torstai 29. toukokuuta 2014

Sadovodstva

Jos joskus aion Venäjälle yksikseni, kuten epämääräinen unelmani ja suunnitelmani on, minun on pakko opetella edes venäjänkielen aakkoset. Tosin sekään ei kaikessa auta, mutta helpottaa kylttien lukemista. Realistisesti katsottuna kieltä tuskin enää maltan opetella, jollen sitten joudu jäämään sinne ja opettelemaan sitä luonnonmenetelmällä. Unelmat ja suunnitelmat eivät aina toteudu, mutta mikään ei estä meitä pitämästä niitä yllä.



Venäjänkielinen sana Sadovodstva (Russian: Садоводства) lävähti silmille, kun tutkimme viime lauantaina Kuolemajärven Karjalaisten kylään kuuluvassa Mäkräänpesäksi aikoinaan kutsutulla alueella metsän keskellä erästä ilmoitusta punaisen tiilitalon seinässä. Sanalla lienee montakin merkitystä ja joku venäläisen sielun tunteva voi sen selittää. Minä rämmin omien ajatusteni suossa. Se tarkoittaa puutarhanhoitoa yleisesti. En tiedä, miksi viimeinen kirjain on välillä a tai sitten o kuten tässä Садово́дство. Jotenkin ymmärrän sanan liittyvän myös elämään datsoilla.  Karjalan Kannas on täynnä datsoja, venäläisten kesämökkejä.

Entäs sitten, mitä tämä englanninkielisessä Wikipediassa tarkoittaa

“Beloostrov historically consists of two parts: Novy Beloostrov (Russian: Но́вый Белоо́стров, New White Island; Finnish: Uusi Valkeasaari) along the railway and Stary Beloostrov (Russian: Ста́рый Белоо́стров, Old White Island; Finnish: Vanha Valkeasaari) several kilometers to the north, mostly belonging to Vsevolozhsky District of Leningrad Oblast under the name Sadovodstva (Russian: Садоводства). Until the Winter War Beloostrov was the last railway station before the Russia–Finland border.”

Sanoisinko tässä, että kun alkaa tutkia jotakin asiaa, silmille lävähtää monta muuta. Valkeasaari tulee kohta myös ajankohtaiseksi asiaksi, kun sen tapahtumista tulee 9.6. kuluneeksi 70 vuotta.  Ehkä palaan niihin myöhemmin. Valkeasaaressa tapahtumien keskipisteessä tuolloin ollut isäni kantoi niitä tapahtumia mukanaan koko elämänsä ja niistä alkoi myös loppulaskenta karjalaisten evakkoudelle.  Ja juuri siksi olimme viime viikonloppuna Kuolemajärvellä.

Pyydän anteeksi, jos jotakin lukijaani häiritsevät nämä "selfiet". Tässä kuvassa metsän keskellä Karjalaisten kylässä olin vaan niin mahdottoman onnellinen. Kävelin yksin tietä pitkin tuntemattomassa Venäjän maassa, mutta kuitenkin samoilla paikoilla entisessä tutussa Suomen maassa. Sitä maaperää olivat esi-isäni tallustaneet vuosisatoja. Joku moraalinen oikeus on meilläkin olla siellä kuin kotonamme. Kunnioittavasti.


En tule koskaan unohtamaan siellä kokemiani hetkiä. Kun muistotilaisuus Kuolemajäven kirkon kivijalan ja muistomerkkien alueella alkoi lintujen laulaessa kesän ollessa kauneimmillaan, kaikki tunteet nousivat hetkeksi pintaan. Oli paras palata nykyhetkeen ja nauttia hienosta ohjelmasta, ainutlaatuisesta tilaisuudesta, johon sai osallistua. Kuolemajärven kotisivuilta  löydät tarkemmin tietoa tilaisuudesta ja myös puheet ja serkkuni Arja Sirkiän lausuman runon. Tilaisuuden jälkeen hajaannuimme kylille. Sain mahdollisuuden käydä useammassa paikassa kuin olin odottanut.

Meitä kuolemajärvisten jälkeläisiä oli matkalla kolme bussillista. Tässä saavumme kirkolle johtavalle portille. Sinne pääsee vain luvan kanssa, koska sen alueella on lasten leirialue, Caravella, 


Arja Sirkiä, serkkuni, äitini veljen Väinön tytär lausumassa Kaija Paasikunnaksen runoa  "Viestintuojat", Runo päättyy sanoihin: "Sama maisema yhdistää teitä ja meitä mutta linnut laulavat eri kielellä ja kukat tuoksuvat eri lailla."


Kotiin tultuani ovat muut asiat pakosti nousseet pinnalle enkä oikein osaa vielä kirjoittaa matkasta sen kummempaa. Sanonkin itselleni, että kyllä ne aiheet taas aikanaan sieltä nousevat ja alkavat kuljettaa sormiani näppäimistöllä. Vietin paljon aikaa iäkkään sukulaiseni, Toinin seurassa. Olemme kolmansia serkkuja eli isoisämme ovat olleet serkuksia. Haluan pitää vanhemmasta sukupolvesta kovaa kiinni, heidän muistonsa ovat tärkeitä.  Oma kapasiteettini kirjata kaikki ylös on surkea enkä enää edes ota tarpeeksi valokuvia. Yhtäkään äänitystä en tällä kertaa tehnyt, videot jäivät vähäisiksi. Tällaisen matkan jälkeen olen aina tyytymätön itseeni, koska en ehdi kaikkea, mitä olen mielessäni ajatellut. Jostakin kumman syystä siellä minun tunneihmisen omaama tutkijan ja tarkkailijan sielu ja mieli yhdistyy elämyksiin niin vahvasti, että tällainen pettymys matkan jälkeen toistuu joka kerta. Pikku hiljaa pettymys toki laimenee, emme voi revetä kaikkeen. On vain hyväksyttävä omat vajavaisuudet.

Juhlan päätyttyä riensin vielä Kuolemajärven rantaan, jossa muutama muukin viivähti hetken. Kerrankin sain kuvan itsestäni toisen ottamana. No, sinne olisin mielelläni jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta Vistamatkojen kahvit ja pullat jo odottivat.


Olemme saapuneet Karjalaisten kylään, suvun ikiaikaiseen kylään ja ennen hajaantumista eri paikoille, otimme yhteiskuvan. Kuva: Markku Ahtiainen.

Selvitin sukututkimuksestani, että me kaikki Karjalaisten kylässä tällä kertaa vierailevat olemme sukulaisia, yhteisenä nimittäjänä 1600/1700-luvuilla eläneet Simo Pentinpoika ja Valpuri Pentintytär Sirkiä.  Se ei tosin ole mitenkään ihmeellistä. Sukuyhteyksiä olisi varmaan selvinnyt moniin muihinkin matkalla olleisiin.  Se on asia, jota usein pohdin, sillä jatkuvuuden takia kaukainenkin sukulaisuussuhde on yksi tekijä, joka jatkossa voisi yhdistää meitä evakkojen jälkeläisiä. Kaikkia kun  matkat sinne esi-isien maille eivät enää kiinnosta.

Juhlatilaisuudessa sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukko ja varapuheenjohtaja Juha Ylitalo kävivät viemässä kukat kirkon alttarin muistomerkille. Sihteeri kuvasi.

Tällä kertaa pääsin matkan aikana lyhyesti vierailemaan monessa eri paikassa. Karjalaisten kylän lisäksi pääsin maastoon saman kylän merenrannan osassa eli Lautarannassa ja siitä Terijoelle päin sijaitsevassa Seivästön kylään kuuluvassa Tammikossa, josta isovanhempani perheineen lähtivät kaksi kertaa evakkoon.  Loppujen lopuksi pääsin vielä pikkuautolla Koiviston kautta Viipuriin.  Siellä toivoin pääseväni Asemakadulle, jossa lähistöllä oletan aikanaan sijainneen Simo Lahden kaupan. Äitini oli sodan syttyessä siellä töissä. Sieltä hän myös lähti viime hetkellä venäläisten saapuessa. Tästä olen kertonut blogissani 15.10.2012, jonne pääset tämän linkin kautta. 

Tämä rakennus lienee vanhaa perua ja on seissyt aivan Koiviston aseman välittömässä läheisyydessä.

