lauantai 20. huhtikuuta 2013

Viisi vuotta


Kirjoitin tasan viisi vuotta sitten tähän loppuun lisäämäni blogi-kirjoituksen. Ajatella, että siitä on viisi vuotta.  Olen heräämässä viiden vuoden unesta.  

Aamulla puuhastelin jonkin aikaa puutarhassa haravoiden, siivoten ja leikellen oksia. Kevät on nyt tullut vauhdilla. Lumi ja jää häviävät ja kevätkukat avautuvat täyteen loistoonsa. On ollut niin mahdottoman kaunis keväinen päivä, että sinne ulos pihalle oli aivan pakko päästä. Vaikka työt sujuvatkin minulta nyt hyvin ja jaksan vaikka mitä verrattuna vaikkapa viime syksyyn, en uskalla rasittaa itseäni liikaa matkan ollessa edessä. Toivottavasti puutarha odottaa kukkineen ja töineen paluutani. Tänään siellä oli vielä aivan liian märkää. Oli myös korkea aika miettiä, mitä otan matkalle mukaan.  Sainkin asiat hoidettua niin, että voin huomenna ottaa kevyemmin. Kirjoitinko viimeksi, että ympyrä on sulkeutunut?  Siltä nyt tuntuu, kun olen palannut kevääseen 2008.


Nämä kuvat ovat tältä aamulta.



Silloin valmistauduin jäämään eläkkeelle. Seuraavat kommentit nappasin päiväkirjastani, jota kirjoitin joka päivä. Bensiini 95 maksoi 1.404 e. Suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa kesän näyttelyä Perniön lainamakasiinissa. Olin masentunut. Mies tuli pitkältä lomalta Thaimaasta ja aloitti älyttömän juopottelun. Kärsin silloinkin vanhenemisesta, olin usein päänsäryssä ja väsynyt. Polveni olivat jäykät, olin lihava ja tukkani alkoi harmaantua enkä jaksanut enää niin paljon kuin ennen. Ruumiillista työtä jaksoin tehdä noin 5-6 tuntia ja henkistä enemmän, mutta sitten olenkin täysin uupunut. Tuhlasin energiaani tekemällä kymmeniä asioita samanaikaisesti sekä työssä että kotona. Mikä on muuttunut viiden vuoden aikana? En jaksa enää edes noin paljon, mutta vaalin tarkemmin omaa rauhaani ja valikoin tarkemmin, mitä teen.

Mutta päiväkirja on, kun ohittaa nuo omat tuntemukset, todella mielenkiintoinen. Paljon lehtileikkeitä, informaatiota, aforismeja, kirjeitä, valokuvia, kortteja, pääsylippuja. Väriä ei silloin elämästä puuttunut.

Tämä kuva on huhtikuulta 2008.

Tässä sitten blogikirjoitukseni viiden vuoden takaa:

”Kun taakseen katsoo

Lomapäivän aamu! Aikaa tuntuu vielä olevan rajattomasti ja riittävän kaikkeen tekemiseen. Puutarhassa kukkivat krookukset, helmililjat ja pienet sinivuokkoesiintymät. Osa sinivuokoista on peräisin Maantiekylän metsistä ja osan siskoni toi Hämeenlinnasta. Krookukset ja helmililjat olen itse vuosien mittaan istuttanut. Näin keväällä tulee aina mieleen, että olisin voinut syksyllä piilottaa maahan kukkasipuleita vaikka kuinka paljon enemmän.

