sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Valokuvien kautta salaisuuksien lähteille

Aivan liian vähän ehdin kirjoittelemaan, sillä tämä alkusyksy on vähän samanlaista kiireaikaa kuin kevätkin. Kiitän sadepäiviä, että en tunne niin paljon syyllisyyttä, kun jätän pihatöitä väliin. Täällä sisälläkin kun riittää tekemistä. Olen aloittanut monta projektia ja tavaroita on sen johdosta levällään siellä sun täällä. Tänään jatkoin keskeytynyttä liinavaatehuoneprojektia. Mietin minne vanhat verhot, sänkyvaatteet ja pyyhkeet? Pakkasinkin niitä jo muovipusseihin ja laukkuihin. Joku saattaa ihmetellä järjestelyjäni, mutta ne ovat myös pakon sanelemia, koska muutto on joku päivä edessä. Perheenäidille kertyy vuosien mittaan myös lasten hylkäämää tavaraa, kaikki varastot täyttyvät. Pula-aikoina eläneen muistiin on saattanut myös jäädä jotakin ehjän ja ehkä joskus tarvittavan säilyttämisestä. Kaikista vaikeinta on heittää käyttökelpoista tavaraa suoraan roskiin, mikä on ollut jo pitkään yleisenä trendinä. Toisaalta uusiokäyttökin on muotia, mutta... Antaa tämän asian nyt olla.

Sillä tuota kaikkea teen vain pienen osan joinakin päivinä. Eniten haluaisin nyt paneutua omiin tutkimuksiini ja jättää kaiken muun väliin. Yksinomaan perheenäidin tehtäviin keskittyvät eivät nimittäin paljon muuta ehdi, se on minullekin tullut vuosien mittaan selväksi.



Vanhoja valokuvia tutkitaan nyt entistä enemmän. Ehkä olen aiemmin maininnut Facebookin Karjalaisia valokuvissa- ryhmän, jonne on kertynyt jo valtavasti kuvia karjalaisten sukujen albumeista tutkittavaksi ja tunnistettavaksikin. Aikaraja ryhmän kuville on vuosi 1944. En ole vielä ehtinyt laittaa sinne yhtäkään hallussani olevaa kuvaa ja voi olla, että jätänkin sen väliin. Itse asiassa juuri nyt tunnen, että omalta osaltani aika on ajanut sen ohi. Kuvat ovat löytäneet ja löytävät tarkoituksensa muilla foorumeilla. Mutta hieno idea tuo jakaminen ja kuvista keskustelu kyllä on. Minua harmittaa kovasti, että äitini kaikki valokuvat jäivät Tammikon arkkuun. Valokuvaus sinällään on kulkenut minulle hämäläisen isäni perintönä kuten myös kiinnostus historiaan. Varmaan siksi pidin aikoinaan niin kovasti kiinni siitä, että sain isäni valokuvat haltuuni. Nyt ne auttavat myös sukua tutkiessani.

Kuvien skannaus on vielä pahasti kesken. Sekin kuten moni muukin harrastukseni vaatii paljon aikaa ja paneutumista. Lisäksi monet vanhat valokuvat avautuvat vasta ajan kanssa. On nimittäin valitettavaa, että kuvien alle tai taakse ei ole kirjoitettu mitään tekstiä. Silloin voi vain arvailla ja yhdistää asioita. Hienoa on, jos niistä pystyy keskustelemaan jonkun toisen kanssa. Silloin alkaa nähdä aivan uusia näkökulmia.

Yhteen kuvaan saattaa juuttua pitkäksikin aikaa. Aloin tutkia jo vuoden 1925 joulukuussa kuolleen isoisäni Kaarle Kustaa (Karl Gustaf) Siukolan visiitti- eli käyntikorttikuvaa. Halusin selvittää kuvan ottamisen ajankohtaa. Kuvan alla lukee Atelier Lumière.

Löysin Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta pari mainintaa tuon nimisestä valokuvaus-ateljeesta. Molemmat koskivat Porissa avattua liikettä. Kesäkuun 3 vuonna 1902 ilmestynyt Björneborgs Tidning No 61 valaisi asiaa hieman  enemmän. Siinä tiedotettiin ruotsin kielellä, että  ko. valokuvausliike  Ateljee Lumière oli avattu lauantaina 24 toukokuuta kello 9 ennen puoltapäivää herra Heinosen talossa, Itäinen Esplanadi 6. Ilmoitus kertoo hyvinkin tarkkaan ateljeen uudenaikaisuudesta, erinomaisuudesta ja nopeudesta. Pimeinä vuodenaikoina käytetään sähkövalaistusta, joka on erityisen sopivaa lapsille ja vanhoille hermostuneille henkilöille, koska kuvan valotus voi tarvittaessa kestää vain sekunnin murrososan (en saa selvää murrososan pituudesta). Ilmoituksessa mainitaan myös, että koska liike toimii viidessä kaupungissa, voidaan ensiluokkaisen työn lisäksi pitää hinnat erityisen alhaisina. Visiittikortit, jotka ajan mukaan joissakin lähteissä on suomennettu nimikorteiksi maksavat paksulle, vahvalle matalle paperille valmistettuina vain 10 mk ja kiiltävälle paperille 7 mk/tusina. Isompien kabinetttikorttien hinnat ovat vastaavasti korkeammat. Mittasin isoisäni kuvan ja sain itse kuvan mitaksi noin 5,7 x 8,7 cm ja kehyksien kanssa 6,3 x 10,3 cm.

En usko isoisäni käyneen Porissa saakka valokuvassa. Liikkeitä lienee ollut Helsingin lisäksi vaikkapa Hämeenlinnassa ja ehkäpä myös Tampereella. Helsingin liikkeeseen nimittäin etsittiin Hufvudstadsbladetin numerossa 136 toukokuun 23 päivänä kahta avustavaa naishenkilöä valokuvaajan oppilaiksi. Hakemukset tuli jättää Ida Vinblad & Co:n konttoriin Tallbergin liikepalatsissa. Valokuvaus oli ollut jo useita vuosikymmeniä erityisen suosittua ja valokuvausliikkeitä oli Suomessa jo pitkään kuten lehtiä selaillessani huomasin.

Rahanarvokertoimella voi laskea, että  jos isoisäni otatti tusinan käyntikorttikuvaa 10 markalla vuonna 1902, sen ostovoima-arvo tämän päivän rahassa olisi noin 43 euroa. Voin vain olettaa, että vuosi oli 1902, jolloin isoisäni oli 23 vuotias.

Samassa yhteydessä yritin selvittää erään toisenkin kuvan alkuperää. Kuvassa on kuusi vaaleisiin pukeutunutta nuorta tyttöä/lasta talon kulmalla. Vaikka olenkin jo saanut selville kuvan mahdollisen valokuvaajan/valokuvausliikkeen, kuvan tyttöjen henkilöllisyys jää ehkä salaisuudeksi.  Palaan tähän kuvaan myöhemmin.


 Tämä valokuva on selvästi otettu myöhemmin.  En ole käsitellyt tässä jutussa olevia valokuvia vaan ne ovat siinä kunnossa kuin vanhat valokuvat yleensä ovat. Tästä kuvasta on ikäänkuin leikattu osa pois. Ehkä se on valokuvaajia vältelleen isoäitini tekosia.  Jospa se on ollut hääkuva vuodelta 1918. Eipä lähisuvussani ole koskaan hääkuvia suosittu ja naimisiinkin on usein menty viime tipassa ennen lapsen syntymää.

Isoisäni kuoli vain 46 vuotiaana, todennäköisesti keuhkotautiin. Liitän tähän myös vuonna 1918 syntyneen isäni kuvan ehkä parivuotiaana. Kuvaa on selvästi retusoitu värittämällä kasvot, hiukset ja rajaamalla silmiä ja kulmakarvoja. Hän oli vain 7-vuotias isänsä kuollessa, todennäköisesti juuri koulun aloittanut.  Nuorimmat sisarukset Eila 5-vuotias ja Jaakko 3-vuotias tuskin myöhemmin edes muistivat isäänsä. Nyt olisi todella paljon kysymyksiä, joihin ei ole enää ketään vastaamassa. Olisiko isäni valokuvausinnostus lähtenyt myös jo oman isän perintönä?


tiistai 25. syyskuuta 2012

Kotoista tekniikkaa

Pesukone pesi lakana- ja pyyheliinapyykkiä.  Ruispuolukkapuuro oli hautumassa hellalla. Valikoin omenoita tuliaiseksi ex-anopilleni Ainolle, jonka luona Kerttulin hoivakodissa ajattelin tänään poiketa. Pihallekin olisi mukava ehtiä hetkeksi töihin, kun poikkeuksellisesti ei sada eikä edes tuule. Mutta sitten käy, että kirjoittaminen alkaa houkutella. Elämäni tuntuu taas näin alkusyksystä liian katkonaista ja nopeasti etenevältä. Kirjoittaminen rauhoittaa.



Edellisenä iltana ja erityisesti eilen jouduin verestämään teknisiä taitojani. Ihan hyvä niin. Ensin tein muutaman vuoden tauon jälkeen Photoshop-kokeiluja. Sitten varmaan viimeisiä muutenkin vetelevän pöytäkoneeni näytönohjainkortti hajosi ja laite on niinollen toistaiseksi poissa käytöstä. Eilen sitten tein radikaalin ratkaisun ja päätin jatkossa kokonaan luopua pöytäkoneesta ja siirtyä nykyaikaan. Siirsin läppärini sen paikalle ja otin ison näytön ja langattoman näppäimistön sen käyttöön. Vanhan skannerini kanssa jouduin vähän enemmän tekemään töitä, jotta löysin sille netistä uudemmat ajurit. Tekemistä riittää vielä useampaan kertaan. Vanhalta koneelta pitää vielä siirtää joitakin työkansioita ulkoisille kiintolevyille (kunhan saan näytönohjaimen). Toki muita hankintoja on vielä tehtävä. Olen häärännyt työni puolesta tietokoneiden kanssa aina PC-maailman alkupuolelta saakka ja ihmettelen aina sitä valtavaa kehitystä, mikä on tapahtunut sitten 1980-luvun. Nyt ei tarvita enää niin kipeästi asiantuntijoita kuin aikoinaan. Kaikki pelaa melkein kuin itsestään, ohjelmat asentuvat helposti ja kun tulee ongelmia ei oikein tajuakaan, mitä tapahtui, kun ongelma on jo selätetty. Laitteet toimivat langattomasti. Kyllähän te kaikki nämä asiat tiedätte. Toki, jos haluaa ymmärtää jotakin syvällisemmin pelkän sähköpostin, Facebookin, kuvien siirron ja tekstinkäsittelyn käytön lisäksi on hyvä seurata aikaansa. Tämä kirjoitus on tietenkin nähtävä sarjassani "Naiivin naisen kommentteja". Kun soitin pojalleni näytön pimahtaessa, hän muistutti minua menneestä urastani tietokoneiden parissa. Opetinhan häntäkin aikanaan suunnilleen ekaluokkalaisena Commodore 64:n käytössä 1980-luvun puolivälissä.



En sentään osannut eilen korjata ongelmaa keskuspölynimurin kanssa. Tyhjensin viime viikolla imurin pölysäiliön siskoni avulla. Imuri ei kuitenkaan jaksanut eilen vetää pölyjä kuin aivan hiljaisella imulla. Onneksi viisas ja neuvokas tyttäreni sattui poikkeamaan ja kävi tutkimassa tilanteen. Hän irrotti pölysäiliön ja vaihtoi sen toisinpäin ja jo lähti lyyti kirjoittamaan. Keskuspölynimuri on Beam-merkkinen eikä siinä tarvitse vaihtaa suotimia vaan aina silloin tällöin pitää vain tyhjentää pölysäiliö ja puhdistaa suodin.  Nyt kuitenkin tulostin puuttuvat käyttöohjeet netistä, jotta pystyn jatkossa paremmin ymmärtämään sitäkin laitetta.

Naiivi nainen toteaa tässä kohdin, että hänellä olisi kyllä paljon muutakin tekemistä kuin taistella kaiken maailman laitteiden kanssa, hallitsee sitten asiat tai ei.  Onneksi minulla on neuvokkaita lapsia, jotka joko rohkaisevat omatoimisuuteen muistuttamalla menneistä kulta-ajoista tai sitten auttavat tekemällä.  Poikani pistää minut konttaamaan itse koneiden kanssa kuten aikoinaan konttailin asiakkaien koneiden kanssa ja tuomalla eteeni uusia ideoita. Tyttäreni taas on aina ollut oman perheensä teknisten asioiden hallitsija. Toivottavasti hänen lapsensa ovat perineet samat taidot. Isompia seuratessa kyllä tuntuu siltä, molemmat ovat hyvin käytännöllisiä. Mummilla sattuu sitten olemaan lisäksi ja edelleen näitä henkisempiä haaveita ja suunnitelmia ja ihmeellisiä harrastuksia.

Arttu poikkesi tässä välillä koulumatkallaan. Ja taitaa ex-anoppini luona vierailu jäädä sittenkin huomiseen. Säästän tänään energiaani puuhaamalla näiden kotoisten asioiden parissa.




Muuten viimeisimmässä Kamera-lehdessä  (9/2012) oli useampia kirjoituksia lapsivalokuvauksesta. Timo Ripatti kirjoitti otsikon "Näin saat mielenkiintoisia kuvia lapsista" alla ja Anti Koli otsikolla Taito & Tunne. Amerikkalaisen Sally Mannin lapsikuvista lehdestä löytyy kirjoitus "Etelävaltion lapsi." Jos joku muuten haluaa Kamera-lehden vanhoja vuosikertoja, minulta voi kysellä. En ole raaskinut heittää niitä pois, mutta mielelläni laitan niitä jakoon muille.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Tekemättömiä töitä, levottomuutta ja huonoja yöunia

Viime yönä valvoin poikkeuksellisesti monta tuntia. Siihen ei ollut oikeastaan mitään syytä, sillä päässäni ei pyörinyt mitään sen kummempaa. Yleensä herättyäni kesken uniani, nukahdan saman tien uudelleen. Nyt oli pakko nousta välillä ylös lukemaan ja keräämään väsymystä. Olisiko se johtunut Rooman muistojen aiheuttamasta kiihtymyksestä?

Keväällä 2008 kävin Roomassa ja kuvia kertyi valtavasti. Osan niistä olin siirtänyt Kuvablogiin omaan kansioonsa, missä ne nyt ovat saavuttamattomissa. Ikuinen kaupunki tuli  tällä matkalla jotenkin rääpittyä kaikkialta melkein kuin poimien rusinat pullasta.  Mutta onhan sitten matkasta vielä monta tarinaa kerrottavana, jos joutuu jäämään kotiin.

Ajattelin silloin, että kohta varmaan pääsen uudelleen. Onneksi tänä päivänä on mahdollista matkustaa virtuaalisesti vaikka minne, vaikka eiväthän ne kokonaan korvaa kaikilla aisteilla koettua matkaelämystä.


