maanantai 19. elokuuta 2013

Hyppäys viime kesään

Viittasin eilisessä kirjoituksessani tähän blogiini, jonka julkaisin 6.7.2012, kun kuvablogi.com silloin hetkeksi avautui sulkeutuakseen pian lopullisesti. Tämä kirjoitus jäi siellä viimeiseksi. Siirrän sen tänne lähes samanlaisena. Huomaan tehneeni täsmälleen samoja juttuja kuin tänä kesänä.  Olen toki edistynyt varsinkin sukututkimuksen alueella. Tosin se on keskittynyt lähes yksinomaan Kuolemajärven sukuihin niinkuin oli tarkoituskin.  Taidehistorian opinnoissa vetkuttelin viimeisten keskeneräisten tehtävien kanssa aina tämän vuoden helmikuulle, jolloin ryhdistäydyin ja sain ne tehtyä. Jaksamisen kanssa on edelleenkin välillä niin ja näin.  Joka tapauksessa muissa asioissa on edessä vielä niin suuria ponnistuksia, että on pakko kiiruhtaa hitaasti. 

Olen etsinyt tähän melkein samat kuvat kuin alkuperäisessä. Yhden kuvista julkaisin kyllä jo eilen, mutta se on uudelleen tämän kirjoituksen lopussa. 

Heinäkuussa 2011 ukkossateen jälkeen tein lapsuudenystäväni Tuulan kanssa pienen kierroksen vanhoilla kotikulmilla. Tämä tie vie Ahoisista mm. Nikkilän talon ohitse Kaloisiin ohittaen Pyntiön myllyn. 


6.7.2012 Paluu tänne ja joelle


Onpa hienoa taas kirjoittaa tekstiä tuttuun paikkaan. Olen parina päivänä tällä viikolla vaihteeksi eksynyt rippikirjojen pariin varsinkin silloin, kun en ole muuta jaksanut.  Eksyminen ei ole johtanut minnekään, se on sellaista haahuilua ja viime talvena oppimieni asioiden kertausta. Tiedän, että minun olisi aika keskittyä sinne Kuolemajärvelle ja tutkia Sirkiän sukua eteenpäin. Aina välillä tulee jokin asia, joka kiinnittää huomion toiseen suuntaan. Varmaan näidenkin ajatusten alkujuuri  syntyi viime viikon matkalla Sastamalaan Vanhan kirjallisuuden päiville, josta olen kirjoittanut toisessa blogissani Unikkopellossa. Ostin sieltä sen Äyräpään kihlakuntaa käsittelevän kirjan, johon palaan ehkä myöhemmin liittyen Karjalaa käsitteleviin tutkimuksiini.

Sain Sastamalassa nimittäin myös vihdoin käsiini Sukuviestin erikoispainoksen, johon oli kerätty sukututkija Rauli Tammelan (1943-2009) lehdessä jatkokertomuksena ilmestynyt tarina, jossa tarkasteltiin erään kylän ja suvun vaiheita 1700-luvulta nykypäiviin asti. Kylä sijaitsee Kaartjärven rannalla Lopen Vojakkalassa.  Suku on nimeltä Siukola ja tarina sai nimekseen "Siukon lasista katsottuna".


Isäni kuvia. Kuvan alla lukee "Rakas kaunis Paloniitunjärvi".  


Voi vain kuvitella, miten tarina on kiehtonut minua siitä lähtien, kun olen lukenut sitä Sukuviestistä. Nyt sain luettavakseni tarinan alusta loppuun.  Olisi jännä löytää yhteyksiä omaan hämäläiseen aivan lähistöllä Rengossa asuneeseen samannimiseen taloon ja jopa samannimiseen sukuun melkein Kaartjoen rannalla.

Tämä on kuva Kaartjoen suvantokohdasta, paikasta, jonne me lapsena pyöräilimme uimaan. Nytkin siellä on joku uimassa. Kuvan olen ottanut sillalta, jonka vieressä on Pyntiön mylly.


Kaartjoki virtaa Kaartjärvestä Haapajärveen. Jonkin lähteen mukaan se on 26 kilometriä pitkä. Seurasin sen matkaa järvestä eteenpäin. Se ohittaa Kaartlammen, menee Räyskäläntien ali (lähellä on Topenon kautta Renkoon myös lapsuuden kotikylääni Vehmaisiin kulkeva Rengontie). Sitten se kaartaa järvien Torho ja Lairo läpi, ohi Loukasten saapuen Paloniitunjärvelle. Sieltä se kaartelee Ahoisten ja Vehmaisten välistä ohittaen Pyntiön myllyn, jatkaen Kaloisten ja Asemin kylien läpi Haapajärvelle.

Pyntiön myllyn rakennuksia. Vehmaisten neljällä ja Ahoisten kahdeksalla talolla oli 1700-luvulla yhteinen mylly Pyntiönkoskessa. Lisää tietoa löytyy täältä.
Kaartjoen rannalta Pyntiön myllyn läheisyydestä me neljä tyttöä saimme isäni tehdessä sukupolvenvaihdoksen 1980-luvulla pienet tontit. Olen lahjoittanut oman tonttini tyttärelleni. Joen varrelle liittyy monen monta tarinaa alkaen Paloniitunjärvestä. Pyntiön mylly ja sen vieressä oleva lapsuutemme uimapaikka, ne kaikki ovat oman kertomuksen arvoisia. Kuinka paljon arvokasta tietoa meni isäni mukana. Nyt tietäisin kysymyksiä ja saisin varmaan vastauksia. Isäni kulki paljon  ympäristössä ja tiesi paljon ja joskus kertoikin jotakin. Tiedän itsekin hyvin, kuinka usein käy niin, että harva lähipiiristä jakaa kiinnostuksen samoihin asioihin. Minäkin elin tuolloin vuosia, jolloin muut asiat ja arvot olivat tärkeämpiä ja piti vain mennä viilettää eteenpäin. Nyt itkettää, kun vain ajattelenkin, mitä kaikkea ohitin tuolloin.

