvästi Charles Baudelairen, rappion runoilijan "Pahan kukat", jota luin ahkerasti nuoruuden vuosina. "Les Fleurs du mal" suomennettin uudelleen ja kokonaan viime vuonna. Uuden suomalaisen tulkinnan teki Antti Nylén. Kävin juuri tarkistamassa tietoja hänestä ja osuin hänen blogiinsa. Kun "Pahan kukat" ilmestyi uutena versiona viime syksynä, leikkasin kaikki lehtileikkeet siitä, jotka nyt löydän vuonna 1964 ilmestyneen Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman välistä. Kummasti asiat, jotka jätin viime vuoden marraskuussa sairastuttuani syrjään aina pomppaavat uudelleen esille. Yksi kirjakin on siis edelleen hankkimatta. 

Mutta tuo alun lainauksen sisältävä Henry Millerin teos löytyy kokonaisena netistä (openlibrary.org) kuten monet muutkin vanhemmat kirjat (ss.27-28). Se ei ole se juttu, mutta osuu todella hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. Eikä se vielä mitään.

Olin hankkinut lukiolaistyttönä Charles Baudelairen "Pariisin ikävän", joka oli ilmestynyt Eila ja Väinö Kirstinän suomentamana vuonna 1963. Kirja oli minulle hyvin rakas ja tällaiselta näyttää sen etusivu.
Miksi tätä nyt edes kirjoitan, johtuu siitä, että löysin tekstin tällä viikolla eräästä 1960-luvun muistilehtiöstäni. Kyseistä kirjaa ei liene edes suomennettu. Näin itseni istumassa jossakin kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa tekstiotetta kirjasta sitä ylös aivan samoin kuin Henry Millerillä oli tapana. Nyt kun yritän setviä papereitani, osun samoin kun hän jatkuvasti kaikenlaisiin pieniin muistilappuihin tai kopioituihin teksteihin vaikkapa vain päiväkirjoissani. Sama tyyli on jatkunut ja jatkuu ehkä siihen saakka kunnes elämäni loppuu. Vaikka kuinka olen yrittänyt imeä kirjat tuollakin tavalla itseeni, en ole kovin hyvin onnistunut. Kun luin tuota kirjaa nyt netistä, minua häiritsi koko ajan, etten voinut tuntea sitä käsissäni. En voinut tietää heti, kuinka paksu se oli, miltä sen paperi tuntui, miltä se tuoksui. Tietokoneen näytöllä teksti on isoa ja sattumalta kyseisessä kopiossa on myös alleviivauksia. Kirjan sivujen väri on ruskehtavaa, näytöllä kirja näyttää oikein mukavalta. Mutten voi ottaa sitä käteeni. Tietokoneen toki saan mukaani sohvalle ja sänkyynkin. 

Henry Miller taisi jossakin muualla kirjoittaa, että kirjat pitää laittaa kiertoon. Pähkäilen oman kirjastoni kohtaloa. Monet tuntemani ihmiset eivät välitä kirjoista. Jotkut ovat välittäneet, mutta lopettaneet. Ymmärrän sen hyvin romaanien suhteen. Ne kannattaa pistääkin jakoon. Tietokirjoja on hyvä pitää käsivarastossa. Vaikka nyt on Internet, en välttämättä löydä tarvittavaa tietoa sieltä. Tähän aiheeseen palaan varmaan useinkin.

En pääse ajatuksieni kanssa eteenpäin. Minulla on kaiken muunkin sekaisia arkistoja. Valokuvia lukemattomissa albumeissa, kirjoituksia, tekstejä, muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä laajemmaksi varastoni paisuvat. Nyt ne ovat vielä melko hyvin hallinnassani, vaikka ehkä tarvitsisin jonkin järjestelmän niitä varten.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että elämme juuri nyt valtavassa murroskohdassa. Minä olen pudonnut siihen syvälle enkä oikein tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Sydäntäni koskee, kun katselen tuotakin pikkuista luonnoslehtiötä 1960-luvulta. Ritblock. Punamustia kuvioita, kala, lintu, kissa? Sisällä tuo sen aikaisella käsialalla vihreällä musteella kirjoittamani Henry Millerin teksti kahdella sivulla.
Postikortti näkymällä tanskalaisen Fårevejlen keskustaan.
Ensimmäisellä sivulla on tanskalaisen tytön nimeltä Lis Johansen osoite. Fårevejle, Själland. Näen hänen kasvonsa silmieni edessä, kaksi kuvaa hänestä löytyy eräästä valokuva-albumistani. Muistaakseni hänen äitinsä oli suomalainen. Voin siksi ajoittaa lehtiön vuoteen 1967, se oli ehkä mukana muistorikkaalla Tanskan matkalla, jonka kotikuntani Rengon nuoriso teki tuona kesänä. En muista, kirjoitinko koskaan Lisille. Tuskin. Elämäni oli tuolloinkin muutoksessa.

Myöhemmillä sivuilla olen listannut, miten havaintoja syntyy. Sitten olen kirjoittanut listan Francois Mauriacin teoksista. Toisella puolella luetteloin Julien Greenin teoksia. Tulevaa luettavaa.  Sitten olen kirjoittanut ylös koulukaverini Leenan ammatin M/S Finlandialla "purser assistant". Elettiin vuosia 1967-1968. Olin aloittanut opiskelun, Leena taisi mennä seuraavana kesänä töihin M/S Finlandialle, jolla seilasimme Saksaan töihin. Tapasimme Leenan laivalla. Minun nuoruuteni loppui siihen kesään.

Voisinko jo hävittää nuo sivut, repiä irti ja antaa tyhjät sivut Alexin piirrettäväksi, kun hän tulee siihen ikään. Mutta nythän se sai lisää merkityksiä. Kenelle? Vain minulleko?

Tämä aihe tai paremminkin aiheet ovat vainonnut minua jo pitkään. Sata asiaa yhdenkin kirjoituksen sisällä. Niin meillä kaikilla. Aiheiden kääntöpuoli on pienen ihmisen historia. Ei pelkästään minun omani vaan kaikkien meidän. Avoimia kysymyksiä, joihin aika antaa vastauksia. Ehkä.

Fårevejlessä meidän sijoitettiin tanskalaisiin perheisiin. Isäni ja äitini olivat vuosien mittaan ystävystyneet tanskalaisten Theodor ja Bodil Westin kanssa. Heillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Theodor ja Bodil puhuivat tanskaa ja vanhempani suomea.  Minä sain kunnian asua kesävierailun aikana heidän kotonaan. Tässä kuvassa he ovat vierailulla Suomessa.



maanantai 26. marraskuuta 2012

Sulattelua

Kiireisen viikon jälkeen on pysähdyttävä ja käsiteltävä asioita. Niin kiireistä ei eläkeläisen elämä toki ole kuin työelämässä ollessa. Vieläkin muistan, kuinka eläkkeelle siirryttyäni minun oli vaikea hahmottaa kotona päiviä ja viikkoja yrittäessäni sopia jotakin tapaamista. Se vaikutti eriskummalliselta, koska työelämässä sovin koko ajan tapaamisia asiakkaideni kanssa ilman ongelmia. Usein tapaamisia sekä asiakkaiden luona että työpaikallani sisäisten palaverien lisäksi oli montakin päivässä. Olimme silloin siirtyneet osittain elektroniseen kalenteriin, josta muutkin saattoivat nähdä liikkeeni ja jopa sopia puolestani.  Ehkä toisenlaiseen ympäristöön ja omaan johtajuutensa siirtyminen aiheuttivat sopeutumisongelman. Asiat muuttuivat erilaiseksi, olin nyt oman itseni johtaja.

Keskellä heinäkuuta 2006 olin vielä täysillä työelämässä. Viimeisten vuosien aikana muutimme monta kertaa , ensin uuteen taloon ja sitten talon sisällä. Tässä työpisteeni juuri tuolloin. Pöydän kulmalla on elokuussa alkavan ensimmäisen,   pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme näyttelyn kutsu. Tosin kuviamme oli silloin jo heinäkuussa esillä Askaisissa Seivästö-säätiön juhlilla.