Edellä olevan rakennuksen oikealla puolella oli tällainen ikivanha rakennus, jossa ilmeisesti jopa asuttiin. Olisi kiva tietää näiden historiasta.

Ajoimme nyt koko Asemakadun aina junaraiteille asti. Mitään asemarakennusta siellä ei ollut, mutta aivan radan tuntumassa kuvasin erästä rakennusta ja sen ympäristöä.  Ne kuvat liitän tähän kirjoitukseen. Netistä olen aikoinaan löytänyt yhden viittauksen kyseiseen kauppaan. Se löytyy kuvan muodossa Luovutetun karjalan kotisivuilta.  Kuvan mukaan kauppa olisi ollut aivan rannan tuntumassa, mikä tuntuu äidin kertomuksen mukaan luontevalta. Hän nimittäin kertoi, että kun kaupassa pyykkärinä ja siivoojana toiminut Hilda-niminen neiti-ihminen kävi avannossa huuhtelemassa pesemiään vaatteita, niin Lahden rouva seurasi työtä kiikarilla.  Joka matkalla joki asia liikahtaa vähän eteenpäin. Google maps-sovelluksen kautta selviää, että olen oikeilla jäljillä.  Olen karttaan merkinnyt sen aseman lähellä olevan rakennuksen (tai auton, jolla olimme liikkeellä) paikan. GPS ei toiminut auton sisältä joka paikassa tai ehkä siihen oli muitakin syitä.


Poikkesimme lyhyesti myös Koiviston kirkolla. Siellä oleva museo meni juuri kiinni, joten se jäi tällä kertaa väliin.

Äiti ja poika Koiviston kirkolla.

Toini pääsi ripille Koiviston kirkossa 1943. Kuolemajärven kirkko tuhottiin joulukuussa 1939, joten kun kotiseudulle 1942 palattiin, vaati kirkollisen toiminnan järjestäminen sen jälkeen luovuutta paikkojen suhteen. Joka tapauksessa Toini ja hänen kanssaan samaan aikaan ripille päässeet konfirmoitiin Koiviston kirkolla, jonka rapuilla heistä otettiin valokuva. Toinin poika  Juha halusi äitinsä seisovan nyt otettavassa valokuvassa suunnilleen samalla paikalla kuin silloin yli 70 vuotta sitten. Missä he rippikoulun kävivät ja miten Koivistolle kuljettiin, se jäi vielä jonnekin syvemmälle muistoihin.  Aina käy niin, että kaikki muistot herättävät liudan lisäkysymyksiä. Kaikkiin emme aina edes saa vastauksia.

Tammikon laiturilla. Sinnekin olsiin voinut jäädä. 

Mutta niinhän se on, että joka kerta rajan tuolla puolen käydessäni, yhteyteni sinne vain vahvistuu. Toisaalta historiallisen tiedon määrä on niin valtava, että tunnen itseni sen rinnalla pieneksi hiireksi. Kaikki siellä syntyneet kantavat aarretta itsessään, josta yritän napata pieniä palasia.  Mutta miten me sodan jälkeen syntyneet selviämme jatkossa heidän perintönsä kanssa ja jaksamme viedä sitä eteenpäin tulevaisuuteen ja osaamme sen viisaasti yhdistää nykyhetkeen. Käykääpä lukemassa Kuolemajärven kotisivuilta Seppo Pirhosen juhlapuhe, jossa hän kiteyttää historiamme ja nykypäivän ottaen mukaan suomalaisen sanonnan: ” Joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykypäivää.”

Tästä on hyvä jatkaa omin pikku askelin eteenpäin.

Toini ja minä Viipurissa Torkkelin puistossa kotiinlähtöpäivän aamupäivää viettämässä. Aiemmin aamulla kiertelin tarkistamassa vanhoja tuttuja paikkoja. Viipurissa tuntuu myös aina niin hyvältä.





tiistai 20. toukokuuta 2014

Aamujen aika

Tällaisina aamuina kuin tänään kulkisin pyjamassa kotipihalla. Kitkisin rikkaruohon sieltä täältä, ihailisin kukkivaa luontoa, tutkisin yksityiskohtia ja tietenkin ottaisin muutaman valokuvan. Toisaalta voi olla ihan hyvä jatkossakin kuten nyt sulkeutua jonnekin kiviseinien sisään ja vetää verhot ikkunoiden eteen, jos sieltä tulee liikaa valoa.  Siellä sisällä saattaa olla hyvä keskittyä johonkin aiheeseen, jonka  olen ehkä lopulta ottanut johtotähdeksi oman kirjoittamiseni suhteen.  Kukaan ei kaipaa minua, eikä tarvitse minua. Olenhan jo menneiden vuosien myötä tottunut yksineloon.  Olen yhtä sen kanssa.  Joku toinen voi ollessaan paljon yksin muuttua säikyksi ja araksi, kärsiä siitä. Jo lapsena ja nuorena vaikkakin isossa perheessä keskellä maaseutua totuin olemaan yksin ja kaiken lisäksi sietämään loputonta pitkäveteisyyttä.

Äskettäin vanha työkaveri kysyikin yllättäen, miten saan aikani kulumaan. Ehkä hän muisteli innokasta työntekijää joskus kauan sitten ja viittasi eläkeläiselämän pitkäveteisyyteen. Vanhenevat  ja eri syistä yksin jääneet  ihmiset joutuvat usein kohtaamaan erilaisen todellisuuden verrattuna keski-iän ruuhkavuosiin.  Selvyyden vuoksi täytyy tässä sanoa, kirjoittava ihminen ei voi koskaan tuntea pitkäveteisyyttä!



Huomaan, että olen viime aikoina luiskahtanut taas usein kirjoittamaan passiivimuodossa. Muistan joskus ottaneeni aiheen esille paheksuvasti ja palannut sitten takaisin minä-muotoon.  Kun puhumme ja kirjoitamme passiivissa ja yleisesti, se ei koskekaan meitä niin paljon kuin jos suoraan viittaamme itseemme. Kyllähän te tiedätte, mistä se tulee. Pelkäämme niin hirveästi sitä, että olemme  itsekkäitä puhuessamme  ja kirjoittaessamme itsestämme.  On siksi parempi siirtää se itse hiukan sivummalle. Mutta kenen muun asioita tunnemme niin hyvin kuin oman itsemme. Kenen ajatuksia ja mielipiteitä voimme siteerata?  Kenen muun tunteita voimme tuntea?  Vaikka tunnemmekin muita ja olemme syvällisesti hyvin kiinnostuneita, voin kuvitella vain romaaninkirjoittajan ottavan niitä muiden tunteita työvälineikseen.



Itsekkyys on väärin ymmärretty sana. Yritän aina sen esille tullessa välttää keskittymästä siihen ja neuvomasta sen lausujaa omilla käsityksilläni.  Jonkun mielestä kaikki omaan hyvinvointiin liittyvät asiat ovat itsekkäitä. Meidän kuuluisi vain keskittyä ajattelemaan muiden hyvinvointia ja unohtaa itsemme kokonaan. Toisaalta itsekkyys koetaan myös oman edun tavoitteluna.  Vaatii vahvuutta tutkia ensin oma sisin, omat toiveet ja tie sisäiseen onneen, jotta oppisi valitsemaan oikein. Usein sitä oman itsen tutkimista kutsutaan väärin itsekkyydeksi tai omaan napaan tuijottamiseksi. Kun se juuri ei sitä ole.



Siis kaiken kaikkiaan itsekkyys on myös paradoksi. Ihmisten välisessä kommunikoinnissa on sitten hyvä osata laittaa itsensä sopivasti syrjään ja kuunnella toisia.  Kuunnella ajatuksella. Emme tietenkään osaa sitä täysin, mutta siinäkin aina voi yrittää kehittyä.  On turha yrittää edes pyrkiä täydellisyyteen.  

Kaikilla ei ole edes aikaa pohtia näitä asioita. Huolimatta kaikenlaisista elämänmyllerryksistäni  viime vuosien kuluessa, aikani on vain lisääntynyt. Olen ollut siitä hämmentynyt  ja se jopa kiusaa minua joskus, koska saatan viedä muiden kiireistä aikaa omalla kiireettömyydelläni.  Nytkin kirjoitan aiheesta vain siksi, että poikkeuksellisesti heräsin viime yönä miettimään juuri tätä asiaa.  Olin myös uneksinut jotakin siihen liittyvää, mutta uni tapansa mukaan haihtui saman tien.  Kun en saanut heti unta,  otin oven pielestä  käteeni erään kirjan, jota itse asiassa olen aiemmin täällä  blogeissani siteerannut, aivan tämän vuoden tammikuun alussa mutta silloin aivan eri aiheesta.  Kirja on Deepak Chopran  Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994.  Itse asiassa pohdintani aiheena oli aiemmin jokin saman aiheen toinen puoli, aihe,  johon palaan auttamatta uudelleen ja uudelleen. Milloin mistäkin näkökulmasta.



Ajan rakenne on aina pistänyt minut miettimään.  Taidehistorian aineopinnoissa meidän oli kirjoitettava essee liittyen Jorma Kalelan teokseen ”Historiantutkimus ja historia”.  Todennäköisesti ymmärsin tehtävän asettelun väärin mennen tapani mukaan omia polkujani. Kirjoitin otsikolla ”Ajankäsitys historiantutkimuksessa”. Mainitsen kirjoituksen alussa, että valitsin tämän teeman, koska se on kiehtonut minua opiskelun ulkopuolellakin. Ovelasti tuon sitten niitä omia lankoja siihen mukaan, jotka liittyvät myös historiantutkimukseen. Yritin runsaiden viitteiden kautta  kiltisti seurata Kalelan teoksen ajankäsitystä koskevia kohtia.



Kirjoituksessani oma pohdintani liittyi tietenkin Karjalan kannaksen historiaan,  mutta mikrohistorian näkökulmasta.  Tuskin professorista oli oleellista, kun kerroin kuinka olen asian sisäistänyt, kuinka olen kyseenalaistanut oman aikakäsitykseni. Nyt sitten yritin yhdistää niitä Kalelan historiantutkimuksen metodeihin.  Kun Kalela kirjoittaa keinotekoisista yhteyksistä ja siitä, että aika on saatava raameistaan irrotetuksi, olin heti mukana.

Käsittelen myös ”ajan ratasta” ja ”ajan virtaa” ja jopa ”ajan vankilaa”.  Olikohan ihan pakko kirjoittaa sinne jonnekin väliin se oman ajan spiraalinen luonne? Mutta viime yönä ajattelin asiaa aivan toisesta näkökulmasta. Onneksi esseessä en sentään mennyt syvällisesti aiheeseen ”ajattomuus”, mikä ei varmaan ollut kovin kaukana ajatuksistani.

Deepak Chopra kirjoittaa, että aika ei ole absoluuttista. Kaiken pohjimmainen todellisuus on ikuinen ja se, mitä me kutsumme ajaksi, on itse asiassa mittaluvuin pilkottua ikuisuutta. Ainoa meille jäävä absoluutti on ajattomuus. Havaitsijasta on sitten kiinni, miten haluaa paloitella ajattomuuden, ihmisen tietoisuus luo aikakokemuksen.  En yöllä jaksanut lukea kuin muutaman sivun enkä päässyt edes tähän saakka. Hurjaa.




Entä tämä. On vain tämä hetki. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole missään, ne ovat mielen heijastuksia. ”Jos kykenet vapauttaman itsesi niistä yrittämättä elää uudelleen menneisyyttä tai hallitsemaan tulevaisuutta, sinuun avautuu uusi tila aivan uudelle iättömän kehon ja ajattoman mielen kokemukselle” (s. 41). Joku voi tässä kohdin kysyä, miksi sitten olet aina  siellä menneisyydessä. Olenko oikeasti siellä vai olenko tuonut ne tähän hetkeen jostakin sieltä spiraalin lokeroista?  Ajattomuuden sisällä ei ole aikaa, siellä voi hyppiä ajasta toiseen.  Jossakin vaiheessa hävitin elämästäni nk. kronologisuuden rajoittavana tekijänä. Toki sitä tarvitsee tutkimuksissa, mutta ei omassa elämässä. Kysyä saa, mutta aina ei ole vastausta.


En valvonut kauan enkä mene nytkään syvemmälle.  Aamuhetki kullan kallis haihtui muistoihin. Haen kirjastosta varaamani kirjat. Ne liittyvät Karjalan historiaan. Mutta kyllä jotakin muutakin tulee tarttumaan hihaani.


sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Suuri tarina

Meitä tyttöjä oli lapsuudenperheessäni neljä.  Aina kahden vuoden välein syntyi tyttö, vaikka vanhempani yrittivät tehdä poikaa, maatilan perijää, koska siihen aikaan ajateltiin vielä niin vanhanaikaisesti, että poika sen pitää olla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että jo minun piti olla poika. Löysin isäni jo kuoltua vanhoista pahvilaatikoista sellaisen pöydällä seisovan kalenteritelineessä pidettävän irtolehtikalenterin syntymävuodeltani. Siinä suunnilleen syntymäni kohdalla oli teksti ”poika syntyy”. Nyt se kaikki tuntuu huvittavalta, mutta asia ei varmaan ollut sitä äidilleni ja ehkä ei isällekään.  Poikahan tosiaan syntyi vasta 12 vuotta minun jälkeeni äidin ollessa 44-vuotias. Vuosi 1959 oli muutenkin aika hurja, kun veljeni syntyi, koiramme kuoli ja lopuksi vielä äitini äiti eli ainoa elossa ollut ja tuntemani mummo kuoli marraskuussa vain 67-vuotiaana eli minun ikäisenä. 


Taustalla Tammikonniemi. Kuva kesäkuulta 1991. Olin silloin ensimmäisellä Karjalan matkallani. Äitin eläessä ehdin käydä hänen kanssaan siellä kaksi kertaa. No, nyt käyn joka vuosi. Viikon päästä olen taas siellä. Viipurissa ja Kuolemajärvellä. Tässä blogissa kuvia erityisesti tuolta ensimmäiseltä reissulta ja lopussa linkkin kaikkiin silloin ottamiini kuviin.

Mummoni ja pappani, äitini vanhemmat, olivat lähtöisin Kuolemajärveltä Seivästön kylän Tammikon niemestä eli toisin sanoen sieltä, missä minä virtuaalisesti vietän nykyisin suuren osan ajastani kuvitellen, tutkien, tulkiten ja välillä kirjoittaen. He olivat kotoisin tarunhohtoisesta Karjalasta. Se on se suuri tarina. Se on sitä minulle ja monelle muulle, meille, joista osa ei ole koskaan edes siellä asunut. Siellä syntyneetkin ovat olleet lapsia evakkomatkoille lähtiessään. Lähtöjä oli useimmilla kaksi, joulukuussa 1939 ja kesäkuussa 1944. Useimmat sen ajan vastuunkantajista ovat jo kuolleet. Muistan isovanhempani vielä oikein hyvin, koska vietin lapsena parina kesänä, jopa alle kouluikäisenä ”kesälomaa” heidän luonaan, jotta en rasittuisi liikaa hoitaessani nuorempia siskojani. Sitä en oikein tahdo ymmärtää, koska en ole koskaan itse yhdistänyt itseeni sellaista ylitsepursuavaa hoivaviettiä, joka monilla naisilla on, suorastaan rasittavuuteen asti. Kaiken kaikkiaan Karjala ei noihin aikoihin eikä paljon myöhemminkään merkinnyt minulle sitä, mitä se nyt merkitsee. Äitini ei tyrkyttänyt Karjalaa ja karjalaisuutta meille lapsille. Ymmärrän itse sen nyt hyvin, koska tyrkyttämällä ja pakottamalla ei saa mitään aikaiseksi. Tulin paljon myöhemmin vapaaehtoisesti noiden asioiden äärelle lähes ummikkona ja silmät päässä pyörien. Hyvä, että tulin, sillä se on tuonut eteeni sellaisen rikkauden, jota en pysty edes koko elinaikanani ottamaan kokonaan haltuuni.


Olisiko tämä kuva Muurilan kylästä? Kesäkuu 1991.


