tiistai 6. elokuuta 2013

Metsän antimia Talvitienmäen kupeessa

Minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta juuri nyt kuin kirjoittaa tänne.  Mutta koska aamupäivät ovat omaa luovaa aikaani, järkevät työt ja pakkotyöt on paras siirtää muuhun ajankohtaan. Kun vielä olen yöllä nähnyt ihania värikkäitä unia asioista, joita ennen kesäisin harrastin melkein yksinomaan, suon nyt itselleni tämän hetken koneen äärellä.  Viime yön unissani kiertelin marjassa ja sienessä lapsuuteni maisemissa. Elin uudelleen melkein unohduksiin vaipunutta aikaa, jolloin jaksoin vielä tehdä kaikenlaista loputtomiin.  Ehkä eiliset keskustelut ystävien kanssa herättivät uinuvan kohdan minussa.

Eihän nykyinen Talvitienmäki ole enää edes mäki!

Mustikkaa, vadelmaa tai muita marjoja täynnä olevat marjametsät ovat tosiasia, mutta yleensä niitä ei paljasteta muille. Sama juttu on sienien kanssa.  Täällä meilläpäin mustikkaa on kautta aikojen ollut jossakin Järvenpään pohjoispuolella.  Eräs kaukainen sukulaiseni soitteli eräänä kesänä ja kertoi niistä kymmenistä saaveista mustikkaa, joita hän vaimoineen oli kerännyt Järvenpään takaa. Olin silloin parhaillaan itse lähimetsässä Hyrylän takana ja yritin saada poimittua käsin kuten tapani on edes yhdet piirakkamarjat. Ahnaat konekerääjät ovat  yleensä ehtineet raastaa varvuista suuren osan marjoista. Kyselin soittajalta tietenkin hyvän marjapaikan sijaintia ja olisin lähtenyt mielelläni heidän seurakseen, kun metsässä on kiva kulkea muiden seurassa eikä ypöyksin.  Siiihen loppui keskustelu tästä aiheesta. Olin astunut kielletylle alueelle. Hyviä marja- ja sienipaikkoja ei paljasteta toisille, ei ainakaan kovin tarkkaan jollei ollenkaan.

Pellolta taloryhmää kohti, joskus 1980-luvulla. Seuraava kuva on  otettu tästä paikasta jonkin matkaa vasemmalla metsään johtavalta tieltä.
Tämä lienee ollut sitten eräs vanha tie Ahoisiin, tie, jonka varrelta peltoaukean jälkeen kuvaajan selän takana löytyivät ne hyvät sienimaastot. Sisareni Raija, kun hänen poikansa Julius oli 1 vuotias (kesä 1990)

Olin myös äskettäin lukevinani, kuinka joku lehdessä kertoi hyvästä mustikkapaikasta siellä jossakin Järvenpään takana. Nauroimme aiheelle eilen, koska koko loppupää Suomea on Järvenpään takana. Siis jälleen sama metsä. Ystävät olivat taas  käyneet jossakin Kärkölän takana vihjeen perusteella. Se "takana"menee ehkä sitten paikkakunnan mukaan.

Kesäisin tästä aiheesta keskustellaan paljon.  Mustikka-aika on lähestymässä loppua, mutta lupasin tällä viikolla lähteä etsimään sienimetsiä.  Joku porukasta  epäili, että varmaan ei vielä sieniä löydy.

Muistin, kuinka nuoruudessani joskus elokuun alkupuolella lähdin kotonani siellä Rengossa vierailulla olleen ystäväni Leenan kanssa iltakävelylle pitkin Ahoisiin johtavaa, Leveämäen ohittavaa  metsätietä.  Kuljettuamme tietä jonkin matkaa, ällistyimme valtavaa sienten paljoutta molemmin puolin tietä. Alkoi jo kovasti hämärtää eikä meillä ollut tietenkään astioita mukana. Keräsimme neuletakkimme ja hameenhelmamme täyteen. Se oli kuin unta.

Niissä samoissa metsissä kävin myöhemmin joka vuosi äitini kanssa. Siellä oli eri sienilajeille omat suosikkipaikat. Jostakin paikasta sai vaikkapa paljon haaparouskuja. Äitini tunsi lähimetsät erityisen hyvin.

Äiti kolmen tyttären kanssa tulossa marjoja poimimasta, taitaa olla 1960-lukua. Muistaakeni Harvian suunnalta. Olisimmko tulossa Ketukiveltä?

Usein käy niin, että hyvät paikat löytyvät, kun ei varsinaisesti ole edes marjaan tai sieneen menossa. Näin kävi jokunen vuosi sitten retkeillessäni Nuuksion kansallispuistossa.  Kun kävelee vähän kauemmas ihmisten ilmoilta metsät pursuavat marjoja ja sieniä. Onneksi mukana oli silloin muovipusseja, joihin poimin marjoja saaden aivakin käteni sinisiksi. Kun pari vuotta sitten menimme porukalla Nuuksioon, tosin eri paikkaan, mustikat olivat harvassa ja kaiken lisäksi eksyin pahasti ja jouduin kysymään tielle saavuttuani ihmisiltä, missä kohdassa oikein olin.

Nyt löysin viime yönä unessani paljon marja- ja sienipaikkoja. Jonakin aamuna tällä viikolla sitten katsotaan, minne joudumme. Itse haluaisin mielelläni jonkin verran sekasieniä, niitä, joita ryöpätään parissa vedessä ennen säilömistä.

Aloitin jokunen aika kirjoittaa maisemista, koska olen niihin mahdottoman lumoutunut.  Sieniretkelle lähdettäessä, se sama lumous kietoo minut itseensä. Kameran on pakko olla valmiina, että autoa ajaessakin voin ikuistaa minua inspiroivan maiseman.   Se ei hutaisten otettuna kuvana enää välttämättä ole niin inspiroiva.  Kun vierailin heinäkuun puolivälissä juuri noissa lapsuuteni maisemissa, silloinen ystäväni Tuula taisi olla kauhuissaan, kun jopa kotikylän läpi ajaessani otin valokuvia.  Eräs kohde ajaessamme Vehmaisten kylän ohi kohti Kaloisten kylää on Talvitienmäki. Siihen mäkeen liittyy niin mahdottoman paljon muistoja, että keventääkseni tulevia maisemajuttujani, otan palan tuosta mäestä tähän kirjoitukseeni.

Totesimme mäen olevan matalampi kuin ennen. Sitä on todennäköisesti loivennettu jossakin vaiheessa rajusti. Aikoinaan se oli mahdottoman korkea ja todella erinomainen laskea kelkalla tai suksilla. Niistä laskuista näin myös joskus aikuisena unia, taisivat olla hauskoja ja vaikuttavia. Mutta tuohon 2,5 kilometrin koulumatkaan kotikylästä naapurikylään Kaloisiin läpi metsän liittyi neljän kansakouluvuoden ajalta niin paljon muistoja, ettei mikään ihme, että niin merkittävä aika jättäisi jälkiään.



Siinä samassa nimittäin muistin myös äitini ja minun viimeisimmät yhteiset marjaretket juuri siihen mäkeen. Nyt sekin metsä oli hakattu pois. Se oli meidän viimeinen yhteinen mustikkametsämme. Kaikki muut metsät kuten se Kempon hyvä mustikkametsä  jossakin Ketunkiven takana oli jo silloin kaadettu. Äitini oli jo yli 85 vuotta, kun vielä ainakin kerran joka kesä siellä kävimme.

Joiltakin retkiltä mieleeni tulee yksityiskohtia. Kerran ukkosenilma yllätti meidät ja jouduimme pitelemään sadetta suuren kuusen oksien alla.

Toisella kertaa kuuntelimme, kun Toivolan Eeva oikeammin Toivosen Eeva ajoi jonkun toisen kanssa polkupyörällä ohi ja jutteli tutulla kuuluvalla äänellään jotakin tansseihin menosta. Eeva oli lapsuudessamme eräs kylän persoonista, joka asui talostamme katsottuna tien toisen puolen peltojen takana olevan mahtavan Leveemäen harjun laidalla. Hänen äänensä kaikui usein pellon poikki.  Tämä muisto lienee jo 1980-luvulta tai sitä aiemmalta ajalta. Huomasin keväällä Rengon uudella hautausmaalla käydessäni, että Eeva on ollut äitiäni vain kaksi vuotta nuorempi.  Ällistyttävää on, että Eeva on kuollut vain kaksi päivää myöhemmin kuin äitini, maaliskuussa 2003. Eevan elämä kiehtoi minua monesti ja ajattelin siitä löytyvän aineksia vaikkapa romaaniin.  Muistan hyvin, kuinka hän tarttui töihin miesten lailla. Minulla on ainakin yksi kuva  1940-luvun lopulta, jossa olen samassa kuvassa hänen kanssaan. Heinätöissä meidän pellolla.





Näin  tarinat lähtevät rönsyilemään. Olen viime viikot viettänyt tutkien ahkerasti Kuolemajärven Sirkiän sukua. Tutkimukseni on lähtenyt vain laajenemaan, kun samalla on tullut tutkittua Kukot, Riskit, Kirjoset, Rumpuset, Muuriset, Rusit, Rangit ynnä muut vanhat Kuolemajärven suvut.  Melkein aina ne rönsyt ovat löytäneet jotakin kautta takaisin alkuperäiseen sukuun, ettei tutkimukseni ole ollut turhaa. Onkin ollut raskasta havaita, miten ne entiset siteet ovat hajaannuksessa katkenneet emmekä enää tunne toisiamme samalla tavalla kuin aikoinaan. Siinä samalla sukuja tutkiessani ajattelen paljon kauemmas taakse ja yritän kytkeä historiaa mukaan.  Sukututkimus on muuttunut minulle pakkomielteeksi, mutta toivon, että kun saan sen haluamalleni tasolle, pystyn jalostamaan sitä. Tosin tuosta lienee nyt tullut elämänikuinen tehtävä. Eläväinen luonteeni kuitenkin kaivaa siihen jotakin muuta. Se selviää ajan kuluessa.



Metsäretket ja muut luonnossa vietetyt hetket kotitöiden lisäksi ovat tervetullutta katkosta mummon elämässä. Viime viikolla tyttäreni perheen koira Remu oli hoidossani perheen ollessa vierailulla Saksassa tapaamassa isää ja isoisää ja tämän perhettä Kielissä.  Vaikka olikin mukava kokeilla pitkästä aikaa elämää koiran kanssa ja saada taloon vipinää, ei se kuitenkaan sovi minulle pidemmän päälle.  Lenkille pääsen milloin tahansa yksinkin kameran kanssa kuten jo kautta vuosien tapani on ollut ja voin valita omat polkuni paremmin kuin koiran kanssa.  Koiran kouluttaminen ei jaksa innostaa. Muutenkin jokaiset menot pitäisi silloin miettiä eri tavalla, koska koiran jättäminen yksin pitkäksi aikaa raastaa sydäntä liikaa. Mutta hauskaa meillä oli Remun kanssa, hän toi varmaan kuitenkin sitä elämästäni usein nykyään puuttuvaa iloa.  Ilon puute juontaa kyllä näihin viime vuosien kokemuksiin ja sairastumiseen, mutta en halua puuttua siihen nyt.  Elämme elämässämme itse kukin niin erilaisia vaiheita, että kannattaa aina vähän odottaa, malttaa. Kaikki kumpuaa meistä itsestämme, ei niihin apu löydy toisista ihmisistä eikä eläimistä.



Viime viikolla hieno kokemus oli myös käynti taiteilija Eero Järnefeltin kodissa Suvirannassa, jonne kesäisin muutamana päivänä on järjestetty Järvenpään matkailutoimiston toimesta mahdollisuus vierailuun. Järnefeltin talo mahtavalla paikalla Tuusulanjärven rannalla valmistui ennen Halosenniemeä ja Ainolaa 1901. Olin yllättynyt siitä, että tontti oli kovin suuri eli 2 hehtaaria.  Eero Järnefelt osti alueen Järvenpään kartanolta ja arkkitehti Usko Nyström suunnitteli rakennuksen. Järnefelt asui siinä perheineen aina 1917 saakka, jolloin  he muuttivat Helsinkiin. Kesät, joulut ja muut juhlapyhät perhe vietti kuitenkin Suvirannassa.  Järnefeltin taiteilijatytär Laura muutti sitten 1933 taloon perheineen ja nyt siellä asuu Lauran poika Juhani Kolehmaisen vaimoineen. Juhani Kolehmainen piti muuten Tuusulan sukututkijoiden tapaamisessa viime keväänä erittäin mielenkiintoisen esityksen Tuusulan asutushistoriasta. Sen esityksen kuulisin joskus mielelläni uudelleen.


Muuten, Talvitienmäki lienee saanut nimensä siitä, että se on osa muinaista talvitietä, jota pitkin on aikoinaan päässyt oikaisemaan naapurikylään ja ehkä muuallekin talviaikaan. Nimittäin Rengon historiaa ( Hiekkanen, Härme. Rengon historia. Gummerus. 1993 s. 318) luettuani jäin pohtimaan paikkakunnan teitä.
 
Kirjassa sanotaan, että 1700-luvun karttatietojen mukaan Vehmaisista johti kolme keskeistä yhteyttä: tiet Ahoisiin, Lopen kirkolle ja Ourajoen kylään. Kirjoittaja viittaa Hans Fattenborgin  (1720-1790) karttaan. Tosin en usko nykyään enää mitään tuosta vain. Karttoja pitää mennä tutkimaan ehkä Kansallisarkistoon, josta löysinkin Astia-palvelun kautta Fattenborgin tekemät kartat: Vehmaisten rajankäyntikartta ja siihen liittyvät asiakirjat vuoelta 1751 ja myös isojaon kartan ja jakokirja vuodelta 1791. Ehkä niistä selviää jotakin teistäkin. Isäni 1930-luvulla koulutyönä tekemässä kartassa näemme myös talviteitä. 


2 kommenttia:

  1. Oli mielenkiintoista lukea tekstiä; tuttuja paikkoja missä olen viettänyt lapsuuttani. Olen Toivosen Eevan sisaren tyttö (Elli Toivosen tytär) maaritkristiinamakila@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On ihanaa, että löysit blogiini, jossa palaan silloin tällöin lapsuuteni maisemiin. Olisi vaan jo silloin nuorena pitänyt olla vielä enemmän kiinnostunut lähiympäristön ihmisistä. Nyt kaikki on etääntynyt niin kauaksi, että on vaivalloista saada tietoa enää keneltäkään. Eeva ja Nummiska liittyivät läheisesti meidän elämäämme. Olen usein ajatellut, että Eevasta olisi ollut aihetta vaikka romaaniin tai elokuvaan. Muuten, tuo heinäpeltokuva 1940-luvun lopulta, jossa on minun ja Rekku-koiran lisäksi on Eeva ja Nummiska, tunnetko muut henkilöt kuten tuon nuoren pojan? Onko mies Eevan veli? Voit kirjoittaa minulle myös sähköpostiin merja.kalenius@elisanet.fi

      Poista