Sittemmin totuin muutokseen ja on ollut aikoja, jolloin en ole edes kirjannut sopimiani asioita etukäteen kalenteriin. Jälkikäteen olenkin ollut itselleni vihainen  merkintöjeni puutteellisuudesta. Kun joskus myöhemmin etsin vaikkapa ylisuuresta sähköisestä valokuva-arkistostani jotakin kuvaa menneeltä ajalta, kalenterimerkinnästä olisi paljon apua. Olen järjestänyt valokuvani omiin kansioihinsa perusteella kamera/vuosi/kuukausi/päivä. Kansioita on jo vuodesta 2004 alkaen. Lisäksi tietenkin skannattujem kuvien kansiot aiheiden/henkilöiden tms. mukaan.


Tämä kuva osui eilen käsiini äidilleni rakkaiden kuvien joukosta. Kuva on ajan mukaan vain kokoa 9x6 cm. Kun skannasin ja suurensin sen, olin yllättynyt kuinka paljon tuttuja ihmisiä löysin sielä. Olen itse kuvassa pari vuotiaana vasemmalla punainen pipo päässäni. Jaoin tämän jo eilen Facebookissa. Kuvassa on oman lapsuuteni kotikylän ihmisiä, joista aika monet tunnistin. Miksi olemme kokoontuneet, ikäänkuin lammen rannalle, se on vielä selvittämättä. Yhteisöllisyys on jo silloin tarttunut minuun. Tosin olemme myöhemmissä ajoissa koko ajan menneet siitä poispäin. Valitettavasti.

Kauppalistani ovat myös summittaisia ja usein jopa unohdan ne kotiin tai hukkaan muuten. Elettävä elämä ja harrastukseni ovat tuoneet uusia haasteita. Erittäin häiritsevä tekijä on tietenkin ollut tuo riitajuttu, jota nyt on vatvottu vuosikausia. Olen tavallaan jo oppinut elämään sen kanssa, mutta menneinä vuosina minut useamman kerran revittiin maan rakoon, josta nousu ylös vei uskomattoman paljon voimavaroja. On varmaan niin, että olemme eläkkeelle siirtymisaikoina melko heikoilla ja meille olisi suotava rauhallinen siirtyminen. Monet asiat myllertävät silloin päässä eikä niihin ole millään pystynyt etukäteen valmistautumaan. Yllättävää vaikkakin tiedossa on elintason lasku, joka saattaa koskettaa erityisesti yksineläjää. Kun puolet käteen jäävästä rahasta häviää, pitää luopua monesta ja harkita kaikkea tarkkaan. Onneksi monet asiat ovat ilmaisia ja halpoja. On paljon ilmaisia luentoja ja kulttuuritapahtumia. Kun joskus tulee yllättäviä menoja tai haluaa vaikkapa lähteä matkalle, on pakko  säästää etukäteen tai yrittää muuten sumplia elämäänsä. Yhtä kaikki, joutuu suunnittelemaan kaiken paljon tarkemmin.

Urjalan kirkossa, tilaisuus alkamassa.

Seis seis, ei minun pitänyt tänään kirjoittaa rahasta, ei tuloista eikä menoista, ei toimeentulosta. Lähdin sulattelemaan viikon kokemuksia.


Enkelit olivat kuvina kirkon katossa mukana, mutta kyllä muutenkin...

