lauantai 23. maaliskuuta 2013

Ajan raskaus


Onkohan jossakin häämöttämässä sellainen aika, että ehtisin tehdä jotakin oikeasti?  Minusta tuntuu koko ajan, että raapaisen monia asioita saamatta mitään kunnolla aikaiseksi. Taitaa olla niin, että meillä jokaisella on aivan ikiomat mittapuut, joiden mukaan arvostelemme toimiamme.
Tässä eräänä päivänä alkuviikosta ystäväni mainitsi ollessani hänen luonaan kahvilla, että omenapuutkin pitäisi leikata.  Olin vähän aikaisemmin kiinnittänyt huomiota oman pihani pilviä hipovaan omenanpuun oksaan samalla kun katselin, miten ihmeessä ylettyisin katkomaan mäntymetsäni puiden kuivanneita oksia.  Mäntymetsäksi voi hyvin kutsua puutarhaa, jossa kasvaa kymmenisen isokokoista saaristomäntyä.  Nyt kun lumi vielä peittää pihan, niin aamuisin se voi olla niin kovapintaista, että sen päällä pystyy seisomaan ja ulottuu ylemmäs.  Aamut usein vilistävät ohi muuta tehdessä ja iltapäivällä aurinko on lämmittänyt  lumen pinnan.  Sen verran voin tehdä, että luen puiden leikkausohjeet.  Niissä sanotaan, että hyvän sadon varmistamiseksi hedelmäpuita on leikattava usein.  Taidan tässä joku päivä tarkastella asiaa tervettä järkeä käyttäen ja jättää jatkon tuleville asukkaille, jotka todennäköisesti kuitenkin kaatavat säälimättä pihan kaikki puut.  Maailma ja ihmisten arvostukset ovat muuttuneet. Vanhaa pihaakaan ei saa koskaan takaisin muuta kuin antamalla ajan kulua eikä sitä saa silloinkaan samanlaisena takaisin.

Kunta-asioita


Viikolla kävin Tuusula-seuran vuosikokouksessa, jossa otettiin kantaa kuntamme palasiin pilkkomis- ja jakamissuunnitelmiin, jotka kumpuavat metropolihallinnon suunnitelmista.  http://www.hs.fi/paivanlehti/kaupunki/Helsingin+seudulle+tulisi+nelj%C3%A4+kuntaa/a1362125585761?src=haku&ref=arkisto%2F 

Pöyristyttävää jo sinänsä olisi, että historiallisesti toiseen joukkoon kuuluva Tuusulan eteläosa liitettäisiin osaksi Vantaata.  Sote-alue-kysymys on toinen asia , joka vie samaan suuntaan.  http://www.hs.fi/kotimaa/Sote-ehdotus+Helsinki+Espoo+ja+Vantaa+vastaisivat+palveluista+pikkunaapureille/a1363661016468

Kokouksessa todettiin, että nyt on viimeinen hetki ottaa asiat omiin käsiin ja rakentaa yhteinen linja muiden Keski-Uusimaan kuntien kanssa. Tuskin  edes me asiaa sivusta seuranneet  pystymme täysin ymmärtämään, mistä tässä kaikessa  oikein on kysymys.  Ja toisaalta  välittääkö moni nuoremman sukupolven edustaja siitä, mihin kuntaan me jatkossa kuulumme  ja minne päin käännämme katseemme, kun haemme palveluja.

Olen jo aiemmin ollut silmät pyöreinä, kun aina asioiden edellä kulkee se sama väittämä, että näin tehdään, koska väestö vanhenee ja siksi tarvitaan uudelleen organisointia.  Eikö tämä koko juttu maksa myös mielettömän paljon?  Maailma menee aina vain vaikeammaksi ymmärtää. Toivon kuitenkin jaksavani ymmärtää sitä edes jotenkuten elinpäivieni loppuun saakka.


Sama paikka kuvattuna  ylhäällä viime viikolla 19.3.2013 ja alhaalla 2.2.2009

Tamminiemi

Viikolla kävin myös Helsingin Kuolemajärvikerhon kanssa tutustumassa Tamminiemeen. Esittelyn aluksi saimme kuulla ensi kesänä Ilmajoen musiikkijuhlilla Kekkosesta tehdyn oopperan pääosissa esiintyvien Jyrki Anttilan ja Raimo Laukan laulua.  Tamminiemen huoneita kiertäessäni tuli mieleen, että tänä päivänä monet nuoret ovat rakentaneet itselleen yhtä komeita ja suurempia pytinkejä, jolloin Tamminiemi saattaa tuntua niiden rinnalla vaatimattomalta. Siinä taas tuli mietittyä maailmamme arvojen muuttumista.
Tässä olemme menossa saunalle ja kahvilaan.

Sukututkimukset

Melkein suoraan Tamminiemestä jatkoin Tuusulan sukututkimuskerhon kokoukseen, jossa tällä kertaa pääaiheena oli Mika Waltarin ja Sylvi Kekkosen sukulaisuussuhde.  Maija Kajander, joka itsekin oli viides serkku Mika Waltarin kanssa, valotti meille tämän äidin puoleista sukuhistoriaa.  Sylvi Uinon äiti oli Pietarissa toimineen kultasepän (Thomas Stenberg)  tytär Emilia Stenberg.  Mika Waltarin isoisä eli äidin isä (Johan Johansson) oli samoin Pietarissa kultaseppänä.  Sukuyhteys syntyi näiden kultaseppien kautta, kun Johan Johansson meni naimisiin Mika Waltarin isoäidin Maria Wilhelmiina Trappin kanssa, joka oli siis alun perin  Pornaisista kotoisin ja jonne hän myös Pietarista palasi.

Olin noiden sukujuttujen jälkeen todella väsynyt ja sammahdin tosi aikaisin nukkumaan. Heräsin aamulla aikaisin ja Mika Waltarin elämänkerrat kirjahyllyssäni alkoivat polttaa.  Tutkinkin heti, mitä kirjoissa näistä asioista kerrotaan. Uudemmassa Unio Mysticassa, jonka Panu Rajala on kirjoittanut, sukulaisuussuhde todellakin mainitaan sivulla 30, jossa kerrotaan, kuinka  Waltarin perheen asuessa Mikkelissä  äidin pikkuserkku  Sylvi Uino ulkoilutti perheen poikia .  Ritva Haavikon toimittamassa, vuonna 1980 ilmestyneessä  teoksessa ”Kirjailijan muistelmia”, Mika Waltari kertoo sukunsa vaiheista melkein samoin sanoin, kun tilaisuudessa kuulimme. 

Menossa tutustumaan Sipoon  vanhaan kirkkoon kesällä 2006. Olimme tulossa Pornaisista, Mika Waltarin maisemista, jossa kävimme kesäretkellä, Anna ja minä.

Vanhat blogit, tämä talvi ja vähän muitakin

Muiden sukututkimukset innostavat taas hetkeksi omien puoleen, vaikka aikani rapisee ohitse aivan liian nopeasti. Ehdin lukea jutun jos toisenkin ja siinä kaikki. Talvipäivät valuvat  toisinaan käsistä milloin yhden milloin toisen asian viedessä huomioni.  Suoraan sanoen nautin välillä vain olemisesta.

Alkuviikosta riensin parina päivänä Tuusulanjärvelle, jossa tänä kevättalvena on mahtavat  luistelu-, hiihto- ja kävelyradat. Viikonloppuina sinne ei kannata lähteä, koska monet muutkin ovat tulleet paikalle ja on melkein mahdoton saada päiväsaikaan parkkipaikkaa. Arkipäivisin tilaa riittää.  Viime vuosien talvina tällaista mahdollisuutta jääelämään ei olekaan ollut, koska lunta on tullut niin paljon jo siinä vaiheessa kun järvi ei ole vielä kunnolla jäätynyt.  Kiertelin itse asiassa siellä viimeksi helmikuussa 2009.  Kirjoitin siitä 3.2. 2009 silloiseen blogiini seuraavaa:
"Iltapäivästä tulikin mahdottoman hieno. Ajattelin ensin lähteä pienelle kävelylenkille, kävellä lähellä kotiani olevalle yhdelle Tuusulanjoen ylittävälle sillalle kameran kanssa. Minulla on tuhansia kuvia sillalta, koska niin usein kävelylenkkini kulkevat sen ohi ja päiväsaikaan en voi lähteä minnekään ilman kameraa.  Mutta mieleni muuttuu koko ajan, uusia ideoita tulee. Loppujen lopuksi ajoin autolla Tuusulan kirkolle. Kiertelin ensin hautausmaan ja kirkon ympäristön ottaen kuvia joistakin haudoista (Halonen ja Aleksis Kivi jne) .

Sitten laskeuduin Tuusulanjärvelle. Olen aikoinaan asunut kirkon välittömässä läheisyydessä. Olenkin ikuistanut maisemaa kirkon rannasta kohti Järvenpäätä myös tuhansia kertoja vuosikymmenien ja erityisesti viimeisimmän 5 vuoden aikana, kun olen kuvannut digikameralla. Järvelle on nykyään talvisin aurattu leveät luistinradat ja niiden viereen tehty parikin latua. Tuusulan puoleinen rata kiertää ympyrän kaartuen lähellä Halosenniemeä toista rantaa pitkin takaisin. Järvenpään puolella on omansa. Päätin kävellä Tuusulan puoleisen kierroksen, koska halusin kuvata talvista Halosenniemeä järveltä päin. Fjällbon kohdalla poikkesin rantaan kuvaamaan polkua rannassa ja sen ympärillä kaartuvia mäntyjä. Kunpa osaisin maalata tai kunpa minulla olisi malttia opetella maalaamaan. Paremman puutteessa maalaan runsaasti kameralla.

Viime vuonna tähän aikaan oli myös vielä näin paljon lunta. Muru seuraa ikkunasta naapurin Mökää.
Luistelijat ja hiihtäjät olivat pääsääntöisesti vanhempaa väkeä, olipa yksi lähtenyt potkukelkalla liikkeelle.  Kaikenlaisia luistimia oli käytössä. Retkiluistimet ja sauvat ovat varmaan paras yhdistelmä.  Onnelan rannassa niitä vuokrattiin 25 euroa/2 tuntia.  Kannattaa varmaan ostaa heti alkuun omat, koska hinta on naurettavan kallis.

Kun tulin Fjällbon rannasta takaisin radan reunaan, kaunoluistimilla luisteleva nainen kaatui komeasti edessäni. Kun hän nousi ylös, hän lensi saman tien toiselle puolelle. Olisin auttanut, mutta eipä hän sitten tarvinnutkaan apua. Hän sanoi olevansa ensimmäistä kertaa kokeilemassa luistimia, jotka myös näyttivät aivan upouusilta. Ne hän oli ostanut jostakin 20 eurolla. En kyllä lähtisi kaunoluistimilla, niin vaikeat ne olivat minulle aikoinaan Kouluaikoina en koskaan oppinut luistelemaan kunnolla. Toivotin hänelle hyvää jatkoa.

Jäässä risteili paljon halkeamia, vaikka onhan se paksua ja kestävää. Krapin saunan ja Taistelukoulun kohdalle oli tehty avannot uimista varten. Ilma oli mitä parhainta hengittää ja kulkea, pieni pakkanen oli juuri sopiva ja aurinko lämmitti. Kuvaaminen iltapäivän kirkkaassa auringonpaisteessa lumen häikäistessä ei ole helppoa, mutta räpsin tapani mukaan ahkerasti paljon kuvia ja karsin niitä sitten, kun olen siirtänyt ne tietokoneelleni. Sain kuvattua Halosenniemeä ja siitä käännyinkin toiselle puolelle kohti jykevää Sarvikalliota. Kallio peitti auringon. Valon ja varjon erot tulivat jyrkiksi. Vähensin ilmiselvästi kuvaamistani paitsi otin pari omakuvaa varjostani. Josko voisin niitä käyttää johonkin tarkoitukseen. Tuntui että porukkaa alkoi olla vähemmän liikkeellä, kello lienee ollut siinä 15.30.
Ajattelin Pekka Halosta hiihtämässä järvellä kun olin samassa paikassa, missä hänkin aikanaan kulki. Hän oli etsimässä kuvauskohteita ja ehkä paikkaa tulevalle ateljeelleen ja kodille. Puhelin pärähti soimaan laukussani. Elisa Torniosta soitteli. Olin äskettäin kysellyt sähköpostilla häneltä, mitä pakkaan matkalaukkuuni, kun ensi sunnuntaina lähden hänen mukanaan Tornioon ja myöhemmin Leville. Puhelun ajan olin Sarvikallion varjossa. Oli jännä sanoa Elisalle, että soitit minulle keskelle Tuusulanjärveä. Keskustelimme viikonlopun ohjelmasta ja tosiaan siitä, mitä otan mukaani kameroiden lisäksi. Aion kuljettaa myös kannettavan tietokoneeni sinne, koska olen ostanut sen nimenomaan matkoja varten.  Hän tulee etelään jo viikolla ja menee ensin siskonsa luokse Espooseen. Menen jo lauantaina tapaamaan häntä Vantaalle ja samalla kuuntelemaan hänen työhönsä liittyvän amerikkalaisen gurun esitelmää. Sen jälkeen menemme syömään jonnekin. Sunnuntaiaamuna hän noutaa minut mukaansa ja pitkä matka Tornioon alkaa. Siitä onkin jo aikaa kulunut, kun olen viimeksi Lapissa ollut, ainakin 15 vuotta. Nyt katson asioita aivan uusin ja kiireettömin silmin. Osa minusta on nykyään aivan toinen ihminen kuin silloin. Sitä se vanheneminen tekee.

Tammikuussa 2008  (12.1.2008) Tuusulanjärvellä näytti tältä.

Kun olin Tuusulan kirkon kohdalla päätin oikaista ladun viertä pitkin järven poikki. Se olikin raskasta, koska lunta on kuitenkin aika paljon. Lapsiperheitä tuli nyt rannalle harjoittelemaan luistelemista vanhempien päästyä töistä. Huomasin olevani tosi nälkäinen, sillä olin viimeksi syönyt aamulla pari ruisleipäviipaletta. Onneksi kotona oli eilen päivällisen tähteet, jotka tarvitsi vain lämmittää."
Itse asiassa samoja asioita kirjoitin myös edellisenä päivänä edelleen lähettämääni päiväkirjamerkintään, johon viittasin blogini alussa:
"Koko kansa kirjoitti eilen päiväkirjaa.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaisten Naisten Liitto keräsi kansanrunousarkistoon päiväkirjamerkintöjä tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Samanlainen keräys järjestettiin tasan 10 vuotta sitten eli 2.2.1999 ja silloin arkistoon kertyi yli 23.000 päiväkirjaa. Aineistosta tehtiin tutkimus ja julkaistiin teos Suomalaisen päivä (SKS2001)."
Tosin merkintäni kertoi myös muista asioista kuten unistani ja rauhattomasta nukkumisestani levottoman nukkujan rinnalla. Pakenin silloin moniin asioihin voidakseni olla ajattelematta epäonneani elämässä. Nyt pakoni on tavallaan päättynyt, mutta olenko sen onnellisempi? Vai olenko vain tyhjässä kohdassa ajanjaksojen välissä?

