torstai 26. heinäkuuta 2012

Inspiraatioiden keskeltä muistoihin

Joskus tulen ajatelleeksi, että olenko niin monien asioiden vedättämä oman kimurantin tilanteeni vuoksi vai onko se perusolemukseni ominaisuus, lahja jumalilta tai aivotoiminnan häiriö. Kun ympäristön virikkeet vetävät liikaa puoleensa ja aamuisin herätessä ei tiedä, mitä valitsisi elämän moninaisuuden kiehtovista vaihtoehdoista, käy useimmiten loppujen lopuksi niin, että jää kotiin, alkaa puuhailla eteentulevia asioita ja kirjoittaa. Uskon, että monilla muillakin on samanlainen tilanne. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että elämä voisi olla pitkäveteistä.

Viime kesänä Sulkavalla pistettiin kamera ottamaan itse kuvia.

Eilen sain lopulta ruohon leikattua. Melkein kokonaan, sitten leikkuukone ikäänkuin leikkasi kiinni. En jaksanut sitä siinä enää tutkia. Sää oli muuttunut helteiseksi, suorastaan hikiseksi. Olin mielissäni siitä, että jaksoin vetää koneen vaivattomasti käyntiin ja ajaa koko ison pihan ruohikon, jossa keltakukkaiset rikkaruohot, oletettavasti jokin valvattilaji, olivat kukassa.

Tänä aamuna selailin eilen postissa tulleen Kotipuutarha-lehden, joka myös aina alkaa viedä minua ties minne. On se vaan niin omituista, että meistä useilla on se mahdoton kaipuu saada pistää kätensä multaan ja tehdä puutarhatöitä. Vaikka ei ole edes omaa puutarhaa, niin siitä haaveilee ja siihen ehkä pyrkii. Ja jos on, niin vaikkei aina edes pysty tai jaksa siellä kaikkea tehdä, niin se vetää auttamatta puoleensa. Puutarhat ovat ehtymätön innoituksen lähde.



Puutarhakirjat, kasvikirjat, kasvien historiat, niin, kaikki nekin ovat vetäneet minua puoleensa kautta aikain. Mitenköhän pystyn hillitsemään itseni, jos vakiokirjamyyjäni alkaa tarjota minulle "Kasvien taide" -nimistä botaanista suurteosta, jonka Amanita on julkaissut tämän vuoden toukokuussa?  Hinta on 280 euroa. Painos onkin rajattu 1500 numeroituun kappaleeseen.


Kasvien maailma on todella ehtymätön alue vielä sittenkin, kun ei omista puutarhaa tai ei jaksaisi sitä edes hoitaa. Jos nyt saisin aloittaa alusta, valitsisin puutarhurin tai kasvitieteilijän ammatin. Joka tapauksessa sellaisen, missä voisin myös kirjoittaa aiheesta. No, toisaalta olen ollut valitsemassa myös historioitsijan uraa, maantiede saattaa olla liian matemaattispitoista. Entä sitten taidehistoria, sitä voin hyödyntää myös kasvien kanssa. Hui hai, turha tuollaisia on nyt miettiä.

Viime kesänä oli jatkuvasti helteitä. Puutarhatyöt eivät katso ikää.

Palatakseni Kotipuutarhalehteen, jonka vuosikertoja minulla on aina vuodesta 2001 lähtien, osa vuosikerroista omissa kansioissaan, siellä on jonkin aikaa kirjailija Hannu Mäkelä kirjoittanut kolumnia sillä perusteella, että hän kaivelee maata jossakin läntisellä Uudellamaalla. Nyt elokuun 2012 numerossa hän mainitsee Karel Capekin mainion kirjan "Puutarhurin vuosi", joka tietenkin on myös minun kirjahyllyssäni. Piti oikein lukea, mitä Capek kirjoittaa puutarhurin heinäkuusta.

Kun hän kuvaa maan muokkausta ja mitä kaikkea maasta voi löytyä ja sitten vaikkapa kuumina kesinä pihan kastelua letkulla, en voinut välttää muistojen  mieleen tulvimista. Lause "kenties hän vielä joskus kaivaa tulppaaniensa alta amerikkalaisen lieden, Attilan haudan tai Sibyllan kirjat; kulttuurimaisemasta voi löytää mitä tahansa, " toi mieleen ex-anoppini ja hänen miesystävänsä, joiden kanssa ajoin viime kesänä Sulkavalle. Kirjoitinkin retkestä kuvablogiin kuvien kera.  He olivat kertoneet minulle, mitä kaikkea he kaivoivat mökin ympäristöstä muistaakseni mm. lieden. Haikeat muistot jatkuvat. Heidän elämänsä on viime kesän jälkeen peruuttamattomasti muuttunut. Molemmat asuvat nyt eri paikoissa erossa toisistaan. En ole kuukausiin käynyt katsomassa Ainoa, joka asuu nyt muistisairaiden kodissa Pitäjänmäellä. Viime jouluna hän oli vielä Katajanokalla ja kävinkin häntä siellä tervehtimässä. Hänen ystävänsä asuu Vuosaaressa palvelukodissa. Kun Aino täyttää ensi viikolla 92 vuotta, tulee auttamatta mieleeni, että on korkea aika käydä häntä tervehtimässä. Kun vein heidät Sulkavan mökille viime vuoden heinäkuun alkupuolella, en osannut saati en edes halunnut ajatella, että silloin he kävivät siellä viimeistä kertaa.


"Ala- ja yläkoululaisilta oleskelu kielletty" - pysähdyimme viime kesänä menomatkalla jossakin tien varressa kahvilla ja kaupassa ja vähän hassuttelimme.

Niinhän tämä elämä menee. Jos joku väittää, ettei elämä muuta muotoaan vanhetessa, en usko sitä. Nuoruus ja keski-ikä liukuvat ohitse aivan liian nopeasti ja sitten olemme vanhoja, eri ikäisiä, mutta kaikki vanhoja. Meitä kiinnostavat eri asiat kuin ennen, mutta mahdollisesti nautimme elämästä entistä enemmän. Ja kaiken lisäksi olemme sisältä edelleen yhtä nuoria kuin nuorena. On onni, jos pysymme terveinä pitkälle kuten Aino. Olen tavannut aikoinaan hänen kaikki sisarensa, joiden kaikkien elämänlanka katkesi huomattavasti nuorempana.

Tämäkin päivä sitten vaan hujahti jonnekin niitä näitä puuhaillessa. Alex oli hoidossani jonkin aikaa. Hänellä on kova into päästä liikkeelle, muttei se vielä oikein onnistu. Illansuussa Anna poikkesi töistä tullessaan nälkäisenä.

Tässä kuvassa, jonka olen ottanut joskus 1980-luvun alkupuolella eräissä häissä Sumiaisissa, Aino seisoo keskellä. Hän oli silloin nuorempi kuin minä nyt. Nuorin sisar Elvi  on vasemmalla ja vanhin Anna on toinen vasemmalta täytti noihin aikoihin 80 vuotta.


tiistai 24. heinäkuuta 2012

Epävakaista


Sää lienee paranemassa, vaikka aurinko ei taida millään päästä pilvikerroksen läpi. Valmistelin aamulla pihalla tunnin verran tulevaa ruohonleikkuusessiotani. Leikkelin isoiksi röyhähtäneitä puunalkuja ja siivosin keväällä kaadetun jalavan jälkiä, jotta pääsen sitten mukavasti käymään kaikki haluamani paikat läpi. Samalla leikkelin myös jonkin verran kuivuneita oksia alas. Työtä pihalla riittää, minne sitten katsookin. Pitää vain hyväksyä, että tämä vuosi on tällainen. Tulevia vuosia en edes ajattele. Katolle en ihan vielä uskalla mennä sadevesikouruja puhdistamaan. Viime syksynä tein puhdistustyön lokakuun alussa, siis vähän ennen sairastumistani. Vaikka pitkään lääkärit olivat sitä mieltä, että rankat työt aiheuttivat oireitani, eivät ne kuitenkaan ole syy nivelreumaani. Päinvastoin, juuri sellainen työ käy eräänlaisena kuntosalitreeninä. Nyt pitää kuitenkin vielä säännöstellä tekemistä.

Alexille olisi mustikkapiirakka myös maistunut, muutaman mustikan hän sentään sai.


Muru on siten nykyään myös ulkokissa. Samanlainen peloton ja reipas kuin minunkin luonani, mutta elämässä on nyt paljon enemmän , kun pääsee kuljeskelemaan luonnossa.



Jätän tänä kesänä mustikkametsien etsimisenkin väliin ja ostan suosiolla mustikat kaupasta. Tänään tein tyttäreni nimipäivän kunniaksi mustikkapiirakan ja pyörähdin sitten hänen perhettään tervehtimään.  Kun ajelen pitkin maaseudun pikkuteitä, tulee aina mieleen monenlaisia, minua erityisesti inspiroivia asioita.  Meitä ympäröivä luonto on se jokin mahdottoman herättävä asia, niin monimuotoinen, niin paljon sisältävä, että sydämeni on välillä pakahtua. Joudun hillitsemään intoani. Ehkä seuraavassa elämässä olen vihdoin taiteilija. Tässä elämässä olen tuhlannut sen alkupuolella liian paljon aikaa kaikkeen epäoleelliseen, mistä ei ole jäänyt mitään muuta kuin pakahtuva sydän.

En oikein tiedä, miten muut tuntevat sen saman. Oikeastaan voisin kutsua sitä luomisen tuskaksi. Luotavaa vaan on kertynyt niin paljon, etten pysty käsittelemään sitä enkä kanavoimaan sitä valmiiksi. Pitkän hedelmättömän kauden aikana, se on nyt tukkinut minut niin, etten aina tiedä, mistä aloittaisin. Toisaalta sanon itselleni, että ei se ole nyt edes tärkeätä, olen ottanut aikalisän opetellakseni uusia asioita, kunnes olen täysin toipunut.

Taitaa ruohonleikkuu jäädä huomiseen.


Nämä kuvat ovat viime vuoden lokakuulta, kun työskentelin talon katolla. Kylläpä piha näytti silloin siistiltä.



... ei voi verrata rikkaruohojen tänä kesänä valtaamaan puutarhaan.






maanantai 23. heinäkuuta 2012

Maanantaina


Oikeastaan minun ei pitänyt alkaa kirjoittaa mitään. On paljon muutakin tekemistä odottamassa paneutumistani.  Kuten olen saattanut mainita jo aiemmin, näen öisin nukkuessani aivan valtavasti erikoisia unia. Valitettavasti ne ovat haihtuneet aamuun mennessä, mutta voisiko olla niin, että ne johtavat toimintaani ja valmistelevat minua tulevaan. Millä tavalla, miten? Miksi en muista niistä yhtäkään? Onko muistini heikentynyt?

Neidonruusu kukkii parhaillaan.




Olin ajatellut leikata pihan ruohot tänään, kun en eilen illalla jaksanut kitkettyäni ensin rikkaruohoja tunnin verran. Väsymys iskee odottamatta. Pitäisikö siitä olla huolissaan? Yöllä on satanut vähän ja nytkin näyttää siltä, että uusi sade voi yllättää milloin tahansa. Voin aivan hyvin siirtää ruohon leikkaamisen huomiseen. Varastojen siivouksetkin voivat odottaa. Ja hetihän se sade alkoikin.

Näin keskikesällä asuinympäristössäni on uskomattoman hiljaista. Kuluu parikin päivää, etten näe ketään, en puhu kenenkään kanssa. Aamulla lehtiä hakiessani vain pihan linnut visertävät, rääkyvät ja viheltävät. Kuulostaa, että siellä on vilkas keskustelu eri lajien välillä käynnissä. Mökkihöperyys on lähellä, mutta onneksi on facebook. Virtuaalinen tapaaminen ihmisten kanssa ja virtuaalinen matkustaminen on tätä päivää. On itse asiassa aivan hyvä minulle, etten ole koko aikaa äänessä. En jaksaisikaan useita päiviä peräkkäin.

Salkoruusut eivät ole vielä näin pitkällä, mutta kasvavat kovaa vauhtia ja ehkä kukkivatkin jo elokuun lopussa samalla tavoin kuin tässä kuvassa.


Monen muunkin osalta elämä tuntuu hiljentyneen ja muuttuneen. Elämän ruuhkavuodet jäävät taakse ja ihmisellä on vihdoin aikaa hiljentyä ja miettiä syntyjä syviä. Ei sen puoleen, olen miettinyt niitä lapsesta saakka. Koko elämämme on hyppäyksiä kohti ajattomuutta. 



Nyt monen muun kirjan ohella luen parhaillaan pikkuserkultani Helmiltä lainaamaani Lisa Williamsin kirjoittamaa "Sielun ikuinen elämä". On aina yhtä järisyttävää lukea asioista, jotka "tietää" vaikka kaiken järjen mukaan ei edes pitäisi tietää. On myös lohdullista lukea, mikä on sielumme reitti kuollessamme. Suurin osa elämämme aikana tärkeinä pitämistä asioista ei enää merkitse mitään. Sielun persoonallisuus säilyy, kunkin ihmisen sielu on kuolematon.  Materialla, esineillä ja omaisuudella ei ole mitään arvoa, ei edes omalla nimellä eikä arvonimillä. Muistiin jäävät oppimisen hetket ja muistot perheenjäsenistä ja elämän muutoksista.

Onneksi tänä päivänä ei enää heti leimata hulluksi, kun uskoo henkimaailman asioihin. Kuljemme kukin omaa polkuamme eikä koettuja, luettuja ja elettyjä asioita ole aina helppo tuoda edes sanallisesti siihen muotoon, miten ne on itse käsittänyt. Useimmilla ihmisillä on yleensä niin mahdottoman vahva ego, että jo pelkästään se tekee aiheesta keskustelun vaikeaksi. Egoa emme voi kokonaan poistaa, mutta voimme asettautua sen yläpuolelle. Kukaan toinen ei voi tietää meidän tiemme suuntaa ja tajuta niitä oppeja, joita olemme täällä hakemassa. Olla ihminen on vaikeaa!