Keväisin puutarhurin sydämeni syttyy. Olen monta kertaa katunut, ettei nuorena ajatuksiini tullut ryhtyä ihan oikeaksi puutarhuriksi, mikä ammatti on mielestäni paras kaikista. Sen kun voi hyvin yhdistää muihin toiveammatteihini kuten valokuvaajan, taiteilijan, kirjailijan ja toimittajan ammatteihin. Mikään niistä ei omalta osaltani toteutunut nuorena. Johtuikohan se siitä, etten tajunnut ottaa sitä puutarhurin ammattia johtotähdeksi?  Se taisi olla niin lähellä minua, etten tajunnut.  Isäni oli maanviljelijä. Siitä syystä jouduimme sisarteni kanssa jo lapsina auttamaan rikkaruohojen kitkemisessä, heinäpellolla, sokerijuurikkaan harventamisessa, viljan pussittamisessa ja kaikissa muissa lapsillekin sopivissa maatalouden töissä. Työ oli lapsen mielestä raskasta ja tylsää verrattuna leikkeihin. Niinhän on puutarhan hoitokin osittain. Ylläpitoon menee uskomattoman paljon aikaa. Kun on päivien ajan haravoinut, siivonnut, lakaissut ja rahdannut roskia kasoihin ja järjestänyt pois, muokannut maata, ei energiaa tahdo riittää enää suunnitteluun ja toteuttamiseen. Mutta kaikki vaikeat asiat pitävät takanaan hyviä asioita, joka on ikään kuin palkinto. Ehkä siitä on koko elämässä kyse, kunhan vain osaa oikein katsoa asioita.


Vaikka nuorena hetken taistelinkin noiden muiden ammattihaaveideni puolesta, annoin loppujen lopuksi periksi (isäni iloksi?) ja suuntauduin kaupalliselle alalle.  Hautauduin sitten pankkimaailmaan kymmeniksi vuosiksi. Saavutukseni siellä eivät tällä hetkellä tunnu yhtään miltään, kun niitä ei oikeasti ole.  Tarvitsen aikaa pystyäkseni katsomaan asioita kauempaa. Tämän 30 vuoden aikana koko Suomi on konekielistetty ja kaikki sähköisiin pankkipalveluihin liittyvät asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.  Omituista on myös se, että jossakin vaiheessa tuntui varmaankin, että oma firma oli kuin elävä olento, jonka hyväksi teimme työtä.  Vaikka viimeisen vuoden aikana olen ajatellut paljon tätä lyhyttä, mutta toisaalta myös pitkää ajanjaksoa odottamani henkilökohtaisen muutoksen takia, en ole ollenkaan varma, haluanko enää myöhemmin siihen palata. Muistiinpanoni ajasta ovat hatarat tai olemattomat. Teimme mielettömästi töitä. Vaikka olen omasta mielestäni osannut ennakoida hyvin tulevaisuutta, en osannut ajatella sitä yksilön tasolla, omalla tasollani. Koimme samalla monta murrosta pankkimaailmassa kuten kaikki pankkifuusiot, kansainvälistyminen, tekniikan jatkuva kehittyminen.  Olisiko suurin muutos, jota en osaa edes nimetä, tapahtunut salakavalasti meidän sitä huomaamatta?  Emme ole ehtineet siihen mukaan, koska se koskettaa meidän sisintämme. Se tuntuu vaaralliselta. Olkaapa varuillanne! Kannattaa aina ensisijaisesti pitää huolta omasta itsestään.


Palaamme sieltä kaikesta kuitenkin takaisin puutarhaan. Jos joskus kesällä ehdin levähtämään riippukeinussani, tajuan varmaan myös työelämäni antaman opetuksen itselleni. Ja kun olen päässyt siitä kaikesta irti, pystyn toivon mukaan irtautumaan myös raskaasta taakasta, joka vielä on luovuuteni esteenä.  Uskomatonta, kun sanojen sisällöllä on eri merkitys, kun sen kirjoittaa tai kun sen lukee nyt tai myöhemmin!

Repisinkö tänä vuonna kaikki 16 marjapensasta pois? Ehkä jätän yhden karviaispensaan ja yhden punaherukkapensaan. Kaikki mustaherukkapensaat ovat aikansa eläneet ja toimenpiteeni eivät ole niitä kohentaneet. Olen jo 4 pensasta ehtinyt hävittää ja tilalle on kehittymässä lisää kukkamaata.  Uskomatonta, miten pitkät ja vahvat juuret marjapensailla on.  Kesät ovat lyhyitä eikä lopputuloksesta ole tietoa. Kun voikukat, rönsyleinikit, vuohenputket ja siankärsämöt valtaavat uusia alueita ja työntävät juuriaan jokaiseen vapautuneeseen maatilkkuun, tuntuu turhauttavalta jatkaa. Pitää vain osata katsoa, että ne kaikki ovat myös luonnon luomuksia ja kauniita omina itsenään.

