torstai 29. marraskuuta 2012

Tähtiin kurkottamista katuojan sijaan


Hautausmaalla Tanskassa kesällä 1967. Oikealla sisareni Päivikki, jo hautausmaalla hänkin.

Henry Miller kirjoitti kirjassaan "The Books in my life" oman täysin vapaan tulkintani mukaan:

"Olen niitä lukijoita, jotka aika ajoin kopioivat pitkiä kappaleita lukemistaan kirjoista. Kun sitten käyn läpi papereitani, löydän noita lainauksia milloin mistäkin. Ne eivät ole koskaan kyynärpääni tuntumassa, onneksi tai epäonneksi. Joskus vietän koko päivän etsiessäni niitä. Tässä eräänä päivänä avatessani erään Pariisin aikaisen muistikirjani katsoakseni jotakin muuta, osuin taas erääseen kappaleeseen, joka oli elänyt kanssani vuosikausia. Se oli peräisin Gautieriltä Havelock Ellisin esittelystä teokseen "Against the Grain". Se alkaa seuraavasti:

Pahan kukkien runoilija rakasti sitä, mitä hän virheellisesti kutsui rappion tyyliksi ja mikä ei ole mitään muuta kuin taidetta, joka on saavuttanut äärimmäisen kypsyyden, taidetta, jonka taustalla ovat vanhat kulttuurit viistoon paistavine aurinkoineen (?), täynnä varjoja ja tutkimuksia, jotka jatkuvasti työntävät puheen rajoja taaksepäin, teknisen sanaston saavuttamattomiin, ottaen värit kaikista paleteista ja viestit kaikista näppäimistöistä. Sitten seuraa lause, joka hyppää aina esille kuin välähtävä opastin: Rappion tyyli on maailman äärimmäinen ilmentymä, lopullinen ja ajettuna sen viimeisimpään piilopaikkaan."



Kyseessä on selvästi Charles Baudelairen, rappion runoilijan "Pahan kukat", jota luin ahkerasti nuoruuden vuosina. "Les Fleurs du mal" suomennettin uudelleen ja kokonaan viime vuonna. Uuden suomalaisen tulkinnan teki Antti Nylén. Kävin juuri tarkistamassa tietoja hänestä ja osuin hänen blogiinsa (on myöhemmin poistettu).  Kun "Pahan kukat" ilmestyi uutena versiona viime syksynä, leikkasin kaikki lehtileikkeet siitä, jotka nyt löydän vuonna 1964 ilmestyneen Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman välistä. Kummasti asiat, jotka jätin viime vuoden marraskuussa sairastuttuani syrjään aina pomppaavat uudelleen esille. Yksi kirjakin on siis edelleen hankkimatta. 

Mutta tuo alun lainauksen sisältävä Henry Millerin teos löytyy kokonaisena netistä (openlibrary.org) kuten monet muutkin vanhemmat kirjat (ss.27-28). Se ei ole se juttu, mutta osuu todella hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. Eikä se vielä mitään.

Olin hankkinut lukiolaistyttönä Charles Baudelairen "Pariisin ikävän", joka oli ilmestynyt Eila ja Väinö Kirstinän suomentamana vuonna 1963. Kirja oli minulle hyvin rakas ja tällaiselta näyttää sen etusivu.

Miksi tätä nyt edes kirjoitan, johtuu siitä, että löysin tekstin tällä viikolla eräästä 1960-luvun muistilehtiöstäni. Kyseistä kirjaa ei liene edes suomennettu. Näin itseni istumassa jossakin kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa tekstiotetta kirjasta sitä ylös aivan samoin kuin Henry Millerillä oli tapana. Nyt kun yritän setviä papereitani, osun samoin kun hän jatkuvasti kaikenlaisiin pieniin muistilappuihin tai kopioituihin teksteihin vaikkapa vain päiväkirjoissani. Sama tyyli on jatkunut ja jatkuu ehkä siihen saakka kunnes elämäni loppuu. Vaikka kuinka olen yrittänyt imeä kirjat tuollakin tavalla itseeni, en ole kovin hyvin onnistunut. Kun luin tuota kirjaa nyt netistä, minua häiritsi koko ajan, etten voinut tuntea sitä käsissäni. En voinut tietää heti, kuinka paksu se oli, miltä sen paperi tuntui, miltä se tuoksui. Tietokoneen näytöllä teksti on isoa ja sattumalta kyseisessä kopiossa on myös alleviivauksia. Kirjan sivujen väri on ruskehtavaa, näytöllä kirja näyttää oikein mukavalta. Mutten voi ottaa sitä käteeni. Tietokoneen toki saan mukaani sohvalle ja sänkyynkin. 

Henry Miller taisi jossakin muualla kirjoittaa, että kirjat pitää laittaa kiertoon. Pähkäilen oman kirjastoni kohtaloa. Monet tuntemani ihmiset eivät välitä kirjoista. Jotkut ovat välittäneet, mutta lopettaneet. Ymmärrän sen hyvin romaanien suhteen. Ne kannattaa pistääkin jakoon. Tietokirjoja on hyvä pitää käsivarastossa. Vaikka nyt on Internet, en välttämättä löydä tarvittavaa tietoa sieltä. Tähän aiheeseen palaan varmaan useinkin.

En pääse ajatuksieni kanssa eteenpäin. Minulla on kaiken muunkin sekaisia arkistoja. Valokuvia lukemattomissa albumeissa, kirjoituksia, tekstejä, muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä laajemmaksi varastoni paisuvat. Nyt ne ovat vielä melko hyvin hallinnassani, vaikka ehkä tarvitsisin jonkin järjestelmän niitä varten.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että elämme juuri nyt valtavassa murroskohdassa. Minä olen pudonnut siihen syvälle enkä oikein tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Sydäntäni koskee, kun katselen tuotakin pikkuista luonnoslehtiötä 1960-luvulta. Ritblock. Punamustia kuvioita, kala, lintu, kissa? Sisällä tuo sen aikaisella käsialalla vihreällä musteella kirjoittamani Henry Millerin teksti kahdella sivulla.
Postikortti näkymällä tanskalaisen Fårevejlen keskustaan.
Ensimmäisellä sivulla on tanskalaisen tytön nimeltä Lis Johansen osoite. Fårevejle, Själland. Näen hänen kasvonsa silmieni edessä, kaksi kuvaa hänestä löytyy eräästä valokuva-albumistani. Muistaakseni hänen äitinsä oli suomalainen. Voin siksi ajoittaa lehtiön vuoteen 1967, se oli ehkä mukana muistorikkaalla Tanskan matkalla, jonka kotikuntani Rengon nuoriso teki tuona kesänä. En muista, kirjoitinko koskaan Lisille. Tuskin. Elämäni oli tuolloinkin muutoksessa.

Myöhemmillä sivuilla olen listannut, miten havaintoja syntyy. Sitten olen kirjoittanut listan Francois Mauriacin teoksista. Toisella puolella luetteloin Julien Greenin teoksia. Tulevaa luettavaa.  Sitten olen kirjoittanut ylös koulukaverini Leenan ammatin M/S Finlandialla "purser assistant". Elettiin vuosia 1967-1968. Olin aloittanut opiskelun, Leena taisi mennä seuraavana kesänä töihin M/S Finlandialle, jolla seilasimme Saksaan töihin. Tapasimme Leenan laivalla. Minun nuoruuteni loppui siihen kesään.

Voisinko jo hävittää nuo sivut, repiä irti ja antaa tyhjät sivut Alexin piirrettäväksi, kun hän tulee siihen ikään. Mutta nythän se sai lisää merkityksiä. Kenelle? Vain minulleko?

Tämä aihe tai paremminkin aiheet ovat vainonnut minua jo pitkään. Sata asiaa yhdenkin kirjoituksen sisällä. Niin meillä kaikilla. Aiheiden kääntöpuoli on pienen ihmisen historia. Ei pelkästään minun omani vaan kaikkien meidän. Avoimia kysymyksiä, joihin aika antaa vastauksia. Ehkä.

Fårevejlessä meidän sijoitettiin tanskalaisiin perheisiin. Isäni ja äitini olivat vuosien mittaan ystävystyneet tanskalaisten Theodor ja Bodil Westin kanssa. Heillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Theodor ja Bodil puhuivat tanskaa ja vanhempani suomea.  Minä sain kunnian asua kesävierailun aikana heidän kotonaan. Tässä kuvassa he ovat vierailulla Suomessa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti