sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tuli käytyä kirjamessuilla


Olin jo pakannut varastoon muutaman valokuvalaatikon, kun ajattelin, että joudun muuttamaan. Mutta niin ei ole käynytkään vaan elämä ja tutkimukset jatkuvat. Eilen aloitin ja tänään sain yhden oman osaprojektini aavistuksen verran etenemään, kun keräsin kuvia isäni ja äitini sotataipaleesta omaan kansioonsa. Paria kuvaa pyydettiin perjantaina, mutta minulla kaikki johtaa aina muihin juttuihin. Siihen kuvapyyntöön ja mihin se sitten johtaa, tulen palaamaan jossakin vaiheessa myöhemmin. Mikä tahansa pienikin tehtävä sekoittaa pakkaa sikäli, että kuvalaatikot ja albumit nousevat taas kerran tarkasteltaviksi ja samalla kauhisteltaviksi. Samalla niitä tulee järjesteltyä uudelleen.


Tässä kuitenkin pari kuvaa tekemästäni kansiosta. Isä ja äiti sota-ajan kuvissa.


Nyt kuitenkin sain Google +:n alle tehtyä uuden albumin, jonka kuvat eivät ole julkisesti selattavissa. Jos joku haluaa nähdä ne kuvat, minulta voi pyytää sinne linkin. Niinhän minulle käy usein, että jokin asia tupsahtaa eteen ja johtaa eteenpäin.

”Jos miestä missä tarvitaan

maan eestä vaikka kaatumaan,

niin uljaita on urhoja,

on järkeä, on kuntoa,

jos toimeen tartutaan.”

Noin lauletaan Hämäläisten laulussa. Vaikka siinä puhutaan miehestä, sama koskee kyllä naisiakin. Emme elä sota-aikoja, mutta toimeen tarttuminen asiassa kuin asiassa on se juttu. Sama koskee ajoitusta, toimeen ei kannata tarttua väärään aikaan. Varmaan sekin on hämäläinen ominaisuus.

Suomen heimoilla on hyvät ja huonommat ominaisuutensa. Kun olen viime vuodet tutkinut juuriani, olen alkanut aivan mahdottoman paljon kunnioittaa kummankin puoleni sekä karjalaisen että hämäläisen ominaisuuksia. Into tutkia karjalaisuutta on nostattanut minussa valtavan halun päästä syvälle myös oman hämäläisen syntymäseutuni historiaan ja tutustua sen juuriin. Toinen maa, Hämeen maa on helpommin tavoitettavissa fyysisesti, mutta Karjalan kannakselle pääsen harvoin, sen tutkiminen on kirjallista. Kaiken keskiössä on tuo sota-aika, joka yhdisti molemmat maakunnat isäni ja äitini kohdatessa toisensa. Minä synnyin lapsista ensimmäisenä ja kannan nyt mukanani erittäin voimakkaana tuon läheisen sota-ajan muistoa. 

Näin käytetään vanhoja kirjoja nyt! 

Tässä viime aikoina on ollut taas monta asiaa, joista olisin halunnut kirjoittaa jo nopeammin ja siis aiemmin. Nyt tapahtumat ja aiheet ovat sulautuneet toisiinsa ja pakottavat palaamaan niihin eri tavalla kuin jos olisin kirjoittanut niistä kustakin erikseen.

Perjantaina vierailin Helsingin kirjamessuilla sulautuen sen tunnelmaan, mutta kirjojen kuitenkin asettuessa pääosaan. Jäin kuuntelemaa paria mielenkiintoista esitystä. Kaikkiin niistä olisi pitänyt tulla ajoissa saadakseen istumapaikan. Harmaapäiset miehet ja naiset olivat jo vallanneet kaikki penkit, kun minä osuin johonkin pisteeseen.

Kaikista mielenkiintoisin oli, tosin ehkä sattumalta, ehkä minua tällä hetkellä eniten kiinnostava alue, historiantutkimus. Satuin kuuntelemaan osittain Henrik Meinanderin puheen, jonka olin merkinnyt etukäteen omaan esitteeseeni. Henrik Meinander on Helsingin yliopiston professori, Matti Klingen seuraaja. Hänen aiheensa käsitteli Suomea aina kansalaissodasta 2010-luvulle. Hän osaa näköjään kutistaa asiat sellaiseen mittakaavaan, miltä ne näyttävät vaikkapa katsottuna koko Euroopan suunnalta. Suomi ei ole saari valtameressä vaan osa Eurooppaa ja maailmaa. En muuten käytä tässä välttämättä hänen sanojaan vaan tulkitsen niitä omin sanoin. Kansalaissodan, veljessodan, vallankumouksen, kapinan ja 1918 sodan ynnä muilla nimityksiä käyttävä sota on kaikkea mainittuja kun sitä katsoo aina kunkin kokijan näkökulmasta, mutta se oli myös osa ensimmäistä maailmansotaa. Samoin Suomen talvisota ja jatkosota on ymmärrettävä samoin, eurooppalaisen mittakaavan mukaan ne eivät ole erillisiä sotia vaan myös seurauksia Molotov-Ribbentropin sopimuksen rikkomisesta. Kun Suomen sotatoimialueen asettaa koko Euroopan rinnalle, se on vain pieni rintama. 

Henrik Meinander puhumassa

Kommenttina edelliseen voin sanoa, että on terveellistä nähdä asioita monesta eri näkökulmasta. Olen itse pitänyt Karjalan aluetta valtavan isona. Olen yrittänyt aina välillä seurata vanhempieni jalanjälkiä halki kannaksen. Äitini kotiseutu oli melkein Mannerheim-linjalla ja tuhoutui talvisodassa. Isäni kulki kesällä 1941 läpi kannaksen valloittaen Karjalaa takaisin ja meni joukkojen mukana yli entisen rajan Inkerinmaalle Lempaalaan, jossa joukot olivat asemasotaa käyden 1941 – 1944. Äitini oli samaisessa JR 1:ssä lottana ja siellä he jossakin vaiheessa myös tutustuivat.  Pienen ihmisen näkökulmasta mittakaava kuten aikakin tuntuu valtavalta. Evakot kulkivat pois Karjalasta ja takaisin. Ihmisiä ja joukkoja liikuteltiin edestakaisin ja valtavat määrät ihmisiä kuoli. Sen kaiken seurauksia oma sukupolveni elää edelleen, kukin omalla tavallaan.


Uudet tutkimukset, joita oletettavasti Klingen ja Meinanderin oppilaat ovat tehneet ja joita ilmestyy nyt melkein kuin liukuhihnalta, saavat kansan raivon valtaan. Valtaosa kansasta ei halua, että mitään käsityksiä muutetaan. Totuutta ei saisi kaivaa esiin. Mannerheimin tutkimus on suurta loukkausta, hänet halutaan nähdä virheettömänä. Törni on suuren suuri sotasankari, jonka arvo pitää palauttaa. Eikö vieläkään ole kulunut tarpeeksi pitkää aikaa, että asioita voitaisiin käsitellä kiihkottomasti?

Saksankielinen kirjallisuus oli hyvin esillä. Osasto oli niin täynnä porukkaa, etten jäänyt siihen. Ursula Krechel, erityisesti rja Landgericht olisi kiinnostanut.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä itkunsekaista nostalgiaa, jolla vielä tänään aikalaiseni suhtautuvat sota-aikaan, ihmisten kohtaloihin ja menetettyihin maihimme. Facebookin Karjala-sivujen keskustelut ovat sitä voivottelua täynnä kuten nykyään myös keskustelupalstat ja yleisönosastot. Kansa ei halua muuta kuin huvia ja hauskanpitoa, tietoa ei niinkään. Taustalla on laajaa tietämättömyyttä. Se saattaa olla myös pelkoa, että tiedon kautta menetetään jotakin kallisarvoista. Voin kuulostaa kyyniseltä, mutta en halua teeskennellä jotakin, mitä en ole. Suhtaudun asiaan täysin asiallisesti ja tutkivin katsein. Emme voi palata menneisyyteen muuten kuin mahdollisimman tarkkaan sitä tutkien.

Kyllä se Meinanderin kirjakin suomenkielisenä näkyy tässä kuvassa.

Meinander tuli puheessaan 1960-lukuun ja totesi siinä vaiheessa, että historian tutkijaa kiinnostavat erityisesti ihmisten muistelmakertomukset. Niitä lukemalla voi havaita kipupisteet ja löytää ne kohdat, joita pitää tutkia. Sitä tutkijat ovat ilmeisesti nyt tehneetkin sota-ajan suhteen. Hän sanoi, että tulevaisuudessa näihin kipupisteisiin tullaan erityisesti keskittymään, koska niistä löytää asian ytimen. Hän otti esille vuoden 1967, jolloin työelämään tuli uusi sukupolvi (huom. minä myös) ja edelliset alkoivat siirtyä eläkkeelle. Siinä on nyt tärkeä tutkimuskohde. En ole siis ollut ihan väärässä, kun kirjoitan omista päiväkirjoistani ja lapsuuden ja nuoruuden muistoistani.

Hän kertoi kirjan olevan kuvitettu hänen isänsä postimerkkikokoelman suomalaisista postimerkeistä otetuilla kuvilla. Tästä linkki ruotsinkieliseen Meinanderin kirjaan. Postimerkit kuvaavat hyvin Suomen historian juhlallisia hetkiä. Taas hykertelin. Postimerkit liittyvät kirjeisiin ja postikortteihin. Kun mainitsin aikanaan syksyllä 2011 taidehistorian proseminaarityötä suunnitellessani postikortit, professoristani tuntui melkein huokuvan hiljainen ylenkatse. Postimerkit kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan. Onneksi taidehistorioitsija Harri Kalha on tullut postikorttien lähteille omien sanojensa mukaan yhteensattuman (tutkiessaan Ville Vallgrenin veistosta Havis Amanda Kauppatorilla) kautta ja on julkaissut viime vuonna kirjan Ih­me ja kum­ma. Sur­rea­lis­mia ja sil­män­lu­met­ta 1900-lu­vun alun pos­ti­kort­ti­tai­tees­sa (W­SOY 2012)

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus tästä aiheesta. Kirjaa en ole vielä nähnyt. Kirjoituksessa Kalha sanoo: "Äl­lis­tyin kort­tien avaa­maa run­sau­den­sar­vea: kä­sil­lä oli kul­ta­kau­si, jos­ta meil­le ei tai­de­his­to­rias­sa ope­tet­tu mi­tään!"

Kirjamessut on käyty ja onneksi vain muutama kirja lähti sieltä mukaani kaikki liittyen historiaan ja taiteeseen. Alennukset olivat aika suuria. Ostin Suomen sodan historian 1808 -1809, joka on ilmestynyt 2008. https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2100 Kirja maksoi vain 10 e. Siinä syntyi lyhyt keskustelu kirjasta ja vähän muustakin sotahistoriaan liittyvistä kirjoista erään mieshenkilön kanssa. Hän suositteli erästä kirjailijaa ja kirjaa ja kirjoitti sen nimen käyntikorttinsa takapuolelle. 

Kyllä toista tuusulalaista (Stan Saanila) pitää tervehtiä ja pari sanaa vaihtaa. Osasto oli turkulaisen antikvariaatin ja olin pysähtynyt siihen ihmettelemään myytävänä olevien valokuvien ja valokuva-albumien määrää. 

Olin messuilla pitkäaikaisen työkaverini Katriinan kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen hän lähtikin jo muualle. Minä jatkoin harhailuani ja etsin vielä lopuksi serkulleni Arjalle Eeva-Liisa Mannerin esikoisrunokirjan Punaista ja mustaa, joka ilmestyi 1944. Taas tuo kohtalokas vuosi. Olin nähnyt kirjan heti alussa erään antikvariaatin osastolla, mutta ajattelin hakea sen vasta lähtiessäni valumaan pois messuilta. Olikin sitten aikamoinen urakka etsiä oikea osasto. Lopulta raahauduin autolle jalat aivan aivan poikki. Parkkisysteemi oli muuttunut sitten aiemmasta vuodesta ja olin siitä onneksi perillä etukäteen. Maksuautomaatilla sitten joku nuori nainen kauhisteli asiaa ja aikoi kirjoittaa asiasta blogissaan.  Parkkimaksun kiinteä hinta on 10 e. Jos vietin messuilla ajan kello 10 – 16, niin kyllä se menetteli. Mutta jos joku vain piipahti sinne, niin maksu tuntuu pahalta.



Melkein heti messuille tullessamme huomioni kiintyi Elisan pieneen osastoon ja mainokseen oman kirjan julkaisemisesta e-kirjana ja meninkin heti sinne kysymään ja ihmettelemään, miksi en ole kuullut vielä asiasta. Kävikin ilmi, että tämä mahdollisuus oli julkistettu vasta edellisenä päivänä. Täältä löytyy enemmän tietoa asiasta. Hienoa, että tulee uudenlaisia mahdollisuuksia julkaista omia kirjoja. Muutama vuosi sitten kirjamessuilla poikkesin Books on Demandin (BOD) osastolla. On hienoa, että tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä joku päivä saan koottua sen oman kirjan. Aineistoa on kyllä riittävästi, mutta toimeen on tartuttava. 

Inge Löök hymyilee minulle! Ostin kyllä muutaman kortinkin.




tiistai 22. lokakuuta 2013

Sekalaista tilitystä?

Joinakin päivinä saa  yllättävän paljon aikaiseksi. Siinä auttaa varmaan kaunis, kirkas ja muutenkin sopuisa sää. Mutta kun apua saa muilta, se vauhdittaa omien töiden valmistumista. Puutarha työllistää syksyisin ja myös keväisin. Kun työt saa tehtyä nopeasti ja vauhdilla, on sitten aikaa nauttia talvesta tai kevään jälkeen kesästä. Paljon mieluummin katselen pihamaata, joka on ikään kuin saatettu talviteloille kuin jätetty puolitiehen.  Joinakin vuosina työt ovat jääneet kesken tai kokonaan tekemättä kuten syksyllä 2011 ja keväällä 2012, kun voimat eivät ole riittäneet.  Jäljet näkyvät edelleen. Toisaalta puutarha on aina kesken. Minulla kaikki on nyt vain ylläpitoa, koska aikoinaan loppuelämän kodiksi hankittu paikka ei voi olla enää sellainen.  Vaikka kuinka kuolaan puutarhalehtien äärellä, olen hyvin pystynyt hillitsemään haluni ostaa lisää krookuksen ja tulppaanien sipuleita maahan kätkettäväksi.  Mutta sen aion tehdä, että hankin linnuille uuden ruokintapöntön. Jokin aika sitten katselin niitä läheisessä Kodin Terrassa ja yksi olisi ollut tarpeisiini sopiva, mutta en ole vielä keksinyt, minne ja miten sen kiinnitän. Ehkä niitä ei olekaan enää, joten on tyydyttävä johonkin pikkuiseen lintulautaan.  Etupihan mökkilintulauta on jo käytössä, mutta takapihan entinen oli heitettävä pois pohjan hajottua. Linnut (talitintit) ja myös oravat alkavat heti pihalle mennessäni ilmoitella, että on aika saada sinnekin ruokintapaikka.

Tämäkin kasa hävisi tänään.


Eilen sisareni Heljä haravoi noin puoli pihaa ja tänään entinen naapurini Kari tuli hakettamaan niitä mahtavia oksakasoja, joita on kerääntynyt  hurmehappomarja-aidan karsimisesta ja muista puista katkomistani oksista.  Aidan siistiminen jäi osittain minulta kesken, siinäkin Heljä oli aiemmin suureksi avuksi. Eilen aamuisten pihatöiden jälkeen olin niin poikki, että vasta iltaa kohti aloin toipua.  Tänään sitten olen siivonnut melkein koko talon, vienyt matot ulos, imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja pessyt lattiat.  Lisäksi on tullut pestyä pyykkiä. Nyt olen taas valmis kirjallisiin puuhiin, mutta huomenna, kun Kari tulee hakettamaan loput, pitää käyttää hyväkseen siitä syntyvää flowta ja keksiä jotakin muuta tekemistä. Mutta sitähän riittää. Sitten oikein odotan sadepäiviä päästääkseni inspiraationi valloilleen.

Tässä Kerttu-täti miehensä Erkin kanssa kesällä 1972 kyläilemässä Rengossa.


Lauantaina haudattiin äitini sisko Kerttu, tätini ja nuorin ja viimeisin neljästä tytöstä, joilla oli seitsemän veljeä. Veljistä nuorimmat elävät  edelleen Göteborgissa, jonne he lähtivät töihin 1950-luvulla.  Hannu-eno oli tullut saattamaan  sisartaan . Vaikka kysymys oli surullisesta tapahtumasta, meistä hautajaisiin osallistuneista serkuista oli mahdottoman mukavaa, hienoa ja arvokasta tavata hänet.

Syyskuussa 2008 Kerttu täytti 80 vuotta. Poikkesin käymään.

Meillä oli hauskaa.

Kesällä 2009  veli ja sisar tapasivat.

En oikein osaa sopeutua hautajaisiin, jos niin voi sanoa. Otin valokuviakin, näpsin niitä ja suurin osa ei ole mistään kotoisin. Olisi pitänyt käyttää sittenkin salamaa.  Minusta tuntuu nykyään, että olen kaikissa asioissa vain eräänlainen dokumentoija. Kaipa meistä ihmisistä jokaisesta alkaa tuntua joltakin muulta, kun itse lähestymme sitä aikaa, kun kutsu käy. Pääasia on kuitenkin elää täysillä tätä päivää ja niitä hetkiä, jotka eteen tulevat, jotta jaksaa kohdata myös ne surulliset tapahtumat, joita auttamatta tulee eteen tullessamme vanhemmiksi.





Synttärikahvien jälkeen ajelimme Muhniemeen, Kerttu, tyttärensä Hannele ja minä ja kävimme sukulaisten haudoilla.

Hautajaiset tuovat mieleen muita kokemuksia, tapaamisia, kohtaamisia.  Vaikka olen jo vuosikausia joka kesä käynyt Muhniemen hautausmaalla,  en nyt voinut olla ajattelematta omien isovanhempieni elämää. Heidät molemmat on haudattu sinne.  Heidän tyttärensä Kerttu vietiin Muhniemessä pidetyn siunaustilaisuuden jälkeen Anjalan hautausmaalle, jossa hänen arkkunsa laskettiin hautaan, runsaat kolme vuotta sitten kuolleen miehensä viereen. 

Tässä mummoa kannetaan hautaan marraskuussa 1959. Kuva on täynnä tuttuja kasvoja, enot kantavat äitinsä arkkua.


Oman mummoni hautajaiset olivat elämäni ensimmäiset hautajaiset. Nyt minun pitikin kysellä silloin marraskuussa 1959 paikalla olleilta, missä avonainen arkku silloin oli. Myöhemmät unet ja muistot ovat kertoneet minulle, että arkku oli ulkona kappelin pihalla. Kaikki menivät sinne katsomaan mummoa, mutta minä pakenin kauhistuneena. Sitä samaa pakoa tein unissani varmaan seuraavan vuosikymmenen. Uni tuli eri muodoissaan. Välillä haudassa oli pystyssä jalka, välillä minua pakotettiin arkun ääreen. Olin silloin runsaat 12 vuotta, suunnilleen oman lapsenlapseni Artun ikäinen.  Arkku oli ollutkin sisällä kappelissa. Muistot vääristyvät, koska niillä ei ollut mahdollisuutta edes jäädä muistoksi.


Tämä lohduttoman lesken kuva löytyi kuva-albumista Saksassa.


Olisiko kokemus vaikuttanut pidempäänkin yli lapsuuden ja nuoruuden vuosien?  En ole tähän päivään mennessä nähnyt yhtäkään kuollutta, en edes omia vanhempiani?  Mummon hautajaisissa otetuista kuvista ei kokemukseni näy. En pysty muistamaan niistä mitään muuta kuin kylmyyden, joka sekin varmaan on tullut muiden kertomuksista. Kun keväällä 2006 selailin Saksassa isoisäni vanhimman sisaren Karoliinan tyttärentyttären Kyllikin albumia, siellä oli yllättäen kuva papastani seisomassa mummon kukkien peittämällä haudalla. Kysyin häneltä, kuka kuvassa on. Hän ei tiennyt.  Ajatella! Taisin kirjoittaa kuvan alle, kuka siinä oli. Kyllikkikin on jo kuollut. Onkohan kukaan hänen saksalaisista lapsistaan säilyttänyt sen albumin?

Tämän kuvan olen esittänyt täällä aiemminkin jollen sitten muitakin.  Seison kuvassa keskellä käsi kasvoillani pikkusiskojeni välissä. 



Ehkä kokemukseni ovat tehneet minusta dokumentoijan. Olen tavannut joitakin ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että elämä on tässä. Kun kuolet, olet kuollut, sinua ei enää ole missään mielessä.  Olen monella tapaa toista mieltä. Nytkin olisin halunnut lähettää tätini mukana viestin toiselle puolelle, niille, jotka jo ovat menneet edeltä.  Elämä jatkuu toisessa muodossa. Mutta se jatkuu myös niin, että muistamme myöhemmin niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet.  Muistamme, millaisia he ovat olleet, mitä he ovat tehneet , millaisia ovat heidän eri ikäkautensa olleet.

Pojat äitinsä haudalla. Kolme nuorempaa sisartani hääräävät kuvan etualalla. 



Minulla on paljon isäni jälkeensä jättämiä valokuvia hänen aikalaisistaan, mutta siinä kaikki. Sen enempää tietoa ei ole saatavissa. Jos googlaa jotakin 1900-luvun ihmistä, saattaa löytää vaikkapa isästäni ainoastaan tällaisen  tiedon.  Jos googlaan itseäni, löydän vaikka mitä, suurin osa omaa aiheuttamaani tietoa. Olenkin aina ihmetellyt sitä salaamisen ilmapiiriä, joka meillä Suomessa vallitsee.  Kaikki on niin yksityistä ja yksityistä.  Ikäänkuin tässä maailmankaikkeudessa jotakin pienen ihmisen asiat yhtään kiinnostaisivat.

Mummo ja minä.

torstai 10. lokakuuta 2013

Menneisyysjahdissa

Sisareni tilaa minulle välillä jakson Hämeen Sanomia oman kestotilauksensa ilmaisena etuna. Olen lapsesta saakka rakastanut sanomalehtien lukemista kuten kaikkea muutakin lukemista. Isälle tuli useita sanomalehtiä ja kerran hän pisti minut kirjoittamaan kotiaineen kolmannesta valtiomahdista vai oliko se neljäs. Minun oli vaikea ymmärtää asian jujua silloin, mutta kyllähän se on sittemmin tullut selväksi. Luulen, että se aine on minulla vielä tallella, mutta taitaa nyt olla laatikoissa, jotka olen siirtänyt odottamaan käsittelyäni.  Nythän sitä aikaa alkaa olla…

Keväällä 1963
Hämeen Sanomissa kuten monissa muissakin lehdissä on pieni palsta, jossa katsotaan aikaan 50 vuotta sitten. On vaikea uskoa, että silloin 1963 olin jo lähestymässä aikuisuuden kynnystä, 16 vuotta.  Hämeen Sanomien jutut yhtyvät nyt oman päiväkirjani elämään. 1963 oli vielä aikaa, kun kirjoitin tarkkaan ja seikkaperäisesti, vähän samalla tapaa kuin sitten vanhuuden kynnyksellä. Siinä välissä oli erilainen aika, jonka tekstejä on nyt vaikea ymmärtää, käsialat vaihtuvat tavan takaa ja lisäksi on yritettävä tulkita, mitä kirjoittaja mahtaakaan tarkoittaa, kun asiat ovat verhoiltu luonnonkuvailuun.

Toisaalta en 16-vuotiaana kiinnittänyt ulkoisiin olosuhteisiin huomiota paitsi tietysti ulkonäköön. Yritänkin usein etsiä kaiken ihmissuhdekoukeroissa ja pikku (=suuri) ihastumisissa vellovien kirjoitusten välistä jotakin aikaan ja paikkoihin liittyvää informaatiota. Nimiä kyllä löydän runsaasti.  Ihmissuhteet olivat tärkeimpiä ja niiden pohdinta täyttää päiväkirjavihkojeni sivut.  On luettava rivien välistä ja yritettävä palata noihin aikoihin.

Miksi en sanallakaan mainitse vaikeuksista, mitä Vanajaveden yli rakennettavan uuden sillan rakentaminen aiheutti siltaa joka päivä käyttävälle koululaiselle. Koulumatkani kauas aseman taakse  Hätilään Hämeenlinnan yhteiskouluun ja takaisin linja-autosemalle kulki aina Vanajaveden sillan yli. Toinen silta oli rautatien ylittävä silta.

Hämeenlinnan yhteiskoulu 1950-luvun loppupuolella.
Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina 5.10.1963 otsikolla Vanajaveden katusilta vihittiin käyttöönsä. Jutun liitteenä oli ylhäältä päin kaupungin keskustan suunnasta otettu valokuva sillalle. On aivan mahdollista, että  kuvassa kävelen sillalla matkalla kouluun tai linja-autoasemalle? Vihkiäistilaisuus pidettiin Hämeenlinnan taidemuseossa. Samassa yhteydessä paljastettiin sillan kaiteeseen kiinnitetty kaupungin vaakuna. Olenko sitäkään koskaan huomannut  Eihän minulla ole tuolta ajalta 1960-luvun alkuvuosina edes muistikuvaa  näkymästä sillalta Hämeen linnaan. Se näkymä on viime vuosina kovasti kiinnostanut ja olen usein ajatellut, että olisi mukava katsella sitä myös toisessa ajassa, nuorin silmin.

Silta Vanajaveden yli Hämeenlinnassa 24.2.2013 (linkkeistä alla pääsee katsomaan kuvia sillan vanhemmista versioista.
Sillasta voisin kirjoittaa enemmänkin, koska samaisella kohdalla on ollut siis ennen tuota 1963 valmistunutta siltaa muitakin siltoja. Muistan sitä edeltävän valkoisen kaarisillan, joka oli valmistunut jo isovanhempieni aikana 1910.  

Tästä linkistä pääsee Museoviraston kuva-arkistoon, josta löytyy kuvia ja täältä löytyy vanhin silta, josta on olemassa valokuva, samoin täältä löytyy siltakuvia. Sanomalehtiarkistosta löytyy myös tietoa tuon vanhan sillan purkamisesta ja uuden rakentamisesta. Siellä olevan tiedon mukaan kaarisilta vihittiin käyttöönsä jo marraskuussa 1909 (Hämeen Voima n:o 128/16.11.1909), vaikka vanha purettiin vasta saman vuoden alkupuolella (Hämeen Voima n:o 22/25.2.1909).  Huhtikuussa lehti (Hämeen Voima n:o 44/24.4.1909) viittaa Rakennustaito-lehteen siteeramalla yksityiskohtia sillan rakentamisesta. Löydän ko. Rakennustaidon (1.5.1909) myös, mutta aikakausilehtiarkistosta. Rakennustaito käyttää jo fraktuuran sijasta meille tuttua fonttia päinvastoin kuin Hämeen Voima. Uuden rautaisen sillan rakentaminen on ehkä alkanutkin aiemmin. Rakennustaito kertoo kaikki rakentamiseen liittyvät yksityiskohdat. Kustannusarvio on noin 300.000 markkaa, johon valtio on luvannut 20.000 markan lainan. Sillan rakennuttavat Hämeen läänin maanomistajat maksamalla ns. siltakappoja. Mitähän lienevät? Tutkiminen on hidasta ja aikaa vievää ja vie uusiin asioihin. Tässäkin menin tästä päivästä yli sata vuotta taaksepäin. Rahanarvokerrointa käyttäen 300.000 markkaa on noin 1.200.000 euroa.

Samaan aikaan lokakuussa 1963 Hämeenlinnan lyseo vietti 90-vuotisjuhliaan. Uutisessa mainittiin mm. ”Nykyajan repivässä elämänmenossa ja moninaisessa rikkinäisyydessä tuntevat entiset lyseolaiset lämmintä yhteenkuuluvaisuutta.” Mitäs nykyinen elämänmeno sitten on?



Hämeenlinnan kirkon vierssä olevalle sankarimuistomerkille käytiin 28.5.1966 viemässä ruusu. Ylempässä kuvassa helmikuussa 2013 näkyy myös muistomerkki.
En ole kirjoittanut mitään 5.10.1963, mutta seuraavana päivänä sunnuntaina 6.10. kerron edellisen koulupäivän tapahtumista. Silloinhan kävimme koulua myös lauantaisin. Olin sisareni Päivikin kanssa odottamassa bussia linja-autoasemalla. Vyörytän siinä paikalle muita henkilöitä heidän oikeasti ilmestyessä näyttämölle ja suhdettani heihin. Aiempi ihastukseni tuli paikalle ja suhtauduin häneen täysin välipitämättömästi. Ystäväni naapurista ja hänen koulukaverinsa tulivat kanssamme bussiin. Juttelimme äänekkäästi kaikenlaista mm. seuraavan lauantain lyseon juhlista. Koko matka meni kirjoitukseni mukaan täysin pilalle, kun takanamme istui ”hullu juopunut ukko, joka pölisi koko ajan kaikenlaista hölynpölyä”. Haikailin edelleen yllättäen ihastukseni perään, joka myös oli bussissa. Mielialat taisivat heitellä tuossa iässä rajusti.

Päiväkirjassani jatkoin vielä luettuani silloin Hämeen Sanomien artikkelin aiheesta, johon nyt 6.10.2013 lehti viittaa kuvan kera: ”Jenkkipoika stipendiaattina Hämeenlinnassa”.  Randy Paulsen oli koulumme silloinen julkkis. Hän oli kotoisin USA:n Salt Lake Citystä ja asui Luolajassa koulumme oppilaan Arto Alaspään kotona. Kirjoitin hänestä useinkin, koska hän vieraili myös meidän luokassamme osallistuen opetukseen ja yrittäen kovasti opetella suomen kieltä.

Helmikuussa 2013 kävin opiskelutoverieni kanssa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyissä ja tulimme keskustaan vielä tutkimaan kirkkoa ja syömään.  Tämä kuva on täällä osoittamassa sitä, kuinka tarkkaan nykyään tulee asiat tallennettua verrattuna niihin nuoruuden haihatusaikoihin. Siis taiteilija Albert Edelfelt asui Hämeenlinnassa 1855 - 1866 eli 1 vuotiaasta 12 vuotiaaksi. 
Myöhemmin syksyllä eräs aihe ylitti päiväkirjassani kaiken muun. Se oli presidentti John Kennedyn murha Dallasissa, jonka kuvailen lauantaina 23.11.1963.  Taas suruliputettiin kuten pari viikkoa aiemmin, jolloin Maarianhaminan lähistöllä suomalainen lentokone putosi ja 22 ihmistä sai surmansa. Nämä tapahtuvat järkyttivät suuresti. Vertasin niitä erääseen auton palamiseen kotini lähistöllä, jossa eräs mies paloi autoonsa. Kirjoitan palaneen auton seisovan siellä tien reunalla ja näkeväni sen joka päivä. Mutta en kokenut sitä yhtä järkyttävänä kuin nuo muut tapahtumat. Olisikohan ollut niin?

Liputkin tilaisuuksiin ovat päiväkirjan välissä tallessa.
Mutta muuten tuo lukion ensimmäinen syksy on täynnä tapahtumia, uusia opettajia kuten saksan opettaja, johon ihastuin heti ja josta kirjoitan paljon. Teinikastajaiset, lyseon konventti ja Poikain huvit, joissa kaikissa tanssitaan. Pääsin mielestäni tanssimaan paremmin, kun annan pitkähkön tukkani roikkuvan auki, mitä itse pidin surullisuuden merkkinä. Olen jatkuvasti ihastunut ja ihastuksen kohteet vaihtuvat aina välillä.  Mutta kirjoitan myös paljon lukemistani kirjoista ja elokuvista. Aika tyly olen vanhempiani kohtaan, mikä näin jälkikäteen tuntuu surulliselta. Mutta teinit taitavat aina olla vanhempiaan kohtaan aika ajattelemattomia.

Miten mahdottoman kaukaiselta nuo ajat tuntuvat nyt. Voisin hävittää kaikki nuo vanhat tunteita pursuavat päiväkirjani, mutta jokin pistää minut vielä säilyttämään ne ja joskus palaamaan niihin, erityisesti kun jokin asia vaikkapa lehtijuttujen muodossa herättää minut. Miksi? Ne ovat kuin vanhat valokuvat, ne ovat silta menneisyyteen. Jos tuhoan ne, puran samalla sen sillan, joka vie sen nuoren tytön elämään, se, joka minä olin kerran.

Pohdin silloin aikanaan myös usein tulevaisuuttani, yritin ulottaa ajatukseni elämääni joskus sitten kun olen aikuinen. Ajatukseni olivat täynnä suuria, lapsellisia toiveita. Meillä kaikilla on omanlaisemme elämä ja se omalaatuisuus kulkee mukanamme jo lapsesta ja nuoresta saakka. Emme voi koskaan karistaa sitä itsestämme, vaikka usein tuntuukin kuten minusta nyt, että en edes ole se ihminen, joka silloin olin. Tunnen sitä nuorta tyttöä kohtaan suurta hellyyttä. En voi tuhota hänen kirjoituksiaan, vaikka ne nyt tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Ne ovat omanlaisensa viesti menneisyydestä. Niitähän tässä olen jahtaamassa, muiden ja nyt omiani. Kaiken muun ohessa.

Tässä olen kesällä 1964.



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Uppoutunut unohdukseen

Unohdun, ihan oikeasti UNOHDUN, usein tekemään jotakin enkä huomaa ajan kulumista.  Puhelin oli eilen jäänyt äänettömälle, sekin oli unohtunut. Olin nimittäin eilen kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa kansalaisopistolla. Luento käsitteli englannin kieltä, sen muodostumista historian kuluessa ja sanojen alkuperää ja niiden muuntumista.  Sieltä tultuani, lisäenergiaa saaneena, jatkoin aamulla aloittamaani siivousta, joka sitten vei minut paperien seulomiseen, järjestämiseen ja mapittamiseen.  Siinä sivussa tein vielä ruokaakin, Janssonin kiusausta ja vispipuuroa puolukoista. Vaikka välillä on niitä huonoja päiviä, niin onnistuneena päivänä saan uskomattoman paljon aikaiseksi.

Silloin joskus 1960-luvun alkuvuosina Fiskeskärillä, saarella Tammisaaren saaristossa, kaukana rannikosta,  kuvasin jalkojani samalla tavalla kuin monta kymmentä vuotta myöhemmin. 
Mutta sitten vain tekemisen keskellä saattaa luiskahtaa siihen unohduksen tilaan ja uppoutua siihen, niin, että aika unohtuu.  Olisiko se voimakasta keskittymistä tekeillä olevan asian suhteen. Kirjoittaminen on myös sellaista, että aika häipyy kokonaan. Eläkeläisenä sillä ei oikeastaan olekaan väliä.  Eikä ole ketään patistamassa tekemään sitä tai tätä. Työelämässä aikoinaan sitä sattui myös paljon. Työkaverit joskus kiusasivat, kun olin puhelimessa pohtimassa asiakkaan ongelmaa niin syvästi, että keskittyminen näkyi ulospäin. Minulta vedettiin joskus silloin tuoli altani. Nousin vain seisomaan ja jatkoin puhelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Keskittymisestä huolimatta olemme kuitenkin tietoisia ympäröivästä maailmasta.  Emme vain anna sen häiritä.

Ja välillä siskojani.
Tekemisen flow on hienoa. Mutta aina on asioita, joita ei siinä edes saa tehtyä. Ne vaativat valmistautumista ja hiljaa kypsymistä. Puhelimen akku oli tyhjentynyt. Soitto jäi soittamatta ja pitkitti lähtöäni yllätyskäynnille tyttäreni luokse. Sen sijaan aloin kirjoittaa. Tekeminen virtaa kuitenkin ja toivon, etten nyt unohdu.

Englannin kielestä


Palaan tuohon englannin kieleen. Luentoa kuunnellessani mieleeni tuli, että minulla on hyllyssä pari aiheeseen liittyvää kirjaa.  Toisen aiheeseen liittyvän aion ottaa nyt luettavakseni, koska se on suoraan eilisen luennon aiheesta: Melvyn Bragg. The Adventure of English. 500AD to 2000. The Biography of a Language. ensi kerran julkaistu Isossa Britanniassa 2003. Holder  & Stoughton. Luennoitsija taisi mainita toisen englannin kielestä paljon kirjoittaneen David Crystalin, joka muuten näyttää kirjoittavan myös aiheeseen liittyvää blogia.  Itse asiassa minulta löytyy myös hänen kirjansa The English Language.  A guided tour of the language, jonka Pelican Books on julkaissut ensimmäisen kerran jo 1988.

Äidin kanssa kotini ikkunalla, ikkunalla, josta oikeastaan voisin kirjoittaa romaanin...
Kielet elävät koko ajan. Jos sain oikein kirjoitettua muistiinpanoihini, niin jonkun amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, uusia sanojakin syntyy englannin kieleen joka 92. minuutti, noin 15 sanaa päivässä. Luennoitsija Liisa Huhtala-Halme käsitteli mahdottoman monia sanoja aina nykykielen lyhenteitä myöten.

Polysemy on sitä, että sanat saavat uusia merkityksiä. Ne ovat tarkoittaneet ennen jotakin muuta, niitä käytetään uusiin tarpeisiin tai pyritään välttämään sanoja, jotka saattavat loukata vähemmistöjä. Huvittavin oli se, että sukupuolisen syrjinnän poistamismielessä sana HISTORY voisi olla myös HERSTORY. Mutta siinähän syrjitään sitten miehiä. Historia ilmeisesti kuten moni muukin tieteen ala on kuulunut miesten alueeseen. Onneksi meillä Suomessa ei ole voimakasta sukupuolista syrjintää ja suomalaiset sanat ovat jo aiemmin muodostuneet sukupuolineutraaleiksi ja lopuista varmaan keskustelua on käynnissä.

