sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kerrostumia ja kirjeitä

Viime päivinä on sattuneista syistä tullut useaan otteeseen mieleeni palata hetkeksi vanhojen blogieni pariin. Niitä on kertynyt joka vuodelta paksu mapillinen printattuja sivuja alkaen keväästä 2008. Silloisesta blogista sai tehtyä mukavan tulosteen kuvien kanssa toisin kun nykyisestä Googlen vastaavasta.   Palaan tänään viiden vuoden takaisiin ajatuksiini vertaillen niitä nykyisiin. Tämä tuskin jää ainoaksi paluuksi.


Tämä ja seuraava kuva tyttärestäni saksalaisessa metsässä olivat blogini kuvituksena.
Kommunikaation tavat eivät ole muuttuneet. Itse asiassa olin tuolloin jo mukana Facebookissa, olin liittynyt lokakuun 6 päivänä 2008.  Sitä taidettiin silloin vielä paheksua oikein kunnolla, etten katsonut tarpeelliseksi viitata siihen.  

Mitä on instant-elämä?  Tarkoittiko se tuolloin ihan samaa, mitä nyt sen ymmärrän tarkoittavan, hetkessä elämistä. Siihen olen itsekin pudonnut oikein kunnolla.  Aika mielenkiintoisesti olen sen aikanaan esittänyt ja puolustanut myös kiinnostustani vanhan tiedon säilyttämiseen.  Nykyään kuitenkin olemme melkein reaaliajassa toistemme kanssa tekemisissä Facebookissa. Sähköposti sopii virallisempaan viestintään. Kirjeet, no, niitäkin kirjoitellaan, miten milloinkin.



Kun vuosia kertyy, itsekin huomaa muuttuneensa. Samat asiat eivät enää kuohuta mieltä, ihminen siirtyy melkein kuin toiselle tasolle ja huomaa, että eletty elämä on kirkastunut ja lyhentynyt. Se on kuin kootut teokset. Mutta joissakin tilanteissa, jostakin syystä, vaikka lukiessa tai keskustellessa jonkun toisen ihmisen kanssa, muistaakin yhtäkkiä taas niitä vivahteita siellä eletyssä elämässä. Kaukaiset muistot palaavat tuoden mukanaan toisia. Aivan samoin kuin nuo omat ja vanhempieni kirjeet, joiden käsittelyä olen edelleenkin lykännyt. Mutta tässä hetki mennyttä elämää:


” 4.1.2009 Nykyään lähetämme toisillemme vain tekstiviestejä ja sähköposteja. Elämme INSTANT-elämää ja kaikki filosofointi on tylsää. On oikeinkin elää nykyhetkessä, koska meillä on aina tällä kuluvalla hetkellä vain juuri se hetki.  Olen kuitenkin onnellinen, että olen säästänyt vanhoja kirjeitä, jotka auttavat minua katsomaan aikaan, jolloin oletettavasti nykyhetken sijasta elin tulevaisuudessa enkä edes osannut rekisteröidä juuri sitä hetkeä sillä tarkkuudella kuin tämän hetkisellä ymmärryksellä tekisin. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta en olisi itsekään sitä silloin aikoinaan ymmärtänyt. Melkein tuli itku silmään, kun luin isäni 8.9.1971 päiväämää kirjettä minulle Saksaan.

 Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Katselin juuri Crissien kuvia ja päätin vähän kirjoittaa samalla kun lähetän tuon EM 71 juhlarahan hänelle ynnä muuta. Olit huolissasi sen rahan tulosta, mutta kyllä se on tullut: 119,- meni lyhennykseen ja 141,52 korkoihin ja laina on jäljellä 2.981,-, mutta kai äiti siitä jo ilmoittikin. Täällä on ollut erittäin kaunis syksy, viime yönä oli ensimmäinen kovempi yöpakkanen: Vehmaisissa haisivat paleltuneet perunanvarret heti aamulla kun kävin siellä Paloniitulla nostamassa verkot. Tuli hauki ja ahvenia, kalaa on tullut kaiken kesää. Mrs. Minni syö särjet. Viljankorjuu on käynnissä, kuivurit ja puimurit surisevat ja aurinko paistaa, aamu-usvat ovat hälvenneet. Viime pyhänä kävimme ottamassa juurekset, sipulit ja kaalit korjuun koko joukolla ja osan perunaakin. Perunat ovatkin hyviä ja murakoita. S:ssä siis tuoksuu sipulilta ja ulkona on piha leikattuna odottamassa poppelin lehtiä.”
Kirje jatkuu vielä pitkään.  Siinä isäni kertoo pankin tilanteesta, koska hän toimi pankinjohtajana., sen henkilökunnasta ja talletusten kasvamisesta. Hän kertoo, mitä siskoilleni kuuluu, että entinen poikaystäväni oli mennyt naimisiin, mitä serkulleni kuuluu, että äiti suunnittelee Saksan vierailua.  Hänelle oli myös selvinnyt, etten oikein enää viihtynyt Saksassa. Kirje on jäänyt sitten kesken ja vasta 21.10. hän jatkoi sitä kirjoittamalla äidin matkasuunnitelmista, hirvijahdista, pankin koulutustilaisuuksista ja kuinka pankissa töissä ollutta siskoani miehet piirittivät. Hän mainitsi myös nuorimman siskoni muuttaneen asumaan toisen tytön kaveriksi kaupunkiin Hän kertoi vielä, että äiti oli sukulaistensa kanssa menossa Kipinoisen vanhan mummon hautajaisiin Askaisiin. Samassa paikassa tämän kirjeen kanssa on iso nippu äitini minulle Saksaan lähettämiä kirjeitä, joista hän on muutaman ehtinyt lähettää isän kirjoittaessa tuota yhtä. Hänen kirjeensä täydentävät isän kirjoituksia. Hän jopa lähetti minulle paketin, jossa oli mm. hänen itse poimimiaan puolukoita. 

Äitini tuli sitten käymään luonamme myöhemmin samana syksynä. Hän lähti M/S Finnhansalla 10.11.1971 kello 17.00 ja oli Lyypekissä 12.11.1971 kello 9.00.  En pysty muistamaan, miten hän sieltä Lyypekistä selvisi luoksemme. Jotenkin silmiini piirtyy vain kuva, kun näin hänen tulevan pitkin kylän raittia.

Ja sitten tulee taas melkein itku kaikkien muistojen tulvahtaessa mieleen. Äitini oli silloin nykyistä minua melkein 6 vuotta nuorempi. Tiedän, että minun lähettämiäni kirjeitä hänelle on myös jossakin tallessa. Pystynkö jo lukemaan niitä?

Tyttäreni kierteli viime kesänä perheineen itselleen tärkeillä paikoilla ja otti samalla kuvia. Sattuipa tuo Bendfeldin reitin varrelle. Kiitos Christina. Christinan kuva-arkisto.

Tuohon aikaan ei soiteltu usein kaukopuheluja ulkomaille ja toisaalta ei meillä siellä ollut edes puhelinta. Ei ollut kännyköitä, ei tekstiviestejä, ei Internetiä. Oli vain ajoittain hitaasti kulkeva posti, joka välitti kaiken tarpeellisen kirjeiden muodossa.  Joskus ihmettelen, miten pystyimme kommunikoimaan keskenämme niinkin paljon. ”

Tällainen porukka siitä minun Saksan vierailustani on tullut. Ja tuoltahan se alkoi. Mies vasemmalla jäi matkani varrelle, mutta yhteydet ovat säilyneet. Christinan kuva-arkisto.
Viidessä vuodessa olen tutkinut ja yhdistellyt paljon tietoja ja paljon on vielä tutkimatta. Työ on mahdottoman hidasta. Kiinnitin huomiota useaan kohtaan, joista vain muutamaa kommentoin:

Äitini saapui saksalaiseen kylään tapaamaan tyttärensä perhettä. Hän oli tuolloin vasta 56 vuotias.  Asuimme silloin kylässä nimeltä Bendfeld, isossa kalustetussa asunnossa. Odotukseni asumiselta eivät koskaan Saksan aikoina täyttyneet, halusin ja odotin aina parempaa, mitä en koskaan saanut. 

Alle 25-vuotiaana en osannut iloita elämästä ja tunsin itseni vanhaksi.  Seuraavana keväänä lähdin Suomeen tyttäreni kanssa. Olin kesän töissä enkä halunnut palata takaisin vielä kesällä, kun mieheni ja ystävämme ajoivat meitä Suomeen tapaamaan. Kun syyskuussa 1972  juhlittiin Lasse Virenin juoksuja ja voittoja Münchenin olympialaisissa olimme Christina ja minä laivalla takaisin Saksaan, josta kuitenkin muutimme tammikuussa 1973 lopullisesti Suomeen. Tyytymättömyyden aika päättyi hetkeksi.  Tulevaisuudessa eläminen oli silloin omalta osaltani tosiasiaa. Kurottamista jonnekin, joka karkasi vain eteenpäin.


Kesällä 1980 vierailimme Saksassa ja tällainen joukko sukulaisia oli silloin paikalla. Christina äärimmäisen oikella. Nykyään tuo talo  taustalla on viidakon peittämä.
Kirjeessä mainittiin Kipinoisen mummo. Nyt tunnen hänetkin nimeltä ja tiedän jopa vähän enemmän.  Hän oli Olga Maria Kipinoinen s. Riski (29.5.1880 – 7.10.1971).  Hänen aviopuolisonsa Ville Tobiaanpoika Kipinoinen eli ”Tammiko Ville” oli kuollut jo 1962. Molemmat puolisot elivät yli 90-vuotiaiksi. Karjalassa he asuivat äitini kodin naapurissa siellä Kuolemajärven, Seivästön kylän Tammikossa. Heidän tyttärensä poika Aalto Rusi on ollut usein mukana kesämatkoilla Kuolemajärvelle kuten viime kesänäkin.  Olgan ja Villen hauta on Askaisten hautausmaalla, jossa viimeksi poikkesin keväällä 2012, kun palasimme opiskeluuni liittyvältä Ahvenanmaan ekskursiolta. Kohteena Askaisissa olivat Louhisaaren kartano ja Askaisten kirkko. Ja minulle myös hautausmaa, jossa olin ennenkin käynyt.



Uskon, että oman menneisyyden läpikäyminen on monelle raskas asia, koska silloin joutuu katsomaan silmästä silmään asioita, joita ei ehkä haluaisi enää kohdata. Elämää on helpompi elää pitämällä silmät kiinni ja menemällä eteenpäin hurjaa vauhtia.

Instant-elämällä olen blogini alussa ehkä tarkoittanut juuri sitä kiihkeää elämistä ilman sen syvällisempää tarkoitusta. Kun taas itse olen silloinkin ajanut takaa toisenlaista hetkessä elämistä. Loppujen lopuksi tarkoitushan on, että jokainen ajattelee itse. Kaikki on niin lähekkäin, että on aina vaikea tajuta yksityiskohtia, elämän kerrostumat ovat limittäin, lomittain ja päällekkäin. 


Kesällä 1985 tapasimme viimeisen kerran Christinan mummon Saksassa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti