lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulun ajan lukemistoja

Aiheutin edellisellä kirjoituksellani hieman hämminkiä, jota jouduin selittelemään jälkikäteen. En taida jatkossa edes yrittää suullisesti kertoa kirjoittamistani asioista eli selittää niitä, jollei lukija ole ymmärtänyt.  Kun kirjoittaa, tulee aika tarkkaan harkittua sanamuoto ja tarkoitus. Lukija sitten usein tulkitsee asian oman itsensä kautta, mikä ei aina ole sama, mikä on alkuperäinen ajatukseni. Me kaikki olemme vain ihmisiä, puutteellisia olentoja.  Hyvä, että joskus edes kohdataan. On ehkä turha toivoa, että voisimme keskenämme puhua useammin merkityksellisistä  asioista. Keskinäisessä suullisessa kommunikaatiossa on mahdottoman paljon häiriöitä, tänä päivänä enemmän kuin koskaan.  Hyvä ohje voisi olla huolehtia ensisijaisesti omasta sielunelämästään ja terveydestään ja olla puuttumatta muiden vastaavaan, jolleivat he sitten pyydä apua.

Postikortti  kuvaten Puskinin kaupungissa Tsarskoje Selossa entisessä Saaren kylässä Inkerinmaalla olevaa Cameron-galleriaa, joka rakennettiin vuosina 1783 - 1787. Lisää tietoa ja kuvia löydät täältä.


Luen parhaillaan Laila Hirvisaaren tänä vuonna ilmestynyttä romaania ”Me, Keisarinna.” Mainitsin aiheesta aiemmin syksyllä kirjoittamassani blogissa Tallinnan vierailun jälkeen. Siellä kerroin, miksi en ollut lukenut Hirvisaaren Katariina Suuresta kirjoittamaa ensimmäistä  kirjaa ”Minä, Katariina.”  Nyt aion kyllä senkin lukea, sillä niin mielenkiintoisesti historia alkaa avautua romaanin kautta. Pietari ja Karjalan kannas.  Tuo aikakausi 1700-luvun loppupuoli kiinnostaa erityisesti Karjalan alueen,  Kuolemajärven historian ja sikäläisten sukujen kautta, mikä nyt ei ehkä ole jäänyt kenellekään lukijalleni epäselväksi. Puutteelliset tietoni ahdistavat minua välillä hyvinkin paljon, mutta mitä sille voin. Voin vain edetä sitkeästi ja pikkuhiljaa. 


Minun kuviani kesältä 2005 samasta paikasta

Katariinan aikana Karjalan alue kuului Venäjän valtakuntaan. Tätä aluetta kutsuttiin myöhemmin nimellä Vanha Suomi. Viipuri, Karjalan kannas ja Käkisalmen lääni olivat siirtyneet Venäjälle  Suurta Pohjansotaa seuranneen  ison vihan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Turun rauhassa 1748  osa kaakkois-Suomea aina Kymijokeen saakka siirtyi myös Venäjän vallan alla. Väestö pysyi paikallaan.  Maaorjuutta ei onneksi otettu käyttöön näillä alueilla. Aihetta käsitellään yleensä Venäjän osalta paljonkin romaanissa. Katariina ei tehnyt mitään maaorjuuden lopettamiseksi, päinvastoin hän huononsi orjaperheiden asemaa uusilla säännöksillä.

Karjalan alueella oli paikoitellen aatelisille lahjoitettuja maita, jolloin näillä alueilla asuvien talonpoikien asema oli riippuvainen isännän vaatimuksista. Kuolemajärven historia kertoo (s. 373 alkaen), että jo vuonna 1716 ennen Uudenkaupungin rauhaa, jolloin ns. Vanha-Suomi liitettiin Venäjään, sai ulkomaalainen Pietari Brosse Hatjalahden ja koko Kuolemajärvi annettiin 1720 yhdessä Uudenkirkon kanssa amiraali Cornelius Cruyisille ja hänen rouvalleen elinajaksi ja laskettiin Cruysin lesken kuoltua Systerbäckin asetehtaan alaisuuteen 1741. Myöhemmin mainitaan, että 1772 julistettiin Kuolemajärven kappeli kruunun omaksi.  Mutta historiassa mainitaan myös, että Ruotsin vallan aikaiset sotilasvirkatalot muuttuivat kruununtiloiksi. Osa niistä oli jo aiemmin Ruotsin vallan alla lunastettu perintötiloiksi ja nämä talonpojat omistivat oman maansa. Kuolemajärven Karjalaisten kylässä olevat minun erityisesti tarkastelemani  Simo Pentinpoika Sirkiän ja Antti Matinpoika Kukon talot olivat tällaisia itsenäisiä taloja 1728.  Kunhan tutkin asioita lisää, palaan ehkä näihin asioihin.



Romaanissa Katariina lähtee 1790 Suomen rajaseudulle rauhoittumaan mukanaan pieni seurue ja palveluskuntaa. Paikka on hänen pitkäaikaisen suosikkinsa Grigori Potemkinin ihana datsa Viipurin pohjoispuolella, pienen lammen rannalla. Rakennus on kaksikerroksinen maalaiskartano, jonka alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi kahdeksan huonetta ja yläkerrassa vierashuoneet. Mielenkiintoista, mutta lienee kuitenkin kirjailijan luomaa fiktiota.  Talo on kuitenkin vaatimaton sen kaiken loiston rinnalla, mitä Pietarin palatsit tarjoavat.  Kadehdin Katariinalta Eremitaasin vinttiä, jonne voi aina työntää tarpeetonta tavaraa talteen ja tarvittaessa hakea sieltä vaikkapa huonekaluja, kun joku pikkupalatsi halutaan sisustaa.

Entä sitten Eremitaasin kirjasto, jonka Katariina pisti järjestykseen virolaisen Ilmar Rammin kanssa? Katariinan kirjeenvaihto monen aikakauden merkittävän henkilön kanssa on vaikuttavaa, ihastuttavaa, sivupoluille vievää. Ruhtinas de Ligne oli yksi kirjeenvaihtoystävistä. Se ystävyys sai aikaan Tsarskoje Selon Katariinan palatsin viereen Cameronin gallerian, jota minäkin olen kamerallani kuvannut.

Kävin vilkaisemassa netistä eri blogeista kommentteja näistä Laila Hirvisaaren Katariina-kirjoista. Hyvin vähän aihepiiri tuntuu nuorempaa polvea kiinnostavan, heidän mielestään nämä ovat pitkästyttäviä teoksia kaiken kaikkiaan. Vähän arvelin näin olevan, historia ei tänä päivänä ole kiinnostava genre.  Olen ollut näkevinäni jotakin keskustelua siitä, että historian opetus tulee tulevaisuudessa myös kouluissa huomattavasti vähenemään.  Minulle itselleni historia on ollut lapsesta saakka elämän suola. Nyt olen pahoillani siitä, etten määrätietoisesti pyrkinyt nuorena toteuttamaan niitä hentoja tuntemuksia omasta tiestäni. Kuuntelin liian paljon muita, omia vanhempiani, sukulaisia. Niinhän silloin useimmiten kävi. Elämä muotoutui sattumanvaraisesti.



Omina kouluaikoinani maailman historia oli etusijalla, Suomen historiaan ei paljonkaan puututtu eikä se tuolloin edes tuntunut kovin kiintoisalta.  Menin erityisen syvälle Ranskan historiaan. Kouluaineissani istuin nuorena tyttönä Ludvig XIV:n hovin ruokapöydässä. Ranskan vallankumous vei minut lopullisesti Ranskaan. Kirjoitin aiheesta jopa ylioppilasaineen.

Olen palannut siihen aikaan hyvin usein myös myöhempinä vuosina. Omituisinta lienee, että jossakin vaiheessa koin voimakkaasti, että Pariisi olisi ollut vallankumouksen aikana kotikaupunkini, jossa olin mahdollisesti kokenut kuoleman giljotiinilla. Aloitin jopa aikoinaan kirjoittaa aiheesta, romanttisesta tapaamisesta erään miehen kanssa Pont Neufin sillalla lumisateessa.  Mielikuva oli mahdottoman elävä.

Myöhemmin kahlasin lukemattomia Pariisin historiaa käsitteleviä kirjoja yrittäen löytää tuttuja asioita. Kun olin ensimmäistä kertaa astumassa Pont Neufin sillalle, odotin tunnistamista, jonkinlaista järistystä. Mitään sen kummempaa en tuntenut. Kun opiskelin kansalaisopistossa nelisen vuotta ranskan kieltä 2000-luvun puolivälissä, ainoat sanat,  jotka jotenkin kielessä tuntuivat minusta tutulta olivat järjestysluvut: le premier, le deuxième, le troisième, le quatrième jne. Mutta kyllä nekin olivat vaikeita kuten koko kieli. Loppujen lopuksi luovutin sen kielen kanssa. Olen sitä mieltä, että oppisin kielen vain asumalla vuosikausia Ranskassa.

Sinnehän Katariinakin Pähkinäsaaren linnaan pisti ihmisiä vankeuteen. Tässä saapuminen Nevalta ja ensi kohtaamiseni Pähkinäsaaren kanssa 2005.

Mielikuvitus on mahtava ystävä ja siitä näyttää tulleen ajan kanssa entistä tärkeämpi. Vanhetessamme tajuamme oman rajallisuutemme.  Matkustaminen ei ole halpaa ja muuttaminen toiseen maahan vaatii paljon. Tavalliset turistimatkat eivät ole koskaan olleet minusta riittävän kiehtovia, niissä on oltava jokin oma juttu mukana.

Suomeen olen juuttunut jo kauan sitten. Voin sanoa olevani kiinni turpeessa oikein kunnolla. Historiaa, erityisesti sukujeni talonpoikaista historiaa tutkimalla yritän ottaa sen haltuuni ja tyytyä maalaistytön osaani tässä elämässä. Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä, se on aina tavoitettavissa. Eikä se jokin kuitenkaan estä meitä lähtemästä jos siltä tuntuu. Turpeessa rötköttäminen ei ole siis mikään paha juttu. No, toisaalta tunnun kyllä harhailevan niissä monissa asioissa, mutta se on luonteenvikani.


Niin tai näin, rahvasta on suvuissani aina oltu, talonpoikia. Katariina II Suuren maailmassa liikutaan toisessa maailmassa, joka nyttemmin on vain muisto, mutta muisto, joka elää monissa asioissa. Ranska oli Katariinalle tulipunainen vaate ja vallankumous sai hänet kääntämään maalle kokonaan selkänsä.

Uudempaa aikaa on kirjattu ylös hyvinkin tarkkaan, mutta vanhemman ajan tutkimuksesta en ole vielä täysin perillä ja koen sen selvittämisen mielenkiintoisuuden lisäksi melko hankalaksi.  Luen nimittäin parhaillaan myös aiempaa historian tutkimusta koskien Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.  Teos ”Linnaleirit ja vainovalkeat” perustuu Anssi Mäkisen Oulun yliopistossa tekemään väitöskirjaan.  Se on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuna 2002 ja nappasin sen mukaani syksyn kirjamessuilta, koska se oli ollut jo pitkään ostosluettelossani.  Kirjassa on laaja luettelo muusta aiheeseen ja alueeseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta, joka varmaan johdattaa minua eteenpäin.





keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Toistuvat askareet

Jouluaattona iltapäivällä satoi vettä. Oikein kunnolla. Se sopi erinomaisesti omaan tunnelmaani, kyyneliin, jotka virtasivat vesisateen lailla. En tiedä, miten ihmiset yleensä selviävät elämän vähitellen muuttuessa erilaiseksi. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa, päinvastoin se tarkoittaa oman itsensä todellista kohtaamista ja aidoimman tunteen tavoittamista. Kaikki vanhat rakenteet ovat murtuneet  eikä mikään ole enää koskaan samanlaista kuin ennen.  Tuntuu surulliselta mutta samanaikaisesti ilo virtaa mieleen. Onhan totta, että jäähyväisten jättäminen menneelle on vaikeaa.




Voiko niitä edes kutsua jäähyväisiksi? Elämäni ei muutu mitenkään rajusti. Olen täsmälleen sama ihminen mutten kuitenkaan ole. Muistan kaiken ja palaan moniin omiin omankin elämäni vaiheisiin ja asioihin kirjoittaessani.  Oma prosessini on ollut pitkään meneillään. Olen vauhdittanut sitä itse ajattelemalla asioita rohkeasti, mutta monet tapahtumat, joita olen kohdannut  viime vuosina ovat myös olleet näyttämässä tietä.  Oli ehkä kohtalokasta nimetä se edellinen blogini nimellä ”Polulle kauas”. Oli myös aika erikoista, että se kuvablogi-sivuston loppuessa hävisi . Oli tuskallisen vaikeaa aloittaa uuden kirjoittaminen. ”Unikkopellossa”, kuvaako sen nimi mitenkään tätä vaihetta? Onko nimellä ylipäänsä mitään merkitystä?

On ollut mahdottoman vapauttavaa kohdata maailma uudella tavalla. Meillä jokaisella on oma varjomme, mutta voimme hypätä sen varjon yli valoon.  Joskus tulee epäilyksen hetkiä ja väsymystä ja saattaa kaivata sitä vanhaa.  Joulun aika on uskomaton koetinkivi. Mitä lähemmäksi aattoa tulin, sitä selvemmin tunsin kipupisteeni.  Tiesin kuitenkin, että pystyn ylittämään ne olemalla kärsivällinen. Monta kiitosta on tänäänkin lähtenyt sinne jonnekin. On selvää, että kohtaan edelleen päivittäin hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, ohitanko asian tyynesti ja annan olla.  Ihmisen osa ei ole todellakaan helppo.




Koska tämä on henkilökohtainen (mitä se nyt tarkoittaakaan) blogini, kirjaan tänne väistämättä omia ajatuksiani ja tunteitani, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Olen pahoillani, jos joskus loukkaan sanoillani jotakin lukijaani.  Lukiessani omia blogejani, minua alkoi itseäni häiritä se, että usein melkein piilotan asian runsaiden kuvien sekaan. Tarkoitukseni on tuoda myös runsasta kuva-aineistoani näkyville sen sijaan, että se seisoo albumeissa ja kovalevyjen tiedostoissa. Lukija voi jäädä katsomaan kuvia eikä lue tekstiä. Se on vähän niin kuin jotkut esiintyjät keräävät ympärilleen joukon rekvisiittaa hävittäen oman itsensä puutteet. Esimerkiksi sopisi vaikka vanha mies laulamassa nuorten tyttöjen tanssiessa ympärillä. Toisaalta nykyään taitaa olla enemmän yleistä, että sitä rekvisiittaa on liikaa kaikilla, myös nuorilla ja kauniilla.  Tavaran runsaus on tosin tämän hetken ongelma kaikkialla, ei ainoastaan minulla. Yritän parantaa tapani. Ei enää liikaa kuvia.




Joulujen suhteen olen nyt taisteluni käynyt. Kun sanoin tyttärelleni tänään, että tämä on viimeinen jouluni, en todellakaan tarkoittanut, että en näkisi enää seuraavaa. Sisareni vähän aikaa sitten tiivisti aika hyvin sen, mitä lienen tarkoittanut. Joulut ovat meissä sisäänrakennettuja lapsuudessa luotuja. Toistamme niiden perinteitä ja niihin myöhemmin lisättyjä kaupallisia rönsyjä vuodesta toiseen.  Minullakin irtipyristely on kestänyt lähes kymmenen vuotta.  Pakoon ei pääse minnekään, mutta ei tarvitsekaan.  Se on vähän sama asia kuin monille on alkoholin käyttö, joka ryöpsähtää liian suureksi suurina juhlapäivinä. Senkin olen vierestä kulkijana joutunut kohtaamaan.

Koin eilisen  aatonaattopäivän erityisen raskaana. Soitin ensin pitkän puhelun vanhalle sukulaiselle, koska hänkään ei saanut muiden tavoin minulta tänä vuonna joulukorttia. Olin myös lykännyt viikkokausia menemistä tapaamaan 93-vuotiasta ex-anoppiani, joka asuu läheisessä hoitokodissa. Vaikka joka kerta siellä käytyäni päätän vierailla hänen luonaan useammin, niin sitten kuitenkin aina lykkään sitä.  Nyt ajattelin jopa jättää kokonaan väliin, jollei  intuitio sanoisi, mitä tehdä. Käytän tuota pientä hyvää apulaista nykyään todella ahkerasti apunani ratkaistessani asioita.  Se neuvoi minua hyvin luontevasti oikeaan aikaan lähtemään sinne.  Satoi jälleen vettä, otin mukaani vain suklaarasian ja joulukortin. Kysyin apulaiseltani, josko veisin kukkia, mutta hän ohjasi minut ajamaan ohi kukkakaupan. 

Hoitokodin lähes kaikki parkkipaikat olivat täynnä, sillä muutkin taisivat vierailla samana päivänä. Kurkistin Ainon huoneeseen, joka oli pimeä ja tyhjä. Löysin hänet oleskelutilasta istumassa sohvalla myös siellä hoidossa olevan miehen vieressä. Hän kutsuu miestä Heikiksi viimeisimmän miesystävänsä mukaan. Silitin hänen sileää vaaleaa tukkaansa ja hän kääntyi puoleeni ilahtuen kovin.  Hän ei enää koskaan erehdy nimestäni, kun kysyn sitä. Mutta kaiken muun hän unohtaa melkein heti. Monen monituista kertaa hän puhui kesän tulosta eikä tahtonut uskoa, että on joulu. Joka kerta sen kertoessani, hän pahoitteli, ettei ole ehtinyt valmistella joulua, lahjat ovat ostamatta ja leipomukset tekemättä. Seuraavassa hetkessä hän oli sen taas unohtanut.  Kävimme kahvilla yhdessä.  




Seurustelimme vielä pitkän tovin hänen huoneessaan ja sitten käytävän sohvalla seuraten hymyilevän nuoren naisen siivoamista. Minusta tämä näytti aivan intialaiselta ja piti kysyä, mistä päin maailmaa hän oli. Hän olikin kotoisin Brasiliasta ja aikanaan miehen perässä Suomeen tullut. Loppujen lopuksi  Aino ei tahtonut päästää minua lähtemään, koska hänelle oli vielä jotakin asiaa, asiaa, jota hän ei sitten  koskaan muistanut. 




Olin todella uupunut. Jäin miettimään alitajuisesti tavallaan sitä samaa, millä aloitin tämän postauksen. Koskaan ei voi olla varma mistään. Asiat vaikuttavat, olemme samassa kehässä kaikki, mutta oma suhtautumisemme ja asenteemme ratkaisee. Olen vuosien mittaan palannut yhä uudelleen tähän samaan surulliseen tosiasiaan. Se tuo mieleeni muistoja kaukaisilta vuosilta. Ainon vanhin sisko Anna kuoli joskus 1980-luvulla.  En voi koskaan unohtaa, kun kävimme häntä eräänä kesänä katsomassa Laukaan terveyskeskuksessa. Hän makasi sängyssä pieneksi kutistuneena ja kyseli koko ajan niiden mansikoiden perään, jotka olivat jääneet keittiön pöydälle ja jääkaapin päälle. Naiset eivät pysty kuoleman läheisyydessäkään unohtamaan niitä touhun ja kiireen vuosia, kotoisia askareita, joita he ovat toistaneet vuosikymmeniä. Ne kaikki lukemattomat joulut ja muut juhlat ovat tehneet tehtävänsä. Leipomiset, ruoanlaitot kaikista tärkeimpänä. 





Aloin kesken tämän kirjoituksen etsiä yhtä tiettyä valokuvaa tekstin kuvitukseksi.  Koska jouduin käymään läpi parikin valokuvalaatikkoa, kohtasin siinä sivussa paljon asioita, jotka vain lisäsivät haikeuttani.  Mennyt aika ei palaa koskaan, emme voi muistaa kaikkea, emme voi korjata virheitä, joita olemme tehneet. Paluuta ei ole. Valokuvat ovat tallella ja kertovat väläyksiä onnellisista hetkistä. Skannailin tovin satunnaisia kuvia, mikä urakka tuntuu välillä toivottomalta ja loputtomalta. Minun on ehkä opittava pois kuvistani, papereistani ja kirjoistani. Ruokajutut olen jo jättänyt taakseni, vaikka täytyy sanoa, että kyllä se graavaamani lohi maistui hyvälle.

Elämä on oppimista ja oppimista. Olemmekohan koskaan täysin valmiita?



perjantai 20. joulukuuta 2013

Rinnastaa ja verrata

Mietin tässä, kirjoitanko tänään ostoslistastani 17.11.2007 kello 15:22 vai  marras-joulukuusta 1939 Kuolemajärven pääpuolustuslinjalla Karjalan kannaksella. Valinta näiden kahden aiheen välillä kuulostaa aika kornilta, joku voi pitää mauttomana rinnastaa hyvinvointia pursuavan ajan ostoslistaa ja talvisodan aikaa. Elän sen verran omituista aikaa, että sallin jonkinlaisen hulluuden itselleni. Se on kuin kävelisi tuntemattomassa maastossa ja etsisi vinkkiä löytääkseen kotiin tai johonkin ennalta tuttuun paikkaan. Eikä sitten kuitenkaan löydä.

Oma ensi kohtaamiseni Summan taistelupaikkojen kanssa tapahtui kesällä 2005 kun osallistuin sisareni Heljän kanssa Karjalaan suuntautuvalle matkalle, Mannerheimin jalanjäljillä Pietarissa. Matkanjohtajana oli evl Ilmari Hakala. Hänen vaimonsa Leena Hakala esitti lumipukuista runoa lausuvaa sotilasta. Tässä Summassa.
Kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa selvittää asioita itselleni. Onhan sen muoto pikkuhiljaa muuttunut ja laajentunut ja olen nyt valmis aloittamaan seuraavan vaiheen. Suosittelen kirjoittamista kaikille muillekin. Aloitus voi olla vaikeata, jollei ole aiemmin harrastanut kirjoittamista. On hyvä aloittaa kirjoittamalla joka päivä jotakin, tajunnanvirtaa, päivän tapahtumia. Ensin voisi kirjoittaa itselleen.  Toisaalta voisi vaikka kirjoittaa blogia,jos vain malttaa opetella.  Facebook ei ole oikein sopiva kirjoitusalustaksi tai miksei? Olen joskus ajatellut oman sivun perustamista sinne, sellaisen, joita siellä on vaikka kuinka paljon, josta voi tykätä ja joihin ylläpitäjän laittamat kuvat ja tekstit sitten tulevat ja tavoittavat tykkääjän uutisvirran joukossa. Mutta mikä minä olen neuvomaan?

Kun sitten Kannaksen Mannerheim-linjan valitettavan lyhyen tutustumisen jälkeen jatkoimme Pietariin ja sieltä risteilylle Syvärille ja Valamoon, laivalla oli mahdollisuus palata Kannakselle, kun osallistujat saattoivat alkaa kirjoittaa  runoja professori Paavo Liskin järjestämään kilpailuun. Muiden yllytyksestä minäkin sutaisin yllä olevan runon ja sijoituin sijoille 4 - 8. Kilpailuun osallistui noin 200 runoa. Summan maan päältä kadonnut kylä oli tehnyt minuun vaikutuksen, joka ei ole vieläkään lakannut.
En ole ehtinyt paljon lukea muiden blogeja, vaikka haluaisin. Mieluummin sitten luen jotakin kirjaa. Hävitin tässä päivänä muutamana jo kymmenisen vuotta  kotityöpäiväkirjavihkoja ja jonkun välistä oli lattialle tippunut tuo ostoslista, jonka toiselle puolelle olin kirjoittanut kivennäisvesien hintoja. Miksiköhän?

Sota-ajan kirjoja on koko ajan lukulistallani. En syksyllä 2012 jostakin syystä pystynyt osallistumaan Helsingin Kuolemajärvikerhon mukana vierailuun Santahaminassa, jossa illan aiheena oli nk. Ässä-rykmentti. Tämä rykmentti perustettiin Helsingissä talvisodan alla muiden rykmenttien ja joukkojen ohella Jalkaväkirykmentti 11:n nimellä, mutta sitä kutsutaan yleisesti Ässä-rykmentiksi.  Nimi oli saanut alkunsa rykmentin peitenimeksi suunnitellusta S-kirjaimesta. Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, mistä S-kirjain tulee. Rykmentin miehet yhdistivät S-kirjaimen korttipakan ässään. (Lähde: Harinen, Lindgren, Nordberg. Talvisodan Ässä-rykmentti. WSOY. 2010) Kaiken kaikkiaan joukot olivat pääosin stadilaisia miehiä, reserviläisiä, jotka Suomen Valkoinen Kaarti oli kouluttanut ennen vuotta 1939. Joukot kuljetettiin lokakuun puolenvälin jälkeen Viipurin kautta Kuolemajärven Hatjalahden kylään nk. Hatjalahden lohkolle, joka oli osa pääpuolustuslinjaa. He majoittuivat osin kyläläisten koteihin.

Emme päässet suomalaisten pystyttämälle Summan muistomerkille silloin 28.6.2005. Tosin myöhemmin siellä on muutaman kerran tullut käytyä.
Samanaikaisesti koko Kuolemajärvi oli täynnä sotilaita. Kuolemajärven historia (Kuolemajärvi-säätiö.1957) kertoo, että YH:n eli ylimääräisten kertausharjoitusten alkaessa lokakuun 6 päivänä, alkoivat talot täyttyä. Koulut otettiin sotilasviranomaisten käyttöön. Kaikki Mannerheimlinjan varrella olevat kylät ja talot olivat tupaten täynnä asepalvelukseen kutsuttuja sotilaita. Paikkakunnan lotat oli myös kutsuttu maanpuolustuksen palvelukseen ja kunnan alueella oli 21 kanttiinia.


Kuolemajärven historian sivulla 630 mainitaan sisäministeri Kekkosen puhuneen radiossa 10.10.1939. Ilmeisesti puhe vaikutti niin, että jotkut perheet lähtivät alueelta pois. Ässärykmentistä kertoma kirja kertoo, että Paasikiven Moskovan vierailun aikainen tilanne oli niin jännittynyt, että rajaseutujen asukkaille jaettiin ilmaiseksi matkalippuja, jotta he voisivat siirtyä lännemmäksi (s. 120). Viikkoa myöhemmin asukkaita jopa pakotettiin muuttamaan. Mutta kun tilanne junnasi paikoillaan, jo evakkoon lähteneet alkoivat palata takaisin. Valtioneuvosto ei halunnut lietsoa enempää sotahysteriaa vaan antoi näin tapahtua. Saan sen kuvan, että paikoitellen vallitsi täydellinen kaaos.