Siis vaikuttiko eilinen Halosenniemen Pekka Halosen 147 syntymäpäivän kunniaksi järjestetty seminaari ja sen aiheet levottomuuteni vai mikä? Seminaarin luennot käsittelivät pääasiassa taiteilijoiden yhteyksiä Italiaan ja sen vanhaan taiteeseen ennen ja nyt. Rooma ja Firenze, taide ja myös Italian historialliset aarteet yleensä ovat usein ennenkin kiihottaneet mielikuvitustani ja kuvablogiin kirjoitin niistä silloin tällöin. Nyt vähän ottaa päähän, etten aiemmin koonnut siellä olevaa materiaalia asioiden mukaisiin kansioihin ja tehnyt niistä erillistä julkaisua. Se ei ole vieläkään mahdotonta, koska kaikki aineisto on muuallakin (tekstit ja kuvat koneeni kovalevyllä ja paperilla kansioissa) tallella.  Kokoaminen toiseen muotoon vaatii paneutumisen ja keskittymisen lisäksi toimeen tarttumista.



Pekka Halosen syntymäpäivä on tänään 23.9. Halosenniemi ympäristöineen herättää minussa aina juhlallisen tunteen. Ennen seminaarin alkua kiertelin ympäristössä. Juttelin hetken vanhemman Japanin Hiroshimasta olevan pariskunnan kanssa. He olivat tukemassa lapsenlastaan, joka oli oli osallistumassa johonkin laulukilpailuun, mutta oli karsiutunut kilpailusta.


Levottomuus minussa varmaan syntyykin juuri siitä, etten näytä pystyvän keskittymään vaan haahuilen ympäriinsä. Mietin sitä, miten muut kirjoittajat pystyvät pitämään arkistonsa järjestyksessä, jos heillä on suunnitteilla suurempia projekteja. Kolmen vuoden taidehistorian opiskelu ei pystynyt muuttamaan luonnettani riittävän kurinalaiseksi. Kaikkien arkistojen ja materiaalien moninaisuus vain näytti, kuinka paljon on jo tehty ja että vielä on paljon tehtävää. Sain vain lisää ajateltavaa ja pyörin nyt entistä isommassa ympyrässä.

Tässä taidehistorian opiskelutoverini Raija ja Maj-Lis sekä paikallinen ystäväni Kaarina kahvittelemassa kanssani seminaarin väliajalla. 


Tapasin eilen myös pari opiskelutoveriani. Keskeneräiset opiskelutehtäväni nousivat taas mieleeni. Oikeastaan niiden loppuunsaattaminen on pikku juttu kaikkien muiden huolien rinnalla, mutta en vain saa niitä tehdyksi.

Tänään taas sataa, mikä ei ole uutta. Hyrylässä on perinteiset syksyn suurmarkkinat. Yleensä olen sieltä hakenut talven puolukat. Saa nähdä, miten tänään käy. Sateinen kalseantuntuinen ilma houkuttelee jäämään kotiin. Toisaalta ehkä saan torimiljööstä puhtia viimeistelläkseni aiheeseen liittyvän seminaarityöni tai en tai sitten menetän yöuneni jatkossakin.




Siis asioiden kypsyminen on tärkeätä, mutta myös toimeen tarttuminen, kun sen aika on käsillä. Monet asiat oikeasti latistuvat, jos niihin tartutaan liian äkkiä. Ajoituksen pitää olla kohdallaan. Liika kiirehtiminen kuuluu tähän aikaan, asiat hoidetaan puolittain eikä nähdä kokonaisuutta. Toisaalta tämä ei kuulu tähän  juttuun edes, tulipahan vain mieleen. Minullakin on monia asioita tekemättä, joiden oikea aika on juuri nyt. Että silleen.

Arkista aherrusta ennen luopumista

Aika huristaa ohitse aivan liian nopeasti. Asioita jää tekemättä, vaikka tekeekin paljon koko ajan. Perjantaina aamupäivällä siivosimme sisareni Heljän kanssa autotallin ja ulkovaraston. Oli hienoa saada kertaheitolla paljon tavaraa pois, paljon pelkkää roinaa siirtyi roskapusseihin odottamaan, että mahtuisivat roskalaatikkoon. Keräsimme kaikki kukkaruukut muistakin säilytystiloista autotalliin, josta niitä voivat halukkaat viedä itselleen. Minulla on vuosien mittaan ollut paljon enemmän sisäkukkia, joita nyt olen viime vuosina siis lahjakkaasti hävittänyt laiminlyömällä niitä. Maalipurkit, joista osa jo aiempien omistajien ajoilta odottavat nyt, että saan vietyä ne jonnekin ongelmajätteiden keräykseen. Pihatyöt jäivät tällä kertaa myöhemmäksi. Tämä on ensimmäinen kesä pitkiin aikoihin, kun en ole samalla tavalla kuin aina aiemmin nauttinut pihastani. Näkymä on nyt vain harvoin ilahduttanut silmiäni ja tehnyt minut onnelliseksi. Syy on pääasiassa siinä, että vasta nyt aivan kesän lopussa olisin jaksanut puuhata siellä. Ehkä hyvä näin. Helpottaa edessä olevaa luopumista.



Valmistaudun pikku hiljaa uuteen elämänvaiheeseen. Välillä vieläkin kirpaisee, mutta on kuitenkin jännittävää odottaa, mitä tuleman pitää, tulee sitten mitä tahansa. Kun vaan säilyttäisin oman mielenrauhansa kaikissa eteen tulevissa käänteissä. Tässä on taas yksi elämäni paradoksi. Tiedän, että elämä päättyy aikanaan eikä minun oikeastaan tarvitse huolehtia sen enempää, koska elämä kantaa. Toisaalta pidän tavallaan kiinni entisestä, saavutetusta, en halua luovuttaa kaikkea.

Tässä kuva loppusyksyltä 2000, jolloin olimme heinäkuun lopussa muuttaneet Tuusulaan. Kuvassa tyttäreni Christina odottaa Arttua, joka syntyi joulukuussa 2000.

Tähän mennessä olen luovuttanut jo paljon, mennyt aimo taipaleen eteenpäin. On varmaan todella inhimillistä yrittää juurtua jonnekin. Keskustelin tästä sisareni kanssa, kun aiheeksi taas kerran tuli KOTI. Nyt tajusin välähdyksessä sen, että olen todella yrittänyt juurtua tänne, nykyiselle kotiseudulleni, asuntooni, tähän taloon, puutarhaan ja ympäristöön. Juurtumista jonnekin ei ole minulle aiemminkaan suotu.  Eikä se ole edes tarpeenkaan. Ihmisellä vain on usein kova tarve työntää juurensa jonnekin, rakentaa koti.  Harva saa sellaisen onnen, että voi jäädä synnyinseudulleen koko iäkseen. Osa meistä on koko ikänsä pakolaisia, evakkoja. Olen sen omalta kohdaltani ymmärtänyt. Minun kotini on omassa itsessäni, olen tulevaisuudessa sitten missä tahansa.


Isotäti Heljäkin sai iloita Allun seurasta, kunhan olivat ensin tutustuneet. 



tiistai 18. syyskuuta 2012

Innostavia lähteitä

Viikonlopun sukututkimuskurssi, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani, aiheutti minussa ylenpalttisen tutkimusinnostuksen. Täytyy kuitenkin sanoa, että asian vieressä kuljeskelen edelleen. Mutta eikö opiskelu vaadikin oman aikansa? Sen piikkiin haluan laittaa viimeaikaiset rääppimiset sukututkimusympäristössä.