Rakennus lienee 1800-luvun lopulta: Jossakin vaiheessa rakennuksessa oli pieni museo, jossa olen käynyt ja josssa oli esillä Nikkilän suvun vanhoja tavaroita. Tämän hetkistä tilannetta en tiedä.
Nyt on jatkettava yksin. Vaikka tähtään oikeaan lähteisiin perustuvaan tutkimukseen, intuitio on myös tärkeä. Ilman sitä olisi elämä ja tutkiminen aika tylsää. Olenhan jo aiemmin huomannut, että toisella tutkijalla on toinen tai erilainen näkökulma, vaikka tutkimme jopa samassa talossa ja kylässä asuneita ihmisiä. Hän valitsee, mistä kertoo ja mitä jättää kertomatta.

Rauli Tammela tiesi paljon, mutta hän myös on nyt kysymysteni ulottumattomissa. Kaukaista sukua olemme mekin, mainitseehan hän kertoessaan itsestään oppimestarinsa sukututkimuksen alueelle olleen maatalousneuvos Olavi I Nikkilän kaukaiseksi sukulaisekseen. Olavi I Nikkilä oli isäni serkku ja oli aikoinaan perustamassa Nikkilän sukuseuraa, josta sittemmin ei tainnut tulla sen enempää. Tästä aiheesta, Nikkilöistä kirjoitin syksyllä 2010 ja varmaan joskus myöhemmin palaan niihinkin tarinoihin, onhan minulla tallessa kaikki sukuselvitykset.  Ehdin tavata Rauli Tammelan vain kerran Markkulan sukuseuran vuosikokouksessa keväällä 2009 ja muistan olleeni innoissani, koska minulla olisi jatkossa ollut hänelle paljon kysymyksiä.  Hän kuoli yllättäen saman vuoden joulukuussa. Tässä linkki Markkulan sukuseuran lehteen, jossa kerrotaan Rauli Tammelasta.

Eilen liitin mukaan kuvan, jossa kuvasin tätä samaa tienristeystä oikealle. Kuva uudelleen alempana.
Niin tai näin, tutkin vaikkapa karjalaisen äitini kotiseutua ja sukuja tai oman syntymäpaikkani yhteyksiä ja sukuja, voin varmaan tehdä niitä rinnakkain ja lomittain. Nyt vielä kehittelen sitä omaa näkökulmaa mielessäni ja samalla kerään näitä pieniä palasia menneestä reppuuni.


Nyt minun kuitenkin pitäisi tänä kesänä ensin tutkia vielä hetki taidehistoriaa, jotta saan viimeiset tehtäväni kirjoitettua. Mutta tapani mukaan vetkuttelen ja teen kaikkea muuta. Ja sitä muutahan riittää. Nyt kun taas jaksan paremmin.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Isien mailla

Sain  paljon ajateltavaa osallistuessani  2013 Häme-seminaariin Hämeen linnassa. Ilmoittautuessani en todellakaan tullut ajatelleeksi, että samanaikaisesti Hämeen linnan ympäristössä on valtava Keskiaika-tapahtuma Hämeen Keskiaikamarkkinat. Ilmoittautumisen jälkeen, vasta saadessani postitse laskun ja kutsukirjeen ohjeineen, ymmärsin asian. 

Kun seminaari sitten iltapäivällä päättyi, olisi meillä ollut mahdollisuus tutustua markkina-alueeseen tai mihin tahansa linnan alueella, koska seminaarin hintaan kuului markkinoiden ranneke. Tihkusateessa en enää jaksanut lähteä kiertelemään ostoskojuja, kun en kuitenkaan olisi mitään osannut ostaa. Kaupallinen markkinahumu ei minua enää sen kummemmin innosta, ainoastaan täsmäkohteet voisivat herättää kiinnostuksen. Markkinoiden järjestäjätkin toivovat, että markkinayleisö kiinnostuisi asioista syvemmin. Onhan kaiken keskiajan toimintaa kuvaavien tapahtumien taustalla myös vakavaa tutkimusta.


Linnaa olen kuvaillut monelta kantilta vuosien mittaan. Tämä kuva on vuodelta 2006.
Glossa ry, monitieteinen keskiajan tutkimuksen seura kävi ylimääräisenä ohjelmanumerona esittäytymässä ennen lounastaukoa meille noin 24:lle seminaarin osallistuvalle ja päivän luennoitsijoille. Kun ajattelen omaa kiinnostuksen aluettani, tähän seuraan voisinkin liittyä jäseneksi, kun muutenkin tulen aina kirjastosta iso kasa vanhemman historian kirjoja mukanani.  Keskiajasta tulee nyt jatkuvasti uudempaa, tarkennettua tietoa, kun aikakautta tutkitaan monessa paikassa ja eri näkökulmista.  Tutkimusmenetelmät kehittyvät koko ajan, mikä tuli hyvin esille seminaarin esityksistä. Kirjoitin aiheesta viime syksynä melko suppeasti blogissani otsikolla Kierrätystä, kun osallistuin Kansalliskirjaston keskiaikailtaan.

Magnus von Wrightin näkemys Hämeen linnasta  1847. 
Ensin vähän yleistä blogikirjoittamisestani. Blogini tarkoitus ei ole suinkaan kertoa kaikesta, mitä olen tehnyt ja mihin olen osallistunut. Itse asiassa koen raskaaksi kirjoittaa selvityksiä muiden ihmisten sanoista ja tekemisistä. Mieluiten kerron siitä, miten olen jonkun tilaisuuden annin kokenut ja mitä se on tuonut ehkä lisää omaan suppeaan tietomäärääni.  Blogini  ei ole tieteellisesti tekstiä, mitä tutkijat ja yliopistoihmiset vaativat. Siellä jokaiseen asiaan pitää olla lähde, kaikki muu on " minusta tuntuu siltä"-tietoa.  Tehdessäni sukututkimusta pyrin aina etsimään alkuperäisen lähteen, mistä tiedon olen ottanut.  Taidehistorian opiskelun yhteydessä opin erityisesti lähdekriittisyyden merkityksen ja siellä niiden merkitseminen kirjoittamiimme esseihin ja seminaaritöihin oli tärkeätä. Mutta tässä blogissani olen vapaalla ja haluaisin kirmailla kuin lehmät niityllä. Valokuvien sekasotku lisää heittäytymistäni vapaalle. Nyt jäivät kuvat melkein ottamatta tai ovat mahdottoman surkeita.

Ilahdutanpa taas siskojani. Tässä kuva 1960-luvun alkuvuosilta, ehkä 1962 tai 1963.  Kyllä me mahduttiin silloin koko porukka autoon. Jos äiti oli vielä mukana tiukkaa teki. Lapin matkalla 1963 matkustin tätini autossa varmaan juuri siitä syystä.
En siis vieläkään päässyt kirjoittamaan maisemasta tai oikeasti kirjoitan siitä joka kerta. Maisema palaa kirjoituksiini koko ajan, se pilkistää aina jostakin kulmasta. Se tuli eilisessä seminaarissa myös kaikkien esitysten kautta näkyville.  Suomalainen maaseutu, sen maisemat, kultturimaisemat  kuuluvat kaiketi nykyään kaikkien tieteiden tutkimusalueeseen. Ja tulihan siellä se suomalainen kansallismaisemakin esille, jota erityisesti taidehistoria on tutkinut. Ja joku jopa mainitsi esteettisyyden maiseman yhteydessä, jonka mainitseminen minun suustani taidehistorian aineopiskelun alussa, ei ollut opettajan mielesta asiaan kuuluvaa. Kaupunkimaisemassa minua ovat sattuneet aina häiritsemään kaikenlaiset turhanpäiväiset plakaatit kauppojen edessä, kaipa ne ovat mainoksia ja markkinointia,  mutta kyllä ennenkin ihmiset ovat löytäneet haluamiinsa kohteisiin ilman sen kummempaa ohjausta. Valokuvaajaa ne häiritsevät.

Mistähän olen tämän kuvan napannut? Omalla kameralla olen sen kuvannut, mutta lähdetieto on jäänyt merkitsemättä.
Alkuperäinen kuva  on kuitenkin mahdottoman vanha. Se on otettu Rengon Käräjämäeltä alaspäin. Pienin etualalla olevista ladoista seisoi vielä paikallaan 1960-luvulla, kun asuimme alemmas lähelle järveä rakennetussa talossa kunnantalon takana.
Hämeen kesäyliopiston usean toimijan kanssa jo vuosia järjestämän seminaarin otsikkona oli  "Vanajavesi hämäläisen elämänmenon muokkaajana".  Täältä löydät  ehkä vielä seminaaarin tarkan ohjelman. Itse bongasin sen alkukesästä Hämeen Heimoliiton sivuilta. Luennoitsijat käsittelivät aluetta  Hämeenlinnasta pohjoiseen arkeologian, maaperägeologian  (erityisesti lustojärvien liejuista tehdyt tutkimukset), taidehistoriallisen (kartanot, kylät ja maisemat) ja viime vuosisadan lopun matkailun näkökulmista.  Minun oma alueeni Renko sijoittuu alueesta etelään.  Kun puhutaan arkeologiasta ja maan noususta meren alta jääkauden jälkeen suunnilleen noin vuodesta 8500 ennen ajanlaskumme alkua, maata on asuttu vesistöjen rannoilla jo hyvin varhain, mutta arkeologiset todisteet ovat harvoja.  Kun vesi on valunnut kaakkoon, niin samalla iso osa asutuksen jäljistä on siinä vaiheissa tuhoutunut, joten vaikkapa tuolla Riihimäen ympäristössä ja ehkäpä siinä Rengossakin on ollut ikivanhaa asutusta hyvin varhaisessa vaiheessa.  Kun nykyisen Hämeenlinnan alue vielä oli veden peitossa, niin etelämpänä saattoi olla jo asutusta.

Tässä isä polttaa historiallista mäkeä joskus 1970-luvun alussa keväällä.. Siinä meinasi käydä huonosti, kun tuli alkoikin levitä.  Tuolla mäellä me tytöt myös leikimme tulella, kun isä ja äiti eivät olleet kotona, rakensimme pikku uuneja kivistä ja tiilistä jne. Jäimme kyllä kiinni. Etuala toi myös muistoja mieleen. Pienellä mäellä kasvoi runsaasti ahomansikoita.
No, eipä sukujen tutkimus riitä sinne saakka, kun kirjoitettu historiakin alkaa vasta siitä 1500-luvun vaihteesta. Eli tuo museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalin linkki isieni maahan Hämeessä viittaa siihen, että asutus tuolla paikalla on paljon vanhempaa, kuin me voimme nykytiedon valossa tietää ja ehkä kaivaukset ulottuvat joskus sinnekin:

”Vehmaisten kylä sijaitsee Rengon kirkon pohjoispuolella, Kaartjokeen laskevan pienen Kemponojan eteläpuolella. Vehmaisista ei keskiaikaisissa lähteissä ole suoranaisia mainintoja, mutta se esiintyy heti ensimmäisessä v. 1539 maakirjassa. Vehmainen liitettiin kirkollisesti Renkoon vasta 1500-luvun lopulla. (Härme 1993:261, 270.) Suomen v. 1560 asutuksen kyläluettelon mukaan Vehmaisissa, joka kuului vielä Lopen pitäjään, oli tuolloin neljä taloa.
Vuoden 1751 kartan perusteella määritellyllä kylätontilla ovat nykyisin Eskolan ja Siukolan talot rakennuksineen. Tontti on edelleen peltojen rajaama. Piha-alueilla on saattanut säilyä myös vanhemman asutuskerroksen jäännöksiä.”
Tässä poltetaan yhtä pihan rakennusta  1999 ja samalla tehdään elokuvaa  Hämeenlinnan palosta 1831. Pormestari edessä  hevosensa selässä.  Tämän linkin takaa kuulee äänitteenä kertomuksen oikeasta palosta.

Mutta onhan se niin, että maisema vaikuttaa nykyään köyhtyneemmältä, kun rakennuksia on kadonnut eikä viljely ole enää niin monimuotoista.

Mutta tuonhan edellä tiesin alitajuisesti jo lapsena leikkiessäni siinä ympäristössä.  Olisi pitänyt vain kaivaa maata syvemmältä. Ja hankkia tietoa jo silloin.  Mutta meillä ei ollut vielä internetiä. Maailma oli 1950-1960-luvuilla aivan erilainen kuin nyt. Monta kertaa on nyt tullut mieleen, että jospa olisin nuorena osannut suuntautua historian poluille, opiskelemaan vaikkapa historian opettajaksi kuten ainoa henkilö, johon tutustuin seminaarin aikana.

Ehdin käydä hänen kanssaan ruokatauolla pitkät keskustelut. Hän oli eläkkeellä, syntyjään Sääksmäen Ritvalasta ja hoiti nyt päätoimisesti lapsenlapsia, joita taisi olla yhdeksän kappaletta. Vain viikonloput olivat hänellä omaa aikaa eikä siinä ehdi kyllä kirjoittaa kyläkirjaa, mikä taisi olla hänen haaveensa. Yksi hänen entisistä oppilaistaan Retulansaaren arkeologisista tutkimuksista kertonut Jouni Taivainen oli luennoimassa ja kun tämä tuli tervehtimään vanhaa opettajaansa, niin kyllä keskustelua riitti. Retulansaari Tyrvännössä on kyllä ehdottomasti paikka, jonne pitää tehdä oma yksityinen ekskursio. Kun nyt katson laajaa tietomäärää Retulansaaresta täältä, tekisi mieli lähteä heti.
Siellä metsän keskellä  kotimme lähistöllä oli ja on varmaan vieläkin iso kallio, retkiemme kohde. Harvoin on vanhemmistani näin levollista kuvaa, keskellä Pati-koira. 1957.
Vanajavesikeskus kävi seminaarin lopuksi esittelemässä toimintaansa ja kun seinälle levitettiin koko Vanajavesikeskuksen alueen kartta, niin kyllä Renkokin kuuluu alueeseen. Aina Lopen Kaartjärvestä pitkin ohi Ahoisten, lapsuuden kotikylääni lähimmän järven Paloniitunjärven, Vehmaisten ja Kaloisten virtaa Kaartjoki Haapajärveen ja sitä kautta eteenpäin  vedet tulevat Vanajaveteen.  Sivusin aihetta viime kesänä vanhassa Polulle kauas-blogissani.  Aion kopioida  pikapuoliin  sen blogin sisältöineen tänne. Onneksi tuli otettua niitä kopioita talteen.Monta muutakin aihetta kumpusi eilisestä päivästä, mutta katsotaan pääsevätkö ne blogiini saakka.


Heljän kuvista nappasin tämän eilen. Vanhan mummon ja pikku pojan.

maanantai 12. elokuuta 2013

Elokuussa paljon ajatuksia

Olen viime päivinä lukenut paljon. Silloin ei oikein ehdi kirjoittamaan. Sukuseuran asiat ovat myös työn alla. Jäsenkirje on pian lähdössä maailmalle. Olen tainnut useinkin mainita, että nuo kaukaisemman menneisyyden asiat kiinnostavat juuri nyt erityisesti. Sukututkimuksista siirryn usein kyliin ja niihin paikkoihin, missä ihmiset ovat eläneet. Yritän kytkeä pienen ihmisen elämää suuriin kuvioihin. Sitä varten lukeminen ja arkistojen kaivelu on tärkeää. Monta asiaa on vireillä ja kesken. Asioiden pitää antaa suoraan sanoen hautua välillä, koska vähän myöhemmin ne pyrkivät selkenemään ja järjestymään. 
Alex pari päivää sitten keräämässä omenia kotipihalla.

Tässä äskettäin innostuin lukemaan Suomen Historiallisen Seuran sarjassa Historiallisia Tutkimuksia 132 (1986) ilmestynyttä Kari Tarkiaisen tutkimusta nimellä ”Se vanha Vainooja”, joka kertoo millaisia käsityksiä itäisestä naapuristamme on ollut ajanjaksolla Iivana Julmasta Pietari Suureen. Samalla ilman muuta pohdin sitä, miten ne ovat vaikuttaneet jopa nykyisiin käsityksiimme venäläisistä huolimatta siitä, että tutkimus käsittelee noinkin kaukaista ajanjaksoa eli alkaen 1500-luvun puolivälistä sinne 1600-luvun loppupuolelle Pietari Suuren aikaan (1682-1782). Olen lukenut kirjaa kuin romaania ikään ja olen hyvin yllättynyt siitä, kuinka hienoja sen ajan kirjoitukset ovat.

Tämä tutkimushan käsittelee melko tiukasti tiettyä aihetta ja käyttää lähteenään laajasti ja kriittisesti erilaista kirjallista materiaalia kuten kirjeitä Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä sekä aikalaisten kirjoittamia teoksia ja päiväkirjoja.

Tarkiainen aloittaa Olaus Magnuksen jälkeensä jättämästä 1500-lukua koskevasta aineistosta kuten teoksesta Pohjoisten kansojen historia. Carta Marina on kiehtonut minua jo kauan ja Tarkiaisen tutkimuksessa käytetäänkin kuvituksena kartassa olevia kuvia. Sekä tuo kartta että Olaus Magnus ovat oma aiheensa, johon tekee mieli tutustua tarkemmin. Olaus Magnus kuoli Roomassa samana vuonna kuin Mikael Agricola Kuolemajärvellä Kyrönniemessä. Linkkien kautta pääsee siihen runsaaseen materiaalin, mitä netin kautta löytyy.

Tässä pieni ote Olaus Magnuksen Carta Marinasta. Siitä näkee esimerkiksi nuo toisiaan vastaan taistelevat venäläiset ja ruotsalaiset Suomenlahdella.

Kaikista mielenkiintoisin oli osuus, jossa kerrottiin Erik Palmquistin kuvakirjasta, joka perustui hänen erään Ruotsin lähetystön matkalla Venäjälle Moskovaan 1673 tekemistä piirroksista ja teksteistä.

Googlaamaalla löysin, että kirjasta on tehty äskettäin painos alkuperäisin tekstein, mutta se on myös käännetty nykyruotsiin, englantiin ja venäjäksi. Tarkiaisen tutkimuksessa kuvat ovat mustavalkoisia, mutta alkuperäisessä ne ovat usein vesiväreillä käsitelty. Tarkemmin en saanut selvää, mutta ymmärsin, että kuvat on piirretty ja sitten vesiväreillä väritetty. Tarkiainen kirjoittaa erilaisista laveerauksista kuten seepialaveeraus ja vesiväreillä maalaamisen vaikeasta taiteesta ja ihmettelee muuten, että Palmquistin matkapäiväkirjasta ei ole tehty taidehistoriallista tutkimusta! Aineistoon liittyi myös paljon karttoja Venäjältä, joihin on viitattu muissakin Venäjän tuon ajan karttoja koskevissa tutkimuksissa. Mutta koska en kirjoita tieteellisestä näkökulmasta, tuo jääköön nyt sivulauseeksi kuten tutkimuksen laajempi läpikäynti.
Tässä ote Palmquistin kuvista kuvaamassa naurettavaa kädelle suuteluseremoniaa Venäjän hovissa.

Tutkin siis aihetta enemmänkin asettautuakseni aikakauteen ja ymmärtääkseni sitä. Käytiinhän 1500 – 1600-luvuilla paljon taisteluja Ruotsin ja Venäjän välillä niiden hetkeksi päättyessä Stolbovan rauhaan helmikuussa 1617, jonka jälkeen Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan. Karjalassa Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin Ruotsiin ja Venäjä sai liikkua Eurooppaan Baltian kautta, kun Ruotsi sai koko Suomenlahden hallintaansa.

Noihin aikoihin myös Karjalan kannaksella oli vipinää, kun väestöä siirtyi Käkisalmen läänistä pois ja uusia tilalle. Olen ollut löytävinäni mielenkiintoisia asioita, mutta kerron niistä vasta, kun pääsen keskustelemaan aiheesta ensin kokeneemman tutkijan kanssa. Asiahan on usein niin, että jonkun toisen tutkimuksen tarkkailukohde on oman rajamailla eikä se pysty tarkentumaan, jollei joku sitä erikseen keskipisteeksi. Sitä vartenhan sitä tietoa on tullut kerättyä.



On paljon muitakin asioita, jotka odottavat pääsemistä keskipisteeseen. Hurmehappomarja-aita odottaa käsittelyäni, aion käydä vielä elokuun aikana sen pahimmat kohdat läpi. Tämä aita on sellainen vapaasti kasvava aidanne ja koska sitä on tässä talon ympärillä runsaat 200 pensasta, sen työstäminen ei ole koskaan onnistunut minulta yhden kesän aikana. Pahimmat kohdat tarkoittaa sitä, että karsin kaikki kuolleet oksat ja hiukan kevennän eri paikoista. Se on melkoinen urakka, koska ensinnäkin oksat ovat äärimmäisen piikikkäitä ja ne pitää vielä raahata tonttia ympäröivistä ojista pihalle kasaan odottamaan jotakin oksien kuljetusta. Iso kasa on jo kertynyt sitten viime syksyn, mutta sen pois kuljettamiseen tarvitsen apua. Sitten joskus. Muutakin työtä odottaa pihamaalla. 

Tänä vuonna ei sitten näytä ollenkaan tältä.

Talon myyntikään ei ole edistynyt, mutta odotan sen kuitenkin jossakin vaiheessa onnistuvan. Toinen osapuoli painostaa välillä ilkeästi uhkailemalla. Muuttaisin talosta vaikka heti pois, jos se vain olisi minulle mahdollista. Ilman tuota parin vuoden raskasta oikeudenkäyntirumbaa kaikki olisi ehkä mennyt toisin, mutta nyt joudun makselemaan kuluja ja elää kituuttamaan enkä voi jättää taloa yksikseen ja vuokraamaan uutta asuntoa. Olen kyllä välillä miettinyt muita vaihtoehtoja pääni kipeäksi, mutta ulospääsyä en ole löytänyt. Ilmoitus Oikotiellä ei ole tuottanut paljoakaan kyselyjä eikä kiinteistövälittäjä ole pistänyt sen enempää panoksia, koska tietää varsin hyvin tämän hetkisen tilanteen. On varmaan turhauttavaa istua näytöillä odottamassa. Sopimus menee umpeen syyskuussa, jolloin voinen vaihtaa välittäjää puolta kalliimpaan. Talon hintakin laskee, kunhan jos ensin kiinnostunut ostajaehdokas löytyy. Aluksihan minun piti lähteä itse myymään, mutta sitten totesin, että minulla on muutakin tekemistä runsaasti.  Tiedän, että tämä tilanne vaati malttia, vaikka kuinka haluaisin jo uuden aikakauden koittavan.  Tämän hetkinen markkinatilanne pistää myös pohtimaan.  Mutta siihen saakka hoidan tätä paikkaa entiseen tapaan, vaikka kuka sanoisi mitä tahansa. Kävin äskettäin vertailemassa välittäjien hintoja palvelussa nimeltä asuntojenmyynti.fi.  Sieltä on jo soitettu ja pyydetty tykkäämään heistä Facebookissa ja osallistumaan Pariisin matkan arvontaan. 



Eipä tässä ensin muuta kuin huomenna sieneen.  Jos vaikka toisessa metsässä olisi niitä, olen vähän kuullut huhuja. Eilen kiertelin nimittäin parisen tuntia eräässä lähimetsässä, jossa näin vain yhden syödyn haperon. Muuten naiivilla naisella oli siellä oikein rattoisaa. Välillä on niitä ajatuksia vähennettävä vaikkapa kuljeskelemalla. Toinen vaihtoehto olisi, vaikka ottaa rennosti Muru-kissan tavoin.


tiistai 6. elokuuta 2013

Metsän antimia Talvitienmäen kupeessa

Minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta juuri nyt kuin kirjoittaa tänne.  Mutta koska aamupäivät ovat omaa luovaa aikaani, järkevät työt ja pakkotyöt on paras siirtää muuhun ajankohtaan. Kun vielä olen yöllä nähnyt ihania värikkäitä unia asioista, joita ennen kesäisin harrastin melkein yksinomaan, suon nyt itselleni tämän hetken koneen äärellä.  Viime yön unissani kiertelin marjassa ja sienessä lapsuuteni maisemissa. Elin uudelleen melkein unohduksiin vaipunutta aikaa, jolloin jaksoin vielä tehdä kaikenlaista loputtomiin.  Ehkä eiliset keskustelut ystävien kanssa herättivät uinuvan kohdan minussa. 
Eihän nykyinen Talvitienmäki ole enää edes mäki!
Mustikkaa, vadelmaa tai muita marjoja täynnä olevat marjametsät ovat tosiasia, mutta yleensä niitä ei paljasteta muille. Sama juttu on sienien kanssa.  Mustikkaa on kautta aikojen ollut jossakin Järvenpään pohjoispuolella.  Eräs kaukainen sukulaiseni soitteli eräänä kesänä ja kertoi niistä kymmenistä saaveista mustikkaa, joita hän vaimoineen oli kerännyt Järvenpään takaa. Olin silloin parhaillaan itse lähimetsässä Hyrylän takana ja yritin saada poimittua käsin kuten tapani on edes yhdet piirakkamarjat.  Useimmiten lähimetsistä himokkaat konekerääjät kun ovat raastaneet varvuista osan marjoista. Kyselin soittajalta tietenkin hyvän marjapaikan sijaintia ja olisin lähtenyt mielelläni heidän seurakseen, kun metsässä on kiva kulkea muiden seurassa eikä ypöyksin. Mutta siiihen loppui keskustelu siitä aiheesta, sillä olin astunut kielletylle alueelle. Hyviä marja- ja sienipaikkoja ei paljasteta toisille, ei ainakaan kovin tarkkaan. 

Pellolta taloryhmää kohti, joskus 1980-luvulla.
Tämä lienee ollut sitten eräs vanha tie Ahoisiin, tie, jonka varrelta peltoaukean jälkeen kuvaajan selän takana löytyivät ne hyvät sienimaastot. Sisareni Raija, kun hänen poikansa Julius oli 1 vuotias (kesä 1990)
Olin myös äskettäin lukevinani, kuinka joku lehdessä kertoi hyvästä mustikkapaikasta siellä jossakin Järvenpään takana. Nauroimme aiheelle eilen, koska koko loppupää Suomea on Järvenpään takana. Siis jälleen sama metsä. Ystävät olivat taas  käyneet jossakin Kärkölän takana vihjeen perusteella. Se takana menee ehkä sitten paikkakunnan mukaan.

Kesäisin tästä aiheesta keskustellaan paljon.  Mustikka-aika lienee jo lähestymässä loppua, mutta lupasin tällä viikolla lähteä etsimään sienimetsiä.  Joku porukasta  epäili, että ei varmaan vielä sieniä löydy. Mutta silloin muistin, kuinka nuoruudessani joskus elokuun alkupuolella lähdin kotonani siellä Rengossa vierailulla olleen ystäväni Leenan kanssa iltakävelylle pitkin Ahoisiin johtavaa metsätietä.  Kuljettuamme tietä jonkin matkaa, ällistyimme sitä sienten paljoutta molemmin puolin tietä. Alkoi jo kovasti hämärtää eikä meillä ollut tietenkään astioita mukana. Keräsimme neuletakkimme ja hameenhelmamme täyteen. Niissä samoissa metsissä kävin myöhemmin joka vuosi äitini kanssa. Siellä oli  eri sienilajeille omat suosikkipaikkamme kuten vaikkapa haaparouskuille.
Äiti kolmen tyttären kanssa tulossa marjoja poimimasta, taitaa olla 1960-lukua.
Usein käykin niin, että hyvät paikat löytyvät, kun ei varsinaisesti ole edes marjaan tai sieneen menossa. Näin kävi jokunen vuosi sitten retkeillessäni Nuuksion kansallispuistossa.  Kun kävelee vähän kauemmas ihmisten ilmoilta metsät pursuavat marjoja ja sieniä. Onneksi mukana oli muovipusseja. Kun sitten pari vuotta sitten menimme porukalla Nuuksioon, tosin eri paikkaan, mustikat olivat harvassa ja kaiken lisäksi eksyin ja jouduin kysymään tielle saavuttuani, missä oikein olen.

Nyt sitten löysin viime yönä unessani paljon marja- ja sienipaikkoja. Jonakin aamuna tällä viikolla sitten katsotaan, minne joudumme. Itse haluaisin mielelläni jonkin verran sekasieniä, niitä, joita keitetään parissa vedessä ennen säilömistä.

Aloitin jokunen aika kirjoittaa maisemista, koska olen niihin mahdottoman lumoutunut.  Sieniretkelle lähdettäessä, taas se lumous kietoo minut. Kameran on pakko olla valmiina, että autoa ajaessakin voi ikuistaa inspiroivan maiseman.  Eihän se kuvana enää välttämättä olekaan niin inspiroiva, kun se on hutaisten otettu. Kun vierailin tuossa heinäkuun puolivälissä juuri noissa lapsuuteni maisemissa, lapsuuden ystäväni Tuula taisi olla kauhuissaan, kun kotikylän läpi ajaessanikin otin valokuvia.  Eräs kohde ajaessamme Vehmaisten kylän ohi kohti Kaloisia oli Talvitienmäki. Siihen mäkeen liittyy niin mahdottoman paljon muistoja, että keventääkseni tulevia maisemajuttujani, otankin hiukan tuosta mäestä tähän kirjoitukseeni.

Totesimme nyt mäen olevan matalampi kuin ennen. Sitä on todennäköisesti loivennettu jossakin vaiheessa rajusti. Aikoinaan se oli mahdottoman korkea ja todella erinomainen laskea kelkalla tai suksilla. Niistä laskuista näin myös joskus aikuisena unia, taisivat olla hauskoja ja vaikuttavia. Mutta tuohon 2,5 kilometrin koulumatkaan kotikylästä naapurikylään Kaloisiin läpi metsän liittyi neljän kansakouluvuoden ajalta niin paljon muistoja, ettei mikään ihme, että niin merkittävä aika jättäisi jälkiään. 


Siinä samassa nimittäin muistin myös äitini ja minun viimeisimmät marjaretket juuri siihen mäkeen. Nyt sekin metsä oli hakattu pois. Se oli meidän viimeinen yhteinen mustikkametsämme. Oli siellä vadelmiakin. Kaikki muut metsät kuten se Kempon hyvä mustikkametsä  jossakin Ketunkiven takana oli jo silloin kaadettu. Äitini oli jo yli 85 vuotta, kun vielä ainakin kerran joka kesä siellä kävimme.  Muistan yksityiskohtia parilta retkeltä. Kerran ukkosenilma yllätti meidät ja jouduimme pitelemään sadetta suuren kuusen oksien alla. Toisella kertaa kuuntelimme, kun Toivolan Eeva oikeammin Toivosen Eeva ajoi jonkun toisen kanssa polkupyörällä ohi ja jutteli tutulla kuuluvalla äänellään jotakin tansseihin menosta. Eeva oli lapsuudessamme eräs kylän persoonista, joka asui talostamme katsottuna tien toisen puolen peltojen takana olevan mahtavan Leveemäen harjun laidalla. Hänen äänensä kaikui usein pellon poikki.  Sen on täytynyt olla jo aiemmin 1980-luvulla, koska huomasin keväällä Rengon uudella hautausmaalla käydessäni, että Eeva on ollut äitiäni vain kaksi vuotta nuorempi.  Ällistyttävää on, että Eeva on kuollut kaksi päivää myöhemmin kuin äitini, maaliskuussa 2003. Eevan elämä kiehtoi minua monesti ja kuvittelin siitä löytyvän aineksia vaikkapa romaaniin.  Muistan hyvin, kuinka hän tarttui töihin miesten lailla. Minulla on ainakin yksi kuva  1940-luvun lopulta, jossa olen samassa kuvassa hänen kanssaan. Heinätöissä meidän pellolla.



Näin nämä tarinat lähtevät rönsyilemään. Olen viime viikot viettänyt tosin tutkien ahkerasti Kuolemajärven Sirkiän sukua. Sekin on lähtenyt rönsyämään, kun samalla on tullut tutkittua Kukot, Riskit, Kirjoset, Rumpuset, Muuriset, Rusit, Rangit ynnä muut vanhat Kuolemajärven suvut.  Melkein aina ne rönsyt ovat löytäneet jotakin kautta takaisin alkuperäiseen sukuun, ettei sittenkään ole ollut turhaa.  Onkin ollut raskasta havaita, miten ne entiset siteet ovat hajaannuksessa katkenneet emmekä enää tunne toisiamme samalla tavalla kuin aikoinaan. Siinä samalla sukuja tutkiessani ajattelen paljon kauemmas taakse ja yritän kytkeä historiaa mukaan.  Sukututkimus on muuttunut melkein pakkomielteeksi, mutta toivon, että kun saan sen haluamalleni tasolle, pystyn jalostamaan sitä. Tosin tuosta lienee nyt tullut elämänikuinen tehtävä. Eläväinen luonteeni kuitenkin kaivaa siihen jotakin muuta. Siinä onkin sitten purtavaa ja mietittävää, että miten???


Metsäretket ja muut luonnossa vietetyt hetket kotitöiden lisäksi ovat tervetullutta katkosta mummon elämässä. Viime viikolla tyttäreni perheen koira Remu oli hoidossani perheen ollessa vierailulla Saksassa tapaamassa isää ja isoisää ja tämän perhettä Kielissä.  Vaikka olikin mukava kokeilla pitkästä aikaa elämää koiran kanssa ja saada taloon vipinää, ei se kuitenkaan sovi minulle pidemmän päälle.  Lenkille pääsen milloin tahansa yksinkin kameran kanssa kuten jo kautta vuosien tapani on ollut ja voin valita omat polkuni paremmin kuin koiran kanssa.  Koiran kouluttaminen ei jaksa enää innostaa. Muutenkin jokaiset menot yksin, pitää silloin miettiä eri tavalla, koska koiran jättäminen yksin pitkäksi aikaa raastaa sydäntä liikaa. Mutta hauskaa meillä oli Remun kanssa, hän toi varmaan kuitenkin sitä elämästäni usein nykyään puuttuvaa iloa.  Ilon puute juontaa kyllä näihin viime vuosien kokemuksiin ja sairastumiseen, mutta en halua puuttua siihen nyt.  Elämme elämässämme itse kukin niin erilaisia vaiheita, että kannattaa aina vähän odottaa, malttaa. Kaikki kumpuaa meistä itsestämme, ei niihin apu löydy toisista ihmisistä eikä eläimistä.


Viime viikolla hieno kokemus oli myös käynti taiteilija Eero Järnefeltin kodissa Suvirannassa, jonne joka kesä muutamana päivänä on järjestetty Järvenpään matkailutoimiston toimesta mahdollisuus vierailuun. Järnefeltin talo mahtavalla paikalla Tuusulanjärven rannalla valmistui ennen Halosenniemeä ja Ainolaa 1901. Olin yllättynyt siitä, että tontti oli niinkin suuri eli  noin 2 hehtaarin suuruinen.  Eero Järnefelt osti alueen Järvenpään kartanolta ja arkkitehti Usko Nyström piirsi rakennuksen. Järnefelt asui siinä perheineen aina 1917 saakka, jolloin muuttivat Helsinkiin. Kesät, joulut ja muut juhlapyhät perhe vietti kuitenkin Suvirannassa.  Järnefeltin taiteilijatytär Laura muutti sitten 1933 taloon perheineen ja nyt siellä asuu Lauran poika Juhani Kolehmaisen vaimoineen. Juhani Kolehmainen piti muuten Tuusulan sukututkijoiden tapaamisessa viime keväänä erittäin mielenkiintoisen esityksen Tuusulan asutushistoriasta. Sen esityksen kuulisin joskus mielelläni uudelleen.


Muuten, Talvitienmäki lienee saanut nimensä siitä, että se on osa muinaista talvitietä, jota pitkin on muinoin päässyt oikaisemaan naapurikylään ja ehkä muuallekin talviaikaan. Nimittäin Rengon historiaa ( Hiekkanen, Härme. Rengon historia. Gummerus. 1993 s. 318) luettuani jäin pohtimaan paikkakunnan teitä. Kirjassa sanotaan, että 1700-luvun karttatietojen mukaan Vehmaisista johti kolme keskeistä yhteyttä: tiet Ahoisiin, Lopen kirkolle ja Ourajoen kylään. Kirjoittaja viittaa Hans Fattenborgin  (1720-1790) karttaan. Tosin en usko nykyään enää mitään tuosta vain. Karttoja pitää mennä tutkimaan ehkä Kansallisarkistoon, josta löysinkin Astia-palvelun kautta Fattenborgin tekemät kartat: Vehmaisten rajankäyntikartta ja siihen liittyvät asiakirjat vuoelta 1751 ja myös isojaon kartan ja jakokirja vuodelta 1791. Ehkä niistä selviää jotakin teistäkin. Isäni 1930-luvulla koulutyönä tekemässä kartassa näemme myös talviteitä.