torstai 2. tammikuuta 2014

Pyrkimys omaan itseen

Ehkä minun tehtäväni on myös hiukan opettaa joitakin kanssakulkijoita, mutta vain asioissa, jotka koskettavat minua itseäni ja jotka olen kokenut.  En ryhdy sellaiseksi kaiken tietäväksi ja osaavaksi, joita keskuudessamme on aivan riittävästi.  Oman neuvomiseni, siksi sitä on parempi kutsuakin, perimmäinen ajatus on siinä, että saisin yhdenkin ihmisen ajattelemaan asiaa oman kantansa lisäksi toisen näkökulmasta. Asia on juolahtanut jo pariin otteeseen mieleeni kuukauden aikana, joten ei ole mitenkään pahasta, jos ajattelen sitä hiukan pidemmälle.



Olen tässä  joulun aikaan ja erityisesti nyt vuoden vaihteessa mennyt nukkumaan luvattoman myöhään,  usein kellon ollessa reilusti yli puolen yön.  Illan suussa olen innostunut tutkimaan elämää Karjalan kannaksella, kirjoittamaan aiheesta, tekemään muistiinpanoja ja samalla sukututkimusta ja siinä tunnetusti aika ei merkitse mitään. Valvominen tarkoittaa sitä, että aamuisin nukun myös myöhempään, jotta saan tarvitsemani 7,5 tunnin yöunen täyteen.

   
Tänä aamuna puhelin pärähti soimaan jo ennen kahdeksaa herättäen minut makeasta unesta, jota olisi ehkä kestänyt vielä noin puolisen tuntia.  Innokas rakennustyönjohtaja siellä jo soitteli ja kyseli, milloin voisivat aloittaa työt talossa. Vakuutusyhtiö oli ilmeisesti jo ennen joulua antanut ymmärtää, että tästä on työmaa tulossa. Sehän on toki selvää.  Minun oli pakko kertoa, että missään nimessä eivät asiat tule etenemään niin nopeasti. Nyt pitää ensin ohjeistaa vanha yksinäinen ihminen, hankkia hänelle asunto ja siirtää tavarat varastoon eikä tämä ihminen pysty hoitamaan asiaa hetkessä vaan tarvitsee siihen oman aikansa.

Talosta, jota ei enää ole...










Ennen joulua piti kodinhoitohuoneen irtaimisto olla aamuun mennessä siirrettynä ja nyt jo talo tyhjänä heti kun firma tarvitsee töitä, ennen vakuutuspäätöstä.  Eihän se todellakaan ole noin yksioikoista, ymmärrän toki. Ajattelemme asioita useimmiten vain omalta kannaltamme.  Minulla oli pitkään vankka taipumus ajatella ensin muiden kannalta kunnes viime vuosien pyörityksessä olen oppinut, että minäkin olen ihminen, jolla on oikeuksia.  Eläessäni vuosikaudet sellaisen ihmisen kanssa, joka meni omaa rataansa ajattelematta muita tai ei ainakaan minua, opin myötäilemään ja toisaalta katsomaan asioiden ohi.  On helpompi olla, jos antaa periksi, kun vaihtoehtona on riita.  Kaipaamme läheisiltämme hyväksyntää ja ystävällisyyttä.   Pelastaakseni itseni lähdin menemään omia teitäni ja tyrkkäsin ongelmat syvemmälle.  Tiesin koko ajan, että minun on selvitettävä ne, mutta aikaa meni ennen kuin pystyin siihen.  Menin vaikeimman kautta.  Nyt olen ymmärtänyt, että minun olisi ollut ehkä parempi lähteä kotoa vain ”käsilaukku” kädessä niin kuin ennen elämässäni olin tehnyt.



En lähde enää analysoimaan käytöstäni sen enempää, mutta sanomani on se, että ihmisellä taitaa olla vahva taipumus toimia juuri kuten minä toimin. Tilanteet vain ovat erilaiset. Lisäksi usein taustalla on pelko, usein tuntemattoman pelko. On helpompi pysytellä kehnossakin välirauhassa nykyisyyden kanssa, jotta ei tarvitse muuttaa mitään. Harrastin paljon tällaisia kirjoituksia aiemmin enkä oikeastaan koe niitä enää omalta kohdaltani tarpeellisiksi välineiksi selvittää asioita itselleni.  Tehty mikä tehty. Nyt ymmärrän vaikuttimeni.  On varmaan niin, että meillä kaikilla on musta kohta elämässä. Liika stressi pitää torjua ja usein se johtaa ratkaisuihin, joita olisi pitänyt harkita enemmän.  Stressi syntyy usein sellaisissa tilanteissa, joissa joudumme kohtaamaan liian paljon vaikeita asioita.