Juolahtipa taas kerran mieleeni lukiessani Hannu Kilpeläisen ja Saija Peijaksen teosta  Muistojen Karjala (Minerva Kustannus Oy.2007), että Karjala taisi sittenkin olla meissä jo syntyessämme. Kaksi nuorinta sisartani leikkivät alituiseen Korolassa, omassa mielikuvitusmaailmassaan. Sinne he kuvittelivat henkilöt ja tapahtumat, oli Korolan Leena ja Seppo ja monia muitakin. Nuorin siskoni kertoi, että koko idea oli alun perin lähtöisin Päivikki-sisareni päästä. En voinut olla siihen sanomatta, että pyydetäänpä Päikkiä antamaan sieltä jostakin selitys.  

On enää kovin vaikea tavoittaa lapsuuden leikkien koko sisältöä. Päivikin vielä eläessä suunnittelin, että teemme yhdessä kirjan lapsuudestamme, hän elävöittää kirjoitukseni piirtämillään kuvilla. Itselläni oli kyllä taka-ajatuksena, että samalla saisin kerättyä myös niitä muistoja lisää. Puhuin siitä hänelle, mutta tiesin, että joutuisin häntä vielä monta kertaa taivuttelemaan. En voinut aavistaakaan, että hänen elämänsä jäisi lyhyemmäksi kuin meidän muiden. Onhan niin, että toinen tuo aina oman lisänsä muistoon ja toinen näkökulma selvittää omaa kuvaa.  Me itse kukin katsomme ja koemme asioita niin eri tavalla. Omat varhaisimmat päiväkirjani tuovat usein aika karun näkökulman, sattui sitä ja sattui tätä.  Kun kuitenkin mainitsen henkilöiden nimet se auttaa paljon.  Myöhemmin tunteet ja tunnelmat tulevat selkeämmin mukaan, mutta en aina kuvaa ajan ympäristöä, rakennuksia ja maisemia riittävällä tarkkuudella. Tihrustelen niitä sitten niistä valokuvista, joita sattuu olevan olemassa.  Äskettäin löysin aarrelaatikoistani kaikki vanhimmat negatiivini ja odotan löytäväni niiden kautta joitakin yllätyksiä, sellaisia, jotka vievät minut jonkin asian äärelle.


Äiti seisoo  hiekkatörmällä Muurilassa? Kesäkuu 1991.

Palatakseni Korolaan, olin aikoinaan ällistynyt lukiessani, että Korela oli paikka Karjalassa, paikka, joka ehkä antoi  nimen koko Karjalalle. Korela mainitaan ensimmäisen kerran venäläisessä kronikassa 1143 ja sen asukkaina ovat karjalaiset. Korela oli edeltäjä myöhemmälle Käkisalmen kaupungille.  Olen huomannut, että Karjalan varhaishistoriaa eli aikaa ennen kirjallisia lähteitä on tutkittu kaivauksissa erityisesti Karjalan itäpuolisissa pitäjissä. Tutkimuksia on tehty 1800-luvulta alkaen ja niitä on jatkettu myös sekä suomalaisin että venäläisin voimin alueiden jäätyä Venäjän puolelle. Viipurin läänin historia 1 Karjalan synty  (toim. Matti Saarnisto. Gummerus Kirjapaino.Jyväskylä.2003) paneutuu sekä Karjalan geologiaan että arkeologiaan perinpohjaisesti.


Seivästön kylänäkymää 1991


Seivästön kylänäkymää heinäkuussa 2006.

Tällä hetkellä minulle on tärkeintä perehtyä Kuolemajärven ja Karjalan kannaksen rannikkoseutujen historiaan. Olen ollut huomaavinani, että lähinnä Suomenlahtea oleva alue Viipurista etelään on melkein jäänyt vähimmälle huomiolle tutkijoiden silmissä.


Yleensä historiateoksissa lähdetään mahdottoman kaukaa, mikä minusta on aina ollut kiehtovaa, mutta tuskin se kiinnostaa monia syystä, että on vaikea käsittää niin pitkiä ajanjaksoja. Jotta vanhasta historiasta saisi yleisesti kiinnostavan, pitäisi osata tiivistää asia selkeiksi kokonaisuuksiksi, vaikka sitten aloitetaankin jostakin 8000 vuotta sitten. Voin hyvin kuvitella, kuinka sellaista esitystä vaikkapa Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa
kuunneltaisiin henkeä pidättäen.


kesäkuu 1991


5.7.2008

Baltian jääjärvi ja Yoldiameri

Jääkauden jälkeen Laatokan alue vapautui mannerjäätikön alta noin 14 000 – 13 300 vuotta sitten.  Tällöin koko Karjalan kannas oli vielä jään alla muuten paitsi, että kaikki korkeimmat kohdat tulivat ensin paljaiksi jäästä.  Vapautuneen maan ja jään väliin muodostui patoina useita järviä, suurimmat Laatokan eteläosassa ja Inkerinmaalla. Näiden jääjärvien rannat ovat ylimpiä muinaisrantoja Karjalassa. Mainitsen tässä  Kannaksen eteläosassa  Uudenkirkon Mesterjärvellä olevan ylimmän rannan 75 metriä merenpinnasta (s. 55).   Tässä vaiheessa puhutaan vielä Itämeren edeltäjästä Baltian jääjärvestä, joka siis syntyi 14 500 – 11 300 vuotta sitten viimeisen jääkauden mannerjäätikön sulamisvesistä.  Sen jälkeen seurasi Yoldiameren aika, kun Baltian jääjärvi yhdistyi Atlanttiin Keski-Ruotsin poikki syntyneen salmen kautta jäätikön vetäytyessä alueelta pohjoiseen. 

Mainitsemassani Karjalan synty teoksen ensimmäisessä osassa profesori Matti Saarnisto käy nämä kaudet perusteellisesti läpi Karjalan näkökulmasta. Maallikon on todella vaikea kuvitella muutoksia, jotka kuitenkin ovat vieneet kymmeniätuhansia vuosia. Siksi yritän kaivaa sieltä joukosta tärkeimmät asiat vanhalla itselleni tutulla oppimismenetelmällä eli kirjoittamalla ne uudelleen osittain omin sanoin.


Lauri-eno keskustelee talon asukkaan kansa. Äidin eväät pöydällä. Kesäkuu 1991.


Sama mies sai minulta kirjasen Aika ennen meitä Kuolemajärvellä. Tässä hän opastaa meitä kohti rantaa. (kesäkuu 2010)


Anculus-järvi ja Litorinameri

Anculus-järveksi meri muuttui noin 10 000 vuotta sitten, kun yhteys Atlantille katkesi. Vasta Litorinameren aikana Kannaksella näemme muutokset Kuolemajärvellä ja koko matkan Kuokkalasta Terijoen kautta Vammelsuuhun ja siitä Kuolemajärven kautta Johannekseen. Meille Kuolemajärven Seivästön kylässä kävijöille on korkea törmä meren ja kylän välissä kovin tuttu. Törmä jatkuu tuon matkan 15 – 20 metriä korkeana. Törmän ja merenrannan välinen hiekkatasanne vaihtelee kilometristä muutamaan kilometriin. Hiekkavallit ovat siis erityisen komeita Kuolemajärven ja Uudenkirkon rannikolla. Törmä oli viimeksi Litorinameren rantana, mutta Saarniston tekstin mukaan se on samalla tärkeä rajaviiva Kannaksen Suomenlahden rannikon jääkaudenjälkeisessä kehityksessä, koska törmän yläpuoliset maat paljastuivat jo Baltian jääjärven laskussa noin 11 590 vuotta sitten (s.58). Törmän merenpuolinen alue paljastui vasta maankohoamisen myötä noin 6000 vuotta sitten ja merenpinta alkoi laskeutua kohti nykyistä rantaviivaa.

Törmä on ollut tärkeä merkkipaalu kaiken kaikkiaan, sillä sen yläpuolella olevat järvet paljastuivat jo Baltian jääjärven laskussa esimerkkeinä teoksessa mainitaan Vammeljärvi (22,0 m), Rieskjärvi (29,7 m), Halolanjärvi (29,4 m), Halilanjärvi (26,5 m) ja Kirkkojärvi (20,5 m). Ylisjärvi (48,9 m) ja Tarkkalanjärvi (48,7 m), jotka ovat likimain jääjärven tasossa ja paljastuivat ensimmäisenä. Saarniston mukaan asia vaatii lisätutkimuksia, koska järvet ovat nykyisin useita metrejä alempana, kun laskujoet ovat kuluneet pehmeisiin hiekkamaihin.

Onkin epävarmaa sanoa, kuuluuko Kaukjärvi (nykyinen korkeus 14,5 m) Litorinameren piiriin. Laaja Kuolemajärvi ja siihen salmiyhteydessä olevat Hatjalahdenjärvi (13,0 m) ovat todennäköisesti olleet Litorinameren piirissä Rokkalanjoen laakson kautta.  Nämä järvet kuroutuivat itsenäisiksi järviksi noin 5000 vuotta sitten. Dyynien Suomenlahdesta erottama Kuolemajärven Muurilassa oleva Kipinolanjärvi (9,6 m) on tutkimusten mukaan todettu olevan noin 6000 vuotta vanha.


Äidin kanssa bussissa 1991.


Asukkaat

Suuri tarina alkoi maan paljastuessa ja ensimmäisten asukkaiden saapuessa asuinsijoille. Kaikissa lähteissä sanotaan Länsi-Kannaksen olleen pitkään vailla kiinteää asutusta. Arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että alueella käytiin metsästys- ja kalastusretkillä.  Eri lähteiden mukaan alueelle, johon mm.  Kuolemajärvi kuuluu, katsotaan ensimmäisen karjalaisen asutuksen tulleen 900- 1000 luvun paikkeilla eli noin 500 vuotta ennen kuin historiallista, kirjallista materiaalia on ollut saatavilla.  

Länsi-Kannaksen asuttamisen osalta on paljon avonaisia kysymyksiä. Kuolemajärveltä Viipurin suuntaan olevan Koiviston alueen laajempi tutkimus on myös tekemättä. Täältä voit lukea Koiviston alueen tutkimuksista.  Missähän meidän esi-isämme luurasivat tuohon aikaan?  Saati, mistä he olivat lähtöisin?  Mutta 1500-luvun puolivälistä alkaen ovat nykyiset kylät asiakirjoissa nimettyjä ja melko runsaasti asutettuja, kun katsoo talojen määrää. Karjalassa on ollut tapana, että paikka on saanut nimensä tavallisesti ensimmäisen asukkaan nimestä.

Joka tapauksessa Pähkinäsaaren rauhankirjassa 1323 mainitaan Äyräpään kihlakunta, joka muodosti sen hallinnollisen alueen, johon Kuolemajärven seutu noihin aikoihin kuului. Kuolemajärven historia kertoo Väinö Voionmaan tutkimuksiin viitaten, että kihlakunnanjako on paljon vanhempaa perua ja sen juuret ovat pakanuuden aikaisessa maaperässä. Vanhan kihlakunnan puitteisiin rakentui sittemmin Kannaksen vanhin kirkkopitäjä Äyräpää, joka lienee ollut alun perin ortodoksiuskoinen seurakunta, mutta siitä ei ole sen tarkempaa tietoa, sillä jo 1300-luvulta lähtien läntinen uskonto on valunut alueelle. Täältä ovat lähtöisin äyrämöiset, alueen kanta-asukkaat, joita oli myös Kuolemajärvellä runsaasti.

Raili Tabermanin kirjoittama ”Seivästö, meri, mäki, majakka” kertoo paikkakunnan murteella sivulta 18 alkaen äyrämöisistä ja savakoista.  Entisaikain seivästöläiset olivat näitä äyrämöisiä, jotka olivat siis lähtöisin Ayräpään pesästä ja Ägräsin suvusta. Kun sitten Stolbovan rauhassa 1617 koko Kannaksen länsiosa joutui Ruotsille, kreikkalaiskatoliset lähtivät karkuun Venäjälle ja  heidän tilalleen muutti luterilaisia, etupäässä Savosta. Äyrämöiset kutsuivat tai paremminkin haukkuivat näitä savakoiksi. Aluksi ei haluttu olla keskenään missään tekemisissä eikä ainakaan aluksi  naitu ristiin. Vähitellen erot ryhmien välillä hävisivät, mutta näkyivät jatkossa vielä aina 1900-luvun alkuvuosikymmneille erilaisissa vaatteissa.  Kirjan kuvituksessa ovat esillä viimeisiä äyrämöispukuja kantaneita henkilöitä kuten Sipretti ja Beata Ranki s. Tykki, jotka ovat itse asiassa Raili Tabermanin äidin isovanhemmat.
Äiti tulossa kotipihalta rantaan kesäkuussa 1991.

Myöhemmin Kannaksella samoilla asuinsijoilla oli Äyräpään pitäjä, joka erosi itsenäiseksi kunnaksi 15.5.1925 Muolaan ja Vuokselan pitäjistä.

Tähän suureen tarinan jatkoon milloin missäkin muodossa palaan toivottavasti vielä  usein. Olen myös mahdottoman onnellinen ja kiitollinen kaikista ystävistä, joita olen vuosien mittaan saanut Karjalaan kohdistuvan kiinnostukseni ja innostukseni kautta. Suuri tarina koskee käytännössä mahdottoman laajaa aluetta itärajamme tuolla puolen, siinä voi, jos vain ehtii, laajentaa oppia yhdestä pitäjästä aina seuraavaan.  Kertomuksillamme, nykyään osin jo itse rakentamillamme olemme koko ajan henkisesti ottamassa aluetta haltuumme. Mutta siellä taustalla elävät kompassina ne kertomukset, joita aiemmat sukupolvet ovat keränneet ja siirtäneet meille. 

Jos olet kiinnostunut näkemään kaikki ensimmäisellä Karjalan matkalla 7. - 9.6.1991 eli 23 vuotta sitten ottamani valokuvat, poikkea niitä katsomaan tänne.  


Tammikon tien alussa heinäkuussa 2006.








perjantai 16. toukokuuta 2014

Elämän tarkkailija

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa ja minä kävin aamukävelyllä Facebookissa.  Ei nyt sentään. Kotona olisin aamupuuron ja kahvin jälkeen kävellyt ainakin pihalla ympäriinsä ja katsellut, miten luonto jaksaa. Näin keväisin lintujen iloinen laulu alkaa jo aamuyöstä ja jatkuu koko päivän niiden ollessa omissa perhepuuhissaan.  Työnsin tässä jokin aika sitten YouTubeen kaksi puutarhakävelyvideotani: Aamu puutarhassa 16.8.2011 ja Päivällä  puutarhassa 25.8.2011. Kiireisille ihmisille en edes suosittele nimien alla olevien videoiden katselemista. Olisi pitänyt oikeastaan tehdä vastaavanlainen kävely alkukesän kauneuden aikaan, mutta muistaakseni ne ovat jääneet tekemättä.


Maailma on niin täynnä kuvia ja videoita, että on turha odottaa omilleen katsojia.  Itse asiassa se ei olekaan se juttu vaan se, että nykyään meillä kaikilla on mahdollisuus tuottaa ja levittää aineistoa mediaan. Se on hauskaa ja kaiken lisäksi ilmaista. Kun ei ole mitään tarpeita saada teoillaan rahallista hyötyä, voi vain nauttia tästä uudenlaisesta roolista, on sitten tekijä, tuottaja tai kävelijä. 


Kun luiskahdin eläkkeelle, nyt jo hurjan monta vuotta sitten, muutin samalla aivan toisenlaiseen maailmaan, josta jäikin aika vähän linkkejä sinne menneeseen aikaan.  Voi olla, että ihan tarkoituksellakin katkoi niitä yhteyksiä, kun muisti niin hyvin kuin tällainen elämän tarkkailija voi vain muistaa, miten aikanaan työelämässä suhtauduttiin eläkkeille lähteneisiin. Kun he tulivat käymään vanhalla työpaikallaan, he vain häiritsivät muiden kiireistä työpäivää.  Mutta nyt myöhemmin olen kyllä ymmärtänyt senkin, että kaikki on meidän persoonastamme kiinni.  Toinen tärkeä tekijä on se yhteys, jonka olemme luoneet omana aikanamme.  En todellakaan aio tässä lähteä syvällisesti tutkimaan tätä asiaa. Kukin voi miettiä sitä omalta kohdaltaan.  Satuin kiinnittämään tähän  asiaan yllättävän paljon huomiota, mutta ymmärrän nyt, että muut eivät ajattele samalla tavalla eivätkä pohdi asioita näin syvällisesti.  Mutta se, että jaamme niitä asioita toistemme kanssa tavalla tai toisella, on tärkeätä, vaikkapa sitten aamukävelyllä Facebookissa.

Eilen 14.5.2014
Kautta vuosien kirjoittaessani verkkoon olen kutsunut itseäni joko vanhaksi tai naiiviksi naiseksi. Olen näillä nimityksillä ärsyttänyt joitakin ihmisiä.  Vanha on kiusallinen monelle, koska nykyään oman ikäiseni ovat oikeastaan vasta keski-ikäisiä ja usein ikäänsä nuoremman näköisiä, mitä se nyt lieneekään.  Oma isoäitini kuoli minun iässäni. Lapsen silmissä isovanhempani olivat vanhoja ja vanhan näköisiä.  Kun jäämme eläkkeelle, meidät laitetaan nuorempien silmin uudenlaiseen kategoriaan, jossa katsotaan vain ikäämme. Sehän on ihan sama kun äskettäin kuin luin jostakin lehdestä, että nuoren tytön itsetuho-ongelmia ei otettu vakavasti, koska hän käytti huulipunaa.  Hän yritti sittemmin itsemurhaa. Aivan sama oli minun kohdallani, kun menin lääkärille todella kipeänä, minua ei katsottu voivan olla sairas, koska olin pukeutunut, kammannut hiukseni ja meikannut. Sisareltani lääkäri kysyi, onko hänellä apuvälineitä kotona, vaikka ulkonäöstä olisi voinut päätellä ihan jotakin muuta. Meitä ei siis kuunnella ollenkaan ja välillä ei edes katsota.  Kutsuin itseäni myös vanhaksi, koska useat asiat lakkasivat kiinnostamasta.  Lopetin korujen käytön, ostan hyvin harvoin vaatteita. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja hankin uutta vain todellisen tarpeen mukaan. Jotkut ikäiseni ja vanhemmat naiset ovat jopa paheksuneet tätä. Eipä siitä voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin, että olen tullut vanhaksi.  Ja mitä pahaa siinä on.

Eilen 14.5.2014
Naiivi nainen tulee taas siitä, että käsittelin perusasioita, yksinkertaisia asioita, jotka useille ovat itsestäänselvyyksiä ja joihin ei kannata kiinnittää huomiota. Yksityiskohdat ovat kulkeneet mukanani nuoruudesta lähtien. Kun tarkkailee elämää on katsottava kaikkea alusta alkaen kohti suurempaa kokonaisuutta. Vaikka me itse kukin olemme tuskin pölyhiukkanen kaiken kokonaisuudessa, olemme tärkeitä toisille pölyhiukkasille.  Paradoksi, jota korostin aikanaan vanhimmalle lapsenlapselleni hänen murrosiässä pohtiessaan jotakin ulkonäköön liittyvää tai mitä muut siitä tai tästä sanovat.  Samaa olin kautta aikain korostanut itselleni.  Kukaan ei ole meistä sen enempää kiinnostunut, usein eivät edes lähellämme olevat. Olemme vain pieni piste kaukaa katsottuna, voimme olla reilusti omanlaisemme tässä maailmassa välittämättä muiden mielipiteistä.

Eilen 14.5.2014. Näkee, että tulppaanit tuollakin paikalla ovat vain harventuneet parin vuoden laiminlyönnin jälkeen... enkä suuria yritä nytkään, vain omaksi ilokseni...
Naiivi nainen kuitenkin uskoo johonkin suurempaan, tarkoitukseen kaiken takana, vaikka ne muut ovat usein sanoneet, ettei sellaista ole. Se pölyhiukkanen voi sittenkin kasvaa suuremmaksi meidän muiden kautta, löytää tarkoituksensa, vaikkei se itse sitä tarvitsekaan.  Siitä tulee pölypallo, joka pyörii avautuvan oven kautta ulos ja muihin paikkoihin.  Se yhdistyy muihin pölypalloihin.  Naiivius on myös lapsi meissä ja lapsenusko koko ikämme ajan.  Huomaatte varmaan, että lapsi ja vanha kohtasivat.

Omassa päässäni pyörii välillä ihan tyhjää.  Jollen tähän ikään mennessä ole tullut vielä hulluksi, niin tuskin tulen.  Tai jos tulen, niin mitä sitten?  Ja mitähän sekin on?  Aamulla herätessä ajatukset ovat kirkkaimmillaan.  Uni on tuonut mieleen ratkaisuvaihtoehtoja pulmiin.  On helpompi edetä.  

Elokuussa 2011.
Sitten aivan muuhun.  Olen kaivellut sattuneista syistä omaa kaukaista ja vähän läheisempää menneisyyttäni jo melko pitkään, yrittäen selvittää sitäkin kautta miksi minä olen minä. Mutta en toki tee sitä koko aikaa. En tietenkään. Menin eilen pihatöihin, ja siinä samalla katsoin varastoista, mitä voisin vielä myydä pois. Minulla kun sattuu olemaan kirpputoripöytä vielä tämän ja ensi viikon. Tavaroista en kauheasti enää välitä. Palaan varmaan niihinkin ajatuksiin joskus myöhemmin..

Ennen kuin aloitin maan kääntämisen, haravoinnin ja kaiken muun puutarhatyöhön kuuluvan, siis jopa välillä valokuvaamisen, kaivoin askarteluhuoneen laatikosta esille muutaman vanhan paperin, joita olin pelastanut elokuussa 1999 lapsuudenkodistani mukaani. Onkohan äiti tai kukaan muu niitä koskaan lukenut? Tuskin. Ja mitä väliä! Kaikki ne paperit jäivät jälkeeni, kun aikanaan lähdin Saksaan.  Nyt usein talolla käydessäni mukanani tänne evakkoasuntooni tulee pieni pala menneisyyttä.

Leenan kanssa kävelyllä Kaivopuistossa.
Tällä kertaa käsiini osui pätkä yhdessä ystävättäreni Leenan kanssa kirjoittamaa päiväkirjaa huhtikuulta 1967. Olimme silloin 20-vuotiaita ja asuimme yhdessä Munkkiniemessä Laajalahdentiellä alivuokralaisena erään nuoren naisen isossa asunnossa. Leena opiskeli Kauppakorkeakoulussa ja minä kävin töissä Pohjoismaiden Yhdyspankin (tammikuusta syyskuuhun 1967) organisaatio-osastolla, joka muuttui siellä ollessani järjestelyosastoksi. Minulla oli kirjoituskone, jota käytimme päiväkirjan kirjoittamiseen. Usein kirjoittelimme ollessamme yksin ja odottaessamme toista kotiin.

Tästä kävelystä ystävieni kanssa kirjoitimme myös. Minulla tietty kamera mukana silloinkin.
Meillä oli vähän rahaa tai rahat olivat  usein kokonaan loppuneet.  Olimme velkaa toisillemme ja ystävillemme.  Olimme usein nälkäisiä. Oli hienoa syödä joskus kunnolla.  Minä tosin olin työpaikallani Aleksanterinkatu 30:ssa ruokapatojen äärellä.  Vierailimme usein Runeberginkadulla, jossa yliopistolla matematiikkaa opiskelevat ystävämme asuivat.  Kävelimme paljon kaupungilla, kävimme Nissenillä kaakaolla.  Leena kävi opiskelijatansseissa, minäkin olin joskus vuoden aikana yrittänyt, mutta en aina päässyt sisään ilman opiskelijakorttia.

Kirjoituksissa mainitsemme tuntemiamme ihmisiä,  usein kirjoitamme sen aikaisista ihastuksista, ikävästä.  Minulle paikat, raitiovaunupysäkit, puistot ja elokuvateatterit tuovat mieleen muistoja, joista kovasti yritän tuolloin huhtikuussa päästä eroon.  Kovin kaukaisilta tuntuvia kouluaikoja Hämeenlinnassa muistelemme myös silloin tällöin.

Leena kirjoitti pitkän kriittisen pätkän naapuritalossa asuvan näyttelijä Tarmo Mannin esityksestä Hildenin kaupassa molempien ollessa ostamassa maitoa. Puoli kuukautta kestävän kirjoitussession ansiosta voin helposti palata siihen tilaan, aikaan ja paikkaan, jossa elimme.  Itkettävän ihanaa nuoruutta keväisessä Helsingissä.  Jollei minulla olisi nyt muuta tekemistä, niin voisin alkaa kirjoittaa siitäkin romaania. On hienoa, että nuoruuden muistot ovat meissä loppuun saakka. Nyt niitä katselee suurella hellyydellä. Melkein kuin elokuvaa siitä kirjoittamattomasta romaanista.




maanantai 12. toukokuuta 2014

Rohkeus kohdata

On hienoa, kun välillä syystä tai toisesta tulee keskeytyksiä siihen, mitä on tekemässä. Se voi joskus nähdä jopa sanomana itselleen. Olisiko sittenkin unohtanut jotakin? Minulla oli melkein julkaisuvalmiina ”Suuri tarina” niminen kirjoitus, kun eteeni osui kirja, joka toi tässä kirjoituksessa olevat asiat tärkeiksi ja tämäkin juttu oli jo melkein valmis. Mutta sitten jouduin sen ilolla keskeyttämään ja sain mahdollisuuden jakaa ajatuksiani toisen kanssa. Kiitän niitä pieniä hetkiä, intuitiota ja yhteyttä, jotka ohjaavat meitä kohti oikeaa.




Työnimellä ”Suuri tarina” kulkeva kirjoitus koskee Karjalaa, joka alkaa olla nyt niin lähellä myös fyysisesti, että jätän sen hetkeksi odottamaan oikeampaa ajankohtaa. Matkaan Viipuriin ja Karjalan Kannakselle on enää aikaa vain lyhyt tovi (23.5. - 25.5.). 

Onneksi minulle on suotu aikaa ja mahdollisuus miettiä asioita laidasta laitaan avoimesti ja mahdollisimman syvällisesti. Mutta osaanko koskaan olla niin selkeä, selväsanainen ja oikeasti tulkittava, ettei joku toinen ymmärrä sanoja ja ajatuksia väärin? Tuskin, mutta yhteyttä voi aina parantaa. Tavalla tai toisella.  Usein väärinymmärrys lisääntyy, mitä harvemmin näemme toisiamme ja pitäydymme vain verkossa tapaamatta ihmisiä.. Emme näe toisen ilmeitä, emme voi katsoa silmästä silmään emmekä voi heti vastata ja selventää. Selitykset usein vain sotkevat asioita. Pinnallisemmat ihmissuhteet ovat helpompia, suurin osahan on niitä. Kerromme omat kuulumisemme, keskustelemme jostakin asiasta, mutta emme pohdi syntyjä syviä. Emme kaivaudu omaan elämäämme, emme edes katso sitä kovin tarkkaan. Usein emme edes uskalla. Meillä ei ole edes aikaa sellaiseen, kiiruhdamme vain eteenpäin. Kohti mitä?




Minulla on viime vuosien aikana ollut runsaasti aikaa siihen tarkkaan katsomiseen kaiken muun toiminnan ohella. Se on kuin jonkun uuden taidon opettelua, mutta siitä on turha odottaa lopputodistusta, vaikka kehitystä tapahtuukin. Kaikista hienointa olisi, jos pystyy viemään sen oman oppimansa kaikkiin ihmissuhteisiin ja tekemään niistä parempia.
Tärkeät ja kosketeltavat asiat kohtaavat minut yllättäen ja usein omituisella tavalla.  Joko kirja omasta kirjahyllystä putoaa jaloilleni, näen unen tai sitten lainaan kirjastosta melkein summamutikassa jonkun kirjan. Tapaamamme ihmiset tuovat myös esille asioita. Elämän korkeakoulu on loputon. Myös ihmisen kapasiteetti on loputon, meissä on vaikka mihin. Sen tajuaa oikeastaan vasta sitten elämän loppuvaiheilla, kun on tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja ollut nuoresta saakka oman itsensä vanki. Eikä oman itsensä pimeitä puolia ole helppo kohdata, mutta se kannattaa. Loppujen lopuksi. Olen kirjoituksissani jo pitkään aina uudelleen ja uudelleen palannut näihin asioihin. Siinä tehtävässä emme saakaan koskaan luovuttaa. En saa koskaan mennyttä aikaa takaisin enkä edes halua sitä. Voin ainoastaan kohdata sen uudelleen rakkaudella ja ymmärryksellä. Polun varrelta löytyy kaikenlaista, joka kasvattaa ymmärrystämme itsestämme ja muista ihmisistä.




Parisen vuotta sitten pohdin kovasti ihmisten empatiakykyä tai oikeammin sen puutetta. Elin silloin täysin erilaista vaihetta, välillä säälin itseäni ja odotin ymmärrystä muilta. On uskomattoman yleistä, että emme saakaan empatiaa muiden taholta. Silloin ei loppujen lopuksi ole mitään muuta mahdollisuutta kuin alkaa rakentaa sitä omaa itseään ja katsoa tarkkaan, mistä nyt kiikastaa. Omaan itseen keskittyminen ei ole yksin se juttu, mutta kaiken alku. Jollei tunne ja rakasta itseään, ei voi rakastaa muitakaan.




Olen usein kirjoittanut rohkeudesta. Nyt joudun palaamaan siihen, koska se nimenomaan liittyy tuohon empatiaan. Lainasin äskettäin kirjastosta kasan kirjoja, myös ihmissuhteisiin ja henkiseen kehitykseen liittyviä eli sellaisia, joita en ole aikoihin lukenut.  Pari päivää sitten otin yhden niistä luettavaksi ja miten sattuikaan, kirja käsittelee juuri näitä teemoja. Kirjan kansi yksin ei olisi saanut minua sitä lainaamaan, koska alaotsikko on ”Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirjan nimi on ”En olekaan yksin” (englanninkielinen alkuteos ”I thought It Was Just Me”.2007) ja sen on kirjoittanut amerikkalainen häpeäntutkija Brené Brown . Niin HÄPEÄN. Häpeään liittyvät pelko, syytös ja erillisyys. Häpeänsietokykyä voi opetella empatian kautta. Empatiaan kuuluvat rohkeus, myötätunto ja yhteys.  Ystäväni on sanonut häpeän olevan rakkauden vastakohta. Olen myös kuullut, että pelkoa on kutsuttu vastapuoleksi. Todennäköisesti se vaihtelee sen mukaan, miten sitä kulloinkin käsitellään.


Retki Söderskärille elokuussa 2005. 

On hienoa, kun joku laittaa ne omissa ajatuksissa pyörineet asiat selkeään järjestykseen. Minulle ei ole muuten mitenkään uutta se, että olen ensin kantapään kautta siis oman kokeilun kautta tullut samaan tulokseen kuin jokin viisas tutkija. Sitten luen kirjan ja asiat loksahtavat selkeämmin paikoilleen. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta ja siitä voimme vain päätellä, että kaikki ratkaisujen avaimet ovat jo meissä itsessämme, kun vaan maltamme kaivaa niitä esiin.

Häpeään liittyy pelon lisäksi, vallankäyttöä, itsesyytöstä, itseinhoa, vihaa ja ahdistuneisuutta. Olemme voimattomia ja siirrämme ikävät asiat myös muiden niskaan. Emme tunne olevamme rakastamisen arvoisia, olemme huonoja, huonompia kuin muut, häpeämme itseämme. Emme pysty käsittelemään asioista. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Meihin asetetaan kaikenlaisia odotuksia, jotka lähtevät jo koko yhteiskunnan käsityksistä. Osa ihmisistä jopa vielä jakaa niitä eteenpäin. Täydellinen äiti tai isä, ulkonäkö, koko, paino, ihonväri, sairaudet. Me eläkeläiset, vanhenevat ja vanhat ihmiset, sairaat, vammaiset, meitä syyllistetään isoina ryhminä joskus melkein kieltäen olemassaolomme oikeutus. Valtiokin on pitänyt meitä pelkkänä kestävyysvajeena. Kukaan ei välty vaatimusten kehältä.




Olen välillä miettinyt kantaani avoimuuteen, kun jokin, ei välttämättä minuun itseeni kohdistunut syytös, on saanut minut miettimään sitä uudelleen. Joka kerta olen palannut siihen samaan takaisin eli olemaan avoin ja rohkea. Jo nuoruudessa lempilausahdukseni oli ”alastomaksi riisuttu sydämeni”, jonka oli ottanut ihailemani ranskalaisen runoilijan Charles Baudelairen kuoleman jälkeen ilmestyneen teoksen nimestä ”Mon coeur mis à nu”.  Sitä avoimuutta olen toteuttanut aina, mutta en usko, että se on tehnyt elämästäni sen kummempaa, vaikka nyt usein tunnen, kuinka se juuri on ollut se suoraviivainen tähän päivään johtanut tie. Se ei toki ole säästänyt minua vaikeuksilta, mutta se selittää selviytymiseni perustan. Suurin osa ihmisistä haluaa kuitenkin salailla asioita ja jättää kertomatta. Yhteiskuntamme myös monilla eri tavoilla kannustaa salailuun, josta sitten vedetään johtopäätös, että se koskee aivan kaikkea. Ihminen sulkeutuu. Voi olla vaikea uskoa, että joku riisuu sydämensä alasti.


Arttu elokuussa 2006.


Brené Brown kirjoittaa kirjan sivulla 24 otsikon rohkeus, myötätunto ja yhteys alla seuraavasti:

”Rohkeus rinnastuu sydämeen. Sanan kantamuoto on cor – latinankielinen vastine sydämelle. Yhdessä sen varhaisimmassa muodossa sana rohkeus merkitsi ”kertoa ajatuksensa avaamalla sydämensä”. Ajan kuluessa määritelmä on muuttunut ja nykyisin liitämme rohkeuden tyypillisesti sankarillisiin ja urheisiin tekoihin.  Mielestäni määritelmä ei kuitenkaan onnistu kuvaamaan sitä sisäistä vahvuutta ja sitoutumisen astetta, jota todella tarvitsemme puhuaksemme rehellisesti ja avoimesti siitä, keitä me olemme, ja kokemuksistamme – olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja. Pidän suoraan sydämestä puhumista ”arkipäivän rohkeutena”.


Christina ja hänen kissansa.

Hän jatkaa myöhemmin, että sen ajatus puhuu omien tarinoidemme kertomisen tärkeydestä. Sitä on vaikea harjoittaa nykypäivänä, koska maailmamme on täynnä pelkoa, syytöksiä ja kohtaamattomuutta.

Myöhemmin hän kirjoittaa empatiamahdollisuuden menettämisestä parin tutkijaterapeutin sanoin seuraavasti (s. 89):

”Empatia on kaikkien suhteidemme perusta. Me käsittelemme vuorovaikutustilanteessa välttämättä läsnä olevia tunteita joko kääntymällä toisten puoleen tai kääntymällä poispäin. Mikäli käännymme poispäin ilman, että ilmaisemme tunnistavamme toisen tuntemuksia, me väistämättä käyttäydymme jollakin tasolla väheksyvästi. Väistämättä me samalla käännymme poispäin omasta kokemuksestamme ja sitoutumisesta siihen käsitellen sitä kaikella muulla kuin optimaalisella tavalla – nimittäin eristäytymällä.”

Edellinen tarkoittaa sitä, että pystymme hyvin samanaikaisesti olemaan sekä omassa ja toisen ihmisen maailmassa, vaikka ne eroavatkin toisistaan joskus suuresti. Toisilla ihmisillä on varmaan luontaisesti kyky tähän, mutta rohkenen väittää, että emme vain uskalla käyttää sitä.  Mistä edes tietäisimme, mistä on kysymys.




Jo pelkkä oman häpeän tunnistaminen ja tekijät, jotka laukaisevat sen ovat vaikeita tunnistaa, vaikka ne kaikki ovat niin mahdottoman yleismaailmallisia ja kaikkien elämänsä varrella kokemia milloin missäkin muodossa.  Kehomme jopa reagoi niihin ennen tietoista mieltä. Niistä voi olla vaikea puhua siitäkin syystä, että ne ovat kuitenkin mahdottoman yksiköllisiä. Jos alamme jakaa jotakin niistä toiselle ihmiselle, jonka voisimme ikään kuin vertaistukena ymmärtävän oman kokemuksemme, saatammekin saada vastaukseksi ihan jotakin muuta vaikkapa kuvauksen tämän henkilön erinomaisuudesta hoitaa vastaavia asioita ja piikin kohti omaa huonommuuttamme. Usein häpeää herättävät asiat liittyvät perhesuhteisiimme, äidit ja mikseivät isätkin ole usein tulilinjalla, epäonnistuneet suhteemme. Olemme taas ypöyksin maailmassa, erossa yhteydestä muihin.




Mutta on mahdollista irtaantua tuosta kehästä ensin hyväksymällä vajavainen itsensä kaikkine virheineen. Tässä minulle tulee auttamatta mieleen, kuinka jouduin perustelemaan ja puolustamaan ratkaisujani, selittämään ja selittämään, kaipaamaan toisten hyväksyntää tehdessäni ratkaisun luopua vuosikausien suhteesta. Jouduin sen myötä melkein julkisesti kohtaamaan ikävät asiat, kaiken häpeän ja myös oman syyllisyyden. Sattumalta ne ikävät asiat vaativat tyhjentämään taakseni jättämät vuodet perinpohjin ja nostamaan ne häpeälliset asiat päivänvaloon ja joidenkin ystävieni nähtäväksi.  Olin jopa ennen noita vaiheita tehnyt toiselle osapuolelle videon, jossa kävin läpi yhteisen elämämme vaiheet ja syyt ratkaisuuni. Itse asiassa tämän kertominen tässä tuntuu minusta erään häpeän tunnustamiselta. En edes usko, että vastaanottaja ymmärsi tai oli kiinnostunut, mistä oli kysymys, tuskin edes jaksoi niitä videoita katsella.  Kaiken lisäksi se kaikki pisti minut katsomaan vieläkin kauemmaksi omaan historiaani ja kohtaamaan jopa sellaisia asioita, jotka mieluummin olisin jättänyt. Ja teenhän sitä vieläkin, varmaan loppuelämäni. On mahdottoman vapauttavaa ottaa asiat pöydälle, tutkia niitä lähemmin ja työntää ne takaisin sinne menneisyyteen.


Viime viikolla ensimmäinen satsi kirpputorille menossa.

Nyt luen kirjasta, jota tässä olen samalla selaillut, asioita, jotka ovat minulle vuosien myötä kovin tutuksi tulleita. Pelkäämme haavoittumista, koska emme halua, että kertomaamme käytetään meitä vastaan. Meistä voidaan juoruilla, puhua pahaa, meitä saatetaan kertomisemme takia loukata. Onnekseni eteeni tuli noina aikoina ihmisiä, jotka auttoivat minua kukin omalla tavallaan eteenpäin. Joidenkin kanssa kuljin jonkin matkaa yhdessä eteenpäin. Varmaan hekin olivat sellaisia ihmisiä, jotka tunnistivat avuntarpeeni. Samalla annoin heille oman kipuni kautta välineitä kohdata omaa haavoittuvaisuuttaan.  Brené Brown kirjoittaa haavoittuvuutemme syleilystä.

René Brownin tässä kirjassa tutkimuksen kohteensa ovat lähinnä naisten tuntema häpeä, mutta kirjan lopussa hän kertoo, mikä on innostanut häntä yleisesti maailman muuttamiseen tällä alueella. Meidän on otettava asiat henkilökohtaisesti, jotta voimme saavuttaa yhteyden. Se tarkoittaa myös sitä, että julkistakin häpeää ja häpäisyä kokiessamme tunnustamme omat kokemuksemme ja asetamme itsemme ja toiset vastuuseen. Häpeän kulttuuri ruokkii tunteettomuutta ja etäisyyttä. Hän kertoo myös suunnitelmistaan jatkaa tutkimalla miesten häpeää. Häpeä on ihmisen ydintunne, se vaikuttaa tapaamme tuntea, ajatella ja toimia.  Ytimeltään naisen ja miehen tunteet ovat samanlaisia, mutta sosiaalisen yhteisön kautta kuvaan tulee suuria eroja. Naisten osalta Brownin metafora ilmiön kuvaamiseen on häpeäverkko ja miesten osalta  hän näkee pienen laatikon, johon pojat pistetään hyvin aikaisessa vaiheessa. Tila laatikossa vain pienenee ajan kanssa. Jätän tarkemman analysoinnin nyt silleen, mutta saatan toki palata näihin asioihin. 


Loppukesällä 1968 äitini oli vasta 53 vuotias.  Minne se aika on mennyt.