Loppujen lopuksi on olemassa harvoja ihmisiä, joiden kanssa niistä voi vapaasti ja luontevasti puhua ja saada lisävalaistusta pohtimiinsa kysymyksiin. Elämme parhaillaan suurta henkistä murroskautta, suurta siirtymää, olemme astumassa uuteen aikakauteen kukin oman kehitysvaiheensa mukaisesti. En siis vain minä.

Kaksi Alexia kohtaa peilissä.


Tulipa tänään taas vietettyä aikaa tihentyneessä hiljaisuudessa. Uskomattoman synkeä ja hiljainen kesäpäivä paksun pilvikerroksen alla. Välillä ikäänkuin ajatusteni tuomana pihan yli kulkee raju tuulenpuuska.  Ja kohta varmaan taas sataa...

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Poukkoilua eri paikoissa ja ajoissa

Sanoin eilen ystävälleni viettäessämme päivää yhdessä ja parantaessamme tapamme mukaan maailmaa, että elän nykyään päivän kerrallaan, en uskalla sen kummemmin ajatella tulevaisuutta. Hän suositteli minua kuitenkin miettimään pahimman mahdollisen vision tulevasta valmiiksi, jotta se ei sitten yllättäisi minua. Itse asiassa olenkin aina tehnytkin niin, en ehkä pahimman kautta, mutta olen miettinyt, miten asiat voivat mennä.

Olen jatkanut kaiken muun toimintani rinnalla rentoutumista postikorteilla, vaikka en enää olekaan yltänyt entisiin määriin enkä ole pystynyt hoitamaan niiden synnyttämää yksityistä kirjeenvaihtoa. Postcrossingista ottamani osoitteet saavat odottaa joskus yli kymmenenkin päivää ennen kuin valitsen ja kirjoitan postikortin. Tästä linkistä pääsee katsomaan viimeksi lähettämiäni ja vastaanottajan rekisteröimiä postikortteja.  Juuri tänään matkalla on enää 6 lähettämääni korttia. Olen oikeutettu kerralla lähettämään 60 korttia. Mitä vähemmän lähetän, sitä vähemmän ilonpisaroita löydän päivittäin omasta postilaatikostani.



Tällä viikolla olen roikkunut taas pariin otteeseen Google Earthin taivaalla ja tutkinut paikkoja. Sehän on köyhälle ihmiselle nykyajan tekniikan tuoma tapa matkustaa helposti. En väitä sen mitenkään korvaavan oikeata matkustamista, mutta meillä itsekullakin on aikoja ja rajoitteita, ettei muunlainen matkustaminen ole mahdollista. Osan aikaa olen viettänyt Karjalan kannaksen yläpuolella. Sen Googlella olevat kartat eivät ole parhaita mahdollisia ja minun pitääkin tutkia, onko syy vanhassa versiossa. Sen sijaan vaikkapa Italian kartat ovat erinomaisia.

Olen jo pitkään haaveillut Italian matkasta. Tietenkin Pariisi on myös haaveissa mukana. Italiassa Roomassa vain sattuu koko ajan olevan noin 10 astetta lämpimämpää kuin Pariisissa. Puhuin jopa aikanaan opiskelutovereilleni, että olisi kiva lähteä yhdessä matkalle tutustumaan Firenzen taideaarteisiin.

Postcrossingin kautta olen jo pitkään vaihtanut kortteja amerikkalaisen eläkkeellä olevan Danin kanssa.  Vaihto tapahtuu yksi kortti kerrallaan niin, että minulla on jo mappi täynnä hänen lähettämiään kortteja, sähköpostiviestejä ja  kopioita omista lähettämistäni korteista  ja muuta kortteihin liittyvää informaatiota. Taide on ehkä eniten meitä yhdistävä tekijä. Hän osallistuu kotonaan Pennsylvanian osavaltiossa erilaisiin taidekursseihin ja käy paljon taidemuseoissa. Tänä keväänä hän tuli Eurooppaan, esi-isiensä maahan Italiaan, Firenzeen 4 viikon valokuvauskurssille asuen Firenzen keskustassa pienessä B&B hotellissa. Kurssin jälkeen hän suuntasi etelään käyden Caprilla (aah), Napolissa, Pompejissa ja Salernossa ja vieraili sitten pienessä kylässä, josta löysi vuonna 1893 syntyneen isoisänsä syntymätodistuksen ja talon, jossa tämä oli syntynyt.