Tämä kuva palkintojen jakotilaisuudesta oli Karjala-lehdessä runojen  kera 18.8.2005.
Koska pääpuolustuslinja kulki halki Kuolemajärven, etsin lukemastani erityisesti sen kyliä koskevia mainintoja. Sotateknisiä kysymyksiä on käsitelty sodasta lähtien, mutta usein niissä ei kerrota paljon mitään ihmisistä, jotka asuivat sotatoimialueella. Yksittäisiä muistoja on myös kerätty ja tallennettu moniin paikkoihin, kirjoihin ja lehtiin. Usein ne ovat äärimmäisen tunteellisia eivätkä tarjoa paljoakaan tietoa.  Kun kirjoitan, yritän siis samanaikaisesti yhdistää tietoja eri lähteistä.  Koska en ole tekemässä mitään tutkimusta, en juutu lähteisiin muuten kuin teoskohtaisesti. Se voi olla virhe, jos haluan jatkossa kirjoittaa täsmällisemmin. Tällä hetkellä olen vasta muodostamassa kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Yritän valita asioita, jotka koskettivat yksittäisiä ihmisiä, kaikkia niitä, jotka kohtasivat nämä asiat kukin omalla tavallaan.  Lopputulos on varmaan yllätys minulle itsellenikin. Jos sellaiseen onnistun pääsemään.

Isäni sodan aikaisten kuvien paikkojen ja ajan selvittäminen on vaikeata. Tämä kuva lienee juuri noilta talvisodan ajoilta. Koska hän vasta joulukuussa 1939 aloitti varusmieskoulutuksen, hän ei käsittääkseni osallistunut talvisodan taisteluihin. Isäni pelleilee ilmeellään vasemmalla.
Oman sukuni paikat olivat kaikki hyvin lähellä pääpuolustuslinjaa.  Edellä mainitsemassani Talvisodan Ässrykmentin historiaa kuvaavassa teoksessa tapaan sodan alussa aktiiviupseeri, kapteeni Wolf Halstin, joka toimi tuossa vaiheessa Summan suunnasta vastanneen 5.D:n huoltopäällikkönä. Summa oli suuri Kuolemajärven kylä, jonka talvisota hävitti kokonaan maan päältä.  Onneksi Halsti kirjoitti päiväkirjaa tuosta YH:n ajasta kylän liepeillä.  Päiväkirjat ovat saaneen julkaisuluvan vasta myöhemmin 1970-luvulla, koska ne ovat olleet liian avoimia ja kriittisiä.  Summan kylästäkin oli lähtenyt aiemmin osa väestöstä muualle, mutta Halstin kertomuksessa vilahtaa aiemmin poislähtenyttä noin 40 naista ja lasta, jotka palaavat juuri sodan puhjetessa. Lisää kaaosta. Ja minulle kirjastoreissu.

Pietari. Tsarskoje Selo. 29.6.2005. Pietarin  alueen vanha historia ennen Pietari Suurta vetää minua puoleensa.  Toki kaikki myöhemminkin tuleva. Mikä loisto ja rikkaus sittemmin köyhän Karjalan vieressä! On kiva kuvata muita valokuvaajia. Paheitani.
Kuolemajärven historia kertoo seuraavaa: Kuolemajärvellä väestön siirtomääräys annettiin Kuolemajärven itäisiin kyliin marraskuun 30 päivänä, puolustuslinjan länsipuolella oleviin kyliin joulukuun 1 päivänä ja Summalle, Huumolaan ja Kämärälle joulukuun 3 päivänä. Sen sisältö oli kaikille samanlainen. Mukaan sai ottaa kahden tai kolmen päivän muonan ja sellaisen paketin, jonka saattoi helposti käsissään kantaa. Valvojat olivat määräyksien valvomisessa hyvin tarkkoja, toinen paketti otettiin pois, jos sellaisen oli mukaansa ottanut. Pioneerit olivat jo 30 päivänä kierrelleet puolustuslinjan idänpuoleisissa kylissä talo talolta käskien asukkaiden varustaa talonsa ja muut rakennuksensa sytykkeillä ennen kuin lähtivät pakomatkalle.

Voimme vain kuvitella, miltä tämä kaikki tuntui eri perheenjäsenten mielessä. Kotieläimet jouduttiin suurelta osin jättämään.  Joulu oli tulossa ja sen kaikki karjalaiset joutuivat viettämään kuka missäkin muiden ihmisten armeliaisuuden varassa.

Terijoella vietimme yön ja siinä ehti iltakävelylle rannalle.
Summa, Hatjalahti, Karjalainen, Seivästö.  Olen ollut koukussa isäni historiaan, olen yrittänyt selvittää tuolloin Koivistolle muuttaneen äitini sodan aikaa. Nyt olen kaiken keskiössä, siihen, miksi ja miten äitini suuri suku joutui aloittamaan irtautumisensa vuosisataisesta isänmaastaan. Kirjoitukseeni pääsee vain pieni väläys pohtimistani asioista. Tästä lyhyestä tekstistä aukenee monta mielenkiintoista polkua, joita seurata. Ja niitähän tässä vuoden mittaan on löytynyt koko loppuelämäkseni.

Oma jouluni, vaikken sitä sen kummemmin juhlista, on edeltävään nähden aivan liian runsas, kun asetan sen rinnalle evakkoon lähteneiden, sotilaiden ja lottien joulun 1939.   Minun ostolistani marraskuussa 2007 sisälsi hedelmiä, jälkiuunileipää, kauraleipää, juustoa, maitoa, rasvaa, leivonnaisia, lakritsia ja maapähkinöitä lemmikeille sekä muuta tavaraa kuten miesten sukkia, printterin värikasetin, hammasharjan ja kasvovoiteen. Tuollakin tavaramäärällä olisi sen ajan perhe voinut hyvin viettää joulun lähes yltäkylläisyydessä. 

Jossakin Syvärin varrella 20.6.2005. Seuraavana päivänä olimme Valamossa, mutta se on jo toinen juttu.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Vanha eksistentialisti

On se vaan omituista, että minun aina jossakin vaiheessa pitää palata miettimään ihmiselämän peruskysymyksiä, vaikka kuinka haluaisin syventyä ihmisen elämän historiaan. Ettei vaan unohtuisi. Aamulla herätessäni mieleeni tulivat taas kerran ne vaikeudet, joita edessäni on. Kaikki tavarat on pakattava ja sijoitettava jonnekin, osaanko valita, mikä on tärkeätä, mitä voin vain heittää pois. Kävellessäni postilaatikolle lehtiä hakemaan, ajattelin jo taas, että kaikkihan, aivan kaikki sellainen ei merkitse mitään vain minulla itselläni on merkitystä. Miten suhtaudun itseeni, muihin ja tähän maailmaan.  Vaikka minut heitettäisiin alastomana toiselle puolelle maailmaa, minä yksin riitän. Kaikki tarpeellinen on mukana.  Olen ollut näiden asioiden äärellä aiemminkin, kirjoittanut niistä. Miksi se on nyt taas ajankohtaista. Minähän tiedän sen, ei sitä tarvitse korostaa tällaisilla vaikeuksilla. Vai tarvitseeko?

Milo yritti tänään viedä  ensin kamerani ja tässä kännykkäni ja alkoi syödä kissakirjaa. Mukava Annan seuralainen ja  riehaantui vierailustani.


Sitten luin aamun Hesarista erään kolumnin (Matti Mäkelä. Tarkka joulu.) ja ajattelin herran jestas sentään. Tässähän se on. Auta armias, näinhän suuri osa kanssakulkijoistani ajattelee. Kaiken pitää mennä totutun suunnitelman mukaan, muuten elämä on täysin sekaisin. Huomaan usein hiukan hermostuvani kanssaihmisteni mahdotonta järjestyksen vaatimusta, kronologisuuden ihannetta ja tulevaisuuden ennakointia. Niinhän minäkin ajattelin joskus kauan sitten. Niin, vaikka mielessäni jo silloin kapinoin ja sitä myöhemmin hermostuin. Nyt pidän suuni kiinni. Paitsi täällä, kun kirjoitan. Ei ole pakko lukea, jos tekee pahaa ja inhottaa.


Vaatimustasomme on korkea, poikkeamia reitiltä ei sallita. Ihmisiä arvostetaan sen mukaan, mitä he omistavat ja mitä he ovat koulutukseltaan ja ammatiltaan. Vanhat ihmiset putoavat jossakin ihmisten kehittämässä arvoasteikossa alas, jollei heillä ole muuten kerättyä statusta. Kyllähän te sen tiedätte, olen huono kirjoittamaan aiheesta, koska aikanaan pikku hiljaa pudottauduin ulkopuolelle. Enkä jaksa enkä edes osaa sitä selittää, se on niitä asioita, jotka voi tajuta vain intuition avulla. Olen luopunut egostani jo vuosia sitten. Se oli harjoittelun tulos, mutta selvää on, että siitä ei toki voi luopua ihan kokonaan pystyäkseen elämään ihmisten keskellä. Se on paradoksi kaikkien niiden muiden paradoksien keskellä. Siinä kaikki vastakohtaisuudet ovat lähes toistensa vieressä ja vaikeasti erotettavissa. Enkä missään nimessä pidä itseäni muita parempana. Jokaisen on etsittävä se oma tiensä, jota pitkin tarpoa kohti kuolemaa.

Vottokorin vastaanottaminen.

Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa tästä syvemmälle porautuen, mutta niinhän minulle aina käy alkaessani kirjoittaa. Eilinen päivä oli niin raju, että tuskin ehdin hengähtää ennen iltaa.  Edellisenä iltana sain tiedon, että kodinhoitohuoneeseen tultaisiin tekemään purkutyötä eli poraamaan reikiä, jotta löydettäisiin vuotanut putki. Soittaja pyysi myös siirtämään irtaimiston pois huoneesta. Olin ollut iltapäivällä viettämässä Nordean Seniorikerho Evergreenin joulujuhlaa ravintola Kaisaniemessä ja olin juuri yllättäen voittanut arvonnassa kaikkien osallistujien kesken arvotun herkkukorin. Raahasin korin tihkusateessa halki Helsingin autolleni ja mietin, mitä jaksaisin vielä kotona tehdä. Olihan siinä hommaa, käydä kaikki kymmenen plus kaappia ja laatikkoa läpi ja pakata tavarat laatikoihin ja koreihin ja viedä autotalliin tai varastohuoneeseen tai siirtää toisiin huoneisiin. Päätin jättää liinavaatekomeron tyhjentämisen aamuun. Olohuoneen seinältä toiselta puolelta otin kaikki taulut pois. Oletin, että seinää rikottaisiin siinäkin. Onneksi tämä ei sattunut kaksi vuotta sitten, kun en olisi pystynyt tekemään käsilläni mitään.  Nyt olin ihmeissäni, että sain kaiken ripeästi tehtyä. Lämmin sää on myös tukenani. Kiitos.

Tyhjennetty kodinhoitohuone, nuo kolme korkeaa komerokaappia myös.

Kaksi työmiestä, samat, jotka purkivat tapahtumaketjun alkuvaiheessa ensimmäiset seinät vaatehuoneesta ja olohuoneesta ja rakensivat siihen muovisen hökötyksen suojaksi, tulivat sitten aamuvarhain. He irrottivat kaappeja, tasoja ja siirsivät pesukoneen keittiöön. Sen jälkeen he porasivat lattian auki lattiakaivon takapuolelta ja pyysivät minua tarvittaessa juoksemaan autotalliin katkaisemaan veden, jos sattuisivat poraamaan vesiputkeen.  Onneksi niin ei käynyt, vaikka juoksinkin useaan otteeseen sitten myöhemmin muista syistä sulkemassa veden ja avaamassa. Reikä löytyi kylmävesiputkesta juuri siinä kohdassa, jonka miehet olivat poranneet auki. Minulle se oli ihme, mutta eräs aiempi paikalla mittaaja oli sen aika tarkkaan paikallistanut, joten pojat tiesivät, mistä aloittaa.

Työ tekeillä.


Reiän paikkaaminen ei ollut helppoa, koska tarvittavaa kumia ei ollut mukana. Luovutin heille yhden hiirimatoistani, josta kumipala leikattiin. Vuoto suorassa putkessa saatiin helposti tukittua. Vaikeuksia tuotti sitten pesukoneen takaisin paikalleen kytkeminen. Kylmävesiliitäntä tihkui, vaikka mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Useiden yritysten jälkeen miehet luovuttivat ja lupasivat ilmoittaa pomolleen, jotta tämä hankkisi putkimiehen liitännän tekemään. Putkimies kävikin sitten melko pian  ja sai asian nopeasti hoidettua.

Mutta ei siinä kaikki.  Siinä vähän ennen putkimiestä tyttärentyttäreni Anna saapui Milo-kissan kanssa tervehtimään ja tämän lähdettyä näytin hänelle vuotokohtaa. Kappas vaan, se tihkui taas. Ei muuta kuin soitto miehelle, jonka kanssa edellisenä iltana oli työmiesten tulosta sovittu. Hän sattui olemaan lähistöllä ja tuli itse käymään toisen miehen kanssa ja pian reikä oli tukittu uudelleen. Sain häneltä kynän, jossa on hänen puhelinnumeronsa. Jossakin vaiheessa taisin jollekin täällä käyneistä miehistä valittaa, että asiakkaan olisi hyvä tällaisessa tapauksessa saada lista yhteyshenkilöistä. Pää on pyörällään muutenkin.


Sisareni Heljän ottama kuva minusta itsenäisyyspäivänä Rengon kirkon edustalla. Ehkä joulun aikana ehdin palata tutkimuksiini.

Joskus elämä on ennalta arvaamatonta. En ole ainoa enkä viimeinen, joka kohtaa vaikeuksia. Kun olen kertonut tästä minua nyt kohdanneesta muille, erityisesti niille, joita asia tavalla tai toisella koskee, olen joutunut hillitsemään kysymyksiä tulevaisuudesta. On nimittäin yleistä, että ihmiset ensimmäiseksi esittävät kysymyksiä, mitä aion tehdä. En pysty kertomaan enkä edes halua. Minua auttaa ehkä se, että olen viime vuosien aikana joutunut hyväksymään sen, että en voi millään tavalla muuten suunnitella tulevaisuuttani kuin ottamalla tulevat asiat rauhallisesti ja yksi kerrallaan vastaan.

On se vaan kivaa, kun minulla on ollut naisnokikolari ja nyt oli myös naiskatsastaja. Nopea toimitus, yksi lamppu palanut, mutta muuten kirkkaasti läpi.

Ajattelemme miten tahansa, niin ihminen on yksin ja selviää siitä huolimatta. On täysin inhimillistä välillä kauhistella kohtaloaan kuten minulle usein käy herätessäni pitkiltä yöuniltani.  On toisarvoista loppujen lopuksi sekin, mihin kaikki paperini, valokuvani ja kirjani joutuvat. Sitähän minulle yritetään kertoa. Ihminen yksin riittää, kaikki muu on välikappaleita kuten nuo tärkeänä pitämäni asiat minulle.  Elämämme varrella keräämämme tavarat ovat vain lisäämässä painolastiamme. Jokaisen on käytävä nämä taistelut itsensä kanssa.


Nyt on palattava ihmisten ilmoille. Anna kutsui syömään kotiinsa, Sitten käytän likaisen autoni katsastuksessa ja menen kirjastoon selvittämään, etten voikaan palauttaa yhtä kirjaa, kun olen ihmeekseni hävittänyt sen. Samalla reisulla vien vanhan printterin ja skannerin hävitettäväksi. Samalla mietin, mitä kuvia liitän tähän juttuun ennen julkaisua. Mutta useinhan asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.

Milo olisi eilen mielellään avannut herkkukorini.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Oma koti kullan kallis

Kotiin on vuosien myötä kerääntynyt kaikenlaista pikkutavaraa. Minun osaltani kaiken sellaisen hankkiminen lukuun ottamatta postikortteja päättyi jo aikoja sitten. Vielä 2007 tuli Kreetalta mukaan pieniä ruukkuja ja kipsinen taulu. Siinä vaiheessa olin jo melkein pudonnut pois tämän päivän markkinoilta. Kiersimme tavalliset matkamuistomyymälät kauempaa ja etsimme jotakin ainutlaatuisempaa. Sellainen tavara oli yleensä takahuoneessa tai tiskin alla. Kun kävin Turkin Efesoksessa viimeksi syksyllä 2008 menin varta vasten kysymään matkamuistokojusta, olisiko heillä jotakin muuta kirjallisuutta kuin esillä olevaa turistitavaraa. Löytyihän sitten kirja, jonka kelpuutin.  Kirjoihin sorrun siis edelleen, mutta yritän harkita niiden ostamista kahteen kertaan.

Taulun takana lukee The "Ladies in blue". Fresco from Knossos, Crete. Herakleion Museum. About 1500. Hand made in Creece. The Cantaur.
Tässä kuvasin Helmiä  ja myyjää eräässä Iraklionin matkamuistomyymälässä. Pöydällä näköjään muistikirjani ja lompakkoni. Olisikohan taulu ostettu juuri täältä? Nuori mies innostui sitten oikein kovasti, kun aloin tehdä kysymyksiä Kreetan ja Kreikan ikivanhaan historiaan liittyen. Siinä sitten piirreltiin pakkauspaperille kaikenlaista ja tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että sieltä mekin olemme aikanaan pohjoiseen tulleet! Nuori mies oli opiskellut arkeologiaa Italiassa ja muistaakseni löytänyt sieltä vaimon ja olivat tulleet hänen kotipaikalleen takaisin.
Tämän kirjoituksen otsikko lähti liikkeelle sellaisesta oveen laitettavasta esineestä, jossa lukee ”Oma koti kullan kallis”. Minulla on ehkä edelleen sellainen, jollen ole antanut sitä pois. Muistan ainakin yrittäneeni tyrkyttää sitä tyttärelleni ja ehkä myös hänen tyttärelleen. Se saattaa juuri nyt olla laatikoissa, jotka odottavat seuraavaa kirpputoria. Kirjoitukseni juuret ovat syvemmällä ja ovat nyt erityisen ajankohtaisia.

Tein näyttelyn jälkeen pienen kirjan aiheeseen liittyen.
Turussa käydessäni keskustelin aiheesta kaksi kertaa kotinsa jättäneiden naisten kanssa.  Muistelin siinä yhteydessä  myös aikoinaan pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme yhteisnäyttelyt. Erityisesti tammikuussa 2007 Helsingin Karjalatalolla oleva näyttelymme, jonka nimeksi keksimme ”Kotia etsimässä”, pisti minut kovasti miettimään tätä teemaa. Tavallaan jopa tuo näyttelyn nimi oli meitä yhdistämässä.

Helmi oli pikkutyttönä joutunut kaksi kertaa jättämään kotinsa.  Hän oli kauniina kesäpäivänä ennen sotia nähnyt kotirannassaan näyn, jota oli vaikea selittää aikuisille.  Helmin perhe asui Johanneksen Kukkolan kylässä, joka sijaitsee meren ranta-alueella Viipurin ja Koiviston välissä. Itse asiassa viime kesänä en bussilla ohi ajaessamme voinut olla ajattelematta Helmiä ja maisemaa merelle. Helmi oli myöhemmin kotipaikallaan käydessään käynyt kuvaamassa samaa näkymää, joka jätti alle kouluikäisen lapsen mieleen sellaisen vaikutuksen, että sitä ei sen jälkeen ole pyyhitty mielestä pois. Voi vain kuvitella, mitä vanhemmat ajattelivat silloin, kun lapsikaan ei näkyä ymmärtänyt. Linna taivaalla.






























On niin, että elämä on täynnä ihmeitä, joita emme pysty eikä tarvitse selittää. Olen itse jälleen kerran
tuntemattoman edessä. Kun lapsena, nuorena ja vielä myöhemmin aikuisena jouduin hyppäämään tuntemattomaan, minulla oli aina jokin turva. Suurin turva lapsille, nuorille ja vielä nuorille aikuisillekin, ovat omat vanhemmat. Usein se turva on enemmän henkistä laatua, tietoa siitä, että ei ole yksin. Kun iäkkäänä joudumme vastaaviin tilanteisiin, samankaltainen turva puuttuu. Joku voi tähän sanoa, että onhan meillä sisarukset ja ystävät.  Se ei ole aivan sama asia.


Kuuntelin viikolla erään vanhemman naisen kertomusta joulusta 1939, jonka he viettivät Viipurin lähistöllä. Yli 10-vuotiaan tyttö muistaa asiat hyvin elävinä. Hän muisti tarkalleen kaikki paikalla olleet henkilöt ja perheen istumassa pimennetyssä keittiössä kynttilän valossa. He lähtivät kotoaan evakkoon vasta 22.2.1940.  Siinä hänen kertoessaan tunnelmistaan ja erityisesti nyt jälkeenpäin ajatellessani tätä ja muita kohtaamisia ja kertomuksia ymmärrän vahvasti, kuinka meillä on vielä monta kertomusta kirjaamatta. Huomaan, että naisten äänet eivät ole vielä tulleet riittävästi kuuluviin. Miltä lapsista on tuntunut, kun koti on jouduttu jättämään? Olemme monissa tilanteissa käsitelleet runsaasti sotateknisiä kysymyksiä kuten sodan kulkua. Kun sotapäiväkirjat tulivat esille Kansallisarkiston kokoelmiin digitaalisena versiona, on tullut mahdolliseksi seurata oman sukunsa sotilaiden tietä kunhan tarkat tiedot komppaniasta ovat selvillä.

Näyttelyiden yhteydessä oli todella mukava tavata myös sukulaisia. Tässä olen serkkuni Annelin kanssa. Takana hänen poikansa ja miehensä.
Kaikki lapset eivät ehkä ole niin kiinnostuneita kirjaamaan omien vanhempiensa muistoja. Heitä kyllä koko ajan pyydetään kirjoittamaan omat muistelmansa, mutta harva saa mitään aikaiseksi ilman ulkopuolista apua.  Kuten useat vanhemmat ihmiset ovat minulle kertyneet, muistot vain tarkentuvat vuosien myötä. Olen tuntenut tässäkin asiassa olevani melkein tulilinjalla, koska minulle tullaan kertomaan paljon asioita. En pysty niitä aina saman tien kirjaamaan enkä ehdi kaikkia koskaan haastattelemaan, vaikka kuinka haluaisin. Ostin vuosia sitten pienen äänityslaitteen, joka kulkee mukanani.  Tilanteet eivät vain ole sellaisia, että haastattelu onnistuisi, koska ne vaativat rauhallisen ympäristön ja useita istuntoja. Haastattelijan on osattava myös esittää kysymyksiä ja tunnettava aihetta jonkin verran. Pelkkä kirjaaminen toki myös riittää, koska aukkokohtia voi myöhemmin täydentää. Näin tein äitiäni haastatellessa. Haastattelujen purkaminen on myös jossakin vaiheessa tehtävä, se vie aikaa. Uudet tietokonelaitteet muuttavat tilanteita, tarvitaan uusia ajureita, jotta laitteesta saadaan aineisto siirrettyä. Aiemmat sukupolvet ja heidän jälkeläisensä ovat tehneet ihailtavan paljon työtä tallentaessaan muistoja kirjoihin ja lehtiin. Minun ikäpolveni taitaa olla niitä viimeisiä tallentajia, ainakin sen suhteen, mitä tulee autenttisuuden tavoittamiseen aikakauden kokeneiden henkilöiden kautta.

Kuolemajärven Seivästön Tammikon vanhin Alma Heliö kuoli  11.12.2013.  Hän oli syntynyt siellä 20.10.1921. Kuvassa hän on  tyttärensä Hilkan kanssa kesällä 2006 suunnilleen oman kotinsa paikoilla. Sitähän se ikivanhan tammen kuoleminen ennusti.
Menin kyllä koti-aiheesta liian kauas, mutta hyvästä syystä. Tämän päivän elämä on mahdottoman pinnallista ja materiaan kiinnittynyttä. On hyvä huomioida sellaisetkin asiat, myönnän.  Koti on naisen aluetta ja sisältää monia meille tärkeitä asioita sen henkisen puolen lisäksi.  Karjalasta evakkoon lähdöt liittyvät naisen elämään ja ympäristöön todella vahvasti. Lapsena enkä nuorena en ymmärtänyt, kuinka suuresta asiasta oli kysymys. Parhaassa iässä olevat naiset lapsilauman kanssa joutuivat lähtemään ja jättämään lähes kaiken taakseen. Sota mullisti kaikkien elämän täydellisesti.

Tammikuussa 2007 jouduimme siis äskettäin löytämäni pikkuserkkuni kanssa jo kolmanteen yhteiseen näyttelyymme.  Nyt ihmettelen, mikä ihme pilvi meitä noina vuosina kannatteli, että pystyimme hoitamaan nuo näyttelyt ja niitä seuraavat. Haaveilemme vieläkin vastavasta toiminnasta, mutta… Omalla kohdallani itsekritiikki kasvoi liian vahvaksi, jotta olisin enää kehdannut näyttää valokuviani näyttelyissä. Muut asiat nousivat myös pinnalle, mutta aina voi unelmoida.

Meille kaikille ei myöskään ole suotu kiinnittymistä yhteen paikkaan, vaikka kuinka yritämme. Kirjoitin näyttelymme ”esipuheessa” siitä, kuinka aluksi näyttelyn nimi ”Kotia etsimässä” kuvasi sitä etsintää, kun Helmin kanssa edellisenä kesänä olimme yrittäneet löytää vanhempiemme syntymäkodin paikan.  Helmi oli joutunut lähtemään omasta syntymäkodistaan sieltä Johanneksesta, mutta hänen isänsä oli syntynyt Kuolemajärven Tammikossa kuten äitini.  Minä olin joutunut jättämään oman lapsuuden kotini, sen polut ja mansikka-ahot. Ymmärsin tuolloin, että olin vihdoin irtautumassa kaikista fyysisistä kodeistani. Jatkossa kotini olisi tämä maailma ja minä yhdessä.


Siinä vaiheessa olin kuitenkin kiintynyt omaan asumispaikkaani, tähän kotiini, jossa istun vielä tätä kirjoittamassa. Halusin tehdä tästä itselleni kiinnekohdan jäädessäni eläkkeelle.  Ennen omien taistelujeni alkamista en ymmärtänyt, kun raaka asianajajani sanoi minulle puhuessani kodista, että se on vain asunto, sillä ei ole merkitystä.  Ihmisellä on kova pää ja kaikkina aikoina emme ole valmiita suureen muutokseen. Karjalaiset joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa. Nyt saanen karvaimman kautta kokea heidän kohtalonsa hypätessäni tuntemattomaan. Omituista kyllä, olen ihmeen rauhallinen. Olen löytänyt turvan itsessäni.

Kevennys ja paluu nykyhetkeen.  Veljekset Arttu ja Alex eilen pitämässä hauskaa.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Katkelmallista elämää

Yritän pysytellä rauhallisena, mutta aina välillä löydän itseni penkomasta papereitani, valokuviani ja kirjojani. Ikään kuin epätoivoisena yritän pitää niistä kiinni, viimeisistä, jotka haluan lähelleni. Sitten kun joudun evakkoon. Ihmisellä on paha tapa elää tapahtumia etukäteen ja kuvitella kauheuksia. Niin se ei mene. Jos tuntee ja tietää elämäni viime vuosien taustan, niin sitähän se ollut, kuvittelua ja ikävien asioiden kohtaamista. Elämä on ollut kuin tuo myrsky tai kova tuuli, joka on koko viime yön ulisi, kolisteli ja riehui ulkona.




Syksyllä ja talvella 2011 oli myös usein myrskyistä. Silloin pihan iso jalava kaatui osittain kahteen kertaan. Toisen kerran olin poissa kaukana ja saapuessani ihmettelin pilkottua puuta pihalla ja ojassa aidan ulkopuolella. Palokunta oli kuulemma käynyt paikalla siirtämässä ja pilkkomassa puun oksan ojaan, kun lähes puolet puusta oli pohjoisessa ollessani kaatunut tielle. Pilkoin ja raahasin itkien puun oksia. Olkapääni ja käteni olivat alkaneet kipeytyä.  Sen jälkeen kaikkina tuulisina öinä pelkäsin puun kaatuvan ja tulevan makuuhuoneeni ikkunasta sisään. Lisää puuta kaatui sitten joulun aikaan myrskyissä. Olin siinä vaiheessa jo täysin kykenemätön nostamaan käsilläni mitään. Tyttäreni miehineen tuli keväällä kaatamaan loput puusta.  Kaunis korkea heleänvihreä jalava on nykyään korkeana kantona ja tukena viiniköynnökselle, joka sen jälkeen joka vuosi onkin tehnyt pienen sadon.




Näen elämäni tapahtumissa omituista kohtalonomaisuutta, jota joku toinen saattaisi kutsua naurettavaksi höperyydeksi. Vaikkapa  se sitä olisikin?  Tosiasia kuitenkin on, että tunnen oman kasvutarinani ja korvani ovat herkentyneet mitä vanhemmaksi olen kasvanut.  Tunnen minua ympäröivän maailman voiman ja olen enemmän yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Tuntuu hassulta kirjoittaa se tähän, mutta samanlainen yhteys meillä kaikilla on, kunhan vaan maltamme kuunnella intuitiotamme.  On paljon asioita, jotka yrittävät estää sitä.  Tiedän omat kipukohtani, joita koetellaan erityisesti nyt näinä päivinä kuten on koeteltu pitkään menneinä vuosina.  On omituista, miten lähellä minua kaiken sen tajuaminen on viime päivinä ollut. Kiitän siitä ja myös koettelusta joka päivä.


Tuuli lennättää taivaalla ihania valoisia pilviä, joita seuraan katseellani ja kamerallani. Ihmiset valmistautuvat joulunviettoon. Minulta jää tänä vuonna jopa joulukortit kirjoittamatta, vaikka ne ovat tuossa pöydällä jo pitkään odottaneet.  Postimerkitkin hankin.  Olen hukannut jopa osoiteluettelon postikorttilaatikon päältä ikään kuin tarkoituksella. Tämä kaikki kertoo minulle vain, että lakkaa huolehtimasta, kaikki järjestyy. Merja unelmoija katselee vain pilviä ja hoitaa jokaisen asian sitä mukaa kun se eteen tulee tai kun sen aika on. Toiveeni, että voisin jättää joulun väliin, on sekin nyt salaperäisellä tavalla toteutunut. Joku saattaa muistaa joulut, jolloin maksalaatikkoon oli pistetty kynttilä tai kun pakenin Leville. Lopulta huomasin, että pakeneminen ei auta.



Aina välillä on toki lähdettävä maailmalle. Vietin juuri pari päivää Turussa, tulevaisuuden suunnitteluasioilla, mutta myös sirpaleserkkujeni Toinin ja Eilan seurassa. Monta tarinaa jatkuu mielessäni ja odottaa paneutumistani niihin. Kokonaiskuva yli 70 vuoden takaisista ajoista ja maailmasta tarkentuu pikku hiljaa. Yritän tavoittaa entistä aikaa hyvin monesta näkökulmasta. Olen huomannut sen olevan erityisesti minun oma tapani käsitellä asiaa. Kerään siihen vivahteita vanhoilta ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista. Heidän kertomansa, muistamansa mutta myös unohtamansa asiat lisäävät omaa kuvaani. Eilen keskustellessani jälleen kerran parin vanhemman henkilön kanssa, ymmärsin todella, että olen valmistautunut tähän perehtyessäni keväällä 2000 äitini kertomusten kautta hänen elämäänsä. Nyt ne tarinat saatuaan lisäväriä alkavat olla valmiita kirjoitettavaksi. Kaikki kuohunta ympärilläni tänä aikana ei ole lopettanut aiheeseen sukeltamistani vaan se on kulkenut koko ajan punaisena lankana.




Se langan pää jää meiltä ihmisiltä usein kadoksiin. Muistan vuosien takaa käymiäni keskusteluja tästä aiheesta. Usein käy ehkä niin, että emme koskaan edes tavoita sitä langan päätä tai toisaalta meillä kaikilla ei ole edes tarvetta siihen. Aluksi lannistuin helposti, varsinkin kun innostuneena kerroin näistä omista löydöistäni ja haaveistani jollekin, jonka luulin ymmärtävän. Sain useampaan otteeseen kylmän suihkun, jossa minut palautettiin maan pinnalle. Usein joku kanssaihminen alkoi verrata suunnitelmiani muiden vastaaviin sanoen, että kaikkihan noin ajattelevat. Joku toinen alkoi pilkata.  Kun vuosien mittaan olen tarkkaillut ihmisiä ja kerännyt tietoa, havaitsen, että ei meitä aivan samalla tavalla ajattelevia paljon ole.  Enkä muuten kirjoita tätä itseäni kehuakseni. Voitte vain kuvitella tai samaistua.



Elämän katkelmallisuus. Oli mahdottoman ihana taas tavata vanhoja työkavereita ja keskustella niitä näitä. Istuimme kahvilla runsaan tunnin kierreltyämme ensin Helsingin Musiikkitalon kaikki paikat oppaan seurassa. Kierroksella tutustutaan talon arkkitehtuuriin, toimintaan ja eri saleihin. Konserttisalissa viivyimme pisimpään. Maanantaina on tiedossa pikkujoulu, jossa näkisin lisää vanhoja työtovereita.


Kahvittelun jälkeen olikin jo kiire Helsingin Kuolemajärvikerhon viimeiseen tapaamiseen tämän vuoden puolella. Sen vietimme Käpylässä Park Hotellin ravintolassa ison pöydän ympärillä syöden, juoden ja keskustellen. Viereeni sattui taas kaukaisia sukulaisia. Kunpa vielä enemmän pystyisin laittamaan omaa vilkkauttani kuriin, voisin vain kuunnella ja esittää kysymyksiä. Toisaalta saan omilla havainnoillani usein toisenkin avautumaan ja huomaamaan jotakin sellaista, joka ei ole aiemmin tullut mieleen. Ihailen suuresti itseäni vanhempien ihmisten viisautta ja varmaan siksi hakeudun heidän seuraansa. Vanhemmiltani saamani henkinen perintö vie minua eteenpäin. Toisaalta on tärkeää hakeutua myös nuorten seuraan, heidän innostuksensa auttaa ymmärtämään oman innostuksemme juuret.


Tämä kirjoitus ei ole mistään kotoisin. Mutta ongelmani on nyt juuri tuo aiemmin mainitsemani katkelmallisuus. Siinähän ei ole mitään uutta, mitä nyt on uusia piirteitä tämän hetkisen tilanteeni takia. Sitten viime viikon olen aloittanut monta juttua, jotka kaikki ovat jääneet kesken. Tällekin taitaa käydä niin, jollen heivaa nyt heti nettiin. Sitten on aika tutustua syvällisemmin uuteen tablet-laitteeseen nimeltä Huawei MediaPad 10 Link, tarjous, jota ei tai en voinut ohittaa. Testaan täyttääkö se kaikki tarpeeni ollessani liikkeellä.




torstai 5. joulukuuta 2013

Setiä ja tätejä

Koska en ehdi tänään aloittaa mitään uutta kirjoitusta, ajattelin vaihteeksi palata aikaisempiin blogeihini, joita ehti lähes viiden vuoden aikana kertyä aikamoinen määrä.  On hiukan vaikea päättää, tuonko ne tänne lähes siinä muodossa, kun ne aikanaan kirjoitin vai muokkaanko ne tähän hetkeen. Tämä nyt käsittelemäni liittyy hyvin läheisesti aiempiin sukuhistorioistani kirjoittamiin. Kun huomenna olen menossa itsenäisyysjuhliin vanhalle kotiseudulleni, niin päätin ottaa sen tässä luovalla tavalla käsittelyyn.  Jotenkin en voi välttää ajatusta, että olenkohan tämän jo ennenkin julkaissut tai jotakin aiheesta kirjoittanut. Mutta väliäkö sillä! Tänä päivänähän kaikki luettu ja ehkä koettukin menee ihmisiltä saman tien roskikseen. Tänään  asia on ajankohtainen, mutta huomenna palatessa asiaan kysytään, mikähän se juttu oli. Me muistelijat olemme oma rotumme. Minäkin olen silloin tällöin saanut leiman, että elän vain menneisyydessä.  Todellisuudessa elän päivä kerrallaan kuin perhonen enkä aina tunnista edes omaa itseäni menneisyydessä vaan kirjoitan hänestäkin kuin jostakin vieraasta henkilöstä. Yrittäkää nyt ymmärtää.

Kesällä 1959 otettiin valokuvia.



Tammikuun alussa 2008 kirjoitin otsikolla ”Elämää suurkunnissa nyt ja ennen” seuraavasti:


Nyt vuodenvaihteessa 2008- 2009 tunsin historian siipien havinaa, kun entinen kotikuntani Renko hävisi itsenäisenä kuntana Suomen kartalta liittyessään Hämeenlinnan kaupunkiin. Olen jonkin verran seurannut tilanteen kehitystä lukiessani viimeisen kuukauden aikana Hämeen Sanomia, jota Hämeenlinnassa asuva sisareni on ystävällisesti tilannut jälleen kerran minulle. Hämeenlinna oli 8 vuoden ajan koulukaupunkini.  Ajatellessani sitoutumistani kaupunkiin huomaan suhteeni siihen jääneen hyvin pinnalliseksi. Kouluaikoina en oikeastaan koskaan oleskellut kaupungissa muuta kuin kuljin sen läpi useimmiten samaa reittiä linja-autoasemalta rautatieaseman takana Hätilässä olevaan yhteiskouluun ja takaisin bussille. Vanhempieni asuessa siellä loppuelämänsä vierailuni rajoittuivat useimmiten keskikaupunkiin. Sisareni on myöhemmin laajentanut Hämeenlinna-tietouttani, kun olemme yhdessä tutustuneet eri paikkoihin.

Perillinen oli vihdoinkin syntynyt. Me muut olimme vain tyttöjä.



Tämän päivän lehdessä (2.1.2009) ”muukalainen omalla maallaan” Vexi Salmi kertoo kirjoittaneensa vuodenvaihteessa ilmestyneen kirjansa ”Minun Hämeenlinnani”  viidessä kuukaudessa.  Hän kertoo suodattaneensa kaupungin historian muistojen siivillä. Hänen nuoruutensa Hämeenlinnaa ei ole enää olemassa. Se on se sama Hämeenlinna, johon minulla oli kevyt suhde, mutta kuitenkin muistoja enemmän kuin satavuotiaalla.

Ennen kun olin lukenut tekstin niin pitkälle, että hän olisi maininnut projektia varten lukemansa kirjat, olin jo rynnännyt kirjahyllylleni ja kaivanut esiin Akseli Salokanteleen teoksen ”Vanhaa Hämeenlinnaa”, joka ilmestyi Kariston julkaisemana vuonna 1964. Sitä olen sattunut hankkimaan jopa kaksi kappaletta. Lisäksi isäni jäämistöstä pelastin itselleni saman kirjoittajan kirjat ”Vanhaa Vanajaa” ja ”Vanajan kirja”.  Vexi Salmi mainitsee Salokanteleen Hämeenlinnaa koskevan kirjan olleen kirjoitusprosessin aikana itselleen erittäin antoisa.

Tämä kuva on ehkä 1930-luvulta,.

Minun ajatukseni lähtivät siitä lentämään eteenpäin, kaukaiseen historiaan ja hämäläisiin esi-isiini. Vanaja oli vielä käydessäni koulua itsenäinen kunta. Kun kuljin linja-autolla kouluun Hämeenlinnaan Rengon takamailta, Rengon kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen huvittavan mäkinen taival ennen uuden tien valmistumista kulki ensin Vanajan läpi ja tuli sitten vasta Hämeenlinnaan. Vanajan kunta ympäröi Hämeenlinnaa myös muilta suunnilta. Renko kuului jo historiallisella ajalla kiinteästi Suur-Vanajaan. Siksi oli aikoinaan paljon isompi asia, kun Vanaja poistui kartalta vuonna 1967, kun se jaettiin Hämeenlinnan, Janakkalan, Rengon ja Hattulan kesken. Janakkala ja Hattula eivät liittyneet nyt vuodenvaihteessa muodostuneeseen Hämeenlinnaan.

Isäni äiti Lempi.

Kaikki vanhat asiat ovat kiehtovia ja saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Ei siihen muutenkaan paljon tarvita kun on kysymys menneestä ajasta.  Jaksan innostua jopa sukuselvityksistä  ja joskus saattaa olla jo aamuyö, kun maltan lopettaa tutkimukseni. Eivät ne minnekään johda, mutta ehkä niissä olisi tulevaisuudessa aineksia vaikka kirjaksi. Salokanteleen ”Vanajan kirjassa” kerrotaan myös sukulaisistani.  Nimittäin renkolaisen isäni isän isänisän  Heikki (Henrik) Johan Nålbergin nuoremmat veljet toimivat  kyseisen Vanajan seurakunnan suntioina.

Kirjan sivulla 344 kerrotaan tarkemmin, miten suntion tehtävä on syntynyt. Suntiota on kutsuttu myös kirkonvartijaksi ja unilukkariksi.  Kun edellinen suntio kuoli sai tämän leski nk. armovuoden, jonka aikana joku määrättiin hoitamaan virkaa. Vuonna 1849 tätä virkaa hoiti koulumestari Erkki (Erik) Nålberg,  joka oli syntynyt Rengossa 1828 ja ilmeisesti muuttanut tätä varten Vanajaan.  Hän toimi myös pitäjän koulumestarina. Hänen virkansa vakinaistettiin armovuoden jälkeen. Kirjan mukaan hän toimi myös lukkarin apulaisena ja sukuselvityksessä hän näyttää myös olevan lukkarin nimikkeellä, Erik Nålberg kuoli vuonna 1858 alle 30-vuotiaana. 


Kuvia skannatessa löytyy aarteita. Kyllä se muuten on isäni leikkiauton sisällä.


Hän oli avioitunut 15.10.1851 Idänpään kylästä olevan Amanda Emilia Weckströmin kanssa. Sukuselvityksestä näen, että häneltä jäi kaksi lasta, joista nuorempi syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Lasten nimet olivat  Amanda Augusta Vuori  s. 29.11.1853 ja Juho Fredrik Vuori s. 3.1.1859 .  Nålberg-nimi vaihtui Vuoreksi.  Isäni oli todennäköisesti perillä tästäkin sukuhaarasta,  joka noiden kahden henkilön kautta on jatkunut hyvin elinvoimaisena.


Salokannel kertoo kirjassaan lisäksi, että Erik Nålbergin veli Vilhelm, joka oli syntynyt 1831 Rengossa valittiin Erik Nålbergin lesken armovuoden virkaa hoitamaan. Samassa yhteydessä päätettiin, että koulumestarin toimi erotetaan suntion tehtävistä.  Leski sai pitää koulumestarin palkan muttei suntion palkkaa. Vilhelm valittiin myöhemmin vakituisesti suntioksi ja hänen uransa olikin todella pitkä, runsaat 50 vuotta, sillä hän kuoli vasta 1911.

Hänen elämäänsä sisältyi myös kaksi avioliittoa ja näistä syntyi kunnioitettava määrä vaikutusvaltaisia perillisiä, mutta se on jo toinen juttu. Täällä sukunimen Vuori lisäksi esiintyy muitakin sukunimiä kuten Leppä ja Nurmi. Maanläheisiä nimiä yhtä kaikki.

Kadonnut aika - pysähtynyt aika


Nuorin pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän tyttären Hedvigin lapsista oli 1837 syntynyt Karoliina, jonka sukunimi oli myöhemmin Kallio. Hänellä oli seitsemän lasta, joista kuusi poika ja yksi tytär.


Näiden Nålbergin sisarusten vanhin veli, aiemmin mainitsemani Heikki (Henrik), joka tuli vävyksi kotitilalleni, on kulkenut samalla pihalla kuin minä lapsena ja nuorena. Pihalla seisoo edelleen vanha aittarakennus, jonka päädyssä lukee sen rakennusvuosi 1803.  Se liittää sisarukseni ja minut erittäin voimakkaasti sukupolvien ketjuun. Henrik kuoli vuonna 1877 vain 53 vuoden iässä.  Heikin pojalle, isäni isoisälle nämä hänen isänsä sisarukset olivat setiä ja täti. Kuinka läheisiä siihen aikaan oltiin, on vaikea tietää. Isäni isoisä kuoli toukokuussa 1917 vuotta ennen isäni syntymää. Olen saanut hänestä kuvan vaikeana ihmisenä, mutta johtuuko  se vain siitä, ettei hän suostunut ottamaan tilan nimeä eikä mitään muutakaan nimeä sukunimeksi? Mummo Hedvig kuoli kesällä 1922 ja isäni oma isä 1925. 

Äskettäin kirjoitin juttua, jossa mainitsin isäni isoisän sisaruksia, nyt lähtöpisteenä on vanhempi sukupolvi. Vähän täydensin ja korjailin aiempaa kirjoitusta, mutta aika ei salli sen syvällisempää tietojen kaivelua.

Isäni isovanhempien ja veljen hauta.