perjantai 10. tammikuuta 2014

Muistin viemänä

Jo herätessäni tai jopa aiemmin yöllä havahtuessani hetkeksi hereille tiedän, että aamulla alan kirjoittaa blogia.  Tosin siinä melko usein käykin niin, että kirjoittaminen keskeytyy syystä tai toisesta eikä kirjoitustuokiosta tule lyhyttä ja nopeaa. Enkä edes osaa olla lyhyt ja nopea. Vanhemmiten tulee kyllä lyhyemmäksi, kun ihminen kasvaa kokoon.

Joskus nuorempana olin kyllä nopea, nopea liikkeissäni ja kulussani. Se juolahti mieleeni eilen, kun iltapäivän hämärässä kiertelin korttelia Pohjois-Töölössä oltuani liian aikaisin paikalla ennen menoani Nordean eläkeläisten yhdistyksen Evergreenin tapaamiseen Töölön palvelutalolle. Tulin nopeasti kotoani maalta kaupunkiin, mutta kävellessäni huomasin kaikkien ihmisten ohittavan minut.  En osaa enää kävellä nopeasti.

Katselin kauhuissani valokuva-albumieni määrää. Kesällä 1949 ei sellaisia huolia vielä ollut.

Sitä vaan on pikku hiljaa viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut opeteltua hitaan kävelyn taito.  Siihen minua ovat johdattaneet myös valokuvaus ja ympäristön tarkkailu. Kun kulkee nopeasti, ei kyllä näe edes ympäristöään.  Se on vähän sama, kun vain juoksisi elämän halki.  Kiinnittymättä mihinkään.  On vähän hassua kirjoittaa seuraava lause:  Minulla ei ole enää aikaa olla nopea. Niinhän se menee.

Oikeastaan tässä kohtaa tuli halu kirjoittaa eräästä matkasta, johon liittyi sekä hidas valokuvaaja että rajojen rikkoja samassa persoonassa.  Mutta yhtä kaikki sehän jatkuu tänäkin päivänä. Menen omia teitäni edelleenkin, eksyn välillä ja eksyessä löydän jotakin uutta. Liikkeelle lähtiessä ajatukset ovat nopeita ja vievät usein jo tulevaan. Nykyhetkessä mennyt ja tuleva kohtaavat sulassa sovussa. Nykyhetkeä eletään ja rekisteröidään siinä samalla asioita.  Selvänäköisyys on kyllä vanhemmiten lisääntynyt.  Ovatkohan muut huomanneet itsessään saman vanhetessaan?

Töölön ala-asteen rakennus Sibeliuksenkadulta päin.


Tältä näytti Ateneumin takana kesäkuussa 1966.

Kiertäessäni siinä korttelia olin paikoissa, joissa olin liikkunut paljonkin kauas sitten.  Kun muutin Helsinkiin lähtemällä sinne kotoani vanhempieni ystävien mukana täysin ex tempore syksyllä 1966, olin kadottanut jo yhteyden lukioaikaisiin ystäviini.  Olimme edellisenä keväänä päässeet ylioppilaiksi ja se vuosi oli ollut suurien muutosten aikaa ja kasvamista aikuisuuteen.  Alkukesästä vietin kaksi viikkoa pääsykokeissa, mutta en onnistunut pääsemään siihen ainoaan opiskelupaikkaan, johon haikailin.  Olisin halunnut päästä opiskelemaan valokuvataidetta ja pyrin Taideteollisen korkeakoulun valokuva- ja elokuvataiteen osastolle. Kouluhan toimi silloin nykyisen Ateneumin taidemuseon tiloissa. En päässyt myöskään mihinkään omia vaatimuksiani vastaavaan työpaikkaan. Siksi päätin lähteä Helsinkiin, koska en kestänyt kotona lorvailua. Tosin jouduin aluksi asumaan tämän Lehtosen pariskunnan kotiin Vartiokylään, kauas keskustan ulkopuolelle, itäiseen Helsinkiin. Olin ollut siellä aiemminkin lapsena muutaman kesäisen viikon.