Matkan jälkeen sain häneltä ihanan, mielenkiintoisen ja inspiroivan kortin, joka esittää englantilaisen  Henry Holidayn (1839-1927) maalausta Danten kohtaamisesta Beatricen kanssa. Keskiajan tunnettu kirjailija Dante Aliegheri eli 1265-1321.  Taiteilija on kuvannut kohtaamisen tapahtuvan Ponte Santa Trinita-sillan kupeessa. Taustalla näkyy Ponte Vecchion silta. Firenzen historiallinen keskusta on siinä lähellä. Dan asui lähellä kuvan paikkaa ja kurssipaikka oli myös siinä lähistöllä.

"La Vita Nuova",  Danten omaelämänkerrallinen teos, on innoittanut Holidayta maalaamaan aiheesta. Sama aihe on kiinnostanut myös monia muita taiteilijoita ja kirjailijoita kautta aikain, jopa turkkilaista suosikkikirjailijaani, nobelisti Orhan Pamukia. Omituisia teitä minuakin johdetaan.  Kirjahyllyssäni odottaa putoamaisillaan vuonna 1995 suomeksi ilmestynyt "Uusi elämä". Kirjan takakannessa on erään kriitikon lause: " Menneisyyden tulkitseminen nykyisyyden linssin läpi - ja toisin päin - on Pamukin tavoite Uudessa elämässä."


Christina, kävit meitä salaa kuvaamassa, kun otimme toissapäivänä päivätorkut.

Tämän ja seuraavan kuvan julkaisin jo Facebookissa. Luonto tarjoaa pienelle ihmiselle paljon uutta. Kunpa se vain olisi jatkossakin sinullekin yhtä tärkeä kuin isoäidillesi.

Sitähän me kaikki teemme, jollemme sitten vain elä ilman toivoa, unelmaa ja äärettömän kosketusta.

Kuvassa Beatrice on pukeutunut vaaleaan pukuun ja hänen seuralaisensa on Monna Vanna, Danten parhaan ystävän, myös firenzeläisen runoilijan Guido Cavalcantin rakastajatar. Takana kulkee palvelijatar.

Viime päivinä on moneen kertaan tullut mieleeni se, kuinka meidän historiamme on lyhyt. Amerikkalaiset julkkistähdet etsivät juuriaan ohjelmassa "Kuka oikein olet? Kun heidän juurensa johtavat Eurooppaan, he vaivattomasti pääsevät 1500-luvun ja sitä vanhempiin kirjallisiin tietoihin kuten  Ashley Judd eilen uusitussa jaksossa. Meillä on vaikea selvittää niin vanhoja tietoja ja tarkkoihin sukutietoihin voi olla mahdoton löytää katkeamatonta linkkiä nykyajasta taaksepäin. On tietenkin totta, että tavallisen ihmisen voi olla missä tahansa vaikea löytää juuriaan, kun mitään jälkeä ei ole jäänyt.



Samaan liittyen kun luin edellä mainitsemieni siltojen historiaa, suomenkielinen Wikipedia oikaisi ja jätti kertomatta esim Santa Trinitan vanhan puisen sillan historian. Nämäkin sillat ovat tuhoutuneet monta kertaa ja aina rakennettu uudelleen. Yritin eilen selvittää netistä Keravanjoen ylittävän  Keravan vanhan kivisen sillan historiaa käytyäni siihen tutustumassa, mutta en löytänyt. Jossakin lehtijutussa se oli Suomen vanhin kivisilta, jota arvoa käyttää myös tunnetumpi Espoon Kartanon kivinen Myllysilta vuodelta 1777.  Keravalla sillan lähistöllä olevan Keravan kartanon historia ulottuu 1640-luvulle, mutta Espoon kartanon 1500-luvulle.   Kivisiltoja ovat edeltäneet puusillat, sillä jotenkin jokien yli oli päästävä. Maailma näytti erilaiselta vuosisata tai vuosisatoja sitten.

Ehkäpä kirjasto auttaa näissä asioissa tai sitten ei.

Taustalla kohisee Helsinki-Lahti moottoritie. Aikoinaan sillan ylittävä tie vei Sipooseen.

Tuohon suuntaan mentäessä on aivan lähistöllä Keravan kartano eli silta lienee ollut sen mailla aikoinaan.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Tänään katselen ikkunasta ulos




Ottipa voimille, nimittäin eilinen Helsingin retki tyttärenpoikani Artun kanssa. Toisaalta sanonkin kaikkien tämän kesän retkien olevan kokeilua ja itseni haastamista. Enempään en vielä pysty enkä helposti ainakaan kahta peräkkäistä päivää. Kävimme luonnontieteellisessä museossa ja Helsingin kaupungin museossa Tennispalatsissa katsomassa Georgia O´Keeffen näyttelyn.

Arttu ei enää oikein anna itseään kuvattavan. Kuvaajakin lannistuu silloin pikku hiljaa ja kamera menee laukkuun. Edellisenä päivänä hän antoi isänsä kuvata itseään Tuusulanjärvellä saatuaan yli 2 kg painavan hauen. Sinne kalastamaan hän haikaili Helsingissäkin, kun ilma näytti niin suotuisalta.





Sain sitten puhelinsoiton laukkuuni eli en ollut kuullut sitä Helsingin hälinässä. Ruotsissa asuvan enoni Yrjön vaimo Hilkka oli soittanut. Soitin takaisin istuessamme Artun kanssa odottamassa ruokaamme ja kun vihdoin tavoitimme toisemme, kuulin heidän olevan Helsingissä. He olivat olleet Pohjanmaalla retkellä Hilkan kotimaisemissa ja palaamassa Ruotsiin laivalla Helsingistä. Kolme varttia vielä laivalle paluuseen. Meillä oli ruoka syömättä ja minä siis jo vähän vaivainen, oli siis turha yrittää Kauppatorille tai satamaan.


Tässä kuvassa seison nuorimman enoni Yrjö Sirkiän kanssa kotini pihalla. Taustalla näkyy iso poppeli, joka kaatui myrskyssä kesällä 1959. Kuvan on ottanut isäni vuonna 1948. Yrjö on kuvassa 14 vuotias ja minä vasta 1 vuotta vanha.


Kun nyt minulla on kaikki Karjalan matkan raportoinnit, kuvien järjestelyt, tekstien skannaukset, kirjeet, valokuvien printtaamiset, kotisivujen päivitykset ja ties mitä tekemättä, voin varmaan hetken muistella menneitä, kun en muutakaan jaksa. Nukuin koko eilisen illan sohvalla ikäänkuin TV:tä katsoen ja samoin kävi kun yritin nyt aamulla katsoa Lemmen viemään- uusinnan. Enkä nytkään tahdo saada kirjoitetuksi haukotuksiltani.  Kun normaali yöuni ei riitä, ei terveys taida olla vielä parhaimmillaan.

Ulkona on kesä parhaimmillaan, sininen taivas ja aurinkoa. Viime kesän maahan jääneistä siemenistä kasvaneet korkeavartiset silkkiunikot punaisen eri sävyissä leijuvat tuulessa ja houkuttevat minut niitä kuvaamaan. Keskimmäisen omenapuun omenat ovat jo suuria ja punaposkisia ja osa oksista kurkottaa kohti sinistä taivasta. Tummat Black Knight- jaloritarinkannukset kukkivat pitkään. Oli hyvä kun siirsin ne viime kesänä omaan penkkiinsä, jossa ne saavat loistaa yksikseen.






 Mutta palaanpa takaisin menneisiin. Edellisessä kirjoituksessani oli kuva toisesta Yrjö Sirkiästä kuin edellä mainitsemani enoni Yrjö Sirkiä.  On ylipäänsä hyvin vaikea erottaa eri sukuhaarojen henkilöitä, kun samat nimet esiintyvät jokaisessa haarassa ja sukupolvessa.  Kun tapaamme kaukaisempia sukulaisia on piirrettävä paperille, miten kaikki oiken menee ja mitä serkkuja olemme keskenämme.  Sekaannusta aiheuttaa vielä sekin, että puolisoilla on samat sukunimet ja jopa samat patronyymit. Näin on jopa esimerkissäni, jossa isoisäni isän sisko Beata Joosepintytär Sirkiä menee 1865 naimisiin Wilhelm Joosepinpoika Sirkiän kanssa.  Lautarannan oppaani Heimo Rumpunen oli myös samaa sukuhaaraa eli Beatan ja Wilhelmin lapsen Helena  Wilhelmintytttären  pojanpoika.

Enempää en lukijaa tässä nyt sekoita.Tässä minulla on työtä ja opettelemista, varsinkin jos joudun näitä muille selvittelemään nyt kun olen päättänyt tutkia sukuamme. Jos nyt ylipäänsä muita edes kiinnostaa, kun omankin suvun kanssa on selvittämistä. Tässä piirros, miten nämä Yrjöt asettuvat kartalle ja miten minä sinne sekaan.



Minä opettelen näitä asioita tapani mukaan kantapään kautta kuten osallistumalla sukuseuran toimintaan ja menemällä matkoille mukaan. Sukuseuroissa toimiminen tulee jatkossa entistä tärkeämmäksi, kun suku on ainoa, mitä meillä on enää jäljellä karjalaisista juuristamme.




tiistai 17. heinäkuuta 2012

Taasko haikea mieli?



Yksi vakiotsikkoni kuvablogin Polulle kauas- blogissani on ollut haikea mieli. Nyt kun siellä tehdään jotakin remonttia, en pääse kirjoittamaan sinne. Jouduin siis palaamaan tänne bloggeriin. Montakin aihetta kolkuttelee mielessäni, mutta en oikein tahdo päästä alkuun. Haikea mieli kuitenkin on päällimmäisenä, erityisesti viime viikon Karjalan matkan jälkeen.

Kun kuljeskelin  Kuolemajärvellä siellä syntyneiden seurassa, mieleeni tulvahtivat muistot menneistä käynneistä äitini kanssa ja sitten tajusin myös sen, että ei ole enää kauan siihen, kun minä olen se muistojen kantaja. Miltä tuntuu lähteä matkalle, jolla ei enää ole mukana yhtään siellä syntynyttä ja lapsuutensa viettänyttä? Olen kerännyt omia muistojani muiden kertomuksista ja niitä on vuosien mittaan onneksi keränneet muutkin kirjoihin, lehtiin ja muihin kirjoituksiin. Mutta kaikista parhaimmat ja elävimmät kertomukset syntyvät paikan päällä. Tekemällä oppii.


Tässä Heimo Rumpunen ja Yrjö Sirkiä Lautarannan niemen kärjessä. Tammikko on sen takana. Valitettavan lyhyen hetken, vain pari minuuttia viivähdimme niemen kärjessä, joten en ehtinyt tehdä havaintoja enkä edes ottaa kuvia.


Matkan jälkeen toivuttuani valtavasta väsymyksestä, olen pyöritellyt asioita mielessäni enkä pääse alkua pidemmälle. Kuvat pitäisi siirtää jonnekin muiden katsottavaksi. Olisi mukava saada aikaiseksi matkakertomuskin. En valitettavasti jaksanut matkalla kirjata kaikkea kuulemaani.  Nyt pitäisi rohjeta tekemään haastatteluja, kun muistot ovat vielä elävästi matkalla olleiden mielessä. Omia voimiakin on kerättävä joka päivä uudelleen. Oma saamattomuuteni vihastuttaa.

Kuljin tuulisella rannalla Heimo Rumpusen kanssa sen päästä päähän hänen kertoessaan lapsuuden muistojaan kotipaikastaan.


Onko se edes saamattomuutta? Keskustelen usein ystäväni Kaarinan kanssa siitä valtavasta työmäärästä, mitä aktiivinen toimiminen Karjala-asioiden parissa teettää. Se vaatii voimia, kontakteja, jatkuvaa opiskelua ja aikaa. Toisaalta se on vapaaehtoista työtä, vain oman itsen sisäinen palo ajaa siihen. Samalla se sisäinen palo pistää itselle vaatimuksia. Niitä onkin hyvä tarkastella silloin tällöin. Toivonkin, että kukaan muu ei odota minulta mitään.

Onhan tässä iso piha hoidettavana, opiskelutehtävät tekemättä, sairaudesta toipuminen alussa, oikeudenkäynti edessä, talon myynti, muutto jonnekin ja muutenkin hämärä tulevaisuus. Kyllä siinä on vanhenevalla naisella riittävästi huolia painamassa mieltä. Kaikessa voi kuitenkin nähdä myös valoisan puolen niinkuin minulla on tapana.

Tässä palatessa takaisin ohitamme Lohijoen mereen virtaavan uoman pään. Joki muovaa itse kulkunsa hiekan läpi aina vähän eri tavalla.


Taustalla näkyy Lautarannan niemi, jossa alueen rakennukset sijaitsivat aikoinaan ja sijattsevat edelleenkin. Ennen niemeä menee tie Tammikkoon, joka on seuraava niemi etelään mennessä.


Ettei aivan valitukseksi jää niin, koska olen facebookissa tiedottanut lyhyesti parin kuvan kera matkastani, on varmaan aiheellista kertoa lyhyesti siellä välittämääni tuota erinomaisen hienoa yhteisöä välttäville ystäville. Koko heinäkuuta on värittänyt muutenkin samansuuntaiset asiat, sillä edellisenä viikonloppuna olin Seivästön kesäjuhlilla Raisiossa. Viime lauantaina Kuolemajärvellä ajoimme Seivästön läpi, mutta pääkohteemme oli Karjalaisten kylä, jossa Sirkiän suku on asunut hajaantuen sitten muihinkin kyliin.


Tässä olen pikkuserkkuni Helmi Salomaan kanssa Seivästön kesäjuhlissa. Vietettiin Seivästö-säätiön 60-vuotisjuhlia ja Raision Huhkotalo oli täynnä väkeä. Taustalla näkyy säätiön aiempi asiamies Raili Taberman ja hänen takanaan Liisa Soon, nykyinen asiamies.

Kuva on kopioitu kirjasta Viipurin läänin historia. Osa III. Suomenlahdelta Laatokalle. Kirja on julkaistu vuonna 2010 ja kuva on sen sivulta ja on vuodelta 1703.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Vilkkautta verkoissa ja puutarhassa



Tänään  aamu valkeni kauniina. Kummasti sininen taivas valkoisine pilvineen nostaa mielialaa. Pari päivää pääni on ollut vähän erilainen, ehkä lisälääkkeen aloituksen takia. Tai ehkä vain kuvittelen. Asiahan on kuitenkin niin, että nyt mielikuvitukseni laukkaa jo entistä tahtia enkä ehdi tehdä läheskään kaikkea, mitä  keksin.  

Alex näyttää ihan isolta nukelta.




























Sairastuminen antaa mahdollisuuden hiljentää vauhtia, joka havaintojeni mukaan näyttää vanhemmilla ihmisillä vain kasvavan. Pitää ehtiä kaikkea ja kaikkeen. Sitäkin ehdin pohtia tänä aamuna, kun mietin miten viisas Luoja on ollut rakentaessaan ihmisen ja tälle ympäristön. Kaikki ei menekään aina halumme ja toiveidemme mukaan. Joskus on vaikea ymmärtää kaiken tarkoitusta, joka kyllä valkenee jonakin päivänä. Suurin rooli on kuitenkin meillä itsellämme. Ehkä jätän tarkemman filosofoinnin toiseen kertaan.





Syvällistä pohtimista olen harrastanut keväästä 2008 kuvablogin alla Polulle kauas blogissani, jonka takana on myös yli 2000 valokuvaa omissa kansioissaan. Portaali oli poissa käytöstä lähes kuukauden ja siksi olin pakotettu tulemaan tänne bloggeriin ja opiskelemaan uusia asioita. Kuvablogi on ollut äärimmäisen helppo ja mukava paikka toimia ja se toimiikin moitteettomasti lähes aina. Koska sen ylläpitäjät toimivat harrastuspohjalta, voi joskus olla pitkiäkin häiriöitä. Tämä kyllä oli harvinaisen pitkä ja luulinkin, että se on loppu nyt. Tulen jatkamaan pääasiallisesti kirjoittamistani siellä sen jo sen hyvien kuvaominaisuuksien vuoksi.


Eli google-sekoiluja on ollut muutakin kuin uuden opettelemista, Google Cromen käyttöönottoa jne. En yhtään ihmettele, jos jotkut vanhemmat ja nuoremmatkin putoavat kärryiltä muutosten seuratessa toisiaan.  Paitsi, että kun siirryin Cromeen kirjoittamaan tätä tekstiä, se? alleviivaa melkein kaikki sanat punaisella, koska tekee kirjoittaessani samalla oikeinkirjoitustarkistusta. Saan sen jo kirjoittamani tekstin osalta pois ruudulta "tarkista oikeinkirjoitus"-palkkia  klikkaamalla, mutta missä se on oletuksena?  Googlen-palvelut ovat ylipäänsä hyvin voimakkaasti käyttäjien itse muokattavissa ja ohjeita löytyy , mutta silloin usein pitää myös ymmärtää HTML-kielen käyttöä. Tulee ihan mieleen vanhat ajat, kun maailma ei vielä ollut peruskäyttäjien kuten nyt, Nykyäänhän käyttöliittymät on tehty helpoiksi.  Eipä tästäkään enempää tällä kertaa.


















Pihani pursuaa kukkia. Välillä kitken rikkaruohoja puolisen tuntia, mutta kaikken mieluummin kiertelen valokuvaamassa. Facebookissa on syntynyt keskusteluja kasvikuvista ja luonnosta Pionit ovat tänä kesänä erikoisen suuria ja raskaita. Varjoliljat, sormustinkukat, palavat rakkaudet, kärhöt, keisarin liljat kukkivat parhaillaan. Päivänkakkarat loistavat vielä valkoisina pihan joka kolkasta. Pihan kaikki asumispöntöt ovat tänä kesänä olleet kirjosieppojen valtaamia.

Eilen Alex 4 kk tutki kukkia ja ruohikkoa. Maa ja vihreä ruoho vetivät häntä puoleensa kovasti. Riippukeinussakin hän viihtyi. Pallon käytössä hän on jo erityisen taitava, kun isoveli Arttu on ihan ensi hetkistä saakka treenannut. Ensimmäinen kesä.