Ihmisen elämä voi päättyä milloin tahansa. Vietin koko lauantaipäivän osallistuen merkittävän karjalaisen vaikuttajan siunaus- ja muistotilaisuuteen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi siinä, että minulle suotiin siihen mahdollisuus. Mieluummin olisin jatkanut siitä, mihin jäimme ja mihin hän minua kannusti kuin, että seuraava tapaamisemme olisi pari kuukautta myöhemmin, jolloin häntä kuljetetaan arkussa kirkon alttarille. Muistan elävästi keskustelumme syyskuun puolivälissä Karjala-talolla. Hänen sairautensa ei näkynyt päälle päin enkä rohjennut edes kysyä sen laadusta. Siksi ilmoitus hänen poismenostaan oli valtava pudotus. Nyt vaikuttavan jopa seitsemän tuntia kestäneen siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, olen edelleen eksyksissä ja ennen kaikkea epäileväinen, pystynkö edes kaikkeen siihen, mitä suunnittelen ja toivon tekeväni. Olisi helpompi luovuttaa ja elää vain päivästä toiseen....

Tässä ote kartasta, jonka myös eilen laitoin kansikuvaksi Kuolemajärven Sirkiöiden Facebook-sivuille. Nyt se on täälläkin, jotta myös "naamakirja"-vihaajat sen näkevät ja pystyvät etsimään paikkoja, jos niistä tulee joskus puhe. Facebook ei ole mikään naamakirja,vaan hyvä vuorovaikutusfoorumi.

Voit käydä täällä katsomassa kuvia kesäkuun alun 2010 Karjalan matkalta. Viipurin kuvia sarjan lopussa, osa kuvista on tekstitetty. Viipurissa oppaanamme oli Jorma Muurinen, jonka siunaustilaisuuteen tässä viittaan.

Mutta ehkä tarvitsen tuollaisia kimmokkeita valitsemallani polulla. Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi. Niitähän on ollut ennenkin. Joskus nuorempana en edes täysin tajunnut niiden kipeyttä ja lopullisuutta. Tiedän, että joidenkin ystävieni on vaikea ymmärtää tylsiä harrastuksiani, mutta onneksi on myös paljon heitä, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Samanlainen innostus historiaan pistää meidät hengittämään kiihkeämmin. Lauantain tilaisuuden aikana tunsin saaneeni monta kosketusta siihen loistavimpaan ihmisyyteen, siihen, minkä takia elämme ja viemme menneisyyden perintöä ja tietoa siitä tulevaisuuteen. Olen vain pieni osa sitä ketjua, joka pitää näitä tärkeitä asioita hengissä. Kun tilaisuuden lopuksi lauloimme seisten Karjalaisten laulun ja heti perään Hämäläisten laulun, en voinut olla itkemättä. Yksi aurinko oli laskeutunut mailleen, mutta hänen tekemänsä työ ei kuole.



torstai 22. marraskuuta 2012

Kohtalon kohtaamista

Yritän olla hissukseen kuten eläin, joka sairastuttuaan piiloutuu muilta. Ihmiset toimivat eri tavalla suljetusti, avoimesti tai riehuen. Sairauteni toin julkisuuteen, samoin toin hieman peitellysti perhehelvetin, jossa elin vuosikausia ympäristön sitä täysin edes tajuamatta. Mutta mitä tiedämme ylipäänsä läheistemme elämästä kulissien takana. On vaikea käsitellä tappionsa, mutta niin se on vain käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin. Loppujen lopuksi emme saa täältä kauniista ja toisaalta kauheasta maailmasta mitään mukaamme. Pääasia on, että tulemme jotenkin toimeen.



Nyt on jälleen uudelleen oikeudessa saakka vahvistettu, että nainen ei saa tehdä virheitä, mutta mies saa rellestää. miten haluaa. Loppujen lopuksi nainen olikin sitten se, joka on elänyt kaikki vuodet siivellä, vaikka asia oli vuosikaudet toisin päin. Vapaamatkustajaa palkitaan runsaasti. Hyvyydellä ei tässä maailmassa enää pärjää. Hyvyyttä voi tässä tapauksessa kutsua täydelliseksi tyhmyydeksi. Tyhmyydestä tietysti rangaistaan. Minun tyhmyyteni on ollut monikertaista. Tähän se päättyy. Nuolen tappioni ja jatkan eteenpäin. Onhan vastaanvanlaista tapahtunut ennenkin. Ihmisten raadollisuus ilmenee tänä päivänä eri tavalla kuin aiemmin. Se on pelottavaa. Pelottavaa on myös se, että oikeudessa työtä tekevien kyky nähdä ja tulkita tapahtumia on heikentynyt. Loppujen lopuksi naisen asema yhteiskunnassamme ei ole niin hyvä kun sen voisi olettaa olevan. Miehen sanaan luotetaan edelleen enemmän. Oikeus ei välttämättä enää toteudu vaan muut arvot jylläävät. Onhan se nähty muuallakin.

