sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kirjat vievät mukanaan

Sain äskettäin luettua Hilary Mantelin romaanin ”Syytettyjen Sali” (Kustannusosakeyhtiö Teos. 2012). Romaani on kirjoitettu alun perin englanniksi ja ilmestynyt 2012 nimellä  ”Bring up the bodies”. Suomennoksen on tehnyt Kaisa Sivenius. Kirjaa on edeltänyt maailmanmenestykseen noussut ”Susipalatsi”-teos, jota en ole vielä lukenut. 

En aio arvostella  kirjaa muuten kuin kertomalla, että se on melko vaikeata luettavaa valtavan henkilögallerian takia. Henkilöistä useampia kutsutaan parilla nimellä, mutta lempinimiä käytetään.  Satunnainen lukija, jota historia ei kiinnosta, jättää kirjan helposti  kesken. Kirjan alusta löytyy kylläkin henkilöluettelo ja yksinkertaistettu Tudorin kuningassuvun  sukukaavio, joista on apua. Jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut kerrata historiaa ennen lukemista. Sitä olenkin tehnyt nyt jälkikäteen koko ajan yrittäessäni kirjoittaa tätä päivitystä. 

Hamstead Heath joulukuussa 1985. Valokuva, josta aikoinaan lähti innostukseni valokuvakerhotoimintaan ja kilpailuihin. Mennyttä elämää nyt. Kuvassa kaksi sisartani ja toisen silloinen mies kipuamassa ihailemaan Lontoota.

Vaikealta voi tuntua myös se, että romaanin tarina kulkee melkein yksinomaan keskustelujen kautta, joita Thomas Cromwell käy itsensä, kuninkaan ja muiden henkilöiden kanssa punoen verkkoja ja suunnitelmia ihmisten ja ajan tapahtumien välille lyhyen ajan sisällä 1535- 1536. Toisaalta kirjoituksen tyyli preesensissä antaa tämän päivän ihmiselle mahdollisuuden olla lähes läsnä keskusteluissa ja siirtyä niiden kautta vuosisatojen taakse yhdeksi historian merkkitapahtuman todistajaksi tai silminnäkijäksi.

Hans Holbein nuoremman maalaus  Cromwellistä.

Thomas Cromwell on paljon haltija kuninkaan läheisenä miehenä toimien Henrik VIII:n pääsihteerinä ja valtionarkiston johtajana, Cambridgen yliopiston kanslerina ja kuninkaan käskynhaltijana ja Englannin kirkon päänä.  Hän on alun perin sepän poika, joka on kerännyt oman kokemuksena ja taitonsa Euroopan eri maissa ja on nyt uransa huipulla. Hän on tuossa vaiheessa noin 50-vuotias ja pohtii usein myös omaa kohtaloaan suunnitellessaan kuninkaan eroa tämän toisesta vaimosta  Anne Boleynista.  Tuohon lyhyeen aikaan sisältyy kuninkaan ensimmäisen vaimon Katariina Aragonialaisen sairaus ja kuolema.

Henrik VIII suunnilleen kirjan tapahtumien aikaan. Mahdollisesti myös Hans Holbein nuoremman maalaus

Kirjan luettuani, kuvani Henrik VIII:sta hiukan muuttui. Hänet tunnetaan yleisesti vaimojensa tappajana. Vaimoja oli näiden kahden ensimmäisen jälkeen vielä neljä. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin olemme historiankirjoista lukeneet. Asia nousi itse asiassa taas pinnalle, kun osuin netissä Iltasanomien artikkeliin, jossa kerrottiin brittitutkijan professori Kevin Duttonin psykopaattitutkimuksesta. Tutkija nimeää Henrik VIII:n pahimmaksi psykopaatiksi Englannin historiassa.  Näköjään tutkimuksen kohteina olleiden joukossa on myös Henrik VIII:n ja Anna Boleynin tytär, Englannin myöhempi kuningatar Elisabet I.

En puutu sen enempää tutkimuksiin ja ota kantaa psykopaatteihin. Uutisointi asiasta kuin asiasta on yleensä meidän aikanamme niin mahdottoman yleisluontoista, että se johtaa auttamatta harhateille. Mutta onneksi se johtaa myös muuten eteenpäin, jos vain jaksaa seurata eteensä avautuvaa tietoa. 

Sensijaan kävin etsimässä tietoa kirjailija Hilary Mantelista ja osuin hänen puheeseensa, jolla hän oli suututtanut median ja loukannut ihmisiä. Puheessaan hän vertasi Marie Antoinettea, prinsessa Dianaa ja Gambridgen prinsessa Catherinea ja muitakin kuninkaallisia ja tuoden mukaan myös Henrik VIII:n aikakauden ja hänen vaimonsa ja mahdollisen biologisen tragedian koskien perijän aikaansaamista.  Hänen pohdintansa laajenivat lopuksi koskemaan kysymystä monarkian sopivuudesta nykyaikaan.

On todella niin, että eipä tämä meidän maailmamme ole paljon muuttunut.  Olemme olevinamme vaikka kuinka kehittyneitä ihmisiä, niin samat asiat vaikuttavat edelleenkin siellä pinnan alla.  Niitä käsitellään, paljastellaan ja peitellään vain vähän eri tavalla kuin aiemmin, mutta samat lainalaisuudet vallitsevat. Tänään vain kaikki unohtuu salamannopeasti ja odotamme seuraavaa skandaalia. Huomenna tämän päivän uutiset on unohdettu.

Tässä olen tutkimusretkellä marraskuussa 2004 lontoolaisessa antikvariaatissa muiden istuessa pubissa.

Viime aikoina, kun olen yrittänyt tutkia karjalaista äidinpuoleista sukuani menemällä itse asiassa aivan liian kauas 1700-luvulle, aikaan, josta kirkonkirjojen antamat tiedot ovat katkonaisia ja usein myös virheellisiä ja  kun vielä olen tuijottanut  liian kauan samoja asioita yrittämällä löytää yhteyksiä päästäkseni eteenpäin, on virkistävää välillä leikkiä ja ”tutkia” jotakin, josta aineistoa riittää.  

Vaikka tänä päivänä kuninkaallisten kihlauksia ei solmita poliittisten näkökohtien määräämänä näiden ollessa vielä lapsia, ymmärrän hyvin Hilary Mantelin vertaukset naisen roolista kuninkaallisissa avioliitoissa (ja joskus muissakin, ainakin aiemmin myös meillä), tekisi mieli jatkaa aiheesta, mutta sen monimutkaisuuden ja ehkä myös ärsyttävyyden takia en tee sitä.