Olen aina kerännyt kasveihin ja puutarhan hoitoon liittyviä kirjoja ja luen säännöllisesti minulle tulevia Kotipuuutarha-  ja Viherpiha-lehtiä ynnä kaikkea muuta kirjallisuutta. Mielelläni olisin käyttänyt vuosien mittaan niihinkin enemmän aikaani. Ihanin puutarhakirja kautta aikojen on Otavan suomeksi toimittama Karin Berglundin Unelmien kotipuutarha.  Vaikka olenkin valokuvien ja kuvien ystävä, niin myös sanat ja sisältö merkitsevät. Tässä kirjassa nuo asiat ovat kohdallaan ja lisäksi mukaan tulevat kasvien historia, taide ja kirjallisuus. Siis minulle siinä on juuri oikea yhdistelmä. Eeva Ruoffin kirjat ovat myös hyviä ja olen hankkinut niitäkin vuosien mittaan suureksi paisuneeseen kotikirjastooni. Paljon niistä on edelleen lukematta enkä edes löydä hyllystä helpolla etsimääni. Siksi olen aloittanut kirjojen luetteloimisen netissä olevassa palvelussa http://www.librarything.com/.

Muuten ehdotin tyttärentyttärelleni parisen vuotta sitten puutarhurin ammattia, koska silloin näytti siltä, että hänellä on samantyyppisiä kiinnostuksen aiheita. Nyt hän on siinä vaiheessa, että kaikki vanhempien ihmisen ehdotukset ymmärrettävästi kyseenalaistetaan.”

Molemmat haikailevat jo kesään. Voi söpöläisiä!


torstai 18. huhtikuuta 2013

Ei ihan testamentti


Nyt on vain käynyt niin, että olen tullut vanhaksi, siis niin, että huomaan sen. Aiemmin huomasin sen muista ihmisistä, mutta nyt itsellenikin on päässyt käymään samoin. Kun olen joskus aiemmin kutsunut kirjoituksissani itseäni vanhaksi rouvaksi tai naiiviksi vanhaksi naiseksi tai ties miksi samalla etunimikkeellä, se on ollut vain hellä ikävuosista lähtevä ajatus. Olen äskettäin kehunut jopa toipuneeni sairaudestani täysin ja niinhän myös maaliskuiset veriarvoni kertoivat.

Tosin mitkään noilla kokeilla mitattavat arvot eivät kerro tarkkaan sitä, miten lääkkeet ovat parantamisen lisäksi vaikuttaneet minuun ja vaikuttavat edelleen. Muistini ja keskittymiskykyni ovat huomattavasti huonontuneet. Sairastuminen oli minulle vedenjakaja. Nivelreumalla on paha kaiku ihmisten mielissä, se on melkein kuin syöpä. En halua, että minua väritetään sairaudella, vaikka omahan syyni on, jos niin käy. Kerronhan asiani täysin avoimesti. Ja onpahan tämä kokemus itsessään opettanut paljon.


Äitini veli Hannu ja minä Silja Symphonylla keskustelemassa

Toinen asia, jonka en halua heittävän varjoaan minuun yhtään kauempaa, on epäonnistunut avoliittoni, joka oli pitempi kuin kaksi avioliittoani. Se on itsessään mieletön farssi. Tässä farssin määritelmä Wikipedian mukaan: ”Farssi on komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, salaisuuksiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen. Usein mukana on myös vähintään yksi takaa-ajokohtaus. Farssit päättyvät yleensä onnellisesti. Farssin tarkoitus on siis saada yleisö nauramaan ja hymyilemään.” 

Oma tarinani on farssi vasta jälkikäteen katsottuna eikä ihan vielä, ainakaan minulle. Joskus olen hyvän ystävän kanssa nauranut kaikelle ja olemme suunnitelleet käyttävämme sitä yhteisesti kirjoittamamme saippuaoopperan aineksina. Totta on, että siinä on aineksia monelle erilaiselle teokselle. Toinen asia on, haluanko enää koskaan palata sen yksityiskohtiin, kun sitten joskus olen ravistanut sen lopullisesti pois elämästäni.  Draaman olisi jo aika loppua. Vanhan naisen aika vähenee koko ajan ja olisi paljon muutakin tekemistä kuin aika ajoin pähkäillä sairaan mielen seuraavaa siirtoa.

Viime viikonloppuna olimme isolla sukulaisporukalla  Tukholman risteilyllä (Abraham Sirkiän jälkeläiset) koostuen serkuista, yhdestä enosta ja osalla puolisot ja koiratkin mukana. Yhteiskuva ei saatu aikaiseksei, mutta tässä aika monta saapuessamme terminaaliin.

Omista kokemuksistani olen karvaasti oppinut, että emme nähtävästi pysty paljoakaan vaikuttamaan elämämme käänteisiin. Kohtalo ohjailee asioita meistä riippumatta. Emme ole oman onnemme seppiä, vaikka olen halunnut ajatella niin. Jo pelkästään asioiden muille selittäminen on tarpeetonta. Ketään ei oikeasti kiinnosta kenenkään toisen asiat ja kaikki vetävät omat johtopäätöksensä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden ja toden kanssa. Ja mikä on todellisuus? Muut tietävät paremmin minunkin asiani. Olenhan senkin oppinut. Kantapään kautta.


Huolimatta hajamielisyydestäni, asioiden hitaasti etenemisestä, saamattomuudestani ja turhautumisestani kevät tulee vihdoin sateiden kera. Lumi ja jää ovat sulaneet vauhdilla ja työmaani pihalla vapautuu kuin taistelun jäljiltä, roskaisena täynnä katkenneita oksia ja syksyltä jääneitä lehtiä.


Valitsin tänään kevään 2008 kirjoituksista tämän yhden, josta näen samojen asioiden kuin nyt pyörineen mielessäni silloinkin.  Joissakin asioissa ajatuksemme toteutuvat, ovathan ne kulkeneet mukanamme jo kauan. Niiden perusta on omalla kohdallani syntynyt jo kaukaisessa nuoruudessa ja nyt ympyrät alkavat vanhoilla päivilläni sulkeutua. Jospa vain ehtisin tehdä kaikkea, mitä halajan. Saa nähdä, miten mummeli selviää näillä heikommilla eväillä tulevalla Rooman matkalla. Tässä edellisen matkani jälkeen kirjoittamaani, kuvia en silloin vielä käyttänyt näin runsaasti:


Osa Andrea Mantegnan maalaamaa freskoa Gonganza -suvun Mantovassa sijaitsevan palatsin erään huoneen seinällä esittäen suvun jäseniä. Se on maalattu vuosina 1471-74.  Taidehistorian perusopinnoissa kävimme myöhemmin kuvaa ja sen sisältöä henkilöineen hyvinkin tarkkaan läpi.

”24.3.2008

Kävin toissa viikolla sisareni kanssa lyhyellä visiitillä Roomassa.  Olen itse asiassa siellä vieläkin vähäsen. Olen jäänyt aikoinani nuorena koukkuun Pariisiin. Nyt taisin löytää toisenkin vakavan ihastuksen. Itse asiassa tulen taas tähän historian siipien havinaan.  Roomassa totesin, että kaupunkeja ei voi millään tavalla verrata toisiinsa. Ne ovat täysin ainutlaatuisia molemmat. Tämän päivän Rooma on huomattavasti kiihkeämpi kuin Pariisi.

Tekstissä mainittu Eleanor de´ Medici, Marian 8 vuotta vanhempi isosisko, joka oli myös tämän ainoan pojan tulevan Ranskan kuninkaan Ludvig XIII:n kummitäti.



Peter Paul Rubensin keskeneräiseksi jäänyt muotokuva Maria  de´Medicistä, joka muuten oli Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n isoäiti. Maalaus on vuodelta 1622, jolloin hän on ollut 45 vuotias. Tuskin Maria  koskaan edes tapasi pojanpoikaansa, joka syntyi vuonna 1638, kun Maria oli jo maanpaossa muualla jouduttuaan huonoihin väleihin  poikansa kanssa. Hän kuoli 67 vuotiaana. Sukututkija ei aina sukututkija!


Luin tänään Kate Simonin kirjaa Renessanssi-ihmisiä.  Kirja kertoo Italian renessanssin kolmesta vuosisadasta 1300-luvun alusta 1500-luvun lopulle Mantovan renessanssihovin Gonzaga-suvun historian pohjalta.

Miten taas sattuikaan!  Enpä ollut tähän sukuun ennen mielenkiintoani kääntänyt. Vähän ennen matkaa luin Venuksen syntymä-nimisen romaanin, jonka tapahtumat olivat samalta ajalta, mutta Firenzestä ja siellä esiintyivät de´ Medicit. Taide ja taiteilijat ovat näissä kirjoissa ruhtinaiden lisäksi tärkeässä asemassa. Uusi tuttavuus minulle oli Andrea Mantegna 1431-1506, joka teki runsaasti taidetta suvulle. Minkä taakseen jättää ... Aikoinaan jouduin sattuman oikusta myös hylkäämään taidehistorian, mutta nyt se kolkuttelee arvaamattoman monelta taholta.  Kuten nyt näiden vanhojen, kuuluisien italialaisten sukujen kautta.

Mediceihin olen törmännyt jo Pariisissa. Eleonora de´ Medici  1567 - 1611 oli aviossa Vincenzon, Gonzagan 4. herttuan kanssa.  Eleonora saattoi nuorempaa sisartaan Mariaa Marseilleen saakka vuonna 1600.  Maria de´ Medici oli aiemmin vihitty Ranskan kuningas Henrik IV:n kanssa Firenzessä. Tilaisuudesssa Henrikin osaa esitti sijainen. Maria de´Medici oli taas se kuningatar, joka rakensi palatsiaan varten Pariisin Luxembourgin puiston, kovin tutun  puiston, jonka läpi olemme sisareni kanssa aina Pariisissa ollessamme kulkeneet Montparnassella  (Boulevard Raspail) olevaan hotelliin. Pariisi on toivottavasti taas syksyllä ajankohtainen.

Rubensin maalaus tekstissä mainituista häistä, jossa Ranskan kuningasta esitti sijainen

Huomenna on työpäivä ja aivan erilaiset kuviot. Sähköpostissa minua muistutettiin lupauksistani kirjoittaa äitini suvun sijoittumisesta Karjalan menetyksen jälkeen. En saa kylläkään toivottua, perinteistä ja ehkä kaavamaistakin juttua aikaiseksi, koska minulla ei ole tarpeeksi tietoja enkä ole ehtinyt käydä haastattelemassa niitä henkilöitä, jotka jotakin voisivat kertoa. Mutta sain idean, mistä kirjoitan. Ehkä näin oli tarkoitus. Kaikella on aina tarkoituksensa.”

Eikös ole hauskaa, miten nopeasti pikku Alexin käsi etsii koneeni näppäimistön tai pistää johdot järjestykseen.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Ilman tavoitteita?


Lumisade alkoi, kun kuuntelimme tarinoita Afrikasta. Se oli oikeastaan räntäsadetta. Kotipysäkille päästyäni, huomasin sen hiukan pehmentäneen liukasta ja jäistä tietä. Tämä talvi on kestänyt jo aivan liian kauan.  Tunnen sen estävän minua tekemästä monia asioita, koska kylmyys vangitsee sisälle. Se on jo pitkään longerrellut jopa estämään kirjoittamistani, yhtä suurista iloistani. Keväällä ennen oikean kevään alkamista kuolee jopa eniten ihmisiä. Tänäänkin Hesarissa oli kuolinilmoituksia sivukaupalla. Omat vanhempani kuolivat myös keväällä. Minullakin on keväisin entistä ikävämpi joukostamme poistuneita ihmisiä. Sitä kaipuuta on vaikea selittää toisille, se tuntuu melkein omalta kuolemankaipuulta. Mietin silloin myös sitä, miten vanhat ihmiset jaksavat päivästä toiseen.

