keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kävelyllä kameran kanssa


Lumisade tuntuu vain kiihtyvän. Aamulla se oli vielä niin mukavan näköistä, että oli pakko tehdä reipas ulkoilulenkki ja samalla kiertää kauppaan.  Ulkona kuljeskellessani tapasin erään lähistöllä asuvan vanhemman rouvan jopa parisen kertaa. Hän kulkee vapaana juoksevan perhoskoiran kanssa. Koira, Lexi nimeltään riensi tapansa mukaan minua tervehtimään haluten leikkiä. Toisella kertaa tavatessamme rouva kysyi, minne minä olen jättänyt koirani, kun hihna roikkui taskustani. Kerroin kameran olevan minun koirani. Rupattelimme sitten niitä näitä hetken, kunnes jatkoin matkaani metsän kautta kylille.



Jaksan todellakin kulkea taas entiseen malliin ja ehkä kevään mittaan pidennän nyt muutaman kilometrin lenkkejäni entisestään. Minulle suurin houkuttelija on sää, erityisesti valokuvauksellinen sää. Tänään ottamissani valokuvissa lumihiutaleet tulivat näkyviin, kun käytin salamaa. Valokuvauksellisen sään tunnistaa valosta. 

Itse asiassa myöhemmin iltapäivällä tiheän lumisateen aikana maailman ollessa mustavalkoinen, teki taas  mieli lähteä kuvaamaan. Siellä tuuli ja sakea lumisade tuli välillä vaakasuoraan. Viedessäni Artun kotiinsa totesin kelin alkavan muuttua entistä huonommaksi ja se on vain siitä huonontunut. Jäin mieluummin katselemaan ikkunasta nauttien samalla hiljaisuudesta. Lumisade eristää kaikki äänet kaukaisuuteen. Tulee lapsuus mieleen. Kun tänään olin tulossa metsästä Hyvinkään tielle, kuulin ambulanssiin, paloauton ja ties minkä äänet kylältä. Otin siinä valokuvan ajatellen, että valokuvasta ei voi mitenkään kuulla ääniä. En laita kuvaa tänne, kun siitä ei kuulu ääntä.


Joskus on vaikea uskoa, että  valokuvauksessa kuten kaikessa muussakin on tultu näin pitkälle.  Tämän kuvan olen ottanut kesällä  2009 Visavuoressa Emil Wkströmin valukuvapimiöstä.

Jokunen aika sitten aloin tehdä pikku videoita kamerallani. Oikeastaan ajattelin niiden olevan eräänlaisia päiväkirjoja, joissa kerron ajankohtaisista asioista. Innostuin aiheesta uudelleen, kun kävin läpi vanhoja videoita, niitä joita tein kesällä 2009 ja sen jälkeen. Löysin muutenkin kaikenlaisia pikku aarteita mm. videonpätkiä matkoilta ja sukukokouksista. 

Videon tekeminen on varsin paljon vaativampaa kuin kuvien näppäily. Jotta niitä olisi muidenkin kiva katsoa, ne pitää suunnitella hyvin. Yritin katsoa YouTubesta joitakin videoita koskien Roomaa ja löysin muutaman tosi hienon, mutta ne olivatkin Helsingin Medialukion tekemiä. Tässä linkki yhteen medialukion ”Muistikuvia Roomasta” videoihin. Turistien tekemissä videoissa on liikaa meteliä ja liikettä.  Pitääpä perehtyä tuohon YouTubeen vihdoinkin paremmin, jotta voin kokeilla sitä julkaistessani sitten joskus omia videoitani. Yritin kerran ladata yhtä videota Facebookiin, mutta se oli kai liian pitkä sinne. Perästä kuuluu.

Alex jaksaa tutkia. Pian tulee 1 vuosi täyteen.

