perjantai 28. joulukuuta 2012

Aikamatkalla


Auttaisiko keskittyminen muuhun? Lievittäisikö se väsynyttä minua avaamaan siipensä ja lentämään ajatuksen voimalle kauas muualle. Edes hetkeksi, tämän iltapäivän tunneiksi, vaikka muutakin arkista tekemistä riittäisi. Mutta monta tarinaa odottaa kirjoittamistani ja loppujen lopuksi kirjoittamisen pitäisi olla minulle tärkeintä.

Taustalla Elian kylä. Iraklion jää sen taakse alas rannalle. Kokkini Chani oikealla rannalla mäkien takana.


Tännehän "lomamökkiimme" Villa Katerinaan ollut hyvä jäädä paistattelemaan, mutta mentävä on, kun Merja käskee. Takana ne vuoret, joita kohti suunnistimme.
Tässä eräänä päivänä Facebookissa oli I Love Crete-sivustolla kuva lumihuippuisesta Kreetan vuoresta. Se pisti minut kaivamaan matkapäiväkirjani esiin. Jokin tuttu kevyt tunne kulki lävitseni, lämmin tuulenhenkäys talvisäässä. Se vaati minua kirjoittamaan, mutta en silloin ehtinyt. Sekava mielentilani ja väsymykseni ovat muutenkin viime aikoina olleet mielikuvitukseni vapaan lennon esteenä. 

Oli lauantai, ensimmäinen välipäivä kahdesta päivästä Helmin ja minun syntymäpäivän välillä. Me ja sisareni Heljä olimme lähteneet Kreetalle, vuokranneet huvilan ja autonkin. Syntymäpäivänäni 13.4. kävimme Festoksessa, minulle tärkeässä paikassa ja Helmin syntymäpäivänä 16.4. kohteena oli Kali Limenes, hänelle hyvin tärkeä paikka. Mutta välipäivinä ehdimme kierrellä muuallakin, kun kerran autokin oli käytössä, minä kuskina. Minulla on paha tapa suunnitella matkaohjelmia muidenkin puolesta. Usein suunnittelen ne vasta viime tipassa ja ilman muuta poikkeamat matkan aikana ovat sallittuja ja joskus jopa toivottavia. Kreeta sattuu olemaan niin mahdottoman täynnä mielenkiintoisia paikkoja, että on usein sääli vain ajaa ohitse.

Museoon menossa Mirtiássa.
Aikaisin tuona lauantai-aamuna lähdimme majapaikastamme Iraklionin lähellä sijaitsevasta Elian kylästä ajamaan kohti Episkopin kylää suoraan etelään. Varmaan tuossakin kylässä olisi ollut katseltavaa, mutta kirjoitin sen olleen melko hurja paikka autolla ajamiseen kapeiden katujen takia. Hyvä, että edes pääsimme ulos kylästä. Tarkoituksemme oli vierailla läheisessä Mirtián kylässä Nikos Kazantzákisin museossa. Myrtia, entiseltä nimeltään Varvari oli ollut Kazantzakisin isänpuoleisten esivanhempien kotikylä. Meillä Kazantzákis tunnetaan parhaiten romaanin "Kerro minulle, Zorbas" kirjailijana. Tutustuimme museoon, 3 euron sisäänpääsylippu on muistikirjan välissä.

Heljä tutkii vanhoja valokuvia.
Muistan mahdottoman helteisen päivän ja auringon poltteen. Hetkessä olen takaisin tuossa kaukaisessa päivässä. Voi tuntua omituiselta, että joku muistelee menneitä matkojaan. Elämäni matkat ovat ollet suhteellisen harvoja ja valittuja. En ole pitkiin aikoihin voinut lähteä minnekään edes viikon ajaksi, jolloin edes vähän ehtii mennä sisään paikalliseen elämään ja etsiä sieltä oleellisimmat asiat. Kuvia on kuitenkin kertynyt mahdottoman paljon. Kun niitä katsoo vuosien suodattimen läpi, niistä löytää aina uusia asioita, joiden ympärille pystyy kietomaan kertomuksia. On kiehtovaa matkustaa uudelleen, palata matkapäiväkirjan ja kuvien kera toiseen aikaan ja paikkaan. Kaikki ajat voivat olla tässä ja nyt, jos vain haluan. Nyt jo seuraavat seikkailut ovat odottamassa minua. Miten olisi paluu Pariisiin tai Roomaan? Entä Samoksen salaperäiset luostarit?

Arhánesissa saimme uskollisen seuralaisen. Niitähän Kreetalla riittää.
Mutta ensin palaan takaisin Kreetalle Zeuksen vuorelle. Mirtiásta ajoimme samoilla seuduilla sijaitsevaan Arhánesiin. Kylä on peräisin jo minolaiselta ajalta noin 1500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Kävimme kahvilla ja pienessä minolaisaikaa esittelevässä arkeologisessa museossa. Ruokaostoksia "kotiin" teimme paikallisessa kaupassa. Kotimatkalla eksyimme taas edellisen illan tapaan ollen löytämättä kotiristeystä ja jouduimme rannan tylsään Kokkini Chaniin, jonne jäimme syömään.




Kun kuvia katselee jälkeenpäin, tulee mieleen monta asiaa. Tässä olemme jo Kokkini Chanissa. Tässä ja toisessakin kuvassa meitä seuraa oikealla oleva vaalea nainen. Hän oli suomalainen , joka lomallaan kävi töissä ravintolassa.  Taisimme olla ainoat asiakkaat myöhään iltapäivällä, mutta niinhän ulkomailla usein käy, kun olemme tottuneet syömään aikaisin.
Muistan hämärästi, että Arhánesissa ajatuksissani oli meno tuonne vuorelle nimeltä Jukhtas. Kävimme sinne johtavassa tienristeyksessä, mutta emme kuitenkaan lähteneet seikkailemaan kapeata tietä ylös vuorelle. Kreetalla lyhyihinkin matkoihin meni paljon aikaa (useita valokuvauspysähdyksiä) ja jo edellisenä iltana olimme olleet vaikeuksissa löytää asuinpaikkaamme pimeän yllättäessä niin aikaisin. Innoittajani vuorelle oli Merja Tuominen-Gialitakin kirja "Kreeta - vieraanvaraisten jumalten saari" (Tammi. 2002), jonka sivuilla 218-219 hän kertoo panijiri-juhlasta, jota vietetään Jukhtasin (nimi tulee Jupiterista) päällä olevassa Kristuksen kirkastumisen kappelissa elokuun 9 päivänä. Minua kiehtoi myös Zeus-jumalan profiili vuoren muodoissa. Iraklionista katsottuna Jukhtas näyttää tältä. Eli vuorella lepää Zeus kuolinunessaan. Entisaikojen jumalatkin kuolivat.

Kazantzákisin haudalla Iraklionin muureilla lukee "En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa." Kun ajattelen Kreetaa ja itseäni, toivon, että voisin joku päivä sanoa samalla tavalla.

Ja sainpas vanhoja kuvia esille.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Ajan raskaus ja keveys


Olen tässä välilläkin naputellut näppäimistöltä näytölle tekstiä, mutta en ole saanut mitään julkaistua. Pieni hiljainen kauhu kulki ensin monta päivää perässäni ja valvotti minua öisin. Jotenkin vaan saan ne pienet pirut loppujen lopuksi karkotettua, vaikka ensin tuntuu, että ne vievät hengen. Kirjoittaminen sattuu olemaan mahdottoman hyvä väline, paras kaikista. Kotoinen puuhastelu, vaikken sen kummemmin joulua edes valmistele, toimii myös. Se on varmaan pelastanut monen naisen, minulla se ei kuitenkaan toimi kuin tilapäisesti. Nyt on vain niin, että oikeastaan haluan jo kirjoittaa ja tehdä aivan muuta kuin pohtia selviytymistäni. Mutta ehkä tämä vaihe on vain käytävä loppuun.

Joulua 1983 vietimme Vehmaisissa Rengossa. Kuvassa sisareni Päivikki, hänen poikansa Jussi ja minun poikani Henri.
Joulun alla olen ajatellut aiempia jouluja, joissa on ollut viime vuosina paljon samanlaisia piirteitä. Ikäänkuin kaikki pahat asiat ovat sattuneet kietomaan minua otteeseensa juuri loppusyksystä joulun alla. Yöllä suuri ongelma usein korvaantuu jollakin pienellä, joka sitten paisuu kohtuuttoman suureksi.

Tässä yhtenä yönä se ongelma liittyi makuuhuoneen ikkunaan, jota en ole saanut tiivistettyä, vaikka ostin tiivistysnauhaa jo pari vuotta sitten. Päivän valossa asia tuntui mahdottoman pieneltä. Oletan asian nousseen pinnalle lämmitysoljyn loputtua, jolloin jouduin miettimään kaiken muun lisäksi tekemisiäni sen suhteen. Viime syksynä samaisesta tiivistettävästä ikkunasta oli myrskyisinä öinä tulossa iso puoliksi kaatunut puu viereeni nukkumaan. Jostakin kumman syystä juuri silloin erityisen kovat tuulet pyörivät talon ympärillä. Puu kaatui osin lokakuussa ja toisen kerran joulun aikaan. Kun lokakuussa pilkoin ja raahasin sen oksia pois, olin vielä voiman tunnossa. Sitten saikin aikaa kulua, että ylipäänsä pystyin tekemään mitään. En viime kesän enkä edes syksyn aikana saanut vielä siirrettyä myöhemmin kaadetun puun pölkkyjä pois. Nyt ehkä pystyisin, mutta ne ovat lumen peitossa. No, tiivistys on nyt tehty. Asiat etenenevät.

Viime jouluaaton (2011) olin osittain kipeyteni takia yksin ja söin lipeäkalaa.
Yksin elävän ja asuvan ongelmilla on taipumus suurentua, koska hänellä ei ole rinnalla ketään, jonka kanssa voisi ne jakaa puhumalla asioista. Eipä minulla ole ollut sellaista läheistä ihmistä rinnalla enää vuosikausiin, ei silloinkaan, kun täällä asui toinen henkilö lisäkseni. Joulun alla on myös välteltävä tuota jouluhässäkkää, joka tulee joka puolella vastaan. Muistan kirjoittaneeni menneistä jouluista jokaikisen joulun alla ja pohtineeni samoja asioita aina vähän eri näkökulmista. En vaan missään nimessä halua jäädä niihin roikkumaan. Jokainen viettäköön omanlaisensa joulun ja rauha olkoon maassa. Suomalaisten suurin juhlahan se on. 

Vielä  2005 vietimme joulua minun luonani. Arttu sai pyjaman.

Anna tonttu pudotti suklaat ja oli hauskaa (joulu 2005)
Viikolla innostuin taas lukemaan vanhoja sanomalehtiä Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Löysin taas monta asiaa, joita olisi mukava viedä eteenpäin ja joista voisin kirjoittaa. Kun käytin hakusanana Renkoa, lapsuuteni kotikuntaa, nykyisin Hämeenlinnan kaupunginosaa sain "älynväläyksen", joka tuskin pitää paikkansa. Joskus on vain mukava leikitellä tällaisilla ajatuksilla. Kun aikanaan kävin oppikoulua Hämeenlinnan yhteiskoulussa, olin varsinkin alaluokilla usein jonkinlaisen pilkan kohteena asuinpaikkani takia. " Ai, asut Rengossa, sinne menevät junanraiteet jänikset ovat syöneet." Oli kaikenlaista muutakin pientä pilkantekoa, mutta jostakin syystä annoin niiden valua yltäni kuin vesi hanhen selästä.

Joulua 2007 vietettiin Lahelassa. 


Jouluaattona 2007 ei ollut vielä yhtään lunta.
Mutta kun Renko on tullut esiin muutenkin hiukan erikoisissa yhteyksissä, niin olisiko kaiken taustalla jotakin ikiaikaista kaunaa. Rengon kielestä luin ensimmäisen kerran Eric Gustaf Ehrströmin matkapäiväkirjasta vuodelta 1811. "Minnen af en Resa från Åbo till Tavastland Junii och Julii Månader 1811" on julkaistu Svenska Litteratursällskapet i Finlandin toimesta vuonna 2007 ja samana vuonna myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta nimellä "Hämeen sydänmailla.

Ylioppilas Eric Gustaf Ehrström matkustaa juuri 20 vuotta täytettyään Turusta laamanni Fredrik Wilhelm Krogiuksen perheen mukana Hämeeseen. Hän toimi perheessä kotiopettajana ja perheen matka suuntautui lähinnä Hauholle ja sen ympäristöön kestäen kuusi viikkoa. Kohteena on hänen omien sanojensa mukaan Suomen romanttisin maakunta. Pari päivää matkustettuaan matkaseurue saapuu Rengon Kuittilan kestikievariin, jossa he eivät käsittääkseni yöpyneet. Hän kirjoittaa Rengosta seuraavasti:

"Renko on Vanajan alainen kappeli, mutta on ollut muinoin emokirkko ja kantaa pitäjän nimeä, Rengon kielelle on vanhastaan ominaista tapa puhua suomea sillä tavoin, että tavujen paikkaa vaihdetaan, sanotaan esim. nämi nonsa nes eikä minä sanon sen. Tämä vastaa suunnilleen ruotsin kielen sanontatapoja falber skalber gäller tai fadavag skadaval gådåvå sekä muita samantapaisia ; tapaa on ehkä sovellettu ensmmäiseksi Rengossa. On omituista, että suomen sanat saavat tuolloin kreikkalaisen äänneasun, esim. lauseesta Jumala on minua luonut tulee Lamalu no anumi nutluo. Tämä seikka esitetään myös erään Idmanin laatimassa väitöskirjassa, jossa pyritään osoittamaan kreikan ja suomen kielen yhteispiirteet. ja Idman arvelee Rengon kielen vastaavan kreikkalaisten (Stonggylois reemasi) -puhetapaa. - Rengon kirkko on kahdeksankulmainen ja sen keskellä on torni. Kirkko sijaitsee aivan pienen joen partaalla ja on ensimmäinen kaunis paikka, jonka olen Hämeessä nähnyt."

Tarina jatkuu vielä muilla kokemuksilla Kuittilan kestikievarissa. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyy useitakin linkkejä Rengon kieleen kuten tämä, jossa siitä kerrotaan Uuden Suomettaren n:ossa 293 joulukuun 17 päivänä 1886 otsikolla "Siansaksaa".

Tässä Henri tapasi ehkä ensimmäisen kerran joulupukin. Vietimme taloyhtiön joulujuhlaa joulukuussa 1981. Henri oli juuri täyttänyt 1 vuotta.

Rengon keinu oli kaikkien meilläpäin tuntema käsite, jolla tarkoitettiin hirttäytymistä. Historiallisissa lehdissä kerrottiin aikoinaan itsemurhista hyvinkin yksityiskohtaisesti, myös Rengossa tapahtuneista. En kuitenkaan usko, että se on ollut siellä sen yleisempää kuin muualla. En ole tietoinen käsitteen alkuperästä.

Kun sitten erään varkaan sanottiin mahdollisesti etsiytyneen piiloon Rengon Sydänmaille, tajusin, että ehkä Renkoa on aikoinaan yleisesti käytetty eräänlaisen verhotun pilkan kohteena. Vähän samalla tavalla kuin puhuttiin hölmöläisistä. Aikojen kuluessa asia on vain unohtunut, mutta rippeet menneestä ovat kulkeneet lähes unohtuneena perimätietona ihmisten kautta tulevaisuuteen. Mutta miksiköhän?

Tässä hauska kuva 1980-luvulta. Äitini on tekemässä karjalan piirakoita ja Jussi on selvästi osallistunut. Äitiä olenkin ajatellut kovasti näin ennen joulua. Leivoin itse eilen hänen ruisleivän juurestaan ruisleipiä. En oikein onnistunut, niistä tuli liian kovia. Raskasta hommaa se kyllä on, että enpä hevin aloita uutta koetta. Pitäisi kyllä, kun nyt muistaisi vielä ja pystyisi siksi oikaisemaan tekemiään virheitä.
Monta muutakin kirjoitettavaa ja tutkittavaa asiaa osui silmiini, mutta niistä toisella kertaa. Tyttäreni perheen joulukinkku kypsyi tänään valmiiksi uunissani, punakaalimuhennos on tekeillä. Vaikka kierränkin joulua kaukaa, niin koko ajan saan omassa rauhassani tehdä niitä naisten perinteisiä asioita, jotka muuten vievät yllättävän paljon aikaa, varsinkin jos ne tekee kunnolla. Tähän liitänkin joitakin kuvia menneiltä jouluilta. Joitakin kuvia olen julkaissut Facebookissa, jossa olen vieraillut nyt useammin, kun  en ole muuta jaksanut. Kuvia on vielä paljon, mutta jos innostun joulunpyhinä kirjoittamaan, käytän niitä sitten.

Juuri ennen joulua 2009 näytti tältä.



torstai 13. joulukuuta 2012

Joulun alla ei tarvitse tuskailla


Olisi varmaan aika kaivaa vanhat joulunaluskirjoitukset esille. Onko tapahtunut kehitystä omissa asenteissani ja ajatuksissani? Kurkistin viime vuoden blogiini, jonka olin kirjoittanut 16.12.2011. Totta, silloin olin jo tuntenut ympärilläni joulustressin enkä itse oikein voinut muuta kuin leppuutella, vetelehtiä ja levätä, koska olkapääni olivat niin kipeät. Ajattelin olla joulun ihan hissukseen. Joulukortitkin olivat vielä kirjoittamatta.

Tänään pehmennän juttuani vanhoilla valokuvilla lapsuuden kotitanhuvilta.
Entäs tänä vuonna. Tänä aamuna huomasin, että patterit olivat kylmät enkä voinut käydä suihkussa, kun hanasta tuli vain kylmää vettä. Siispä pelkoni oli toteutunut, öljy oli loppunut. Olin työntänyt ajatuksen sen loppumisen mahdollisuudesta koko ajan kauemmaksi. Edellinen öljylaskukaan ei ole vielä kokonaan maksettu!

Olihan minulla muitakin pulmia ratkottavana, vielä isompia. Mahtava asianajajan lasku oli saapunut alkuviikosta, jonka rahoitusta yritin selvittää. Mutta onneksi tunnen nyt itseni pitkästä aikaa vahvaksi kohtaamaan kaikki mahdolliset ilkeydet, joita ehkä vielä joudun ottamaan vastaan, kyykyttämiseni ja kiusaamiseni on aika loppua tähän. Kun ajattelen menneitä kolmea vuotta, tajuan, kuinka paljon minua on kiusattu. Kun ihminen on heikoilla, on myös niitä, jotka oikein tuntuvat nauttivan siitä. Vähän on melkein pakko tässä takertua vaikeuksiin, joita näköjään nyt sitten kolmena joulunalusena on eteeni tullut. Miksikö? Koska kirjoittamalla ajan niitä kauemmas ja pois. Joulukuussa 2010 aioin tarjota asioitani hoitavalle asianajajalle lounaan kiitokseksi. Sen kummempaan neuvotteluun ei silloin pitänyt mennä, koska kaikki tieto oli liikkunut kirjallisesti eikä minun sanomisillani koko aikana ollut sen kummempaa merkitystä. Päinvastoin, puhumiseni vain ärsytti. Tuona kertana minua höykytettiin ja itketettiin eikä lounas sitten kelvannutkaan. Mutta ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan. Siitäkin "lounaasta" ilman lounasta maksan 135 euroa ja 31 euroa alvia päälle.
sinne kaipaan takaisin mullan tuoksuun, kevään tuntuun... Tässä on isäni kuva äestyksestä Siukolan "Niitulla" 1930-luvulla.
Minulla se käynti johti terapiakäynteihin, jotka onneksi eivät maksaneet minulle mitään. Keskustelut olivat antoisia ja auttoivat minua voittamaan pelkoni, joka vaani takana ja edessä joka hetki. Olisin tarvinnut niitä lisääkin, mutta en rohjennut ottaa enää yhteyttä seurakunnan perheasian neuvottelukeskukseen, josta olin avun saanut. Ajattelin, että muut tarvitsevat tukea enemmän kuin minä. Jos olen aivan rehellinen, minun ongelmani oli vain se, että olin kokenut hyvin ikäviä asioita henkisen väkivallan kautta ja vapauduttuani koin sitä muultakin taholta pääsemättä kurimuksesta mitenkään irti. Taituin mutten katkennut eikä sellaista tahdota hyväksyä. Lisäksi syytin vaikeuksista vain itseäni ja koin, että minun on myös itse niistä selvittävä. Tällaiset tapaukset saattavat oikeasti tappaa ihmisen, niin karmeita ne ovat. Niissä voi seota lopullisesti, tehdä jotakin arvaamatonta tai sitten voi sairastua. Kun ne ovat sellaisia, että alkaa syyttää itseään jopa vainoharhaisuudesta, koska pahuus voi olla niin hyvin peiteltyä, ollaan vaikeista vaikeimmalla tiellä.

Oli jotenkin itkettävää huomata, että tämä kuva on ollut varmaan rakas äidilleni. Hän on kirjoittanut kuvan taakse: Lotta, Piiu ja Markku. Lotan muistan hyvin, mutta mitkä olivatkaan niiden kahden muun hevosen nimet varhaislapsuudessani?
Minähän sitten sairastuin. On ollut paljon erilaisia vaiheita ja soisin jo niiden olevan lopussa.

Joulukuussa 2010 olin jo jopa lopettamassa kirjoittamistani, koska kyseenalaistin itseni tapahtuneen johdosta. Yritin monella tapaa koota itseäni kokoon ja nyt löysin tämän kappaleen eräästä kirjoituksestani:

" Fromm tarkastelee aihetta monelta eri kantilta. Minun onkin aivan mahdoton tuoda esille niitä kaikkia näkökohtia, jotka hän ottaa esille etsinnässään pureutuessaan ihmisyyden ytimeen. Huomaan löytäväni hänen ajatuksensa omasta ajattelustani ja maailmankatsomuksestani, kun luen kirjan viimeiset lauseet, jossa hän kiteyttää kirjan sanoman. Humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten. Selvyyden vuoksi pitää mainita, että Fromm pohtii kirjassa myös itsekkyyttä hyvinkin pitkään, koska ”älä ole itsekäs” on lause, jota terotetaan ihmisille lapsesta lähtien. Se on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne. Maailmassa vallitsevat myös toiset vastakkaiset arvot, jotka kilpailuyhteiskunta on tuonut etemme, häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu. Pieni ihminen on hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän osaisi ja jaksaisi pitää itsestään ja luovuudestaan huolta ja oman maailmansa eheänä, loppu hoituisi itsestään."

Olin silloin selaillut Erich Frommin kirjaa "Ihmisen osa" ja lukenut siellä kohtaa, jossa hän käsittelee "produktiivisuutta". Luin nuorempana ahkerasti Frommin kirjoja ja niitä on vieläkin kirjahyllyssäni. Hän kun vastasi moniin kysymyksiini.

Mennyt maailmani.
Mutta kyllä ihmisen selviytymiskeinot ovat monet. Voin vieläkin melkein elävästi tuntea sen tuskan, jonka vallassa elin tuolloin. Nyt minun on vaikea uskoa, että siitä on jo kaksi vuotta. Silloin pakenin jouluksi pohjoiseen.

Ihme ja kumma sain tänä vuonna suurimman osan joulukorteista kirjoitettua ja tänään jopa vietyä postiin. Vanhat joulukorttivalikoimani ovat pohjattomat. Öljykin tuli tilattua, mutta kaikki muu on edelleen rempallaan. Joulu varmaan menee siinä sivussa.

Siinä varmaan on Lotta oikealla.


tiistai 11. joulukuuta 2012

Kierrätystä

1500- ja 1600-luvuilla laitettiin keskiaikaisten kirjojen sivuja kierrätykseen. Suomesta on maailmanlaajuisesti säilynyt yllättävän paljon pergamenttisiä kirjojen sivuja. Uskonpuhdistus 1500-luvulla vaikutti siihen, että katolisen ajan kirjoja ja käsikirjoituksia, jotka usein olivat myös latinankielisiä, ei enää tarvittu. Kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, joka hyödynsi kirjoja sivuineen muuhun tarkoitukseen kuten voudinkirjojen kääreinä. Tällä tavalla on jälkipolville siirtynyt suuri määrä sivuja erilaisista teoksista. Nyt niitä tutkimalla pystytään saamaan kattava kuva keskiajan Suomessa liikkuneestä kirjallisuudesta. Tässä linkki Kansallisarkiston Kirjava keskiaika-sivustolle, jossa voi tarkemmin tutustua tähän asiaan.

Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla viipyisin pitempäänkin. Tämä kuva on kesäkuulta 2010. 

Kirjat ovat muutenkin olleet mielessäni ja unissani viime päivinä ja siis myös öinä, kun olen miettinyt, miten mahdun asumaan jonnekin pieneen asuntoon niiden kanssa. Tulevaisuuteni on edelleen hämärän peitossa ja monet asiat ovat viime aikoina vieneet osan yöunistani. Mutta huolimatta kaikesta pohdinnasta, minulla ei ole muuta tietä edetä kuin mennä eteenpäin. Käy sitten miten tahansa. Nuorempana hoidin kaikki asiani itse, menin myös rohkeasti ongelmia päin. Kun sitten olin lähestymässä eläkeikää, en enää pystynytkään siihen. Olin täysin nujerrettu enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa selviytymistäni. Toisaalta on  hienoa, että ihmisen tuska luo taidetta ja saa paneutumaan syvällisesti uusiin asioihin, mutta..  Ehkä meidän kaikkien elämä kiertää ja käsittelee näitä samoja teemoja. Sisareni kanssa pohdimme usein sitä, mikä on saanut meidät kokemaan sellaisia asioita, joita monet eivät kohtaa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset elävät onnellisissa avioliitoissa ja usein vielä hehkuttavat niitä. Joskus aiemmin sydäntäni kouraisi pahasti ja kysyin, miksi minä en ole saanut sellaista onnea. Olen toki saanut kaksi hienoa lasta ja kolme yhtä ihanaa lastenlasta, joista voin iloita. Ja olen toki täysin mukana muiden onnessa. Kokemukseni eivät ole katkeroittaneet minua. Siinä sivussa, kun olen etsinyt itselleni niitä "selviytymishuoneita" kuten sisareni niitä nimitti, olen pystynyt käsittelemään alitajuisesti monia vaikeita asioita. Vaikka olen armottoman yksin asioideni kanssa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Nyt olen palannut nuoruuteni tielle!

Luennot alkamassa. Vasemmalla Markus Hiekkanen ja Elina Räsänen.

Tulipa pitkä selitys. Tunteiden kierrätys on kiertänyt myös ympyrän tullen tähän päivään. Toisaalta nämä viime vuodet ovat olleet aikamoista haaskausta, jos kaikkea mitataan rahalla kuten näköjään tänä päivänä tehdään.  Olisin vaikka voinut tehdä vielä jotakin palkkatyötä, jos olisin ollut vapaa tietyistä rasitteista. Mutta turha sitäkään on pähkäillä.

Tässä kolmannessa iässä toimimme erilaisissa yhdistyksissä aivan vapaaehtoisesti ilman mitään palkkiota. Toinen vaihtoehtohan olisi pysytellä omien seinien sisäpuolella ja huomata pikkuhiljaa siirtyvänsä yhä enemmän pelkkiin arkirutiineihin omien ympyröiden pienentyessä. Itselleni tuottaa suurta iloa olla mukana karjalaisissa riennoissa omien mieltymysteni mukaisesti ja auttaa mahdollisuuksieni mukaan. Sukuseuran toiminta on myös siihen rinnastettavaa, täysin vapaaehtoista toimintaa. Harva on tietoinen siitä suuresta ilmaisen työn määrästä, mitä näissä yhdistyksissä toimivat ilolla tekevät. Kun jäämme eläkkeelle, tulemme aivan uuteen maailmaan, jossa enää harva tekeminen tuo lisäeuroja, mutta sitä enemmän tyydytystä siitä, että saamme toimia. Ilman näitä ahkeria toimijoita, myös monet kerhot ja yhdistykset kuihtuisivat kokonaan.

Huono kuva, mutta mielenkiintoinen. Siinä kirjoituskeskukset, joissa rukouskirjoja jäljennettiin 1400-luvulla. Huomatkaa, että molemmat sukuni seurakunnat ovat olleet tekemässä tätä työtä. Renko Hämeessä ja Uusikirkko Karjalassa. Kuolemajärven alue oli silloin vielä osa Uuttakirkkoa.

Ilmaisia iloja ja selviytymishuoneita on onneksi todella paljon. Palatakseni tuohon alkuun, niin eilen illalla poikkesin Kansallisarkiston keskiaikaillassa kuuntelemassa useiden tunnettujen tutkijoiden luentoja. Vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme ennen Agricolaa kertoi meille yliopistolehtori, dosentti Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta. Hän siirtyy Suomen Rooman instituutin johtajaksi elokuussa 2013. Tunnettu kirkkotutkija Markus Hiekkanen valotti minulle hyvin tutuksi tullutta asiaa taidehistorian opinnoista kertomalla Suomen keskiaikaisista kirkoista arkeologisen tutkimuksen valossa. Tuttu opiskeluni myötä oli myös FT Elina Räsänen, joka oli pitämässä meille syksyllä 2010 todella mielenkiintoista luentosarjaa Kuvan kerrostumat-otsikolla. Hänen aiheensa kosketteli  kirkkotaiteen pyhimysten esiintymisiä koruissa, alttaritauluissa ja tekstiileissä. Hänen kanssaan kävimme aikoinaan myös Kansallimuseossa tutkimassa nimenomaan näitä samoja asioita. Lopuksi vielä professori Jussi-Pekka Taavitsainen Turun yliopistosta kertoi runsaiden yksityiskohtien valossa Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöksistä ja kansainvälisestä reliikkitutkimuksesta.

Ilahduttavaa oli, että monessakin puheenvuorossa tuli Karjala esille luonnollisen osana Suomea  ja siellä tehtävät tutkimukset mm. Viipurin vanhan tuomiokirkon alueella. Lopuksi vielä katselimme salin perässä olevan näyttelyn, jossa  oli esillä joitakin Suomen vanhimpia asiakirjoja ja esineitä mm.vanhin Suomessa säilytettävä alkuperäinen asiakirja eli kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Se on alunperin peräisin Viipurin kaupunginarkistosta. Jostakin kumman syystä olen siitä erityisen ylpeä, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Ehkä koen sen edelleenkin tuovan suojaa itselleni läpi satojen vuosien tähän päivään. Tässä linkki kuvaan Kansallisarkiston sivulla, omani ei oikein onnistunut.


Tilaisuus on päättynyt.

Ehkäpä kirjoitan Pyhästä Birgitasta ja nyt esillä olleesta Suomeen luovutetusta  reliikistä myöhemmin. Silläkin kun on yhteyksiä karjalaiseen historiaamme.

Kierrätystä yhtä kaikki nämäkin asiat. Lohdullista minulle oli, kun Tuomas Heikkilä mainitsi kertoessaan pergamenttien olevan peräisin noin 1500 kirjasta, että eihän se ole mitään teidän (meidän kuuntelijoiden) kotikirjastojenne rinnalla. Ehkä en ensi yönä näekään enää liian epätoivoisia unia kirjoista.

Tämän ehdin liittää eilen illalla Facebookiin seuraavalla tekstillä: Jokin kumma vaan vetää sinne yliopistokortteleihin illan hämärtyessä. Kun kävelin keskiaikaluentojen jälkeen Kansallisarkistosta, kohtasin tutun talon ja sen ikkunat ylimmässä kerroksessa. Nyt kotona vasta tajusin, että sininen viiva oli Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina juhlavuoden huipentuma,nk. Unioninakselin yllä oleva valotaideteos.
http://www.helsinki200.fi/juhlavuoden-ohjelma/sininen-viiva-syttyy-unioninakselin-ylle