perjantai 27. syyskuuta 2013

Luurankoja kaapissa

Otsikko on pyörinyt päässäni taas useamman päivän ajan liittyen oman elämäni pieniin luurankoihin. ne ovat aina olleet asioita, jota olen lykännyt piiloon ”kaappiin” vähäksi aikaa kunnes sitten olen ottanut käsittelyyn.  Yleensä ne ovat tekemättömiä töitä, joita olen ottanut taakakseni harrastusteni parista. Olen luvannut tehdä jotakin, mutta aika vierii. Toisaalta kaikelle on oma aikansa. Ei pidäkään stressata, kyllä ne asiat tunkevat esille jonakin päivänä. Joskus niitä alkaa tehdä unissaan ja herätessä onkin jo puoli työtä tullut tehtyä, solmukohdat ratkaistua ja loppu sujuu sitten leikiten. Niitä on toki nytkin, mutta kyllä ne jaksavat ensi viikkoon odottaa.

Hötköily asioiden suhteen ei muutenkaan ole minua, ei luonteenomaista, ei sitten ollenkaan.  Lieneekö siinä palanen hämäläistä verenperintöäni?  Mutta eipä Karjalan kannakselaisetkaan ole yleisesti kauhean äkkipikaisia luonteita, vilkkaampia kyllä, ehkä hiukan impulsiivisempia.  Sitä samaa esiintyi kyllä Hämeessäkin, isäni oli nuorempana aika äkkipikainen, helposti kiihtyvä. Niin kuin olin minäkin.  Äiti oli paljon rauhallisempi, harkitsevampi.  Eivät siis luonnearviot tuota kautta mene ihan nappiin nekään.

Mielenkiintoisen näköinen talo myynnissä Tallinnassa Kadriorgin alueen lähistöllä.
Minun ei ole tarkoitus kirjoittaa niistä oman kaappini luurangoista, joita ei todellakaan ole paljon.  Tuli vaan mieleen, että näin vanhempana tekemättömät työt rasittavat entistä enemmän. Hermot ovat ikään kuin enemmän pinnalla kuin nuorena. Monet asiat satuttavat enemmän, ahdistus on aina lähempänä. Aika kiitää ohitse liian nopeasti, ei ehdi tarttua kaikkeen.  Siitähän olen usein kirjoittanut.  Hyvä ratkaisu on siis elää vain tätä hetkeä pohtimatta ehtimisiään, unohduksiaan ja tekemättömiä töitään.

Elisabet 1, Pietari Suuren tyttärentytär

Se niistä luurangoista! Viime tiistaina vietin päivän Tallinnassa Nordea Pankin senioriryhmän Evergreenien järjestämällä matkalla.  Olikin oikein mukava matka ja uuttakin tuli nähtyä. Vierailimme viime vuonna avatussa hienossa merimuseossa . Museoon on muuten tulossa iso Titanic-näyttely nyt marraskuussa, joka varmaan olisi myös näkemisen ja kokemisen arvoinen.  Kadriorgin palatsi oli minulle ennestään tuttu, mutta tämän vierailun jälkeen pystyin sijoittamaan sen jatkossa paremmin historiaan ja kartalle.

Mielenkiintoista on tietenkin se, että Pietari Suuri, joka oli vuonna 1703 valloittanut alueen Suomenlahden pohjukasta, Nevan suulta, jossa aikoinaan asui suomalaisia heimoja ja alkoi rakentaa sille paikalle Pietaria, alkoi 1718 rakennuttaa Kadriorgia (Katariinan laakso) väliaikaiseksi kesäpalatsiksi perheelleen. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1718 ja linna valmistui vasta Pietari Suuren kuoleman jälkeen.  Katariina, josta tuli pariksi vuodeksi Venäjän hallitsija Katariina I Pietarin jälkeen ei kuitenkaan linnaan sittemmin ehtinyt. Nykyään Kardiorgin linna palvelee Viron ulkomaisen taiteen museona. 

Tässä toinen myöhemmin rakennettu Venäjän hallitsijoiden palatsi Tsarskoje Selo Pietarin eteläpuolella. Olen ottanut kuvan kesällä 2005 käydessäni siellä.
Sitä vaan aina joudun syrjäpoluille. Melkein mitättömyydestä Venäjän keisarinnaksi luku- ja kirjoitustaidottomana, synnytyskoneeksi, miehen palvojaksi, sitä oli Pietari Suuren toisen puolison Katariinan ura, kunnes hän pari vuotta Pietarin jälkeen kuoli 43-vuotiaana juoppouteen ja keuhkotautiin. Hän oli alunperin liettualaisen talonpojan tytär, joka oli ollut aiemminkin naimisissa ennen kuin tutustui Pietari Suureen.  Tämä  otti hänet lopulta virallisesti puolisokseen ja nosti keisarinnaksi.

Katariina oli synnyttänyt 1704 - 1724 yhteensä 12 lasta, josta suurin osa kuoli vauvoina tai parin kolmen vuoden iässä. Eloon jäi kaksi alunperin jo ennen vanhempien avioliittoa syntynyttä tytärtä, Anna ja Elisabeth. Anna kuoli pian äitinsä jälkeen 20 vuotiaana, mutta Elisabethistä tuli Venäjän keisarinna Elisabet I vuosiksi 1741 – 1762.

Anna avioitui Schleswig-Holstein-Gottorpin sukuun ja muutti Saksan Kieliin, missä hän kuoli  keuhkotuberkuloosiin kolme kuukautta sen jälkeen kun oli synnyttänyt 1728 Venäjän seuraavan keisarin Pietari III:n (alun perin Karl Peter Ulrich von Holstein-Gottorp). Tämä nai prinsessa Sophie Auguste von Anhalt-Zerbst-Dornburgin, josta sitten Pietari III: n  1762 kuoltua tuli Venäjän keisarinna Katariina II eli Katariina Suuri.

Olen kerännyt tietoja erikielisistä Wikipedian artikkeleista.



Tämä outo kuva on samalta matkalta 2005. Taustalla Pietarin "Kirkko veren päällä", Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, jonka Aleksanteri III rakennutti paikalle, jossa  1881 hänen isänsä Aleksanteri II  joutui  kuolemaan johtaneen attentaatin kohteeksi.
Kaikki tuokin historian siipien havina koskettaa meitä tavallisia ihmisiä ja meitä ennen eläneitä. Katariina Suuri syntyi ja vietti lapsuutensa Stettinissä, jonne tyttäreni sukujuuret johtavat hänen saksalaisen isoäitinsä kautta.  Katariinan tavatessa tulevan puolisonsa, hän oleskeli Eutinin linnassa Schlesvig-Holsteinissa, taas paikka sivuaa tyttäreni suvun nykyisiä asuinpaikkoja.

Pietarista ei ole myöskään Karjalan kannaksen Kuolemajärvelle matkaa kuin 100 kilometriä. Kuninkaiden, ruhtinaiden ja tavallisen kansan tiet ovat olleet lähellä toisiaan.  Niistä köyhän kansan teistä ei vain ole jäänyt paljon tietoa jäljelle, mutta ehkä pieni nokare tietoa tippuu rikkaiden vaunuista omalle matkallemme historiaan. Sairaudet ja lasten kuolemat osoittavat, että rikkaatkaan eivät säästyneet ajan vitsauksilta. Minun pitää nyt vihdoin lukea Laila Hirvisaaren romaanit Katariina Suuresta: Minä, Katariina ja juuri ilmestynyt Me, Keisarinna.  Ensimmäisen osan ilmestyessä olin juuri lukenut Katariinan käännetyt muistelmat enkä jaksanut kiinnostua romaanista.  Jossakin kirjahyllyni kätköissä kirja lienee vieläkin ellen luovuttanut sitä jo eteenpäin.

Kodikas kuva vuosien takaa Vehmaisista. Äidin ja Raijan lukutuokio.
Tallinnan matkalla tuli syksy vastaan kaikessa kylmyydessään ja kosteudessaan. Senkin jälkeen olen täällä kotona palellut ja yrittänyt totutella siihen, että nyt se syksy on täällä ja siihen on vain totuttava.Hyllyt notkuvat mielenkiintoista luettavaa, mutta ulkotöihinkin olisi ehdittävä. Eräs kirja minun oli pakko hankkia itselleni, kun huomasin sellaisen ilmestyneen.

Kuva isästäni juoksuhaudassa huhtikuussa 1942. Kuvan olen skannannut hänen albumistaan, mutta sama kuva on myös kirjassa, josta kerron.
 Docendon julkaisemana on äskettäin ilmestynyt Janne Mäkitalon ja Jukka Vainion kirjoittama ”Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa.” Kirjoittajat toteavat esipuheessa aivan aiheellisesti, että vuosien 1941-1944 tapahtumat  ovat edelleen antoisa tutkimuskohde monessakin mielessä kuten operatiivisen suunnittelun, rykmenttien perustamisen, käytyjen taistelujen analyysien, jokapäiväisen rintamaelämän ja monen muun  sota-aikaan liittyvän asian osalta.  Olen vielä teoksen alussa ja huomaan sen olevan perusteellinen tutkimus aiheesta. Siinä on käytetty paljon myös minulle isäni kautta tuttua materiaalia, kirjoja, muistelmia ja valokuvia.  Yllättävintä oli, että löysin sieltä isäni albumin valokuvat, jotka ovat JR 1:n perinnekillan hallussa, Pentti Siukolan alakokoelmana.  Aika monessa kuvassa myös isäni on päässyt esille, jopa äitini siinä neljän lotan yhteiskuvassa, jonka olen täällä aiemmin esittänyt. Äitini oli käsittääkseni luovuttanut isäni erästä näyttelyä varten suurentamat valokuvat tuolle perinnekillalle. Kirjan tarkka kuvaus Karjalan kannaksen takaisinvalloituksesta kesällä 1941, asemasota Lempaalassa ja rykmentin kohtalonhetket Valkeasaaressa kesäkuussa 1944, viivytystaistelu ja sodan jälkeinen aika, kaikki saavat tarkat selvityksensä.


Tämäkin skannaamani kuva löytyy kirjasta. Koska en ole saanut selvitettyä kirkkoa, en ole julkaissut sitä aiemmin. Isä on toisena vasemmalta viemässä joukkoa eteenpäin 5.8.1941.  Sitä tietoa ei kirjassa ole, mutta päivämäärän sain kirjasta ja myös sen, että taustalla on Ruokolahden kirkko ja JR 1:n miehet ovat marssilla kohti Ilmeetä.
Molemmat vanhempani kävivät koko sodan läpi ja jatkosodan aikana kuuluivat Jalkaväkirykmentti 1:n joukkoihin, äitini lottana ja isäni joukkueen johtajana ja osan aikaa myös komppanian päällikkönä. Jossakin välissä he siellä sitten tapasivat.  Äitini kirje uutena vuotena 1944-45 isälle sairaalaan Helsinkiin kertoo heidän viettäneen aikaa yhdessä Vammelsuussa edellisenä uutena vuotena 1943-1944 ja isä oli lähettänyt äidille kortin, joka pani hänet vastaamaan kirjeellä. Aivan tarkkaan en heidän historiaansa tiedäkään, äiti kertoi haastatteluissa heidän tutustuneen jo Lemillä eli itse asiassa, kun JR1 lähti liikkeelle kesällä 1941. Tuo kirja antaa vastauksia moniin kysymyksiini ja auttaa selvittämään valokuva-albumin kuvia.

Mitenkään poikkeuksellista niissä oloissa ei ollut se, että osa sotapäiväkirjoista ja muusta materiaalista jäi alueelle.  Osan venäläiset keräsivät talteen ja aineistoa löytyy jonkin verran Viipurin arkistosta.  Kirjasta löytyy hävinneestä ja tuhoutuneesta aineistosta luetteloita.


Äiti oli poissa eturintamalta, kun suurhyökkäys alkoi. Hänen kaikki päiväkirjansa, kirjeensä ja valokuvansa ja polkupyörä jäivät Lempaalaan.  Se oli kaikki se, mitä oli kertynyt sitten talvisodan jälkeen, koska aiempi pieni omaisuus oli jäänyt kotiin Kuolemajärvelle, se vähäinen, mitä nuorella ihmisellä silloin oli.

Tässä Karjalaisten kylän bunkkereita Ahvijoen lähistöllä jota kirjassa Ahvenjoeksi kutsutaan.



Olen viettänyt muutenkin aikaani sotaisissa tunnelmissa. Luettavanani on nimittäin myös Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, Karisto, vuodelta 2005. Se kertoo tarinaa vahvistetun Erillisen Pataljoona 7:n  taipaleesta talvisodassa 1939-1940.  Kirja on sikäli vähän liiankin mielenkiintoinen, että se vie Sirkiän suvun sijoille Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Kirja tekstit tulevat suoraan sanoen iholle saakka, koska paikat ovat suvun vielä kirjoittamattoman historian kautta niin mahdottoman tuttuja. Oli järkyttävää palata unessa tuolle alueelle loka- marras-joulukuussa 1939. Mannerheim-linja  kulki kylän halki. Tutut paikan nimet, väki on lähtenyt joulukuun alussa evakkoon, kodit, koulut, kaikki rakennukset on poltettu. Sain vinkin kirjaan Turun käynnillä, jossa Sirkiän tytöt Eila ja Toini lukivat kirjaa palaten rakkaisiin lapsuuden maisemiin, joista oli tullut sodan tanner.

Summan taistelupaikoilla oleva venäläisten muistokivi, jonka kuvasin 2005. Olimme silloin retkellä, jonka nimi oli Mannerheimin jalanjäljillä. Itse asiassa matkan piti viedä meidät myös Valkeasaareen, mutta niin ei käynytkään. 

Tässä istun sisareni Heljän kanssa Tali-Ihantalan muistomerkillä kesällä 2008.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Päivien vinha vauhti

Tuntuu, että vanhetessa päivät kuluvat vinhaa vauhtia.  Siitä tulee varmaan se eläkeläisten kiirekin, johon en ole kyllä suostunut menemään mukaan. Onneksi eläessäni yksin voin vaikuttaa elämääni enemmän kuin parisuhteissa elävät. Tosin yksin eläminenkin on joskus ikävää, koska ei voi jakaa asioita ja kuluja. On myös tartuttava kaikkiin töihin yksin. Ei ole ketään tekemässä niitä raskaampia puutarhatöitä eikä hoitamassa autoasioita. Omakotitalossa olisi paljonkin tehtävää miehelle, sellaisia asioita, jotka mielelläni jakaisin jonkun toisen kanssa.  Moni asia odottaa nytkin toimeen tarttumistani kunhan vaan jaksan ja uskallan. Katolle on kiivettävä putsaamaan rännit ja harjattava koko katto havunneulasista.  Kaikki muutkin asiat sujuisivat nopeammin yhdessä ja voisi kysyä neuvoa pulmissa.  Nyt näyttää siltä, että täällä sitä vain asutaan ensi vuoteen saakka. 



Kun mietin tilannettani, monet ikävätkin asiat pulpahtavat taas mieleeni.  Toki kaikki kokemani on vahvistanut minua, mutta myös repinyt hurjasti. Samalla se on lyhentänyt sitä rauhallista aikaa, jonka haluaisin käyttää tutkimukseen ja kirjoittamiseen.   Pitää vain muistaa ajatella aina silloin niitä kärsimyksiä, paineita ja vaikeata elämää, jota esivanhempamme ovat eläneet ja selviytyneet.  Siihen nähden olosuhteeni ovat hienot eikä minun pidä ainakaan valittaa. Ehkä enemmänkin on aiheellista etsiä syitä tämän päivän elämästä, sen kiihkeydestä ja siitä, miten se vaikuttaa meihin ihmisiin.



Omalta osaltani tiedän jo, että minun ei pidä hajottaa itseäni enempää. Minun on valittava menoni entistä tarkemmin.  Mistään ei ole aiheellista luopua paitsi lopustakin tarpeettomasta tavarasta, jota onneksi ei enää ole edes paljon. Kun vaan olisi aikaa ja intoa järjestää enemmän arkistojani. Teen sitä koko ajan, mutta työ on hidasta.  Parasta on, kun hoitaa arkistoinnin aina saman tien, kun saa materiaalia.  Mutta kuka osaa olla niin täsmällinen?



Tänä aamuna toin viimeiset sisäkukat sisälle, kun olin kuulevinani ensi viikolla pakkasta luvatun. Muut työt ulkona saavat vielä hetken odottaa.  Kesä oli mahdottoman kuiva, mikä tarkoittaa sitä, että koko piha on täynnä mäntyjen neulasia.  Osa neulasista on vielä kiinni puissa, joten keväälläkin varmaan riittää siltä osin töitä.  Etupihan iso ainakin 15 metriä korkea kanadantuija (Thuja occidentalis ) on myös kärsinyt ja siitäkin tippuu vielä runsaasti sen hentoja neulasia maahan. Männyissä on paljon kokonaan kuivuneita oksia, mutta niin korkealla, että välineilläni en niihin edes ylety.

Mitähän luonnon ilmiötä pohdin sitten aikanaan, kun en enää asu täällä?  Omalla tavallaan vuosisataisen talonpojan elämään syntynyt  ihminen ei varmaan koskaan pääse irti luonnosta.  Maalla ikiaikoja eläneen talonpojan historia on minussa kiinni molempien vanhempieni kautta.  Olen ensimmäistä sukupolvea, joka on siitä irtautunut.  Kun ajattelen näin, niin kyllä historian siivet havisevat.



Historian siivet havisevat muutenkin koko ajan.  On se vaan niin, että se on minun alaani, josta paluuta ei enää ole. En voi enää kuvitella (vaikka ehkä pitäisi) olevani toisenlainen ja saavani riittävästi iloa tavallisista elämän toimista sanokoon arvostelijat, mitä tahansa. Täytyy myöntää, että toki arkipäivä sujuu kuten tähänkin asti ja niitä on pakko ollakin, jotta elämä pysyy edes jonkinlaisessa järjestyksessä.  Rutiineista en ole koskaan pitänyt, mutta olen todennut niiden olevan paikallaan saadakseni aikaa tärkeämmälle. Kaaosta olen aikoinaan sanonut rakastavani, mutta olen tarkoittanut sillä jotakin ajatusten kaaosta, en elämän hullunmyllyä. Pitääkin kaivaa se kirjoitus esille verratakseni onko mikään muuttunut. Nyt Hyrylän markkinoille ostamaan lisää puolukoita.

Tässä välillä vietin todellakin ystävän kanssa jonkin aikaa Hyrylän syysmarkkinoilla.  Puolukoita tuli ostettua ja jotakin muuta syötävää. Kävimme juomassa kahvit ison letun kera.  Kotiin palattuani tuli kaatosade ja sateen jälkeen tyttäreni tuli käymään Alexin ja Remun kanssa. Molemmat lapset, ihmislapsi ja koiranuorukainen ehtivät joka paikkaan, Alex tutki lisää mummin laatikoita ja kirjoja ja Remu hyppi ikkunasta toiseen haluten ulos tutkimaan runsaita tuoksuja muistissa hänen kesällä viettämänsä viikko täällä.






En löytänyt kaaoksesta kirjoittamaani blogia, mutta sen sijaan löysin seuraavan, jonka olen kirjoittanut  11.1.2009. Liittyessään aikapulmiini, se korvaa hyvin kaaosteoriani, joka lienee muutenkin jo vanhentunut.

Luovan työn esteitä

Joinakin aamuina herätessäni kadehdin niitä ihmisiä, yleensä miehiä, joilla on puoliso, siis pääsääntöisesti vaimo huolehtimassa kaikista käytännön töistä heidän saadessaan täysin sydämin keskittyä esimerkiksi kirjoittamiseen tai taiteen tekemiseen. Heillä saattaa olla myös rauhallinen työhuone tai tila, johon he voivat sulkeutua ja sulkea päivän normaalit askareet sen ulkopuolelle. Naisen pitää taistella itselleen oikeus luovaan työhön. Kaikkina ikäkausina tämä pätee kenellä vähemmän kenellä enemmän, jos vain on rehellinen itselleen.

Luova työ, on se sitten kirjoittamista tai mitä tahansa kuvataidetta tarvitsee oman rauhansa, kun sen aika koittaa. Jokaisella on oma tapansa tehdä työtä. Silloin ei ole aikaa miettiä ruokakaupassa käymistä, ruoanlaittoa, pyykkien pesemistä, siivousta.  Kun lapset olivat pieniä ja nuoria, he toivat lisää ison osan huolehdittavia tehtäviä. Kun vielä työmatka oli pitkä ja töitä oli usein ylitöitä myöten, päivä ei riittänyt edes kaikkeen. Omat harrastukset piti sovittaa sen kaiken väliin. Siksi aika on vain kulunut ja mennyt niin, että kun yhtäkkiä ympärillä hiljeni, kysyinkin itseltäni: ”Tässäkö tämä olikin? Odotin elämän antavan minulle enemmän.”

Kaikki ne, jotka eivät näe asiaa näin, ovat tavallaan onnekkaita. He sopivat hyvin sukupolvien ketjuun, joiden tehtävä on elää tasainen ja hyvä elämä. Suvun jatkaminen on heidän pääasiallinen tehtävänsä, kunnes he lopulta muuttuvat maaksi jälleen. Mutta entä me, joilla on koko elämän palanut sisässämme toinenkin tuli odottaen lupaa roihahtaa liekkeihin?  Meidän on myös pitänyt elää myös se tavallinen elämä ensin tai lomittain luovan työn kanssa, ennen kuin olemme päässeet tai pääsemässä siihen olotilaan, jossa patoumat saavat luvan purkautua.

Minullakin päivät menevät nykyään joskus sekaisin nauttiessani uudesta ajattomuuden ajasta, jolloin toisaalta kaikki aika kuuluu nyt minulle itselleni, mutta toisaalta en ole vielä päässyt irti menneisyyden kahleista. Tunnen nimittäin ajoittain syyllisyyttä omasta vähittäisestä irtautumisestani. Siksi aina välillä siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupoissa ja teen kaikkea tavallista sen sijaan, että keskittyisin vain oman luovuuteni ruokkimiseen ja luovaan työhön. Ehkä niin onkin hyvä!  Ja kaiken kaikkiaan kateus, syyllisyys ja huolen kantaminen ovat paheita.

Olin syksyllä 2008 käynyt sisareni Heljän kanssa Samoksella ja kirjoitukseni ohessa oli mm. kuvia tuolta matkalta kuten tämä näkymä saarelta kohti Turkin rannikkoa. Olimme tuolloin tulossa Zoodochos Pigi luostarista. Huristelimme koko viikon autolla ympäri Samoksen saarta Pythagorionin pienen kaupungin ulkopuolella keskellä maaseutua olevasta hotellistamme käsin.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Tunnemmeko ystävämme?


Meillä on tapana ymmärtää asioita liian yksipuolisesti ja usein väärin. Se koskee yleisiä asioita, mutta myös sitä, miten näemme toisemme.  Ihminen kun sattuu kuitenkin olemaan mahdottoman monimuotoinen persoona. Pidän yhtenä pahimmista sitä, että heitämme joskus yksipuoliset arvostelumme toisen silmille suoraan.  Olemme olevinamme kaikessa aina oikeassa ja parempia kuin kaikki muut.  Emme edes halua oppia mitään uutta vaan porhallamme kiireessä ja vauhdilla eteenpäin. Emme pysähdy kuuntelemaan edes ystäviämme.  Väitän, että emme edes tunne heitä emmekä aina edes halua tuntea. Pelkäämmekö sitä, että he heijastavat liikaa meitä itseämme eli toisin sanoen pelkäämme sittenkin eniten omaa itseämme?
Ajattelin asiaa eilen, kun olin tutustumassa mindfulnessiin, menetelmään, jonka tarkoitus on yksinkertaisten harjoitusten kautta opettaa meitä tulemaan tietoiseksi kehostamme, tunteistamme, mielestämme ja ilmiöistä ympärillämme ja sitä kautta rauhoittamaan mielemme, hyväksymään ajatuksemme ja tunteemme.   Opimme olemaan enemmän läsnä elämässämme.
Eilen . Artun lennättäessä helikopteria Alexilla oli niin hauskaa  että hän meni mukkelis makkelis mäessä ja nauru vain jatkui.
Joskus elämässä mennään niin lujaa, että vauhdissa ei tahdo pysyä mukana.  Minulle on jo yli kymmenen vuotta ja erilaisin jaksoin aiemminkin ollut hyvin tärkeää luoda se oma paikka, jota olen vaalinut. Yksi tapa ottaa se haltuun on ollut kirjoittaminen ja luonto. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen tarvinnut myös yksinoloa, olla vain tekemättä mitään. Siihen on kuulunut hetken aistiminen ja mielen tyhjentäminen, mikä usein on kyllä johtanut syvään uneen.  Eilen tulikin mieleeni, että meissä on itse asiassa jo sisäänrakennettuina kaikki ne mindfulnessin käyttämät menetelmät, mutta olemme tässä elämän monimuotoisuudessa unohtaneet ne tyystin.  Onkin hienoa, jos aistiharjoitukset viedään kouluihin ja lasten käyttöön.  Onhan niin, että yksinkertaisissa asioissa piilee suurin totuus.


Luento vastasi heti omiin kysymyksiini, jotka olin asettanut tavoitteeksi. Olen kirjoittanut joka viikko toistuvasta uupumuksestani, väsymyksestä ja pahoinvoinnista, jonka syynä pidän ottamani lääkkeen sivuvaikutuksia. Miten voisin sen taltuttaa? Voisiko menetelmä olla niin yksinkertainen kuin ulkoistenkin asioiden kanssa?  Mennä ongelman sisään ja tutkia sitä tarkkaan?  Tekemässämme harjoituksessa nimittäin tunnistimme istumamme tuolin, selkämme, kehomme. Luennoitsijan ääni kaikkosi pikku hiljaa. Olin jo luiskahtanut itseni sisälle ja kiersin siellä ilman ajatuksia.  Tätähän on jatkettava.
Faistos. Kreetan ikävä. Henkinen koti. Euroopan syntypaikka.
Omannäköinen elämä. Mikään menetelmä tai oppi ei estä meitä elämästä omannäköistä ja – tuntuista elämää.  Päinvastoin niiden avulla vain vahvistamme tämän hetken kokemista jaksaaksemme ahertaa niiden asioiden parissa, jotka ovat meille tärkeitä. 

Selasin taas vanhoja blogejani ja tähän tänään liittämäni kirjoitus tavallaan tuntui jotenkin sopivan aiheeseen osoittaen, kuinka rikasta elämä voi olla.  Jos on kiinnostunut menneistä ajoista, voi sittenkin elää tässä päivässä sen olematta pakoa nykyhetkestä saati elämisestä tässä ja nyt.  Se on ollut joillekin minussa vaikea kohta ymmärtää niiden monen muun kohdan lisäksi, joihin ehkä tulevissa kirjoituksissa palaan päästäen niistä sillä tavoin irti.

Tämä kuva oli kuvituksena  24.3.2009 blogissa. Olen kuvannut matkaseuralaisiani kesällä 1986 pitämässä lepohetkeä ihanan italialaisen maiseman edessä vierailtuamme sitä ennen synkässä San Leon linnassa.
24.3.2009 kirjoitin näin

Vedossa moneen suuntaan

Kuka tietää, mistä se johtuu, että jokin salaperäinen voima vetää minua aina menneisiin aikoihin? Vuosisatoja sitten eläneet persoonallisuudet tulevat eteeni monta tietä joko kirjallisuuden kautta tai matkustaessani. 

Olen matkustellut harvakseltaan, kun vertaan itseäni moniin tuntemiini ja tuntemattomiin ihmisiin. Matkanteko on minulle ehkä raskaampaa, koska tässä-ja-nyt-elämisen rinnalla haluan elää samanaikaisesti tässä-silloin-ja-nyt. Jostakin kumman syystä haluan vielä yhdistää eri aikakausia vetämällä ne tavallaan yhteen. En vain vielä ole luomisessani niin pitkällä, että olisin varma, millä tavalla tuon ne esille. Asia on kuitenkin niin, että en tee näitä asioita turhaan vaan etsin niille tarkoitusta. 

Kirjoitanko, valokuvaanko, mutta yhtä kaikki jonkinlaista TAIDETTA niistä syntyy. En ole ainutlaatuinen tavoissani, mutta olen omalaatuinen, sillä tiedän, että oma juttuni tulee vain ja ainoastaan tästä tietystä persoonasta, minusta ja elämästäni. Hyödyn valtavasti kaikista tehdyistä tutkimuksista ja kirjoista, joita asiasta kuin asiasta nykyään niin kiihkeästi kirjoitetaan. Internetistä löydän myös aineistoa.  Valintoja on tehtävä.  Materiaalin runsaus onkin varmaan minulle se vaikein kynnys. Jos olisin opiskellut teoriaa, osaisin varmaan keskittyä oleelliseen ja tehdä valintoja. Tai sitten en.

Samaisella matkalla kävimme myös Venetsiassa, jossa hartaasti keskityimme Pyhän Markuksen torilla jäätelönsyöntiin. Tämä kuva jaksaa edelleen naurattaa minua. 
Eipä jotkut aikoinaan eläneet kuten Cosimo il Vecchio, Medici-suvun ensimmäisiä merkittäviä jäseniä ja Firenzen hallitsija (eli 1389-1464), myöskään osanneet tavallaan keskittyä oleelliseen.  Oliko aika vaikea ja liian myrskyisä siihen?  Mutta koska hän oli rikkaan miehen poika, hän pystyi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisella tavalla kuin muut. Hän palkkasi itselleen elämänkertakirjoittajan, hankki arvokkaita käsikirjoituksia, ylläpiti kirjastoja. Hänellä oli varaa jättää itsestään paljon tietoa jälkipolville.

Ajatelkaapa, että kaiken virallisemman materiaalin lisäksi noin 30 000 hänen kirjoittamaansa ja saamaansa henkilökohtaista kirjettä säilytetään firenzeläisissä arkistoissa. Varmaan tutkijat ja elämänkertojen kirjoittajat pääsivät niiden perusteella lähelle miehen oikeaa luonnetta, joka vaikuttaa kaikkea muuta kuin kiintoisalta. Hän oli kalpea, kapeasilmäinen, kapeakatseinen,autoritäärinen ja kiero ukko, joka inhosi narreja ja irtolaisia. Olen lainannut osan yllä olevasta tiedosta ja luonnekuvauksen parhaillaan lukemastani kirjasta Ulla Britta Ramklint: "Medicit, renessanssivaltiaat Firenzessä".
Samoksella syksyllä 2008.
Entä naiset, minua luontaisesti vielä enemmän kiinnostavat persoonat kuin julmat ja valtaa tavoittelevat sen ajan miehet, onko heistä jäänyt tietoja yhtä paljon?  Kirjoja on kirjoitettu paljon, joten voi olettaa, että tutkimusaineistoa löytyy. En muista, kirjoitinko aikoinaan Lucrezia Borgiasta (1480-1519), jota tutkin viime vuonna, luettuani hänestä jostakin kirjasta. Siinä oli vasta mielenkiintoinen, voimakas nainen, jonka pahan naisen maine on nyttemmin korjattu http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2009/01/amerikkalaistutkimus_palautti_lucrezia_borgian_maineen__477607.html

Toinen mielenkiintoinen Lucrezia syntyi vuonna 1470 De Medicin sukuun suuren Lorenzo de’Medicin vanhimpana tyttärenä. Edellä mainitsemani Cosimo oli hänen isänsä isoisä. Tästä erityisen tarmokkaasta naisesta löytyy paljon tietoa internetistä. Hän sai 10 lasta ja siinä samalla huolehti myös isästään ja muista sukulaisistaan.
Anna Ahvenkoskella, kadonneessa maisemassa kauan sitten.

Vaikka Medicien suku taisi hallitsevien sukuhaarojen osalta kuolla sukupuuttoon, ammennettavaa löytyy muutaman vuosisadan ajalta ympäri Eurooppaa, tutkii sitten historiaa, taidetta, arkkitehtuuria tai kirjallisuutta.  Meillä joillakin on tämä ongelma, joka kulminoituu edellä kertomassani ja sen vuoksi minua vedetään moneen suuntaan.

Siellä jossakin Kreetalla. Kyllä tuossa ympäristössä sielu lepää.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kolme päivää elämässä

Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat.  Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit ja moni muukin asia.


Yritin eilen hetken työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä isoon ”kompostiin”.  Huomasin, että en ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole siis vieläkään täysin kunnossa.  Tai olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut  tehdä pihatöitä?  Ilmakin oli aika lämmin, suorastaan hiostava.  Kaaduin sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.

En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on mentävä.  Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.

Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle, minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.

Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa.

Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua.

Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös, kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.

Nyt  olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja  siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni Tuula Virsukin päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.






On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan  jäseniä. Kilta toimii Turussa  menetetyn Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle Tamminiemeen. 

Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla.
Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa. Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä.  Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen.  Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli Helsingissä.  Meillä on Suomessa hienoja kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme niihin.  Vaikka en ole enää sitten vuoden 2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia arvoja kuten usein saan muilta kuulla.   Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis sen noteeraamaan.

Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma  ja kaksiosainen.  Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää.
Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.  Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin.  Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin haudalle.  Yllätys minulle oli, että hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet.  Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?


Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin haudalle suuren tammen alla.  Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä 2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva (24.5.2011) osoittaa.  On hyvä välillä muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.

Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli hyvin tuttu.  Nyt vierailun jälkeen jaoin myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin päivä.  Se on esitetty 1977 ja käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää tuttuine huoneineen, esineineen.

Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011.
Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen  keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.

Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta kaikkiaan uupunut.  Syy lienee kerran viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin.  Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa.  Parin viikon takaisen vilustumisen takia, olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman reagointinsa.

Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa  Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734.
Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa.  Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita muistutuksia.  Ne ovat panneet minut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.

Urho Kekkosen hauta.



tiistai 10. syyskuuta 2013

Rentoutuminen kirjoittamisen parissa

Viivyttelen vielä hetken, annan valokuvien lojua kameroideni muistikorteilla siirtämättä niitä  täyttymässä oleville pikku kovalevyille.  En myöskään käsittele vielä viikonlopun tapahtumia, Kuolemajärven  hienoja pitäjäjuhlia Turun konserttitalossa, tapaamisia siellä,  keskusteluja sisarusten Toinin ja Eilan kanssa,  heidän muistojensa läpikäymistä, vierailua Helmin luona. Ei, kaikkea ei tarvitse kirjata, ei tänne ei muuallekaan.

Monta tarinan alkua on taas syntynyt.  Jatkan niitä vähän kerrallaan. 

Maisema Kuolemajärven Tammikonnimestä kohti länttä. (heinäkuu 2006).

Olen huomannut ja varmaan siitä usein maininnutkin, kuinka olemme tottuneet tiedon hillitsemättömään tulvaan. Se tulva valuu joen tavoin ohitsemme ja unohtuu saman tien. Monet lukevat vain uutisten otsikot ja jatkavat sitten seuraavaan. Elämä täyttyy toiminnasta toiminnan jälkeen.  Kiire, kiire, kiire.  Minunkin pääni on nyt täynnä puhetta, musiikkia, kuorolaulua, puhetta, keskusteluja, historiaa, muistoja. Siksi on pakko välillä hengähtää , tavallaan rentoutua kirjoittamalla jotakin muuta, käsittelemällä omaa itseään ollakseen valmis seuraaviin tapaamisiin. On toki totta, että oma vallaton ja mahdoton tiedonjanoni ajaa minut näihin tiedon keruihin.  Oma inspiroitumiseni johtaa sitten sivuteille. Kaiken hallinta vaatii yksinäisyyttä ja jatkuvaa opiskelua.

Kotimatkalla eilen poikkesin tapaamassa pikkuserkkuani Helmiä Salon Peniössä. Mutta tässä olemme hattukaupassa Helsingissä ystävyytemme alkuaikoina 2006. Keskustelimme nimittäin nytkin siitä, josko Helmi tulisi lähiaikoina vierailulle Helsinkiin vaikkapa taidenäyttelyn merkeissä kuten tapanamme on ollut.
Siksi päätinkin tuoda tänne tänään vanhan blogini kirjoituksen. Tiedän nyt, että uudet ihmiset lukevat blogiani. He eivät ole perillä siitä pitkästä kirjoittamisesta ja vuosien mittaan käsittelemieni aiheiden paljoudesta.  Oli aikoja, jolloin kirjoittelin blogia pari kertaa viikossa, nyt kirjoitusten jäädessä usein pariin kertaan kuukaudessa.  Monet ovat lopettaneet lukemisen syystä, koska olen pitkäveteinen, kirjoitan vain vanhoista jutuista, en tästä päivästä enkä tulevaisuudestani.

On se vaan niin ihmeellistä, Helsingissä kuljeskeli vielä keväällä 2006 jääkarhuja. Aikoinaan Mannerheimin jalanjäljillä ja Nevan Laatokan risteilyllä 2005 tapaamani vanhan herran kautta löytyy yhteys myös Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Sekin on uskomatonta. Maailma on pieni.
Mutta elän tätä päivää ja tulevaisuuteni on piilossa. Emme olisi tässä päivässä ilman mennyttä.  Eräs minulle rakashenkilö kertoi keväällä 2010 oikein odottavansa aamuisin, että olisin taas julkaissut uuden kirjoituksen. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi sisareni Päivikki. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen tammikuussa 2011.  Ajattelenkin usein kirjoittaessani häntä.  Alkuaikoina  sirottelin joukkoon paljon tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta kuvien kera. Olen sitä jatkanutkin ja jatkan edelleen. Se liittyy myös  läheisesti tuohon pienen ihmisen mikrohistorian keräilyyn, joka on muodostunut minulle entistä tärkeämmäksi.  Mutta se onkin vaikea hallittava. Sitä aineistoa Turun matkalla taas kertyi.

Päällysmies Raija katsoo, että Päikki ja Heljä hoitavat hommat. Kuva on isämme valkokuva-albumista. Nyt tuolla  ennen hyvää voikukkaa kasvaneella paikalla on veljemme talo.
Blogien kirjoittamisprosessi alkuvuodesta 2008 alkaen on ollut minulle tapa selviytyä ja rakentaa loppuelämääni. Olen usein suositellut muillekin kirjoittamista, vaikka vain kirjoittamalla päiväkirjaa tai edes sitä sun tätä joka päivä.  Olen tehnyt sitä itse lapsuudesta saakka ja joskus 1990-luvulla kirjoittamiseni vain kiihtyi. Muistan hyvin, kuinka suosittelin myös Päivikille kirjoittamista, kun tapasimme marraskuussa 2006 hänen miehensä Juha Meurosen taidenäyttelyn avajaisissa Galleria Nunesissa  Helsingissä.  Aivan yllättäen löysinkin harvinaisen aarteen taidenäyttelyn yhteydessä ottamistani äärimmäisen huonoista valokuvista, kun yritin palauttaa tapaamisemme ajankohtaa mieleen.


Aina kuvia kaivaessani löydän paljon muitakin kuvia, joita voin sitten joskus nostaa esille. Mutta jääkö minulta paluu kahden vuoksi taakse tekemättä, jos vain jaarittelen niitä näitä?  Tasan kaksi vuotta sitten 10.10.2011 kirjoitin näin:

Virittelyä ja virikkeitä

On jälleen aika viritellä inspiraatiota, toisaalta päästää se valloilleen (sitähän se koko ajan onkin), toisaalta takertua sen siipiin ja löytää oikeat aiheet. Kun on vaikea valita jokin aihe, johon paneutua ja josta kirjoittaa, se ei suinkaan minun kohdallani tarkoita sitä, että aiheista oli puutetta. Se on täysin päinvastoin, aiheita vilisee joka nurkassa pilvin pimein. Voisin aloittaa jokaisesta, syventyä valitsemaani pitkäjänteisesti ja viedä jokaisen asian loppuun. Kun aikoinaan 1980-luvulla jouduin psykologin käsiteltäväksi työpaikallani, niin minua tavallaan syytettiin pitkäjänteisyydestä. Tai ehkä koin sen sillä tavalla, koska en saanut sitä työtehtävää, johon minua testattiin. Loppujen lopuksi sillä kaikella ei näin aikojen takaa katsottuna ollut mitään merkitystä. En olisi tuskin silloin pystynyt hyppäämään oman varjoni yli muuttuakseni ”suureksi johtajaksi”.

Henkilökortti. SYP. Ehkä joskus 1980-luvun loppupuoli.
Olen sittemmin ymmärtänyt, miten ihmiset pääsevät etenemään työelämässä. Siinä ei todellakaan ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky saattaa asiat loppuun saakka merkitse mitään. Ennemminkin siitä pitää osata ”nuolla” oikeita ihmisiä. Siihen minulla taas ei ollut koskaan kykyä saati halua ehkä juuri noiden ominaisuuksieni vuoksi, joihin voisin vielä laskea suoraviivaisuuden ja totuuden torvena olemisen.

Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta.  Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.

Torstaina kiertelin entisen työtoverini Katriinan kanssa Tuusulan museoita. Tutkimme Taidemuseo Kasarmin näyttelyt, jotka olin jo aiemmin käynyt katsomassa. Sieltä sain eräänlaisen vinkin proseminaariaiheeseeni. Olin pyöritellyt sitä jo möykkynä mielessäni ja sellainen se on oikeastaan vieläkin, kunnes löydän jonkun kiinnekohdan. Niin, jollei sitten mieleeni tule vielä parempaa aihetta.  Syvärannan Lottamuseossa viivähdimme pitempään. Aina siellä käydessäni minun on ajateltava äitiäni, ylipäänsä molempia vanhempiani ja sitä kammottavaa sota-aikaa, jonka he joutuivat elämään rintamalla.  Menetetty nuoruus, joka katosi sodan tuoksinaan.

On suoraan sanoen omituista, että oma menetetty nuoruus rauhan aikana ei tunnu niin menetetyltä. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla, sen oikean tunnelman, mielialat voi tavoittaa vain ajan kokeneen henkilön kautta. Eläytymiskyky ja toisen asemaan, ihon alle asettuminen on lahja ihmisellä, mutta ei voi koskaan korvata elävää kertomusta. Usein käy kuitenkin niin, että ihminen vähättelee omia kokemuksiaan ja tavallaan kestää ne paremmin, kuin niihin eläytyvä henkilö. Kirjailijat varmaan miettivät tällaisia asioita. Kun lähtee kertomaan jostakin ajasta, eri arkistoista löytyy ehkä paljonkin tietoa yleisistä tapahtumista ja ilmiöistä, mutta vähemmän henkilökohtaista, yksilön elämään ja ajatuksiin liittyvää. Tarvitsemme rekvisiittaa, museoita ja autenttisia tavaroita pystyäksemme jollakin tavalla elävöittämään kutakin aikaa.



Äitini Helvi Sirkiä kirjoitti uudenvuodenyönä 1944/1945 isälleni Selänpäästä Helsinkiin tietämättä tulevasta kohtalostaan tämän puolisona ja meidän lasten äitinä muistellen edellistä vuodenvaihdetta Vammelsuussa:

” Vaiherikas, kohtalokas ja niin katkera vuosi! Oli hyvä, ettemme voineet nostaa tulevaisuuden verhoa. Miten olisimmekaan rohjenneet lähteä alkamaan vuotta 1944 sellainen tietämisen taakka hartioillamme.”

Kuvassa äitini lottakavereita seillä jossakin. Taaskaan valitettaen voin vain todeta, että nimet puuttuvat, mutta täydennän tekstin heti, kun löydän kuvan, jonka takaa nimet löytyvät. Äitini on toinen vasemmalta. Muistaakseni ensimmäinen vasemmalta on Meeri Huuhka, myöhemmin Schadewitz. 

Kun Katriinan kanssa vielä viivähdimme Ainolassa aloittaen Sibeliusten haudalta oli päivä täydellinen. Sekä Kasarmilla että Ainolassa olimme käydessämme ruhtinaallisesti sillä hetkellä ainoita vierailijoita. Lopuksi ajoimme vielä Järvenpäähän Huiliin syömään.

Suoraan sanoen minua on alkanut hiukan häiritä tämä tekemisteni luettelointi, mitä nyt kirjoituksissani on viime aikoina esiintynyt. Huomaan aina, että saan niihinkin mahdutettua vain pienen osan. Ihan hyvä niin, sillä "tekemissuorituksilla" mässäily tuntuu olevan meidän suomalaisten ”helmasynti”.  Me pädemme suoritustemme/tekemistemme kautta ja levy jää päälle. Aionkin jatkossa keskittyä vaikutelmiin suorittamisen sijaan. Hyvät aikomukset vain tahtovat unohtua tekemisten seuratessa toisiaan.

Lottamuseossa on myös muonituslotan työvälineitä.
Myöskään spontaanisuus, hetkeen tarttuminen, ideoiden vapaa virtaaminen ja oman luonteenlaadun kunnioittaminen eivät saisi koskaan kadota huolimatta edes kurinalaisesta kirjoittamisesta, jota joudun opiskelun puitteissa tekemään.

Kolmas vuosi taidehistoriaa lähti tiistaina käyntiin. Oli ihana kiivetä taas vanhan vuonna 1832 valmistuneen Helsingin yliopistorakennuksen ylimpään kerrokseen ohi kaikkien vanhojen kipsipatsaiden. Luokkahuoneessa tapasin tutun opiskeluryhmäni vanhoilla kovilla penkeillä pulpettimallisten pöytien ääressä. Istahdimme kuuntelemaan lehtori Jukka-Pekka Airasta.  Olin kiertänyt yliopistolle Senaatintorin kautta sydän sykkyrällä ajatellen kaikkea sitä historiaa, mitä siihenkin alueeseen sisältyy.  Kun talot, kivet, puistot ja aukiot osaisivat oikeasti puhua.  Ehkä meidän on  laitettava ne puhumaan.”


Yritin etsiä joitakin samoja kuvia kuin aikoinaan tämän kuvittamiseksi.  Ja se sama pitkäjänteisyys tulee näkyville, sillä samojen asioiden kanssa mennään tässäkin päivässä. Opiskelu on nyt tosin nyt hetken katkolla, kun tavoite siinä tuli saavutettua.

Ote äitini kirjeestä. Käsialanäyte.

torstai 5. syyskuuta 2013

In spirit

Kun huitelee maailmalla, jää paljon kotona tekemättä. Päivät ovat yllättävän lyhyitä.  Joinakin päivinä on vielä todettava sekin, että vaikka henki on vahva, niin ruumis ei välttämättä olekaan.  Näin minulla  käy usein keskellä viikkoa (lääkkeistä johtuen).  Ensi viikonloppuna olisi taas enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa. Taidehistorian opiskeluryhmäni päätti järjestää tapaamisen tällä kertaa ensi lauantaina Turussa, päivä täynnä ohjelmaa.  Olen ollut kahden vaiheilla oman menoni suhteen.  Pitäydyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja lähden Turkuun vasta sunnuntaiaamuna osallistuakseni vain Kuolemajärven jokavuotiseen pitäjäjuhlaan.  Taidan saada matkaseuraakin menomatkalle.  Juhlien yhteydessä pidämme sukuseuran hallituksen kokouksen. Aion jäädä Turkuun ja haastatella Toinia, Kuolemajärven Karjalaisten kylässä syntynyttä Sirkiän suvun jäsentä, josta olen täällä kertonut viime heinäkuussa päivittämässäni blogissa. Kotimatkallekin minulla on suunnitelmia.

Liitän tähän tällä kertaa muutaman vanhan kuvan isän valokuva-albumista. Niitä on lähes mahdoton skannata kunnolla. On vain otettava kuvasta kuva. Pikku Christinalla on hauskaa, kun Ruotsissa asuva enoni Martti kiusottelee häntä. Uudempikin versio löytyy


Tässä välissä ennen matkaamista Tornioon sain vihdoin myös kirjoitettua puhtaaksi toisen suvun jäsenen eli Heimo Rumpusen kirjoituksen laivanrakentaja Abraham Sirkiästä ja laivanrakentamisesta yleensä. Tarina löytyy Karjalan liiton jäsenyhdistysten sivuilta.  Aihe laivatermeineen oli minulle melko vierasta, mutta viime viikolla selatessani Tornion historiaa, huomasin lukevani innolla 1600-luvun lopun laivoista  ja merenkulun vaarallisuudesta,  olisi tehnyt mieli voida keskustella asiasta jonkun asiantuntijan kanssa. Onhan vesillä liikkuminen ja kalastaminen ollut ylipäänsä sukuni tärkeä elinkeino, koska he asuivat siellä Suomenlahden  rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä.  Äitini perhe asui vieläpä aivan meren rannalla. 

Tässä jutun liitteenä ollut sukupuu, jonka kaikki tiedot eivät ole kylläkään tarkistettuja, mutta kuva antaa viitteen siitä, millaisia tulosteita SukuJutut-ohjelmasta voi tehdä..

Niinpä niin, kirjoitukseni sukututkijan elämästä julkaistiin Kuolemajärveläisen juuri ilmestyneessä numerossa.  Aihe oli yleisluontoinen katsaus tämän hetkiseen tutkimukseeni, sen iloihin ja vaikeuksiin. Kun mennään eteenpäin, kirjoitukseni tulevat entistä enemmän kohdistumaan johonkin rajattuun aiheeseen.  Nyt kuitenkin teen perustutkimusta ja kirjaan tietoja. Uusien kirjoitusten aihioista, joita minulla on montakin tekeillä, voi osa päätyä blogikirjoitusteni osaksi. Mietin usein, mikä tulee olemaan minun esitysmuotoni. Netistä löytyy runsaasti hyviä sukututkimusblogeja, joita silloin tällöin käyn lukemassa, varsinkin jos siellä on käsitelty aiheita, jotka liittyvät omiin juttuihini. Useimmat ovat kovin asiallisia verrattuna minun höpötyksiini. Kun nyt menin etsimään esimerkiksi Juhan Suku-uutisten linkkiä liittääkseni sen tähän, niin huomasin, että hän on alkanut kirjoittaa muistakin aiheista.   Facebookiin siirtymisen myötä,  monen kirjoitustahti harvenee. Valitettavaa. Blogin siirtäminen sinne saattaa myös kutistaa sitä. Sitähän olen itsekin hiljaa mielessäni suunnitellut.  Mutta tänään siellä kirjoitettu on huomenna unohdettu. Jos siellä ei pihahda mitään, niin on myös parissa päivässä unohdettu.

ISÄ joskus kauan sitten.
Onneksi jotkut muistavat ja vievät edelleen asioita jälkipolville.  Sota- aikana kodeistaan evakkoon lähteneiden karjalaisten muistomerkki paljastettiin Auran Sirkkelinmäellä 18.5.2013.  Auraan tuli Kuolemajärveltäkin suuri joukko evakkoja muiden muassa Toini Ylitalon s. Sirkiä perhe. Karjala-lehden 23.5.2013 ilmestyneessä numerossa kerrotaan Sirkkelinmäen saaneen nimensä siitä, että juuri tuolla mäellä sahattiin uusien kotien rakennustarpeita läheisyyteen muuttaneiden perheiden taloihin. Niitä rakennettiin kaikkiaan 16.  Alueella asuu lehden mukaan vieläkin perheiden jälkeläisiä ainakin 100 henkeä.  Olisikin mukava taas Turun reissulla piipahtaa Aurassa. Muistomerkin on suunnitellut taiteilija Veikko Mellanen,joka on  kuolemajärveläistä Auraan tullutta sukua ja varmaan siksi hän osaa kuvata evakkojen tuntoja niin hyvin.

Netistä löysin tällaisen kuvauksen teokselle:

Veistoksen keskellä sijaitseva pystykivi kuvaa poltetun talon savupiippua ja sen vieressä oleva pienempi kivi hellaa. Pohjakiven urat symboloivat pellon sarkaojia ja nurkkakivet Mannerheim- linjan tankkiesteitä. Nurkkakiviä yhdistävä ketju yhdistää evakkoon joutuneiden tuntoja.

Kuva Toinista muistomerkillä Juha Ylitalon koneelta napattuna.

Sain matkalla ollessani suruviestin Ruotsista.  Nuorimman enoni vaimo Hilkka oli kuollut. Parina yönä sen jälkeen olen oudosti herännyt pohtimaan asiaa.  Eihän siinä sen kummempaa pohtimista ole, mutta kuolema aina hätkähdyttää ja tajuaa omankin aikansa vain vähenevän. Viime vuosina pidimme Hilkan kanssa yhteyttä aina silloin tällöin, mutta nyt minua alkoi kalvaa myös se, etten kuitenkaan ollut yhteydessä useammin. Oman elämän kauhukuviot alkoivat parin viime vuoden aikana rajoittaa minua liikaa, vaikka eihän omista ongelmista tarvitse puhua eikä niissä velloa.  Mutta muiden asioista ei myöskään voi olla perillä, jos niitä ei avoimesti kerrota. Mutta näinhän meille aina käy kuten viime vuosina olen joutunut  ennenkin toteamaan.  Joten ohjeeni on, kertokaa toisille elämästänne, jakakaa ilojenne lisäksi myös surunne.  Niin päivä kummasti kirkastuu eikä tarvitse valvoa öisin. Valitettavasti meidän kulttuurimme hyväksyy kyllä avoimesti kaiken iloisen jakamisen, mutta suruista ei mielellään saa puhua. Suomalaisilla on harvinaisen paljon tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita. On selvää, että se rajoittaa elämää.  

Tämän kuvan Hilkasta löysin isäni  valokuva- albumista. Ihania kesähetkiä viltin päällä joskus kauan sitten. Rohkea muistelukuva ihanasta ihmisestä.
Läheisten ihmisten poismenoja on viime vuosina ollut kohdallani paljon. Tänään istumme keskustelemassa ja kuukauden päästä tuuli on käynyt ja häntä ei enää ole.  Paljon kauempana olen sukututkimuksia tehdessäni  joudun  harva se päivä näiden asioiden eteen.  Kun Simo Taavetinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Maria Mikontytär  Soitun kaikki  kahdeksan lasta kuolevat alle 7-vuotiaina 1853 – 1875, mutta vanhemmat elävät sen yli, eikö se ole tarinan arvoinen?  En tiedä, saanko aloittamaani tarinaa koskaan valmiiksi?


Tässä Hilkka ja Yrjö, kun toukokuussa 2011 tapasin heidät Helsingissä.
Entä kun eilen muuta Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtikirjastosta  etsiessäni hakuni keskytyi  lukiessani uutisen surullisesta onnettomuudesta marraskuulta 1874 Wiborgs Tidningissä. Kaksi miestä oli laskemassa kalaverkkoja mereen Seivästön kylän edustalla. Tuulenpuuska kaatoi veneen ja molemmat miehet hukkuivat.  Edellisenä syksynä samalla paikalla sattui vastaavanlainen onnettomuus, jossa neljä miestä hukkui.  Syksyinen meri on arvaamaton, siinä ei varmaan edes uimataito auta. Minun piti tietenkin heti tarkistaa miesten henkilöllisyys.  Hiskin kautta löysin kaksi samana päivänä hukkumalla kuollutta, molemmat vähän alle 50-vuotiaita.  Talonpoika Tahvo Rusi Seivästön talosta n:o 5 ja Mikkel Knutinpoika Anttalainen Seivästön talosta n:o 3.  Voitte arvata, että kävin tarkistamassa heidänkin perhetilanteensa. Molemmilta jäi jälkeen leski ja pieniä lapsia.  Kun 1970-1980 -luvuilla hoitelin SYP:ssä lainhuudatusasioita ja jouduin melko usein tekemään laajoja sukuselvityksiä  useiden saantojen takaa saadakseni viimeisimmälle ostajalle lainhuudon, itkeskelin usein.  Perheet olivat 1800-luvun lopulla suuria kaikkialla ja lapsia kuoli paljon.  Äiti kuoli usein lopuksi myös ja mies otti heti perään uuden puolison, koska tarvitsi lapsilleen hoitajan. Mutta oli myös tapauksia toisinpäin. 

Kylvän tänne väliin siis näitä vanhoja valokuvia, jotka satuin kuvaamaan samantien sieltä isän albumista. Tässä kuvassa ovat kaikki nuoremmat sisareni 1960-luvun alussa.  Taisin olla siinä iässä, että minua ei saanut enää helpolla kuviin. "Voi kun olivat kilttejä vielä!" lukee kuvan alla. Voi sanoa, että kuva on todellakin otettu vähän ennen....
Itse asiassa harrastukseni pistää asiat kohdilleen. Elämän ja kuoleman raja hälvenee. Vaikeista asioista pitäisi pystyä puhumaan.   Minun juttuni menevät auttamatta aina vakavampiin asioihin.  Niin se on ollut lapsesta saakka.  Draama on toden totta kiinnostavampaa kuin komedia.  Niin myös elokuvissa ja teatterissa. Mutta on minullakin asioita, jotka nostavat ihokarvani pystyyn ja joita haluan vältellä. Pitkä suhteeni luonnehäiriöisen, narsistisen, alkoholia ylenpalttisesti käyttävän miehen kanssa opetti näkemään toisenlaisen maailman, josta mieluummin pysyttelen jatkossa kaukana. Jos kaikki menee koko ajan toisen ehdoilla niin, että toinen ei saa edes sanoa omaa mielipidettään, edes sitä, miltä minusta tuntuu, niin on parempi pysytellä omissa oloissaan. Valitettavasti tajusin asian vasta jälkikäteen syyttäen ongelmista toisen tavoin itseäni ja kuvitellen, että pystyn kaiken vielä korjaamaan. Mutta se ei mene todellakaan niin. Elämä on myös koko iän kestävää oppimista.  Joskus sen joutuu opettelemaan kantapään kautta, mutta emmehän ole koskaan valmiita.


Yritän nyt toipua ikävästä yskästäni viikonlopuksi.  Oli mahdottoman kesäinen ja lämmin ilma, mikä olisi houkutellut  pyörä- tai kävelylenkille tai puutarhatöihin, mutta järki sanoi, että nyt pitää hiljentää.

Isän kommentti tämän Raijan  kuvan alla oli : " Lavastetyöasentoko?" Tässä sisäpiirinaurun aihetta sisarilleni. Näitä löytyy muuten lisääkin, mutta toisella kertaa.