Antamalla ajan kulua ja tehdä tehtävänsä. Ehkä se pätee ihmiseenkin jos puutarhaankin. Mutta samanlaisena en sitä edes halua takaisin.
Tätä odotamme.


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Vanhat blogit


Viime kerralla kirjoitin ja varmaan jo usein ennenkin, että voisin alkaa tuoda tänne vanhoja blogejani. Tässä kuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin niiden kirjoittamisen. Olin samana vuonna myöhemmin jäämässä eläkkeelle. Kirjoittaminen oli minulle apuna tuossa suuressa elämänmuutoksessa. Siinä vaiheessa tiesin myös, että muitakin suuria muutoksia häämötti tulevaisuudessa, mutta aloittaessani kirjoitukset, en vielä rohjennut ajatella niin pitkälle. 
Roomassa  Pincion kukkulalla jättämässä jäähyväisiä Roomalle. (15.3.2008)
Jostakin syystä valitsin kuvablogi.comin, jossa aloin pitää Polulle kauas - blogiani. Itse asiassa vieläkin kaipaan kyseisen blogipohjan ominaisuuksia, joita oli helppo hallita ja ymmärtää. Sen toiminta lakkasi melkein yhtäkkiä viime kesän alussa ja kaikkien vuosien kirjoituksen hävisivät bittien hautausmaalle kuten myös sinne siirtämäni yli 2000 valokuvaakin. Joku voi tähän sanoa, että mitä siitä. Netissä kirjoitetaan paljon sellaista, mikä saakin hävitä. Se on totta, kuvablogiin ilmestyi myös kaikenlaisia ihmekirjoituksia, joilla ei ollut päätä eikä häntää. Samoin joskus tuntui, että monet pitivät sitä valokuvien säilytyspaikkana, koska sinne ladattiin kaikki mahdolliset huonotkin valokuvat.  Mutta mikä olen arvostelemaan ja arvottamaan muiden toimintaa?  Siirryin sitten tähän Googlen bloggeriin, jota käytän edelleen sieltä, missä aita on minulle matalin.

Campo de Fiorella, jonne palaan huhtikuussa. (14.3.2008, sisareni Heljän ottama kuva)

Elämä on maailmassa sittemmin muuttunut entistä hektisemmäksi. Palaamalla lähimenneisyyteen vaikka vain tällä tavalla, esitän vastalauseeni tämän päivän äärimmäiselle pintapuolisuudelle yrittämällä ravistaa itsestäni pois sen vaikutuksia, joita joinakin päivinä en tahdo kestää.  Liityin Facebookiin vasta syksyllä 2008. Se suosii pintapuolisuutta, vaikka onkin erinomainen keksintö. Maailma muuttuu.

Jossakin vaiheessa mietin blogieni kääntämistä englanniksi. Tämän ehdin kääntää ja siksi annan surkean käännökseni näkyä myös täällä. Ensimmäisissä blogeissani en vielä käyttänyt  kuvitusta. Valitsenkin tähän suunnilleen samaan aikaan ottamiani valokuvia. Olin tuolloin juuri palannut Roomasta. Nyt olen ensi kuussa lähdössä sinne eli ympyrä sulkeutuu.


23.3.2008

Olisiko tämä harjoittelua tulevaa varten? Kokeilua. Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikään kuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat.  Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt  siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään.  Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä.
Mietinkin, josko voisin korvata tällä osan suhteellisen laajasta kirjeenvaihdostani ja päiväkirjan kirjoittamisesta. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia. Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. Etsivä löytää.

Manu keväällä 2008.  Tämä kuva on päässyt aikanaan myös omiin kortteihini.

Tänään olen yrittänyt kuvata Manua, tyttäreni perheen kissaa, joka on ensimmäistä kertaa hoidossani. Manu on nuori viime vuonna syntynyt reipas kissapoika. Hän on tutustunut talon joka nurkkaan ja kiipeilee estottomasti pöydillä ja hyllyillä ja välillä tiputtelee tavaroitakin.  En ole kylläkään jaksanut täydellä innolla paneutua kuvaukseen, koska nenäni vuotaa koko ajan. Yritin koko viime viikon Roomasta paluun jälkeen taistella flunssaa vastaan. Eilen tuntui, että olin jo voittanut taistelun. Kävelin vähissä vaatteissa sukkasillani pihakiveyksellä tutkimassa narsissien ja tulppaanien nousua kukkapenkissä. Ja nuha oli siinä.