Voisin toki heittää nyt järjen pellolle ja alkaa elää pellossa. Ymmärtököön kukin sen, miten tahtoo. En koskaan pystyisi niin tekemään ja kuvittelin, että eivät muutkaan. Kun katselin vuosikaudet toisen ihmisen pellossa elämistä voimatta millään tavalla auttaa ja loppuun saakka luottaen, että voisimme lopuksi sopia asioista, olen läksyni karvaimman kautta oppinut. Kosto oli yllättävä enkä tiedä nytkään, jatkuuko se edelleen. Vastaavaa tapahtuu kokoa ajan ympärillämme emmekä näe sitä. Monet sortuvat paineen alla. Miten voisin jakaa kokemukseni suuremmalle yleisölle? Katsotaan nyt ensin, miten itse ensin käsittelen tämän loppuun saakka.

Näkymä Kansallisarkiston rapuilta eilen ennen kello 17.00.

Huolimatta tämän viikon ikävistä uutisista, jatkan elämääni entiseen tapaan. Eilen osallistuin Markkulan sukuseuran juhlaseminaariin Kansallisarkistossa. Sukuseuran perustamiskokous pidettiin 24.11.1992 samaisessa paikassa. Oli todella mukava parin vuoden tauon jälkeen osallistua seuran tilaisuuteen.

Tällä välillähän minulla on ollut muuta tekemistä niin paljon, että olen joutunut jättämään tämän seuran kokoukset ja retket väliin. Opiskelut ja äitini sukuun liittyvän Kuolemajärven Sirkiöiden sukuseuran perustamiseen liittyvät asiat ovat vieneet aikani. Voimani ovat myös olleet viimeisen vuoden aikana rajalliset.

Eilisessä ohjelmassa oli ensin kahvitarjoilu Kansallisarkiston ravintola Café Hausenissa, jonka jälkeen siirryimme toiseen tilaan kuuntelemaan esityksiä. Sukuseuroissa kokee yleensä jonkinlaisen jännittävän yhteenkuuluvuuden tunteen helpommin kuin muualla, vaikka todennäköisesti useimmat meistä olemme toisillemme vain hyvin kaukaisia sukulaisia. Minäkin rupattelin kahvipöydässä itselleni tuiki tuntemattomien serkusten kanssa, joiden juuret veivät Janakkalaan. Näin ollen yllättäen istahdin samaan heimoon kuuluvien seuraan tietämättä sitä.  Ehkä tapaamme jossakin tulevassa kokoontumisessa uudelleen.

Tässä kuvassa jaetaan ansiomitalina  Martti Markkulaä-mitalia. Jakajana Sami Lehtonen,sukuseuran varapuheenjohtaja ja Ritva Markkula, sukuseuran puheenjohtaja. Seuran valokuvaaja Sakari Ponsimaa on kuvaamassa. Seuran sukututkija Raimo Markkula eturivissä. Aivan oikealla näkuu Iris Lundqvist, seuran sihteeri. Keskellä mitalin saaja, sukuseuraa perustamassa ollut sukuseuran vaikuttajanainen kautta vuosien Irja Seetula ja hänen poikansa.

Sukuseuran 203 sivuinen historiikki "Totta ja tarinoita" kertoo sukuseuran perustamisesta, alkuvuosien hallituksen päätöksistä, seuran toiminnasta ja sukututkimuksesta. Se oli juuri ilmestynyt ja sain sen mukaani. Historiikin on toimittanut ja kirjoittanut sukuseuran nykyinen puheenjohtaja Ritva Markkula hallituksen nimeämän työryhmän keräämästä aineistosta. Enpä malttanut olla ottamatta kirjaa luettavaksi nukkumaan mennessä ja oli vaikea laskea se käsistään unen tullessa. Lopetin lukemisen lauseeseen

"Sukututkimus antaa elämänviisautta kohdata omat kohtalonsa ja mukautua niihin. Samalla se on ihmiselle muualla tavoin kehittävää, kuten kaikki muukin älyllinen toiminta". 

Tämä lause kirjan X luvun Sukututkijat ja sukututkimus sukuseuran toiminnan keskiössä  liittää minutkin jännällä tavalla sukututkijoiden ketjuun. Rauli Tammelasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta lause on mainittu renkolaisen Antti Ilolan kohdalla. Olavi Nikkilä, isäni serkku on ollut sukututkijana molempien innoittaja. Olavi I Nikkilä tutki Nikkilän sukua ja oli perustamassa aikanaan Nikkilän sukuseuraa, jonka kohtalosta minulla ei ole nyt tietoa. Mutta Nikkilän kautta liityn minäkin tähän Markkulan sukuun. Molemmista sekä Olavi Nikkilästä ( 19.9.2010) että Rauli Tammelasta (6.7.2012) olen kirjoittanut hävinneessä blogissani kuvien kera,  jälkimmäinen oli viimeinen blogikirjoitukseni siellä ennen foorumin häviämistä.  Onneksi ne kirjoitukset ovat muualla tallessa. Lause antaa minulle myös voimaa jatkaa ja kohdata ennalta arvaamaton kohtaloni.

Tänään on vuorossa siirtyminen Hämeestä Karjalaan, jossa sitten meneekin koko loppuviikko. Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu Karjala-talolla illan suussa. Enpä tässä ehdi ajatella kitkeriä ajatuksia ollenkaan kuin välillä hätkähtäen tämän hetken todellisuuteen...

Tämän ihanan kuvan olen lainannut jostakin Facebookin syvyyksistä. Olkoon se rauhoittavana elementtinä tääsä sekavassa kirjoituksessa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Historian näkökulmia/sta


Hyvää alkanutta viikkoa!


Eipä ole minulta oikein irronnut mitään hersyävää viime aikoina, ei Facebookissa eikä muuallakaan. Eipä ennenkään ja nämä blogikirjoituksetkin antavat odottaa itseään. Erilaisista syistä. Muutkaan eivät  tunnu olevan kovin innostuneita tähän vuodenaikaan. Omaehtoinen luovuus taitaa muutenkin olla entistä enemmän piilossa. Minäkin jatkan pikkuhiljaa kehittymistäni historialliseksi hahmoksi. Ympärilläni pursuvat kirjat suorastaan pakottavat siihen. Kuka on käskenyt niitä aikoinaan keräilemään?

Alex etsii joka kerta tullessaan luokseni tämän ison kävyn, jota sitten tutkii sekä käsillä että suulla. Tässä kuva viime viikolta vähän ennen kun hän täytti 9 kuukautta.
Luin vihdoin loppuun kirjastosta lainaamani Helsingin Vanhankaupungin historiaa 1550-1639 käsittelevän kirjan ja mielikuvitukseni alkoi leikkiä. On todella mielenkiintoista, mutta myös vaikea kurkottaa 1500-luvulle saakka. Seppo Aalto kirjoittaa (onneksi) välillä kuin romaania ikään, vaikka kirja perustuukin vakavaan tutkimukseen. Noihin aikoihin 1500-luvun loppupuolelta 1600-luvun puoliväliin asti elettiin todella rankkaa aikaa. Ihmiset riitelivät, haukkuivat toisiaan milloin miksikin ja joutuivat sitten kaikesta tuosta oikeuteen. Noista ajoista on löytynyt tarkempaa tietoa, koska oikeuden pöytäkirjoissa on käsitelty riitoja yksityiskohtaisesti. Juorut, huhut ja haukkumiset jäivät kuitenkin elämään ja leimasivat ihmisiä sen mukaan valehtelijoiksi, huoriksi, kelmeiksi ja ties miksi. Yhteiskunta oli äärettömän raaka. Väkivalta oli yleisesti hyväksytty vallankäytän muoto.



