sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Mieluummin kirjoittaisin jo voikukista...



su 8.12.2011 

Kuvablogi on reistaillut jo useamman päivän. Pääsin lisäämään sinne luonnoksen kirjoituksestani keskiviikkona. Olin lähettämässä paria kuvaa tämän tarinani kuvitukseksi, kun systeemi jäi taas jumiin. Sikäli onneksi, sillä olotilani alkoi keskiviikosta lähtien taas huonontua. Ei varmaan ollut hyväksi lähteä niin nopeasti liikenteeseen.  Kipeä oikea polveni tuli entistä kipeämmäksi, joka päivä vähän eri tavalla. Loppuviikosta tuskin iltaisin pystyin enää nousemaan istuuduttuani.  Pystyin astumaan jalalla koko ajan, mutta polveni ei kestänyt minkäänlaista liikettä, reisi/reidet olivat voimattomat. Saatoin kuvitella tuntemuksen olla vähän samanlainen kuin aiemmin olkavarsien osalta. Tietyn alueen kipeys vaikuttaa laajalti. Nyt onneksi jo olkani ja olkavarteni sallivat minun tehdä jo kaikenlaista enkä enää varo niitä kovasti, koska parantuminen on hyvässä vauhdissa.

Mietin illalla sitä, miten selviydyn tiistaina iltapäivälle ensin bussille, läpi Helsingin, sitten kiipeäminen yliopiston vanhan puolen neljänteen kerrokseen ja lopuksi alas sieltä ja takaisin bussille. Aamulla se voisi vielä onnistua, mutta miten päivän päätteeksi, kun iltaisin olen täysin raajarikko. En muuten pystyisi edes lähtemään lääkäriin siinä tilanteessa.  Entäpä jos en selviydykään?  On minun vuoroni pitää seminarityöni dispositio. Siitä tehtävästä en ole huolissani, sen pystyn hoitamaan. Omituisinta on, että olen huolissani omasta liikkumisestani. En ole koskaan aiemmin pohtinut sitä vakavasti, en edes viime talvena kun nyrjäytin jalkani (vasen) ensimmäisen kerran. Ja sitten se tuodaan eteeni tällaisella voimalla. Kyllä se pistää miettimään monia asioita. Viime yön aikana tilanne parani jälleen. Olisiko tämä sitä jyrän alle- tuntemusta, tilanteen pahenemista ennen parantumista, joka hoidon jälkeen tulee?


ke 4.1.2012

Kirjoitin tämän allaolevan jutun jo eilen, mutta en päässyt koko päivänä kuvablogiin, joten julkaisen sen nyt sellaisenaan. Eilinen on vain toissapäivä. Voisin toki jättää tämän julkaisematta ja olla ihan hissukseen, mutta haluan jakaa kokemukseni melkein ”haudasta” paluun osalta (jota huomaan usein vähätelleeni). Kun olen saavuttanut nyt oman itseni, maailma näyttää nyt valoisalta ja pystyn varmaan ylittämään paremmin tulevia esteitä.

ti 3.1.2012

Asiahan on niin, että minun on vielä kerran palattava viimeaikaisiin tuskiini. Kaikki omat tulkintani ovat olleet oikeaan suuntaan, mutta usein unohdamme meitä palvelevan ihmiskehon suuren merkityksen. Minunkaan ongelmani eivät olisi olleet parannettavissa kemiallisilla lääkkeillä.

Tänään voisin jo vaikka mitä! Kiitos Marita Simolalle asiantuntevasta osteopaattisesta hoidosta. Kun perusterve ihminen joutuu lähes ensimmäisen kerran elämässään epämääräisen sairauden iskemäksi, hän ei todellakaan voi tietää, mistä on kysymys. Perinteisesti meitä neuvotaan kääntymään lääkärin puoleen. Sinänsä ihan ok. Mutta harvat lääkärit kuuntelevat asiakasta tarkalla korvalla ja tekevät diagnoosin kokonaistilanteen mukaan. Heillä ei ole siihen aikaa, muttei näköjään edes useimmmiten kokemusta ja osaamista. Tuskin edes haluakaan. Jos verikokeet näyttävät arvojen olevan kohdallaan ja olokaan ei näytä huolestuttavalta, todetaan vain, että jokin tilapäinen häiriö on kysymyksessä. Ei siinä sitten muuta kuin, että määrätään jotakin särkylääkettä. Minä sain sentään lähetteen terveyskeskuksen fysioterapeutille, jonne pääsyä sain sitten odottaa kuukauden tuskieni vain pahentuessa. Fysioterapeutti ei sinällään myöskään katso kokonaisuutta,  ehkä samoista syistä kuin lääkäri, mutta pääsee lähemmäs diagnoosia. Siinä se minun pitkäaikainen haaveeni onkin, varmaan aiemminkin mainitsemani; terveyskeskusta tulisi kutsua sairauskeskukseksi ja meille terveille pitää perustaa uusi uljas terveyskeskus, joka ottaa meidät huomioon juuri niin kuin haluamme, terveyttämme vaalivina henkilöinä, jossa myös kokonaisvaltaisen tarkastelun lisäksi vaihtoehtoishoidot hyväksytään.

Orava tuntuu haistelevan niin intohimoiseti humalan tai männyn tuoksua, että kuvan näkeminen sai minutkin kaipaamaan kesän tuoksuja.
Samaan aikaan lääkärikäynnin kanssa tilasin myös ajan osteopaatille. Se aika venähtikin sitten tosi pitkälle eli vasta eilen väääntäydyin sinne jo aika epätoivoisena raahaten kipeää oikeata jalkaani. Olin joutunut marraskuun puolivälistä lähtien epämääräisen olotilani takia rajoittamaan kaikkea tekemistäni. Toki sitä ennenkin, mutta marraskuussa myös jalkani alkoivat reistailla. Iltaisin tuskin enää pääsin liikkeelle. Samanlainen tilanne oli maaliskuussa 2010 tehtyäni runsaasti lumitöitä katolla.

Itse asiassa kaikki tässä välillä olevat lyhytaikaiset kipuilut käsivarsissani, polvessani ja jalassani juontavat jo sieltä aiempaa. Samanaikaisesti kun olen käsitellyt asioita henkiseltä puolelta, käynyt terapeutilla ja purkannut itseäni täälläkin, olen sulkenut kaiken kokemani kehooni, syvälle, syvemmälle. Vanha kunnon päänsärkykin meni sinne, lihaksiini ja jänteisiini, kalvoihin luiden ympärillä. Tämä on minun tulkintaani, joka vain vahvistui eilen, kun osteopaatti sanoi minulle kerrottuani historiaani, että koko juttu on hoidettavissa. Vaikka oireita oli ilmennyt jo parin vuoden ajan, en kuitenkaan ollut vielä myöhässä.

Mikä on vialla yhteiskunnassamme? Paljonkin enkä edes jaksa enkä ehdi sitä ruotia pohjia myöten. Minulla kun on muutakin tekemistä.  Jokaisella meillä on oma tehtävämme ja paikkamme emmekä millään ehdi paneutua kaikkeen. Asiantuntijoiden osaaminen on sirpaloitunut. Erilaisia neuvoja satelee joka puolelta. Työelämän ajan olin työterveyshuollon puitteissa ja löysin sitä kautta nopeasti avun niissä harvoissa tilanteissa,  joissa apua tarvitsin ja pyysin. Nyt kun eläkeläisenä olen pudonnut terveyskeskuksen asiakkaaksi, johon minulla mielestäni on täysi oikeus, en osaa käyttää sitä apua tehokkaasti. Toisaalta nimenomaan sinne ei ehkä halutakaan terveen ja hyvinvoivan näköisiä ihmisiä. Minullekin sanottiin kerran puhelimessa tilatessani aikaa päivystykseen, kun sanoin, että haluan vain apua korvatulehdukseeni enkä halua siihen antibiootteja: Mitä sitten täällä ylipäänsä teet?  Oikeastaan se kuvasi hyvin yleistä asennetta. Minä olisin voinut tosin jättää provosoimatta. No, esimerkkejä olisi muitakin, mutta jätän ne nyt omaan arvoonsa. Kaikki meistä eivät halua edes opetella asiantuntijoiksi sairauspalveluiden käyttäjinä. Siksi olisi hyvä, jos meitä satunnaisesti sairaita ehdittäisiin kuunnella kokonaisvaltaisesti.

Joka tapauksessa minä sain ongelmiini eilen välittömän avun. Hoito oli paikka paikoin hyvinkin kivuliasta. Koko kehoni oli täysin jumissa. Hänen piti irrotella monta paikkaa kaikkialla vartalossani ja kaikkiin ongelmakohtiin löytyi selitys. Marita Simola sanoikin ihmettelevänsä, että ylipäänsä vielä kävelen. Kivunsietokynnykseni lienee korkea. Kivun ymmärtäminen ja tulkitseminen saattaa ollakin vaikeata,  mikä varmaan tekee lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan tulkinnan vaikeaksi. Olen joskus sanonut lääkärille, että olen sitten sellaisia ihmisiä, jotka tulevat lääkäriin vasta vihon viimeisen tosipaikan tullen.

Täytyy tässä tunnustaa, että olotilani joinakin päivinä oli sellainen, että mietin jo tilannetta, jos todella joudun tilanteeseen, että en itse selviäkään. Oloni oli vain vihdoinkin täysin erilainen kuin pariin kuukauteen koskaan. Kivusta puheenollen, en myöskään kokenut hoidon jälkeen ”jyrän alle”-jäämisen tunnetta. Pää tuntui selkeältä, olkapäiden kireys oli poissa. Jalkani olivat melkein kuin normaalit, väsyneet tosin, mutta kävely kulki heti hoidon jälkeen normaalisti. Tuntuu, että voin taas hengittää ja pystyn ottamaan uusia haasteita vastaan. Muutos on suuren suuri.

Itselleni on ollut hyvin ikävystyttävää velloa tässä asiassa kun mieluummin olisin vaikka kirjoittanut voikukista ja unikoista. Vähäinen energiani on vain katkonut siivet kaikilta ihanilta asioilta ympärilläni. Tällä viikolla ilmestyneessä Kotipuutarhalehdessä oli paljon asiaa rakastamistani unikoista. Sain myös Puolan Krakovasta Beatalta ihanan postikortin, jossa on  Stanislaw Wyspianskin (1869-1907) pastellimaalaus paperille kuvaten voikukkaa, sitä pientä runsasta keväisin maasta ylös tulevaa keltaista aurinkoa, jota myös rikkaruohona pidämme. Postikortti oli sitä ihanampi, koska hän kirjoitti siinä, että elämä ilman intohimoja on tylsää.