Prinssi Williamin puoliso  Catherine on näköjään saamassa Britannialle tulevaa kruununperijää enkä ole seurannut asian uutisointia yhtään. Me täällä Suomessa elämme omassa pienessä maailmassamme edelleenkin vähän ulkopuolella Euroopan, vaikka EU:ssa tunnumme olevamme koko ajan esillä. Se johtunee  uutisistamme ja niiden näkökulmasta.. Ulkomaisista online-lehdistä  Suomesta ei paljon tietoa heru. Mutta yhtäkaikki kuninkaallisten asiat ovat edelleenkin kiertämässä juttuina ympäri maailmaa kuten 1500-luvullakin. Välitystapa on vain muuttunut.

Henrik VIII  noin 17 vuotiaana kruunajaisten jälkeen vuonna 1509. Maalauksen tekijä tuntematon.


Nuori Katariina Aragonialainen. Michel Sittow'n maalaus n. 1503–1504, Kunsthistorisches Museum, Wien.
Palaan vielä 1500-luvun alkuun.  Katariina Aragonialainen, Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso, syntyi 1485 Espanjan kuuluisan Isabellan (varusti mm. Kolumbuksen matkalle löytämään Amerikkaa)ja tämän puolison Ferdinandin nuorimpana tyttärenä. Katariina kihlattiin 3-vuotiaana Englannin kruununperijän kuningas Henrik VII:n pojalle Arthurille. Avioliitto solmittiin välittäjien toimiessa edustajina 1499 ja oikeasti 1501 prinssin saavuttaessa 15 vuoden iän.  Arthur kuitenkin kuoli pian kuumetautiin, johon Katariinakin sairastui.  

Kun Henrik VII kuoli hänen nuorempi poikansa Henrik VIII astui valtaistuimelle 1509.  Vähän ennen kruunausta hänet oli vihitty veljensä lesken Katariinan kanssa.  Walesin prinssistä ja prinsessasta tuli Englannin kuningas ja kuningatar. He olivat onnellisesti naimisissa 18 vuotta paitsi, että Katariinan raskaudet päättyivät useimmiten lapsen syntymän jälkeen lapsen kuolemaan.  Ainoa eloonjäänyt oli tytär Mary, joka syntyi 1516, mutta tytär ei tuolloin kelvannut kruununperijäksi. Katariina oli erityisen suosittu ja vieläkin häntä kunnioitetaan ja hänen kohtalonsa koskettaa.  Oli toki muitakin poliittisia ongelmia.  Syytettyjen salin luettuaan voi hyvin kuvitella, miten taustavoimat toimivat ja ohjaavat hallitsijaa voimien haluamiin suuntiin. Valta, vallanhalu, raha, asemat ohjaavat yhteiskuntaa tänäkin päivänä. 

Muuten Syytettyjen salin molemmat kuningattaret synnyttivät kuitenkin Englannille hallitsijat! Katariinan tyttärestä  Marystä tuli kuningatar kuten myös Anne Boleynin Elisabetistä.
Katariina pistettiin pois, koska hän ei enää pystynyt synnyttämään. Syitä avioliiton mitätöintiin löytyi. Samaa mallia käytettiin hyväksi myös tulevissa kuninkaan eroissa, mutta entistä julmemmin. Koska Katariinaan liittyvät tapahtumat olivat vastoin katolista uskoa, niin tästä kehittyi myös Englannin kirkon ero  Rooman vallasta ja maan omanlainen uskonpuhdistus, joka johti anglikaanisen kirkon syntymiseeen.

Hilary Mantel on kirjoittamassa kolmatta kirjaa Thomas Cromwellin näkökulmasta.  Cromwellin itsensä kävi myös aika pian  huonosti, koska hänet mestattiin ilman oikeudenkäyntiä 1540 samana päivänä kun kuningas meni viidenteen avioliittoonsa.  Hän taisi liikaa sekaantua Henrikin avioliittojen järjestelyihin. Noista muutamasta vuodesta löytynee runsaasti romaaniaineksia ja lähdemateriaaliakin tuntuu olevan käytettävissä vaikka kuinka paljon. 

Tunnetumpi Cromwell oli kuitenkin Oliver Cromwell (samaa sukua ollen Thomasin siskon jälkeläisiä),joka 1600-luvulla hallitsi Englantia, Irlantia ja Skotlantia yksinvaltiaana parlamentin lopetettua monarkian. Tämä Cromwell kuoli luonnollisen kuoleman, mutta kun monarkia palautettiin ja Kaarle II palasi  1660, hänet kaivettiin seuraavana vuonna haudastaan Westminster Abbeyssa  ja teloitettiin ja häväistiin kuolleena.

Joltakin työmatkalta junassa Lontoosta etelään.

Satunnainen lukija voi alkaa perätä minulta "pointtia" tähän kirjoitukseeni.  Ehkä se voisi olla kaikesta maan ja taivaan välillä kiinnostuneen naisen harharetki aikaan joskus ennen.  Ollaan sitten Suomessa tai jossakin muualla Euroopassa. Kirjoittamalla pyrin jäsentämään sekavia ajatuksiani ja yhdistämään ihmiselämän lainalaisuuksia eri aikojen välille itselleni opiksi.  Oikeasti haluaisin kirjoittaa enemmän suunnitelmallisesti ja jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Kun sellaista ei juuri nyt ole näköpiirissäja kun muutenkin tunnen tippuneeni kärryiltä, teen omia historialliskirjallisia harharetkiäni. Ja usein ne ovat vailla päätä ja häntää. Kirjoja putoaa luettavakseni.  Eipä yksinäisellä vanhalla kääkällä ole paljon muuta tekemistä. No, tietenkin voin vapaalla ajallani tehdä puutarhatöitä, siivota, tehdä pikku retkiä  mutta ei aina huvita.

Kohtaaminen New Forestin kanssa. Taustalla kuuluisia Newforestin poneja. 

The Forest

Äskettäin aloin lukea Edward Rutherfurdin vuonna 2000 ilmestynyttä kirjaa ”The Forest”, jonka hankin aikanaan kohdatessani eräällä työmatkalla Englannissa alueen nimeltä New Forest. Romaani käsittelee kiehtovasti aluetta yhdistäen siellä asuneiden sukujen historian Englannin historiaan. Aikajänne on vuodesta 1099 vuoteen 2000.  Kirjan lukeminen pisti minut tarkistamaan joitakin historiallisia asioita ja toi takaisin tuohon 1500-luvun alkuun ja edelliseen lukemaani ja kommentoimaani kirjaan.  

