maanantai 6. tammikuuta 2014

Kirjojen rakastaja

Kuten ehkä tarkkaavainen lukija on huomannut tai ymmärtänyt rivien välistä, olen tekemässä entistä syvällisemmälle luotaavaa puhdistusta elämässäni. Siihen sisältyy myös runsaasti tavaran vähentämistä, jota tosin olen yrittänyt tehdä jo muutaman vuoden.  Viime blogissani taisin mainita, että olisi ollut helpompaa lähteä kodista vain käsilaukku kädessä ja jättää mennyt elämä taakseen. Niinhän olin tehnyt pari kertaa aiemmin. Mutta eihän sekään ihan niin yksinkertaista ole ollut, ei ainakaan tavaran suhteen.

Ehkö joku siskoistani voisi haluta tämän kuluneen, osittain irtosivuisen ja värjätyn kirjan "Suomen kansan satuja". Se on julkaistu Osakeyhtö Valistuksen toimesta Helsingissä 1950. Sadut on nuorisolle kertonut K. Merikoski. Kuvituksen on tehnyt Erkki Tuomi ja somistuksen Heikki Paaer. Me olemme värittäneet kuvat. Alkuteksti viittaa, että teos on tehty jo 1947.


Tavarasta ei taida aina niin helpolla päästä eroon. Ne saattavat seurata perässä. Ensimmäisen eroni jälkeen tavaroita tuli myöhemmin muiden mukana Saksasta saakka. Toisen kerran jälkeen jouduin vuosia myöhemmin olemaan tyhjentämässä taloa, josta olin lähtenyt melkein kymmenen vuotta aiemmin. Entinen mieheni oli jättänyt sinne minulle kuuluneita esineitä, kirjoja ja papereita. Olin myös pariin otteeseen tyhjentämässä nuorimman sisareni koteja ja pelastin roskikseen menosta vuodevaatteita ja verhoja ja jopa huonekaluja itselleni.  Kun poikani muutti kotoa pois, minulle jäi hänen esineitään ja papereitaan.  Isäni kuoltua, kun seuraavana kesänä lapsuudenkodissani poltettiin vanha rakennus, keräsin sieltä talteen omat vanhat kirjeeni ja muuta siskojeni ja minun jättämää paperitavaraa jätesäkkeihin myöhemmin tutkittavaksi. Äitini kuoltua neljä vuotta myöhemmin tyhjensimme sisareni kanssa vanhempiemme asunnon. Olin kiinnostunut vain heidän säilyttämistään papereista, valokuvista ja joistakin kirjoista. Näistä paperitavaroista muodostuikin sitten joskus mainitsemani aarrelaatikko. No, niitä on kyllä aiheeseen liittyen useampi ja osa on siirtynyt mappeihin. Kun hääsin viimeisimmän elämänkumppanini täältä, mahdottoman paljon tavaraa lähti hänen mukanaan talosta sisältä ja pihalta. Kuukausikaupalla pakkasin sitä ensin laatikoihin ja lopulta laatikoiden loppuessa jätesäkkeihin. Vieläkin on tallella omieni joukosta keräämiä esineitä ja valokuvia, joita olen säilyttänyt häntä varten.

Vähän laihanlainen ja huonossa hoidossa ollut?

Jäin asumaan yksin ja osa kaikista noista tilanteista, omista tai muiden elämänmuutoksista kertynyttä tavaraa on edelleen tallella.  Nyt on aika tehdä päätöksiä.  Jäin tänään miettimään sitä, miksi omista tavaroista on osittain kaikkein helpointa luopua. Monet kirjat pistävät pohtimaan.  Mitä muiden jättämät tavarat kantavat mukanaan, mitä erityistä on kirjoissa, joista koko maailma on pikkuhiljaa luopumassa. Miksi säästän kirjeitä ja lehtileikkeitä?

Vanhojen tavaroiden kanssa ei jaksa joka päivä touhuta. Aina silloin tällöin otan jonkun laatikon läpikäytäväksi ja saankin  sen usein tyhjennettyä. Tämän hetkinen tilanteeni odottaessani vuotovahingon seurauksia, tekee tilanteeni tosi hankalaksi, koska suurin osa ”omaisuudestani”  pitää ehkä tallentaa jonnekin varastoon. Tässähän minusta kehkeytyy ajan kanssa oikein asiantuntija?