Liityin siis tänään tähän kuvablogiin ja siirsin jo muutaman kuvan viime viikon Rooman matkasta sinne, tosin en vielä julkisesti katsottavaksi. Valikoin kuvat ensimmäisen päivän aineistosta. Työtä siinäkin on, koska neljän päivän aikana otin kahdella kameralla noin 1500 kuvaa. Täytyy todeta, että ne ovat todellakin vain matkakuvia. Lyhyt aika niinkin rikkaassa paikassa kuin Rooma, ei paljon jätä tilaa harkitulle ja valikoidulle kuvaamiselle. Ja kun paljon kuvaa, niin aina siellä joukossa on helmiä, ainakin itselle..  Eli kynnys on korkealla.  Katsotaan nyt, ehdinkö pienentää, valita ja siirtää loputkin kuvat sinne.  Päivä kerrallaan.
Kirjoitus julkaistu 22.3.2008 18:54

Roomassa 13.3.2008. (sisareni Heljän ottama kuva)
During Easter time I am wondering, could this be practicing for the future?  As a a kind of experiment Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. I have occasionally been reading other blogs. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. I have wondered about the quantity and the abundande of topics. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikäänkuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat. Some blogs are really good and comprehensive, as if the author would describe and file there all his life events. Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään. Some wondering and questions have also arisen in my mind how on earth they get time to write and make that all. Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. When I have been working first the day long at the computer at the workplace, so I cannot imagine to have enough time still for blogging after household work, sports, reading, photography, photo processing and all other actvitities I have. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä. Actually I need still to sleep about or at least 7 hours  a night.

I was wondering to see if I could replace my relatively extensive correspondence and diary writing with blogging. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. I have been able to manage doing the part of that all during my daily trips in bus, then if I do not have been takin a nap. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia.  But travelling takes only about 30 minutes. in the morning and in the late afternoon.Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. You can imagine that my time is then in heavy use. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. On the other hand I might not now dare to ask my friends to read my blog, instead of being otherwise in contact. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Many seem  to condemn  the whole idea of ​​a blog, as stamped  to search a kind of publicity or to loose somebody´s privacy? Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. But actually, I think that everything should be tried. Etsivä löytää. Somebody, who is seeking will always find something!


Today I tried to capture Manu, the young boy cat of my daughter’s family, whom I take care now for the first time. Manu is a young happy cat born last year. He is familiar with every corner of the house and climbing on tables and shelves without restraint, and between the drip stuff.  I do not have enough strength to  active photography, because my nose is leaking all the time. Last week after returning from Rome I tried  to fight against the flu. Yesterday I felt that I had already won the battle.  I walked  on my socks on the yardstones studying narcissus and tulips rising in the flower bed. And flu was there.

So I joined today Kuvablogi.com and  transferred here few pictures of my last week's Rome trip, although  not yet publicly viewable.  I chose the images of the material shooted on the first day. A lot of work,  because during those four days I took using two cameras around 1500 photos.  I have to say that they are really only simple photos, not any ambitious shots. A short time in such a rich place as Rome, do not leave much room for deliberate and characterics photoshooting.  But when I take a lot of photos,  there are always some pearls, which are maybe such only for myself.  So my threshold is high.  Let's see now, if I have enough time to reduce, select, and move the rest of the pictures there.   
Writing published on 22/03/2008 18:54

Rooman kattoja



torstai 14. maaliskuuta 2013

Harhailua ja hörhöilyä

Kun aamuisin herään, puhkun usein halusta päästä kirjoittamaan. Viime aikoina valitettavasti en vain ole ehtinyt yhtenäkään aamuna niin pitkälle. Muut arkiset askareet, nyt erityisesti tavaran vähentämiseen tähtäävät, johtavat toimintaani. Sitten onkin yhtäkkiä iltapäivä, tulee nälkä, pitää ehkä sonnustautua kylille käymään, koska maito on loppunut tai sitten tyttäreni tai lapsenlapseni poikkeavat vierailulle tai tulee yllättäen aivan jotakin muuta. Niinhän meidän kaikkien elämässä usein aika valuu käsistä.  Joskus ehdin aloittaa kirjoittamisen, mutta muiden toimien yllättäessä se sitten jää jalkoihin eikä enää illemmalla innostuta minua jatkamaan. Lopulta se unohtuu keskeneräisenä tiedostojen joukkoon.

Lontoo 1985. Olin sisareni Heljän kanssa vierailulla siellä silloin asuneeni nuorimman sisareni Raijan luona.

Omat asiani hämärässä ja ilmassa leijuvan epämääräisen tulevaisuuden suhteen eivät muilta osin ole edistyneet yhtään. Ainoa hyvä asia on, että kun olen itse päätöksen tehnyt, en enää huolehdi tulevaisuudesta enkä ajattele sitä. Valmistaudun vain hitaasti muuttoon jonnekin muualla, jos siihen nyt edes pystyy kunnolla valmistautumaan. Nuorempana muutot tulivat aina pyörremyrskyn tavoin ja olivat hallitsemattomia, mutta niistä on aina selvitty.  Nyt ajattelen, että mikään ei ole kauheampaa kuin terveyden menettäminen ja siitäkin selviää tavalla tai toisella kuten olen nähnyt ympärilläni.

Olen juuri pysäyttänyt auton nukahdettuani auton rattiin ja syöksyttyäni Nurmijärven Nukarissa pellolle 25.6.2009
Aurinko paistaa kirkkaasti valkoisiin hankiin. Aamun kirkkaan siniselle taivaalle on kertynyt valkoisia leijailevia pilviä. Taidanpa lähteä kävellen kauppaan saadakseni samalla hengitettyä keuhkoihini raikasta ja puhdasta maaliskuun ilmaa pölyisten kirjojen käsittelyn jälkeen.  Jäljelle jääneiden kirpputoriesineiden selvittämisen jätän toiseen kertaan.  Olenhan jo niistä luopunut, siksi jonnekin ne pitää sijoittaa/hävittää.  Jos ehdin, niin myöhemmin keväällä, varaan pöydän uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa mukava, vaikka en siellä paikan päällä kovin mielelläni käynytkään. Tavaraa meni mahdottoman paljon kaupaksi, jos katson asiaa kappalemäärien kautta.  Ansaitsin yli 200 euroa, josta käteen pöytävuokran jälkeen jäi noin 150 euroa. Jos olin hinnoitellut jotakin vaikkapa 5 euroon, en välttämättä halunnut siitä kauppaa tehdäkään. Tulos syntyi pienistä puroista, pienistä hinnoista.

Jouduin työkaverini Katriinan kanssa jalkapuuhun 15.5.2007
Kaikki muu kiinnostava on siis viime aikoina jäänyt arkipäivän jalkoihin. Tällaiseen elämään Facebook on täysin omiaan. Siellä kertoo hetkessä sen hetkiset tuntemukset ja päivän tapahtumat tai kun ei kiinnosta tai ei jaksa, jättää kertomatta.  Oikeata kirjoittamista ja innostumista erilaisista asioista ei saisi koskaan unohtaa.  Minullekin teki todella hyvää keskustella vierailulla olleen ystäväni Irjan kanssa monista asioista. Meillä oli aikaa tavallista enemmän palata menneisiin aikoihin ja myös muihin kiinnostuksemme kohteisiin.  Ystävien kautta palaamme takaisin itseemme. Minäkin olen jo pitkään suorastaan vähätellyt itseäni ja kaikkea, mitä vuosien mittaan olen tehnyt, mutta nyt ymmärsin kaiken sen arvon. Toisaalta taidenäyttelyni, korttiharrastukseni, opiskeluni kaiken muun ohella on joskus muidenkin toimesta työnnetty roskikseen ja olen itse alkanut välttää aiheista puhumista, mutta jollei niillä ole muuta arvoa ollut, niin ne ovat ainakin antaneet minulle voimia jatkaa eteenpäin.  Kun vain aina muistaisimme antaa kaikkien kukkien kukkia ja kannustaisimme toisiamme.  Lyötyä ei pidä lyödä lisää.  Meidän kaikkien itsetunto ei aina ole vahvimmillaan. Ja vaikka olisikin, niin tarvitsemme toisiamme.

Satuin paikalle 30.5.2006, kun Porvoon tuomiokirkko oli palanut. Olimme retkellä Porvoossa asiakkaiden kanssa.
Kirjoittelin aiemmin todella runsaasti. Olenkin ajatellut elvyttää toistaiseksi vanhoja blogien hautausmaalle joutuneita kirjoituksia antamalla niille uuden elämän. Kirjoitukseni ovat tallella sekä tiedostoina että paperille printattuina. En ehkä julkaise niitä sellaisenaan vaan muokkaan niitä tarpeen mukaan täydennettynä.  Harva niitä on koskaan lukenut.  Siellä käyttämäni kuvatkin saavat uuden elämän, kun kaivan ne esiin. Siksi olenkin liittänyt tähän blogiini joitakin sattumanvaraisia kuvia vanhoista blogeistani selityksen kera.

Tuli tänään mieleen muustakin yhteydestä.  Kerran hevosia kuvatessani seuralaiseni sanoi, että vieraita hevosia ei saa kuvata eikä ainakaan  laittaa kuvia nettiin. Silloin laitoin vain tämän kuvan. 
Toisaalta olen viime aikoina usein ajatellut, että ehkä en jatka yhtään mitään aiemmin tekemääni. Onneksi voin laittaa nuo ajatukset tilapäisen väsymyksen piikkiin.  Kotiani selvittäessäni huomaan usein, kuinka hirveästi olen yrittänyt vuosien mittaan selvitä katsomalla ongelmista ulos.  Kaikki tekeleeni, harrastukseni, innostukseni ovat olleet erittäin tuottavia, koska ne ovat synnyttäneet niin paljon paperia. Kaikki on sellaista aineistoa, josta minun on vaikea luopua. Rakentelen kait vieläkin pilvilinnoja, että saisin niistä joskus jotakin aikaiseksi. Kaikki paspispahvit, kehystämäni valokuvasuurennokset, valokuvat yleensä, vanhat kirjeet, päiväkirjat, kirjat, kopiot, lehdet, postikortit, postimerkit?? Huone täynnänsä aarrearkkuja, digitoitavaa aineistoa.  Historiassa poikkeaminen, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvä ovat mahdottoman kivoja ja minua innostavia aiheita.  Toisaalta ihminen muuttuu vanhemmaksi tullessaan enemmän itsekseen ja tuo kaikki juontaa jo lapsuudesta.  Minusta ei taida sitten millään saada koskaan pullantuoksuista, neulovaa mummoa saati iloista, matkustelevaa, tanssivaa senioria.

Nyt kyllä lähden ulos.

Viimeisin ulkomaan matkani oli vierailu Samoksella syksyllä 2008. Ei etten olisi halunnut, mutta ei ole todellakaan ollut varaa matkoihin.


perjantai 1. maaliskuuta 2013

Eräänlaista terapiaa


Olen parhaillaan hoitamassa itseäni nk. kirpputoriterapialla, itse keksimälläni hoitomuodolla.  Sen sijaan, että en pitänyt koko ajatuksesta lähteä myymään tavaroitani kirpputorille, ajattelin tehdäkin itselleni hyvää. Kun ryhdyin hinnoittelemaan sinne viemiäni tavaroita (hinta yleensä välille 0,50 – 2 e) ja sain vietyä ensimmäisen erän pöydälle, huomasin katselevani koko kotiani uusin silmin.  Voin myydä kaiken paitsi isoa osaa kirjoistani.  Pidän myös tarkkaa huolta siitä, että en heitä papereita ja keräämiäni aineistoja pois. Joka päivä esineitä siirtyy jonoon. Kun ne ovat menneet kirpputorille saakka, olen itse asiassa luopunut niistä lopullisesti, vaikkei myynti onnistukaan.

Maisema ikkunasta, jonka takana oli sänkyni vuosikaudet alkaen kesästä 1959 verholla eristettynä muusta olohuoneesta. Muistan elävästi, kuinka syksyinen maisema kirkkaankeltaisine poppelinlehtineen kiehtoi mielikuvistustani. Ikkunan puitteisiin kätkin aikanaan kirjeen muistaakseni itselleni löydettäväksi joskus vuosikymmenien takaa. En muista, kaivoinko sen jossakin vaiheessa sieltä pois.
Käydessäni tavaroitani läpi uusin silmin, tulin taas ajatelleeksi vanhempieni ja menneiden sukupolvien jäämistöjä. Lapsuuteni kotipihan vanhan aittarakennuksen parissa aittahuoneessa lojui sekaisin tavaroita, kirjoja, kenkiä, vaatteita, kattiloita, tavaraa, jota minun oli lapsena, nuorena ja myöhemmin edes vaikea katsoa, saati koskettaa. Nyt menisin kyllä mielelläni ne tutkimaan ja kirjaamaan saadakseni edes jonkinlaisen vinkin siitä, kenelle tai keille ne ovat aikanaan kuuluneet.

Saman rakennuksen lutissa ja muissa huoneissa on äitini ja isäni jäämistöä. Lisäksi koko vanha talo on täynnä jälkiä ja esineitä, jotka he jättivät sinne muutettuaan kaupunkiin. Näitä kaikkia tavaroita emme onnistuneet äidin kuoleman jälkeen selvittämään. Äidin kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Olisiko kesä 1959 ennen Patin kuolemaa, kesä täynnä ukkosmyrskyjä, veljeni syntymävuosi, karjalaisen mummoni kuolinvuosi?  Me sisarukset keskustelemassa.
Asiat jäivät kesken osittain siksi, että meidän sisarusten näkemyserot osittain erosivat eikä niillä ollut eikä ole koskaan edes mahdollisuutta kohdata. Minun on ollut aina hieman vaikea ymmärtää tavara- ja omistuskeskeistä ajattelua.  Jonkun toisen voi olla taas vaikea ymmärtää minunlaiseni ihmisen ajattelutapaa. Joku kolmas ajattelee toisella tavalla. Kaikkeen tavaraan sisältyy myös kysymys rahasta, vallasta ja rakkaudesta. Yhtälö on mahdottoman vaikea hallita.  Kaikista vaikeinta se on usein juuri perheissä. Siitä on myös vaikea keskustella, koska kaikki ajattelevat eri tavalla eivätkä voi edes myöntää, että toinen voi sittenkin ajatella eri tavalla.  Minulla ei silloin ollut enempää aikaa tuhlata hedelmättömiin keskusteluihin. Jos tavara voittaa ihmisten väliset suhteet, poistun aina suosiolla paikalta.

Samaan aikaan  kuin edellä ottamani kuva ikkunasta kohti isoa kanatarhaa. Noihin aikoihin ehkä juuri hoitelin kanoja äidin sairastaessa.
Minussa on ollut lapsesta saakka itämässä tahto siitä, että henkisen perinnön jatkaminen on kaikkein tärkeitä. Vanhempana muuttuessamme entistä enemmän omaksi itseksemme, nämä idut kasvavat kukiksi, vaikka meistä valmista tuskin koskaan edes tulee. Onhan tämä maailmakin muuttunut entistä omituisemmaksi ymmärtää. Hallita sitä emme voi. Sen vain tajuaa, että niinhän se on aina ollut. Kun lapsena ja nuorena mielikuvitukseni joskus keskusteli menneisyyden haamujen kanssa, se on todellakin ollut juuri tätä, missä nyt olen sisällä. Tuolloin aikanaan suurin osa virikkeistä tuli luonnosta ja lähiympäristöstä. Mielikuvituksen johdatellessa oli myös aikaa kirjoitella vaikkapa kirjeitä ja piilotella niitä tulevaisuuden ihmisten löydettäväksi.

Olen myös joskus hyvin varhain päättänyt mielessäni, että minulla ei ole mitään salaisuuksia, olen kuin avoin kirja.  Luurankoni kaapissa ovat olleet usein vain tekemättömiä, hoitamattomia asioita. Tämä on kuitenkin toinen juttu, mutta tavallaan kietoutuu noiden menneisyyden asioiden kanssa yhteen.

Kun kesällä 1999 tyhjensimme ”kanalanvintiksi” kutsumaamme rakennusta, siellä pölyn keskellä olivat myös äitini säästämät laatikot meidän lasten menneisyydestä.  Olin kuvitellut niiden hävinneen. Joku toinen olisi antanut niiden laatikoiden palaa poltettavan rakennuksen mukana, mutta minun oli pakko tutkia niitä vähän enemmän.  Siellä olivat myös siskojeni koulukirjat, kouluaineet, kalenterit, luonnoslehtiöt ja muistikirjat.  Pakkasin nopeasti osan mukaan, koska aikaa oli vähän. Tänään palasin ajatuksissani juuri näihin vanhempiemme rakkaudella säilyttämiin asioihin. Jokin tarkoitus niillä on, varsinkin jos niiden kautta löydämme jotakin tärkeätä.  

Monet taiteilijatkin etsivät vanhempiensa menneisyyttä kuten Tuula Lehtinen  etsi Viipurista.


Vierailin opiskelutovereideni kanssa hänen näyttelyssään "Kauneudesta"  Hämeenlinnan Taidemuseossa viime viikonloppuna ja kiinnitin erityisesti huomiota Viipuri-aiheeseen.  Aihepiiri toisaalta yleensä ja vanhempiemme jalanjäljet toisella puolella itäistä rajaa ovat koko ajan entistä enemmän esillä mm. Facebookin eri ryhmissä.  Se inspiroi, mutta pistää myös miettimään, miten itse aion edetä kaiken sen tiedon kanssa, joka hallussani on. 
Jos voisin valita uudelleen, tekisin aivan samoin, mutta olisin aloittanut jo paljon aiemmin. Monikaan ei ole nuorempana niin kaukaa viisas, että osaisi päättää, mikä on itselle tärkeää. Minäkin olen silloin tällöin joutunut ja joudun edelleen kohtaamaan kysymyksiä ja ihmettelyä, koska useimmille tuntemilleni ihmisille kaikki tavara esineiden muodossa on tärkeämpää kuin ”paperiroska”, se, mikä minulle on ollut jo kauan arvokkainta.  Voin sanoakin, että kaikissa hallussani olevissa papereissa valokuvien lisäksi on sukuni menneisyys, vanhempieni ja oma historiani.  Vie aikansa kuitenkin ennen kuin olen valmis purkamaan ja tulkitsemaan sitä omaa historiaani.  Tilanne on siinä aivan sama kuin muunkin historian kanssa.  Tarvitsemme aikaa ja aikaa. Nyt vasta olemme aloittaneet vanhempiemme historian kanssa. Oman käsittelemiseen kaikki eivät edes ehdi.

Tänäkin aamuna hinnoittelin taas ison kasan esineitä ja kun saan ne vietyä kirpputorille, olen luopunut niistä siis lopullisesti.
Kesällä 1959 kävi vieraita (Ruotsista). Veljemme oli syntynyt. Kuka otti kuvan? Nuo keskimmäiset aitat ylhäällä ja alhaalla olivat niitä "romuaittoja".