Tässä me ahkerat Tuusulasta tulleet opiskelijat istumme etupenkissä. Oikealta Kaarina Pärssinen, minä ja Arja Heikkilä. Meillä kaikilla on karjalaisia sukujuuria.
Lauantainen kurssin kotitehtävä sattui koskemaan Kuolemajärven Seivästön kylää. Otimme selvää kylän talon n:o 3 henkilöistä vuoden 1754 väestöluettelon mukaan. Eri aikojen käsialat ruotsin kielellä kirjoitettuna vaativat erityistä paneutumista. Mitä enemmän tekstejä tutkii, sitä paremmin ne alkavat avautua. Tuttu aihepiiri ehkä hiukan helpottaa. Lisäpotkua antoi se, että samaisen väestöluettelon sivulla oli myös oman tutkimukseni kohde, Karjalaisten kylän talo n:o 1.  Olen nyt hakenut koko Kuolemajärven väestöluettelon tuolta vuodelta Vanhan Suomen Viipurin provinssin luettelosta Kansallisarkiston digitaaliaarkistosta. Eilen ja sunnuntaina ehdin jonkin verran kaivamaan muita henkikirjoja voudintileistä ja maakirjoja.

Tosin en ole ehtinyt siihen sen enempää paneutua, kun yllättäen eilen jouduin vaihteeksi Hämeeseen, Renkoon, omalle synnyinseudulleni, isäni suvun ainaisille asuinsijoille. Useinhan olen siellä tutkinut jotakin pätkää seuraten vaikkapa jotakin henkilöä, joka ei ehkä ole edes sukua. Suuri osa aineistosta vaatii luvan ja menon Kansallisarkistoon.  Kaikki seurakunnan mielenkiintoiset ja tutkimista auttavat materiaalit eivät ole vielä vapaasti tutkittavissa vaan vaativat erillisen luvan. Jouduin Rengon kirkonkokouksen pöytäkirjoihin, joita selasin aikani. Maaliskuun 21 päivänä 1841 käsiteltiin oman kotitaloni silloisen isännän Johan Johanssonin eli Juho Juhonpojan ongelmaa sisarensa Justiina Juhontyttären aviottoman pojan Eric Johanin eli Erkki Juhon osalta. Suoraan sanoen en aivan ymmärtänyt tekstiä, mutta käsitin hänelle myönnetyn viiden ruplan setelin mahdollisesti pojan hoitoon.

Tämä kuva lienee 1930-luvulta. Takimmainen osa aittarakennuksesta on rakennettu päädyssä olevan kaiverruksen mukaan vuonna 1803. Taustalla vasemmalla iso kivi, jonka päällä usein istuin haaveillen. Kuusen oksat ulottuivat maahan asti ja sen alle hautasimme kuolleet linnut.

1700-luku päättyy

Lähdin hiukan seuraamaan tilannetta arkistolaitoksen digitaaliarkiston muista lähteistä kunhan ensin harhailin vanhemmassa ajassa. Talon vanha isäntä talopoika Antti Juhonpoika kuoli 4.8.1794 ollen 73 vuotias. Vainajan nimen perässä kuolleiden ja haudattujen kirjassa (Renko 1777-1839) oli talonnimi ikäänkuin sukunimenä, vaikka siihen aikaan ei vielä sukunimiä käytetty.Talon emäntä Anna Antintytär kuoli neljä vuotta myöhemmin tammikuussa 1798 näivetystautiin.

1800-luvun alkupuoli

Heidän poikansa oli Juho Antinpoika oli sittemmin isäntänä, mutta oli väistynyt jo 1824 mennessä, jolloin talonisäntänä oli hänen vuonna 1796 syntynyt edellä jo mainittu poikansa Juho Juhonpoika, joka siis toi sisarensa Justiinan pojan asian kirkonkokoukseen.  Justiinalla, joka on syntynyt  1792 näyttää olleen myös toinen avioton lapsi. Samoin hänen vuonna 1802 syntynyt pikkusiskonsa Cecilia Juhontytär näyttää saaneen aviottoman lapsen, mutta on jo vuonna 1832 itse kuollut. Tyttöjen isä Juho Antinpoika kuolee 1833 melkein täsmälleen saman ikäisenä (73) kuin isänsä. Tytär Justiina kuolee kylmänvihoihin tai kuolioon 48-vuotiaana 9.11.1840. Jatkan muista perheyhteyksistä myöhemmin, koska nyt keskityin vain tähän kohtaan.

Kirkonkirjan rivien välissä on merkintöjä Juho Juhonpojan kohdalla, jotka viittaavat mahdollisesti oikeusjuttuihin vuonna 1829. Hän saa äkkiseltään laskien 9 lasta Vanajasta olevan Maija Leena Kallentyttären kanssa vuosien 1833-1849 välillä, joista vanhin Leena Maija sitten on jatkossa talon emäntä ja isäntä tulee hänen naidusta miehestään Heikki Juho Nålbergistä. Siitä olenkin aiemmin kirjoittanut Kuvablogin puolella.

Tämä kuva on 1950-1960-luvun vaihteesta ja isäni ottama. Minä poistun kuvasta oikealle ja sisareni Raija istuu ruohikolla hoitelemassa kissoja kuten nykyäänkin.

Myöhempien aikojen valossa  

Kaikki poikkeamat normaalin tasaisesta arkirutiinista auttavat selvittämään vanhoja asioita, värittämään ja valaisemaan niitä. Juho Juhonpoika ja hänen perheensä edesottamukset auttavat ehkä minua selvittämään myös niitä tuntemuksia, joita itselläni on ollut nuoresta saakka eläytyessäni  kotipihallani vanhan 1803 rakennetun aittarakennuksen rapuilla tunnelmiin. En voi mitään sille, että  nuoruudessani koin joskus  haamujen kulkevan pihalla ja huutavan apua.

Justiina ja Cecilia ovat sukuani Hämeestä. Samoin Juho Antinpoika, joka merkintöjen mukaan näyttää sairastuneen mieleltään ja kuolleen syksyllä 1861 vain 65-vuotiaana. Entä  jo aiemmin ruotuvaivaisena 28-vuotiaana, päivälleen tasan 100 vuotta ennen omaa syntymääni  kuollut Erkki Juho. Myöhemmät kirkonkokousten pöytäkirjat ehkä selventävät hänen kohtaloaan.

Kun tutkimme noiden aikojen tapahtumia, on hyvä ottaa rinnalle historian suuremmat kuviot. Kurssin aikana  kuvittelin useaan otteeseen, kuinka joskus parin sadan vuoden päästä joku tutkii meidän aikaamme.  Maailma on muuttunut niin paljon, että mikään entinen ei enää päde. Ehkä tutkimme itse jo kaiken valmiiksi, mutta jätämme johtopäätösten teon tuleville polville. Se edellyttää, että tässä välillä ei tapahdu mitään suurta katastrofia, joka tuhoaisi kaiken materiaalin.

On mielenkiintoista tutustua Tiina Miettisen juuri tarkastettuun väitöskirjaan " Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun". Tässä linkki Tampereen Yliopiston sivuille, jonka takaa voi myös ladata väitöskirjan luettavaksi. Kirjan muodossa sen voi myös jatkossa hankkia. Se selittänee minulle ehkä myös tuon ajan olosuhteita oman sukuni  "kvinnspersonien" (lyhennys qp) osalta, kun vaikkapa kirkonkirjat kertovat vain omaa karua kieltään liian lyhyesti.


Ollaan ehkä jo 1970-luvun alkupuolella. Päättelen niin kalaverkoista, jotka roikkuvat aitan seinällä. Näissä  kaikissa kuvissa aitassa on vielä peltikatto. Kaikki aittakuvat olen julkaissut aiemmin kuvablogissa, mutta nyt  sitten uudelleen.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Vähän kerrallaan

Otan yhden laatikon tai yhden hyllyn kerrallaan käsittelyyn. Työ on hidasta ja jää useimmiten kesken. Jatkan sitten seuraavana päivänä. On ihana tuntea itsensä terveeksi. On hätkähdyttävää havaita, että monet ovat paljon sairaampia. Mikä minä olen valittamaan?

Alkukesästä 1999 olin taas lumoissani lupiineista, joita niin kovasti vihataan meillä.

Kirjoja, kirjoja. Vien joka kerta kirjastossa käydessäni muutaman yleiseen jakeluun, mutta jositakin luopuminen on vaikeata. 

Olen jatkuvasti keksinyt kaikenlaisia tekosyitä, miksi en ole tarttunut siihen tai tähän tehtävään. Moni muu olisi varmaan jo saanut paljon enemmän aikaiseksi. Tyhjentäessäni yhtä hyllyä ja järjestellessäni kirjoja ja papereita uudelleen, osuin äitini päiväkirjaan. Häneltä jäi pari vihkoa hävittämättä, vaikka hän kovasti sitä suunnitteli aika ajoin. Sota-ajan päiväkirjat jäivät häneltä Valkeasaareen suurhyökkäyksen tullessa kesäkuussa 1944. Niitä hän välillä vieläkin kaipailee. Minulle ne olisivat kultakimpale.

Äidin onnen hetkiä kesällä 1999 hänen tavatessaan ystävänsä Anun. Äiti oikealla, keskellä lapsenlapsi Kalle.


Toivottavasti en kuulosta yhtä ankealta ja yksinäiseltä kuin hän kirjoituksissaan. Lyhyitä ne hänen tekstinsä ovat, mutta jaksaako tyhjien päivien saatossa edes kirjoittaa enempää. Jollei ole muuta pähkäiltävää kuin se oma tilanne ja pelkät kotityöt ("piikomiset").  Luin kirjaa, jossa elettiin vuotta 1998. Hän oli 83 vuotias ja sairastui sinä vuonna rintasyöpään. Hän salasi sen tietoisesti meiltä lapsiltaan eikä kertonut siitä kenellekään kunnes sitten lääkärintarkastuksessa jäi kiinni. Hän joutui leikkaukseen ja toipui siitä nopesti. Saman vuoden loppupuolella isä joutui sairaalaan ja kuoli seuraavana keväänä. Me lapset ja lapsenlapset vilahtelemme päiväkirjoissa, koska aina joku on käymässä. Omituisen hyvin minäkin muistan ja tunnistan tuon ajan tapahtumat, vaikka en kaikista vivahteista olekaan tietoinen. Äiti olisi jopa halunnut itselleen tietokoneen, sitä en kyllä muista hänen kertoneen.  Onneksi meillä tämän päivän "vanhuksilla" on pelit ja vehkeet!

Kesällä 1999 poltettiin lapsuuden kotini pihapiirissä oleva rakennus, jota kutsuimme "Kanalanvintiksi". Alakerrassa pidettiin aikoinaan untuvikkoja ennen kuin ne siirrettiin isompaan kanalaan., siitä nimi. Kuvassa olen viemässä sisareni Päikin maalauksia talteen.

Tiedän, että minun olisi aika kirjoittaa hänen tarinansa valmiiksi niistä sirpaleista, joita olen kerännyt. On uskomatonta, että vaikka vanhempieni kuolemista on jo vuosia, he tuntuvat edelleen usein olevan lähellä.  Äiti kuoli keväällä 2003, siis kohta 10 vuotta sitten. Sen jälkeen tunsin olevani maailmassa ypöyksin. En kuitenkaan tuntenut tai en tunne itseäni yksinäiseksi kuten hän kirjoituksissaan. Onhan se omituista, kun hän kuitenkin eli isämme kanssa ja lapset ja lapsenlapset kävivät usein kylässä. Hänellä oli ystäviä, joita hän tapasi tai puhui puhelimessa. Hänestä oli outoa, kun ei voinut enää kävellä pihalta metsään marjoja tai sieniä poimimaan. Hän kaipasi myös keväisin maata kourimaan. Hänen oli vaikea sopeutua kaupunkielämään. Mistä syvältä se yksinäisyydentunne kumpuaa? Äitini osalta osaan melko hyvin päästä sen ytimeen.

Tässä vanha rakennus ennen sen polttamista aamuvarhaisella.  Olen tallentanut koko polton eri tilanteet sekä valokuvin että videolle. Tilaisuudessa tehtiin elokuva Hämeenlinnan  kaupungin palosta  vuonna 1831.   Koska en ole tähän päivään mennessä nähnyt ko. elokuvaa, kyselin siitä poiketessani viime viikolla Hämeenlinnan historiallisessa museossa, josta käynnistä mainitsinkin aiemmassa blogissani.  Siellähän se on, mutta ei toistaiseksi esillä.

En tällä kertaa kirjoita äitini kirjoituksista tämän enempää. Jään vain miettimään sitä henkistä perintöä, minkä saamme vanhemmiltamme. Entä mitä he ovat saaneet aikanaan? Kuinka suuria haavoja, sota-aika ja pitkät vuodet rintamalla aiheuttivat? Voin siis hyvin eläytyä heidän elämäänsä niiden sirpaleiden kautta, joita olen vaalinut. Tuskin omat lapseni pystyvät läheskään yhtä hyvin selvittämään minun elämääni, vaikka jättäisin kuinka paljon isoja jalanjälkiä päiväkirjojeni ja muiden tekstieni muodossa jälkeeni. Se vaatii syvällistä paneutumista, tarkkasilmäisyyttä, mutta ennenkaikkea kiinnostusta. On varmaan liian aikaista miettiä tuollaisia, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että ne kiinnostukset kulkevat mukana lapsuudesta asti.

Sitä samaa vaativat muutkin tehtäväni, joihin tarvitsen lisäksi paljon aikaa ja rauhaa. Mikään ei valmistu hötkyilemällä, kiirehtimällä ja huolimattomuudella. Tänään huolehdinkin hetken tuntemistani vanhoista ihmisistä. Hekin saattavat kaivata yhteydenottoa.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Ihmettelyä

Vaahteroiden latvat punastuvat melkein silmissä päivästä toiseen. Onneksi nämä lämpimät päivät avaavat korkeiksi kasvaneiden salkoruusujeni varsissa olevia runsaita nuppuja kauniiksi kukiksi. Suurin osa näyttää olevan vaaleanpunaisia, vain yksi tummista tummin ja yksi punainen ovat joukossa mukana. Olen siirtänyt ne lähemmäs työhuoneeni ikkunaa nauttiakseni niiden kukkaloistosta vielä pitkään. Yritän edelleen suhtautua  noihin kaikkiin  tekemättömättömiin töihini pihalla ja varastoissa lempeästi. Jokin viesti oli siinäkin, että ruohonleikkuukin jäi sunnuntai-iltana kesken. Tyttäreni mies laittoi leikkuriin uuden käynnistysnarun katkaisemani tilalle, mutta nyt leikkuri ei suostu pysymään käynnissä niin kauan, että saisin koko pihan leikattua vaan moottori pysähtelee välillä itsestään. Mutta so what?



Maanantaina  lääkäri Hyvinkäällä määräsi minut olemaan parisen päivää mahdollisimman vähän oikean jalkani varassa. Tajusin itsekin, että nyt ensi arvoisen tärkeää itselleni on saada täysi terveys takaisin. Siihen sisältyy myös jalkani tulehduksen karkotus. Kirjoitinkin tilanteestani nivelreuma-blogissani eilen. Siis minulla on ikäänkuin lupa laiskotella.




Unohdin ko. blogissa kuitenkin mainita, että vaikka "tuijotankin omaan napaani" nyt näissä blogeissani enemmän kuin olen koskaan tehnyt, niin elämässäni on paljon muutakin. Kukaan muu ei ole meidän asioistamme oikeasti kiinnostunut, vaikka saatamme joskus niin kuvitella. Facebook esimerkiksi on mitä selkeimmin sitä omaa näkökulmaa paljastavaa. Kukin omalla tavallaan tuo itselleen tärkeitä asioita lyhyesti esille. Eikä siinä ole mitään pahaa, hieno juttu koko facebook, mutta niin mahdottoman pinnallinen. Etenkin tällaisen syvyyttä ja sisältöä kaipaavan immeisen mielestä, jolle pelkät otsikot ja lyhyt-uutiset eivät koskaan riitä.


Lukemassa Kristiina Vuoren "Näkijän tytärtä"

Edellisestä pääsen sopivasti seuraavaan. Luen nimittäin parhaillaan muun muassa historialliseksi viihderomaaniksi luokiteltua Kristiina Vuoren kirjoittamaa "Näkijän tytär"-nimistä teosta. Teos siirtää lukijansa 1200-luvun Suomeen, lähinnä Varsinais-Suomeen ja vielä enemmän Hämeeseen, jossa ei millään tahdota päästää irti vanhoista kansanuskonnoista kristinuskon vallatessa Suomea. Kustannusosakeyhtiö Tammen tänä vuonna julkaisemassa teoksessa on 569 sivua. Järvenpääläinen kirjailija käyttää taiteilijanimeä ja häntä on jo kutsuttu Kaari Utrion seuraajaksi. En itse viitsi aloittaa kirjablogin kirjoittamista, koska netti on niitä tulvillaan. Vähän googlaamalla löytyy tarkat selvitykset kirjasta kuin kirjasta. Täältä Kirsin kirjanurkasta löysin myös nyt tarkan kuvauksen tästäkin teoksesta. Mutta aihe on erittäin mielenkiintoinen eikä kirjaa voi päästää käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun. Kirjan tekstistä näkee, kuinka kirjoittaja on syvällisesti paneutunut aiheeseen, sanat muuttuvat näkymiksi ja voin sen mukana itsekin kuvitella itseni Suomen keskiaikaan, esi-isieni maille. Kirjan epäonnistuneesta kansikuvasta olen täysin samaa mieltä kuin linkin takana olevan blogin kirjoittaja. Mutta se vain osoittaa, että kannattaa katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sukututkimuksen jatkokurssi Helsingin Karjalatalolla

Tällä viikolla olisi aiheellista edes hiukan kerrata viime vuoden sukututkimuskurssien aineistoa, jotta saisin seuraavasta kurssista entistä enemmän irti. Nimittäin olen menossa ensi viikonlopuksi Karjalan liiton järjestämälle sukututkimuksen jatkokurssille. Opettajana on Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti. Hän on tietääkseni Suomessa ainoa sukututkimuksesta väitellyt tohtori. Pitääpä olla tarkkana. Odotan nyt enemmän tietoa myös Vanhan Suomen tutkimuksista.



Sekaiset paperit ja sekainen pää

Kun järjestelen ja selailen sekaisin olevia  papereitani viime talven ajalta, olen jälleen kerran ällistynyt siitä, kuinka paljon kaikkeen osallistuin ollen vain puolittain tietoisena tästä maailmasta, mahdottoman toisaikaisena. Ei ole mikään ihme, jos tiedosta paljon on jäänyt mieleen painumatta. Kuinka paljoon me ihmiset oikeasti pystymmekään olematta täysillä mukana elämämme asioissa. Vähän samaa ainesta tuossa lienee kuin ne vuosikymmenet naisen ruuhkavuosia, kun tuskin ehti pysähtyä hengähtämään työn, pitkien työmatkojen, lasten ja kodinhoidon välillä. Silloin kun vielä tyhmästi otti kyseenalaistamatta itselleen kaikkien asioiden taakan. Tässä kohden ajattelen usein myös äitiäni ja entisaikojen naisia. Heillä ei  usein ollut ulkopuolista vaativaa työtä ja työmatkoja, mutta riittävästi muita hankaluuksia ja ongelmia päihitettävänä. Samoja kysymyksiä pohtivat itseasiassa myös tämän päivän nuoret naiset kuten tänään luin uusimman  "Voi hyvin"-lehden pääkirjoituksesta. Siinä päätoimittaja Krista Launonen kertoi pähkäilleensä kuukausikaupalla, mitä tekisi, kun mies menee aina töiden jälkeen syötyään nukkumaan hänen jäädessään hoitamaan kotitöitä. No, kirjoituksessa etsitään sitten ratkaisuja, kun asiasta aletaan keskustella toisten kanssa. Siinähän se on, että ongelmiin pitää puuttua tuoreeltaan. Uskon monien sen osaavan, mutta minä huomaan olleeni täysi tohelo. Ja siitä sain sittemmin kärsiä. Mutta samoja ongelmia on ollut vastapuolillakin.









sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Lisää pikkuretkiä

Paljon omenoita on taas tippunut puiden alle. Kipaisen jossakin välissä ne sieltä poimimaan. Eilen illalla olikin tuulista. Katselin ikkunasta, kuinka tuulenpuuskat kaarsivat pihan kasvja, pensaita ja puita melkein vaakasuoraan. Tuuli taisi tulla jostakin pohjoisen ja lännen välistä. Säätiedotuksen mukaan eilen piti olla kunnon sateinen päivä, mutta päivän mittaan jouduimme vain pariin pieneen kuuroon. Täällä kotona ei ollut satanut ollenkaan.




Tämänpäiväiseen aiheesi liittyen tässä  pari omaa  postikorttiani. Ylimmän painos on loppunut, mutta alempaa lähtee vielä maailmalle.

Vietin eilisen päivän retkellä Hämeenlinnassa. Toinen sadekuuro yllätti kotimatkalla moottoritiellä ja vähän sen jälkeen saimme ihailla loppumatkan upeaa sateenkaarta. Vaikka minulla olisi runsasti muuta tekemistä täällä kotona ja vähän muuallakin, niin juuri nyt, näinä aikoina kaipaan erityisesti ajatusten siirtämistä ympäristöön ja muuhun kuin omiin huoliini. Sain eilen seuraa ystävästäni Tarjasta. Kotiympyröistä on todellakin hyvä päästä välillä kauemmas. Samalla kerään tuikitarpeellisia voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Sisareni Heljä liittyi Hämeenlinnassa seuraamme. Poikkesimme ensin Verkatehtaalla "Korttien tarinat" -postikorttitapahtumassa. Kiertelimme siellä jonkin aikaa, tällä kertaa pysähdyin oikeastaan vain Inge Löökin pöydällä ostamassa häneltä uusia postikortteja.



Vähän aikaa keskustelin Taneli Eskolan kanssa ja ostin muutaman kortinkin. Pari sanaa vaihdoimme siinä hänen järjestellessään pöytäänsä. Mainitsin joistakin niistä yhteyksistä, joissa olen hänen taiteeseensa viime vuosina törmännyt: Valokuvataiteen museo, luento Pentti Sammallahden näyttelyn yhteydessä syksyllä 2010, Sinebrychoffin näyttely Puutarhakuvia, yhteydet J.G. Granöön. Olihan muutakin kuten monet teokset valokuvataiteen alueelta, joita olen lueskellut.  Hän olikin yllättävän puhelias verrattuna parin vuoden takaiseen vierailuuni hänen pöydällään sen vuoden postikorttitapahtumassa. Uskaltaisinko pyytää hänen Facebook-kaveriksi?