Olen joskus aiemmin kertonut, että kirjahyllyssäni on isäni omistama vuosina 1928-1938 ilmestynyt Suomen kansan aikakirjat, jota lapsena luin innolla. Kirjan alleviivaukset ovat isäni tai minun. Kirjasarjassa on osat I - X ja  sen on julkaisut Kustannusosakeyhtiö Otava. Kuva on ensimmäisen Helsingin asemakaavasta siinä vaiheessa, kun se oli jo rakennettu ja oltiin tehty päätös siirtymisetä Vironniemelle.  Aivan tätä samaa kuvaa ei ollut Aallon kirjassa.


Tutkin kirjaa erityisesti siksi, josko olisin löytänyt joitakin linkkejä muualle Suomeen.  Kirjassa mainitaan myös nimeltä useita kaupungissa asuneita ihmisiä. Joidenkin osalta todetaan sukujen jo tuolloin kuolleen. Joka tapauksessa mieleeni jäi paljon avoimia kysymyksiä ja tiedonjanoa. Näitä on mahdoton tuosta vain tyydyttää, mutta ehkä rönsyily ajan kanssa historian ja sukututkimuksen alueella tuo vastauksia. Tänne liittämäni kuvat ovat pieni osa sitä taustalla tapahtuvaa rönsyilyä!

Sukujen historiat 1500-1600-luvulta eivät ole yleisesti nähtävillä. Tuskin niitä on edes pystytty täysipainoisesti tutkimaankaan, ei ainakaan Suomessa. Ehkä nekin asiat valkevat minulle myöhemmin. Kirjan lukuisita mahtihenkilöistä tulee mieleen vaikkapa Göteborgista Turun kautta Porvooseen muuttanut Franz Stockman, saksalainen mahtikauppias, kruunun ja Porvoon seudun aatelin lainoittaja, kruunun tavaranhankkija. aateliton kartanonherra Porvoon pitäjässä, joka harjoitti veljensä välityksellä laitonta kauppaa Helsingissä. Veli oli Jürgen Stockman, joka oli muuttanut Helsinkiin Porvoosta ja oli myös saksalainen suurkauppias, porvoolainen mahtikauppias ja Franz Stockmanin bulvaani Helsingissä. Kun he saapuivat Suomeen elettiin 1630-lukua, Heistä ja monesta muusta kaupungin varakkaasta henkilöstä riittää kertomuksia. (Seppo Aalto. Sotakaupunki. Helsingin vanhankaupungin historia 1550-1639. Otava, 2012)

Kuva kirjasarjan osasta 9 sivulta 512 luvussa, jonka otsikko on "Suomen silpomista suunnitellaan". Mielenkiintoista on, että tässä luvussa kerrotaan venäläisten vaatimuksista liittää Viipurin lääni keisarikuntaan. Näillä sivuilla on mm. valokuva Uudenkirkon kirkonkylästä vuodelta 1907 ja Eino Leinon runo "Karjalan kannas", joka on osoitettu Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille.

Tuon ajan Suomen on täytynyt olla aivan erinäköinen. Ihmisiä on asunut harvassa. Minua erityisesti kiinnostanut eteläinen Häme ei ollut kaukana Helsingistä. Kaupankäynnistä ja oikeuksista käytiin jatkuvasti kiistaa Suomen harvojen kaupunkien kesken. Helsinki uutena kaupunkina tarvitsi erityisoikeuksia, koska talonpojat olivat tottuneet tiettyihin väyliin lähtiessään myymään tavaroitaan. Kustaa Vaasa määritteli Helsingille laajan kauppa-alueen, joka ulottui syvälle Hämeeseen saakka, mikä tietenkin oli kova pala Turulle. Tervasta muodostui yksi tärkeimmistä vientituotteista.

Helsingistä tuli Suomen ensimmäinen tervakaupunki ( ss. 119-120) ja se hakkasi Turun 1550-luvun alun vuosittaisen 200-500 tervatynnyrin suuruisen viennin. Helsingissä laivattiin 1558 tervaa ulkomaille 1749 tynnyriä. Kirjoittaja viittaa muihin tutkimuksiin, jossa on epäilty, että Hämeen terva siirtyi kulkemaan ulkomaille Helsingin kautta, koska matka Turkuun monesta hämäläisestä pitäjästä oli liian pitkä. Hänen mielestään selitys ontuu, koska Helsingin tervanvienti oli 1558 yksistään 500 tynnyriä suurempi kuin Turun yhteensä neljänä vuotena. Aallon mukaan viennin nousu liittyy tervan valmistustavan muuttumiseen ja laadun parantumiseen, mutta jää kuitenkin vielä mysteeriksi.



Akseli Salokannel on koonnut ja kirjoittanut 1950-luvulla kaksiosaisen Vanajan-kirjan, joka on ilmestynyt Wanaja-seuran julkaisuna. Kirjan ensimmäisen osan sivuilla  226-232 kerrotaan Suur-Vanajan hallinnollisesta jaosta. Sen mukaan Kaloinen ja Vehmainen kuuluivat käsittääkseni keskiajalla  Lopen hallintopitäjään ja siinä sen Hyvikkälän neljänneskuntaan. 

Mysteeri? Minuahan tämä kiinnosti, koska kotikulmillani Rengossa eli nykyisessä Hämeenlinnan kaupunginosassa, on harrastettu tervanpolttoa näytösluontoisesti Kaloisten kyläyhdistyksen toimesta jo vuosikaudet. Kävin minäkin joskus alkuaikoina katsomassa. Kaloisten tervanpoltosta kirjoitettiin myös viime kesänä Suomen Kuvalehdessä. Mietin tässä, että tulevatko uudet tutkimukset jatkossa aukaisemaan tietä entistä kaukaisempiin aikoihin? Jos toisessa vanhassa Rengon kylässä Asemilla lähellä Kaloisia on Tervahaudan pelto, niin ehkäpä Helsingin kautta kulkevia tervoja poltettiin Rengossakin? Entä Tervakoski?

Onneksi marraskuussakin on aurinkoisa päiviä. Pihalla riittääkin vielä haravoitavaa, vaikkei tällä puolella.

Jokin aika sitten kävin tutkimassa tarkemmin Suomen asutuksen yleisluetteloita  isäni kotitilan osalta Kaloisten naapurista Vehmaisista. Olin taas kerran niin mielenkiintoisten asioiden äärellä, että minua oli vaikeata pidätellä innostumasta. Oletan näiden asioiden olevan tuttuja kokeneille sukututkijoille, mutta minulle valkenee nyt pikku hiljaa kaikenlaista uutta, jota en aiemmin pystynyt omaksumaan. Oppi ei kaada ojaan vaan koen hyötyneeni kaikesta opiskelusta viime vuosien aikana.  Käsitän myös, että jos tiettyjä asioita ei ole aiemmissa historiankirjoissa käsitelty, kysymys lienee lähinnä vain poikkeavasta näkökulman suunnasta ja/tai sille valitusta kohteesta, ei lukkoon lyödystä päätelmästä.

Historiankirjoitus muuttaa muotoaan. Keskiaikaa ja sitä seuraavia vuosituhansia tutkitaan nyt erityisesti. Uusia tutkimuksia on tulossa koko ajan.  Tässä kohden minun on ehkä hyvä pistää jäitä hattuun ja edetä maltillisesti. Tieto lisää tunnetusti tuskaa, minkä me kaikki tiedämme.

Tutkimista riittää muillakin.  Eilen Alex oli erityisen kiinnostunut Buddhan päästä.