Tämän kuvan olen ottanut varmaan samasta ikkunasta. 
Mikähän päähänpisto on saanut minut ostamaan nuo kirjat?  Olen kyllä aina lukenut paljon myös englanninkielellä, mutta en voi sanoa olevani erityisen kiinnostunut kielitieteestä. Pidän mahdottoman hienona asiana sitä, että on malttanut opetella edes pari kieltä niin hyvin, että pystyy tajuamaan niitä syvällisemmin ja monipuolisemmin.

Lukemisesta


Helsingin Sanomien juuri ilmestyneessä Teema-lehdessä (3/2013) otsikolla Lue ja kirjoita paremmin, jota olen tässä välillä lukenut, paneudutaan lähes samoihin asioihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg kirjoittaa, että ihmiset tarkoittavat kovin eri asioita, kun he sanovat lukeneensa kirjan. Hän on ilmeisen hyvin miettinyt asiaa.  Nuoruusvuosina koko maailmankirjallisuus vilisti minunkin ohitseni, kaikki piti lukea.  Lukemisen ahneus oli vaikuttavaa. Luetuista kirjoista ei kuitenkaan ole jäänyt paljonkaan mieleen. Siksi muuten minäkin hankin jossakin vaiheessa Dostojevskin kirjoja kirjahyllyyni, jotta lukisin ne uudelleen, ajatuksella, hitaasti, niistä nauttien. Sitten kun jään eläkkeelle. Mutta ei se ole niin mennyt eikä mene. Opiskellessani viime vuosina taidehistoriaa, opin sen, että yliopistolla pitää alkuvaiheissa ainakin osata erityisesti lukea sisällysluetteloita. Sellaista määrää kirjallisuutta, mikä tenttivaatimuksiin kuuluu, ei pysty hallitsemaan ja oppimaan ulkoa.  

Taitaa olla vielä 1950-luku. Olisiko isä ottanut kuvan.
Yhden kirjan kyllä muistan melko hyvin. Se on Victor Hugon Kurjat, jota luin ääneen pikkusiskoilleni. Siksi minua eivät kauheasti siitä tehdyt elokuvat ja teatteri- ja musikaalisovitukset nimellä Les Misérables jaksa kiinnostaa. Sama koskee myös Boris Pasternakin iki-ihanaa romaania Tohtori Zivago. Lukeminen on aina ollut minulle se voimakkain kokemus.

Englannnin kieleen palatakseni, Malmberg kysyy myös artikkelissaan, ymmärtävätkö alkukielellä englanniksi lukevat jokaisen sanan. Hän itse ottaa muutaman esimerkin lukemalla Ian McEwanin teosta Saturday.  Olen itsekin huomannut, että romaaneissa on joskus vaikeita kohtia, sanoja, joita ei ymmärrä.  Kun selaan noita aiemmin mainitsemiani kirjoja, ei ole mitään ongelmia. Ne ovat selkeää asiatekstiä. Taitaa olla vähän sama juttu kuin kirjoittamisen kanssa. Tieteellistä tekstiä kirjoittavan voi olla vaikea hypätä kirjoittamaan romaania tai runoja. Oletan sen olevan vaikeampaa niin päin kuin toisinpäin.

Sisaret saivat poseerata mallina. Tässä kalliolla. Yllättävän harva oli metsä silloin, kun rakennuksiakin näkyy, olisiko riihi ja lato tai pelkkä riihi.

Kaikki päivän suunnitellut asiat tuli tehtyä.  Ehdin jopa skannailla elämäni ensimmäisen valokuva-albumin sivuja. Joitakin kuvia liitän nyt tämän postauksen kuvitukseksi, vaikka ne eivät aiheeseen liitykään. Kuvien liittäminen niin runsaana kirjoitukseen lienee eräänlainen hämäystemppu, vähän samanlainen kuin olen ajatellut aikoinaan olevan sen, kun vanhemmilla miesesiintyjillä kuten laulajilla oli tapana ottaa nättejä tyttöjä tanssimaan lavalle esityksen ajaksi.

Äksy hankipariskunta ja poikanen. Silmäni lepää näissä kuvissa ja menneen ajan maisemassa, kodin pihapiirissä.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Aallokossa ja virtauksessa

Joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja tehtävä jotakin, lähdettävä jonnekin. Täytyy kyllä myöntää, ettei se enää ole niin helppoa.  Kaikki jutut eivät enää jaksa kiinnostaa uudelleen. Opiskelujen myötä tuli käytyä mahdottoman monissa paikoissa. Oli pakko käydä lukemattomissa museoissa ja pyytää niistä merkintä museokorttiin. Lisäksi saimme tehtäviä, jotka sitten esittelimme omalla tai suuremmalla ryhmälle  joko jossakin museossa/rakennuksessa/omassa luokassa  teoksen äärellä tai ilman sitä. Valmistelimme esittelyt etukäteen, kukin sai eri aiheen.  Meillä oli esittelyjä kaksin ja yksin ja aiheet olivat laidasta laitaan. Usein esittelyjä tehdessä tuli paneuduttua aiheeseen niin perusteellisesti ja monelta kantilta, että materiaalia kertyi liiankin runsaasti.  Esitys tuli typistää 10 minuuttiin. Esityksistä oli lisäksi tehtävä kooste, jonka pituus oli myös rajattu. Aika usein lipsahdin yli ja joskus tuli negatiivista palautetta opettajalta. Mutta tarkoitus olikin, että opimme myös kestämään palautteet. Tässä vaiheessa ei vielä voinut paljon puolustella tai argumentoida vastaan.



Eilen olin menossa tyttärentyttäreni Annan kyydissä Helsinkiin tarkoituksena mennä Nordean seniorien tapaamiseen Töölön palvelutalolle, mutta oli jostakin syystä aikamoinen ruuhka ja olisin myöhästynyt reilusti, joten lähdin Annan seuraksi ostoksille. Samalla pääsin kävelemään Kisahallilta keskustaan ihaillen Hesperianpuiston syksyä.

Kun nyt ajattelen taaksepäin, huomaan, että opiskeluni jäi henkisesti puolitiehen. Viimeinen opiskeluvuosi oli muutenkin tuskaisa sairastumiseni ja siitä johtuvan epätietoisuuden vallassa, mitkä yhdessä lannistivat minua välillä melkein maanrakoon. Jouduin opettelemaan toisenlaista selviytymistä, mikä jätti pääaiheen varjoonsa. Onneksi iäkkäillä ihmisillä on jo aikamoinen elämän koulu takana auttamassa selviytymistä eteenpäin. Kokemus auttaa paljon, mutta joskus se tuntuu myös esteeltä ja asettaa silloin raja-aitoja vanhempien ja nuorempien väliin.


Kaikenikäisten on hyvä välillä heittäytyä uusiin asioihin ilman ennakkoluuloja ja – asenteita. Aika moneen asiaan olen viime vuosina lähtenytkin mukaan.  Jotkut jutut olisivat silti saaneet jäädä väliin.

Oikeusjutun jälkeen olen sitä mieltä, että se oli täysin turha ja naurettava kaikilta osin. Menin useampaan lankaan täysillä, vaikka sisimmässäni jokin sanoikin, että pieleen menee.  Jouduin syyllistämään itseäni, vaikka minun olisi pitänyt uskoa itseeni ja ensisijaisesti kuunnella omaa talonpoikaisjärkeäni.  Sekin tuntui olevan hukassa ja liian monet äänet ulkopuolelta sekoittivat minut.  Oli mahdotonta hypätä kelkasta pois, koska olin jo loukussa.

Jälkikäteen ajattelen oppineeni siitä paljon. Kokemukset ovat eräänlainen korkeakoulu, vaikka asiaa voi olla vaikea juuri silloin nähdä niin.  Tarvitsenko enää sitä osaamista siinä mitassa kuin olisin tarvinnut nuorempana?  Opin tuntemaan ihmisiä, ihmisen mustaa puolta.  Olisin tarvinnut sitä osaamista aiemmin, jotta olisin tunnistanut ne pahat ominaisuudet paljon aikaisemmin.

Harvinainen kuva syksyltä 1973, kun olin sisareni Raijan kanssa muuttamassa Riihimäelle. Kuvassa myös Christina. Minnehän tuo ruskea kirjahylly sittemmin joutui? Isä silloin meitä auttoi. Kiitos.
Etsin tässä eräänä päivänä jotakin tietoa vanhoista päiväkirjoistani ja käsiini osui vihko. johon olin kirjoittanut pariin otteeseen ajalla 2004 ja 2005, kun mustakantiset Moleskine-kirjani olivat loppuneet enkä ollut saanut hankittua uutta. Siihen aikaan ja pitkään viime vuosiin saakka kirjoitin ylös kaiken, erityisesti aamut.  Olen kirjannut asiat mahdottoman seikkaperäisesti ylös. Missä olen parhaillaan, mihin aikaan ja mitä ajattelen, millä mielin olen lähtenyt kotoa, mitä on muistettavaa, mitä tehtävää. Myös ulkoiset olosuhteet bussin ulkopuolella saavat osansa. Usein aika valaisevaa tekstiä juuri siitä hetkestä. Taisivat vaikeimmat vuoteni alkaa juuri silloin eikä vasta viisi vuotta sitten. No, miten sitä nyt katsoo.

Alex poikkeaa välillä lukemaan vauvakirjojaan.
Joku toinen varmaan polttaisi tuollaiset kirjat, mutta minusta sellainen tuntuu vielä mahdottomalta ajatukselta.  On kiva välillä tarkastella entistä itseään ja toisaalta palata johonkin hetkeen ennen kuin tuli muutoksia ympäristöön, olosuhteisiin, itseen.  Kirjoittamalla olen päästänyt aina aikanaan irti ja sulkenut asiat omaan aikaansa ja ympäristöönsä. En raahaa niitä mukana paitsi tietenkin aina välillä kirjoittaessani, mutta harvoin haluan palauttaa niitä puheen tasolle. Se on joku toinen Merja, joka on elänyt silloin. Itse asiassa vähän samaa yritän selvittäessäni kenen tahansa henkilön elämän taivalta.

Näkymä 2.10. makuuhuoneen ikkunasta takapihalle. Ikkuna on edelleen pesemättä.
Tässä päivänä muutamana keskustelin kävelylenkillä ystävän kanssa muistamisesta. Muistamme asioita jokainen omalla tavallamme.  Jotkin elämän kokemukset, vaikeat vaiheet saattavat vaikuttaa niin, että lähes kaikki unohtuu. Minulla on pitkiä vuosia, erityisesti 1980-1990-luvuilla, joita voin nyt tarkastella vain valokuvista tai hajanaisista muistiinpanoista.  Osa menneestä elämästä on sitten niissä lukemattomissa päiväkirjoissa, kirjeissä ja yllätys yllätys kohta viimeiset 10 vuotta myös valokuvissa. Joskus muistoja löytyy helposti lisää, kun keskustelee jonkun toisen kanssa, joka on elänyt samaan aikaan.  Jotkut sanovat, että he eivät halua edes muistaa mitään.


ja tapaa kaksoisveljensä peilissä.
Ihmisen elämän tai minkä tahansa kohteen elämänkaaren rajaaminen lyhyeen aikaan, on todella vaikeata. Mutta niin vain on joissakin tilanteissa tehtävä.  Kuljemme tässä maailmassa keskiverron mukaan tai varmaan nipistämme siitäkin. Pintapuolisuus onkin pikkuhiljaa muodostunut sen keskiverron ihanteeksi. Mitä vähemmällä vaivalla ja enemmällä huvituksella menemme eteenpäin, sitä parempi. Äärimmäisyydet ovat myös sallittuja, mutta normaali elämänkulku on liian tylsää. Se, mistä meistä useimman elämä koostuu.

Näitä ajatuksia tuli mieleeni, kun otan pian käsiteltäväksi kaiken sen materiaalin, joka kertyi opiskelun aikana. Nyt suurin osa siitä lentää roskiin. Otan talteen vain historiallisen aineiston, jos osaan sen valita. Nykyään on paljon muutakin, jota kyseenalaistan. Elämä on yhtä aallokkoa ja virtausta.

Siis ei mitään erikoista. Lehdet ovat tulleet hitaammin kuin viime syksynä alas. Pakkasta on ollut parina yönä. Ruohon leikkasin tänään. Katolle on uskaltauduttava joku päivä, koska rännit ovat täynnä männynneulasia.