Olen parhaillaan 883-sivuisen kirjan  sivulla 487, jossa Englannin kuningas Kaarle II  saapuu seurueineen metsään eräänä elokuun päivänä 1670 mukanaan Nell Gwynn, näyttelijä, kuninkaan  sen hetkinen rakastajatar ja muuta seuruetta pääasiassa naisia. He eivät ole erityisen kiinnostuneita metsästyksestä vaan metsän Rufuksen puusta, tammesta, joka perimätiedon mukaan olisi kasvanut paikalla, missä 1099 normannikuningas Rufus kuoli nuoleen.  Siis mahdottoman mielenkiintoinen romaani, jossa fakta ja fiktio kohtaavat. Haluaisin heti lähteä tutustumaan tuohon metsään. Tässä linkki Uuden metsän kansallispuistoon.  Mutta tämä onkin sitten toinen juttu paitsi, että nuo käynnit Englannissa ovat herättäneet mahdottoman mielenkiinnon maan historiaan.

En halua näissä kirjoituksissani toistaa ja kertoa asioita, joita netti on tulvillaan, mutta myös alleviivattuja kohtia klikkaamalla pääsee tutustumaan ko. aiheista kirjoitettuun laajempaan tietoon. Löysin jopa sivun, jossa pääsee aikalaisten kirjoittamiin kirjeisiin, runoihin ja muihin  alkuperäisiin lähteisiin Tudorin ajan Englannissa ja hyvin laajaan henkilöitä koskevaan informaatioon.  Nyt onkin sitten mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat valitsen tähän juttuun.  


Hyde Park. Lontoo.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Vaarallisen juhannuksen jälkeen


Vanhassa ”Polulle kauas”-blogissani kaikista eniten luetuin tai ehkä vain eniten avattu blogi kuviensa tähden kulki nimellä ”Vaarallinen juhannus”. Kirjoitin sen 19.6.2009.

Kirjoittelin menneinä vuosina todella ahkeraan kuten tein kaikkea muutakin enemmän.  Sitä voisin tässäkin pohtia, mutta jätän asian uinumaan ja annan ajan hoitaa. Nimittäin vaikeiden aikojen jälkeen edessä on usein auttamatta pohjaton uupumus ja muutoksen kohtaaminen, jolloin on paras antaa itselleen aikaa ja olla itsekseen. Nyt  minun on usein vaikea ymmärtää sitä mahdotonta innostusta, jonka turvin elin vuosikaudet ja selvisin läpi kaikkien vaikeuksien. Nyt kaikkein mieluiten kätkeytyisin kokonaan ulkomaailmalta. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tässä maisemassa koiranputket rehottavat entistä korkeampina ja entinen polkuni on lähes umpeen kasvanut ja ojan yli kulkevat laudat ovat mädäntyneet ja katkeilleet. Sen siitä saa, kun ei päivittäin kulje samoja polkuja. Kuljin tänään läpi pitkästä aikaa videoiden. Tämä kuva on aiemmilta vuosilta

"19.6.2009

Vaarallinen juhannus

Monenlaisia juhannuksia on vietetty, muttei koskaan näin ihania kuin nyt. Kun myöhään iltapäivällä nukahdin hetkeksi sohvalle lukiessani Tove Janssonin kertomusta ”Vaarallinen juhannus” luiskahdin ovelasti hetkeksi jopa unessani muumien maailmaan.  En olisi sieltä mielelläni pois tullutkaan.

Muumit ovat tulleet elämääni postikorttien kautta.  Lähettelen näitä kortteja ympäri maailmaa. Aika monelle kaukaiselle Postcrossing-harrastajalle minun lähettämäni Muumihahmo-kortti on ollut ensimmäinen. Vaikka Muumikirjoja on käännetty yli 30 kielelle, niin kaikki nuoret ihmisetkään eivät tunne niitä vielä. Itsekin olen vähitellen oppinut tuntemaan sen maailman kiehtovat ja viisaat hahmot.  Joka kerta lukiessani löydän myös jotakin, mikä saa minut hymyilemään. Kunpa mekin osaisimme suhtautua asioihin samanlaisella tyyneydellä kuin nämä hahmot, jotka uskovat kaikkien asioiden ratkeavan ennen pitkää.

” Hetken kuluttua Muumipeikon äiti sai ensimmäisen kerran tarkastaa keittiötään ylhäältäpäin. Hän tirkisti aivan lumoutuneena alas hämyiseen vaaleanvihreään akvaarioon. Liesi, pesupöytä, penkit ja likaämpäri häämöttivät veden läpi pohjalta. Mutta kaikki pöydät ja tuolit uiskentelivat ympäri ylhäällä katonrajassa. Kylläpä on kauhean hullunkurista, sanoi Muumimamma purskahtaen nauruun. Hän nauroi niin makeasti, että hänen täytyi istahtaa keinutuoliin, sillä keittiö näytti totisesti virkistävän uudenlaiselta.”

Tulivuoren purkauksen aiheuttama valtava hyökyaalto merestä on juuri juhannuksen aikaan peittänyt muumien asuintalon ja sen alakerta on veden vallassa. Muumipappa sahaa rikki lattian, jotta he pääsevät hakemaan alakerrasta aamiaistarvikkeita. Muumimamma miettii jopa, että onko hän muistanut kiertää kahvitölkin kannen kiinni. Muumipeikko sukeltaa alas ruokakomerolle ja tuo tarvittavan, myös sen kahvitölkin. Äiti henkäisee ilosta, kun huomaa, että hän oli toden totta muistanut kiertää kannen kiinni. Yhdessä he toteavat, ettei heillä ole koskaan ollut niin jännittävää aamua.


Tämä postikortin kuva on samaisesta tarinasta. Siinä pikku Myy on tulvassa löytänyt Muumimamman ompelukorin kellumasta ja kömpinyt angoralankakerän keskelle nukkumaan. Kori keinui kaislikkoon ja tarttui liejuun, kunnes ahvenkoukku tarttui siihen. Kaivattu Nuuskamuikkunen oli sattunut paikalle, (Tove Jansson)

Nuuskamuikkunen on Muumipeikon paras ystävä. Hän on kiehtova olento:

”Nuuskamuikkkunen oli rauhallinen ja tiesi valtavan paljon asioita, mutta hän ei puhunut niistä turhaan. Vain joskus harvoin hän kertoi matkoistaan ja silloin Muumipeikko tunsi aina itsensä ylpeäksi, aivan kuin olisi päässyt jäseneksi johonkin salaseuraan. Muumipeikko meni aina toisten mukana heti ensilumen tultua talvipesään. Mutta Nuuskamuikkunen lähti vaeltamaan kohti etelää ja palasi Muumilaaksoon vasta seuraavana keväänä.”