Huomaan olleeni  ja edelleen olevani yllättävän arka yhteyksissäni muihin. On varmaan oikeasti tottakin, että itsetuntoni on pitkään ollut pohjassa. Asetan ja olen asettanut itselleni liian suuria vaatimuksia. Pidän usein itseäni huonompana kaikkia muita ja joskus jopa tunnen, että jotkut tuntuvat oikein nauttivan minun alemmuudentunteistani.  Osa on toki omaa harhaluuloani, mutta on siinä osa tottakin. Onhan niin, että lyötyä on helppo lyödä lisää. Tuollaiset pienet vastoinkäymiset vievät aina askeleen taaksepäin. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta sekin, että olen aikoinaan esittänyt kuviani Tuusulan rantatien galleriassa ja monessa muussakin paikassa. Sain paljon ihanaa palautetta, jonka voimin olisin voinut jatkaa vielä kesän 2010 jälkeenkin. Ihmisen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Se tie vain päättyi sillä kertaa siihen. Sen jälkeen olen harhaillut etsiessäni oikeata mutkaa polullani. Totta on, että useimmat esteet lähtevät itsestämme!

Näin sitä peilaa muun maalman kautta itseään. Vanhemmiten vain näkö siinä mielessä paranee, mutta ulkoisen sijasta se katse kohdistuu sisällepäin. Josko minusta vielä olisi johonkin? Vai junnaanko samaa rataa eteenpäin?  Eipä huolta siitä, aika näyttää senkin.

Postikorttitapahtumasta suuntasimme Hämeen linnaan, jonka kiersimme läpikotaisin. Oikea polveni ei kauheasti pitänyt rappujen kiipeämisestä, mutta siitä huolimatta kiipesin tutkimaan linnan lähes joka kolkan ylimpään kerrokseen sakka.



En voinut olla siinä kiertäessämme ajattelematta toukokuista taidehistorian ekskursiotamme Ahvenanmaalle, jolloin en pystynyt kiipeämään kirkontorneihin tai linnavuorelle. Nyt sentään jo  pystyn vaikka mihin, vaikka en aivan entiseen tapaan. Ajattelin myös Kastelholman linnaa, jonka esittely oli Ahvenanmaan matkalla minun tehtäväni. Valitettavasti se linna oli niin laaja, että porukka hajosi kaikkialle ja tuuli vei sanani. Kustaa Vaasa sai sillä kertaa suorittaa esittelyn.



Tässä muutama kuva muistoksi Kastelholman linnasta naiivin naisen silmin.

Hämeen linna ei ole raunioina kuten Kastelholma vaan viimeisen päälle restauroitu. Huonosta valosta johtuen eiliset kuvani linnan sisällä eivät ole paljon mistään kotoisin. Linnan esineistön näyttely kärsi myös huonosta valosta. Jotta esineiden, piirustusten ja rahojen yksityiskohtia pystyisi kunnolla tarkastelemaan, olisi aiheellista tehostaa näyttelytilojan aivan liian himmeää valaistusta. Tiedän, että asia ei ole kaikille tärkeä, mutta tällaiselle henkilölle, jonka pitää silmillään nähdä pieninkin piirto, asia on merkittävä. Tai sitten minun pitää alkaa kuljettaa taskulamppua käsilaukussa.



Kiersimme vielä Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon ja tutustuimme sen myymälään, josta mukaani lähti äskettäin ilmestynyt  "Kultaisilla teillä, Hämäläisen kirjallisuuden antologia".  Lisäksi ostin Hämeen historian V:n osan  1 eurolla. Vaikka se kuvaakin vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, niin sehän on myös minun historiaani ja saako enää mitään uutta kirjaa 1 eurolla?  Nyt vain lukemaan.

Retkiemme jälkeen sisareni tarjosi meille ruoat kotonaan, herkullista lasagnea ja salaattia. Istuimme sitten siinä ruokapöydän ääressä pitkään parantamassa maailmaa kunnes suoriuduimme kotimatkalle.

Muutama kortti lähti maailmalle "postikorttihulluille", kaltaisilleni.



perjantai 7. syyskuuta 2012

Sielujen kosketus

Tälle päivälle on kait luvattu kylmää ja sadetta. Vaikka en yleensä säätiedotuksista piittaa, on joskus hyvä jäädä kuiviin sisätöihin ja muihin sisäharrastuksiin ja jättää hyvällä omallatunnolla ulkotyöt siihen hellekauteen, joka saattaa olla vielä tulossa. Tosin heti aamusta tuolla ulkona näytti vielä ihan hyvältä, melkein kuin sää siitä vielä kirkastuisi kauniiksi päiväksi. Niin ei kuitenkaan sitten käynytkään. Olin kuulevinani, että yöhallojakin on luvassa. Pitääpä tuoda rahapuu ja muut herkät ruukkukasvit sisään. Kunhan vain hajamielisyydessäni muistaisin!



Elämä on täynnä pieniä ihania asioita, joita ei muuten nuorempana ehtinyt edes tajuamaan. Tällä viikolla vietin melkein koko päivän Vantaan Ikeassa sisareni Heljän kanssa. Oli todella mukava päivä, jota jo Facebookissa mainostin melkein ulkomaan matkaksi, vaikkakin halvemmaksi.

Kuljeskella jossakin kiireettömästi, vähän samanlaisia ovat olleet ulkomaan matkamme aikoinaan. Samalla tulee keskusteltua kaikki mahdolliset asiat ja pohdittuja syntyjä syviä. Ne ovat sielunhoitoa parhaimmillaan ja samalla saa tärkeää liikuntaa. Olemme usein keskustelleet myös siitä, että menneistä ajoista on jäänyt pari vuosikymmentä täysin muistojen hämärään, koska vain elämän arki oli silloin pääosassa.

Kun hulluja valokuvajia olemme, niin käynnistä muodostui diasarja, jossa voit vierailla kanssamme Ikeassa.


Tästä linkistä pääset katsomaan yksittäisiä kuvia.

En tiedä, osaatteko te muut nauttia nuoresta alkaen jokaisesta pikkuhetkestä ja yksityiskohdasta samalla tavalla kuin ehkä sitten päivän kaartuessa iltaan, tultuamme vanhemmiksi ja kiireen jäätyä taakse?  Oletan, että olette minua parempia siinäkin. Minä taisin yrittää sitä aika ajoin kirjoittamalla, kun muuten havaitsin pysähtymisen mahdottomaksi. Sieltä kirjoituksistani se kyllä lehahtaa kuin lintu silmilleni ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Turhaahan se nyt on. Kädet olivat silloin täynnä työtä ja kiirettä. Maailma oli myös erilainen 1970 - 80-luvuilla.  Perheellinen, työssä käyvä nainen joutuu varmaan edelleenkin tekemään monen henkilön työt. Pysähtymättä, ilman lepoa. Sitten vain yhtäkkiä huomaa, että on aika jäädä eläkkeelle. Silloin kaikki asiat nousevat pinnalle ja niitä voi vihdoin alkaa käsitellä. Jos ylipäänsä haluaa. Toki tiedän, että joillakin meistä se kiire ja juokseminen jatkuvat sittenkin, mutta kannattaa muistaa, että se on kuitenkin edessä sitten joskus vaikka myöhemmin, usein elämän kriisien yhteydessä.



Tällä viikolla viettäessäni aikaa suloisen Alex-pojan kanssa, katselin kuinka hän Muumi-kirjaa lukiessamme tarrasi pienillä kätösillään oranssinpunaiseen aurinkoon sinisessä maisemassa kuin haluten ottaa sen käteensä. Hän puhui sille omaa kieltään. Vähän myöhemmin hän katseli tuulta puutarhan puissa. Tuuli tiputti taas paljon omenia ruohikkoon. Syyshortensiat loistivat valkoista himmeää valoaan silmillemme. Mitä kaikkea hän noukkii ympäröivästä maailmasta omaan henkiseen rauhaansa. Sen pitäminen koossa on tulevaisuudessa  ehkä vaikeampaa, mutta entistä tärkeämpää.

Meistä monet ovat menettäneet sen, osa saattaa olla jäänyt siitä kokonaan paitsi. Sitä on vain niin äärettömän vaikea tajuta ja huomata, edes läheisissään.



Katselen nykyään maailmaa usein hänen silmillään kuin yrittäen tavoittaa jotakin kaukaista, mitä on enää vaikea saada kiinni.  Minun lapsuuteni kului aivan erilaisessa maailmassa, vaikka ulkoisesti luonto oli samaa. Rytmi oli ehkä lähempänä nykyistä hiljaisen rauhallista päivääni ollessani yksin. Kuljetan sitä maailmaa edelleen sielussani vahvuutenani. Löydän sitä myös muista ihmisistä ja ilahdun, vaikken sitä ääneen kuulutakaan. Se on tuntemista joka säikeellään, myötäelämistä, ymmärtämistä. Voimme tajuta sen VAIN sydämellämme, sielumme koskettaessa toista.

Tämän postikortin sain eilen Hollannista. Lähettäjä Gerdien toivoi olevansa 90-vuotiaana kuvassa olevan naisen kaltainen. Minä ajattelin, että tuotapa ideaa en ole näin kokeillut. Vähän samantyyppistä joskus sentään, kun olen saanut jonkun suostumaan valokuvamalliksi. Mutta niistä toisella kertaa.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kurkistus Merjan elämään

Joinakin päivinä tunnen, että voisin yhdistää molemmat blogini. Sitten seuraavana päivänä taas harkitsen uusien aloittamista. Syy yhdistämiseen on, kun huomaan käsitteleväni molemmissa olotilaani. Uusien aloittaminen viittaa taas niihin inspiraatioihin, joita edelleen aika ajoin pursuan.

Työpöytäni noin vuosi sitten, syyskuun alussa 2011.  Missä on PC? Korttien ja kirjeiden kirjoitus menossa.


Ei varmaan kenenkään muunkaan elämä ole vain yhtä tasaista onnessa kulkemista. Nuokuin koko sunnuntain väsyneenä. Aamulla vähän innostuin keittiötä siivoamaan ja ruokaa laittamaan. Ruokahaluni on taas heikentynyt, ei huvita tehdä yksin itselle mitään. Onneksi tyttäreni saapui Alexin kanssa ja sain ruokaseuraa ja siis leikkiseuraakin. Sitten tapahtui romahdus. Loppupäivä meni sumussa, torkkuessa sohvalla. Sama on jatkunut tänään paitsi, että jouduin  puolilta päivin "raahautumaan" terveyskeskukseen verikokeeseen ensi viikon sairaalakäyntiä varten. Sitä ennen olin onneksi taas saanut vähän aikaa leikkiä suloisen Alexin kanssa. Hänen olemuksestaan pilkahtaa suuri viisaus. Sitä on vaikea selittää, mutta niin vain on.



Mietin, mitkä asiat ovat minun moottoreitani, innostajiani. Kun lähden ajamaan jonnekin, tunnen aina sen suuren vapaudentunteen ja sen, että koko maailma on avoinna. Niin kävi lauantaina, kun ajoin sateessa Helsinkiin, jonne olin menossa tapaamaan vanhoja työtovereitani Katia ja Marjukkaa. Olimme vihdoin menossa katsomaan Helsingin kaupunginteatterin näytöstä "Sylvi ja Anita."  Suunnittelin siinä ajaessani kaikenlaista innoissani, mutta nyt ne ovat vain haaleita unia. Tällaiselta tuntuu vanhasta naisesta, joka ei enää ole minkään tapahtuman keskipisteessä. Toisaalta hän ei myöskään jaksa enää innostua kaikista kuikerruksista paitsi hetkittäin. Jotakin oleellista on muuttunut. Alitajuntani työstää elämäni suurinta tragediaa tahtoen viedä hengen minulta. Välillä se tuntuu niin lähellä pintaa kuten juuri nyt ja on tuntunut viimeisimmän viikon aikana.



Kirjoitan, koska se auttaa minua. Eilen aamulla jopa otin pitkästä aikaa Moleskine-päiväkirjani, joka lojui lohduttoman näköisenä lattialla ja aloin kirjoittaa siihen. Olen laiminlyönyt sitä pitkään, sen väliin on kertynyt vain kuitteja, pääsylippuja ja jokunen valokuva, muttei kirjoitustani. Normaalisti muistikirja täyttyi kolmen/neljän kuukauden aikana.



Mietin, että ehkä teen hyvää itselleni, kun otan jonkun sattumanvaraisen päiväkirjan sivun ja kommentoin sitä täällä. Mutta toisaalta ehkä liian läheisiin asioihin vaikka niistä olisi vaikkapa vasta 5 vuotta (2007) on juuri nyt liian raskasta mennä. Yritin ja huomasin vain sen, kuinka väsynyt olin silloinkin. Toimintaa oli toki paljon, mutta sitten viikonloput menivät kotitöiden, siivouksen, puutarhanhoidon ja lepäämisen piikkiin. Sitä samaa näytti olevan koko tämä vuosituhat, kun selailin ohimennen 5 vuoden päiväkirjaa. Enhän se ole minä, enhän? Se väsynyt rasittunut nainen vuodesta toiseen kädet täynnä työtä. Eläkkeellä voisi olla erilaista. Ja onkin. Ja voisi olla vielä enemmän erilaista, jos...



Tänään muistin yhtäkkiä, että sain viime viikolla ilmoituksen postiin tulleesta paketista. Äkkiä sitä hakemaan, olihan siinä varmaankin Sofi Oksasen uutuus "Kun kyyhkyset katosivat". Lähtiessäni huomasin, että yksi kujan varteen jättämistäni neljästä omenapussista  oli kadonnut. Hyvä niin. En ehdi tehdä tälle valtavalle omenasadolle paljoakaan. Pari piirakkaa ja omenapaistokset, niihin en montaa omenaa tarvitse. Vanhatkin hillot seisovat vielä rivissä kylmäkomerossa. Kaikilla muillakin näyttää olevan omenia pilvin pimein. Tyttäreni etsiskeli aamupäivällä mehumaijaa, mutta joutui ostamaan uuden, jotta saa oman omenapuunsa omenat hyötykäyttöön.



Edellisiin kommentteihini palaten, vanheneva yksinäinen ihminen tuntee kyllä itsensä joskus mahdottoman orvoksi. Postissa oli noin kymmenen ihmisen jono. Lähtiessäni en tajunnut, että kello oli jo niin paljon, että töissä käyvät tulivat asioimaan postiin ja kauppoihin. Naureskelin sisäänpäin, sillä itseäni tilapäiset jonot tai liikenneruuhkat eivät enää häiritse. Tyttäreni oli edellisenä päivänä manannut, että ei kannata käydä kaupassa siinä kello 11:n aikaan, kun kaikki paikat ovat täynnä eläkeläisiä. En tällä kertaa provosoitunut vaan sanoin huomanneeni, että eläkeläiset yleensä käyvät kaupassa jo aamuseitsemältä. Itse käyn yleensä vain kerran viikossa. Mietin siinä parkkipaikalta lähtiessäni sitä suurta vapautta, joka minulla on, mutta en sitä tahdo ymmärtää kipuillessani.

On se monelle niin tärkeä juttu sanoa, että on töitä, on vielä työelämässä (eikä kuulu siihen turhaan joukkoon, eläkeläisiin). Se valitettavasti iskee usein silmille, korville.  Voitte olla toista mieltä, mutta.. Vaikka ei se ihan niin mene. Mitähän kuvia liittäisin kuvittamaan blogiani. Valinta osui muutamaan  viime vuoden syyskuulta.