Kasveistakin pitää päästä eroon. Onneksi olen niitä jo vuosien mittaan karsinut runsaasti. Eräs kasvi on levinnyt vuosien mittaan kahteen isoon altakasteluruukkuun. Kasvit ovat kasvaneet  pituutta toisen yltäessä lopulta ainakin tuonne 4 metriin sen ollessa sijoitettu olohuoneen korkeimpaan kohtaan. Olen tarjonnut pienempää noin 3 metristä muille, mutta eipä ole kelvannut.  Nyt tyttärentyttäreni Anna suostui sen ottamaan. Ryhdyimme eilen toimeen. Katkaisimme latvan  ja pistimme sen ruukkuun joskus aiemmin katkaisemani latvan viereen kasvamaan, koska nyt se oli joutumassa matalampaan huoneeseen.  Tänään vein kasvin Annalle. Mutta mitä teen toiselle? Yritin selvittää kasvin nimeä ja se on jokin versio tuoksuvasta lohikäärmepuusta, tuoksutraakkipuusta (Dracaena fragrans), joka kasvaa luonnonvaraisena länsi-Afrikassa. Se on joka tapauksessa mahdottoman helppohoitoinen kasvi, ainoa ongelma on tuo julmettu pituuskasvu. Luonnonvaraisena kun se kasvaa kuusi metriäkin korkeaksi.  Jostakin työpaikalta SYP:n aikaan olen oksan aikanaan ottanut mukaani.

Itse asiassa aloitin kirjoittaa tätä, kun tarkastelin autotallin tiloja ja siirtelin osaa tavaroista syrjään saadakseni vietyä sinne lisää laatikoita. Kirpputorille menevien esineiden pitää olla jatkossa helposti saatavilla. Nappasin mukaani yhden kirjalaatikon, mutta juutuin heti ensimmäiseen sieltä nostamaani pehmeäkantiseen kirjaan.  ”Summan savut”. Mitä tähän nyt sanoisi? Vanhempani kulkevat vieläkin rinnallani.  Ja taitaa rinnalla nyt kulkea myös heidän sukujensa lisäksi vieläpä noiden kaukaisten kylien asukkaat ja sotilaatkin, jotka ovat puolustaneet maatamme.



Pehmeäkantinen pokkari  lienee kulkenut isäni mukana sotataipaleella.Kirjan on kirjoittanut K.A. Järventaus  , 1896 syntynyt, ollut Puolustusvoimien palveluksessa upseerina sodan aikana  ja myöhemmin toiminut pappina.  Hän oli mukana Kuolemajärven Summassa talvisodan aikana 1939-1940 ja kirjoittanut jo 1940 julkaistun muistelmaromaanin aiheesta ”omistaen sen Summan Suokannan lohkon ”Lylyn”, ”Kissan” ja ”Lukon” tukikohtien vielä elossa oleville sankareille ja etenkin niille, jotka nyt raajarikkoina vaeltavat elämänsä keskipäivän kirkkautta kohti kuin myöskin niille, joille talvisen taistelun tiimellyksessä aukeni isänmaan povi.” Alkulauseen, jossa hän viittaa ”omaan sisäisen äänensä pakkoon piirtämään jotakin näkyvää tuosta kohtalokkaasta ajasta – kauneimmasta tarusta isänmaan puolesta” Järventaus on allekirjoittanut Jaalan Rautkoskella kesäkuussa 1940.  Enhän ainakaan voi tuosta kirjasta vielä luopua.

Ensimmäisen kerran pääsin käymään Summan suomalaisten pystyttämällä muistomerkillä ja siinä vieressä olevalla aidatulla  tuntemattomien sotilaiden hautausmaalla heinäkuussa 2006. Kuvassa sisareni Heljä ja pikkuserkkuni Hilkka tutkimassa aluetta.

Voitte uskoa, että karsintatehtävä on tavallaan vaikea, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen.  Jos minulla on omaa tehtävää toteutettavana, niin entä ne kaikki sanomat, joita kirjat ja paperit kuljettavat minun eteeni ottaessani ne esille?  Onneksi on paljon  kirjoja ja esineitä, jotka eivät herätä tunteita. Tällaisia yksinkertaisia ajatuksia kiersi päässäni tänään.

Milo tänään.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti