Vihdoinkin kaunista

Koska aamu valkeni aurinkoisena, ryntäsin heti herättyäni pihalle töihin. Jätin aamiaisen ja aamulehdet odottamaan myöhempää ajankohtaa. Olen joskus ennemmin kirjoittanut siitä, kuinka en kauheasti perusta rutiineista, päivä toisensa jälkeen samalla tavalla toimimisesta. Tämän ajan elämä on muutenkin yhtä kaaosta ja siinä selviytyminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista kaikenlaisiin olosuhteisiin. Rutiineillekin on toki paikkansa ja ne auttavat, kun kaikki ei ole kunnossa. Viime talvi todellakin vaati minua noudattamaan selkeää päiväjärjestystä, jotta olisin selvinnyt päivästä toiseen. Nyt näytän palanneen entiseen omaan kaaokseeni, mutta sillä on oma tärkeä tehtävänsä pitämässä minua ajan hermolla.

Tässä kuvia tältä aamulta. Juutuin taas harjoittelemaan ruostuneita taitoja saadakseni useamman kuvan samaan. 

Kesken kirjoitukseni ystäväni Kaarina soitti Hyrylän S-Marketin kulmilta, jossa hän oli lopettelemassa puolueensa vaalikatoksessa seisomista. Hän on pyrkimässä Tuusulan kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien edustajana ja työ asian eteenpäin viemiseksi on parhaillaan kaikkialla meneillään. Vaikka en ollut ajatellut poiketa kylillä tänään, edellä mainittuun kaaosteoriaani viitaten päätin nopeasti laittaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan edes näyttäytyä. Silmien ja suun värittämiseen sekä vaatteiden päälle pukemiseen menee minulta noin viisi minuuttia. Suupieleen jäi kuitenkin viiru aamiaisen mustikkakeitosta, jonka Kaarina sitten huomasi. Eipä minusta olisi enää edustamaan mitään asiaa, kun en edes malta katsoa peiliin tarpeeksi hyvin. En muuten haluaisikaan, siis edustaa.  Työelämäni aikana varsinkin 1980-1990-luvuilla jouduin sitä harrastamaan, kun osallistuimme kaikenlaisille messuille. Kovin mielelläni kuitenkin seuraan muiden tekemisiä ja innostusta.

Koska tänään on noinkin kaunis ilma alituisten sateiden sijasta, minun olisi aiheellista jatkaa pihatöitäni. Toisaalta runsaat kaksi tuntia tänä aamuna riittänevät tälle päivälle. Aamulla keräsin ison korillisen omenoita puiden alta ja puista. Kadulle kurottavan talviomenapuun oksilla riippuu vielä paljon punaposkisia omenoita. Ne säilyvät kylmähuoneessa yleensä melkein jouluun saakka.  Niitä on siellä jo nyt monta ämpärillistä/korillista odottamassa toimenpiteitäni.

Haravoidessani etupihalta verivaahteroiden lehtiä ja viedessäni niitä komposteihin, mietin siinä samalla, miten aikoinaan töissä käydessäni ylipäänsä ehdin tehdä kaikki vastaavat työt. Muistin kuitenkin tarttuneeni haravaan kaikissa tilanteissa, jopa odottessani taksia, joka veisi minut asiakkaan luokse. Iltapimeällä tihkusateessa puhdistin ojia lehdistä. Nyt annan lehtien jäädä ja maatua sinne. Omakotitalossa ja varsinkin tällaisessa ison puutarhan ympäröimässä on työntäyteistä, mutta joskus on laistettava. Eläkevuodet ovat tuoneet minulle runsaasti muita "harrastuksia", ettei aikani tahdo edes riittää kaikkeen siihen, mihin ennen repesin.

Viime vuonna olin katolla 2.10.2011 ja tietenkin sielläkin oli kamera mukana. Ja olihan se myös likaista puuhaa kuten kuvasta näkyy.

Katsoin myös talon katolle, jossa olisi ehdottomasti käytävä tyhjentämässä kaikki mäntyjen neulaset. Ne tukkivat rännit.  Kosteasta kesästä huolimatta männyt ovat tiputtaneet tänäkin kesänä runsaasti neulasia, ehkä entistä runsaammin. Valokuvista näin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna tein tuon jokavuotisen toimenpiteen. Katsotaan nyt, miten jaksan ja ehdin sen tehdä tänä vuonna.

Tässä muutama kuva Kiasman retkeltämme, jossa parasta antia oli Osmo Rauhalan näyttely.

Viikolla rakas pikkuserkkuni ja ystäväni Helmi tuli Salosta Helsinkiin ehtiäkseen nähdä Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Kävimme näyttelyssä ja seuraavana päivänä tutustuimme myös Kiasman näyttelyihin ja Kampin uuteen kappeliin. Olimme molemmat aivan rättejä kahden päivän jälkeen, vaikka tällä kertaa emme edes käyneet missään muissa kaupoissa kuin museokaupoissa. Minulle ihan hyvä kokeilla rajojani ja liikunta ei ole koskaan pahitteeksi. Toivon kovasti, että Helmi ehtisi maalaamaan. Muistelen kaivaten monia yhteisiä näyttelyjämme.

On niin paljon. Elämä on niin rikasta ja inspiroivaa huolimatta niistä vaikeuksista, jotka roikkuvat mustien pilvien lailla jossakin horisontissa. Mutta se kaikki kuuluu ihmiselämään. On vaikea uskoa sitä, kuinka nopeasti elämä kulkee ohi. Viikko sitten Keski-Uusimaassa oli erään entisen työtoverini kuolinilmoitus. Hän oli juuri täyttänyt 61 vuotta. Muistin viimeisen tapaamisemme paikallisessa S-Marketissa, mutta en tapaamisemme ajankohtaa. Oliko se viime keväänä vai edellisenä syksynä? Muistan kuitenkin, että halasin häntä. Siitä tuli nyt lohdullinen ja hyvä mieli, vaikka en koskaan kuvitellut, että hänen lähtönsä olisi näin pian. En edes tiedä, sairastiko hän jotakin. Elämän ja kuoleman raja on uskomattoman ohut. Onnellista matkaa sinne toiselle puolelle sinulle Eva! En unohda sinua.

Hesperian puistoa 2.10.2012