 
Tässä tarinan kuvassa Niiskuneiti ja Vilijaana poimivat kukkavihot ja tekevät juhannustaikoja. (Tove Jansson)

Tänä vuonna hän ei tullut, mikä on tehnyt Muumipeikon surulliseksi. Pikku Myy ja hänen siskonsa Mymmelin tytär pelottelevat, että varmaan Mörkö on syönyt hänet. Nuuskamuikkusella oli kuitenkin vielä eräs tehtävä tehtävänä, jonka saattoi toimittaa vain juhannuksena. Monivivahteinen, rikas tarina johdattaa usean opetuksen kautta lopuksi kaikki erilleen joutuneet hahmot takaisin yhteen perheen väliaikaisena asuinpaikkana toimineeseen teatterikulissiin kesken Muumipapan kirjoittaman näytelmäesityksen.

Muumit ovat viime aikoina olleet muutenkin kovasti esillä. Jopa tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Jaakko Lyytisen  kirjoittama nimellä ”Muuministinen manifesti” otsikoitu kolumni, joka päättyy minua lohduttaviin sanoihin samasta ”Vaarallinen juhannus” –tarinasta:

”Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.”

Juhannusaatto on lopuillaan. Sää on ollut kolea, vaikkei paljon ole satanutkaan.. En viitsinyt lähteä valokuvaamaan noin pilvisessä ja koleassa säässä, vaikka eilen niin ajattelin. Koiranputkimetsä oli niin kiehtova kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Katselen tällä hetkellä maailmaa kotona joka päivä vähän eri näkökulmasta. Sänky on nyt olohuoneessa ja herätessäni näen isoista ikkunoista pilvet ja puun latvat tai voin seurata akvaariokalojen kisailua. Talon vesivahinko ei onneksi ole ollut hyökyaalto, joka olisi pakottanut menemään  katolle saakka katsomaan omaa kotia muumien tavoin ylhäältä alaspäin, mutta tämä tilanne  pistää  myös ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Se sai minut myös ottamaan omat asiani pöydälle. Se ei ole mitenkään uutta, että kun sen teen, jälki tulee olemaan perusteellista. Jotkut asiat ovat vain niin hirveän vaikeita syystä, että aikoinaan on lähtenyt leikkiin rakkaudella ilman mitään laskelmointia. Ja on ajatellut, että kaikki ongelmat pystyy selvittämään. Mutta on olemassa ongelmia, joiden edessä on voimaton  eikä pysty toista ihmistä auttamaan, jollei tämä edes halua muutosta. Jonakin päivänä sitten ei enää olekaan paluuta entiseen. Muumimamma osaisi sen varmaan kiteyttää pariksi sanaksi. Ne saattaisivat hyvien ystävieni tuen lisäksi auttaa minua tulevina viikkoina, kun tarvitsen ylimääräisiä voimavaroja.”

Nyt 18.6.2013

Tulevista viikoista tulikin sitten tulevia vuosia, jotka toivat eteeni yllättäviä asioita. Kesäkuussa  2009 olin vasta aukaisemassa ovia tulevaan. Nyt tekisin monia asioita toisin enkä menisi vaikeimman kautta kuten menin.  En luottaisi ihmisiin niin paljon kuin luotin, mutta jälkiviisaus ei auta.  Me olemme täällä oppimassa asioita ja joskus tarkoitusta on mahdottoman vaikea ymmärtää.

Tarinasta Taikatalvi, sopii tähän kesääni.

Muuten muumeista vielä. Sunnuntain Hesarissa oli taas runsaasti luettavaa, mutta paras juttu oli Venla Pystysen kirjoitus ”Kuka on Vilijonkan mies? Minäpä tiedän!” Hän oli esittänyt kysymyksen muumeista väitöskirjan tehneelle Virve Happoselle, joka ei tiennyt sitä. Mutta toimittajapa tiesi, koska oli 9-vuotiaana kirjoittanut Tove Janssonille ja kysynyt asiaa saaden vastauskirjeen. Kirjeen mukaan Vilijonkan mies on tutkimusmatkailija, joka on lähtenyt Borneon saarelle tutkimaan sen tuntematonta luontoa eikä hänestä siihen mennessä ollut kuulunut mitään.

Kirjoitellaan vaan edelleen ahkerasti kirjeitä, kortteja, päiväkirjaa ja blogeja. Ja muuallekin kuin Facebookiin, jossa virrassa asiat elävät vain niin kovin pienen hetken.

Tuusulanjoella

torstai 13. kesäkuuta 2013

Harhautuksia

Kun alkaa tyhjentää papereita täynnä olevaa laatikkoa ja hävittää sieltä lehtileikkeitä, joita en ole koskaan ehtinyt mapittaa aiheenmukaisiin kansioihin, joutuu auttamatta erilaisiin tilanteisiin. En todellakaan pysty heittämään kaikkea tutkimatta pois.  Tässä eräänä päivänä työni keskeytyi heti alkuunsa, kun käsiini tuli Helsingin Sanomien 28.4.1998 ilmestynyt 20-sivuinen puutarhaliite.  Asuin tuolloin Helsingin Puotilassa ja haaveilin pääsemisestä takaisin maalle omakotitaloon, jonka ympärillä olisi puutarha.  Haave toteutuikin pari vuotta myöhemmin, mutta nythän sitä haavetta ollaan purkamassa.  Voin silti jatkossa edelleen elää ja touhuta virtuaalisesti erilaisissa puutarhoissa.

Puutarhoja ja kasveja koskevan kirjallisuuden aion säilyttää itselläni, sillä onhan tuo maaseudun, mullan ja kasvien elämä kulkenut rinnallani syntymästäni saakka.  Nyt en sitten tiedä, mitä teen näille kasveja koskeville lehtileikkeille. Hesarin tilaajana löydän artikkelit nopeasti netistä lehden arkistosta, mutta ilman kuvia ja muuta oheisaineistoa.
Tänään aamupäivällä...
Ymmärrän mahdottoman hyvin puutarhanhoitoa, kukkien ja yrttien kasvatusta koskevan kirjallisuuden kiehtovuuden.  Itse olen lukenut niitä kuten joku toinen lukee dekkareita. Käsittelemme aihetta myös ystävien kanssa todella usein. Tavalla tai toisella viljely jossakin muodossa on kaikkien ulottuvilla. Mainitsemassani Helsingin Sanomien laajassa puutarhaliitteessä käsiteltiin useita asioita ensin todeten, että ”puutarha on megatrendi”. Edellisen kesän hitti oli ollut amppelimansikka, joka sen saaman julkisuuden takia loppui kaupoista kesken. Nyt oli rönsyävä tuoksuvatukka valittu Taimistoviljelijöiden toimesta vuoden pensaaksi. Backaksen puutarhakeskuksen silloinen johtaja kertoi, että lamakaan ei vaikuttanut puutarhakauppaan.

Kyseinen Backaksen puutarha lopetettiin viime vuosikymmenen lopulla  ja sen korvasi tässä aivan kotini nurkan takana oleva S-ryhmään kuuluva  Kodin Terra. Ehdin monena vuonna täällä Tuusulassa asuessani käydä  naapurissa asuvan ystäväni kanssa ostoksilla Backaksen tilalla olevassa puutarhassa, jonka historiaan on linkki tässä. Lehden tilastojen mukaan eniten puutarhan hoitoa harrastavat yli 65-vuotiaat (70 % ikäryhmästä). Olen sittemmin elänyt oman puutarhani kanssa monenlaisia vaiheita ja olen tuonut sinne paljon uusia kasveja, mikä sekin lienee käynyt ilmi blogeistani,

Muissa puutarhoissa. Tässä Ainolassa.

 Puutarhakirja


Aikoinaan ensimmäiset kirjat monessa kodissa olivat Raamattu ja kotipuutarhurin raamattu, Frans Salosen puutarhakirja.  Kuka Frans Salonen?  Onpa jäänyt tämä asia minulta pimentoon, kun en ole häntä aiemmin noteerannut.  Tai jos sittenkin?  Kävelen kirjahyllylleni ja kas kummaa löydän kirjan ”Kodin puutarha”, jonka ovat kirjoittaneet Frans Salonen ja K. Jaatinen. Kirja on kahdeksas painos ja ilmestynyt vuonna 1950. Ensimmäinen painos on vuodelta 1933. Frans Salosen puutarha on sijainnut Sipoon Talmassa, siis aivan lähellä, K. Jaatinen liittyy alkukirjoitusten mukaan Karunaan.



Espan puistossa olen ottanut lukemattomia kuvia kautta vuosien. Runebergin patsatta siinä keskellä olen kuvannut edestä, sivusta ja takaa. Alemmassa kuvassa Fred ja Karin toukokuisen Suomen vierailunsa aikana. Tässä oli aikoinaan se "Suuri Vasikkahaka.".

 Espan puisto Helsingissä

Lehdessä käsitellään lukemattomia aiheita, joista jokainen voi johdattaa minut eteenpäin. Helsingin silloinen kaupungin puutarhuri Eeva Kuuluvainen on erään artikkelin keskiössä, jossa käsitellään Helsingin puistoja. Parhaillaan (siis 1998) kunnostetaan Esplanadipuistoa, joka työ on valmistumassa.

On siis sattumaa, että Espa on nykyään sellainen kuin on, sillä  ilmeisesti jo 1800-luvun alussa on suunniteltu kanavaa Töölänlahdelta Kluuvinlahden kautta Kaupunginlahteen (nykyinen Eteläsatama).  Paikalla oli kaislikko, jolle tuotiin täytemaata Ulrika Eleonooran kirkkoa purettaessa ja sen jälkeen vuonna 1818 alkoi keskisen Esplanadin tasoitus. Keskistä Esplanadia kutsuttiin ”Suureksi Vasikkahaaksi” ja Kappelin puoleinen pää oli ”Pieni Vasikkahaka”. Alueelle  tuotiin vuodesta toiseen täyttömaata.  Myöhemmin 1880-luvulla korotettiin Esplanadikatuja  ja samalla puistoa jopa toista metriä. Työt olivat päättymässä, kun Runebergin patsas pystytettiin 1885. Juutuin tuohon tarinaan, koska Esplanadin puisto on minullekin tärkeä jo pelkästään siksi, että olen ottanut vuosien mittaan siellä satoja valokuvia.

Postikortti. Kuva viittaa Muumilaakson marraskuun sivulle 114.

Muumien puutarha

Suvi Ahola kirjoittaa otsikolla ”Salainen puutarha parantaa”.  Aihe liittyy lastenkirjoihin, joihin voimme aina palata, vaikka meidät onkin karkoitettu paratiisista.  Puutarhakuvaajina hän ottaa Francis Hodgson Burnetin lisäksi esille Tove Janssonin kertoen esimerkkejä, jotka muuten kaikki liittyvät Muumimammaan ."Taikurin hatussa"  hän saa taikahattuun heitettyjen kasvinroskien myötä unissaan viidakon kasvamaan keskelle Muumitaloa. Ja tässäpä seuraa hyvä ohje meille, jotka joudumme luopumaan omista puutarhoistamme muuttaessamme kerrostaloihin:  Kun  "Muumipapassa ja meressä"  Muumimamma joutuu keskelle autiota Majakkasaarta, hän maalaa kaivatun puutarhansa valkeisiin kalkkiseiniin ja pystyy lopulta astumaan kuvan sisälle, oman mielensä maisemaan. Eivätkä ne esimerkit tuohon lopu, mutta jätän aihetta myös uusiin tarinoihin.

Henkireikä monelle tuntemalleni naiselle. Äitini oli suorastaan täysi ammattilainen kasvimaan hoidossa kun vertaan meidän muiden kokeiluihin. 
Muissa artikkeleissa käsitellään erilaisia kaupunkipihoja otsikolla ”Vihreä ikävä”, pihan eläinkuntaa ”Otuksia piha täynnä.” Mutta minne unohtuivat  lehtokotilot  vai eikö niitä vielä silloin ollutkaan puutarhojen riesana.

Herbaariot

Ja sitten vastaani ryöpsähtää koko aukeama tarinaa herbaarioista. Mitenkä saisin oman punakantisen herbaarioni lapsuudenkotini komeron vanhasta kaapista?  Helsingin yliopiston kasvimuseon  laboratoriomestari Roland Skyten mukaan ensimmäinen julkinen herbaario tehtiin Pohjois-Italian Padovassa 1545. Tuolloin kasveja kerättiin, koska renessanssi-ihmisen tuli olla kiinnostunut kaikesta. Tosin ne olivat 1500-luvulla vielä melko harvinaisia eivätkä niin perin tieteellisiä kuin myöhemmin.

Omiin kesiini liittyivät kasvien keruuretket  kotini  lähiympäristössä, koska 1950-1960-luvuilla oppikoulussa piti muutamana kesänä kerätä kasveja.  En muista, kuinka monena kesänä niitä keräsin ja oliko kokoelmassani loppujen lopuksi 150 kasvia kuten muistan.  Luin kesän 1961 päiväkirjaani ja löysin eräänkin retken kuvauksen, mutta enpä ollut sinne kirjoittanut, että retkellä keräsimme kasveja.  Tuossa iässä monet muut asiat olivat tärkeämpiä. Yksinkertainen tiiliprässini oli vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa päiväkirjani mukaan usein oleskelin mainitsematta kuitenkaan tuota kasvien keruuta. Tuolloin se oli useimmiten aikamoista pakkopullaa, vaikka se nyt jälkikäteen kuulostaa kiehtovalta tekemiseltä.

Kukkien kuvat, siinä oli maisemakuvien lisäksi runko näyttelyilleni. Tässä Tuusulan rantatien galleriassa elokuussa 2006 tutkin Leilan kanssa näyttelyn tunnuskuvaa. Vasemmalla näkyy pikkuserkkuni Helmin taidetta, suuria öljymaalauksia. Puutarha-aiheissa riittää inspiraation lähteitä.
Ilmari Hiitonen – Arvi Poijärvi: Koulu- ja retkeilykasvio. Otava. 1959. löytyy repaleisena ja töhrittynä kirjahyllystäni. Se on ollut myös nuorimman sisareni Raijan käytössä.  Etusivulle olen kirjoittanut itselleni, että kesällä 1961 on kerättävä ainakin 40 kasvia, mikä tekisi yhteensä 110 kasvia. Toisin sanoen edellisenä kesänä on kerätty jo jotakin. Joka tapauksessa myöhemmin kasvit tentattiin ja olin ylpeä, että osasin ne kaikki latinalaisine nimineen. Nythän herbaariota on helppo pitää, kun sen voi perustaa alusta alkaen sähköiseen muotoon. Eivät enää edes kirkkaat kukkien värit haalistu ruskeiksi.

Kissat ja puutarha, nekin liittyvät asiaan. Tässä Manu haaveilee puutarhasta. Myöhemmin hän on päässytkin kuljeskelemaan vapaana. Seinällä Helmin unikkopuutarhamaalaus.
Palaan vuoden 1998 Hesariin, jossa riittää vielä juttua yrteistä, puista, niiden hoidosta ja leikkauksesta kuvineen. Valkosipulille uhrataan koko aukeama.  Minkähän jutun leikkaisin talteen vain joutaako koko puutarhaliite nyt lehtikeräykseen? Onhan se nyt pääpiirteissään käsitelty. Mainoksissa näkyviä markoissa olevia hintoja voisi toki vielä vertailla tämän päivän hintoihin.

Tässä muuten linkki useiden vuosien kiertoon omassa puutarhassani kautta vuosien. Olen varmaan jakanut sitä ennenkin, mutta nyt tulee uudelleen.


maanantai 10. kesäkuuta 2013

Menneiden aikojen ihmisten jalanjäljillä

Seikkailin perjantaina  sisareni kanssa tuntemattomassa historiassa.  Minulla on jokin kumma tarve suunnistaa keski-aikaan ja 1500-lukuun, siihen lähes kirjoittamattomaan historiaan.  Siihen pääsee tuskin tulevaisuudessakaan kiinni, ei ainakaan suoraan.  Keskiajan historian tutkimuksen edistyessä kuten näyttää,  voi jonkinlaisia viitteitä saada. Olen aloittelija sukututkimuksien tekemisessä sikäli, että en osaa vielä täysin perehtyä muuhun aineistoon kuin kirkonkirjoihin. Vanhojen käsialojen lukukin on vaikeata. Tekemällä kuitenkin saa hyvää harjoitusta ja omat kiinnostuksen kohteet kuitenkin aina pomppaavat asiakirjojen sivuilta silmille, kun selaan niitä joko Kansallisarkiston tai Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta.  Kirkon rippikirjoja ja muita luetteloita kuten syntyneiden vihittyjen ja kuolleiden luetteloja on säilynyt vain sen verran lyhyeltä ajalta, että tuo kaukaisempi aika on tavoittamatonta. Siksi keräänkin kaikkea siihen liittyvää materiaalia toivomuksena koota ja luoda niistä tiedonmurusista jotakin. Mitä se sitten onkaan, aika sen näyttää. Kirjoittelen näitä blogejakin oman oppimiseni kannustamiseksi.

Rengon vanhaa kirkkoa ympäröivän kiviaitaa nykyajan kesäkuussa.


Perjantain retkeily jäi suppeaksi maaston kartoitukseksi. Yritin  mielessäni hahmottaa oman syntymäpaikkani, lapsuuteni kotikylän yhteyksiä Janakkalan suuntaan. Olen jo aiemmin 19.11.2012 julkaisemmassani blogissa kirjoittanut kuvan kera, että Rengon Vehmainen kuului aikoinaan Lopen hallintopitäjän Hyvikkälän neljänneskuntaan.  Silloista laajaa Kanta-Hämeen aluetta hallitsi Akseli Salokanteleen ” Vanhaa Vanajaa”-kirjan mukaan  Suur-Vanaja, jonka alue keskiajalla ulottui  ”Salpausselän rinteiltä Vanajan selkään ja Hollolan rajoilta Lohjalle”.  Tuolloin maa oli hallintoa ja veronkantoa varten jaettu hallintopitäjiin, joiden rajat eivät olleet samat kuin kirkkopitäjillä.  Hallintopitäjät jaettiin kolmannes- ja neljänneskuntiin.  Kotikyläni rajoittui myöhempiin Janakkalan ja Lopen kuntiin, joten kun haluaa perehtyä sen vanhempiin tietoihin, pitää tämä ottaa huomioon.  Itselleni on tullut myös tärkeäksi vanhoja aikoja tutkiessani entisaikojen kulkuväylät.  Miten ihmiset pääsivät silloin liikkumaan, koska teitä ei ollut samalla tavalla kuin myöhempinä vuosisatoina.  Kukin pitäjähistoria käsittelee historiaansa kirjoittajansa valitsemasta näkökulmasta.  Kun etsii tietoja arkistoista, on myös hyvä muistaa, että asioita on selattava usean pitäjän alueelta.

Luin taas kerran, ties kuinka monennen kerran Rengon historiaa, jonka Markus Hiekkanen ja Jussi Härme ovat kirjoittaneet ja Rengon kunta ja seurakunta ovat kustantaneet.  Teos on ilmestynyt vuonna 1993. Isäni  oli mukana teoksen historiatoimikunnassa. Kirjan nimisivulta löydän hänen uudenvuodenpäivänä 1994 kirjoittamansa omistuskirjoituksen. Hänhän se minuun jätti monin hienovaraisin tavoin tämän poltteen historiamme tutkimiseen!!


Nyt olin siis kuvittelemassa aikaa 1500-luvun alusta aina 1700-luvun alkupuolelle, josta lähtien tietoja voi saada kirkon rippikirjoista. Rengon seurakunnan osalta löydän ne digitaalisessa muodossa noin vuodesta 1707, jos vaan osaan lukea niitä.  Sukututkimus on työlästä ja aikaa vievää. Joskus jopa ajattelen jättäväni sen sikseen, koska otan sen liian vakavasti ja saamani opin mukaan etsin kaikelle tiedolle lähteet. Kun alan tutkia jotakin sukuhaaraa, ajalla ei ole enää mitään merkitystä.  Toisaalta minulla on aikaa enkä tällä hetkellä ole oikein innostunut mistään muustakaan. Kuljeskelen ympäriinsä vanhasta tottumuksesta, otan valokuvia kuten ennenkin.  Kun katselen niitä jälkikäteen, huomaan, että nekään eivät ole enää mistään kotoisin.




Mutta palatkaamme  tutkimusretkeen. Olin suunnitellut, että etsimme tien Haapajärven ja Rehakanjärven välisellä kannaksella Janakkalassa sijaitsevaan  Irjalan kartanoon ja sieltä ajamme Hakoisten linnavuorelle ja sen jälkeen poikkeamme Vanajan kirkolle.  Hain sisareni Hämeenlinnasta ja ensiksi ajoimme Rengon hautausmaalle laittamaan kesäkukat vanhempiemme haudalle.  Halusin tällä kertaa myös käydä uudella hautausmaalla, koska sinne on haudattu paljon lapsuudessani tuntemia ihmisiä.  Löysinkin monta etsimääni  kuten keväällä 1957 kuolleen ensimmäisen opettajani Saara Lindell-Oksan haudan. Kuvasin niiden lisäksi myös muita hautoja vastaisen varalle, sillä kyllä ne tarinat siellä jossakin odottavat.


Vaikka en tässä jutussa käsittelekään sen enempää ensimmäistä kouluani kotikyläni naapurikylässä, niin kyllä se oli monta kertaa mielessä tälläkin retkellä, koska samaa koulua kävivät aikoinaan sekä Vehmaisten, Kaloisten ja Asemin lapset. Leike on kirjasesta, jonka koulun opettaja minun aikanani, Jyrki Lempinen on kirjoittanut: Koulua Rengossa 100 vuotta 1884 - 1984


Isäni koulululuokkia Kaloisten koulussa 1920-luvulla. Olisipa kiva selvittää kuvassa olevat muutkin lapset. Isäni on toisessa rivissä keskellä, viides vasemmalta. Oli vaikea tunnistaa häntä noin nuorena, mutta valokuva-albumissa oli myös toinen kuva hänestä, josta saatoin tehdä päätelmän.

Tässä minun ensimmäinen koulukuvani  1954 - 1955. Kuvassa ensimmäinen ja toinen luokka yhdessä. Olemme sisällä tuossa aiempien kuvien koulutalossa. Opettaja Sylvi Lindell-Oksa istuu keskellä. Hän on kuvassa noin 57 vuotta vanha. Minä seison keskirivissä, äärimmäisenä oikealla.


Nyt ollaan siirrytty Pariisin hautausmailta omillemme. Ajatus tuli mieleeni, kun pyysin Heljän ottamaan tämän kuvan. Viime vuosikymmenellä kun kiersimme Pariisin hautausmailla etsimässä kuuluisien ihmisten hautoja. Ympyrät pienenevät, mutta syventyvät?


Seuraavaksi ajoimme Asemin kylään, josta on Google mapin antaman reitin mukaan vain muutaman kilometrin matka Irjalantietä pitkin Irjalan kartanolle.  Oikean tienhaaran löytäminen ei ollutkaan helppoa, joten joimme ensin eväskahvit ja söimme voileivät Kaloisten kyläyhdistyksen rakennuksen pihamaalla ennen kuin suunnistimme etsimään oikeata tienhaaraa. Epäilys oli jo noussut mieleeni.  Otin jopa puhelimeni navigaattorin käyttöön, mutta en pystynyt kirjoittamaan sinne minkäänlaista reittikohdetta. Navigaattori sitten vain papatti tieohjeita ajaessamme eteenpäin.  Käsitimme, että pitää sittenkin ajaa toista kautta. Googlen karttapalvelut eivät todellakaan osaa reitittää keskellä maaseutua, ne ottavat mukaan pienet polutkin ja entiset kärrytiet.  Varmaan metsän poikki on aikanaan kulkenut  tien tapainen, siellä saattaa olla entisen tien pohja tai ties mikä polun tapainen, mutta lähdimme suosiolla ajamaan kohti Renkoa ja käännyimme Nevilässä  Hyvikkäläntielle.  Matkalla teimme vielä pienen kierroksen, kun oikealla näkyi Haapajärvi.  Jokien tutkiminen on aivan oma alueensa. Ylitimme Hyvikkälänjoen, joka kartan (Fonecta) mukaan alkaa Haapajärvestä ja jatkuu myöhemmin Tuulesuunjokena  ja laskee Kernaalanjärveen. Käytän todennäköisesti aivan vääriä termejä.  Joka tapauksessa näitä alueen jokia pitkin pystyisi kulkemaan vaikka kuinka pitkiä matkoja.  Irjalaan tullessamme ohitimme  ensin Rehakanjärven puolella sijaitsevan Nuoranlahden, jonka rannalta Museoviraston tietojen mukaan on löydetty jälkiä kivikautisesta asuinpaikasta. Seuraavaksi ohitimme Irjalanlahden ja ajoimme kapean sillan yli kannakselle, jossa rakennukset sijaitsevat. Ajoimme tietä eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, vaikka merkki ilmoitti tulostamme piha-alueelle ja että siellä vartioi koira.  Sitten hevosaitausten jälkeen kahden metsätien haarautuessa toisen näyttäessä kiellettyä ajosuuntaa ja toisen hevostietä, oli pakko kääntyä. Kartanossa asuu Maria Möller, jolla on hevosia ja joka järjestää hevoskoulutuksia. Tässä linkki hänen sivuilleen.  Alue näyttää mahdottoman kauniilta. 


Maisemia Hyvinkkälän sillan tienoilla


Koska aikaa oli kulunut teitä hahmottaessani niin paljon, jätimmekin tällä kertaa Hakoisen väliin ja ajoimme kunnon kesäsateessa Vähikkälään, Janakkalan kylään, joka on Vehmaisten naapurikylä. Sieltä suunnistimme Tervakosken kautta vanhalle Helsinki-Hämeenlinna tielle ja sitä kautta Vanajan kirkolle. Siinä oli yhdelle päivälle aivan riittävästi ohjelmaa.


Miksi tämä retki? Selattuani Suomen asutuksen yleisluetteloa, olen todennut, että Vehmaisten kylän talot ovat olleet siellä jo 1539 alkaen ja siis todennäköisesti jo paljon sitä ennenkin.  Lopen asiakirjojen alta löytyvässä Wehmais-kylässä on ollut neljä taloa, Marttila, Junnila, Eskola ja Siukola.  Talojen nimet  tulevat esille 1630-luvulla. Sitä ennen noin 1624 mennessä kaikki talot ovat joutuneet  Jöran Brynielsonin rälssiin.  Göran Brynielsson kuului  Brunou-sukuun, joka Janakkalan historian mukaan aateloitiin Ruotsissa 1575 ja Suomen ritarihuoneessa 1818. Suku sammui kuitenkin  jo vuonna 1849.  Irjala oli hänen läänityskartanonsa tai yksi niistä.  Veikko Kerkkosen ”Janakkalan historian” mukaan  Göran Brynielsson sai 1613  Norrköpingin ehdoilla läänityksekseen 22 tilaa, joihin siis myös Irjala kuului. Myöhemmin 1640  hän sai myös läheisen Rehakan kartanon. Janakkalan historiassa kerrotaan paljonkin suvun myöhemmistä vaiheista  eri kartanoiden kohdalla. Niiden mukaan suvun jäsenet lienevät olleet aika kuumaverisiä.  

Göran Brunielssonin osalta tarina ei ole mukavaa luettavaa. Hän oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa palaamassa ratsain sukulaisvierailulta Vanantaan kartanosta, kun Tuulensuun sillalla (olisiko ollut samassa paikassa kuin silta, jossa pysähdyimme valokuvaamaan) tyttären hevosen takajalka tarttui siltaan. Hevosen yrittäessä kiskoa jalkaansa sillasta, tytär putosi hevosen selästä pää edellä virtaan.  Ruumis  saatiin ylös vasta keväällä. Asiaa lähdemerkinnän Tk. 13.4.1629 mukaan käsiteltiin oikeudessa. Sen mukaan silta oli vain 5 kyynärää leveä vaikka sen olisi pitänyt olla 10 kyynärää leveä (kyynärä = noin 60 cm).

Göran Brynielsson kuoli ennen vuotta 1650. Irjalan omisti sittemmin hänen poikansa Karl Brunou, everstiluutnantti, joka kaatui Lundin taistelussa  joulukuussa 1676. Eri lähteiden mukaan tuon taistelun sanotaan olleen kaikkein verisin ja julmin ylipäänsä ihmisten historiassa.  Karlin vaimo Kristiina von Lode sai itselleen ja kahdelle pojalleen elinikäisen rälssin Irjalaan (1684), mutta tulipalo hävitti kartanon seuraavana vuonna, jolloin hän menetti kaiken omaisuutensa ja eli sittemmin kuolemaansa  (1687) saakka köyhyydessä kahden alaikäisen tyttärensä kanssa.


Siukolan talossa mainitaan talon pitäjänä eli rälssitilallisena  Simon Sigfridsson ensimmäistä kertaa vuonna  1607.  Tila lienee tuolloin ollut veronmaksukyvytön (plat öde). Samoina vuosina siellä esiintyy myös nimi Sigfrid Persson. Talossa on myös asunut Eskil Persson. Voisivatko olla isä ja tämän veli.  Koska Vehmaisten tilat sijaitsivat vain ½ peninkulman päässä Irjalasta (maininta löytyy parista kohdasta Vehmaisten taloja mm. Siukola 1620 ja Eskola 1639), niiden omistaja eli säterikartano oli vapautettu näiden rajapiiritilojen osalta veroista.  Eskolan kohdalla on 1644 merkintä, että se kuuluisi Erik Boijen rälssiin.

Vielä 1950-lukua. Nuorin sisareni Raija ja minä Hämeenlinnassa isäni kuvaamana.



Henkikirjatietojen mukaan 1634 Siukolan talossa asuivat Simon, vaimo, poika ja pojan vaimo. Myöhemmin käy ilmi, että Simon ja vaimo ovat vanhoja ja pojan nimi on Jöran ja vaimo on Agnes. 1644 ilmestyy merkintä Erik Boijen rälssistä ja 1651 taas Göran Brynielsson. 1652 ilmestyy taloon sotilas Mårten Simonsson ja vaimo Elin Jöransson. En ole vielä oikein saanut  tolkkua henki-  ja maakirjoista, joten en ole päässyt kunnolla tarkistamaan tietoja alkuperäisistä lähteistä.  Simon Sigfridsonin nimi tulee esille koko 1600-luvun aina 1711 saakka, vaikka tuskin hän on elänyt niin pitkän elämän.  Hänestä tila lienee saanut nimensä, mutta minun on vielä löydettävä asiakirjoja, joihin viitataan hänen nimensä jälkeenolevilla  päiväyksillä 6.10.1692 ja 11.8.1710.  Rengon historiassa käsitellään jonkin verran 1600-luvun hankalia vaiheita talonpoikien elämässä, sillä käräjillä haettiin myös erityisesti Vehmaisten osalta vapaavuosia. Siellä mainitaan myös tuo Simon, jonka tila oli jäänyt autioksi ja Mats Mattson Vojakkalasta haki siihen oikeutta.  Asutuksen yleisluettelossa tosiaan mainitaan vuoden 1694 kohdalla Mats Mattson ja hänen vaimonsa Anna. Jätän nyt tutkimukseni tähän, kutkuttavan mielenkiintoiseen vaiheeseen. 
   
(Alleviivattujen sanojen takaa pääset kyseisistä asioista kertovaan lisätietoon.)  Huomasin läpilukiessani, että minulta jäi paljon asioita mainitsematta, joihin osuin käsittelemissäni lähteissä. 1600-luku oli koko Suomessa täynnä suuria muutoksia ja kehitystä, mutta myös raskaita nälkävuosia.  Yhteydet valtakunnan suureen historiaan kuuluvat mielessäni taustakohinana.

Tarvitsen nyt miettimistauon. Tarvitsen kirjoja. Tarvitsen tietoa. Koko ajan en jaksa tuijottaa suttuisia pöytäkirjoja ja yrittää ottaa selvää käsialoista.  On myös aika taas vaihteeksi paneutua karjalaisiin esi-isiini ja jatkaa sillä rintamalla, valmistautua matkaan niille juurille heinäkuun alussa. Ja onhan paljon muutakin....

Vanajan kirkko. Sisältä pieni, mutta aikoinaan saarnattiin myös ulkona olevalle kansalle. Kirkossa on tallella ulkoseinän saarnastuoli.