3.4.2013
Huomaan myös hakeutuvani mieluiten itseäni vanhempien ihmisten seuraan. Olen usein ajatellut, että se on omien vanhempieni kaipuuta. Vanhemmissa ihmisissä on sellaista viisautta ja kokemusta, joka saa oloni tuntumaan lohdullisemmalta. Minun ei tarvitse enää selittää mitään. Olen turvassa. Edes lyhyen hetken. Elämä muodostuu hetkistä, onni on hetkiä. Ihmisen ei ole aina hyvä olla yksin. Ei keväällä. Olen ollut hirveän kauan yksin, vaikka en useimmiten tunne itseäni yksinäiseksi. Minulla on ystäviä, mutta eivät he aina korvaa sitä pohjatonta ikävää.

Katson harmaaseen maisemaan, josta puut heikon lumisateen takaa erottuvat kuin kauniissa piirroksessa tai mustavalkoisessa valokuvassa. Sää voi hyvin ilmentää tunteita. On hetkiä kun ei jaksa enempää, kun voisi luovuttaa kokonaan. Mietin nyt, olenko aiemmin keväisin ollut blogeissani näin synkkä ja allapäin.   Etsin tähän kaksi kirjoitusta. Keväällä 2009 ja 2010 minulla oli vielä TAVOITTEITA.

4.4.2009
 ”6.4.2009

Aina aamuisin sormeni haluavat päästä koneelle kirjoittamaan. Kuitenkin käyn aina taisteluja siitä, onko jokin muu tekeminen tärkeämpää. Olisi lähdettävä lenkille, pihatyöt odottavat, auto olisi siivottava, äidin pelargonit tuotava sisälle ja niihin vaihdettava vihdoinkin multa. Pyykit odottavat. 

En osaa vielä jakaa itseäni sillä tavalla kuin haluaisin, jotta päätehtäväni olisi KIRJOITTAMINEN. Kaikki muu olisi sitä tukevaa toimintaa. Toisaalta niin jo onkin, mutta en ole vielä päässyt varsinaisen inhottavista rasitteista ja velvollisuudentunnosta, joita ansiotyö toivat mukanaan.

Kun on ollut eräänlainen robotti vuosikymmenet, niin kestää aikansa oppia uusille tavoille. Toki minäkin aloitin uusille tavoille opettelemisen tavallaan jo vuosia sitten, mutta nk. KIIRE asetti sille opettelemiselle omat rajoituksensa. Ei ollut aikaa pysähtyä miettimään kunnolla asioita, oli kiiruhdettava aina jo seuraavaan, kun edellinen oli kesken. Kun sitten on vapaalla ilman mitään rajoituksia ja pakkoja, kestää aikansa sopeutua siihen ja löytää se oikea rytmi ja/tai rytmittömyys. 

Ihmiselle opetetaan syntymästä saakka sitä, että rutiinit ovat tärkeitä. Siitä on kirjoitettu kirjoja. Rutiinit luovat turvallisuutta. Kun kaikki menee ennalta suunnitellun ohjelman mukaisesti, ihmisellä on hyvä olla. Ihminen tarvitsee rutiineja. Saattaa olla, että joku tarvitseekin. Mutta on myös ihmisiä, joita ne kahlitsevat. Minut ne suoraan sanoen tekevät pahoinvoivaksi. Mutta en olekaan mikään mallikansalainen. Minulla ei ole rajoja. Kun tulen vanhemmaksi, muutun entistä rajattomammaksi. Toivottavasti ääriviivani jopa häviävät pikkuhiljaa.  Osalle ihmisistä käy niin vanhetessa ja se on hieno juttu. Osan ääriviivat vain korostuvat, kun heistä tulee äänekkäitä, vaativia, etuilevia, lihavia, sairaita, valittavia. Vaikka ihmisen ääriviivat häviävät ja oma ego siirtyy syrjään, se ei tarkoita luovuttamista ja syrjään siirtymistä.. Olemme taas yhden paradoksin äärellä.

6.4.2011 Arkkitehtuurimuseossa esittelyjen lomassa
Niinpä, kaikenlaista ihminen on pohtinut elämänsä varrella ja samalla kulkenut yhden askeleen eteenpäin ja sitten taas yhden taaksepäin. Minäkin innostun monista asioista ensin aivan hirveästi ja sitten kuitenkin palaan taaksepäin. 

Jokin on muuttunut tässä välillä. Aluksi ajattelin, että se olin minä. Ehkä olenkin muuttunut ikääntyessäni. Mutta muutos on ollut syvällisempi ja laajempi, koko yhteiskuntamme on muuttunut. Sen kaikki rakenteet ovat nyt erilaisia kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Osa ihmisistä on siirtynyt voimallisesti toiseen ulottuvuuteen. Tehdään vain pakolliset työt ja tapaamiset ja palataan Internetin syvyyksiin. Pakolliset työt ovat muuttuneet osalla taas niin raskauttaviksi, että he eivät muuta jaksakaan kuin hoitaa kotiasiat, lapset, harrastaa vähän liikuntaa ja  siinä koko arkielämä. Siitä työelämästä halutaan nyt jopa tehdä kaiken onnen tyyssija siirtämällä eläkeikää pidemmälle, mutta mitä se on jo tehnyt meille. Emme enää osaakaan vain olla ja nähdä tämän maailman kauneutta. Meillä on enää hyvin vähän aikaa toisillemme. Olemme alkaneet hengittää eri tahtiin kuin maailmankaikkeus ja mihin se taas tätä maailmaamme ja meitä ihmisiä johtaakaan?”


Huhtikuussa 2009 talo lautakasojen takana...
6.4.2010

Näin elämä kuljettaa

Minun pääsiäiseni tuli ja meni ilman sen kummempia rituaaleja kuten esimerkiksi munien maalausta, lammaspaisteja ja sitä kuuluisaa puuttuvaa minttuhyytelöä. Aikani on nyt erilaista kuin joskus ennen. Alkuvuosina täällä asuessamme talo oli joskus juhlapyhinä täynnä porukkaa, meillä vietettiin yhdet ylioppilasjuhlat, yhdet ristiäiset, jouluja ja uudenvuoden vastaanottoja. Lähimmät naapuritkin olivat usein mukana. Äitini kävi leipomassa perhejuhliin karjalanpiirakoita. Minä toimin emäntänä, kaiken järjestäjänä, ruoanlaittajana, tarjoilijana, valokuvaajana ja videoijana ja joskus taksikuskina. Se oli hauskaa. Pidin italialaisesta tunnelmasta, oli kiva tehdä paljon ruokaa ja nähdä pöytä täynnä nälkäisiä ihmisiä. Sitten pikkuhiljaa kaikki väheni, kaipa se johtui siitä, että monen elämä muuttui, myös minun elämäni. Muut asiat tulivat tärkeämmiksi. Pikkusisareni järjesti myös vuosikaudet koko perheelle lounastapaamisia ainakin kerran vuodessa, mutta nekin ovat nyt jääneet. Naapurissakin piipahdan enää korkeintaan kahvilla ja kutsun heitä joskus luokseni kahville. Ennen istuimme kesäiltoina milloin kenenkin pihalla. Naapurustossa on tapahtunut myös paljon; jonkun avioliitto on hajonnut, on muutettu pois ja ihmiset ovat alkaneet sairastella ja vanhentua.

Ennen piha oli täynnä elämää. Nyt kesällä yksinäinen nainen tekee siellä töitä keväällä, siivoaa, haravoi, korjaa, istuttaa ja kylvää. Hän ripustaa kuluneen, haalistuneen riippukeinun männyn oksien väliin niin kuin kaikkina aiempina kesinä. Se on ollut lastenlasten lempipaikka. Hekin ovat kasvaneet. Muutama vuosi sitten lapset kylpivät pesuvadissa pihalla ja poimivat mansikat mansikkamaasta ennen lintuja. Nyt yksinäinen nainen kävelee työt tehtyään ympäriinsä kamerat roikkuen kaulallaan ja käsissään ja kuvaa viimeisten auringonsäteiden hehkuttamia unikoita ja salkoruusuja. Hän kerää vadelmat muumimukiin ja istahtaa hetkeksi seinustalle nauttimaan myöhäisen iltapäivän rauhasta.

Opiskelemassa yliopistolla huhtikuussa 2010
Kiiltokuvaelämä muuttuu tavalliseksi arkipäiväksi.. Tuskin se oli edes kiiltokuvaelämää vaan sellaista, jota meidän eteemme vyörytetään markkinoiden kauttakin ihanne-elämänä. Kaikki vyöryy ottamieni kuvien kautta uudelleen eteeni, Vuodenajat tulevat ja menevät.