Kuva Deepak Chopran kirjan sivusta, jota parisen vuotta sitten haikailin...
Tässä kohdassa muistin taas vaihteeksi erään vuosia sitten lukemani kirjan, jota olen  turhaan  etsinyt kirjahyllystäni.  Etsin kirjaa, koska muistin sieltä joitakin kuvia, jotka kuvasivat stressin merkitystä vanhenemisprosessissa.  Olen sen sittemmin löytänyt ja pistänyt talteen kaiken varalta. Kirja on Deepak Chopran  Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994.  Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, koska Deepak Chopra käsittelee myös ne menetelmät, joilla ihminen pystyy hallitsemaan liian äkkiä vanhentavaa stressiä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että meillä kullakin on oma luontainen, synnynnäinen  tapamme  käsitellä omaa selviytymistämme tässä vaikeassa maailmassa. Useimmat tarvitsevat apua pystyäkseen löytämään omat voimavaransa.  Osa on sitä mieltä, että he ovat täydellisiä joka tapauksessa.  Omalla kohdallani olen aina välttänyt kaikkea fanaattisuutta ja kiihkoilua enkä ole halunnut lähteä minkään liikkeen perässä.  Suuren murrokseni kohdalla 1990-luvulla luin ahkerasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, josta suurimmasta osasta luovuin myöhemmin.  Deepak Chopran kirjan säilytin todennäköisesti juuri tuon vielä kaukana ? olevan vanhenemisen teeman takia, mutta ehkä se kolahti minuun muutenkin.  Ikävuosien 40 ja 50 välissä me useimmat alamme ajatella vanhenemista ja elämän loppupuolta. Minulla asiaan vaikutti myös omien vanhempieni ikääntyminen. On totta, että en osannut valmistautua heidän elämänsä loppumiseen mitenkään.  Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että se ei ole tarpeenkaan.  Pääasia, että valmistaudumme itse kohtaamaan oman elämämme loppuvuodet.

Joulupäivänä Alex kävi piirtämässä.
Ehkä minuun teki suurimman vaikutuksen aikoinaan luku ”Mielen, kehon ja hengen yhdistäminen” .  Meidän ongelmamme  lienee noiden kaikkien osien erillään pitämisessä. Hän kirjoittaa käsitellessään  entropiaa:  ”Vain jos tunnet olevasi varma paikastasi maailmankaikkeudessa, voit kohdata sen tosiasian, että elät toisiaan alati kuluttavan luomisen ja tuhoamisen keskellä. Et voi voittaa entropiaa fysikaalisena voimana, mutta voit nousta sellaiselle oivalluksen tasolle, jonne entropia ei ylety.”

Mummin kynälatikko jaksaa ilahduttaa...

En ymmärrä fysiikasta mitään, mutta emme tarvitse fysiikkaa tajutaksemme, että kysymyksessä on luonnon tai mikä se lieneekään taipumus sotkea kaikki asiat. Voimme yksinkertaisesti asettua kaikkien noiden asioiden ulkopuolelle jatkaen kuitenkin elämää entiseen tapaan.  Mitä muutakaan voimme?  Jokainen saa käsitellä nämä asiat omalla tavallaan tai jättää kokonaan käsittelemättä. Useimmat meistä jättävät, koska emme ole valmiita hyväksymään emmekä kohtaamaan uutta tietoisuuden tasoa. 


En ehdi tässä ja nyt lukemaan Deepak Chopran kirjaa.  Minusta ydin on juuri tuossa luvussa, johon viittasin ja niissä viidessä oivalluksessa, jotka asettavat ihmisen entropian ulkopuolelle.   Hänen mukaansa ne on ilmaistu jokaisessa henkisessä perinteessä ja ne muodostavat persoonallisen kehityksen ytimen kaikkina ikäkausina:

1)      Minä olen Henki.
2)      Tämä hetki on kuten sen pitääkin olla.
3)      Epävarmuus on osa kaikkinaista järjestystä.
4)      Muutokseen sisältyy muuttumattomuus.
5)      Entropia ei ole uhka, koska se on äärettömän organisoivan voiman hallinnassa.


Nämä asiat ovat kirjan puolivaiheilla, joihin Deepak Chopra on johdatellut  ja myöhemmin hän antaa vielä käytännön neuvoja.  Kaikessa on kysymys siis oivaltamisessa,  jokaisen henkilökohtaisesta pohdinnasta.  Uskon, että me kaikki mietimme itsessämme näitä asioita. Se miten saamme kelkan kääntymään omasta elämändraamasta , lopettamaan kamppailun kärsimysten kanssa,  se on jokaisen käytävä itsessään läpi. Jos sen tien valitsee. Kirjat ja niiden tekstit ovat vain apuvälineitä.

Uudenvuoden aaton  yön kävelyretkeltä.

Eikö ole omituista, että kirjoitan tällaista, vaikka aikomukseni oli vain ohjeistaa itseäni nuorempia ajattelemaan myös toisten kannalta asioita. Sitä toki tulen varovaisen ystävällisesti tässä lähiaikoina tekemään näissä konkreettisissa asioissa, mutta mitä niistäkään sen enempää kirjoittamaan.  Toisen näkökulman huomioonottaminen on hienoa, mutta asioiden katsominen useasta eri vinkkelistä on itseä kasvattavaa. Sillä samalla matkalla me kaikki olemme. Tämän kaltaisiin kirjoituksiin näytän aina välillä tulevani johdatetuksi, vaikkei tänäänkään ollut tarkoitus.


Oma mennyt aika kuvien kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti