perjantai 30. marraskuuta 2012

Pieniä iloja, ihanaa, lunta...



Saattaa olla, että moni haluaisi näpäyttää minua tuosta otsikosta. Mutta ette arvaakaan, kuinka nautin tänä vuonna lumen tulosta. Viime marraskuussa aloin olla jo niin kipeä, että kaikki raskas ja kevytkin työ olivat yhtä tuskaa. Lähiympäristöni tuntui olettavan minun teeskentelevän saamistani kommenteista päätellen. Sitten lääkäri vielä arvioi ja itsekin oletin olkavarsieni kipeytymisen johtuvan aiemmasta raskaasta työstä. Toisaalta minun myös katsottiin tarvitsevan voimistelua ja liikuntaa, jotta lihakseni eivät surkastuisi. Kaikki olettamukset olivat tuulesta temmattuja. Kaikki olivat väärässä!! Olen saanut hyvän opin. Suosittelen kaikille oman itsensä kuuntelua. Besserwissereitä meillä on aivan liikaa. Keskustelu, vuorovaikutus ja mielipiteiden vaihto muiden kanssa on hyvästä, mutta älkää antako toisille liikaa ohjeita, miten toisen pitää elää ja mitä tehdä. Raja on hiuksenhieno ja voi olla vaikea itse nähdä, milloin sen ylittää. Tämänkin vuoden aikana olen monta kertaa saanut tuntea itseni täydeksi tolloksi, joka ei tiedä eikä osaa mitään.





Kun tein tänä aamuna pihalla lumitöitä, elin täysin sitä hetkeä. Oravat tulivat syömään, mustarastaat lentelivät ympäriinsä ja olivat syömässä puihin jääneitä omenia. Pihalla parveli paljon muitakin pikkulintuja aamumurkinallaan. Työnnettyäni lumet etupihalta, tein vielä käytävät talon ympäri ja puhdistin terassin. Tiedän, että kaikki paikat ovat illalla uudelleen lumen peitossa, koska lumipyry näyttää vain kiihtyvän. Tuuli pyöritti lunta ympäriinsä. Autonkin päälle oli kertynyt jo isot massat lunta, onneksi kuivaa. Lupasin viedä Artun kotiinsa Nurmijärvelle, kun hän tulee koulusta. Talvi on täysin luonnollinen asia, mutta totta on, että toivon minäkin, että tämä talvi olisi hiukan kevyempi kuin kolme viimeisintä.

Yksi Alexin ohjelmanumeroista luonani on kiipeäminen kukkapöydälle katsomaan pihalle ja välillä koskettelemaan mummin kukkia.  Tämä kuvan olen ottanut viikko sitten (23.11.), mutta sama toistui eilenkin.


Viime vuonna joulukuun alussa, väsynyt Arttu torkkui sohvallani. Murukin malttoi ottaa pienet torkut. Hän täytti 28.11.2012 kaksi vuotta.


Kun tulin sisälle annettuani linnuille lisää ruokaa ja ripustettuani lisää talipalloja ympäri puutarhaa, katsoin ikkunoista ulos. Valtavasti pikkulintuja oli kerääntynyt syömään ja jokaisessa talipallossa roikkui lintu. Pihan molemmilla puolilla tosin orava kummassakin oli vallannut ruokintamökin ja tiputteli linnuille eväitä maahan. Viime talvena jouduin luopumaan eläinten ruokinnasta, koska joulun tienoilta alkaen polveni kipeytyivät niin, että mäkisessä ja lumen peittämässä pihassa liikkuminen oli niin vaikeata.


Muru viime vuonna joulukuussa. Miten työpöytäni on voinut olla noin siisti!


Lumi tuo myös valoa tähän vuoden pimeimpään aikaan. Nyt kun pyryttää, taivas on harmaa ja raskas eikä päästä valoa läpi. Siksi koko päivän voi polttaa kynttilöitä. On pienet ilot ihmisellä?

Tänään takapihalla.





torstai 29. marraskuuta 2012

Tähtiin kurkottamista katuojan sijaan


Hautausmaalla Tanskassa kesällä 1967. Oikealla sisareni Päivikki, jo hautausmaalla hänkin.
Henry Miller kirjoitti kirjassaan "The Books in my life" oman täysin vapaan tulkintani mukaan:

"Olen niitä lukijoita, jotka aika ajoin kopioivat pitkiä kappaleita lukemistaan kirjoista. Kun sitten käyn läpi papereitani, löydän noita lainauksia milloin mistäkin. Ne eivät ole koskaan kyynärpääni tuntumassa, onneksi tai epäonneksi. Joskus vietän koko päivän etsiessäni niitä. Tässä eräänä päivänä avatessani erään Pariisin aikaisen muistikirjani katsoakseni jotakin muuta, osuin taas erääseen kappaleeseen, joka oli elänyt kanssani vuosikausia. Se oli peräisin Gautieriltä Havelock Ellisin esittelystä teokseen "Against the Grain". Se alkaa seuraavasti:

Pahan kukkien runoilija rakasti sitä, mitä hän virheellisesti kutsui rappion tyyliksi ja mikä ei ole mitään muuta kuin taidetta, joka on saavuttanut äärimmäisen kypsyyden, taidetta, jonka taustalla ovat vanhat kulttuurit viistoon paistavine aurinkoineen (?), täynnä varjoja ja tutkimuksia, jotka jatkuvasti työntävät puheen rajoja taaksepäin, teknisen sanaston saavuttamattomiin, ottaen värit kaikista paleteista ja viestit kaikista näppäimistöistä. Sitten seuraa lause, joka hyppää aina esille kuin välähtävä opastin: Rappion tyyli on maailman äärimmäinen ilmentymä, lopullinen ja ajettuna sen viimeisimpään piilopaikkaan."

Kyseessä on selvästi Charles Baudelairen, rappion runoilijan "Pahan kukat", jota luin ahkerasti nuoruuden vuosina. "Les Fleurs du mal" suomennettin uudelleen ja kokonaan viime vuonna. Uuden suomalaisen tulkinnan teki Antti Nylén. Kävin juuri tarkistamassa tietoja hänestä ja osuin hänen blogiinsa. Kun "Pahan kukat" ilmestyi uutena versiona viime syksynä, leikkasin kaikki lehtileikkeet siitä, jotka nyt löydän vuonna 1964 ilmestyneen Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman välistä. Kummasti asiat, jotka jätin viime vuoden marraskuussa sairastuttuani syrjään aina pomppaavat uudelleen esille. Yksi kirjakin on siis edelleen hankkimatta. 

Mutta tuo alun lainauksen sisältävä Henry Millerin teos löytyy kokonaisena netistä (openlibrary.org) kuten monet muutkin vanhemmat kirjat (ss.27-28). Se ei ole se juttu, mutta osuu todella hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. Eikä se vielä mitään.

Olin hankkinut lukiolaistyttönä Charles Baudelairen "Pariisin ikävän", joka oli ilmestynyt Eila ja Väinö Kirstinän suomentamana vuonna 1963. Kirja oli minulle hyvin rakas ja tällaiselta näyttää sen etusivu.
Miksi tätä nyt edes kirjoitan, johtuu siitä, että löysin tekstin tällä viikolla eräästä 1960-luvun muistilehtiöstäni. Kyseistä kirjaa ei liene edes suomennettu. Näin itseni istumassa jossakin kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa tekstiotetta kirjasta sitä ylös aivan samoin kuin Henry Millerillä oli tapana. Nyt kun yritän setviä papereitani, osun samoin kun hän jatkuvasti kaikenlaisiin pieniin muistilappuihin tai kopioituihin teksteihin vaikkapa vain päiväkirjoissani. Sama tyyli on jatkunut ja jatkuu ehkä siihen saakka kunnes elämäni loppuu. Vaikka kuinka olen yrittänyt imeä kirjat tuollakin tavalla itseeni, en ole kovin hyvin onnistunut. Kun luin tuota kirjaa nyt netistä, minua häiritsi koko ajan, etten voinut tuntea sitä käsissäni. En voinut tietää heti, kuinka paksu se oli, miltä sen paperi tuntui, miltä se tuoksui. Tietokoneen näytöllä teksti on isoa ja sattumalta kyseisessä kopiossa on myös alleviivauksia. Kirjan sivujen väri on ruskehtavaa, näytöllä kirja näyttää oikein mukavalta. Mutten voi ottaa sitä käteeni. Tietokoneen toki saan mukaani sohvalle ja sänkyynkin. 

Henry Miller taisi jossakin muualla kirjoittaa, että kirjat pitää laittaa kiertoon. Pähkäilen oman kirjastoni kohtaloa. Monet tuntemani ihmiset eivät välitä kirjoista. Jotkut ovat välittäneet, mutta lopettaneet. Ymmärrän sen hyvin romaanien suhteen. Ne kannattaa pistääkin jakoon. Tietokirjoja on hyvä pitää käsivarastossa. Vaikka nyt on Internet, en välttämättä löydä tarvittavaa tietoa sieltä. Tähän aiheeseen palaan varmaan useinkin.

En pääse ajatuksieni kanssa eteenpäin. Minulla on kaiken muunkin sekaisia arkistoja. Valokuvia lukemattomissa albumeissa, kirjoituksia, tekstejä, muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä laajemmaksi varastoni paisuvat. Nyt ne ovat vielä melko hyvin hallinnassani, vaikka ehkä tarvitsisin jonkin järjestelmän niitä varten.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että elämme juuri nyt valtavassa murroskohdassa. Minä olen pudonnut siihen syvälle enkä oikein tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Sydäntäni koskee, kun katselen tuotakin pikkuista luonnoslehtiötä 1960-luvulta. Ritblock. Punamustia kuvioita, kala, lintu, kissa? Sisällä tuo sen aikaisella käsialalla vihreällä musteella kirjoittamani Henry Millerin teksti kahdella sivulla.
Postikortti näkymällä tanskalaisen Fårevejlen keskustaan.
Ensimmäisellä sivulla on tanskalaisen tytön nimeltä Lis Johansen osoite. Fårevejle, Själland. Näen hänen kasvonsa silmieni edessä, kaksi kuvaa hänestä löytyy eräästä valokuva-albumistani. Muistaakseni hänen äitinsä oli suomalainen. Voin siksi ajoittaa lehtiön vuoteen 1967, se oli ehkä mukana muistorikkaalla Tanskan matkalla, jonka kotikuntani Rengon nuoriso teki tuona kesänä. En muista, kirjoitinko koskaan Lisille. Tuskin. Elämäni oli tuolloinkin muutoksessa.

Myöhemmillä sivuilla olen listannut, miten havaintoja syntyy. Sitten olen kirjoittanut listan Francois Mauriacin teoksista. Toisella puolella luetteloin Julien Greenin teoksia. Tulevaa luettavaa.  Sitten olen kirjoittanut ylös koulukaverini Leenan ammatin M/S Finlandialla "purser assistant". Elettiin vuosia 1967-1968. Olin aloittanut opiskelun, Leena taisi mennä seuraavana kesänä töihin M/S Finlandialle, jolla seilasimme Saksaan töihin. Tapasimme Leenan laivalla. Minun nuoruuteni loppui siihen kesään.

Voisinko jo hävittää nuo sivut, repiä irti ja antaa tyhjät sivut Alexin piirrettäväksi, kun hän tulee siihen ikään. Mutta nythän se sai lisää merkityksiä. Kenelle? Vain minulleko?

Tämä aihe tai paremminkin aiheet ovat vainonnut minua jo pitkään. Sata asiaa yhdenkin kirjoituksen sisällä. Niin meillä kaikilla. Aiheiden kääntöpuoli on pienen ihmisen historia. Ei pelkästään minun omani vaan kaikkien meidän. Avoimia kysymyksiä, joihin aika antaa vastauksia. Ehkä.

Fårevejlessä meidän sijoitettiin tanskalaisiin perheisiin. Isäni ja äitini olivat vuosien mittaan ystävystyneet tanskalaisten Theodor ja Bodil Westin kanssa. Heillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Theodor ja Bodil puhuivat tanskaa ja vanhempani suomea.  Minä sain kunnian asua kesävierailun aikana heidän kotonaan. Tässä kuvassa he ovat vierailulla Suomessa.



maanantai 26. marraskuuta 2012

Sulattelua

Kiireisen viikon jälkeen on pysähdyttävä ja käsiteltävä asioita. Niin kiireistä ei eläkeläisen elämä toki ole kuin työelämässä ollessa. Vieläkin muistan, kuinka eläkkeelle siirryttyäni minun oli vaikea hahmottaa kotona päiviä ja viikkoja yrittäessäni sopia jotakin tapaamista. Se vaikutti eriskummalliselta, koska työelämässä sovin koko ajan tapaamisia asiakkaideni kanssa ilman ongelmia. Usein tapaamisia sekä asiakkaiden luona että työpaikallani sisäisten palaverien lisäksi oli montakin päivässä. Olimme silloin siirtyneet osittain elektroniseen kalenteriin, josta muutkin saattoivat nähdä liikkeeni ja jopa sopia puolestani.  Ehkä toisenlaiseen ympäristöön ja omaan johtajuutensa siirtyminen aiheuttivat sopeutumisongelman. Asiat muuttuivat erilaiseksi, olin nyt oman itseni johtaja.

Keskellä heinäkuuta 2006 olin vielä täysillä työelämässä. Viimeisten vuosien aikana muutimme monta kertaa , ensin uuteen taloon ja sitten talon sisällä. Tässä työpisteeni juuri tuolloin. Pöydän kulmalla on elokuussa alkavan ensimmäisen,   pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme näyttelyn kutsu. Tosin kuviamme oli silloin jo heinäkuussa esillä Askaisissa Seivästö-säätiön juhlilla.

Sittemmin totuin muutokseen ja on ollut aikoja, jolloin en ole edes kirjannut sopimiani asioita etukäteen kalenteriin. Jälkikäteen olenkin ollut itselleni vihainen  merkintöjeni puutteellisuudesta. Kun joskus myöhemmin etsin vaikkapa ylisuuresta sähköisestä valokuva-arkistostani jotakin kuvaa menneeltä ajalta, kalenterimerkinnästä olisi paljon apua. Olen järjestänyt valokuvani omiin kansioihinsa perusteella kamera/vuosi/kuukausi/päivä. Kansioita on jo vuodesta 2004 alkaen. Lisäksi tietenkin skannattujem kuvien kansiot aiheiden/henkilöiden tms. mukaan.


Tämä kuva osui eilen käsiini äidilleni rakkaiden kuvien joukosta. Kuva on ajan mukaan vain kokoa 9x6 cm. Kun skannasin ja suurensin sen, olin yllättynyt kuinka paljon tuttuja ihmisiä löysin sielä. Olen itse kuvassa pari vuotiaana vasemmalla punainen pipo päässäni. Jaoin tämän jo eilen Facebookissa. Kuvassa on oman lapsuuteni kotikylän ihmisiä, joista aika monet tunnistin. Miksi olemme kokoontuneet, ikäänkuin lammen rannalle, se on vielä selvittämättä. Yhteisöllisyys on jo silloin tarttunut minuun. Tosin olemme myöhemmissä ajoissa koko ajan menneet siitä poispäin. Valitettavasti.

Kauppalistani ovat myös summittaisia ja usein jopa unohdan ne kotiin tai hukkaan muuten. Elettävä elämä ja harrastukseni ovat tuoneet uusia haasteita. Erittäin häiritsevä tekijä on tietenkin ollut tuo riitajuttu, jota nyt on vatvottu vuosikausia. Olen tavallaan jo oppinut elämään sen kanssa, mutta menneinä vuosina minut useamman kerran revittiin maan rakoon, josta nousu ylös vei uskomattoman paljon voimavaroja. On varmaan niin, että olemme eläkkeelle siirtymisaikoina melko heikoilla ja meille olisi suotava rauhallinen siirtyminen. Monet asiat myllertävät silloin päässä eikä niihin ole millään pystynyt etukäteen valmistautumaan. Yllättävää vaikkakin tiedossa on elintason lasku, joka saattaa koskettaa erityisesti yksineläjää. Kun puolet käteen jäävästä rahasta häviää, pitää luopua monesta ja harkita kaikkea tarkkaan. Onneksi monet asiat ovat ilmaisia ja halpoja. On paljon ilmaisia luentoja ja kulttuuritapahtumia. Kun joskus tulee yllättäviä menoja tai haluaa vaikkapa lähteä matkalle, on pakko  säästää etukäteen tai yrittää muuten sumplia elämäänsä. Yhtä kaikki, joutuu suunnittelemaan kaiken paljon tarkemmin.

Urjalan kirkossa, tilaisuus alkamassa.

Seis seis, ei minun pitänyt tänään kirjoittaa rahasta, ei tuloista eikä menoista, ei toimeentulosta. Lähdin sulattelemaan viikon kokemuksia.


Enkelit olivat kuvina kirkon katossa mukana, mutta kyllä muutenkin...

Ihmisen elämä voi päättyä milloin tahansa. Vietin koko lauantaipäivän osallistuen merkittävän karjalaisen vaikuttajan siunaus- ja muistotilaisuuteen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi siinä, että minulle suotiin siihen mahdollisuus. Mieluummin olisin jatkanut siitä, mihin jäimme ja mihin hän minua kannusti kuin, että seuraava tapaamisemme olisi pari kuukautta myöhemmin, jolloin häntä kuljetetaan arkussa kirkon alttarille. Muistan elävästi keskustelumme syyskuun puolivälissä Karjala-talolla. Hänen sairautensa ei näkynyt päälle päin enkä rohjennut edes kysyä sen laadusta. Siksi ilmoitus hänen poismenostaan oli valtava pudotus. Nyt vaikuttavan jopa seitsemän tuntia kestäneen siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, olen edelleen eksyksissä ja ennen kaikkea epäileväinen, pystynkö edes kaikkeen siihen, mitä suunnittelen ja toivon tekeväni. Olisi helpompi luovuttaa ja elää vain päivästä toiseen....

Tässä ote kartasta, jonka myös eilen laitoin kansikuvaksi Kuolemajärven Sirkiöiden Facebook-sivuille. Nyt se on täälläkin, jotta myös "naamakirja"-vihaajat sen näkevät ja pystyvät etsimään paikkoja, jos niistä tulee joskus puhe. Facebook ei ole mikään naamakirja,vaan hyvä vuorovaikutusfoorumi.

Voit käydä täällä katsomassa kuvia kesäkuun alun 2010 Karjalan matkalta. Viipurin kuvia sarjan lopussa, osa kuvista on tekstitetty. Viipurissa oppaanamme oli Jorma Muurinen, jonka siunaustilaisuuteen tässä viittaan.

Mutta ehkä tarvitsen tuollaisia kimmokkeita valitsemallani polulla. Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi. Niitähän on ollut ennenkin. Joskus nuorempana en edes täysin tajunnut niiden kipeyttä ja lopullisuutta. Tiedän, että joidenkin ystävieni on vaikea ymmärtää tylsiä harrastuksiani, mutta onneksi on myös paljon heitä, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Samanlainen innostus historiaan pistää meidät hengittämään kiihkeämmin. Lauantain tilaisuuden aikana tunsin saaneeni monta kosketusta siihen loistavimpaan ihmisyyteen, siihen, minkä takia elämme ja viemme menneisyyden perintöä ja tietoa siitä tulevaisuuteen. Olen vain pieni osa sitä ketjua, joka pitää näitä tärkeitä asioita hengissä. Kun tilaisuuden lopuksi lauloimme seisten Karjalaisten laulun ja heti perään Hämäläisten laulun, en voinut olla itkemättä. Yksi aurinko oli laskeutunut mailleen, mutta hänen tekemänsä työ ei kuole.



torstai 22. marraskuuta 2012

Kohtalon kohtaamista

Yritän olla hissukseen kuten eläin, joka sairastuttuaan piiloutuu muilta. Ihmiset toimivat eri tavalla suljetusti, avoimesti tai riehuen. Sairauteni toin julkisuuteen, samoin toin hieman peitellysti perhehelvetin, jossa elin vuosikausia ympäristön sitä täysin edes tajuamatta. Mutta mitä tiedämme ylipäänsä läheistemme elämästä kulissien takana. On vaikea käsitellä tappionsa, mutta niin se on vain käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin. Loppujen lopuksi emme saa täältä kauniista ja toisaalta kauheasta maailmasta mitään mukaamme. Pääasia on, että tulemme jotenkin toimeen.



Nyt on jälleen uudelleen oikeudessa saakka vahvistettu, että nainen ei saa tehdä virheitä, mutta mies saa rellestää. miten haluaa. Loppujen lopuksi nainen olikin sitten se, joka on elänyt kaikki vuodet siivellä, vaikka asia oli vuosikaudet toisin päin. Vapaamatkustajaa palkitaan runsaasti. Hyvyydellä ei tässä maailmassa enää pärjää. Hyvyyttä voi tässä tapauksessa kutsua täydelliseksi tyhmyydeksi. Tyhmyydestä tietysti rangaistaan. Minun tyhmyyteni on ollut monikertaista. Tähän se päättyy. Nuolen tappioni ja jatkan eteenpäin. Onhan vastaanvanlaista tapahtunut ennenkin. Ihmisten raadollisuus ilmenee tänä päivänä eri tavalla kuin aiemmin. Se on pelottavaa. Pelottavaa on myös se, että oikeudessa työtä tekevien kyky nähdä ja tulkita tapahtumia on heikentynyt. Loppujen lopuksi naisen asema yhteiskunnassamme ei ole niin hyvä kun sen voisi olettaa olevan. Miehen sanaan luotetaan edelleen enemmän. Oikeus ei välttämättä enää toteudu vaan muut arvot jylläävät. Onhan se nähty muuallakin.

Voisin toki heittää nyt järjen pellolle ja alkaa elää pellossa. Ymmärtököön kukin sen, miten tahtoo. En koskaan pystyisi niin tekemään ja kuvittelin, että eivät muutkaan. Kun katselin vuosikaudet toisen ihmisen pellossa elämistä voimatta millään tavalla auttaa ja loppuun saakka luottaen, että voisimme lopuksi sopia asioista, olen läksyni karvaimman kautta oppinut. Kosto oli yllättävä enkä tiedä nytkään, jatkuuko se edelleen. Vastaavaa tapahtuu kokoa ajan ympärillämme emmekä näe sitä. Monet sortuvat paineen alla. Miten voisin jakaa kokemukseni suuremmalle yleisölle? Katsotaan nyt ensin, miten itse ensin käsittelen tämän loppuun saakka.

Näkymä Kansallisarkiston rapuilta eilen ennen kello 17.00.

Huolimatta tämän viikon ikävistä uutisista, jatkan elämääni entiseen tapaan. Eilen osallistuin Markkulan sukuseuran juhlaseminaariin Kansallisarkistossa. Sukuseuran perustamiskokous pidettiin 24.11.1992 samaisessa paikassa. Oli todella mukava parin vuoden tauon jälkeen osallistua seuran tilaisuuteen.

Tällä välillähän minulla on ollut muuta tekemistä niin paljon, että olen joutunut jättämään tämän seuran kokoukset ja retket väliin. Opiskelut ja äitini sukuun liittyvän Kuolemajärven Sirkiöiden sukuseuran perustamiseen liittyvät asiat ovat vieneet aikani. Voimani ovat myös olleet viimeisen vuoden aikana rajalliset.

Eilisessä ohjelmassa oli ensin kahvitarjoilu Kansallisarkiston ravintola Café Hausenissa, jonka jälkeen siirryimme toiseen tilaan kuuntelemaan esityksiä. Sukuseuroissa kokee yleensä jonkinlaisen jännittävän yhteenkuuluvuuden tunteen helpommin kuin muualla, vaikka todennäköisesti useimmat meistä olemme toisillemme vain hyvin kaukaisia sukulaisia. Minäkin rupattelin kahvipöydässä itselleni tuiki tuntemattomien serkusten kanssa, joiden juuret veivät Janakkalaan. Näin ollen yllättäen istahdin samaan heimoon kuuluvien seuraan tietämättä sitä.  Ehkä tapaamme jossakin tulevassa kokoontumisessa uudelleen.

Tässä kuvassa jaetaan ansiomitalina  Martti Markkula-mitalia. Jakajana Sami Lehtonen,sukuseuran varapuheenjohtaja ja Ritva Markkula, sukuseuran puheenjohtaja. Seuran valokuvaaja Sakari Ponsimaa on kuvaamassa. Seuran sukututkija Raimo Markkula eturivissä. Aivan oikealla näkuu Iris Lundqvist, seuran sihteeri. Keskellä mitalin saaja, sukuseuraa perustamassa ollut sukuseuran vaikuttajanainen kautta vuosien Irja Seetula ja hänen poikansa.

Sukuseuran 203 sivuinen historiikki "Totta ja tarinoita" kertoo sukuseuran perustamisesta, alkuvuosien hallituksen päätöksistä, seuran toiminnasta ja sukututkimuksesta. Se oli juuri ilmestynyt ja sain sen mukaani. Historiikin on toimittanut ja kirjoittanut sukuseuran nykyinen puheenjohtaja Ritva Markkula hallituksen nimeämän työryhmän keräämästä aineistosta. Enpä malttanut olla ottamatta kirjaa luettavaksi nukkumaan mennessä ja oli vaikea laskea se käsistään unen tullessa. Lopetin lukemisen lauseeseen

"Sukututkimus antaa elämänviisautta kohdata omat kohtalonsa ja mukautua niihin. Samalla se on ihmiselle muualla tavoin kehittävää, kuten kaikki muukin älyllinen toiminta". 

Tämä lause kirjan X luvun Sukututkijat ja sukututkimus sukuseuran toiminnan keskiössä  liittää minutkin jännällä tavalla sukututkijoiden ketjuun. Rauli Tammelasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta lause on mainittu renkolaisen Antti Ilolan kohdalla. Olavi Nikkilä, isäni serkku on ollut sukututkijana molempien innoittaja. Olavi I Nikkilä tutki Nikkilän sukua ja oli perustamassa aikanaan Nikkilän sukuseuraa, jonka kohtalosta minulla ei ole nyt tietoa. Mutta Nikkilän kautta liityn minäkin tähän Markkulan sukuun. Molemmista sekä Olavi Nikkilästä ( 19.9.2010) että Rauli Tammelasta (6.7.2012) olen kirjoittanut hävinneessä blogissani kuvien kera,  jälkimmäinen oli viimeinen blogikirjoitukseni siellä ennen foorumin häviämistä.  Onneksi ne kirjoitukset ovat muualla tallessa. Lause antaa minulle myös voimaa jatkaa ja kohdata ennalta arvaamaton kohtaloni.

Tänään on vuorossa siirtyminen Hämeestä Karjalaan, jossa sitten meneekin koko loppuviikko. Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu Karjala-talolla illan suussa. Enpä tässä ehdi ajatella kitkeriä ajatuksia ollenkaan kuin välillä hätkähtäen tämän hetken todellisuuteen...

Tämän ihanan kuvan olen lainannut jostakin Facebookin syvyyksistä. Olkoon se rauhoittavana elementtinä tääsä sekavassa kirjoituksessa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Historian näkökulmia/sta


Hyvää alkanutta viikkoa!


Eipä ole minulta oikein irronnut mitään hersyävää viime aikoina, ei Facebookissa eikä muuallakaan. Eipä ennenkään ja nämä blogikirjoituksetkin antavat odottaa itseään. Erilaisista syistä. Muutkaan eivät  tunnu olevan kovin innostuneita tähän vuodenaikaan. Omaehtoinen luovuus taitaa muutenkin olla entistä enemmän piilossa. Minäkin jatkan pikkuhiljaa kehittymistäni historialliseksi hahmoksi. Ympärilläni pursuvat kirjat suorastaan pakottavat siihen. Kuka on käskenyt niitä aikoinaan keräilemään?

Alex etsii joka kerta tullessaan luokseni tämän ison kävyn, jota sitten tutkii sekä käsillä että suulla. Tässä kuva viime viikolta vähän ennen kun hän täytti 9 kuukautta.
Luin vihdoin loppuun kirjastosta lainaamani Helsingin Vanhankaupungin historiaa 1550-1639 käsittelevän kirjan ja mielikuvitukseni alkoi leikkiä. On todella mielenkiintoista, mutta myös vaikea kurkottaa 1500-luvulle saakka. Seppo Aalto kirjoittaa (onneksi) välillä kuin romaania ikään, vaikka kirja perustuukin vakavaan tutkimukseen. Noihin aikoihin 1500-luvun loppupuolelta 1600-luvun puoliväliin asti elettiin todella rankkaa aikaa. Ihmiset riitelivät, haukkuivat toisiaan milloin miksikin ja joutuivat sitten kaikesta tuosta oikeuteen. Noista ajoista on löytynyt tarkempaa tietoa, koska oikeuden pöytäkirjoissa on käsitelty riitoja yksityiskohtaisesti. Juorut, huhut ja haukkumiset jäivät kuitenkin elämään ja leimasivat ihmisiä sen mukaan valehtelijoiksi, huoriksi, kelmeiksi ja ties miksi. Yhteiskunta oli äärettömän raaka. Väkivalta oli yleisesti hyväksytty vallankäytän muoto.



Olen joskus aiemmin kertonut, että kirjahyllyssäni on isäni omistama vuosina 1928-1938 ilmestynyt Suomen kansan aikakirjat, jota lapsena luin innolla. Kirjan alleviivaukset ovat isäni tai minun. Kirjasarjassa on osat I - X ja  sen on julkaisut Kustannusosakeyhtiö Otava. Kuva on ensimmäisen Helsingin asemakaavasta siinä vaiheessa, kun se oli jo rakennettu ja oltiin tehty päätös siirtymisetä Vironniemelle.  Aivan tätä samaa kuvaa ei ollut Aallon kirjassa.


Tutkin kirjaa erityisesti siksi, josko olisin löytänyt joitakin linkkejä muualle Suomeen.  Kirjassa mainitaan myös nimeltä useita kaupungissa asuneita ihmisiä. Joidenkin osalta todetaan sukujen jo tuolloin kuolleen. Joka tapauksessa mieleeni jäi paljon avoimia kysymyksiä ja tiedonjanoa. Näitä on mahdoton tuosta vain tyydyttää, mutta ehkä rönsyily ajan kanssa historian ja sukututkimuksen alueella tuo vastauksia. Tänne liittämäni kuvat ovat pieni osa sitä taustalla tapahtuvaa rönsyilyä!

Sukujen historiat 1500-1600-luvulta eivät ole yleisesti nähtävillä. Tuskin niitä on edes pystytty täysipainoisesti tutkimaankaan, ei ainakaan Suomessa. Ehkä nekin asiat valkevat minulle myöhemmin. Kirjan lukuisita mahtihenkilöistä tulee mieleen vaikkapa Göteborgista Turun kautta Porvooseen muuttanut Franz Stockman, saksalainen mahtikauppias, kruunun ja Porvoon seudun aatelin lainoittaja, kruunun tavaranhankkija. aateliton kartanonherra Porvoon pitäjässä, joka harjoitti veljensä välityksellä laitonta kauppaa Helsingissä. Veli oli Jürgen Stockman, joka oli muuttanut Helsinkiin Porvoosta ja oli myös saksalainen suurkauppias, porvoolainen mahtikauppias ja Franz Stockmanin bulvaani Helsingissä. Kun he saapuivat Suomeen elettiin 1630-lukua, Heistä ja monesta muusta kaupungin varakkaasta henkilöstä riittää kertomuksia. (Seppo Aalto. Sotakaupunki. Helsingin vanhankaupungin historia 1550-1639. Otava, 2012)

Kuva kirjasarjan osasta 9 sivulta 512 luvussa, jonka otsikko on "Suomen silpomista suunnitellaan". Mielenkiintoista on, että tässä luvussa kerrotaan venäläisten vaatimuksista liittää Viipurin lääni keisarikuntaan. Näillä sivuilla on mm. valokuva Uudenkirkon kirkonkylästä vuodelta 1907 ja Eino Leinon runo "Karjalan kannas", joka on osoitettu Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille.

Tuon ajan Suomen on täytynyt olla aivan erinäköinen. Ihmisiä on asunut harvassa. Minua erityisesti kiinnostanut eteläinen Häme ei ollut kaukana Helsingistä. Kaupankäynnistä ja oikeuksista käytiin jatkuvasti kiistaa Suomen harvojen kaupunkien kesken. Helsinki uutena kaupunkina tarvitsi erityisoikeuksia, koska talonpojat olivat tottuneet tiettyihin väyliin lähtiessään myymään tavaroitaan. Kustaa Vaasa määritteli Helsingille laajan kauppa-alueen, joka ulottui syvälle Hämeeseen saakka, mikä tietenkin oli kova pala Turulle. Tervasta muodostui yksi tärkeimmistä vientituotteista.

Helsingistä tuli Suomen ensimmäinen tervakaupunki ( ss. 119-120) ja se hakkasi Turun 1550-luvun alun vuosittaisen 200-500 tervatynnyrin suuruisen viennin. Helsingissä laivattiin 1558 tervaa ulkomaille 1749 tynnyriä. Kirjoittaja viittaa muihin tutkimuksiin, jossa on epäilty, että Hämeen terva siirtyi kulkemaan ulkomaille Helsingin kautta, koska matka Turkuun monesta hämäläisestä pitäjästä oli liian pitkä. Hänen mielestään selitys ontuu, koska Helsingin tervanvienti oli 1558 yksistään 500 tynnyriä suurempi kuin Turun yhteensä neljänä vuotena. Aallon mukaan viennin nousu liittyy tervan valmistustavan muuttumiseen ja laadun parantumiseen, mutta jää kuitenkin vielä mysteeriksi.



Akseli Salokannel on koonnut ja kirjoittanut 1950-luvulla kaksiosaisen Vanajan-kirjan, joka on ilmestynyt Wanaja-seuran julkaisuna. Kirjan ensimmäisen osan sivuilla  226-232 kerrotaan Suur-Vanajan hallinnollisesta jaosta. Sen mukaan Kaloinen ja Vehmainen kuuluivat käsittääkseni keskiajalla  Lopen hallintopitäjään ja siinä sen Hyvikkälän neljänneskuntaan. 

Mysteeri? Minuahan tämä kiinnosti, koska kotikulmillani Rengossa eli nykyisessä Hämeenlinnan kaupunginosassa, on harrastettu tervanpolttoa näytösluontoisesti Kaloisten kyläyhdistyksen toimesta jo vuosikaudet. Kävin minäkin joskus alkuaikoina katsomassa. Kaloisten tervanpoltosta kirjoitettiin myös viime kesänä Suomen Kuvalehdessä. Mietin tässä, että tulevatko uudet tutkimukset jatkossa aukaisemaan tietä entistä kaukaisempiin aikoihin? Jos toisessa vanhassa Rengon kylässä Asemilla lähellä Kaloisia on Tervahaudan pelto, niin ehkäpä Helsingin kautta kulkevia tervoja poltettiin Rengossakin? Entä Tervakoski?

Onneksi marraskuussakin on aurinkoisa päiviä. Pihalla riittääkin vielä haravoitavaa, vaikkei tällä puolella.

Jokin aika sitten kävin tutkimassa tarkemmin Suomen asutuksen yleisluetteloita  isäni kotitilan osalta Kaloisten naapurista Vehmaisista. Olin taas kerran niin mielenkiintoisten asioiden äärellä, että minua oli vaikeata pidätellä innostumasta. Oletan näiden asioiden olevan tuttuja kokeneille sukututkijoille, mutta minulle valkenee nyt pikku hiljaa kaikenlaista uutta, jota en aiemmin pystynyt omaksumaan. Oppi ei kaada ojaan vaan koen hyötyneeni kaikesta opiskelusta viime vuosien aikana.  Käsitän myös, että jos tiettyjä asioita ei ole aiemmissa historiankirjoissa käsitelty, kysymys lienee lähinnä vain poikkeavasta näkökulman suunnasta ja/tai sille valitusta kohteesta, ei lukkoon lyödystä päätelmästä.

Historiankirjoitus muuttaa muotoaan. Keskiaikaa ja sitä seuraavia vuosituhansia tutkitaan nyt erityisesti. Uusia tutkimuksia on tulossa koko ajan.  Tässä kohden minun on ehkä hyvä pistää jäitä hattuun ja edetä maltillisesti. Tieto lisää tunnetusti tuskaa, minkä me kaikki tiedämme.

Tutkimista riittää muillakin.  Eilen Alex oli erityisen kiinnostunut Buddhan päästä.

torstai 15. marraskuuta 2012

Jollei nyt

niin ei sitten.  Olen nimittäin pitkään aikonut kirjoittaa luurangoista ja sen sellaisesta,  mutta se on aina jäänyt. Viime viikolla uutisoitiin eri lehdissä Helsingin Senaatintorilla, siinä aivan yliopiston edessä äskettäin tehdyistä arkeologisista tutkimuksista. Kaukolämpöputki poksahti rikki torin laidalla syyskuun alussa. Hämeen Sanomissa kirjoitti toimittaja Eeva Nikkilä-Kiipula  8.11., että putkirikko rikkoi vanhan hautausmaan rauhan ja oli arkeologeille lottovoitto. Paikalla olleesta vanhasta hautausmaasta tutkittiin alue, joka oli kooltaan reilut 30 metriä pitkä ja vain pari metriä leveä. Kaivannosta löytyi 260 vainajaa.
Vanha postikortti Senaatintorista. Näkymä yliopsiton suuntaan.

Kuten tiedetään Senaatintorilla oli kolme kirkkoa ennen Tuomiokirkkoa, jonka rakentaminen aloitettiin 1830.  Kirkko vihittiin käyttöönsä vuonna 1852. Kun Helsinki siirrettiin Vanhastakaupungista Vironniemelle suunnilleen nykyisen Senaatintorin paikalle, siihen rakennettiin ensin kivestä Kristiinan kirkko 1649. Tämä kirkko paloi viisi vuotta myöhemmin, elokuussa 1654.

Seuraavaksi paikalle rakennettiin pieni puinen Pyhän Hengen kirkko. Se poltettiin venäläisten saartaessa kaupunkia ja kaupunkilaisten paetessa isonvihan aikana keväällä 1713. Sen jälkeen rakennettiin puusta Ulrika Eleanoran kirkko, joka valmistui 1727 ja purettiin sata vuotta myöhemmin. Kirkkojen yhteydessä ollut hautausmaa jäi nykyisen Senaatintorin alle.
Tässä Kimmo  Pälikön piirtämässä postikortissa on kuvattu eräänä talvena torille rakennettu Ulrika Eleonoran kirkkoa kuvaava rakennus. Lumirakennus oli tosin vain puolet alkuperäisen rakennuksen koosta.

Senaatintori on ollut minulle hyvin merkityksellinen paikka aina 1960-luvulta saakka. Aloitin tammikussa 1967 työt Pohjoismaiden Yhdyspankissa aivan torin laidalla Unioninkadun puolella. Tosin sillä kertaa olin pankissa vain 9 kuukautta siirtyen seuraavaksi Helsingin Yliopistoon kadun toiselle puolelle opiskelemaan kirjallisuutta, estetiikkaa ja psykologiaa. Sekin aika jäi tosin lyhyeksi, kun lähdin kesätöihin Saksaan ja melkein jäin sille tielle.

Vaikka melkein vannoin olevani palaamatta niille seuduin niin "rikoksentekijän" sanotaan palaavan rikospaikalle. Niin tein minäkin, vaikka olin lähtenyt melkein sillat takanani polttaen. Aloitin 1970-luvun puolivälissä uudelleen Pohjoismaiden Yhdyspankissa, joka tosin melkein samantien muutti nimensä Suomen Yhdyspankiksi. Sitten hurahtikin aikaa melkein 30 vuotta samassa rakennuksessa kunnes työpaikkani vaihtui Korkeavuorenkadulle ja lopuksi Helsingin Vallilaan, josta lähdin eläkkeelle. Pankin nimikin ehti vaihtua Meritaksi ja lopuksi Nordeaksi ja useita muita pankkeja fuusioitiin meihin. Ja eikös mitä eläkkeellä ollessani veri alkoi taas vetää samoille seuduille. Kaksi vuotta vierähtikin sitten yliopiston tiloissa taidehistorian parissa. Täytyy sanoa, että nytkin on ikävä sinne päin.


Tein postikortin itsestäni Senaatintorilla, kun ystäväni Elisa oli ensin ottanut sopivan kuvan.
On se vaan kummallista, etten enää osaa kirjoittaa lennokkaasti vaan selittelen kaikenlaista. Jouduin kunnolla hakoteille, kun vanha blogiympäristöni hävisi kesäkuussa. Olen kokenut jatkuvuuden hävinneen ja kaikki oli aloitettava alusta. Perinpohjaisesti. Niinkuin arkeologit kaivauksissaan. Niinkuin minäkin lapsesta saakka olen ollut kaivamassa luita. Aluksi ne olivat linnunluita. Olisinkin ollut kauhuissani, jos eteeni olisi tullut ihmisen luuranko. Nyt se ei enää tunnu niin pahalta vaan on osa ihmisen ruumiin kiertokulkua sielun kierrellessä vapaana ties missä  ja milloin. Miten kuten olen kuitenkin ohittanut nämä kaivausalueet sekä Senaatintorin että Rengon vanhan hautausmaan, josta jatkan tovin. En vain niinä lyhyinä aikoina,  kun kaivaukset ovat olleet tekeillä ole liikkunut kyseisillä seuduilla.

Rengon keskustaa postikortissa joskus 1960-luvun alkuvuosina, sellaisena kun minä sen muistan. Näissä näkymissä kuvattiin aikoinaan mm. Ilmari Kiannon kirjaan perustuvaa  elokuvaa Punainen viiva (1959). 
Synnyinkuntani Rengon Pyhän Jaakon  kirkon ympäristössä suoritettiin vastaavanlaisia tutkimuksia kuin nyt Senaatintorilla vuonna 2008. Kirkko sijaitsee nykyisen Hämeenlinnan, entisen Rengon kunnan Muurilan kylässä. Museovirasto oli paikalla, kun kirkon ympäristöä jouduttiin kaivaamaan salaojituksen ja sadevesiviemärien rakentamisen yhteydessä.

Näihin töihin liittyi sekä kirkon rakennushistoriallisten vaiheiden selvittämistä että kirkon lähiympäristön muiden rakenteiden ja historiallisen ajan hautojen tutkimista. En siteeraa täältä löytyvää yksityiskohtaista raporttia sen enempää kuin että siihen tutustuminen ei ehkä sovi herkkähermoisille kuten aikanaan oli tapana sanoa.

On oletettavaa, että jonkun vainajan luut saattavat olla omien esivanhempieni luita. Isänpuoleinen sukunihan on elänyt Rengossa ammoisista ajoista. Toisella kädellä etenen pikkuhiljaa niissäkin tutkimuksissa.  Kaivauksissa otettiin vasen reisiluu DNA-näytteeksi tulevaisuudessa mahdollisesti tehtäviä tutkimuksia varten. Raportin sivuilta 146-152 löytyy yhteenveto ja tulkinta. On mielenkiintoista jatkossa tutustua tutkimusjohtaja FM Kati Salon tekeillä olevaan väitöskirjaan, jossa hän paneutuu ristiretkiajan ja historiallisen ajan tautihistoriaan. Aineistoa on kaivettu aiemmin Porvoosta, Lappeenrannasta ja Pälkäneeltä.

Rengon kirkon itäseinustaa. Aivan keskellä hauta, jossa isäni isoisä ja tämän vaimo ja enoni Jaakko.

Rengon kirkko lännen suunnasta kuvattuna. Raportin kartasta käsitin, että kaivauksia tehtiin kirkon tällä puolella. Kartta löytyy liitteestä 9.
Minä sen sijaan jatkan maltillisempia sukututkimuksia. Tällä hetkellä lähinnä yritän todellakin pitää maltin mielessä, kun huomaan välillä innostuvani liikaa.

En voinut viime keväänä Ahvenanmaan ekskursion yhteydessä olla kuvaamatta Askaisten kirkon kellarin avonaisesta arkusta pilkottavaa luurankoa. Askaisten kirkko oli Louhisaaren kartanoa hallisevien Flemingien kappelikirkko. Mutta mielenkiintoista on myös se, että sen hautausmaa on täynnä tuttuja nimiä, sillä sinne on haudattu monet Kuolemajärveltä evakkoon aikanaan lähteneet ihmiset. Sukututkimus kävelee vastaani kaikkialla.

Heitin jo pois sen pienen luun, joka osui käteeni Ahvenanmaalla, kun tutustuimme Hammarlandin Pyhän Katariina Aleksanterilaisen kirkkoon. Otin siitä kuvan, mutta tarkennus osui kirkon seinään, joten... Lapsi vanhassa naisessa  elää edelleen.



maanantai 12. marraskuuta 2012

Saamattomuutta kartoittamassa

Lauantai meni. Sunnuntai meni. Ja nyt on jo maanantai. Joitakin asioita sain tehtyä. Keskeneräinen kirje valmistui ja sain jopa toisenkin aikaiseksi. Se lähti tänään hollantilaiselle kirjeystävälleni. Enemmän olen ajatellut ja luodannut tulevaisuuttani. Jotkut asiat pistävät tiettyjä prosesseja liikkeelle.

Ehkä se oli lauantainen opiskelutoverieni tapaaminen Helsingissä, joka irrotti uusia ajatuksia.  Opiskelimme yhdessä kaksi vuotta taidehistorian aineopintoja Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa. Aineopintoja ennen piti suorittaa perusopinnot tentteineen. Aloitin siis opiskeluni syksyllä 2009 ja lopetin viime keväänä. Tosin opintoni ovat vielä parin tehtävän osalta kesken. En saa todistusta ennen niiden palauttamista opettajallemme. Aikaa on vielä jonkin verran, mutta aika hupenee koko ajan. Saamattomuuteni kaikissa asioissa on silmiinpistävää ja kalvaa minua. Se ei ole laiskuutta vaan henkistä kyvyttömyyttä pistää itseäni likoon. En saisi enää syyttää siitä sairastumistani, mutta on pakko myöntää sen lannistaneen osan minusta maan rakoon. Se ikäänkuin sanoi minulle: Mitä siinä yrität, ei kannata!

Tänä vuonna Postcrossingissa saamistani postikorteista saa hienon kollaasin. Minulle kirjeenvaihto ja postikortit ovat tapa rentoutua. Olla sosiaalinen mutta saa kuitenkin olla yksin.


Luterilainen perintömme elää taustallamme, vaikka kuinka olemme yrittäneet siitä irtautua. Myös kaikki oppimamme ja kokemamme vaikuttavat  hamaan hautaan saakka. Olen yrittänyt tietoisesti pyristellä siitä ulos, mutta eipäs se niin helposti päästäkään otteestaan. Kaikki muut ovat parempia kuin minä. Niinhän meillä kotonakin vanhempani alituiseen sanoivat. Turha on luulla liikoja itsestään, kaikki unelmat ja haaveet kannattaa unohtaa ja uskoa, että elämä on pelkkää kovaa työtä. Aina välillä yritän hypätä itseni yli tai sen jonkinmöykyn yli, mutta sitten tulee jotakin, joka pistää minut tajuamaan, että se ei olekaan mahdollista. Siitäkö nytkin on kysymys?  Sairastuin, jotta ymmärtäisin että minun on pysyttävä paikallani? Miksi suorittaa opintojakaan loppuun, kun en kuitenkaan aio jatkaa? Eihän minusta ole mihinkään. Miksi edes yritän?

Työ on tehty. Christina kesällä 1974 meille niin rakkaassa lapsuuden pihapiirissä ennen kun kaikki muuttui.


Jokin pieni asia nostaa tuntemukset pintaan. Viime keväänä kun opiskeluryhmäni teki ekskursion Ahvenanmaalla, ehdimme keskustella paljon muustakin kuin taiteesta. Olin silloin toukokuussa mahdottoman kipeä, odotin vielä tutkimuksiin pääsyä. Jokainen liike sattui jalkoihini ja yritin välttää istumista, koska ylösnouseminen oli niin tuskallista. Nyt olen taas kunnossa. Olen siitä joka päivä onnellinen ja kiitollinen. Sairastuminen ei ollut pakenemista, miksi sen voi joissakin tapauksissa tulkita, mutta nyt tuntuu, että pakenen jotakin.

Henri uneksii vauvan unia kesällä 1981 poppelien katveessa.


Tai sitten joinakin päivinä vain ottaa asiat raskaammin. Nuorempana tuskin edes miettii tuollaisia asioita. Sitä pyyhältää silloin vauhdilla ja innolla eteenpäin eikä jää ajattelemaan jotakin tiettyä asiaa. Joskus on mahdottoman vaikeaa kommunikoida eri ikäisten ihmisten kanssa, koska ymmärrämme tietyt asiat eri tavalla. Ne syrjään siirretyt asiat tulevat vastaan sitten myöhemmin jossakin aivan toisessa tilanteessa. Niitä on silloin vain hyvin vaikea ymmärtää ja sijoittaa oikeaan paikkaan, koska ne ovat irronneet sieltä syövereistä, jonne tahdoimme ne jättää ikiajoiksi. Elämä on omituisesti rakennettu. Asiantuntijatkaan eivät hallitse näitä kysymyksiä, he voivat vain johdattaa meitä eteenpäin löytämään itse ratkaisumme. Ongelmat on vain jokaisen itse koettava ja selvitettävä sitten kun on siihen kypsä.

Tämä on piilokuva. Christina lapsineen kesällä 2011 tutkimassa ultraäänikuvaa. Helmikuutta syntynyt Alex on siis jo mukana. 


Tuollaiset pienet alakulot ja niiden alkuperäinen lähde ovat hyvin kaukana, ehkä jo lapsuudessa.  Minulla ei todellakaan ole mitään aihetta valittaa ja suurennella ongelmiani, jotka ne eivät ole vaarallisia.  Tällaiset hetket vain lisääntyvät, mitä vanhemmiksi tulemme. Pienetkin asiat vaikuttavat silloin. Enkä todellakaan kirjoita nyt pelkästään itsestäni vaan kaikesta, minkä noteeraan ympärilläni!


Kuvien valinta tekstiin on arvaamatonta. Ne jopa muuttavat sitä johonkin suuntaan. 

lauantai 10. marraskuuta 2012

Turhautumistako?

Monet asiat tuntuvat koko ajan häiritsevän ja keskeyttävän kirjoittamiseni. Sitä itse asiassa haluaisin nyt vain tehdä. Mutta kun elämää ympäriltä ei voi mitenkään pyyhkiä pois enkä edes halua. Oikeastaan on myös hyvin vaikeaa hypätä oman itsensä yli. Voin taas vain päivitellä, että mitäköhän mielestäni nyt, juuri tänään virtaa näppäimistön kautta näytölle ja blogiini.  Siis antaa mennä...

Tänään juuri heränneenä ja ulkovaatteita riisuttaessa  Alex "ihmetteli", että taasko se mummi räpsii. Pieni söpöläinen, jonka perässä on jo vaikea pysyä.

Tällä viikolla  mietin, että onko "valokuvaushulluuteni" itse asiassa myös jokin liike, pakkoliike, jokin toiminto, jolla käsittelen vaikeita asioita. Joku sanoi, että yksikin kuva riittää. Mutta minulle ei ole koskaan riittänyt. Olen mielessäni laittanut valokuvaamiseni suurempaan ympyrään. Olen aina harrastanut erityisesti tilannekuvia. Yritin muotokuvaamistakin kerran käymällä aikoinaan Kameraseuran kurssin. Ennen kurssia keräsin ainakin sata ottamaani muotokuvaa tai paremminkin ihmiskuvaa. Kurssi käsitteli ihan hyviä asioita, mutta huomasin siellä, että ei se oikeastaan ollut minua varten. Jatkoin siis senkinjälkeen raportoimistani kuvien kautta ja pönötyskuvat vaikka ne kuinka hienoja ovatkin jääköön muille.

Se "yksikin kuva riittää", kuulin sen eräässä tilaisuudessa, tosin ei tilaisuuden sisältöön liittyen vaan muussa mielessä. Tähän tapahtumaan jouduin ystäväni Kaarinan seurassa viikolla. Tulevaisuuden ystävät ry , sen Keskusteleva psykologia-klubi järjestää tilaisuuksia, joissa paneudutaan johonkin tärkeään aiheeseen tunnetun alustajan ja nimettyjen kommentoijien johdolla. Tällä kertaa aihe oli mitä kiinnostavin, itselleni hyvin tuttu ja jo pitkään ajankohtainen: Miten historia elää meissä, Alustajina oli kirjailija Sirpa Kähkönen, kommentoijina olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja sodan lapsuudessaan kokenut Teuvo Leinonen.



Viime vuoden tammikuun alkupuolellä kävin kuuntelemassa Sirpa Kähköstä Keravan kirjastossa ja sen jälkeen kirjoitin siitä blogissani. Sirpa Kähkönen käytti nytkin samaa materiaalia, isoisänsä historiasta kummunnutta ja syntynyttä tutkimusta ja omaa itseään, joiden tuloksena on myös syntynyt vuonna 2010 julkaistu teos "Vihan ja rakkauden liekit". En tässä ala läpikäydä kirjan sisältöä, josta löytyy googlaamalla runsaasti arvioita ja kirjoituksia monessakin kirjablogissa. Sen sijaan jatkan aiheesta aivan samoilla aineksilla, joita hän nytkin käsitteli loistavassa alustuksessaan, jota sitten kommentoijat täydensivät. Ja myönnän itkeneeni, kun eläydyin näihin esityksiin varsinkin kun Teuvo Leinonen kertoi evakkoon lähteneiden lasten matkasta pois Karjalasta. Siinä ikäänkuin tapahtui siirtymä oman sukuni ja oman kansani kohtaloihin ja siihen valtavaan taakkaan, jota me sodan jälkeinen sukupolvi kannamme ja olemme myös siirtäneet lapsillemme. Kannamme itsessämme yli sukupolvien taakkaa kaikista niistä kokemuksista, menetyksistä, joita sukumme on kokenut. On hienoa, jos niitä pystyy käsittelemään omassa yhteisössään, muiden kanssa.

Tämä kuva on Keravan kirjaston tilaisuudesta 13.1.2011. "Kuka säilyttää muistoja?"


Tämä aihe on ollut minulle jo pitkään tärkeä ja hyvin monihaarainen. En aina oikein tiedä, miten sitä käsittelisin. Ehkä onkin niin, että me itsekukin käsittelemme sitä omalle luonteellemme sopivimmalla tavalla. Se on pakottanut minut Polulle kauas, kuten edellisen blogini nimi oli. Ja sitä polkua jatkan vieläkin. Se on matka omaan minuuteen, jossa yhtyvät edellisten sukupolvien kokemukset, kohtalot. Kuulostaa varmaan korkealentoiselta enkä usko, että jokaisen tarvitseekaan sitä ymmärtää. Sana ei ole niin hyvin hallussani, että osaisin sen hyvin kiteyttää. Ymmärrän myös hyvin se, että kaikki eivät ollenkaan ymmärrä tätä poltettani, jota olen kantanut itsessäni jo nuoruudesta saakka.




Joka tapauksessa tuollaiset tilaisuudet ovat olleet minulle suureksi hyödyksi ja auttaneet minua näkemään ja ymmärtämään selkeämmin, etten ole yksin kummallisine ajatuksineni.  On olemassa se arkiminä, joka on lähiympäristölle tuttu ja höpsö, mutta sitten on se toinen minä, joka on ajattomasti sidoksissa menneeseen maailmaan ja yrittää houkutella sitä ja sen salaisuuksia paljastumaan ja sitä kautta eheyttämään itseäni ja toivottavasti siinä sivussa muitakin.

Aloitin kirjoittaa tätä juttuani jo alkuviikosta, mutta sitten se on jäänyt muiden asioiden alle. Myöhemmin viikolla menin jälleen Kaarinan seurassa Helsinkiin, tällä kertaa Karjalatalolle, Karjalan liiton, Karjalaisten pitäjäyhteisöjen Liiton ja OK-opintokeskuksen järjestämään Luovutetun Karjalan elämää käsittelevään teemailtaan. Aiheena oli elämänkaari ja käsityöt. Saimme kuulla FL Vera Survon esitelmän tutkimuksistaan nykyisen Venäjän Karjalan alueella asuvien kansojen tekstiilitaiteesta. Meidän sotien jälkeen menettämämme alueen osalta hän saattoi vain todeta, että kaikki oli viety sieltä pois ihmisten mukana. FT Pirkko Sallinen-Gimpl jatkoi sitten luterilaisen Karjalan tavoista ja vaatteista syntymästä hautaan.