Jos nimittäin näihin asioihin riittää aikani kymmenien muiden tarpeellisten puuhien joukossa. Toisaalta elämähän on pieniä askelia vähän kerrallaan ja joka päivä uusien asioiden opettelua. Tällä hetkellä menen taas eteenpäin monessakin mielessä, mutta varsin maltillisesti. Päivässä ei rakennettu Roomaakaan. Lumisade tuntuu vain kiihtyvän, hurja keli on tiedossa ja huomenna viimeistään minulla taas lumitöitä. Tästä tuli nyt vihdoin täytettä "naiivin naisen muistelmiin."


Mummin kivikokoelmat ovat kiinnostavia.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Palapelin keskeltä erään aukion laidalle - Rooma ennen ja 2008


Kirjoitukseni ovat jääneet viime aikoina muiden asioiden alle. Kun vihdoin on ollut aikaa kirjoittaa, olen jo niin väsynyt, että mitään ajatuksia ei enää irtaudu.  Monta ajatusta on pyörinyt päivän mittaan päässäni ja olen vain odottanut rauhallista hetkeä istuakseni koneeni ääreen valkoisen paperia muistuttavan kutsuvan sivun ääreen. Joskus olen jopa aloitellut jostakin aiheesta, mutta seuraavana päivänä se on tuntunut mahdottoman typerältä jatkettavaksi saati julkaistavaksi.

Tuolla ylhäällä on Pincion kukkula,.
Tälläkin viikolla on edessä taas kaikenlaista muuta touhua, että voi olla vaikeaa edetä missään asiassa loppuun saakka. On vain tyydyttävä tähän elämän palapeliin, joka ei koskaan tahdo valmistua. Eilen ja tänä aamuna keräsin jonkin verran tavaraa keräykseen, peittoja ja tyynyjä. Viikolla varasin kirpputoripöydän helmikuun lopulle. Paperitavaraa käyn koko ajan läpi. Rooman matkan majoitus on myös rasittanut minua, kun kerran lähdin tutkimaan vaihtoehtoja. Vanha matkanjärjestäjän ja matkaoppaan mieli kun jostakin syystä aktivoitui, vaikka olen päättänyt sitä hillitä.  


Vanhassa blogissani matkustelin useinkin käymissäni kaupungeissa ja paikoissa uudelleen ja myös tutustuen paikkoihin, jotka matkalla ollessani ohitin, usein aivan vierestä.  Eilen olin jo vähällä lähteä Pariisiin, kun sattumalta muuta etsiessäni osuin taiteilija Charles Le Brun’iin, joka Ludvig XIV:n mielestä oli kaikkien aikojen suurin ranskalainen taiteilija. Ehkä hänen kuninkaasta maalaamansa  maalaus esittää minun suosikkikuninkaani mahdollisimman oikean näköisenä.  Nuorena koulutyttönä kirjoitin kouluaineita hänen hovistaan Ranskan historian ollessa silloin minulle niin mahdottoman rakas aihe. Le Brun’in tie vei myös Roomaan. Hän oli päässyt kardinaali Richeliuen suosioon jo teini-ikäisenä, joka tilasi häneltä useita teoksia. Silloisen kuninkaan, vielä Ludvig XIV:n isän Ludvig XIII:n ykköstaiteilija Nicolas Poussin kiinnitti huomionsa nuorukaiseen ja vei hänet Roomaan, jossa Poussin muutenkin vietti suurimman osan elämäänsä ja jossa myös kuoli ja haudattiin vuonna 1665. Le Brun opiskeli ja tutki Roomassa erityisesti Rafaelin taidetta kolmisen vuotta ja palasi sitten kotiin.

Poussin on haudattu San Lorenzo in Lucinan kirkkoon. Olen kirjoittanut juuri tämän kirkon kohdalle erinomaiseen Marja-Liisa Polkusen Rooman opaskirjaan (Suomalainen matkaopas.2007) sivulle 113 huomautuksen 3.10.2009 ”käy täällä”.  Oletan, että olen silloin lukenut jostakin kirkon vanhasta kristinuskon historiasta.  Sitä pidetään yhtenä Rooman ja ehkä koko maailman vanhimmista kristillisistä kirkoista. Tosin nykyinen basilikakirkko on rakennettu 1100-luvulla ja sisätilat on uusittu 1850-luvulla.  Mutta arkeologisissa kaivauksissa kirkon alta on löydetty vaikka mitä mm. siellä on jäännöksiä varhaiskristillisen ajan talosta 200-luvulta ja vielä vanhempaa perua olevaa aineistoa aina keisari Augustuksen ajalta.  Siellä on siis käytävä ja vielä parempi olisi, jos pääsen tutustumaan maisemaan kirkon alla. Ylipäänsä Rooman alla on kesken lukemattomia arkeologisia tutkimuksia. Uusi kaupunki on kasvanut vanhan päälle.


Maisemasta tulevat mieleeni viime Rooman matkallani maaliskuussa 2008 lentokoneesta ottamani valokuvat koneen ollessa jo laskeutumassa ja lähestymässä Rooman lentokenttää. Lensimme myöhemmin muistaakseni vielä varsinaisen kaupungin yli, kuitenkaan en enää siinä vaiheessa kuvannut.  Siirryin silloin omalle paikalleni pois ikkunan ääreltä, kun turvavyö piti kiinnittää. Kuvat tulivat mieleeni eilen, kun tutkin, missä Rooman lentokenttä Fiumicino sijaitsee.  Aivan kentän läheisyydessä on sijainnut antiikin Ostia, Rooman satamakaupunki. Kaupungin sataman rantaviiva on vuosisatojen kuluessa jäänyt usemman kilometrin päähän sisämaahan. Nk. Trajanuksen portti, kuusikulmainen järvi näkyy kartoissa vieläkin. Täältä löytyy video  ja muuta tietoa alueen arkeologiasta.


Porta del Popolo Via Flaminialta kuvattuna. Vasemmalla näkyy Santa Maria del Popolon  torneja.


Francisco Mochin tekemä patsas Paavalista portin oikealla reunalla. Vasemmalla on kuvattu Pietari. Veistokset ovat noin vuodelta 1630.
Tässä portin ulkopuoli joskus muinoin. Kirkko siis vasemmalla portin toisella puolella.

Palautin vielä mieleeni ensimmäiset vaikutelmat Roomasta, kun lähdimme hotelliin saapumisemme jälkeen kävelylle. Asuimme Via Flaminia 33:ssa sijaitsevassa hienossa River Palace-hotellissa aivan lähellä Rooman pohjoista porttia Porta Flaminiaa, josta aikanaan matkalaiset pohjoisesta päästettiin sisään kaupunkiin.  Rooman ympärille rakennettiin vuonna 271 keisari Aurelianuksen toimesta muuri ja näillä tienoin olimme tuon massiivisen muurin pohjoisosassa. Portin nimi on nykyisin Porta del Popolo.  Paavi rakennutti portin takana olevan aukion Piazza del Popolon vuonna 1538 luodakseen kaupunkiin saapuville mahdollisimman vaikuttavan sisääntulon. Em. Rooman opaskirja kertoo aukion vaikuttavuudesta, vaikkapa että se toimi julkisena teloituspaikkana, joten matkailija näki siellä porttiviranomaisten lisäksi pyövelin tarvikkeet ja 1813 lähtien myös giljotiinin. Viimeiset teloitukset aukiolla ovat Wikipedian mukaan tapahtuneet vuonna 1826.  Piazzasta riittää kertomuksia. Joka tapauksessa tämä iso ovaalinmuotoinen, eloisa aukio oli minun ja sisareni ensimmäinen kunnon kohtaaminen Rooman kanssa. Voin myös suositella asumista aukion nurkilla sen keskeisen ja loistavan sijainnin vuoksi.

Giovanni Battista Piranesin etsaus vuodelta 1750 portilta kohti Via del  Corsoa.
Piazzalta kahden kupolikirkon välistä lähtee suora Via del Corso kohti Rooman eteläosia. Sen vieressä on Pincion kukkula puistoineen ja Via Del Muro Torton takana suuri Villa Borghesen puisto.  Jo pelkästään tällä alueella riittää tutkittavaa. 

Tässä kuva portin sisäpuolelta. Santa Maria del Popolon kirkko on tästä kuvasta oikealle. Kuvia siitä minulla on myös sekä sisältä että ulkoa. Tuolla Berninin muotoilemassa sisäpuolisessa portin fasaadissa lukee: felici faustoque ingressut anno dom MDCLV eli onnelliselle ja suotuisalle saapumiselle armon vuonna 1655. Tervehdys oli tarkoitettu Ruotsin ja myös meidän kruunusta luopuneelle kuningattarelle Kristiinalle, joka saapui Roomaan joulukuusa 1655 valtavian seurueensa kera. Se on sitten toinen tarina.
Piazza del Popolon portin vieressä sijaitsee Santa Maria del Popolon kirkko, jonka paikalla kerrotaan siihen haudatun keisari Neron kummitelleen. Paikalle rakennettiin kappeli jo vuonna 1099 haamun karkoittamiseksi. Myöhemmin vuonna 1227 Gregorius IX rakennutti paikalle kansaa (popolo) varten suuremman kirkon. Arkkitehti Donato Bramante lisäsi vuonna 1501 augustinolaismunkkeja varten munkkikuorin, jossa sääntökuntaan kuulunut Martin Luther asui Rooman vierailunsa aikana vuonna 1512.   Kuuluisa Bernini muokkasi rakennuksen barokin tyyliseksi 1600-luvulla. Kirkossa on maalauksia Pinturicchiolta,  Raffaellolta ja Caravaggiolta.

Tämä Giovanni Maggin piirros kirkosta on vuodelta 1625.
Huomaan tätä kirjoittaessani, että voisin kirjoittaa jokaisesta aiheesta monta sivua enkä sittenkään koskaan ole valmis. Runsaudenpula on edessä tulevallakin Rooman matkalla. Kirjoittamalla yritän toisaalta selventää itselleni, mitä valitsen tällä kertaa kohteikseni. Valokuvaukseen aion kuitenkin satsata. Miksi muuten olen ollut unissani kuvaamassa Roomaa. Nyt on muutenkin pakko lopettaa, tulee keskeytys...

Paluu arkeen.. Lenkkeilyt olen myös aloittanut ja tuntuu, että kunto alkaa olla entisellään. Nyt sataa lunta...

lauantai 19. tammikuuta 2013

Päivitystä ja päivittelyä


Usein iltaisin päivittelen sitä, miksi jaksan niin vähän, vähemmän kuin aiemmin, vähemmän kuin koskaan aiemmin, mutta enemmän kuin tuon hirveän viime talven ja kevään aikana. Eilen kaiken muun lomassa sulatin pakastinta. Uudet pakastimet ja näköjään jotkut vanhatkin kuten äitini vanha pakastin nk. askarteluhuoneessa eivät vaadi sulattamista, mutta tämä minun keittiössäni oleva laite oli taas kerännyt paksut jääkerrokset lokeroihinsa.  Kun sopivasti sattui parin päivän kova pakkasjakso, ryhdyin toimeen. Tuleepa samalla siivottua sisältöäkin. Yhtä siivoamista tulee tämä kevät muutenkin olemaan.  Talo ilmestyy pikku hiljaa kevään kuluessa myyntiin enemmän ja enemmän ja minun tulevaisuuteni on hämärän peitossa. Mutta jotenkin se vaan on alkanut tuntua kiehtovalta.

Kuvanihan eivät useinkaan ollenkaan liity tekstiini, mutta valikoin niitä silloin tällöin joskus esitettäväksi, etteivät ne ole ihan turhaan otettuja. Tässä istun Ahvenkoskella Kotkan lähellä 30.6.2008 ihailemassa hienoa maisemaa paikassa, johon ei varmaan enää edes pääse. Kirjoitin aiheesta 4.8.2012. Olen juuri jäänyt eläkkeelle ja monet isot asiat odottavat toimenpiteitäni.
Iltamyöhään nukkumaan käytyäni kaipasin lapsen lailla vanhempiani, ikäväni oli todella tuntuva ja itkettävä. Olin heidän ensimmäiseksi syntynyt lapsensa, vanhin koko sisarussarjasta. Yhtäkkiä siinä ennen uneen vaipumista, tunsin sen kaiken lämmön, jota olin saanut vuosikymmeniä sitten. Viimeinen ajatukseni oli kirjoittaa heille kirje sinne toiselle puolelle.  He ovat olleet jo pitkään poissa, mutta siitä huolimatta edelleen aika ajoin hyvin läsnä olevia.  Vanhempiemme kuoltua jäämme tavallaan yksin tähän maailmaan huolimatta muusta suvusta ja ystävistämme.


Olen tavallaan kuronut välimatkaa elävien ja kuolleiden valtakuntien välillä ylläpitäessäni kiinnostustani heidän elämänkohtaloonsa. Pikku hiljaa olen tutkinut ja järjestellyt  sitä sekalaista kirjallista materiaalia, jonka keräsin haltuuni tyhjentäessämme äitini kuoltua vanhempieni viimeistä asuntoa Hämeenlinnassa. Jokaisen kirjeen, valokuvan ja lehtileikkeen taakse on piiloutunut tarina, jonka voin avata. Näiden tarinoiden kirjoittaminen on yksi elämäntehtäväni. Pienten ihmisten tarinat, niiden vienti kirjalliseen muotoon, onko se oikea tapa?  Ne tarinat kulkevat suurempien tarinoiden rinnalla, edessä ja takana lomittuen niihin, tarinoiden, jotka liittyvät maamme historiaan. Olen edelleen täysin ymmälläni, missä muodossa jatkan. Välillä olen käsitellyt jotakin palasta blogeissani. Verkossa oleva materiaali saattaa kadota kuten minun vuosikausien aikana kirjoittamani blogit  hävisivät kuvablogi.comin loputtua viime kesänä aivan yllättäen.  Ne ovat printattuina kuvineen  ja  vieläpä päivämäärin merkittyinä tiedostoina tallessa, mutta niiden etsiminen ja järjestäminen vaatii työtä.

Rooma maaliskuun alku 2008 Palatinuksen vehreällä kukkulalla menneisyyden äärellä.
Olen toki vähän hullu, kun pidän yllä tällaista haavetta. Varsinkin kun minulla on aivan riittävästi muuta tekemistä.  Joku voi myös ihmetellä, kun en ole vielä saanut mitään aikaiseksi.  Minullekin tulee sama mieleen, kun kuulen muiden saavutuksista. Mutta eikö asia ole niin, että lopuksi, kun aika on kypsä ja olemme valmiita, silloin syntyy jotakin vauhdilla? Ja toiseksi, onhan tässä ollut pitkään, kohta lähes 10 vuotta niin paljon raskaita asioita, joita on pitänyt kuljettaa rinnalla ja mukana.

Tämä kuva tuli kuva-arkistojeni syvyyksistä esiin. Kamerani on sen itselaukaisulla ottanut 19.4.2008 Naantalissa, kun osallistuin ensimmäisen kerran Sirkiän sukuseuran perustamista suunnittelevien kokoukseen. Osa tästä porukasta on tällä hetkellä saman vuoden syksyllä perustetun sukuseuran hallituksessa. Seuraava hallituksen kokouksemme on ensi viikolla Karjala-talolla.
Muuten yhdistys- ja kerhotoiminta on jälleen vilkastunut.  Alkuviikosta kävin Keravan kirjastossa kuuntelemassa, kun toimittaja Hannu Taanilan tunnilla oli vieraana presidentti Tarja Halonen. Porukkaa oli jälleen niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet kuuntelemaan. Jouduin monien muiden mukana kirjaston satuhuoneeseen, jossa saimme seurata haastattelua isolta näytöltä. Olipa tietorikas ja samalla viihdyttävä ja hauska tilaisuus!


Keskiviikkona osallistuin tuusulalaisten sukututkijoiden kerhoiltaan omassa kirjastossamme. Miikka Hanhilahti kertoi kirjoittamastaan ja kokoamastaan kirjasta, jonka nimi kertoo oikeastaan vain osan teoksen laajasta sisällöstä,. ”Kalle & Aino Hanhilahden elämäntaival Mouhijärveltä & Perttelin Pajarista Tuusulan Kaunisnummelle” viittaa hänen isovanhempiinsa.  Täältä löytyy kirjasta lisätietoja.  Tämäkin tilaisuus pisti minut pohtimaan omien projektieni ”pitkäpiimäisyyttä”.

Tässä sisareni Heljän ottamassa kuvassa olen kuvaamassa Colosseumia Roomassa.
Viikolla meillä oli myös Helsingin Kuolemajärvikerhon vuosikokous.  Äitini suvun kotiseudusta on pikkuhiljaa tullut myös minun kotiseutuni.  Kun kirjoitan niistä aiheista samoin kuin hämäläisestä synnyinkodistani, voin palata milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, joihin en enää pääse käymään. 

Jokainen kerta, jokainen tapaaminen muiden ihmisten kanssa tuo jotakin uutta ja vie asioita eteenpäin.  Olen usein sanonut, että äitini varmaan kääntyisi haudassaan, kun hän tietäisi, mihin kaikkialle olen joutunut tai paremminkin mennyt hänen kuolemansa jälkeen.  Samaa koskee tarinoita hämäläisestä lapsuudenkodistani ja kotikylästäni.  Sieltä kumpuaa isäni perintö, kiinnostukseni historiaan ja juuri näihin asioihin, joihin aiemmin viittasin. On mahdottoman hienoa, että pystyy jakamaan niitä ja niihin liittyviä asioita muidenkin kanssa.

Tässä kirjoitan postikortteja Pietarinkirkon katolla.


Tässä ne ovat menossa postilaatikkoon. Siellä katolla.
Tämä kirjoitus ei muuten ole oikein mistään kotoisin, siksi tuo otsikko.  Ongelmani on lähinnä runsauden pula ja se, että nostan sieltä jotakin valoon.  Viime aikoina olen Facebookissa kertonut Rooman innostuksesta, joka heräsi siitä, kun opiskelutoverieni kanssa suunniteltu keväinen Rooman matka alkaa toteutua. En voinut sitten millään jäädä siitä paitsi. Siksi seuraavaksi ehkä muistelen Roomaa ja Italiaa,  jonne olen siis myöhemmin keväällä lähdössä huolimatta siitä, etten heittänyt kolikkoa Trevin suihkulähteeseen viime käynnilläni.

Muut kyllä heittivät kolikkoja suihkulähteeseen. Osuimme ensimmäisenä iltana iltakävelyllä aivan sattumalta paikalle. Asuimme River Palace-hotellissa  Piazza del Popolon ja Pincion kukkulan kupeessa, joka oli  aivan erinomainen paikka, vaikka ei sijaitsekaan nk. keskustassa.
Osan Roomaa koskevasta kirjallisuudesta olen jo nostanut esiin.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Vapaapäivä


Uuden vuoden alkaessa haluamme usein tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa meteliä.


Polulle kauas oli vanhan, nyt internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.

Voin milloin tahansa siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista. Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?


Samalla kun siirryin kuvan paikkaan, voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä 1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee. Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.







Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse.
Tänään vietin vapaapäivää. Olen usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä. Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen, ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin ja sosiaalinen.

Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän.


Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato,  jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja.
Joulun aikaan sain runsaasti postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita en itse muistanut. Postcrossingissakin oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä Deltiology ja saksaksi Philokartie. Täällä siitä kerrotaan suomeksi.

Tänään kirjoitin postikortit: Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle, Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan, Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni  Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä kirjoitus tänään.