Elämän kääntyminen iltaa kohti on meidän kaikkien osalta väistämätöntä. Joskus nuorempana sen ajattelu tuntui ikävältä, liian haikealta, raskaalta ja kestämättömältä. Siksi on joskus ollut hyvä kerätä ympärilleen paljon toimintaa ja ihmisiä, ettei tarvitse sitä ajatella. Mutta se tulee kuitenkin eteen. Sitä on hyvä harjoitella, vaikka sitten onkin joskus taas aikoja, että talo on edelleen täynnä porukkaa.

Menneinä vuosina suunnittelin ja yritin järjestää pihatalkoita, mutta ne eivät olleet suosittuja, niistä ei tullut koskaan mitään. Työt sain tehdä aina yksin tai jättää tekemättä, jollen jaksanut.  

Sinä vuonna kun täytin täysiä vuosia, ajattelin pitää elokuisen taidenäyttelymme yhteydessä pihakutsut isommalle porukalle. En kuitenkaan näyttelyyn liittyvän työmäärän takia jaksanut niitä yksin järjestää. Viime kesäksi suunnittelin taas pihalle taidenäyttelyä. Idean sain keväällä käydessäni Kiasmassa katsomassa kaikkea siellä esillä ollut romua. Pihani oli jo vuosia ollut täynnä naulaisia lautoja, suuria lauta- ja kivikasoja siellä täällä, ihmeellinen rautahökötys maisemaa pilaamassa, työkaluja ruostumassa, rikkinäinen kaivo, keskeneräisiä kiveyksiä.  Sain idean hyödyntää niitä, tehdä niistä oikeata pihataidetta sen sijaan, että minulta kysyttiin aina,: MIKÄ TOI ON? Nyt aloin suunnitella niille uutta elämää. Olisin nimennyt ne, laittanut niihin kyltit. Suunnittelin jopa runojen kirjoittamista. Aloitin työn keväällä. Kuvasin ”esineet” ja aloin jo miettiä sopivia runoja.


Ateneum 7.4.2010
Se oli ensimmäinen vapaa kesäni eläkkeelle jäätyäni.  Olisi ollut ihana juhlia sitä ystävien kanssa ja pitää samalla erilainen ”taidenäyttely”.  En enää häpeäisikään noita kauheita pihan rumistuksia vaan ottaisin ne tällä tavalla nykytaiteen piiriin. Ajattelin jopa ilmoittaa näyttelystä lehdessä, että kuka tahansa olisi voinut tulla sitä katsomaan. Olihan ensimmäinen kesä, kun minulla ei ollut enää valokuvanäyttelyä. En ollut vielä keksinyt näyttelylle nimeä. Nimen keksiminen ja esitteen laatiminen oli ollut aina aiemmin jännä prosessi.

Mutta toisin kävi tällä kertaa. Kesäkuun alussa tapahtunut pieni vesivahinko (sekin tavallaan olisi voinut olla taideteos) myllersi elämäni ja käänsi sen suuntaa sinne, minne sen olisi pitänyt kääntyä jo vuosia sitten.  Heinäkuusta alkaen kaikki roju alkoi hävitä pihalta, taideteokset hävisivät yksi toisensa jälkeen. Vuosien toivomus pihan siivoamisesta toteutui ja haaveeni näyttelystä jäi vain unelmaksi. Onneksi niin. Uudet tuulet puhaltavat. Kaikki aina kysyvät, milloin sinulla on seuraava näyttely. En osaa vielä vastata. Mutta tänä keväänä voin vapaammin kuvata pihalla ilman, että joka suunnassa on vastassa niitä rumistuksia, joita olen ennen vältellyt. Nyt voin unohtaa ne kokonaan.

Tämä kirjoitus syntyi eilisen innoittamana, kun kävin naapurini kanssa katsomassa näytössä olevaa isoa kerrostaloasuntoa. Vastapäiset naapurini miettivät nimittäin elämänmuutosta, talonsa myymistä tyttärelleen ja muuttamista kerrostaloon.  He ovat erityisesti tukeneet minua viime vuosina. ”

5.4.2010