Sääli, etten valokuvannut silloista ympäristöä, koska niin valtavan muutoksen alue on kokenut siten 1960-luvun.  Täältä Stadin taivaan alla - sivustolta  löytyy runsaasti valokuvia Helsingistä vuosina 1969 – 1987, jolloin olin jo poissa Helsingistä. Jos voisin kulkea aikojen läpi takaisin, palaisin Helsinkiin  syksyllä 1966  kameran kanssa ja kuvaisin ne kaikki kohteet, joita olen usein ajatellut, etsinyt muualta ja yrittänyt palauttaa mieleeni. Ajatelkaa vaikkapa, että  Itäkeskuksen suuri ostoskeskua lainehti silloin peltona.

Luokkaretkellä Porissa keväällä 1963. Tässä kolme ensimmäistä oikealta ovat jutussa maitsemani koulukaverit, joiden luokse muutin asumaan. 

Saman syksyn aikana kouluaikaiset ystäväni tavoittivat minut. He tulivat vierailulle Vartiokylään, kun itse samanaikaisesti olin etsimässä töitä. Siihen aikaan töiden saanti ei ollut mitenkään helppoa. Pääsin kyllä kahdeksi kuukaudeksi jouluapulaiseksi Stockmannin tavarataloon, paperiosastolle, joka silloin sijaitsi tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa.  Muutin myös samoihin aikoihin tavattuani ystäväni  heidän luokseen  Runeberginkadulle, kivenheiton päähän Mannerheimintien ja Runeberginkadun risteyksestä. He kaikki kolme asuivat alivuokralaisina suuressa huoneessa isossa asunnossa kahden ikuisen naisopiskelijan kanssa. Muutin nukkumaan patjalle heidän huoneensa lattialle. 

Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.

En muista tarkalleen, milloin muutin  yhden näistä ystävistäni,  Leenan kanssa  Runeberginkadulta Munkkiniemeen, mutta taisimme jo seuraavan kevään 1967 asua siellä alivuokralaisena. Eipä muuttaminen siihen aikaan vaatinut paljon mitään. Ei ollut tavaroita eikä huonekaluja. Asunnot olivat useimmiten kalustettuja alivuokralaissuntoja.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1977 palasin Töölöön saatuani pankin vuokra-asunnon Ruusulankadulta.  Ympyrä oli kerran taas sulkeutunut. Olin Helsingin jälkeen kiertänyt Saksan, Rengon, Riihimäen, Espoon kautta takaisin Töölöön ja pari vuotta aiemmin jo takaisin samaan pankkiin, josta lähdin ovet melkein ovet paukkuen.  Ihmeellistä uskollisuutta!

Kävimme kesäisin ahkerasti uimassa. Lehtoset Helsingistä vierailivat usein meillä. Tässä he ja äitini keskellä kesällä 1957. Voisin selvittää tarkan päivämääränkin, mutta jääköön.
Jotenkin vaan eilen tuntui oudosti siltä, että olin astunut takaisin menneisyyteen. Ohitin kotejani, tyttäreni koulun.  Mietin, tekisinkö asioita toisin, jos voisin palata tämän hetkinen tietämys mukanani siihen aikaan.Eilisen päivän muut kohtaamiset olivat myötävaikuttamassa ajatteluuni. Oli omituista kävellä pimeässä iltapäivässä toisaalta menneisyys toisessa kädessä ja tulevaisuus toisessa, sillä ajattelin samalla tulevia retkiä ja sitä, miten minun oli alettava vihdoin treenata jalkojani ja kehoani kulkemaan jälleen entistä pitempiä matkoja.

He kävivät meillä jo aiemmin samana keväänä 1957 ja teimme retken kalliolle. Pati oli saanut punaisen myssyn.Minä keikistelen etualalla.

Palvelutalon sali oli tupaten täynnä pankkini eläkeläisiä.  Siellä suoraan sanoen tapaa myös ”haamuja” menneisyydestä. Kaikista yllättävintä on, että suurin osa näistä on iättömiä ja ajattomia ja täysin samannäköisiä ja  -kokoisia kuin silloin muutama kymmenen vuotta taaksepäin.  Hyvin säilynyttä porukkaa.

Kuukausikokouksen luento kosketteli muistisairauksia, niiden syitä ja keinoja ehkäistä ja siirtää sairauden alkamista. Mitään uutta tietoa esitelmä ei tuonut ja yllättävää oli oikeastaan vain se, että kymmeneen vuoteen ei ole jo alkaneen sairauden  hoidon suhteen löydetty mitään uutta. On selvää, että muistin vaurioutumiseen on monta syytä.  Ne johtavat sitten dementiaan. Ongelmat tulevat  eri tavalla näkyviin ja ihmisillä on tapana peitellä niitä aivan liian pitkään eivätkä ystävätkään uskalla puuttua asiaan.  Omalla kohdallani koen omituiseksi sen, että yleensä eniten korostetaan ihmisiä tekemään muistisääntöjä, -listoja ja reitittämään asioita muistissaan.  Minusta muisti on itse kunkin kohdalla paljon salaperäisempi asia. Lapsuuden jälkeen olen kokenut hyvin vaikeaksi oppia mitään ulkoa, ainoa keino on oppia opettelemalla jokin suuri kokonaisuus muistettavan asian ympäriltä.  Hyvää neuvoissa on se, että opiskelu, sosiaalinen media, osallistuminen ja ylipäänsä aivojen rassaaminen ovat hyviä juttuja. Pään kolauttaminen kuten vaikkapa jääkiekossa on todella raskauttava tekijä, olisiko ollut, että 80 prosenttua entisistä jääkiekkoilijoista tulee kohtaamaan ikääntyessään muistiongelman.

Mietimme usein sisareni ja minä, miten löytäisimme Seppo ja Merja Honkasen, kyläkauppiaan lapset, joiden kanssa lapsena leikimme. Vanhempamme ystävystyivät heidän vanhempiensa Sulo ja Vieno Honkasen kanssa ja ystävyys jatkui myös sen jälkeen, kun he siirtyivät muistaakseni Kuhmoisiin kaupanpitäjiksi. Tässä kuvassa sisareni Päikki ja Raija kilpailevat Sepon suosiosta. Oletan, että Honkaset olivat kuvaa ottaessani vierailulla jo pois muutettuaan.
Lukijani saattavat muistaa, että olen silloin tällöin pohtinut tätä asiaa, varsinkin kun olen käynyt tapaamassa ex-anoppiani hoitokodissa.  Hänen kohdallaan kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, kuinka hän toisteli samoja asioita. Usein ne olivat huomioita säästä tai ajasta, aina uudelleen ja uudelleen.  Hän ymmärsi silloin vielä hyvin, että jotakin oli tapahtumassa.  En tajunnut, että hän oli jo pitkään käyttänyt unilääkettä nimeltä Imovane.  Käyttö oli lipsahtanut liikakäyttöön ja se toimi myös päivisin. Hän oli tullut lääkkeestä riipuvaiseksi, koska hän sai siitä hyvän olon. Jälkikäteen muistan joitakin puhelinkeskusteluja, en aiheesta vaan lääkärille menosta tai lääkärin pyytämisestä kotiin. Koska mitään keskitettyä rekisteriä ei ollut, uudet lääkärit määräsivät helposti lisää samaa lääkettä. Kun läheisemmät omaiset sitten ymmärsivät liikakäytön pari vuotta myöhemmin niin muisti oli jo niin murentunut, että mitään ei ollut tehtävissä. Tiedän, että ei ole minun asiani tehdä diagnooseja kuten tässä olen tehnyt. Vanhemmiten sitä vaan alkaa kiinnittää kaikkiin tällaisiinkin asioihin huomiota ja oppia niistä, sillä tiedämme todella hyvin, että joudumme aikanaan selviämään entistä enemmän yksin vanhuuden tuomista ongelmista. Viittaan tällä myös siihen, että katsokaa myös tarkkaan, mitä myrkkyjä lääkkeiden nimissä suuhunne pistätte.  Alleviivatusta kohdasta pääsee Helsingin Alzheimer-yhdistyksen sivuille ja seuraavasta Muistiliitto ry:n sivuille.

Saatan olla kirjoittanut jo aikaisemmin ainakin osittain samoista asioista. Kun vanhan blogini tarinat menivät, muistini meni myös siltä osin totaalisen sekaisin. Ilman hakemistoa niitä vanhoja juttuja on vaikea kaivaa mapeista esiin. Päiväys tiedostossa tietokoneella ei myöskään kerro kaikkea, mutta on apuna. Hakemistot ja tunnisteet ovat siis hyviä. Myös samat valokuvat saattavat tulla usein esitettyä, koska Google ei tietääkseni anna tehdä omia hakemistoja blogiin lisätyille kuville. Kaikkea ei edes tarvitse muistaa.

Piia ja Christina, kaverukset Helsingin Töölössä, löysivät toisensa uudelleen Facebookissa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti