torstai 18. heinäkuuta 2013

Olihan se inspiroivaa aikaa..

Sormiani on syyhyttänyt koko ajan päästä kirjoittamaan, mutta kuten tavallista useimpina päivinä ei ole ollut sellaista rauhallista hetkeä, että pääsisin edes aloittamaan. Jos joskus pääsen kirjoittamisen alkuun, alituiset keskeytykset raastavat minut pian pois koneen äärestä. Sitten kun olisi taas mahdollisuus kirjoittaa, nälkä tai väsymys alkaa riepoa. Monet Karjalan matkan aikana ja nyt jo senkin jälkeen lupaamani asiat odottavat myös paneutumistani. Facebook on myös aikamoinen häirikkö, vaikka pyrin käymään siellä vain parisen kertaa päivässä.  Liityin tässä äskettäin siellä ryhmään Suomen kirkot ja hautausmaat, jonne innostuin laittamaan kirkkokuviani. Niitä onkin kertynyt melkoiset määrät ja on kiva saada niitä jonnekin foorumille. Maailmamme vaan alkaa olla niin täynnä valokuvia, kun kaikki niitä ottavat, että oma innostukseni laantuu aika nopeasti.  Niin käynee muillekin. Facebook on hyvä esimerkki, kaikki jutut, joita siellä tänään julkaistaan, ovat huomenna unohdettuja, vaikka ne edelleen löytyvätkin sieltä. Pinnallisuus on tämän päivän juttu. Aika on otollinen kaikille populisteille.

Dashalta Valkovenäjältä saamani tänään rekisteröity kortti.

Kirkot ja hautausmaat liittyvät myös tavallaan sukututkimukseen, minulle kovin rakkaaksi käyneeseen ”harrastukseen”.  Seuraan myös aiheeseen liittyviä facebook-ryhmiä.  Jos valokuvaajia on paljon kuten vaikkapa tuolla Karjalan matkalla olin huomaavinani, niin sukututkimuksen harrastus on myös tosi laajaa.  Laatu voi sitten olla jotakin muuta, ehkä juuri sitä pintaa kuten usein valokuvissakin. Meistä jokaisesta kehittyy pikku hiljaa omien asioidemme toimittajia. Kirjoittajia ja bloggareita on vaikka kuinka paljon. Saa nähdä, mihin tämä maailma vielä menee. Facebook on pinnallisuutensa vuoksi juuri omiaan tuollaiseen kevyeen raportointiin ja seurusteluun ja toisten juttujen julkaisuun ja jakamiseen.  Olen koko ajan toivonut sinne enemmän omaehtoisuutta, omia juttuja ja lisää syvällisyyttä, mitä jatkossakin haluan kannustaa.

Kollaasi Askaisten hautausmaalta, jota en sinne Facebookin kirkkoryhmään ole tohtinut siirtänyt. On jotenkin liikuttavaa, että olen kesällä 2006 kuvannut seppelettä sankarihaudoille laskevaa Kalevi Koskelaista, joka on sinne sittemmin haudattu. Ensimmäisen kuvan on ottanut pikkuserkkuni Helmi Salomaa. Toisen kuvan otin toukokuussa 2012, kun taidehistorian ekskursiolla kävimme tutustumassa Askaisten kirkkoon. Koska sinne on haudattu paljon alunperin Kuolemajärveltä evakkoon lähteneitä, kävin ohimennen kuvaamassa hautoja.

Onneksi täällä blogissani voin olla oma pitkäveteinen ja vakavamielinen itseni.  Saan kaikessa rauhassa kirmata omalla mansikka-ahollani ja tehdä majoja metsässä kuten lapsuudessani siellä kotona Hämeessä.  Kun vanhenemme lähipiirimme saattaa harventua koska siihenastisten ystävien kiinnostuksen aiheet entistä enemmän loittonevat omista. Tietenkin on hienoa tuntea ja ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja nähdä maailmaa monelta kantilta, mutta kaikkein hienointa on tavata ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa harrastuksiaan ja kiinnostuksen aiheitaan. Aika tulee erityisen kalliiksi vanhemmiten.  Katsotaanpa vaikkapa, miksi en ole enää aikoihin halunnut käydä ostoskeskuksissa. Kun menen kauppaan, menen vain hoitamaan jotakin tiettyä asiaa. Haluan päästä eroon kaikesta tarpeettomasta tavarasta.  Joidenkin tuntemieni ihmisten  mielestä olen vain muuttunut entistä tylsemmäksi. Tällainen pohdinta on myös aivan turhaa, mutta se kertoo minulle itselleni, että olen vain muuttumassa kokonaan omaksi itsekseni. Viime vuosien hirveä taival on päättymässä.

Tämäkin kortti toiselta Dashalta Valkovenäjältä tuli tänään rekisteröityä, kyllähän peltomaisemat vaikuttavat minuun.

Tämä kuva on taiteilijalta Frank Taylor Lockwood (1895-1965) ja olen sen joskus napannut netistä. Siitä näkee, mitä on silloin mielessäni pyörinyt. Aihe on ollut todella ajankohtainen tänäkin kesänä...

Jotkut asiat kulkevat edelleen mukana. Kirjoitin aamulla 11 postikorttia, jotka kävin myöhemmin postittamassa. Olen ollut melko laiska postcrossingissa viime aikoina, mutta en ole sitä aivan lopettanut. Jokin mahtava voima noilla postikorteilla on edelleen.  Tänään kortteja lähtee Taiwaniin, Tsekkeihin, Suomeen, HongKongiin, Kanadaan, Ranskaan, Puolaan, Japaniin, Australiaan, Sveitsiin ja Indonesiaan. Rekisteröin aamulla 7 korttia, joiden joukossa oli muutama mielenkiintoinen kortti sisällön kannalta ja pari kaunista korttia kuvan kannalta. 

Joskus saamani Kiinasta saamani postikortti

Postcrossingin yksi koukuttava tekijä minulle on niiden kautta oppiminen ja koko maailman haltuunotto. Korttien kirjoittaminen on minulle hetki rentoutua.  Ihmeellistä on vaikkapa se, miksi kiinalaiset postikortit ovat ulkoisesti niin tylsiä. Kun taidehistorian perusopintojen alkuvaiheessa, syksyllä 2009 tutustuimme kiinalaiseen vanhaan taiteeseen, innostuin aiheesta suunnattomasti. Kiinalaisen taiteen käsitykset  ”hyvästä taiteesta” poikkesivat eurooppalaisista ihanteista ollen aivan toisensuuntaisia.  Taiteilijan asema poikkesi Kiinassa länsimaiden vastaavasta. 

Harrastelijataiteilijat olivat varakkaita henkilöitä, jotka olivat hankkineet koulutusta ja heidän tekemänsä teokset ovat nimettyjä ja niistä on kirjoitettu paljon. Ammattitaiteilijat olivat käsityöläisiä ja tekivät töitä hoville. Heidän työnsä olivat ilman signeerausta,  työn tilaaja ja omistaja oli tärkeämpi kuin tekijä. Nämä oppineet harrastelijataiteilijat saattoivat tutkia jotakin aihetta kuten vaikkapa bambukasvia koko ikänsä. Bambun sanotaan symboloineen ikivihreytensä ja taipuisuutensa vuoksi täydellisen kasvatuksen saanutta herrasmiestä, joka taipuu olosuhteiden mukaan sopeutuen eri hallitsijoiden aikana yhteiskuntaan säilyttäen kuitenkin itsensä koskemattomana.  

Kiinalaisen taiteen materiaalit, formaatit ja aiheet olivat myös täysin poikkeavia eurooppalaisesta samanaikaisesta taiteesta. Tutustuminen Kiinan taiteeseen vaikkakin melko pintapuolisesti mutta lukuisin esimerkein, oli minulle silloin eräänlainen valaistuminen, joka vaikutti varmaan syvällisemmin kuin aavistin.  Keskiajalla Euroopassa elettiin aivan toisenlaista aikakautta verrattuna Kiinaan.  Joulukuun 2009 tentissä pärjäsin myös erinomaisesti nimenomaan tähän aiheeseen paneutumiseni vuoksi, esseekysymyksen tehtävänä oli esimerkein verrata kiinalaisten käsityksiä hyvästä taiteesta eurooppalaisiin ihanteisiin 1400 - 1600-luvuilla.  On vain valitettavaa, että ilman niin erilaisen kielen osaamista, on vaikea perehtyä Kiinan taiteeseen saati opiskella sitä perusteellisesti. Mutta enpä sinne enää suuntaisikaan.

Olisiko tuo edellinen korttikin  Ming-dynastian aikaisen taiteileilijan Shen Zhoun (1427-1509) taidetta kuten tämä Lukemassa syksyllä.
Taidehistorian 60 opintopisteen opiskeluni (perusopinnot 25 op ja aineopinnot 35 op) on nyt maalissa, sillä tänään sain Helsingin yliopistolta kirjekuoressa todistukseni, jotka kiitollisena vastaanotin. Viime vuonna kun näytti tosi pahalta, etten saa kaikkea loppuun saatettua. Tämän vuoden alkupuolella otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin seminaarityöni  ja viimeisen esseeni valmiiksi. Ja onpa tuntunut tyhjältä opiskelun loputtua, sillä se antoi elämään raikkaan tuulahduksen ja pisti ponnistelemaan.  Kun näin jälkikäteen ajattelen varsinkin aineopintojen eri vaiheita ja tehtäviä, ihmettelen joskus, miten loppujen lopuksi selviydyin niistä kaikista kunnialla läpi.


Viime viikolla vierailin lähellä lapsuuden maisemiani, kun Tuula kutsui minut  heidän kesämökilleen


Tämän kuvan aion lähettää Tuulalle, jos hänellä ei vaikka ole sitä. Hän oli lapsuuteni ystävä. Tässä kuvassa naapurukset Tuulan äiti Eeva vasemmalla ja minun äitini Helvi oikealla joskus 1940-luvuln loppupuolella. 

Nyt mieli halajaa vielä kirjoittamaan puhtaaksi tai purkamaan sanoiksi keväisen Rooman matkan ja ehkäpä vielä edellisen kevään Ahvenanmaan matkan ”kokemukset”. Tarkoitan kokemuksilla sitä, että kertaan ajatuksella kuvien ja materiaalin kautta kaikki vierailemamme kohteet sisäistäen ne itselleni.  Se vaatii kyllä paljon aikaa, mutta se voisi olla minulle väliaikaopiskelua ennen kuin aloitan jotakin muuta.  Kirjoitin opiskeluni vaiheista jonkin verran vanhaan blogiini, joka on nyt valitettavasti roskakorissa.  Kun nyt selaan opiskelun eri vaiheissa eri hakemistoihin kokoamiani kuvia, jotka eivät mitenkään kosketa käsittelemiämme taiteilijoita tai aiheita huomaan, että päässäni ovat pyörineet monet muutkin ajatukset opiskelun rinnalla.  Olihan se äärimmäisen inspiroivaa aikaa.

Jotenkin palaan aina myös näihin elämän huippuhetkiin elokuussa 2006 , kun Karjala-lehdessä luki: Kun pikkuserkukset löysivät toisensa - Se oli näyttelyn arvoinen tapaaminen.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Tavataan unikkopellossa

Sanat jäivät kaikumaan mielessäni, kun lähdin viime sunnuntaina palaamaan omaan tavalliseen arkeeni onnistuneen Karjalan matkan jälkeen.  Sanat lähetti mukaani matkalla ensi kertaa tapaamani Eila, kun hän lähti kohti rautatieasemaa paimiolaisen Vistamatkojen bussin jätettyä meidät Helsinkiin jäävät Kiasman pysäkille. On todella mukava saada joskus palautetta kirjoituksistaan ja matkaeväitä tulevaan.  Olen viime vuosina vajonnut niin syvälle omien murheideni kanssa, että usein tunnen niiden mukana ja niitä jauhaessani vetäneeni muitakin mukanani siihen samaan suohon.  Elämän suuret muutokset kolahtavat meihin lujaa ja kolhivat ja joskus polkumme eroavat ja toiset polut aukeavat edessämme. Mikään ei ole kovin vakavaa, vaikka välillä tuntuukin siltä. Jonakin päivänä kohtaamme, kun on aika.

Kuolemajärvi, Seivästö, Tammikko. Niemen keskellä oleva suuri vanha tammi tekee kuolemaa, Vain pari vihreälehtistä oksaa on jäljellä, runko on sammaloitunut vihreäksi. En edes uskalla ajatella Tammikon symbolin kuoleman merkitystä.

Matkan aikana ja erityisesti sen jälkeen jäin miettimään monia asioita, jotka liittyvät menetettyyn esi-isiemme maahan, jokavuotisiin vierailuihini siellä, tuleviin käynteihin Karjalassa, omaan toimintaani karjalaisissa yhteisöissä, sukututkimuksiin, historian tutkimukseen.  Samaa miettivät varmaan kaikki aktiivisesti Karjalan asioiden kanssa tekemisissä olevat. Facebookissa olevien useiden Karjalaryhmiin on kesän aikana liittynyt paljon uusia juuristaan kiinnostuneita henkilöitä. En voi välillä olla kommentoimatta, varsinkin jos henkilöt alkujuuret tulevat lähelle omiani. Siellä saisi päivät kulumaan nopeasti, Facebook on kuin huume, josta yritän nopeasti irrottautua ja pitää käyntini siellä kohtuuden rajoissa.  Päivien kuluminen aivan liian nopeasti on muutenkin tätä päivää. Aikani ei koskaan tunnu riittävän kaikkeen siihen, mihin olen sekaantunut sitten eläkkeelle jäämisen. Siitäkin on jo kohta täydet viisi vuotta.

Tästäkin on jo aikaa, kun Tammikkoon lähtevä joukko oli näinkin suuri. Kesällä 2006 (8.7.) peilasimme Hotelli Viipurin ikkunassa. Tyttärentyttäreni Anna oli silloin myös mukana.
En itsekään usein tajua sitä, mitä kaikkea olen ehtinyt tänä aikana tehdä, mutta halajan edelleen lisää. Henkinen ahneuteni on rajaton ja ahneushan on synti, kuolemansynti. Yleensä se käsitetään ahneutena omaisuuteen, rahaan  ja tavaraan.  Minun ahneuteni ei ole sitä. Olen jo pitkällä luopumisen tiellä. Viimeiset koettelemukset ovat siinä vielä edessä.  Loppuikäni aikana en mielelläni omista enää mitään kuin oman itseni, jos niin voi sanoa. Tietenkin ne kirjat ja paperit ja kortit… Niitähän tarvitsen omiin seikkailuihini , tiedon ja ilon lähteenä. 

Heinäkuussa 2006 (8.7.)  itse asiassa  melkein 7 vuotta sitten olin tutkimassa Tammikkoa äitini kartan mukaan pikkuserkkujeni Helmi Salomaan ja Kaarina Nurmisen kanssa.
Omistaminen tuli mieleeni, kun Karjalan matkan aikana jokin keskustelu sivusi sitä. Aiheena lienee ollut iänikuinen kysymys, jos saisimme Karjalan takaisin, mitä sitten tapahtuisi. Olen itse aina ollut Karjalan palauttamista kannattamassa ja valmis sinne lähtemään,  mutta eihän se toisi muuta kuin vaikeuksia.  Ihmiset haluavat omistaa.  Sukujen kesken syntyisi riitoja hienoista  kesämökkitonteista. Riittää, kun ajattelen vaikkapa omaa kotipaikkaani siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa, maailman kauneimmassa paikassa.  Ennen sotaa siellä asui 10 perhettä, joilla kaikilla oli paljon lapsia.  Pelkästään minun isoisäni perheessä oli 11 lasta, joille sittemmin syntyi lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Meitä on jo lähes 60 henkeä, kun teen pikaisen laskelman. Saman verran saattaa olla ainakin joissakin muissa perheissä. Kymmenellä perheellä saattaa olla ainakin 400 jälkeläistä, joista osa varmaan olisi ahne omaisuuden perään. Siksi onkin ehkä parempi, jos koko Karjala alkaa elää omaa erityistä elämäänsä.  Jokaiselle meistä muodostuu oma Karjalamme, idea tai ajatus, jonka alle voimme asettua aivan omien kiinnostuksen aiheidemme mukaisesti.

Mikähän on se minun Karjalani?

Ajatuksille ja ideoille voi olla vapaasti ahne. Onkin tärkeätä, että jokainen tuo oman näkemyksensä tutkittavaksi. Niitä aion jatkossa kerätä. Miten niitä jalostan, sen aika näyttää. Nyt riittää sukututkimus, historian tutkimus,  matkat Karjalaan, myös muiden juurille, keskustelut ihmisten kanssa, tiedon hankinta, lukeminen, lukeminen ja kirjoittaminen.  Kaikki kohdat sisältävät mielettömästi asioita, joita en edes mainitse.  Verkostoituminen venäläisten kanssa on toivomuslistalla. Siinä on paljon miettimistä, koska se ohjaa tulevaisuuteen ja meidän suhteisiimme jatkossa. En ole ollut erityisen kiinnostunut  tavanomaisesta seurustelusta nykyisten asukkaiden kanssa, joka on lähinnä ollut vierailuja nykyisillä paikoilla asuvien luona. Se on toki mahdollistanut paikallistutkimukset oman perheen kotipaikalla ja  mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa harrastelija-arkeologiaa. Jos vaikka se äidin pienenä lapsena kiviaitaan kadonnut  rintaneula löytyisi.  Muistotkin ovat niin omituisia.

Olikohan mummoni kasvimaa myös tässä?
Rintaneulan tarina on pieni kommentti äitini muistelmissa ja se liittyy vuoteen 1918. Suomen kansalaissodan tai sisällissodan katsotaan alkaneen Helsingistä  27.1.1918 tai toisten lähteiden mukaan venäläisten joukkojen aseistariisumisen aloittamisen päivänä Pohjanmaalla 28.1.1918.

Viipurin läänin historian osa VI:n ”Karjala itärajan varjossa” ensimmäisessä artikkelissa FT Jukka Partanen kirjoittaa, että karjalaiset katsovat sodan alkaneen jo viikkoa aiemmin Viipurista. Hän kutsuu sotaa väkivaltaiseksi amatöörien sodaksi , joka alkoi Karjalassa sisällissotana,  Helsingissä vallankumouksena ja Pohjanmaalla vapaussotana.  Karjalan kannaksella Kuolemajärvellä  Kämärän asemalla käytiin taistelua 28.1.1918 , kun valkoiset joukot yrittivät tuhota Pietarista saapuvaa punaisten suurta asekuljetusta.  Kuolemajärven historian ( Kuolemajärvisäätiö 1957) mukaan pitäjä joutuikin noihin aikoihin kokonaan  punaisten alaisuuteen.  Miehiä pakotettiin liittymään punakaartiin, taloja pakotettiin antamaan elintarvikkeita ja hevosia.  Tässä yhteydessä monet katsoivat parhaimmaksi paeta jään yli hiihtäen tai kävellen Lavansaareen. Näin kävi ilmeisesti myös isoisälleni, joka äitini mukaan lähti pikkuveli Väinön syntymäpäivänä 7.3.1918 piileskelymatkalle.

Huhtikuisen serkkutapaamisemme jälkeen serkkuni ovat Facebookissa käyneet jonkin verran keskusteluja perheen muistoista. Keskustelujen kautta syntyy uusia näkökulmia ja tarinat saavat väriä.  Äitini vanhempi sisar Lempi on tuolloin ollut jo 5 vuotta vanha ja on varmasti muistanut tapauksen tarkemmin kuin äitini. Sitä tarinaa on sitten jaettu myöhemmin syntyneille sisaruksille.  Kun punaisten joukkoa kivääreinen saapui Tammikkoon kyselemään, missä miehet ovat, isoäitini kerrotaan sanoneen miehensä lähteneen kalastamaan, olihan hän kalastaja.

Näyttelyä Viipurin linnassa. Valitettavasti en ymmärrä venäjää, mutta karttakuva liittyy venäläisten suurhyökkäykseen kesällä 1944.
Serkkuni Lasse Laurinpoika kirjoitti Facebookissa asiasta eloisasti:

”Punaisten joukko olikin karauttanut kylään muutamia päiviä miesten lähdön jälkeen. Kolme miestä kiväärit kädessä oli astunut myös Tammikon pirttiin, ja Ainolta oli kysytty missä isäntä on. Tämä oli sanonut että kalastamassahan tuo. Kun ei ole ruokaa. Miehet olivat kolunneet kaappeja ja muita paikkoja, eivätkä olleet löytäneet mitään vietävää. Yksi miehistä oli kuitenkin alkanut tiukata vielä isännän olinpaikkaa. Aino oli selitellyt ympäripyöreitä, ettei hän voinut tietää tarkalleen, merelle olivat menneet. Silloin oli yksi miehistä iskenyt kiväärinperää lattiaan ja huutanut : Sinun miehes on perkele lahtari, ja se tapetaan kun kiinni saadaan. Johon Aino oli rauhallisesti vastannut: Ei se lahtari ole. Kalastaja se on. Kyllähän se joskus on jonkun sian lahdannut omaan tarpeeseen, mutta ei se sitä työkseen ole tehnyt. Miehet olivat sitten poistuneet sen kummempaa vahinkoa tekemättä. Lauri kertoi minulle, että Lempi oli nimenomaisesti muistanut kiväärinperällä lattiaa hakkaavan miehen. Asiaa hän ei ollut luultavasti ymmärtänyt.”

Toinen serkkuni Lempin tytär Anneli täydensi äitinsä Lempin kertomusta: ”… että yksi miehistä oli ottanut hänet syliinsä hevosen selkään ja ratsastanut  jonkin matkaa ja tuonut sitten hänet takaisin.”

Minä kommentoin äitini kertomusta: ” Äidin kertoman mukaan toinen punikeista (hänen mukaansa niitä oli kaksi) oli ollut Ainon kotitalossa (Aikamies/Väisänen) renkinä, joten hän uskalsi miehiä jopa komennella. Kun rauha oli taas maassa, isä palasi kotiin päällään paksu harmaa turkki ja valkoinen nauha käsivarressa (olisiko todella mielikuvituksen kehittämää kuvitelmaa?). Mutta äiti muisti saaneensa tuliaisiksi rintaneulan, jonka hän hukkasi myöhemmin kiviaitaan eikä sitä koskaan löytynyt. Tuo tulee aina mieleen, kun palaan talon pihalle.”

Heljä Tammikon tiellä
Siellä talon pihalla emme nyt käyneet vaan ohitimme sen ja kuljimme niemen kärkeen asti. En ole vielä ehtinyt katsoa ottamiani videoita ja valokuvatkin saavat hetken odottaa käsittelyäni. Yritin aina muistaa, mitä olen ajatellut tutkivani, kun sinne takaisin pääsen. Usein kuitenkin innostun tapani mukaan liikaa.  Joka kerta jotakin uutta lähtee mukaan.  Koska olen niin mahdottoman paljon vuosien mittaan ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä, en enää vaivu hämärän nostalgian valtaan. Tällä kertaa keskustelin lyhyesti muutaman niemellä lomaansa viettävän ihmisen kanssa.  Alue toimii ilmiselvästi vapaa-ajan viettopaikkana, jolloin nautitaan ihanasta Tammikon luonnosta meren ja metsien ympäröimänä. Tällä kertaa siellä oli harvinaisen paljon ihmisiä, joiden joukkoon sulauduimme hyvin. Saavuttaessa niemen keskustaan,  alkaa puomilla varustettu alue, joka ymmärtääkseni kuuluu pietarilaiselle radiologiayhdistykselle kuten vanhempi tapaamani herra kertoi. Aiemmin siellä sanottiin olevan lasten sanatorio, mutta enpä siellä ole erityisen paljon lapsia nähnyt.

Jokaisella nytkin matkalla olleella on oma tarinansa kerrottavana. Toivon heidän kirjoittavan niistä ja erityisesti sukunsa muistoista. Paljon on kirjoitettu ja kerrottu, mutta itse kaipaan koko ajan lisää tarinoita, joilla voin täyttää omien tarinoideni aukkoja. 

Kuolemajärven Karjalaisten kylän koululaisia noin vuonna 1935
Matkan aikana haastattelin Toinia, joka on asunut Sirkiän suvun kantatilalla Karjalaisten kylässä, jossa minäkin kävin kaksi vuotta sitten. Hän on syntynyt 1928 ja muistaa kotipaikastaan ja elämästä silloin paljon. Kun vain löytäisin aikaa käydä kyselemässä  häneltä lisää kaikessa rauhassa itsekin haastatteluun etukäteen valmistautuneena. Nyt tutkimme hänen kuviaan ja hän tunnisti koulunsa luokkakuvasta suurimman osan lapsista.  Itse hän on siinä eturivissä pienenä ekaluokkalaisena.  Siellä on Sirkiän lisäksi Kirjosia, Rumpusia, Muurisia, Tähkäpäitä, Inkisiä, Riskejä, Ruseja, Leppäsiä, Mellasia, Mamioita, kaikki jo niin tutuksi käyneitä Kuolemajärven sukunimiä. Selaan nyt Kuolemajärven historiaa, jossa kerrotaan, että Karjalaisten kylän koulu perustettiin 1908 ollen pitäjän vanhimpia kouluja. Koulun yläkoulun opettajana oli koko sen toiminnan ajan sama mies eli Anton Junnola, joka heti valmistuttuaan  Sortavalan seminaarista oli aloittanut tässä koulussa ja palasi vielä 1942  sinne opettamaan ja lähti vasta pakon edessä, kun oppilaatkin lähtivät. Alakoulun opettajana oli Laila Riski s. Siltanen. Molemmat opettajat ovat muualta Suomesta lähtöisin.

Toini ja minä Viipurissa 6.7.2013
Matkaseurana Tammikkoon minulla oli sisareni Heljä ja Tuula Virsu Turusta. Tuulan kanssa jaamme saman innostuksen sukututkimukseen ja historiaan, jossa hän on kokenut tekijä. Onhan Riskin suku vain yksi suku hänen tutkimistaan, mutta juuri se on meitä erityisesti yhdistävä.  

On varmaan aika lopettaa tämä jaarittelu tältä päivältä. Onneksi siis muutamat jaksavat näitä lukea, vaikka kuten olen todennut kirjoitan pääasiassa omaksi ilokseni ja koetellakseni omaa päätäni. Tavataan jatkossakin täällä. Kiitos kaikille palautetta antaneille! Kommentit blogieni perässä ovat myös tervetulleita.

Viipurin kellotorniin ja linnan torniin en tälläkään kertaa ehtinyt kiivetä.