Rentoutuminen kirjoittamisen parissa

Viivyttelen vielä hetken, annan valokuvien lojua kameroideni muistikorteilla siirtämättä niitä  täyttymässä oleville pikku kovalevyille.  En myöskään käsittele vielä viikonlopun tapahtumia, Kuolemajärven  hienoja pitäjäjuhlia Turun konserttitalossa, tapaamisia siellä,  keskusteluja sisarusten Toinin ja Eilan kanssa,  heidän muistojensa läpikäymistä, vierailua Helmin luona. Ei, kaikkea ei tarvitse kirjata, ei tänne ei muuallekaan.

Monta tarinan alkua on taas syntynyt.  Jatkan niitä vähän kerrallaan. 

Maisema Kuolemajärven Tammikonnimestä kohti länttä. (heinäkuu 2006).

Olen huomannut ja varmaan siitä usein maininnutkin, kuinka olemme tottuneet tiedon hillitsemättömään tulvaan. Se tulva valuu joen tavoin ohitsemme ja unohtuu saman tien. Monet lukevat vain uutisten otsikot ja jatkavat sitten seuraavaan. Elämä täyttyy toiminnasta toiminnan jälkeen.  Kiire, kiire, kiire.  Minunkin pääni on nyt täynnä puhetta, musiikkia, kuorolaulua, puhetta, keskusteluja, historiaa, muistoja. Siksi on pakko välillä hengähtää , tavallaan rentoutua kirjoittamalla jotakin muuta, käsittelemällä omaa itseään ollakseen valmis seuraaviin tapaamisiin. On toki totta, että oma vallaton ja mahdoton tiedonjanoni ajaa minut näihin tiedon keruihin.  Oma inspiroitumiseni johtaa sitten sivuteille. Kaiken hallinta vaatii yksinäisyyttä ja jatkuvaa opiskelua.

Kotimatkalla eilen poikkesin tapaamassa pikkuserkkuani Helmiä Salon Peniössä. Mutta tässä olemme hattukaupassa Helsingissä ystävyytemme alkuaikoina 2006. Keskustelimme nimittäin nytkin siitä, josko Helmi tulisi lähiaikoina vierailulle Helsinkiin vaikkapa taidenäyttelyn merkeissä kuten tapanamme on ollut.

Siksi päätinkin tuoda tänne tänään vanhan blogini kirjoituksen. Tiedän nyt, että uudet ihmiset lukevat blogiani. He eivät ole perillä siitä pitkästä kirjoittamisesta ja vuosien mittaan käsittelemieni aiheiden paljoudesta.  Oli aikoja, jolloin kirjoittelin blogia pari kertaa viikossa, nyt kirjoitusten jäädessä usein pariin kertaan kuukaudessa.  Monet ovat lopettaneet lukemisen syystä, koska olen pitkäveteinen, kirjoitan vain vanhoista jutuista, en tästä päivästä enkä tulevaisuudestani.

On se vaan niin ihmeellistä, Helsingissä kuljeskeli vielä keväällä 2006 jääkarhuja. Aikoinaan Mannerheimin jalanjäljillä ja Nevan Laatokan risteilyllä 2005 tapaamani vanhan herran kautta löytyy yhteys myös Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Sekin on uskomatonta. Maailma on pieni.

Mutta elän tätä päivää ja tulevaisuuteni on piilossa. Emme olisi tässä päivässä ilman mennyttä.  Eräs minulle rakas henkilö kertoi keväällä 2010 oikein odottavansa aamuisin, että olisin taas julkaissut uuden kirjoituksen. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi sisareni Päivikki. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen tammikuussa 2011.  Ajattelenkin usein kirjoittaessani häntä.  Alkuaikoina  sirottelin joukkoon paljon tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta kuvien kera. Olen sitä jatkanutkin ja jatkan edelleen. Se liittyy myös  läheisesti tuohon pienen ihmisen mikrohistorian keräilyyn, joka on muodostunut minulle entistä tärkeämmäksi.  Mutta se onkin vaikea hallittava. Sitä aineistoa Turun matkalla taas kertyi.

Päällysmies Raija katsoo, että Päikki ja Heljä hoitavat hommat. Kuva on isämme valkokuva-albumista. Nyt tuolla  ennen hyvää voikukkaa kasvaneella paikalla on veljemme talo.

Blogien kirjoittamisprosessi alkuvuodesta 2008 alkaen on ollut minulle tapa selviytyä ja rakentaa loppuelämääni. Olen usein suositellut muillekin kirjoittamista, vaikka vain kirjoittamalla päiväkirjaa tai edes sitä sun tätä joka päivä.  Olen tehnyt sitä itse lapsuudesta saakka ja joskus 1990-luvulla kirjoittamiseni vain kiihtyi. Muistan hyvin, kuinka suosittelin myös Päivikille kirjoittamista, kun tapasimme marraskuussa 2006 hänen miehensä Juha Meurosen taidenäyttelyn avajaisissa Galleria Nunesissa  Helsingissä.  Aivan yllättäen löysinkin harvinaisen aarteen taidenäyttelyn yhteydessä ottamistani äärimmäisen huonoista valokuvista, kun yritin palauttaa tapaamisemme ajankohtaa mieleen.

Aina kuvia kaivaessani löydän paljon muitakin kuvia, joita voin sitten joskus nostaa esille. Mutta jääkö minulta paluu kahden vuoksi taakse tekemättä, jos vain jaarittelen niitä näitä?  Tasan kaksi vuotta sitten 10.10.2011 kirjoitin näin:

”Virittelyä ja virikkeitä

On jälleen aika viritellä inspiraatiota, toisaalta päästää se valloilleen (sitähän se koko ajan onkin), toisaalta takertua sen siipiin ja löytää oikeat aiheet. Kun on vaikea valita jokin aihe, johon paneutua ja josta kirjoittaa, se ei suinkaan minun kohdallani tarkoita sitä, että aiheista oli puutetta. Se on täysin päinvastoin, aiheita vilisee joka nurkassa pilvin pimein. Voisin aloittaa jokaisesta, syventyä valitsemaani pitkäjänteisesti ja viedä jokaisen asian loppuun. Kun aikoinaan 1980-luvulla jouduin psykologin käsiteltäväksi työpaikallani, niin minua tavallaan syytettiin pitkäjänteisyydestä. Tai ehkä koin sen sillä tavalla, koska en saanut sitä työtehtävää, johon minua testattiin. Loppujen lopuksi sillä kaikella ei näin aikojen takaa katsottuna ollut mitään merkitystä. En olisi tuskin silloin pystynyt hyppäämään oman varjoni yli muuttuakseni ”suureksi johtajaksi”.

Henkilökortti. SYP. Ehkä joskus 1980-luvun loppupuoli.

Olen sittemmin ymmärtänyt, miten ihmiset pääsevät etenemään työelämässä. Siinä ei todellakaan ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky saattaa asiat loppuun saakka merkitse mitään. Ennemminkin siitä pitää osata ”nuolla” oikeita ihmisiä. Siihen minulla taas ei ollut koskaan kykyä saati halua ehkä juuri noiden ominaisuuksieni vuoksi, joihin voisin vielä laskea suoraviivaisuuden ja totuuden torvena olemisen.

Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta.  Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.

Torstaina kiertelin entisen työtoverini Katriinan kanssa Tuusulan museoita. Tutkimme Taidemuseo Kasarmin näyttelyt, jotka olin jo aiemmin käynyt katsomassa. Sieltä sain eräänlaisen vinkin proseminaariaiheeseeni. Olin pyöritellyt sitä jo möykkynä mielessäni ja sellainen se on oikeastaan vieläkin, kunnes löydän jonkun kiinnekohdan. Niin, jollei sitten mieleeni tule vielä parempaa aihetta.  Syvärannan Lottamuseossa viivähdimme pitempään. Aina siellä käydessäni minun on ajateltava äitiäni, ylipäänsä molempia vanhempiani ja sitä kammottavaa sota-aikaa, jonka he joutuivat elämään rintamalla.  Menetetty nuoruus, joka katosi sodan tuoksinaan.

On suoraan sanoen omituista, että oma menetetty nuoruus rauhan aikana ei tunnu niin menetetyltä. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla, sen oikean tunnelman, mielialat voi tavoittaa vain ajan kokeneen henkilön kautta. Eläytymiskyky ja toisen asemaan, ihon alle asettuminen on lahja ihmisellä, mutta ei voi koskaan korvata elävää kertomusta. Usein käy kuitenkin niin, että ihminen vähättelee omia kokemuksiaan ja tavallaan kestää ne paremmin, kuin niihin eläytyvä henkilö. Kirjailijat varmaan miettivät tällaisia asioita. Kun lähtee kertomaan jostakin ajasta, eri arkistoista löytyy ehkä paljonkin tietoa yleisistä tapahtumista ja ilmiöistä, mutta vähemmän henkilökohtaista, yksilön elämään ja ajatuksiin liittyvää. Tarvitsemme rekvisiittaa, museoita ja autenttisia tavaroita pystyäksemme jollakin tavalla elävöittämään kutakin aikaa.

Äitini Helvi Sirkiä kirjoitti uudenvuodenyönä 1944/1945 isälleni Selänpäästä Helsinkiin tietämättä tulevasta kohtalostaan tämän puolisona ja meidän lasten äitinä muistellen edellistä vuodenvaihdetta Vammelsuussa:

” Vaiherikas, kohtalokas ja niin katkera vuosi! Oli hyvä, ettemme voineet nostaa tulevaisuuden verhoa. Miten olisimmekaan rohjenneet lähteä alkamaan vuotta 1944 sellainen tietämisen taakka hartioillamme.”

Kuvassa äitini lottakavereita seillä jossakin. Taaskaan valitettaen voin vain todeta, että nimet puuttuvat, mutta täydennän tekstin heti, kun löydän kuvan, jonka takaa nimet löytyvät. Äitini on toinen vasemmalta. Muistaakseni ensimmäinen vasemmalta on Meeri Huuhka, myöhemmin Schadewitz. 

Kun Katriinan kanssa vielä viivähdimme Ainolassa aloittaen Sibeliusten haudalta oli päivä täydellinen. Sekä Kasarmilla että Ainolassa olimme käydessämme ruhtinaallisesti sillä hetkellä ainoita vierailijoita. Lopuksi ajoimme vielä Järvenpäähän Huiliin syömään.

Suoraan sanoen minua on alkanut hiukan häiritä tämä tekemisteni luettelointi, mitä nyt kirjoituksissani on viime aikoina esiintynyt. Huomaan aina, että saan niihinkin mahdutettua vain pienen osan. Ihan hyvä niin, sillä "tekemissuorituksilla" mässäily tuntuu olevan meidän suomalaisten ”helmasynti”.  Me pädemme suoritustemme/tekemistemme kautta ja levy jää päälle. Aionkin jatkossa keskittyä vaikutelmiin suorittamisen sijaan. Hyvät aikomukset vain tahtovat unohtua tekemisten seuratessa toisiaan.

Lottamuseossa on myös muonituslotan työvälineitä.

Myöskään spontaanisuus, hetkeen tarttuminen, ideoiden vapaa virtaaminen ja oman luonteenlaadun kunnioittaminen eivät saisi koskaan kadota huolimatta edes kurinalaisesta kirjoittamisesta, jota joudun opiskelun puitteissa tekemään.

Kolmas vuosi taidehistoriaa lähti tiistaina käyntiin. Oli ihana kiivetä taas vanhan vuonna 1832 valmistuneen Helsingin yliopistorakennuksen ylimpään kerrokseen ohi kaikkien vanhojen kipsipatsaiden. Luokkahuoneessa tapasin tutun opiskeluryhmäni vanhoilla kovilla penkeillä pulpettimallisten pöytien ääressä. Istahdimme kuuntelemaan lehtori Jukka-Pekka Airasta.  Olin kiertänyt yliopistolle Senaatintorin kautta sydän sykkyrällä ajatellen kaikkea sitä historiaa, mitä siihenkin alueeseen sisältyy.  Kun talot, kivet, puistot ja aukiot osaisivat oikeasti puhua.  Ehkä meidän on  laitettava ne puhumaan.”

Yritin etsiä joitakin samoja kuvia kuin aikoinaan tämän kuvittamiseksi.  Ja se sama pitkäjänteisyys tulee näkyville, sillä samojen asioiden kanssa mennään tässäkin päivässä. Opiskelu on nyt tosin nyt hetken katkolla, kun tavoite siinä tuli saavutettua.

Ote äitini kirjeestä. Käsialanäyte.