Tässä vain pieniä otoksia elämästä. Huomenna on taas meno Helsinkiin, siitä sitten toisella kertaa. On se vaan niin, että kaikki asiat tuntuvat jäävän kesken. Kirjeet kesken sanaa, kortit kirjoittamatta, puhelut soittamatta. Ympärilläni velloo kasa papereita, lehtileikkeitä, tekstejä, lehtiä, kirjoja, jotka odottavat huomioni kiinnittämistä niihin, mutten vaan ehdi.  Elämä on aivan liian kiivasrytmistä, hyvä, että ehdin enää nukkumaan. Saati sitten kirjoittamaan. Ja kun sitten kirjoitan, se kaikki on vain kevyt varjo siitä, mitä olisin halunnut ilmaista. Kaikki jää puolitiehen, keskelle sitä kulkemaani polkua keskeneräisenä, avoimena, irrallisena. Ehkä vain asetan itselleni jälleen kerran liikaa vaatimuksia.

On se maailma vaan niin ihmeellinen !


perjantai 2. marraskuuta 2012

Nostalgiaa

Ei ole mitenkään ei-tavanomaista, että minulla on haikea olo. Vanhat valokuvat kun kummasti vievät menneeseen aikaan, aivan lähelle sitä, ikäänkuin se aika olisi tuossa ohuen verhon takana. Olen tutkinut aiemmin skannaamiani kuvia, tulostanut joitakin isompana  ja vienyt niitä Facebookiin suljettuun sukuseuran ryhmään. Olemme serkkujen ja pikkuserkkujen kesken keskustelleet siellä niistä. Aina tuntuu  joltakin löytyvän uusia valokuvia, joista iloitsemme. Onneksi kamera on ollut usein mukana, kun sukua on kokoontunut.

Kaksoisvalotus lukee tämän isäni kuvan alla. Siinä pikkuveljeni Kaarlo kuvaa sisartani Päivikkiä.
Tänään kuljeskelin Hyrylässä odottaessani, että huoltoasemalla vaihdetaan talvirenkaat autooni. Poikkesin kirjastossa.  Palatessani kevyemmän kassin kanssa takaisin, otin valokuvia. Oli tosin harmaista harmain päivä. Koska edellisenä iltana olin "mennyt sisälle" joihinkin vanhoihin 1950-luvun valokuviin, käänsin kamerani ottamaan mustavalkoisia kuvia.

Viime syksystä saakka kävin silloin tällöin kuvaamassa kotipaikkani keskustaa, koska olin valinnut taidehistorian proseminaariaiheeksi Hyrylän torin. Aiheen valinta oikeastaan kuvaa ainoastaan sitä, että olen herkkä innostumaan aiheesta kuin aiheesta, johon liittyy historiaa, nykypäivää, maisemaa, ihmisiä. Jälkikäteen olin itse asiassa tyytyväinen aiheeseeni myös siksi, että viime talvena en olisi millään jaksanut lähteä tutkimusretkilleni kauemmas. Proseminaarin aihekin pitää olla hyvin rajattu. Opiskelun myöhemmissä vaihessa kuten gradussa tai väitöskirjassa aihetta voisi syventää ja laajentaa. Nyt tosin mieltäni kalvaa, että työni viimeistely on kesken kuten myös viimeisen esseen kirjoittaminen.

Varsinainen työ tuli kuitenkin tehtyä viime lukukauden aikana. Loppusilauksen antaminen seminaarityölle on vain pieni värinä veden pinnalla. Saamattomuuteni kuristaa minua. Eikä tuo kaikki vaatisi kovin suurta ponnistusta. Ehkä kävely syksyisen harmaan "kylän" läpi antaisi edes pienen työnnön jatkaa loppuun saakka. Niinkö ajattelin?

Lähdössä jonnekin- varmaan jollekin pikkuretkelle, koska matkalaukku on mukana. Isäni ja äitini kotipihalla joskus kauan sitten, kuitenkin ennen 1959, koska oikealla oleva puu on vielä pystyssä.  Tämä kuva herätti mahdottoman paljon muistoja tuosta minulle niin rakkaasta pihapiiristä.

Sitten yhtäkkiä kesken kaiken kuulet suru-uutisen. Tuntuu, että maa katoaa altasi. Vaikka et ole tuntenut ihmistä edes kunnolla, olet kuitenkin jotenkin tuntenut luoneesi siteen häneen. Jospa olisit tiennyt viimeksi hänet tavatessasi, että hänen aikansa koittaa niin pian. Et olisi varmaan silloin edes maininnut, että olet itsekin sairastellut selityksenä saamattomuuteesi. Kadotit hänen käyntikorttinsa, mutta sehän ei voinut olla syy siihen, ettet soittanut hänelle tai et edes lähettänyt viestiä. Ikäänkuin aina luulee, että aikaa on yllin kyllin. Mutta sitä ei olekaan. Kenen tahansa aika maan päällä voi katketa hetkestä toiseen. On ehkä kornia osallistua hautajaisiin, jos et edes kertonut ihmisen eläessä, että hän oli sinulle tärkeä, että ihailit häntä?

Mustavalkoisten valokuvieni nostalgiaan tuli yllättävä katko. Mutta suuri osa niistäkin kuvaa ihmisiä ja paikkoja, joita et enää koskaan tapaa. Koko loppuelämä on sitä samaa. Tuntemiesi ihmisten joukot ympärilläsi harvenevat. Ex-anoppini Aino totesi hänen luonaan tänään käydessäni olevansa ikivanha.



Vein hänelle aikoinaan ottamani valokuvan, ajasta ennen. Siinä hän seisoo neljän sisarensa kanssa noin 30 vuotta sitten, kun kaikki sisaret olivat vielä elossa. Hän ei millään tahtonut uskoa, että heistä kaikki muut patsi hän olivat kuolleet aikoja sitten ja hän yksin oli hengissä. "Entä Otto?", hän kysyi. Otto oli hänen veljensä, joka oli kuollut jo ennen sisaruksia. Yritin tavoittaa ajan, jonka hän muistaa. On omituista, että siitä ei saakaan kiinni. Käykö lopulta niin, että ihminen unohtaa kaikki epämiellyttävät asiat? Onko niitä kenties kertynyt liikaa, eikö muisti enää kestä?  Siinä samassa muistin mukana menee paljon muutakin. Jäin sitä pohtimaan, mutta en saa siitä kiinni, jotta ymmärtäisin täysin.  Ihminen jää odottamaan. Mitä odottamaan? Kuolemaako? Päivät ovat yksitoikkoisia, yhtä harmaata kuukausi kuukauden jälkeen. "Kohta on kesä", hän sanoi. "Ensin tulee talvi ja joulukin.", minä korjasin.  Onko sillä oikestaan enää merkitystä?  Päivät kuluvat ruokailusta toiseen. Sitten nukutaan ja välillä ulkoillaan. Hän pohti myös sitä, minne hän menee, kun hän pääsee sieltä pois. Kesämökille hän ei voi talvella mennä. Lattialla oli iso matkalaukku, jossa oli koko hänen omaisuutensa. Vaatekaappi, jossa olivat hänen ulkoiluvaatteensa oli lukittu. Hän kertoi käyvänsä yksin ulkona kävelemässä. Oliko hän yrittänyt karata, tuli mieleeni.




Näissä kuvissa on nostalgiaa vaikka muille jakaa. Tosin ei varmaankaan vieraammalle avaudu.

Ikäänkuin ihminen olisi osittain poistunut omasta itsestään. Niinkuin minäkin, kun kirjoitan toisessa persoonassa, olinkin sinä, kun suru-uutinen saapui. Ihmisen minuuden rajaviivat muuttuvat vanhetessa. Ainon tapauksessa ikäänkuin kaikki vanhuuden vuodet olisivat sulaneet pois. Niiden jälkeen tapahtuneiden osalta hän joutuu tietoisesti pinnistelemään eikä onnistu muistamaan. Minut hän tuntee heti ja kutsuu oikealla nimellä. Hän on sama ihminen, muttei kuitenkaan täysin sama. Minun on löydettävä uusi tapa kommunikoida, jolla yritän tavoittaa tai edes ymmärtää häntä. Siinä minulla miettimistä.

Tuusulan seurakuntatalo on jo hylätty ja odottaa purkamista. Uusi nousee tilalle.