keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Aamuajatuksia

Aina aamuvarhain herätessäni monet aiheet pulputtavat mielessäni ja yrittäen kiinnittää huomioni, jotta kirjoittaisin niistä. Toiset asiat taas kehottavat minua sulattelemaan niitä, ymmärtämään. Kaikella on aikansa. Ajattelen usein, miksi ihmiselämä on niin vaikeaa. Miksi emme tyydy siihen, mikä tulee eteemme ja kutsuu meitä tarttumaan itseensä. Sen sijaan pakenemme sitä ja samalla itseämme. Kunhan vain osaisimme kuunnella ja keskustella itsemme kanssa ja luottaa näin aina lähellämme olevaan ystävään. Niin minäkin olen tehnyt. Kautta aikain. Kaiken sen kautta tapahtuu ihmeellistä kasvua, joka vie eteenpäin. Ja sitten olemme tässä ja nyt.

Kuvan otti Heljä Laitinen

Mutta nyt minulla onkin monta mennyttä näkökulmaa vahvistamassa itseäni, ikään kuin auttamassa, kun on tarvetta selittää asioita. Uudet tilanteet, tapahtumat, ihmiset antavat mahdollisuuden tarkistaa oppimaamme, testaavat meitä. Emme lakkaa koskaan kasvamasta ja oppimasta. Niinhän minäkin olen kasvattanut itseäni nuoresta tytönhupakosta asti. Se oli todellakin aikanaan jopa tietoinen päätös, sopimus oman itsen kanssa. Mutta tie ei ole ollut helppo, ei sinne päinkään.

Ennen kuin....


En ole tarvinnut siihen mitään sen kummempia kehitysoppaita kuten eivät useimmat muutkaan meistä. Olen silloin tällöin niitä selannut ja lukenut yrittäen oppia viisaammilta. Wayne W. Dyerin eräs kirja 1980-luvulla vaikutti minuun kaikkein eniten.  ”Hyväksy itsesi, uskalla elää” oli kirjan nimi. Niin vain on käynyt, että vaikka minulla on ollut kaksikin kappaletta kirjaa (toinen ainakin paljon alleviivattu), en ole enää vuosiin omistanut yhtäkään. Molemmat kappaleet kirjaa ovat jääneet sille tielleen. Ehkä hyvä niin. Nimittäin ne ohjeet olivat minulle aikanaan vallankumouksellisia. Opi rakastamaan itseäsi, opi olemaan huolehtimatta. Kun meitä lapsesta saakka on opetettu olemaan epäitsekäs ja unohtamaan itsensä ja huolehtimaan ja murehtimaan vain muista itsensä unohtaen ja uhraten. Se oli lapsen saama malli.

Vähän ennen

Mutta ei se, että oppii jotakin ja sisäistää sen, olekaan heti täysin selvää. Emme ole koskaan yksin tässä maailmassa. Kun muutumme sisäisesti, se vaikuttaa voimakkaasti myös meitä ympäröiviin ihmisiin. Muutosta ei ehkä hyväksytä, koska se sotkee totuttuja kuvioita. Muutokset vievät vuosia emmekä itsekään aluksi ymmärrä niitä ja niiden vaikutuksia. Kuljemme melkein kuin sumussa oman aikansa. Rakennamme omanarvon tunteen, joka ei ole riippuvainen muista ihmisistä, näiden sanomisista ja arvosteluista. Tutkimme tunteitamme, jotka tulevat ja menevät. Opimme käsittelemään niitä juuri sellaisina. Ehkä yritämme jopa soveltaa niitä yhteiselämään toisen kanssa. Meitä kyseenalaistetaan muiden toimesta. Kuljemme eteenpäin, mutta välillä peruutamme.

Sitten..


Emme löydä onnea tai kutsuisin sitä paremminkin tasapainoksi, jollemme ota täyttä vastuuta omasta elämästämme. Kukaan muu ei edes voi tehdä meitä onnelliseksi. Kaikki lähtee itsestämme, oman itsemme hyväksymisestä sellaisena kun olemme. Voimme vain rakastaa muita, mutta emme vaatia mitään itsellemme. Kunhan senkin ensin opimme. Kuljemme usein yksinäisenä polkuamme pitkin, kohtaamme taipaleella muita, kuljemme hetken yhdessä, mutta useimmiten jäämme yksin jatkamaan, koska harva uskaltaa kasvun tielle.

Viime viikolla..

Wayne W. Dyer on kirjoittanut lukemattomia oppaita ihmisen taipaleelle. Olen vuosien mittaan lukenut niistä useimpia ja jopa antanut sitten kirjat eteenpäin. Kirjat kuvaavat niiden kirjoittajan omaa polkua elämän läpi ja samalla tuovat valaistusta meille lukijoille. Tässä linkki Wayne W. Dyerin kotisivulle. Taidan olla ennenkin kirjoittanut hänestä tai ainakin olen aloittanut viime vuosina montakin kesken jäänyttä blogikirjoitusta. Äskettäin lainasin kirjastosta ”Elämän tasapaino” (”Being in Balance”–nimisen teoksen, jonka olen nyt lukenut.  En voi muuta kuin vahvistaa hänen ajatuksensa ja todeta niiden toteutuneen jopa omassa elämässäni. Jos Dyerin tänä vuonna ilmestyneen omaelämänkerran nimi on ” I Can See Clearly Now”, en yhtään ihmettele.

27.10.2012 Alex. Muumien  matkassakin on hyvä kulkea.

En pysty enkä edes halua tässä käydä näitä asioita tarkkaan läpi. Jokainen kiinnostunut voi lainata tai ostaa hänen kirjojaan. Elämän tasapaino tarkoittaa ihmisen pyrkimystä tavoittaa hengen ja muodon tasapaino. Kun saa hengen ja aineen tasapainoon ja tajuaa olevansa pääsääntöisesti henkinen olento tai henki kuten minä koen olevani, niin jotenkin vaan asiat tulevat tasapainoon. Sanon aina, että emme saa mitään täältä mukaamme, emme omaisuutta emme ihmisiä. Jossakin vaiheessa pitkän prosessin päätteeksi hyväksyin kaiken juuri niin ja aloin nähdä kaiken olevaisen läpi. Olemme kaikki samaa energiaa, koko maailma kasveineen, eläimineen, ihmisineen. Yhdymme energiatasolla tarkoituksellisesti toisiimme.

5.11.2013 Arttu. Suklaakin auttaa joskus.

Dyer kirjoittaa tuon kirjansa loppusivuilla pari lausetta, joita minun on pakko siteerata
:
”Hengellisesti ja fyysisesti paremmassa tasapainossa oleminen antaa minulle mahdollisuuden pysyä jatkuvassa kiitollisuuden ja ihmettelyn tilassa.” 

 Hän viittaa muutokseen ja jatkaa Elisabeth Carret Browningin runolla:

”Maa on tulvillaan taivasta, jokainen tavallinen pensas on Jumalan tulessa: Mutta vain hän joka näkee sen, riisuu kenkänsä. Muut istuvat maassa ja poimivat karhunvatukoita…”

Selitys löytyy kirjasta, mutta pitää niin paikkansa, että… Lopuksi hän vielä liittää mukaan Sogyal Rinpochen (kirjoittanut muun muassa aikanaan käsisssäni kuluneen kirjan ”Tiibetiläinenkirja elämästä ja kuolemasta”) toteamuksen: ”kaksi ihmistä on elänyt sinussa koko elämäsi ajan. Toinen on ego, riitaisa, vaativa, hysteerinen, laskelmoiva; toinen on kätkössä oleva hengellinen olento, jonka hiljaisen viisauden äänen olet vain harvoin kuullut saati sitten totellut sitä…”.


Katselkaamme vain taivasta. Kun tarpeeksi sitä katselemme ja tarkkailemme niitä hiljaisia ääniä, löydämme aarteen, saamme lahjan. Elämme elämäämme kuin ennenkin täällä maan päällä, mutta toisaalta kaikki on muuttunut.

Juhannusaattoillan taivas...

torstai 19. kesäkuuta 2014

Aika itkeä ja aika nauraa

Tämä kevät ja alkukesä ovat olleet minulle hyvin tunteellista aikaa. Saatan itkeä  (ja toki nauraakin) milloin mistäkin syystä, vaikkei ole aihetta. Tunteisiini sekaantuu menneisyys ja nykyhetki joskus mitä omituisimmalla tavalla. Me ihmiset tai ainakin osa meistä olemme kaikki hyvin erilaisia. Asiallisen ja vakavan ulkokuoren sisällä minulla on jotakin sellaista, joka on kautta aikain saattanut herättää muissa kysymyksiä ja jopa ärtymystä ja ihmetystä. Aikomukseni ei ole sitä tässä tämän enempää käsitellä.

Viipurissa 20.6.2004

Meille itse kullekin on annettu syntymälahjana tiettyjä ominaisuuksia, joiden kanssa meidän on tultava toimeen. Tässä iässä ymmärtää täysin, että ne ovat luojan lahja meille. Yksi elämän tarkoitus on arvostaa niitä lahjoja, vaalia ja rakentaa niiden päälle oma linnamme. Niistä omista omituisista ominaisuuksistamme tulee loppujen lopuksi vahvuuksia. Kaikista tärkein ihminen meille itse kullekin on oma itsemme.  Kannamme muita kohtaan vastuun oman itsemme kautta.  Lähtömme hetkellä olemme lopullisesti yksin jatkamassa taivallustamme. Ties missä sitten olemmekin.

Kuolemajärven Seivästön Tammikon tammi kesäkuussa 2004, kymmenen vuotta sitten.

Nyt alkukesän päivinä on täyttynyt 70 vuotta tärkeistä tapahtumista, jotka ovat johtaneet myös siihen, että olen olemassa. Karjalan kansa lähti 1944 kesäkuun 10 päivän jälkeen lopullisesti pakomatkalle ikiaikaisilta kotiseuduiltaan. Olemme saaneet lukea monia kertomuksia näistä matkoista, jotka sitten johtivat kauas Suomen eri kolkkiin. Useimmat aloittivat elämän täysin tyhjästä, koska mukaan ei usein voinut ottaa kuin mitä käsissä pystyi kantamaan. Eikä varmaan paljon mukaan otettavaa edes ollut.  Perheet tulivat yhdessä tai erikseen ja löysivät toisensa sitten lopulta. Miehet olivat sotimassa ja moni ei koskaan palannut. Perheet ja suvutkin hajosivat taivaan tuuliin, joutuivat eroon ja hajaannukseen.


Näkymä Tammikon venerantaan kesäkuussa 2004.


Tällä viikolla (17.6.) tuli 70 vuotta täyteen siitä, kun isäni haavoittui vakavasti Kaukjärvellä siellä Uudenkirkon tai Kuolemajärven alueella. Hänen sotansa loppui siihen. Äitini, eturintaman lotta koko sodan ajan, oli samanaikaisesti siellä jossakin, matkalla paikasta toiseen. He tunsivat toisensa, mutta käsittääkseni eivät vielä seurustelleet.  Kun ajattelen äitini kertomuksia ja puheita, ymmärrän, että hänellä ainakin oli silloin sodan jälkeen muita suunnitelmia kuin lähteä Hämeeseen maalaistalon emännäksi.

Liikennettä Syvärillä kesäkuun lopulla 2005.

Huomenna on 70 vuotta siitä, kun Viipurista taisteltiin. Olin tasan 10 vuotta (20.6.2004) sitten Viipurissa. Olimme nk. ”serkkumatkalla”, joka oli minulle kolmas matka Karjalaan. Satuimme olemaan Viipurissa juuri tuona merkkipäivänä ja aamukävelyllä jouduimme keskelle venäläisten juhlintaa.  

Siitä lähtien on innostukseni aiheeseen kasvanut ja vienyt minua eteenpäin.  Äitini oli kuollut edellisenä vuonna ja jättänyt jo aiemmin minulle sanattoman perinnön jatkaa taivaltani Karjalan kanssa. Otin perinnön ilomielin vastaan ja luotin saamiini vihjeisiin. Ne ovat juuri sitä intuition johdatusta, joka vie meitä eteenpäin omien tärkeiden asioiden pariin. Kun vaan maltamme kuunnella ja uskoa niitä.

Vasemmalla nykyinen hotelli Viktoria 20.6.2004.

Tänään luin Karjala-lehteä kuten aina torstaisin. Lehti tuli tutuksi jo äitini sitä vuosikausia tilatessa. Sittemmin siitä saakka olen sitä tilannut itselleni ja uppoutunut lehden juttuihin. Silloin 2000-luvulla minustakin oli siellä juttuja, kun kutsuin toimittajan paikalle pitäessäni yhteisnäyttelyjä pikkuserkkuni, Johanneksessa syntyneen Helmi Salomaan kanssa. 

Sulku Syvärillä selvitetty kesäkuu 2005.


Ensimmäiseen tarinaan jouduin kuitenkin sattumalta, kun kesällä 2005 olin sisareni kanssa kolme päivää kestäneellä teemamatkalla ”Mannerheimin jalanjäljillä”. Matka olikin samalla Karjala-lehden lukijamatka, jolla yhdistyi monta erillistä matkaa. Meidän matkamme vei Karjalan kannaksen halki Pietariin,  Nevajokea pitkin Laatokalle, Syvärille ja Valamoon, josta Lahdenpohjan kautta palasimme kotiin. Matkan johtajana oli evl. Ilmari Hakala, johon sitten siellä Pietarin jälkeen yhdistyi jotakin toista ryhmää vetänyt Paavo Liski. Olen sivunnut tätä matkaa 27.9.2013 kirjoittamassani blogissa, jonne linkki on tässä ja tämä myöhemmin 20.12.2013, jonne ohjaa tämä linkki.

Idylli Mandrogin turistirysässä Syvärin varrella (30.6.2005).

Tänään

”Lupaa rakas, että ajattelet prikulleen niinku miekii, että annat minut suuren Jumalan huostaan, jos hää on kirjoittanut että joudun tämän sodan seurauksena pitkälle matkalle, jota kukaan kuolevainen ei voi välttää.”

No sitten purskahdin itkuun tästä lauseesta, joka oli tämänpäiväisen Karjala-lehden, Päivi Parjasen kirjoittamassa artikkelissa, jossa kerrottiin veturinkuljettaja Sakari Kohin katoamisesta Simolan pommitusten yhteydessä (19.-20.6.1944). Tuo lause sisältyi kadonneen viimeiseen kirjeeseen, jonka tämä oli kirjoittanut puolisolleen Sorvalista 15.6.  Sakari Kohia ei ole koskaan löydetty ja hänen lapsiaan, jotka olivat isän kadotessa noin 6- ja 3-vuotiaita tämän kohtalo askarruttaa yhä.


Valamossa 1.7.2005


Monelle kirjeet saattavat kuitenkin olla se vaikein tapa lähestyä historiaa. Eräs työkaverini ei edes uskaltanut lukea vanhoja löytämiään suvun kirjeitä. Olen itsekin vältellyt syvempää sukeltamista hallussani olevien kirjeiden sisältöön ja vain pyrkinyt niitä järjestämään ja vähän silmäilemään. Salainen kirjeenvaihto  - Secret correspondence, jo vuosia ajatuksissani elänyt projekti odottaa vielä toteutumistaan. Kirjeet saattavat tuoda kirjeen kirjoittajan ja juuri sen kuluvan hetken hyvin lähelle.

Valamossa 

Karjalaiset kesäjuhlat

Viime viikonlopun vietin Lappeenrannassa osallistuen Karjalaisiin kesäjuhliin. Matkan aikana eteen osui myös useita koskettavia ja inspiroivia aiheita, jotka kätkin sydämeeni kasvamaan ja kehittymään. Jos olet kiinnostunut näkemään kuvia juhlista, löydät ne täältä

Muita viime ajan hyppäyksiä on perustamani Facebook-ryhmä ”Juuret Kuolemajärvellä”, jossa toivon syntyvän laajempaa keskustelua juuristamme.  Haaveilen salaa, että sitä kautta me tavoittaisimme jotakin enemmän kuin vain yhteyden omiin esivanhempiimme. Useimmilla meistä ei ole enää niitä henkilöitä lähellämme, jotka ovat kokeneet sodan ja evakkoon lähdön. Elämme tänään täysin erilaista aikaa, pinnallisempaa, hetkellistä ja huvituksia etsivää. Toiveeni voi olla utopistinen. Mutta aika näyttää.

Niinhän se on muutenkin, elämässä ei mikään mene niin kuin toivoisimme. Ei siitäkään huolimatta, että ne toiveet ovat vaatimattomia. Elämä on surullisenonnellinen taival. Sen te varmaan tiesittekin.  Enkä muuten itke ja tunteile koko aikaa. Oikein hyvää juhannusta kaikille!



torstai 12. kesäkuuta 2014

Kirjoitusmatkoja

Kuten on varmaan tullut selväksi, niin minun on usein melkein pakko kirjoittaa. Sade ropisee ulkona. Päivä tuntuu kirjoittamiseen mitä sopivimmalta. Toisaalta juuri tänään, huomenna eikä viikonloppuna ole riittävästi aikaa sukeltaa syvälle muihin maailmoihin eli jatkaa vaikkapa niitä keskeneräisiä juttuja kirjoittamisen keinoin tai aloittaa ihan jostakin uudesta aiheesta.  Muistin sopivasti taas kaikki takavuosien blogit, joita on useita mapillisia, suunnilleen mappi/vuosi. Syksyllä 2010 olin aloittanut taidehistorian aineopinnot ja aiemmin viittaamani oikeusjuttu oli alkanut. 

Haalin tänne joitakin kuvia marraskuu 2010 - tammikuu 2011. Sen ajan lukemisaineistoa saapunut Amazonilta..
Olen tänään menossa tapaamaan osaa opiskeluryhmäni  henkilöistä. Siksi on varmaan sopiva aika tuoda tänne kirjoitus, joka sivuaa heitä ja sen hetken ajatuksiani.  Yllättävää on, että emme todellakaan taida päästä karvoistamme tai sulistamme  koskaan pois.  Ne samat ominaisuudet, joiden kanssa olemme ”taistelleet” koko elämämme tulevat käsittelyyn uudelleen kohdatessamme toisia ihmisiä. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, mistä on kysymys tai jos ei, niin miettiä asiaa omalta kohdaltaan.

Valitsin kuvat tuolloiseen  juttuuni vierailustamme Eduskuntatalolle enkä katso niiden sopivan tähän. Saa nähdä, mitä nyt kelpuutan kuviksi.

Tämä on SE teos Albrect Düreriltä. (1500. Alte Pinakotek, München, öljy puupanelille 66,3 cm  x 49 cm

24.11.2010 kirjoitin siis seuraavanlaisen postauksen:

" Matkoilla Euroopassa Dürerin kanssa

  
Jokin aika sitten ystäväni pohjoisesta huomautti minulle siitä, että olen taas alkanut kutsua kirjoituksiani tyhmiksi. On totta, että voisin jättää ajoittaiset viittaukseni omaan naiiviuteeni ja tyhmyyteeni pois, mutta ne ovat tavallaan osa omaa persoonallisuuttani, johon voisin vielä lisätä lapsellisuuden. Mutta noiden kaikkien ominaisuuksien takana on tarkkasilmäisyys, pitkäjänteisyys ja harkinta. Tyhmä olen, koska en ole osannut täysipainoisesti käyttää hyväkseni niitä ominaisuuksia ja lahjoja, joita olen saanut. Niin on käynyt meistä useimmille syystä tai toisesta. 

Olen koko ikäni näperrellyt toissijaisten asioiden kanssa. Olen liehunut asiasta toiseen kiinnittymättä mihinkään. Tämä opiskelunikin on välillä turhanpäiväistä poukkoilua kirjasta toiseen. Saan valtavasti ideoita, mistä voisin alkaa kirjoittaa, kun minun samanaikaisesti pitäisi lukea ja miettiä järkevästi seuraavien tieteellisten esseiden kirjoittamista. Varmaan ainakin jotkut historiallisia seikkailuromaaneja kirjoittaneista kirjailijoista ovat myös olleet opiskelussaan turhautuneita ja epäonnistuneita. Onneksi.

Noin 600 vuotta sitten elimme 1400-luvulla. Eräänä päivänä viime viikolla olin kirjoittamassa luentomuistiinpanojani puhtaaksi. Aiheena on erityisesti Alppien pohjoispuolinen taide, jonka juuret ovat 1400-luvulla. Mietimme sitä, miten eri ajanjaksoina on sen ajan taidetta käsitelty, tutkittu, ymmärretty. Eteemme on vieritetty kaikki 600 vuosisataa erilaisine ymmärryksineen, salailuineen, arvostuksineen. 

Jos esim. taiteen nero Michelangelo sanoi 1500-luvulla jonkun kirjoittajan mukaan jotakin, se onkin vaikuttanut sitten myöhempiin arvostuksiin. Voi vain kuvitella, miten tämän päivän sanomista ja kirjoituksista selvitään, kun kaikki tieto leviää samalla pienellä hetkellä ympäri maailmaa. Minkälaisia ongelmia se aiheuttaa tulevaisuuden tutkijoille?  Mitä materiaalia jää tutkittavaksi? Nythän sitä on paljon, mutta entä jos tapahtuu jokin suuri mullistus?  Enkä nyt ajattele vain taidetta vain kaikkea kulttuuria. 

Kesken kirjoituksen lähdin käymään 1400-luvulla. Sattuneista syistä olen hankkinut kirjahyllyyni vuosien mittaan sitäkin aikaa kuvaavia teoksia. Yksi kirjoista oli Lorenzo Camusson kirjoittama ”Eurooppalainen matkakirja 1492”, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran italiaksi vuonna 1990. Kirjoittaja on ihme ja kumma taidehistorioitsija, varmaan siis yksi niitä turhautuneita  ja seikkailemaan lähteneitä henkilöitä.

Kirjan alkupuolella kerrotaan hyvin tarkkaan matkustamisen käytännön puolesta 1400-luvulla. Sen jälkeen kirjoittaja kuvaa asioita erilaisten reittien kautta kuten, että pankin tie kulki Firenzestä Bruggeen ja maalarien tie Nürnbergistä Venetsiaan. Pohjoismaat lukuun ottamatta matkaa Trondheimista Roomaan puuttuvat kokonaan. Matka Lyypekistä Novgorodiin ja Wienistä Moskovaan kuvataan myös..

Albrect Dürer harrasti "selfietä" koko ikänsä lapsesta saakka.  Esseessäni mainitsin myös aikamme selfie-innostuksen, joka tuli vasta myöhemmin oikein kunnolla Suomeen. Tämä suunnilleen Italian matkan ajoilta tehty omakuva (1493) on Pariisin Louvressa.  Albrecht Dürer oli tuolloin 22 vuotta vanha. Huomaa tuo kasvi, johon kyllä tekee joskus mieli palata: Eryngium. 
  
Tässä vaiheessa huomasin toki, että kirja on ollut taas jokin kumma etukäteisaavistus, kun olen sen vuosia sitten poiminut jonkin antikvariaatin tai kirpputorin hyllystä. Kesken lukemisen on mahdottoman valaisevaa lähteä kulkemaan niitä reittejä, joita pitkin saksalainen Albrecht Dürer kulki lähdettyään lokakuussa 1494 kotikaupungistaan Nürnbergistä 23-vuotiaana kohti Venetsiaa. Hän kulki jalan tai joskus ratsain. mutta pyrki tarkoituksella matkustamaan hitaasti. Hän nimittäin halusi pysähdellä ja maalata näkymistä akvarellejä. Hän oli matkalla Italiaan etsimään uusia vaikutteita ja kenties lisäoppia. 

Olisin halunnut kulkea hetken hänen kanssaan, sillä minulla on nyt erityisen  paljon kysyttävää häneltä.

Tämän piirroksen "Kuusi tyynyä"  hän on tehnyt kynällä ja musteella noin vuonna 1493. On tallennettuna New Yorkin Meropolitan Museoon.
Sittemmin olen mennyt pitemmälle Albrecht Dürerin suhteen. Viime torstain luento, jonka Marja Väätäinen piti aiheesta,  valotti Düreria ja käsitystä hänestä ja hänen taiteestaan kautta vuosisatojen niin hyvin, että pääsin lopultakin alkuun Joseph Leo Koernerin ”The Moment of Self-Portraiture in German Renaissance Art” lukemisessa. Toinen asia on sitten, mitä saan siitä irti ja osaan keskustella kirjan kanssa.  Jos nyt loppujen lopuksi päädyn kirjoittamaan esseetä tästä aiheesta? Eilen illalla katsellessani noita Dürerin tyynyjen kuvia minua alkoi todella väsyttää. Saksalainen ”Kopfkissen” muuttui lapsuuden ”korvatyynyksi” ja vetäydyin nukkumaan. Katsokaapa tarkkaan, tyynyistä löytyy päiden kuvia. Kopf = pää.”

Olen tammikuun 27 päivänä 2011 aloittanut epätoivoisen tehtävän, kirjoittamaan esseetä Albrecht Dürerista. Aamulla olin saanut viestin sisareni kuolemasta edellisenä iltana. Se sai minut aloittamaan tehtävän, josta olin jo melkein luopunut. (No, Emmerdale piti välillä katsoa.)

Itse asiassa seuraavassa tammikuussa (2011)  kirjoitin tuon opiskeluun liittyvän luentosarjan päätteeksi esseen mainitsemastani kirjasta sukeltaen todella syvälle Albrecht Dürerin itsestään maalaamaan muotokuvaan 1500 ja sen taustoihin.  Se taisi olla ja olikin opiskeluni huippuhetki.  Olen usein halunnut palata tuohon teokseen, joka johdatti minut syvälle tuohon aikaan ja taiteilijaan, joka oli edellä aikaansa.  Mielelläni palaan siihen vielä joskus toistekin.
Tammikuussa 2011 kuollut sisareni Päivikki, joka joskus 1963-1964 asettautui kuvattavakseni  Beatlesinä. Huh, kunpa vieläkin pääsisin joskus tekemään muotokuvia ihmisistä. Siihen aiheeseen palaan myös joskus.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Olla omanlaisensa

Kirjoitin viimeksi mansikkapaikoista. Eilen ahkeroin pihalla, sen talon pihalla, jossa vesivahingon takia on valtava remontti meneillään. Olen asunut poissa talossa runsaat neljä kuukautta ja oletan asuvani evakossa vielä pari kuukautta. Jossakin vaiheessa remonttia, ehkä vasta sinne takaisin muutettuani laitan talon uudelleen myyntiin, jollei sitten ostaja ilmaannu sumusta.  Se on hyvin epätodennäköistä enkä uhraa ajatuksia sille enkä ylipäänsä tulevaisuudelle.  Tämä tapaus, sattuma, kohtalonkäänne tai miksi sitä ja edeltäviä vaiheita voisi kutsua, on muuttanut oman ajatteluni lopullisesti. Paluu menneeseen on mahdoton enkä edes sellaista kuvittele, toivo tai siitä unelmoi. Tämä siksi, että joku saattaa kuvitella minun roikkuvan entisessä huolehtiessani asioista ja yrittäessäni viedä ne kunnialla loppuun saakka. Mutta eräänlainen, käsitteeksi muovautuva mansikkapaikka sekin on. Joka nurkalla kasvaa oikeastikin mansikoita.

Tässä pari kuvaa eilisestä urakasta, ruohonleikkuusta. Mikäs siellä on työskennellesä, kun sääkin oli juuri sopiva.




Kuten tavallista monta kirjoitusaihetta pyörii päässäni. Tänään aamulla kuuden aikaan tuli 70 vuotta täyteen isäni kohtalonhetkistä Valkeasaaressa venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa. En etukäteen eilen ajatellut sitä ollenkaan, mutta jokin kumma vain herätti heti aamuvarhain.  Kirjoitin Facebookiin saman tien kirjoituksen, jonka isä on aikansa sosiaaliseen mediaan ladannut.  Hän kirjoitti  silloin Lapin Pokan Sammalselän vieraskirjaan seuraavan tekstin 9.6.1984:


”Tänään 9.6.1944 taivas putosi päällemme Valkeasaaressa, 40 vuotta sitten. Tuhannen lentokonetta, 400 tykkiä rintamakilometrillä ja 3 valiokaartin divisioonaa alkoi kello 6 tuhota Jalkaväkirykmentti Ykköstä. Kirkas päivä pimeni yöksi. Mutta vasta seuraavana päivänä 10.6. vanjan panssariarmeijakunta ajoi läpi.”

Hän ja äitini, joka palveli muonituslottana  JR1:ssä, kertoivat meille lapsille paljonkin tuosta ajasta. Se oli heille aikanaan yhdistävä asia.  Muistot pitkästä sota-ajasta yhdistivät heitä ja monia muitakin ihmisiä. Meitä ne jutut eivät silloin paljonkaan kiinnostaneet.  Monen on toisaalta varmasti vaikea ymmärtää, miksi minä ole nyt mahdottoman kiinnostunut ja jatkan aiheesta uudelleen ja uudelleen. On niin, että itsekin sitten miettii uudelleen, mutta....

Sotapäiväkirjaa juuri siltä päivältä. Isäkin mainitaan siellä.

Täällä http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html ja parissa muussakin aiemmassa kirjoituksessani käsittelen sota-aihetta.

Oma sukupolveni ja ylipäänsä sodassa olleiden vanhempien lapset kantavat itsessään sodan vaurioita kukin omalla tavallaan. Usein se ilmenee tavalla, että asioista ei saisi edes puhua, kirjoittaa eikä edes mainita.  Monet taas ovat innoissaan kaikesta uudesta tutkimuksesta ja haluavat kuulla lisää ehkä selittääkseen itselleen vaikeita kokemuksia.  He haluavat myös, että heitä kuunneltaisiin. Toistaiseksi kuunnellaan vain niitä harvoja jäljellä olevia veteraaneja. Monet  äänet hukkuvat  ja ehtivät vaieta ennen kuin heitä kuunnellaan. Niinhän se menee.  

Viime viikon Hämeenlinnan keikalla poikkesimme Iittalassa käydessämme Kalvolan hautausmaalla ja kirkolla, jossa kuvasin Summan ristiä. Kalvolan sankarihauta-alueen vieressä on talvisodan aikana JR 15:n 5. komppanian III joukkueen Summan alueen korsun katolla ollut ns. Summanristi. Täällä lisää aiheeseen liittyvää tietoa.

Kun tässä helmikuussa olin Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä  liittyen hänen kirjoittamaansa Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen   ” Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY) syntyi jo luentoon jonottaneiden suuriin ikäluokkiin kuuluneiden henkilöiden kesken keskustelua heidän kokemuksistaan.  Kirja perustui Ville Kivimäen Åbo Akademissa tehtyyn väitöskirjaan, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–44 . Siinä tutkittiin vasta sodan ja sodassa mielensä rikkoneita miehiä.  Varmaan  uusia tutkimuksia sodan vaikutuksista sen jälkeen syntyneisiin lapsiin on myös tekeillä, sillä olisi jo niiden aika.  Aiheet ovat kyllä monella tapaa olleet viime vuosina esillä. Ehkä eivät kuitenkaan tarpeeksi.


Tämän maiseman äärellä Hämeenlinnan Aulangolla voisin viettää koko päivän.

Kuulun siihen porukkaan, mutta en aina sopeudu, sillä käsittelen asioita omalla tavallani. En ole traumatisoitunut vanhempieni kohtalosta enkä kanna enää sodan enkä edes oman elämäni haavoja itsessäni. Toivon yksinkertaisesti voivani ottaa sota-ajan ja sen jälkeisen ajan haltuuni ja vieväni edes osan siitä eteenpäin.  Nuo ajat ovat vaikuttaneet välillisesti meihin ja elämäämme enemmän kuin edes uskomme.  Nyt elämme aivan uutta aikaa, jossa siinäkin kyllä riittää ihmettelemistä yllin kyllin ja useimmille myös haltuun ottamista!

Puutarhatöiden ynnä kaiken muun pienen toiminnan ohella olen sekoillut omien valokuvamassojeni parissa ja yrittänyt saada niiden kanssa jotakin aikaiseksi.  Karjalan matka toi monta asiaa pinnalle.  Aikoinaan ajattelin, että olisi kiva joskus nähdä muidenkin ihmisten valokuvia, kun kaikki nykyään kuvaavat.  Sama kohde tallentuu samanaikaisesti kymmenille muistikorteille.  Mitä niille kaikille kuville tapahtuu, kun vain ani harva tulee näkyville.  Ajattelin myös, että miksi minun on sitten esiteltävä ja jaettava kuviani myös muille näytettäväksi. Tosin en niitä edes mainosta, mutta varmaan aina silloin tällöin joku eksyy  kuviani selaamaan. Mutta loppujen lopuksi harvaa ihmistä kiinnostavat toisen valokuvat.  Esitettävät valokuvat ovat lisäksi usein niin huonolaatuisia, että katsoja saattaa tuntea myötähäpeää. Minne ne kuvat sitten joutuvat?

Kuten myös tämän maiseman äärellä, Kuolemajärven Tammikossa. Suuren, ehkä jo kuolleen tammen juurella (24.5.2014)

No niin tai näin.  Saan kohta valmiiksi Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevan valokuvamateriaalin, mutta ennen kuin julkaisen sen, kirjoitan vielä siihen liittyvän tekstin.  Ajatelkaa, kun googlasin sanalla ”valokuvien esittäminen”, osuin tällaiseen blogiin , jota pitää Kalmistopiiri,  hautausten ja ihmisjäännösten arkeologian sekä luututkimuksen sivusto.  Se on saanut  alkunsa Turun yliopiston arkeologian opiskelijoiden ylläpitämästä hauta-aiheisesta opintopiiristä.  Sinnehän meinasin sitten juuttua lukemaan.  Aiheet liittyvät siis arkeologiaan.  Edellä olevan sanan (blogiin) takaa pääsee kirjoitukseen tunteista.  Onkin jännittävää jossakin vaiheessa lukea, mitä Janakkalan miekkamiehestä on saatu selville. Hänethän löydettiin sieltä aika läheltä omia synnyinseutuja.  Tässä linkki aihetta koskevaan postaukseen:  http://kalmistopiiri.wordpress.com/2014/01/21/janakkalan-muinaishaudan-miekkamies-on-kuollut-keskiajalla/.

Jotkut ihmiset ovat vain niin mahdottoman kohtuuttomia ja hillittömiä kaikessa toiminnassaan, kiinnostuneita kaikesta maan ja taivaan välillä.  Viittaan tietenkin itseeni.  Olen vaistonnut jonkin verran paheksuntaa asian johdosta ja välillä harkinnut jopa oman itseni kutistamista entistä pienemmäksi ja omien juttujeni rajaamista ja salaamista. mutta joka kerta, kun sitä mietin, palaan samaan.  En voi olla muuta kuin tällainen.  Kaikki muutkin olkoot omanlaisiaan.

Entäs hän sitten? Oli ainakin sisarelleni ja minulle suureksi avuksi säkkejä liikutelteassa. ehkä jotakin jää mieleen.




lauantai 7. kesäkuuta 2014

Mansikkapaikat

Kaipa siitä on sitten kirjoitettava, vaikka monta muuta aihetta pyörii päässä.  Ehkä saan jonkun niistäkin ujutettua tähän mukaan? Oli varmaan eilen, kun ajatus mansikkapaikoista tuli mieleeni. Ahomansikat vasta kukkivat. Monessa paikassa olen niitä kukkivia ohittanut ja noteerannut. Eilen bongasin niitä jopa auton ikkunasta ajaessani kotiin jätettyäni matkakumppanini Nurmijärvelle.  Kuinkas muuten. Ovathan ahomansikat olleet aina minulle tärkeitä, paljon tärkeämpiä kuin ne puutarhamansikat, joita aina juhannuksen jälkeen aletaan poimia lähistön mansikkatiloilta. Sekin perinne jo vuosien takaa. Varmaan kuvakansioissani on niistä joka kerrasta paljon valokuvia.

Niiden mansikkapaikkojen kulmilla kuvattua 6.6.2014


Olen varmaan jo pikkutyttönä siellä kotipaikassani Rengossa alkanut mansikoiden kypsyttyä kiertää ne kaikki lähiympäristön ahot läpi poimien mukiin tai koriin punaposkisia, ihanalta tuoksuvia mansikoita, joita sitten olemme mansikkamaitona syöneet.  Miksi se muisto olisi sitten niin voimakas ja elävä?  Aurinko paistaa juuri siihen kohtaan lattialle talon ikkunoista. Äiti touhuilee keittiössä. Kesä, ihana aika vuodesta!

Aivan noiden hanhien takana näkyy se paikka polun vasemmalla puolella, jossa oli kivi. Siihen kaaduin. Tämä kuva on 1960-luvun alkuvuosilta.


Aivan pienenä kävin hakemassa navetan kylmiöstä pienellä kannulla kermaa. Oikaisin pienen polun kautta, joka kulki hiekkakäytävän vieressä. Kaaduin kannun kanssa ja kermat imeytyvät säihkyvänvihreään ruohomattoon. Siksi varmaan muistan sen niin elävästi. Koska meillä oli silloin vielä lehmiä, niin maitoa oli omasta takaa. Maidon päältä kuorittiin kerma. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Lehmät myytiin muistaakseni jo ennen kouluikääni.

29.6.2011 Juhmon mansikkatilalla Tuusulassa


Myöhemmin, aikuisena, aina niin pitkään kun sain paikalla käydä, olen samaan aikaan kesästä tehnyt ne kierrokset etsiessäni mansikoita. Muistaisin ne vieläkin hyvin tarkkaan, vaikka useat paikat ovat aikoja sitten jo täysin metsittyneet. Äitini vielä eläessä teimme näitä retkiä yhdessä. Lapsille ja lapsenlapsillekin opetin, kuinka mansikoita laitetaan timotein varteen.  Aina joskus kissat kulkivat metsäretkillä kanssamme. Useimmiten olen kuitenkin kuljeskellut kotiseutuni ahoilla yksikseni. Ne olivat minun lapsuuden polkujani.  Kun kuljin sisarteni kanssa  ”Polulle kauas”, silloinkin poimimme ojan varsilta mansikoita.

Kesällä 2005


Edellisestä voi päätellä, että lapsuuteni on yksi mansikkapaikka. Olen ylläpitänyt sitä unelmaa tai haavekuvaa omassa mielessäni kautta aikojen ja se on kantanut minua tähän päivään.  Keskustelemme harvoin toistemme kanssa lapsuudestamme. On myös ihmisiä, jotka sanovat suoraan, etteivät he muista siitä mitään. Jotkut eivät halua muistaa. Sisarteni ja minun muistot myös eroavat toisistaan. Joskus niistä on hyötyä, jos haluaa tavoittaa jostakin asiasta tarkemman muistikuvan.  Usein niistä ei ole siihenkään apua, koska olemme ehkä tarkkailleet eri asioita. Minulla on ollut jo melko varhain eli 10-vuotiaasta lähtien kamera, jolla olen alkanut tallentaa joitakin muistoja. Päiväkirjoja on tallella samasta ajasta lähtien.  Vaistoan myös herkästi, kun joillekin vanhojen asioiden kelaaminen muuttuu syystä tai toisesta vastenmieliseksi asiaksi. Se on surullista, koska jollemme me vie omia muistojamme tulevaisuuteen, ei kukaan muukaan vie. Tulevaisuus sitten saa päättää sitä, onko niillä merkitystä.

5.6.2014 


Tästä pääsenkin sopivasti tämän päivän mansikkapaikkoihin.  Jonkun mielestä voi tuntua sairaalta kutsua niitä mansikkapaikoiksi, sillä niin paljon ne poikkeavat niitystä valtoimenaan punaisia ahomansikoita.  Lapsuus ja nuoruus ovat kaukana takanapäin. Meidän maailmamme ei ole toisaalta enää koskaan sama kuin joskus kauan sitten.  Se meidän on hyväksyttävä. Niin kauan kun elämme, voimme tehdä tästä maailmasta omanlaisemme ja etsiä sieltä ne asiat, joiden kanssa tahdomme elää ja joita vaalimme. Minullekin mansikkapaikat ovat muuttuneet käsitteiksi.

Haudalla kasvoi näitä kun sinne menimme 5.6.2014


Kun kirjoitan lapsuudestani, en tunne enää sen kummempaa nostalgiaa.  Nostalgia tarkoittaa Wikipedian mukaan ” menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.”

Tarkkaavainen lukija voi ehkä vähän ihmetellä, sillä olen useinkin ollut haikealla mielellä ja yhden blogini  2.11.2012 olen jopa julkaissut nimellä ”Nostalgiaa”.  Kun sen lukee, huomaa, että haikailen oikeastaan enemmän niitä ihmisiä, jotka olen tuntenut ja jotka olen menettänyt, en mennyttä aikaa.  En näe myöskään ylenpalttista ihannointia.  Kotimaa.  Onko suvun kotipaikkojen tutkiminen nostalgiaa, koti-ikävää? Ehkä sen voi niinkin nähdä.  Toisaalta tunteista on aina apua enkä tule niitä ENÄÄ KOSKAAN kieltämään.

5.6.2014 piti käydä tervehtimässä vanhaa koulua, jota kävin 8 vuotta.


Minulle menneen muistelu, muistaminen ja tarkkailu on rakkautta ihmisen elämään, kokemuksiin ja niiden tuomista tai tuomisen yrittämistä eläväksi. Jos itkisin kaikkea mennyttä, en edes pystyisi niistä kirjoittamaan. Saati sitten puhumaan niistä. Kuka nyt itkultaan pystyy tekemään mitään muuta kuin itkemään lisää.  Lehdissä toimittajat usein käsittelevät asioita asiallisesta, mutta vain kovin yleisellä tasolla. Eniten pidänkin persoonallisesta otteesta ja itsensä likoon laittamisesta. Mutta sehän on vain minun mielipiteeni....

5.6.2014 kirkossakin kävimme


Minun mansikkapaikkani tänään ovat siis muistoja, omia ja muiden muistoja, niiden käsittelyä , muokkaamista ja eteenpäin viemistä.  On hienoa, jos saan sinne paikoille mukaan jonkun ystävän.  Ilman asioiden jakamista emme voi elää.  Ajattelen usein nyt, että olisinpa aikoinaan ollut tarkkaavaisempi, kuunnellut enemmän, kun vanhempani jakoivat muistojaan. Mutta siihen, että niin ei käynyt pitää aina suhtautua hellyydellä.  Kuten siihen, etten mitenkään ehdi haastatella kaikkia niitä ihmisiä, joita haluaisin. Pienen pieniä murusia sieltä kuitenkin tippui ja tippuu koko ajan mukaamme, niitä yritämme muistaa ja keskustellen ja yhdistäen tuoda tähän päivään.  Kuunnellaan rakkaudella myös ystäviemme muistoja! Meidän kaikkien oma historia on tärkeä. 

Taitaa olla niin, että minulle kaikki on nyt yhtä ja pelkkää mansikkapaikkaa. Eivät vain käsitteet vaan koko elämä. Ota nyt siitä selvää.

... niin ja Yoldia-meren rannalla Aulangolla. 

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Havahtumista

Kirjoittelin tässä vähän aikaa sitten aikakäsityksestäni. On aika oletettavaa minulta, että jos otan jonkin asian käsittelyyni, se palaa takaisin ja tutkailtavakseni montakin tietä, vaikka jääkin joskus kesken. Sellaista tämä ihmiselämä on. Aiemmin keväällä, maaliskuussa aloitin kirjoituksen Anthony de Mellon kirjoista. Kun nyt aloitan samasta aiheesta, en voi todellakaan tietää, jääkö tämäkin kesken. Se on ihan sama kuin kaikkien elämämme hankkeiden ja asioiden. Kaikkia ei voi viedä loppuun ja monet asiat yksinkertaisesti vain jäävät kesken.  Kaltaistani pitkäjänteistä ihmistä se vaivaa usein. Viime aikoina olen erityisen paljon ajatellut asiaa sekä asioiden että ihmissuhteiden kannalta. Ymmärrän olevani erityisherkkä ihminen kaikkien pohjaväreiden osalta ja välittäväni liikaa. Siksi on joskus vaikea sopeutua tähän pinnalliseen maailmaan, jossa tunteet pitää piilottaa eikä ole edes soveliasta katsella asioiden taakse. Saati niistä ei pidä puhua. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan puhua vaan voin kirjoittaa. On vain ylimääräinen onni, jos voi puhua niistä jonkun toisen kanssa.

Luonnon kanssa keskustelu on tärkeää. Olin eilen aamupäivällä pihatöissä ja ihmettelin kasvien kasvuvoimaa.  Aina joku selfiekin kuten tämä ynnä muu kuva tulee otettua.

Liitän de Mellosta maaliskuussa kirjoittamani jutun tähän sellaisenaan jatkaakseni sitä:

”Innostuin tässä sukututkimusten lomassa kirjoittamaan. Varmaan monet lukijoistani tuntevat Anthony de Mellon kirjan ”Havahtuminen” (Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010.) Tutustuin kirjaan muutama vuosi sitten (2010), kun eräs pohjoisen ystävistä puhui siitä ja etsi kirjaa itselleen. Kirja sitten sattumalta tupsahti eteeni Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa ja ostin sen saman tien hänelle ja itselleni. Olen vuosien myötä jakanut eteenpäin lähes kaikki nk. elämäntaito-oppaat ollessani sitä mieltä, että en tarvitse niitä enää. Kyllä tähän saakka eläneet jo osaavat toimia ilman oppaita.  Mutta usein ei enää olekaan kysymys meistä itsestämme vaan muista ja heidän käytöksestään ja siitä, miten me sen koemme. Elämä itsessään opettaa niin paljon, kun vain sitä tarkkailee. Opimme koko ajan lähes intuitiivisesti lisää sekä itsestämme että toisista ihmisistä.

Siinä pienellä alueella kasvaa vaikka mitä. Ahomansikoita, pihlajaa, tammi, ruoho, vadelmaa, akileijaa,,,

Olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa tunteiden hallitsemisesta. Jouduin tutkimaan asiaa uudelleen erityisesti oikeudenkäynnin vaiheilla, kun asianajajani sanoi minun tarvitsevan lääkitystä ja terapiaa, koska olen niin labiili ihminen. Kun hän sen sanoi, olin puhunut juuri omasta asiastani, koska minusta se oli se juttu, johon meidän piti keskittyä. Olin keskeyttänyt hänen itsekehunsa, joten jotakin hänen piti sanoa loukatakseen minua. Tajusin sen siinä, mutta en ollut vielä valmis uskomaan, että hän, että yleensä joku kohteli minua niin huonosti. Suosittelen kaikkien apua tarvitsevien tutkivan tarkemmin sitä henkilöä, jolta ovat apua pyytämässä. Oma sisäinen ääni voi olla se luotettavin kuin muut ympäriltä tulevat neuvot. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä samasta tilanteesta, mutta kaunistellen. Nyt en enää tunne tarvetta kaunistella. Joskus vain tarvitsemme aikaa ymmärtääksemme.

Raparperipiirakkaa saa pikapuoliin.  Nyt en vielä katkonut varsia. Sen sijaan tutustuin naapureihin aidan takana, jotka olivat keräämässä raparperia.  Kukas tulisi syömään?

Eteen tulee tilanteita, joissa olemme hukuksissa ja yksin, kuten minä olin tuolla hetkellä. Voin nyt jälkikäteen kiittää näistä rankoista kokemuksista, sillä niiden kautta olen oppinut paljon muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni.  Näen nyt jopa kaikki menneisyyden konfliktit uudella tavalla. Voimakkaasti tunteva ihminen on terve ihminen. On väärin piilottaa tunteensa, kahlita ne, kieltää ne. Sen sijaan voimme opetella hallitsemaan niitä. Sitähän olin opetellut jo nuoruudesta saakka, mutta jollekin se toden totta on vaikeampaa kuin jollekin toiselle.

Niin rasittava aidanne, mutta vuosien mittaan tutuksi käynyt. Hurmehappomarja. Kukkiessaan ja muutenkin niin mahdottoman kaunis kuten me ihmisetkin


No, miksi sitten otin tuon kirjan esille juuri nyt.  En laittanut sitä varastoon muuttaessani evakkoon ja sattumalta se vain taas tipahti tipahti suoraan käteeni kirjahyllyä penkoessani. Ehkä en neljä vuotta sitten keskellä kuohuja pystynyt keskittymään kirjan sanomaan tai ehkä tavallaan pystyin, mutta ei ollut sen aika vielä. Nyt se kolahti kunnolla.  Ei siis muuta kuin kysymys: Haluatko olla onnellinen, haluatko olla vapaa? Heitä pois kaikki virheelliset käsityksesi. Näe ihmisten läpi. Näe itsesi läpi. Jos näet itsesi läpi, näet kaikkien muidenkin läpi. Silloin rakastat ihmisiä. Olet luopunut kaikista harhaluuloista.”

Eräänä päivänä toin pihalta sireenin oksia maljakkoon. Ne tuoksuivat voimakkaasti ja ilahduttivat minua suuresti. Pari päivää myöhemmin ne olivat kuihtuneet. Ne eivät pitäneet vankeudesta. 

Nyt

Viime aikoina on käynyt niin , että minun on ollut aivan pakko ahmia de Melloa täydellä sydämellä selvitäkseni eteenpäin omalla tielläni. Olemme itse oman itsemme pahimpia vihollisia. Olen tällä välin lainannut kirjastosta myös kaikenlaisia muita kirjoja, joita en siis katsonut enää tarvitsevani. Luin jopa Tommy Hellstenin kirjoja ensimmäistä kertaa löytäen sieltä kaiken saman, jonka jo tiesin. Hän on hienosti kiteyttänyt kaikki asiat ja on varmaan myös lukenut de Mellon kirjat. Hän on paljon ymmärrettävämpi, konkreettisempi ja helppolukuisempi ja oppeja on helpompi toteuttaa käytännössä ja eläessä toisten ihmisten kanssa.
Voikukkia vastaan taistelu on aina ollut aika toivotonta.  Niiden kauneudesta voi jopa nauttia. Olen usein ihmetellyt ristiriitaa omassa mielessäni.


Kaikista lainaamistani ja lukemistani kirjoista en ole löytänyt itselleni paljonkaan uutta. Mutta lukeminen auttaa näkökulman vaihtamisessa ja pistää ajattelemaan. Kun löydän uusia asioita ja näkökulmia, pyrin niistä aina välillä kirjoittamaan. Miten voin soveltaa oppimaani?  Se oppihan on tullut luokseni juuri silloin kun sitä tarvitsen ja auttaa oman elämän ymmärtämisessä. Ei siinä mitään, jatketaan vaan elämistä. Joskus on aikoja, kun meitä muistutetaan kovalla kädellä asioista. Se on hyvä asia, vaikka sydän saattaa silloin olla vereslihalla. Meitä muistutetaan varmasti ihan oikeaan aikaan. Toinen asia on, osaammeko tarttua siihen juuri silloin.

Olivat ne edellisellä viikolla kylvämäni siemenet jo itäneet. Tässä kehäkukkia. Tulossa.

Viimeksi olen lukenut de Mellon pienen kirjan ”Rakkauden tiellä”. Sillä tiellä me kaikki olemme ja se on ihmisen tärkein tie. Siellä oli monta kappaletta, jotka pistivät minut itkemään ja pistävät jatkossakin. Kun tajuaa mitä havahtuminen  on, ei halua tältä tieltä enää koskaan pois. Mutta ihminen itse on koko elämän ajan jopa itselleen salaisuus. Tänään on tutkittavana jokin osa-alue ja huomenna toinen.

No jaa, leikkasin viikko sittten ruohon vähän huolimattomasti, säästelin siinä kasvavia päivänkakkaroita ja lemmikkejä. 

Voimme jatkuvasti puhua ja kirjoittaa yleisesti onnesta ja elämän tarkoituksen löytämisestä, mutta kysymys ei olekaan niistä, vaan siitä, miten me itse havahdumme muutokseen. Se on niin suuri asia ja niin vaikeaa siihen on luiskahtaa, että välttelemme sitä ja harva uskaltautuu sille tielle.  Elämässä tulevat vaikeudet yrittävät sinne johdattaa, mutta aina emme silloinkaan ymmärrä. Elämä aukenee muutoksen jälkeen eteemme uusin silmin, mutta mikään entinen ei ole poissa. Jatkamme elämäämme melkein kuin uudesti syntyneenä.   Paradoksi taas, sitähän tämä kaikki on.

Mitähän kuvia tänne lisään? No, tuli sitten eilisen päivän valokuvia.