maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevään kuohuntaa

Kevät vyöryy koko voimallaan eteemme ja vie huomiomme luonnon heräämiseen. Kevään voi ohittaa, mutta se ei ole helppoa. Kirkkaista kirkkain aurinko tunkeutuu joka paikkaan. Se paljastaa asunnon pölypesäkkeet, kuluneet huonekalut, likaiset ikkunat. Se tunkeutuu myös ihmisen mieleen ja sielun sokkeloihin. Kun kevät etenee pidemmälle, mukaan vyöryvät myös räikeät värit, jotka vasta siirtyessämme kesään muuttuvat hillitymmiksi.

Tuusulanjoen rantoja joskus menneenä keväänä.


Tiedän, että kirjoitan näissä blogeissani sekaisin kaikenlaista, mutta kuten olen ennenkin sanonut, tämä on minun elämääni. Se saattaa olla sekavaa, välillä tylsää pohdintaa, välillä menoa ja välillä tunteiden paloa ja sitten taas jonkun asian tutkimista. Haluaisin ehtiä tehdä paljon enemmän, kulkea enemmän ympäriinsä. Talvi on kuitenkin verottanut voimia ja on paras ottaa rauhallisesti. Mutta kevät tekee entistä levottomamman olon. Myös jokakeväinen kuume matkustaa kevättä vastaan muistuttaa itsestään. Levottomuus on tavallaan kirjoitettu geeneihimme. On vaikea tietää, mistä kaukaa se tulee.



En voi tarkistaa omaa levottomuuteni juuria mistään muualta kuin omista päiväkirjoistani ja tietenkin muististani. Muisti saattaa vääristää ja kaunistaa muistoja.  Raahasin jokin aika sitten laatikollisen 1960-luvun puolivälin päiväkirjoja tänne evakkokämppääni tehdäkseni niille jotakin. Jossakin vaiheessa olen jo aiemmin merkinnyt vihkojen kansiin päivämäärät. En ole tähän mennessä ehtinyt enkä jaksanut paneutua niihin. Enkä nytkään sen enempää kuin hiukan. Nappasin nimittäin sieltä äskettäin yhden summamutikassa.  Kirjoittaminen kirjoittamisesta on eräs tapa ottaa asioita käsittelyyn. 

Joskus yritämme liian suuriin saappaisiin, mutta se on hyvä vain.


On maaliskuun loppu vuonna 1965, juuri tämä aika meneillään.  Pohdin ikuista kysymystä:  Mitä minä olen?  Aurinko nousee aamuisin ja laskee iltaisin. Kuljen sen mukaan mutta elämättä. Pohdin syytä siihen ja tuolloin näin syyt itseni ulkopuolella toisin kuin nyt.  Haluan löytää itsenäisyyden, mutta koen olevani orja. Tiedän olevani kärsimätön. Syytän suomalaista koulusysteemiä, synkkämielisiä ja suvaitsemattomia ihmisiä, jotka ovat lisäksi ennakkoluuloisia ja tunteitaan kätkeviä. Nuoret tukahdutetaan, heidän mielipiteitään ei huomioida.  Kirjoitan haluavani vähäksi aikaa ulkomaille ymmärtääkseni Suomea ja suomalaisia paremmin, nimenomaan sitä, miksi he ovat juuri sellaisia kuin ovat, kärsimättömiä eivätkä näe ihmisten mahdollisuuksia. On 26.3.1965.

Vähän ennen niitä aikoja. Tämä kuvan on isän i ottanut joskus 1957-1958 ehkä. Leikkimökki on vielä pystyssä ja voikukat kukkivat. Lapsuuden kotipiha!



”Kevätmärkä, kevätvaloisa koulunpiha viehättää. Mutta pitää olla viehättävä itsekin, jotta se todella viehättäisi. Vanhat vaatteet, roikkuva tukka, rumat kasvot, tyhjät silmät, jotka katsovat, katsovat.. Kevät on tullut monta kertaa ja yhtä monta kertaa eräs henkilö on odottanut sitä innolla ja ----pettynyt. Hän on kulkenut sivulla ja surrut köyhyyttään ja rumuuttaan.  Hän on katsellut iloisia ja onnellisia ihmisiä ja istunut yksin puistossa ja katsellut…. Yksinolo on tuonut onnen, ajatuksen, lennon mielikuvitukseen. Mutta nuorena ei pitäisi olla yksin. Jälleen kevät tulee ja jälleen eräs ottaa sen vastaan iloisena, mutta elää sen mukana vain puolittain iloisena.”

Nuori Anna kiipeämässä 

Nuori Merja jatkaa vielä pitkään valuttaen tuskaista nuoruuttaan päiväkirjavihon sivulle. Seuraavana päivänä hän kirjoittaa suuren määrän otteita mm. Albert Camus’ilta kuten ”Kirjailijalla ei ole mitään muuta alkuperäistä aineistoa kuin omat mielikuvansa.” Tältä kirjailijalta on monta muutakin otetta tukemassa yksinäisyyden pohtimista ja kirjoittamisen siihen tuomaa iloa. Väliin kirjoitan runoja.  Viehättävä lause: ”eivät he ole sitä, mitä luulevat sinisessä aamunkoitossa ajatussyksyissä tai aamunkirkkaissa kevätilloissa”. Tai entä ”Poishaihtuvia hetkiä leijuvia tuoksuja himmeneviä aatteita. On ja ei ole. Se on totuus. Ainoa.”

Hyrylän varuskunnan laaja metsä odottaa kevättä.

Seuraavalla viikolla luin Saima Harmajan päiväkirjaa ja totesin löytäneeni hänen runonsa liian myöhään. Olin liiaksi oman aikani  eli ”nykyajan” lapsi, jotta tämän nuorena kuolleen runoilijan tunteellinen, uneksiva ja poissaoleva teksti olisi kolahtanut.

Samanaikaisesti luin Charles Baudelairea ja kirjaan sopivia kohtia päiväkirjaani, sivukaupalla. Väliin kirjaan omia mielipiteitäni.  Käy ilmi, että minun pitäisi saada kirjoitettua kotiaine. Suunnittelen kirjoittavani kirjailijan vastuusta. Myöhemmin totean kirjoittaneeni nimenomaan tästä aiheesta. Hannu Salaman edellisenä vuonna ilmestynyt Juhannustanssit herätti tuohon aikaan paljon aiheeseen liittyviä kysymyksiä.  Samana keväänä kirjan jumalanpilkan takia käytiin oikeutta kirjailijaa vastaan. Kirjoitan aiheesta huhtikuussa, koska sitä silloin uutisoitiin paljon oikeudenistuntojen takia. Hannu Salama ilmoitti motiivinsa olleen todella pilkata uskontoa, kirkkoa ja pappeja ja hän kieltäytyi saapumasta johonkin oikeudenistuntoon. Seuraavaan hänet uhattiin hakea poliisivoimin paikalle.  Vaikka olin kokenut kirjan inhottavaksi, aloin tuossa vaiheessa tuntea sympatiaa kirjailijaa kohtaan. 

Käyn talolla kiertelemässä ainakin kerran viikossa. Sain juuri äsken kuulla, että kuivatus jatkuu vielä 15.4. saakka.

Maaliskuun 31 päivänä luen Henri Troyatin Dostojevskin elämänkertaa ja pohdin sitä.  Seuraavana päivänä kirjoitan hetkistä, jotka astuvat tyhjyyteen ja hiljaisuuteen pieninä olentoina. Ne asettuivat riviin ja odottivat minun keräävän ne yksitellen vuoronperään helmaani. Hymyilin niille ja yhtäkkiä tylsä, harmaa huone oli täynnä elämää, täynnä pienenpieniä vilkkaita hetkiä. Istuuduin lattialle vetäen jalkani hameen alle, sillä oli kylmä päivä. Hetket tulivat luokseni vuoronperään, hymyilevinä ja todellisina.

Huhtikuun alun jälkeen olenkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisistä. Alan tarkkailla ympäristöä, tutkin ihmisiä bussissa. Kirjoitin myös muista asioista, jotka tuntuivat kiinnostavan – kynääni. Seuraavana päivänä kirjoitan, kuinka kirjoittaminen rakastaa minua enkä voisi noissa olosuhteissa elää ilman sitä. Sitten kerron ystävistäni, joita ovat aamutaivas ja hiljaisuus. Käsittelen näiden erikoisten ystävieni ominaisuuksiaan paljonkin. Lopuksi kirjaan oman tulevaisuuden kuvani: ” Pyri aina totuuteen ja täydellisyyteen! Tavoittele kauneutta. Ole uskollinen, vaikka sille nauretaan. Rakasta, vaikka sinua ei rakastetakaan!”

Niin ne aihiot omaan elämäämme ovat olleet olemassa jo nuoruuden kuohuntavuosina. Varmaan me kaikki voimme tunnistaa saman kiertokulun. Ihmiselämä on tavallaan ympyrä, jota kierrämme. Kaikilla meistä ei kuitenkaan ole enää tallella lapsuutemme ja nuoruutemme muistiinpanoja.  Niistä minulla riittää ammennettavaa vielä moneksi kertaa, aina kun on niiden aika. 

Pyöräretken varrella menneenä keväänä.


Kirjoitin ja jätin tämän tekstin hautumaan, en pöytälaatikkoon kuten ennen muinoin tehtiin vaan verkkoon julkaisematta. Sunnuntaina sitten innostuin taas vaihteeksi tutkimaan kirkonkirjoja. Nappasin nimittäin viikolla erään henkilön sukututkimuksen kamerallani mukaan Helsingin Kuolemajärvikerhosta ja lähdin sovittamaan sitä omiin tutkimuksiini SukuJutut-ohjelmaan. Sukututkimus on helppoa, jos ei tarvitse mennä 1700-luvulle tai kauemmas. No, sinnehän taas jouduin ja aloin tutkia syntyneiden luetteloita 1770-luvulta. Samalla sain täytettyä aukkoja perheissä.  Niinpä monta hetkeä kului, kun yritin selvittää selvittämättömiä.  Ja ehti yö tulla.

Sitten olikin kerätty tarpeeksi voimia aloittaa tänä aamuna uusi vaihe talonremonttiasioissa? Siinä onkin monta asiaa yhteensovitettavana, hoidettavana ja järjestettävänä, aivan samoin kuin koko tämän kokonaisuuden junailussa on ollut alusta lähtien. Usko on ollut välillä mennä, mutta kaikki asiat tahtovat aina järjestyä. Ja aikaa minulla on jostakin kumman syystä enemmän kuin koskaan, se on vain laajentunut. Itse asiassa olen joskus vähän hukassa sen kanssa. 

Kaatunut puu lähimetsässä. Kaikki valokuvat ovat omia ottamiani kuvia, jollen muuta mainitse tai  se ilmenee asiayhteydestä. Blogeihini liittämiäni valokuvia voi käydä katsomassa myös täällä. https://plus.google.com/photos/117764109159610969187/albums/5695211741397431569


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ikkunoita elämään

Niin. Mitähän kirjoittaisin? Koskaan ei ole ollut aiheista puutetta, silloin tällöin on vain se valinnan vaikeus. Toisaalta valmista materiaalia löytyy runsaasti, käyttökelpoista sekin edelleen. Monta sukututkimukseen liittyvää kirjoitusta on työstettävänä. Ne vain ovat joskus melko työläitä, sillä tutkin samanaikaisesti kirkonkirjoja, henkikirjoja ja paikkakunnan historiaa ja kirjoitan. Monta ohjelmaa ja kirjaa on samanaikaisesti auki. Tällä viikolla työn alla oli jo viime vuonna työnimellä "Sirkiän talossa 1820-1825"aloittamani kirjoitus. Samanaikaisesti aloitin toisen samasta talosta 1910. Kun vain tietäisin enemmän ihmisistä, muutakin kuin sen, mikä on virallisissa asiakirjoissa!

 1960-luvun puolivälissä teimme pitkiä kävelyretkiä Rengon Muurilan maastossa. Tässä sisareni Päivikki istuu valtatie 10:n varrella sillalla. Päikkiä muistelen erityisesti tänään, koska hän olisi täyttänyt juuri tänään 63 vuotta, jos olisi saanut elää. 

Aloin viikolla taas kerran lukea, mitä ajattelin kymmenen vuotta sitten.  Löysin sieltä oman tulevaisuuteni avaimet eli sen nykyisyyden, jota nyt elän. On surullista huomata, että kiiruhdamme hurjaa vauhtia johonkin pisteeseen elämässämme usein sen enempää ajattelematta. Sitten kun olemme sen saavuttaneet, alkaakin kiiruhtaminen takaisin sinne juurille kohtaamaan totuuden.  Niin minun kävi. Se alasajo eli paluu takaisin alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Eipä niitä silloisia tavoitteita ole aihetta nytkään muuttaa. On mielenkiintoista lukea, mitä haaveita siinä välissä elättelin, niitä, joista tuli ja ei tullut mitään. Määrätietoisesti etenin niitä kohti. Tämän hetken idut kasvoivat sieltä alkaen, vaikka niistä useimpien juuret ovat jo lapsuudessa ja nuoruudessa.

Muistan vielä elävästi tämän ajan, jolloin mikään ei ole hyvin. Siirtymä lapsuudesta murrosikään. Olen lähdössä kouluun päälläni hirveät vaatteet. Viimeinen katsaus koulukirjaan ennen kun lähden pimeään aamuun bussipysäkille. Kiitos isä, että kuitenkin otit tämän kuvan, koska sen avulla muistan paremmin.
Meistä kaikkien elämän rakenteet eivät murru koskaan. Useimmat elävät turvallisessa olotilassa nuoruudesta vanhuuteen ja tuskin koskaan edes pohtivat sellaisia kysymyksiä, joita minä näköjään kaivan koko ajan esiin oman nahkani alta. Useimmille riittää tavallinen elämä eikä kohtalokaan tee siihen säröjä. Jossakin vaiheessa aloin ihmetellä ihmisten etenemisvauhtia ja sitten putosinkin kokonaan kärryiltä. Hyvä niin! Se putoaminen nimittäin alkoi tuolloin kymmenen vuotta sitten.  On hienoa, että olen kirjannut sitä päivittäin, vaikken silloin tietenkään tiennyt, mitä se on. Ihminen on niin mahdottoman monimutkainen olento, elämä on täynnä erilaisia tasoja, joita voi tarkastella monesta eri näkökulmasta kuin taideteosta.

Päivikki ja taustalla myöhemmin palanut Kuittilan koulu Rengossa.
Koin valtavan kriisin pian kymmenen vuotta sitten. Silloin aloitin kirjoittaa aktiivisesti päiväkirjaa. Päiväkirjani hyppää heti työpaikalle, josta kriisi tuntuu alkaneen. Työelämässa oli ollut yhtä muutosta muutoksen jälkeen vuosikaudet. Mutta kun itse aloin muuttua, se sekoitti koko pakan täysin, kunnes itse ulkoistin itseni siitä pois. Päiväkirjassani kerron avoimesti kaikista asioista, arvostelen myös itseäni, tunnistan ongelmat. Tiedän toki, että tämä aihe ei kiinnosta ketään ulkopuolista, mutta siitä huolimatta kirjoitan. Jokaisella on omassa elämässään tekemistä. Minä en halua korostaa itseäni vaan käytän omaa kehitystäni pelkkänä esimerkkinä etsiäkseni siitä pointtia koko tarinalle. Jos nyt edes sellaiseen päädyn.

Muutos alkaa usein tyytymättömyydestä omaan itseen. Ihminen alkaa pohtia elämän tarkoitusta, alkaa kysellä, mitä kanssakulkijat odottavat omalta tulevaisuudeltaan. Palatakseni päiväkirjaani, niin olin kysely- ja tarkkailuvaiheessa vuotta myöhemmin lähes selvittyäni masennuksesta ja noista työpaikan ongelmista. Teimme sinä vuonna sisareni kanssa pari matkaa. Totesin päiväkirjassani matkojen vain hajottaneen minua palasiksi. Nyt ymmärrän sen, että ennen eheytymistä onkin hajottava. Aiemmin ajattelin mieluummin, että minun olisi mieluummin pitänyt käyttää lomani selvittääkseni kodissani syntyneitä ongelmia.  Nyt ymmärrän, etten olisi koskaan edes pystynyt selvittämään toisen ihmisen ongelmia. Voimme vain kulkea rinnalla aikamme ja auttaa olemalla oma itsemme. Pitkään näköjään yritin tukea ja uskoa.

Tässä Anna ja Heljä tutkivat Hämeenlinnaa Linnakadun ja Koulukadun risteyksessä kesäkuussa 2005.

Olen noista päivistä edennyt omaa tietäni eteenpäin melko suoraviivaisesti. Esille tuolloin ottamani ajatukset ja pohdinnat ovat toteutuneet.  Käsittelin muun muassa ihmisen egoa, lokeroitumista johonkin totuttuun malliin, ihmisen elämän kaventumista vanhentuessa ja lähes kaikkea, mitä elämään kuuluu. Lause ”Kaikki, mitä tarvitset, on sinussa itsessäsi” oli sittemmin minulle ohjeena työelämään. Turhaan raahata aina kalvoja mukana ja suunnitella liikaa ja turhaa aliarvioida enää itseään. Kaikki toiminta on iloa ja itsessään hauskaa.

Sittemmin viime vuosina olen kokenut joissakin asioissa taantumista, mikä on johtanut oman itsen vähättelyyn. Aurinko ei voi paistaa aina. Tehtyä oman itsen rakennustyötä voi kuitenkin jatkaa, siihen on saanut uusia vivahteita. Vasta jälkikäteen tajuamme, miksi tiellemme kasautui esteitä. Jos nyt ylipäänsä ajattelemme.

Tällä viikolla olen tullut pari kertaa jakaneeksi ajatuksen, että meidän on tärkeää vaalia myös omia muistojamme, päiväkirjojamme, valokuviamme, elämämme tapahtumia. Olin keskiviikkona esittelemässä omia sukututkimuksiani Tuusulan sukututkimuskerhossa. Osallistujia oli todella vähän. Keski-Uusimaassa ollut ilmoitus kertoi nimeni väärin ja tiedän, että tuskin useimmat edes lehteä lukevat. Sähköpostimuistutus kerhoillasta oli myös jätetty lähettämättä. Ei se mitään, sopi aiheeseeni, joka koski kahta tuntematonta sukua. Ja olihan yhtä tuntematon Kalander niistä kertomassa. Olin sentään hyvin valmistautunut. Tutusta asiasta on myös helppo puhua, kun siitä tietää paljon.

Olen ystäviltäni hyvin usein kuullut, kuinka he hävittävät omia papereitaan ettei vaan kukaan niitä myöhemmin lue. Samoin valokuvia heitetään surutta roskiin.  Sukututkija ei voi muuta kuin kauhistella. Olisin nyt todella onnellinen, jos tietäisin ylipäänsä enemmän omien isovanhempieni elämästä ja erityisesti heidän ajattelustaan. Tiedämme enemmän merkkihenkilöistä, mutta emme näistä tavallisista ihmisistä.

Merkittävän elämän eläneet kirjoittavat usein oman elämänkertansa.  Naapurini on myös kirjoittanut sellaisen ja pyysi minua auttamaan kirjan kansien kanssa. En tiedä vielä kuinka hyvin onnistuin hänen maalauksistaan ottamieni kuvien kanssa, vaikka olen kuvia jo tutkinut. Itse asiassa loppu on sitten kirjan kustantajan asia, miten hän kannen sommittelee. Joka tapauksessa istuin tämän vanhemman pariskunnan luona eilen pitkän tovin tutkien heidän valokuva-albumiaan. Valokuvat-albumit kiinnostavat sukuja tutkivaa, vaikka ne eivät olekaan niistä omista suvuista. Tulipa taas mieleeni, että minullakin olisi antaa muistoksi yksi valokuva, mutta taisin pakata sen Raamatun mukana varastoon. Pappismiehestä kun on kysymys, en kehtaa nyt edes mainita asiaa. Olen sitä muutenkin lykännyt jo vuosia.

Espan puistoa työmatkalla 7.6.2005.

Huvittavia nuo päiväkirjat tai samoja karvoja sitä kantoi aiemminkin.

Ote päiväkirjastani 10.6.2005  noin kello 8:

”Mietin muistelmien kirjoittamista tai miksi se sitten muotoutuukaan. Muistanko äskeisen hetken bussipysäkillä Pähkinämäentien ja Sahatien risteyksessä kesäaamuna. Lukemattomat linnut liversivät ja lauloivat. Ja lensivät kuljettaen matoja ja hyönteisiä nälkäisille poikasilleen. Liikenne oli normaalia hiljaisempaa, koska koulujen kesälomat olivat alkaneet. Tienvarrella oli kasvien kavalkadi, poimulehtiä, pitkävartisia voikukkia kukinnan loppuvaiheessa, kukkaan avautuvia koiranputkia, vuohenputkia, leskenlehtien lehtiä, käenkaalia keltaisina pöheikköinä. Alhaalla solisi pieni puro jo täysin kasvillisuuden peittämänä. Ruohikolla näkyivät ruohonleikkurin vanat nuorten lehmusten alla. Kaikenkaikkiaan jälleen ihana kesäaamu. Mitä ajattelin siihen pysäkille kävellessäni? Sitä samaa, mitä usein nyt ajattelen, pitäisikö minun lähteä työpaikastani? Olen aina rakastanut työtäni.”

Saapuminen työpaikalle 7.6. 2005 Korkeavuorenkadulla.

Tuolloin olin kaikissa asioissa tullut ratkaisukohtaan, työtä jatkoin eläkkeelle lähtööni saakka, koska tilanne työyhteisössä parani. Mutta samanaikaisesti henkisesti luovutin ja vapautin itseni lopullisesti pitkäaikaisesta suhteestani, jonka alun perin ajattelin kestävän loppuelämän. On omituista katsella rinnan päiväkirjan kanssa samoina päivinä ottamiani valokuvia.  Omissa kuvissani näytän jopa vanhemmalta kuin nyt.  Valokuvien kautta voi seurata ajatuskulkua, mutta myös lähiympäristön tapahtumia, jotka päiväkirjassa ovat vain viitteenä.  Vietin tuolloin paljon aikaa tyttärentyttäreni Annan kanssa. Pakenin Anna seuranani ahdistusta viikonlopuksi Hämeenlinnaan, jossa kiertelimme sisareni kanssa lähiympäristössä, minä valokuvaten.

Silloinkin kuten sittemmin niin usein  muutenkin valokuvaus ja kirjoittaminen toimivat turvaverkkona. 
Kotimatkalla. Helsingin linja-autoasema oli silloin vielä vanhalla paikalla. 7.6.2005.



lauantai 15. maaliskuuta 2014

Hiljainen päivä

Nyt voin sitten pysytellä kotona koko päivän, mikä ei nyt muutenkaan ole mitenkään harvinaista. Yön aikana koko ympäröivä maailma oli jo peittynyt valkoiseen huntuun. Lunta sataa edelleen hiljalleen. ilman ääntä, ilman melua.  Hiljaisuus on uskomaton voimavara, mitä ihmiset eivät tahdo ymmärtää. Usein he eivät sitä kestäkään vaan pyrkivät metelin keskelle. Ajattelin pureutua aiheeseen luettuani pätkän omasta kirjamerestäni putkahtanutta pokkaria ”Läsnäolon taito”. Sen on kirjoittanut Owe Wikström, Uppsalan yliopiston uskontopsykologian professori.  Ei sen puoleen, ettenkö olisi näitä asioita ajatellut vuosikaudet ja luullut jo päässeeni selville vesille. Eikä kirjoittajan esittämä kysymys miksi ihminen tulee levottomaksi hiljaisuudesta ja vastaus että hän ei hiljaisuudessa voi välttää suuria elämänkysymyksiä, ole minulle mitenkään vieras. Toki tiedän, että ”oma elämämme on ajan mereen piirretty ohut viiva” enkä ole vältellyt asioiden silmiin katsomista.
Työ ei sulje hiljaisuutta ja rauhaa pois. Siihen puutarhassa työskentely sopii mahdottoman hyvin. Jos et ole ennen katsellut puutarhakuviani, niin löydät ne tämän linkin takaa.
Lähdettyäni työelämästä jouduin pikkuhiljaa kohtaamaan hiljaisuuden aivan uudella tavalla. Elämä oli siltikin täynnä kaikenlaista tekemistä, välillä jopa liikaakin, mutta minulla oli vihdoin aikaa myös oman sisimpäni pohdintaan.  Owe Wikström kirjoittaa kirjassa roolien merkityksestä ja neuvoo ihmisiä sivuuttamaan ne vaiheittain, ammattiroolin, vapaa-ajan roolin, roolit sukulaisten ja ystävien keskuudessa ja kiinnittämään sitten huomiota siihen, mitä sitten tapahtuu. On seurattava ajatuksia, joita nousee siinä vaiheessa pintaan. Ne ajatukset on otettava hyvin vakavasti. Kuulostaa kovin tutulta, sillä noinhan olen tehnytkin. Ensin tein niin omasta tahdostani, sitten kohtalo puuttui peliin ja kietoi minut monenlaisiin hankaluuksiin, jotka pakottivat katsomaan asioita tarkemmin. Pikku hiljaa ympärilleni tuli hiljaisuus. Kohtaan jälleen kerran paradoksin, eletty elämä vapautti minut. Me kaikki teemme tätä työtä itsemme kanssa koko elämämme.  Voin muistaa ne hetket jo nuoruudesta kun olen tajunnut sisäisen tieni.


Wikström kirjoittaa eksistentiaalisesta levottomuudesta. Elämä on kehitysharppauksia. Tulee ulkoisia ja sisäisiä tapahtumia, jotka puhkaisevat turvallisen olemassaolon. Silloin joutuu miettimään asiat uudelleen. Juuri nyt koen kohtaavani ja käsitteleväni sellaisia asioita, joita luulen jo jättäneensä taakseni. Voi jonkin hetken tuntea olevansa rämpimässä suolla.

Selfie metsässä
Ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun keskustelin sisareni kanssa pyhiinvaelluksesta, sellaisesta minkä me voisimme tehdä yhdessä. Aihe on jo vuosia tullut pinnalle silloin tällöin. 1990-luvulla suunnittelin Santiago de Campostelan vaellusta. Aloitin nk. sapattivapaan säästämisen uhraamalla joitakin päiviä vuosilomistani ja tallettamalla ne säästöön, jotta voisin joskus vuosien päästä ottaa kuukauden loman lähteäkseni vaellukselle. Keskustelin aiheesta erään nuoren työtoverini kanssa, joka oli myös aiheesta kiinnostunut ja pohdimme, josko lähtisimme vaellukselle yhdessä. Loppujen lopuksi kävi niin, että tästä vaellusreitistä tuli ylettömän suosittu, mikä lopahdutti kiinnostukseni. Oma elämä myös usein menee toisin kuin on suunnitellut. Työurani aikana ei koskaan edes ollut aikaa pitää sapattivapaata, järjestelmä taidettiin purkaa ja saimme sinne säästetyt lomat rahana. Mutta koetut asiat eivät poistaneet vaeltajan sielua ja sen suuntaisia haaveita. Kyllähän se näkyy myös kirjoituksistani.

Lepoa ja liikettä. Kuralan kylämäellä.
Tulin tähän aiheeseen, koska Wikström siirtyi kirjassaan samaan aiheeseen. Pyhiinvaellus kun koetaan ulkoiseksi matkaksi, joka vahvistaa ihmisen sisäistä matkaa. Ihminen kohtaa siellä itsensä samalla kun hän matkaa jonkun toisen, usein kauan sitten eläneen pyhän ihmisen jalanjäljissä. Me nykyihmiset kun tunnumme aina tarvitsevan tukea joiltakin tärkeiltä esikuvilta. Se on täysin inhimillistä. Minäkin etsin nyt kirjoittamisen kautta ja sattumanvaraisesti käteeni haaliman kirjan satunnaisten tekstien avulla tietä eteenpäin ja yhdistän kohtaamiini ajatuksiin omat mietteeni. Vähän niinkuin pikkulapsi ottaa käteensä jotakin opetetellessaan kävelemään.

Diakuvia, joita olen skannaillut, osan värit ovat syystä tai toisesta kärsineet enkä ole påystynyt niitä kaikilta osin tavoittamaan kuvankäsittelyllä. Rengon kirkkoa olen tässä kuvaillut erilaisesta  kuvakulmasta. Pitääpä seuraavalla kerralla tarkistaa pääseekö lammen rannalle nyt.

Olen sittemmin oppinut, että pyhiinvaelluksia voi tehdä kotikulmilla, retriitti voi olla metsä tai jopa oma koti. Oman sisimpänsä voi löytää läheltä ja siitä omasta arkielämästä. Joskus kuitenkin tulee hetkiä, että pitää mennä kauemmas löytääkseen takaisin. Kaikki matkani vuosien mittaan ovat olleet tavallaan pyhiinvaelluksia. Monta niistä on käsittelemättä, sillä olen varma, että jokainen on tuonut minulle jonkun oivalluksen ja opettanut jotakin tärkeää ihmiselämästä. En ole kuitenkaan sen fiksumpi kuin ne matkaajat, joita olen tavannut matkoillani. Monen matkailijan mielessä on kiireinen nähtävyyksien katselu, syöminen ja juominen ja eteenpäin ryntääminen. Jälkeenpäin he tuskin muistavat, missä ovat käyneet. Olen toki itsekin osallistunut näihin toimiin joskus sydän kipeänä. Mieleeni tulee monta kohtausta, joiden olisi pitänyt avata silmäni.  Sääli, ettei minulla ole valokuvaa siitä, kun palasimme Kreetan Agia Marinassa korkealla rinteellä olevalle hotellille juovuksissa ja poikkesimme viereiselle hautausmaalle. Vaikka niin ei ehkä tapahtunutkaan, mielikuvissani on kuva, että seuralaiseni kipusi kiviseen avonaiseen hauta-arkkuun makaamaan. Joka tapauksessa samalla lyhyellä kävelyllä kadotin silmästäni toisen piilolinssin.

Rengon kirkonkylää Käräjämäeltä katsottuna. Olen ottanut kuvan syksyllä 1968 vähän ennen Saksaan lähtöäni.  Maisema siellä on suuresti muuttunut. Mäellä sai olla itsekseen. 
Jotkut asiat sekä huonot että ne hyvät palaavat mieleen, mutta en toki jää niihin lillumaan. Koko ihmiselämä on yhtä oppimista. Kun keskustelin viimeksi pyhiinvaelluksista ja tutkin Italiassa kulkevia reittejä, päädyin lopuksi jostakin kumman syystä Hadrianuksen vallia seurailevaan reittiin Englannin ja Skotlannin rajamailla. Rooman keisari Hadrianus rakennutti sen 122 – 125.  The Hadrian’s Wall Path on vain 135 km pitkä.

Toisaalta voisi aloittaa läheltä, Hämeestä, jossa Rengon kirkko on Pyhälle Jaakolle omistettuna ollut keskiajalla tärkeä Santiago de Campostelaan apostoli Jaakobin haudalle johtaneen tien pohjoisena lähtöpaikkana Hattulan Pyhän Ristin kirkon lisäksi. Rengon kirkolla lienee keskiajalla ollut huomattavasti merkittävämpi asema kuin me tiedämme.  Täältä löytyy uutispätkä ja valokuvia kesän 2011 vaelluksesta.

Itkettävä kuva. Vain sisareni ymmärtävät tätä kuvaa. Eletään 1960-lukua. Meidän lapsuuden leikkimökki hajosi, kun ukkosmyrskyssä poppelin oksa kaatui sen päälle.
Jokakesäinen evakkovaellus voisi myös korvata vaelluskaipuuta. Tänä vuonna evakkovaellus tehdään Virolahdella 19.7.  Onpa tässä lähelläkin ollut Vantaan Pyhän Laurin kirkon yhteydessä pyhiinvaelluksia. Pyhän Laurentiuksen reitti lähti Roomaan. Tuusulan ja Nurmijärven väki käytti myös aikoinaan Vantaan Pyhän Laurin kirkkoa. Tosin suomenkielisinä heidän paikkansa oli kivikirkon vieressä olevassa puisessa kirkossa, joka purettiin 1800-luvun alussa ja suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin kivikirkkoon. Ette arvaakaan kuinka paljon valokuvia minulla on tämän kirkon ympäristöstä. Taidehistorian opiskelussa yksi tehtävämme oli esitellä joku uudempi kirkko tai kappeli. Otin aiheekseni Vantaa Pyhän Laurin kappelin ja ravasin siellä useampaan otteeseen. Samalla ja senkin jälkeen olen käynyt tutustumassa vanhan kirkon ympäristöön. Kirkon alue on uskomattoman hieno paikka aivan Kehä III:n ja Tuusulantien läheisyydessä. Viereltä kulki aikoinaan Turku-Viipuri- ja Helsinki-Hämeenlinna-maantiet. Alue onkin nykyään museoviraston nimeämä valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Täältä löytyy lisää tietoa.


Nämä kuvat olen ottanut viime kesänä Vantaan Pyhän Laurin kirkon kupeista.
Nyt poikkesin aiheestani – hiljaisuudesta –  kauemmas. On taito opetella nauttimaan myös ihmismerestä erilaisten tapahtumien yhteydessä. Nykyään on harvassa sellaisia paikkoja, joissa voi olla täysin yksin. Meillä Suomessa on vielä suhteellisen helppoa löytää niitä. Hidas kuljeskelu on mieluisaa, kovin tuttua omilta harvoilta matkoiltani. Sitä kirjan kirjoittajakin harrastaa monessa maailman kolkassa keskustellen tapaamiensa ihmisten kanssa. Voin hyvin verrata sitä omiin matkoihini, joista kaikista on jäänyt jäljelle matkalla kirjoittamani päiväkirja. Niiden ja ottamieni valokuvien kautta voin milloin tahansa tavoittaa ne hetket ja palata niihin. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ihmisten seura eivät sulje toisiaan pois. Kuinka ihanaa onkaan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jolla on antaa aikaa, joka malttaa pysähtyä katsomaan edessämme avautuvaa näkymää tai asiaa yhdessä toisen ja omin silmin. Tänä päivänä vain ihmisillä on yleensä niin mahdoton kiire eteenpäin ja lukemattomia tehtäviä suoritettavana, että sellaiset hetket ovat harvinaisia.


Ove Wikström kirjoittaa kirjan lopussa, että hänen kirjansa on käsitellyt saman asian kahta puolta: elämännautintoa ja syvää vakavuutta, joista meidän aikanamme on suurin puute. Tässä kohdin suorastaan hykertelen. Olen täysin samaa mieltä. Meidän aikamme suosii kiirettä, hölynpölyä, hupia, hauskaa. Jos uskaltaa vaikkapa Facebookissa esittää vakavampia ajatuksia, kirjoittaa ongelmista ja elämän syvistä asioista, saa melko varmasti kuulla kunniansa. Kun kuitenkaan ne vakavat asiat eivät sulje pois elämän iloja ja hauskuutta. 


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Hirviä, katovuosia ja omituisia taiteilijoita

On harvinaisen mukava lueskella välillä vanhoja blogeja, niitä hävinneitä. Aika moni kirjoitus tulee jatkossakin saamaan uuden elämän täällä, koska aiheet sinänsä eivät vanhene. Kun nyt Ukrainan asiat ovat olleet pinnalla ja siinä yhteydessä myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on ollut uutisten otsikoissa ties mistä syystä milloinkin, nyt siirrän tänne vanhan kirjoitukseni viiden vuoden takaa. Siinä mainitsen, kuinka hän Venäjän silloisena pääministerinä kunnostautui taitelijana. Tosin kirjoitan siinä muistakin aiheista, mutta melkein samoista kuin tänä päivänä. Olin edellisen vuoden kesällä jäänyt eläkkeelle, mutta olin koko syksyn jatkannut töitä vähän eri näkökulmasta mutta vanhaa hyödyntäen entisellä työpaikallani. Olisin mielelläni jatkanut vielä, mutta olimme silloin vajonneet finanssikriisiin ja kaikki suuret suunnitelmat jatkosta eläkkeellä ollessa jäädytettiin. Eipä tilanne ole siitä muuttunut vaan vajoaminen syvemmälle on siitä lähtien ollut tosipäivää.

Niin tuttua kotipeltojen maisemaa Rengon Vehmaisten Pykälämäeltä katsottuna isäni kuvaamana  todennäköiseti 1960-luvun alkupuolella. 


18.1.2009  kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Eräänä tammikuun sunnuntaina”:

”Keskipäivällä satoi hiljalleen lunta. Aikaisemmin aamulla sää oli mitä parhain lähteä sauvojen kanssa aamulenkille. Oli vielä hiukan hämärää, pakkasta pari astetta, ei liukasta, paluumatkalla oli hiukan vastatuulta. Sunnuntai-aamuisin niinkin myöhään kello 8 – 9:n välillä tulee hyvin harvoin ketään vastaan. Voi hetken tuntea olevansa maailman ainoa ihminen. Arkipäivisin pitää lähteä jo huomattavan aikaisin, jos haluaa nauttia samasta rauhasta. Kun vain aina malttaisin lähteä kesken muiden touhujen. Myöhemmin päivällä minulla on aina pakkomielle kuljettaa kameraa mukanani, joten sauvat ovat vain tiellä.

Meidän hevosia. Vähän vanhempi kuva isäni kokoelmista.

Lehtien lukeminen kuuluu tärkeänä osana aamutoimiini, on aina kuulunut. Nyt vain niihin on enemmän aikaa. Kun eilen kävin läpi vuoden 2007 lehtileikkeitä, niin huomasin, että olin joskus vain repinyt kokonaisia sivuja myöhemmin luettavaksi. Nyt leikkelen mielenkiintoiset lukemani jutut irti huolellisesti ja merkitsen niihin päivämäärät. Käyn lukemassa lehtiä myös netissä, mutta se ei ole vielä sama juttu. Lehtien nettiversioissa ei mielestäni ole myöskään tarpeeksi annettu arvoa valokuville ja kuville yleensä. Kokeilin pari viikkoa Helsingin Sanomien digilehteä lähinnä syystä, että siihen liittyi mahdollisuus lukea arkistoituja juttuja vuodesta 1990 alkaen. Jutut sisältävät vain tekstit ilman kuvia. En voi siis vielä missään nimessä luopua paperisista sanomalehdistä. Mutta täytyy sanoa, että odotan kovasti sitä aikaa, kun kaikki sekä vanhat että uudemmat sanomalehdet ovat selailtavissa netissä.  Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtiarkisto on hyvä alku. Siellä voi käydä selailemassa 1800-luvun lehtiä. Joskus olen juuttunut sinne tuntikausiksi eläytymään 1800-luvun ihmisten elämään. Tässä linkki sinne http://digi.lib.helsinki.fi/index.html
(huom. nythän siellä on aineistoa jo 1910 saakka)

Hämäläinen kertoi 13.9.1890:

”Hirwi nähty Rengon Haarion talon alla niityllä w.f. 25 p. Se oli hywin rohkea. Rengon puolella ei kuulu miesmuistiin nähdyn hirwiä.” (tässä linkki lehteen, jonka 1. sivulla uutinen oli, huom. missähän Haario on Rengossa, meidän lähellä oli Harvia-niminen paikka) 

Me jouduimme peltotöihin sokerijuurikkaita harventamaan. On todella harvinainen kuva. Minä etualalla ja Heljä taitaa olla taustalla.


Aamulehti n:o 197 kertoi  26.8.1899

”Hallan waikutuksista kirjoitetaan U.G.:lle Rengosta: Tämän kuukauden alkupuolella oli useampia hallaöitä, kovin 10-11 p. jollon lämpömittari osoitti 4 astetta C. Nyt woidaan wahinko johonkin määrin arwostella. Koko Rengon kunnasta ovat perunanwarret maata myöten mustana. Korkeimpia mäkimaita lukuunottamatta, ei perunoista ole juuri mitään toiwoa. Ohra on jotenkin puoliksi wahingoittunut, kaura wikaantunut. Herneitä tulee tuskin nimeksikään. Pellawain  fylkyt  - joita paljon wiljellään – ovat kokonaan menneet. Nahkimatta pannaan pellawat likoon. Ne on ennen aikojaan pitänyt repiä maasta, kun alkoivat kuiwua. Arimpana seutuna etelä-Hämeestä on hallan wahinko arwaamattoman suuri täällä. Ilman sitä olisi wuodentulo ollut hywänpuoleinen.” (linkki alkuperäisen lehden digiversioon)

Ja leikkuupuimurin päälläkin jouduimme auttamaan viljojen pussittamisessa, vaikka kuinka olisi ollut kiva viettää niitä viimeisiä lomapäiviä elokuun lopussa.



Vanhoilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä on vaikea ymmärtää, varsinkin sanat, joita ei muutenkaan ole koskaan kuullut ovat hankalia. Netistä ja kirjastosta löytyy oppaita, jos haluaa mennä pidemmälle.  Olen vielä niin täysin pintapuolinen harrastaja, että en syvenny tässä asiaan enempää. Muistutan kuitenkin itselleni, että on aiheellista alkaa paneutua tähänkin puoleen.

Kun vaan vuorokausi olisi puolet pitempi! Kunpa olisin jo työelämän aikana tajunnut, mikä valtava materia minua oikeasti odottaa ennen kuin olen valmis kirjoittamaan.  Päiväkirjan kirjoittaminen on vain tapani purkaa ja osittain jäsentää sitä maailmaa, mikä on edessäni. Ehkä silloin en olisi uhrannut resurssejani niin tiiviisti isolle organisaatiolle ja sen tuoton maksimoinnille.



Tänään teki mieli kirjoittaa  Keski-Uusimaan yleisönosastolle vastine erään taiteenharrastajan kommenttiin Järvenpäähän avatusta uudesta taidenäyttelytilasta aiemmin kerrottuun artikkeliin. Koulutettu taiteilija contra harrastajataiteilija herättää minussa aina kummallisia aggressioita, koska mielestäni taiteessa ja sen esittämisessä ei saisi vetää koskaan liian jyrkkiä rajoja. Taiteen on oltava kaikkien luotavissa, esitettävissä ja nähtävissä. Voisin jopa lähteä barrikadeille asian johdosta.  Asiaa kylläkin lievensi Helsingin Sanomissa ollut artikkeli ”Pääministeri Putinin maalaus löi huutokaupassa kaikki ennätykset”. Moskovalainen galleristi osti Putinin teoksen 860.000 eurolla. ”

No, enpä tiedä, onko paljon mikään muuttunut siitä paitsi, että olen vanhentunut. Myöhemmin minulle n selvinnyt se, että Suomessa oli paljon vähemmän metsiä aikaisemmin. Olikin yllättävää lukea, että hirvet olivat 1800-luvulla harvinaisuus. Wikipedia antaa selvityksen, että kanta oli pieni, koska niitä metsästettiin niin paljon aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomessa oli vain noin parisataa yksilöä.

Edellisen blogikirjoitukseni yhteydessä esittämäni kuva, jossa näkyi pellavalyhteitä kuivumassa sopisi paremmin tänne. 


Taidehistorian opiskelua aloittaessani mietin, alkaisinko tutkia tuota monesti käsiteltyä kysymystä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Ja miksi vain korkeasti kouluttautunut henkilö voi kutsua itseänsä taiteilijaksi. Miksi itseopiskelua ei pidetä minään? Miksi rajaa aina korostetaan? Syyni olivat silloin vielä henkilökohtaisempia, koska itsekin pidin itseäni eräänlaisena taiteilijana. Nyt en enää jaksa taistella, vaikka eiväthän mielipiteeni ole sen kummemmin muuttuneet. Aina ei jaksa olla tulisielu.

Äidin puoleiset isovanhempani  Abraham ja Aino tulivat olivat vierailulle, ehkä kevät 1957 tai 1958.  Äiti siinä heitä tarkkailemassa. Voi noita voikukkia. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Sukututkimuksen aarteita

Olen monena päivänä aloittanut kirjoittaa milloin mistäkin aiheesta, mutta eivät ne ole pitkälle kantaneet. Suuria toiveita en aseta kirjoitukselleni edes nyt. Kuten en muutenkaan. Kirjoitus lähtee vain viemään minua jonnekin, minne ei ehkä ollut edes tarkoitukseni. Kirjoituksen kuvat ovat taas sattumanvaraisesti valittuja.

Tässä sisareni hallussa oleva vanha Uusi Testamentti, joka on kuulunut  Erik Nålbergille. Hänen veljensä on esi-isiämme. Kerroin hänestä täällä.
Olen jo pitkään yrittänyt etsiä tietokoneeni sokkeloista erästä viime vuonna aloittamaani blogikirjoitusta ja kirjojeni sekamelskasta sen aiheeseen liittyvää kirjaa. Kysymys on Ruotsin ja siinä samalla meidän entisestä kuningattarestamme Kristiinasta, jonka jalanjäljillä kuljin viime huhtikuussa Roomassa.  Sitten juutuin lukiessani Hämeen Sanomia Birger Jaarliin ja sitä kautta varhaisempiin aikoihin. Näistä aiheista ei toden totta ole taaskaan pitkä matka sukututkimukseen.


Hämeenlinnassa pohdittiin viikonvaihteen lehtien mukaan, ovatko Birger Jaarlin teot Hämeessä sitä luokkaa, että niiden takia olisi aikanaan pitänyt nimetä yksi pääkaduista tämän nimellä. En pääse lukemaan alkuperäistä mielipidekirjoitusta, josta keskustelu alkoi ehdottaen kadun uudelleen nimeämistä.  Lauantain lehdessä sitten toinen mielipidekirjoittaja ehdotti, että janakkalaiset voisivat sen sijaan nimetä jonkun tienpätkän Hakoisten linnavuoren liepeillä Jaarli Birgerin tieksi. Toinen taas on sitä mieltä, että jaarli on kyllä ansainnut katunsa Hämeenlinnaan. Molemmissa kirjoituksissa asia perustellaan ihan hyvin.  Birger Jaarlin suvulla ei todennäköisesti ole sen enempää kiinnekohtia Hämeeseen kuin se, että hän Eerikin kronikan mukaan teki kuninkaansa kanssa retken Ruotsin itämaahan poiketen sitten Hämeessä.  Hän liitti Suomen alueen tiiviisti Ruotsin yhteyteen. Hänet mainitaan myös Tukholman perustajana ja että hän olisi osallistunut taisteluihin Novgorodia vastaan Nevajoella (1240).

Nuijasodan Nokian taistelun muistomerkki. Isäni valokuvia. Hän on toinen oikealta.
Birger Jaarli eli Birger jarl (eller Birger Magnusson) (1210 – 1266) meni naimisiin Ruotsin silloisen kuninkaan Erik Erikinpojan (kutsuttiin myös Erik Änkyttäjäksi ja Rammaksi tai Sammalkieleksi) siskon Ingeborgin kanssa. He saivat useita lapsia, joista kahdesta pojasta tuli Erikin jälkeen Ruotsin kuninkaita (Valdemar jo vuonna 1250 ja Mauno Ladonlukko 1275). Tämän linkin takaa löytyy lisää sukuselvityksiä. Meille suomalaisille tutumpi kuningas Erik, jonka sanotaan tehneen nk. ensimmäisen ristiretken Suomeen (1155), oli Ruotsin kuninkaana n. 1120 – 1160). Hän sai lisänimekseen den Helige.
Tätä kuvaa olen yrittänyt selvittää siinä onnistumatta. Isäni kuvien joukossa on siitä vain kopio. Jostakin hän on sen saanut varmaan myös tunnistettavaksi. 
Niin tai näin. Keskiajan historiaa kaivetaan koko ajan lisää esiin ja usein myös eri tutkijat ja kirjoittajat lisäävät omat tulkintansa. Kuninkaallisten historiaan on tutkijoiden ehkä helpompi päästä, koska asiakirjoja löytyy runsaammin.  Kaipasin tässä yhteydessä isältäni perimää 1920-luvun aikana ilmestynyttä kirjasarjaa Suomen historiasta (Suomen kansan aikakirjat. Tekijä, Einar.W. Juvelius, myöhemmin Juva. Teoksen nimi, Suomen kansan aikakirjat 1-10. Painovuosi, 1928-1938. Painos, 41000. Kustantaja, Otava. ).  Löysin netistä sarjan myynnissä hintaan 60 e. Ei sen puoleen, että olisin sitä ostamassa, mutta minun omani sattuu olemaan banaanilaatikossa taloyhtiön kellarissa, koska oletin, etten tarvitse sitä evakkoaikanani.  Olen viitannut kirjasarjaan kuvan kera aiemmissa blogeissani kuten 19.11.2012.


Isä koiran kanssa. Pellavatko siellä kuivuvat?
On hyvin yleistä, että aiempien historiantutkijoiden kuten myös sukututkijoiden tulkintoja usein arvostellaan negatiivisesti. En pidä sitä kovin sopivana, sillä ne, jotka lukevat tai opiskelevat historiaa katsovat asiaa usein monen lähteen kautta. On aina hyvä jättää tännekin tilaa luovuudelle, ajatuksille ja inspiraatiolle. On niin, että ilman vallankumouksellisia ja poikkeavia ajatuksia, ei mitään kehitystä edes tapahtuisi.

Siitä tulikin mieleeni, että palaankin vielä Ruotsin kuninkaisiin, vaikka Kristiina jää jonnekin tulevaisuuteen. Kuninkaat raahasivat mukanaan tänne itämaahan mukanaan ties millaisia ihmisiä, sotapäälliköitä, rakentajia, pappismiehiä.  Heitä saattoi jäädä tänne lopullisesti ja meidän esi-isiämme saattaa olla heidän joukossaan. Neitseellinen maa oli täynnä puhdasta ja rikasta luontoa ja asukkaita oli vähän.  Uudisasukkaita on ollut kautta aikojen, ensin maan sisällä ja myöhemmin väki on lähtenyt paremman elämän toivossa naapurimaihin tai kauas valtamerten taakse. Minäkin lähtisin, siis vielä nyt, kipin kapin Karjalan kannakselle, jos se jostakin syystä tulisi Suomelle takaisin. Se saattaisi olla eräänlainen ratkaisu elämän pysähtyneisyyteen ja jumittumiseen, siihen, mikä pitää minut täällä lähellä voimat viemää remonttia ja tekee minut levottomaksi. Uuden ajan alku. Sellaista vaihtoehtoa ei omilla esi-isilläni ollut, he olivat sidottuja turpeeseen ja Karjalan osalta lopuksi kansakunnan kohtaloon.  Välissä kaikilla oli kaikenlaisia ongelmia, kun me elämme yltäkylläisyydessä ja ongelmamme ovat naurettavia.

Mitähän tässä tehdään?  Ehkä puutarhan pohjaa. Äidilläni oli siinä ensimmäisen kasvimaa ja edessä ja tuolla takana kasvoi marjapensaita.
Asiakirjojen mukaan Erik Pyhän mukana ensimmäisellä ”ristiretkellä” Suomeen oli sitä johtamassa ja Henrik piispaa tänne tuomassa myös Rötker Ingesson, kuninkaan tanskalaissyntyinen aseenkantaja. Hän eli noin 1110 – 1160.  Hänet on aateloitu Jägerhorn Af Spurilan myöhemmin kuolleeseen aatelissukuun, joka löytyi sekä Suomen että Ruotsin ritarihuoneesta. Hänet tai hänen poikansa tai pojanpoikansa mainitaan vanhimpana kristittynä paimiolaisena. Sukutarinaa, joka löytyy täältä, ei ole voitu todistaa oikeaksi. Netistä löytyy paljon sukututkimuksia, jotka katsovat oman suvun lähteneen tuolta.

Jokin kumma on kautta aikain saanut ihmiset kaihoamaan aatelisia sukujuuria. Kuulen vieläkin silloin tällöin jonkun kommentoivan oman suvun aatelisista eli hienommasta perimästä kertoessani tekeväni sukututkimusta. Yleensä henkilö ei tiedä sukututkimuksesta ja historiasta sen enempää, joten on turha oikaista kertomalla, että aateliset suvut ovat lähteneet ihan tavallisista ihmisistä, joita kuningas on vaikkapa sodassa kunnostautumisen takia palkinnut aatelisarvolla.  On varmaan sitten ihan hyvä, että suvun jäseniä on hypännyt syrjään aatelisten piirileikistä vaikkapa naimalla jonkun ulkopuolisen. Usein silloin henkilö on työnnetty muutenkin suvun ulkopuolelle, hänestä on tullut ”musta lammas”. Mutta on myös niitä, jossa suku on pikkuhiljaa alentunut tavalliseksi kansaksi.



Joka tapauksessa minullakin on sukututkimus, jossa lähdetään tuosta Rötker Ingenpojasta. Kartanonomistaja, ehkä ensimmäisen Rötkerin pojanpoika Rötker Jurgeninpoika Jägerhorn af Spurila nai  Brita Jönsintytär Galle-Palttilan (Laitila), joiden tytär Kristiina Rötkerintytär Jägerhorn meni suunnilleen 1355 naimisiin Kuusiston linnan voudin  Hattulasta lähtöisin olevan Olavi Niilonpoika Tavastin kanssa. He saivat pojan nimeltä Niilo Olavinpoika (s. n. 1360 Kaarinassa ja kuoli n. 1430 Turku). Tästä pojasta tuli aikanaan merkittävä rälssimies, ritari  ja tämän sukuselvityksen mukaan hän oli kuninkaan käskynhaltija.  Hänen veljestään Maunu II Tavastista tuli Turun piispa. Kädessäni olevassa sukuselvityksessä mainitaan Maunu Tavast hänen täysveljekseen, mutta se ei päde, koska Maunu Tavastin isänä pidetään Olavi Juhonpoika Tavastia. Samaa sukua he kuitenkin lienevät olleet. Täältä löytyy aiheeseen liittyvää pähkäilyä. En ota siihen sen enempää kantaa.

Niilo Olavin tytär Elina Niilontytär Tavast avioitui Niilo Olavinpoika Särkilahden kanssa. Siitä avioliitosta syntyi Martta Niilontytär Särkilahti. Sukuselvityksessä mainitaan vielä erikseen, että Turun piispa Maunu III Särkilahti oli Martan täysveli. Hän on syntynyt noin 1435.

Martta Niilontytär Särkilahti avioitui noin 1450 Olavi Pertinpoika Kirveksen kanssa ja heille syntyi Kaarina Olavintytär Kirves , joka vuorostaan nai Turun pormesterin Niilo Pietarinpoika Särkilahden, joka on tunnettu nimellä ”Kiukku Niku”. Heille syntyi Paavali Niilonpoika Särkilahti noin 1495. Paavali toimi Sääksmäen kirkkoherrana 1536-66 ja rovastina Hattulan ja Sääksmäen kihlakunnassa 1541-1552. Kuuluisampi oli veli Pietari Särkilahti, Suomen uskonpuhdistuksen edelläkävijä.

Paavali Niilonpoika Särkilahti nai noin 1535 maanviljelijän tyttären Sääksmäellä. Nimi puuttuu, mutta patronyyymi on Juhontytär ja suku Sillantaka. Heidän poikansa on Israel Paavalinpoika Särkilahti, jonka sukututkija mainitsee olevan aikansa mahtavin mies Suomessa. Hän kuoli 1588 Tukholmassa teloituksen seurauksena. Sukututkimuksessa viitataan myös seuraavaan kirjoitukseen Kyösti Kiuasmaa:  Israel Paavalinpoika Särkilahti, vouti, sotilas ja suurmaanomistaja. Historiallinen Arkisto 55, ss. 298–360. 

Israel nai Sääksmäellä rusthollarin  ja kihlakunnanr:n tyttären Margareta Martintytär Uittamon noin 1565 ja heidän tarkemmin nimeämätön tyttärensä nai kihlakunnan vouti Yrjänä Juhonpoika Kankaroisen. Suvusta löytyy lisätietoa Yrjö Blomstedtin tutkimuksesta.

Suku jatkuu Sääksmäellä edellä mainitun Yrjänän lapsesta lainlukija ja suurmaanomistaja Erkki Yrjänänpoika Kankaroisesta (n. 1595 – 1670), joka menee avioon noin 1625 Kuurilan kartanon omistajan Hannu Erkinpoika Finne-Kuurilan Dorde-nimisen tyttären kanssa. Heille syntyy sitten Kustaa Erkinpoika Kyän- nimellä tunnettu poika 1639. Hän nai rovastin tyttären Beata Jaakontytär Ichtydiuksen Akaalta. Tässä kohdassa viitataan tuohon professori Yrjö Blomstedtin tutkimukseen, jossa kuvataan huomattavasti enemmän näitä aikoja. Tutkimuksen mukaan Erkki on jo vajonnut isänsä alapuolelle ollessaan vain lainlukija ja maaomaisuuden vähentyessä. Heidän poikansa Kustaa Erkinpoika Kyä on nimismies ja hoitaa myös valtiollisia tehtäviä edustaessaan Sääksmäen talonpoikia, mutta myös Hämeenlinnan kaupunkia.

Vanha kuva Rengosta siellä asumamme talon pihalta otettuna. Kuvan olen skannannut diasta ilman roskien korjaustoimenpidettä..
Kustaa Erkinpojasta lähtien tietoa perheestä alkaa löytyä kirkonkirjoista, vaikka Kyän sukua koskeva vanhin lehti puuttuukin Blomstedtin tutkimuksen mukaan Sääksmäen kirkonkirjoista. Siihen aukkoon lienee sitten pistetty tytär Saara Kustaantytär Kyä, joka nai Hattulan lukkarin Gabriel Danielinpoika Bergelinin. Olisi todella mielenkiintoista saada selville, mistä lähteestä tämä minun sukututkijani ottaa seuraavat tiedot. Gabriel Bergelinin hautauspäivä löytyy myös Hiskistä ollen 10.3. 1701.  Mutta että seuraava merkintä Hiskissä koskisi hänen tyttärensä pojan syntymää, sitä kysyn:

16.3.1744          17.3.1744 Oinala Sipilä              Matts Larsson   Lisa Gabrielsd:  Jacob

Isäni isovanhempien  eli hänen äitinsä Lempin vanhempien Kalle Johannes Kustaanpoika  Nikkilän ja Ulla Kustaantytär Ollilan hauta Rengon kirkon vanhalla hautausmaalla. 
Heidän tyttärensä Elisabet  eli tuo Lisa siis avioituu 1724 Renkoon maanviljelijä Matti Laurinpoika Sipilän vaimoksi ja he saavat 1744  Jaakko-nimisen pojan, joka puolestaan nai 1786 Janakkalan Hyvikkälästä Ulrika Erkintytär Paavola-Sipilän. Heidän tyttärensä Juliaana Jaakontytär menee sitten naimisiin Ahoisten Nikkilän Antti Juho Yrjönpoika Nikkilän kanssa 1804.  Heidän 1812 syntynyt poikansa Kustaa Antinpoika Nikkilä ja tämän puoliso Maija-Leena Iisakintytär Talpila ovat isänpuoleisen isoäitini Lempi Marian s. 1891  isovanhemmat.

Tässä on varmaan joku Nikkilän sukuun kuuluva sukutapaaminen tai kokous meneillän- Isäni on toinen vasemmalta. Hänen vieressään serkku Kyllikki Valaja. Pöydän päässä tässä jutussa mainittu Olavi Ilmari Nikkilä. Kyllikin lapsia on myös kuvassa.
Myöhemmistä sukututkimuksista käy ilmi, että myös samoista juurista lukuun ottamatta näitä myöhemmin kyseenalaistettuja tutkimuksia tulevat myös isänisän puoleisen suvun juuret. Olen pahoillani, jos tämä selvitys on epäselvä, enpä itsekään tahdo mukana pysyä.

Tässä kirjoituksessa seuraamani sukututkimuksen on tehnyt isäni serkku Olavi Ilmari Nikkilä (1913 – 1990), jonka isä oli isoäitini Lempin isoveli Väinö Armas Nikkilä s. 1881.  Olavi Nikkilä oli eläkepäivillään intohimoinen sukututkija. Hän ehkä hiukan suoristi linjoja ja olen silloin tällöin kuullut häntä siitä moitittavan.  Mutta hänen kirjoituksensa talonpoikaispitäjä Rengosta ja sen asukkaista on todella mielenkiintoinen. Nyt kun paikkakunnat tuntuvat häviävän pikkuhiljaa kartalta sulautuessaan suurempiin kuntiin, on entistä tärkeämpää ylläpitää tällaisten ikivanhojen pitäjien historiaa. Vähäiset karvani nousevat pystyyn, kun Renkoa kutsutaan Hämeenlinnaksi. 

Mikähän minusta tulee isona?