keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kurkistan menneeseen

Sukututkimuksia tehdessäni joudun usein takaisin äitini isoäitiin Eeva Taavetintytär Kirjoseen. Kutsunkin häntä eräänlaiseksi vedenjakajaksi tutkimuksissani, jotka suoraan sanoen ovat verrattavissa salapoliisin työhön. Mielestäni ne ovat kiintoisampia kuin salapoliisiromaanit tai dekkarit tai miten niitä nyt kutsutaankaan, jotka usein tuntuvat oman havaintoni perusteella olevan se suosituin genre kirjallisuuden lukijoiden keskuudessa.


Tallinnassa 9.7.2014


Ajattelin omaa työtäni  ja lähdin tutkimaan tässä kirjoituksessani Eeva Kirjosta ja hänen sukuaan tai sukujaan hiukan laajemmin ja samalla yritän selvittää sitä, miksi niin usein palaan häneen.  Olisi vain mukava tietää tästä naisesta enemmän kuin ne vajavaiset tiedot, joita minulla on.  Jos olisin vain osannut aikanaan kysyä, olisin ehkä voinut saada äitini kertomaan enemmän. Hän on ollut äitini syntyessä maaliskuussa 1915 vasta 64 - vuotias. Tämän hetkisen subjektiivisen arvioni mukaan hän olisi ollut tuolloin nainen parhaassa iässä,  isoäiti-iässä.  


Perniön Tuohitun maisemaan liimautuneena 6.7.2014


Eeva Kirjonen kuoli 80-vuotiaana maaliskuussa 1931.  Äitini kertoi, että loppuaikoina hän asui poikansa Taavetti Sirkiän  eli isoisäni nuorimman veljen luona Seivästön Tammikossa.  Taavetin vaimo Elina Kaukiainen  Hatjalahdesta oli kuollut lentävään keuhkotautiin jo 1918. Taavetille jäi huollettavaksi yksi lapsi Aarne.  Jossakin vaiheessa taloon tuli nk. emännöitsijäksi  Eeva-niminen nainen. Taavetti meni myöhemmin uudelleen naimisiin. Se tapahtui huomattavasti myöhemmin, kun väki on jo ollut evakossa. Niin uutta tietoa en pysty saamaan mistään muuten kuin salapolisiisityöllä ja/tai ajan kanssa.  Taavetin ja hänen toisen vaimonsa Lyylin hauta löytyy Karunan hautausmaalta, jossa he elivät. Serkkuni Arja on ottanut siitä valokuvan, josta olen kirjannut tarvittavat tiedot sukututkimusohjelmaan.  Tässä kirjoituksessa liikun Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjän kylissä.


Seivästön kesäjuhlilla 6.7.2014 otin kuvia kuvista. Seivästön laulukuoro 1930-luvun alussa. Kuvassa  äärimmäisenä vasemmalla ylhäällä Taavetti Sirkiä, isoisäni veli. Tuttua näköä häneesä on.  Kaapo Meripirtti, opettaja, kuvassa eturivissä keskellä. Muita ei ole tunnistettu edes Raili Tabermanin Seivästö -  kirjassa, jossa kuva on myös esillä sivulla 156. 
Taavetti asui talossa, jonne aikanaan 1870-luvulla Eevan mies, isoisäni isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä  (s. 1849) toi vaimonsa ja lapsensa. Oikeastaan asia lienee ollut vähän toisinpäin, mutta tuolloin elettiin varmaan vielä hyvin patriarkaalista aika.  Nimittäin Eevan äiti oli Helena Abramintytär Riski, joka kirkonkirjojen mukaan oli  syntynyt Lautarannassa 1824 Abram Fredrikinpoika Friskin (myöhemmin Riski) tyttärenä.  Helena Riski oli naimisissa Hatjalahden kylästä olevan Taavetti Kaaprielinpoika Kirjosen kanssa. Taavetti kuoli alle 50-vuotiaana 1868. Siinä vaiheessa perhe häviää Hatjalahden kylästä.




Helena Riski eli 75 vuotiaaksi kuollen vasta 1899 ja oli siis vielä elossa, kun Eeva, yksi hänen kolmesta elossa olevasta tyttärestään meni naimisiin Karjalaisten kylästä olevan Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa. Lähdinkin etsimään Helena Riskiä kirkonkirkoista selvittäkseni hänen myöhemmät vaiheensa. 

Isoisäni isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä oli ison sisarussarjan nuorimmainen.  Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän ja Helena Paulintytär Kukon kaksitoista lasta olivat syntyneet vuosien 1825 – 1849 välillä.  

Helena Abrahamintytär Riskiä jäljittäessäni, tajuan yllättäen, että hän menikin miehensä kuoleman jälkeen uudelleen naimisiin kesäkuussa 1870 ikätoverinsa  Samuel Abrahaminpoika Rusin (s. 1824) kanssa ja muutti Karjalaisten kylään.  Kumpi löysi ensin puolison äiti Helena vai tytär Eeva?  Toisaalta yhteydet Karjalaisiin olivat syntyneet jo Eevan isosiskon Katariina Taavetintytär Riskin (s. 1848) avioituessa  1864 Lautarantaan Tahvo Erkinpoika Kukon (s. 1838) kanssa. Sehän tarkoitti, että yhteyksiä Riskien, Sirkiöiden ja Kukkojen välillä oli tuohon aikaan runsaasti. Helenan nuorin tytär, Maria Taavetintytär Kirjonen (s. 1853), löysi myös puolison samasta kylästä avioituen 1871 Matti Samuelinpoika Kilkin kanssa.


Tämä kuva oli mustavalkoisena Seivästän kesäjuhliin ilmestyuneen Seivästöläine-lehden n:o 8 /2014 sivulla 10 Kaapo Meripirtin muistelon "Vasikkasaari" yhteydessä. Kuva kiinnitti heti huomioni ja epäilin sitä omakseni. Kotona tarkistin sen olevan Tammikon pohjoisella sivulla ottamani valokuva (8.7.2006). Otin sen sillä retkellä, kun etsimme tässä kirjoituksessa mainitsemaani vanhan talon paikkaa. Alla olevssn karttaan olen merkinnyt maiseman tarkan paikan.





Helena Riski ja Samuel Rusi, molempien toinen avioliitto


Samuel Rusin ensimmäinen vaimo, Eeva Matintytär Kipinoinen oli kuollut keuhkotautiin 1868. Perheen elossa olevat kolme poikaa olivat kaikki vielä alle 10 vuotiaita ja tarvitsivat uuden äidin. Helena oli vasta 46 vuotias. Hän oli avioliittonsa aikana menettänyt viisi  lasta iässä 0 – 4 vuotta. Mielenkiintoista on seurata Helenan hoitamien Samuel Rusin lapsien jälkipolvia ja havaita, että hänen poikansa Abrahamin (s. 1862) pojan Samuelin (s. 1883) tytär oli Hilma Korpitaival (s. 1917) .  Hilma kuoli kesällä 2012.  Sirkiän sukuseuran puitteissa ehdin tutustua häneen. Hänen isoäitinsä eli Abraham Samuelinpoika Rusin puoliso oli myös Sirkiän suvun nainen eli Katarina Joosepintytär Sirkiä (s. 1862).

Yhdistämällä asioita joudun pohtimaan montaa asiaa uudelleen. Matkoillani paikkakunnalle olen saanut tietää, missä suunnilleen Hilman perhe on asunut, lähellä Lautarantaa rantatien rannan puoleisen metsän takana, jonne vei tie Ahvijoen kupeesta. Olisiko Karjalaisten kylän Rusin vanhemmatkin sukupolvet asuneet siellä? Mutta se on sitten toisen tarinan paikka.


Edellisestä maisemasta katse hieman enemmän vasemmalle. (8.7.2006)

Riskit


Palaan tässä Riskeihin. Riskin suku oli 1700-luvulla ilmaantunut Kuolemajärvelle.  Tiedossani on Uudenkirkon  Uskelasta tullut  noin 1748 syntynyt  Fredrik (Rietu)  Abrahaminpoika Frisk (s. 1791), jolla oli kahdesta avioliitosta useita lapsia. Olen kirjannut heitä kahdeksan, joista kolme on kuollut lapsena. He kaikki syntyivät Karjalaisten kylässä, sen Lautarannassa. Loput viisi jatkoivat sukua liittyen muihin kuolemajärvisiin sukuihin.  


  • Ulrika meni Muurilaan Muuristen sukuun. 
  • Abrahamin, Helena Riskin isän ja Eevan isoisän mainitsin aiemmin, koskahän on omia esi-isiäni.  
  • Risto (Christian) liittyi kahden vaimonsa kautta Vyyryläisiin ja Koiviston Eistilän Lepikkoihin. Hänen sukuaan seuraten tullaan Akkasten kautta isoisäni veljen Jooseppi Sirkiän (s. 1881 jälkeläisiin. 
  • Helena meni naimisiin seppä Tuomas Iloisen kanssa Juvan sahalta, mutta muuta en siitä haarasta tiedäkään. 
  • Nuorimman 1803 syntyneen Kaaprielin  kautta liitytään Seivästön Rankeihin, Kukkoihin, Inkisiin ja Akkasiin ja muihinkin.



Kumman tien valitsemme mennessämme kohti Keravan Keinukallion huippua. Sieltä oli hienot maisemat ympärisöön. (13.7.2014)

Isoisäni vanhemmat Abraham Sirkiä  ja Eeva Kirjonen


Abraham ja Eeva löytyvät Kuolemajärven Seivästön rippikirjan  1873 -1880 sivulta 216  inhysningar m.m.  1877 kesällä, mutta myöhemmin 1878 he ovat jo Tammikossa kirkkoneuvoston jäsen  Fredrik Abrahaminpoika Riskin (s. 1822) talossa sivulla 199. Abraham Abrahaminpoika Sirkiästä on tullut kasvattipoika. 

Fredrik Riski on kuollut syyskuussa 1877 ja puoliso Beata  Juhontytär Vyyryläinen asuu edelleen talossa. Eeva Kirjosen äiti Helena Abrahamintytär Riski oli  siis tämän Fredrik Riskin nuorempi sisar. Siksi varmaan olikin Eevan ansiota, että Sirkiän nuori  perhe löysi asuinsijan Eevan äidin kotimaisemissa veljen perheen kodissa.  Fredrikillä ja Beatalla ei ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan vanhimmat lapset Helena (s. 1872),  Maria (s. 1874, kuollut 1875) ja Karoliina (s. 1876) olivat jo tuolloin syntyneet Karjalaisten kylässä.


Lentokentän ympäristössä (12.7.2014)


Sukuja tutkiessa on hetkessä kaukana siitä alkuperäisestä lähtökohdasta. Kun olen jo muutaman vuoden viihtynyt tämän harrastuksen parissa, olenkin nyt innolla yhdistelemässä asioita.  Samalla löydän joka kerta jotakin uutta.  Tiedän tosin hyvin, ettei tämä kirjoitukseni jaksa monia kiinnostaa sen leijuessa sukupolvista ja ajoista toiseen.  On mahdotonta pysyä kärryillä nimien, usein sukupolvesta toiseen samojen, vilistessä ohitse, siksi yritän itsekin löytää erilaisia kiinnekohtia sukeltamalla syvemmälle kirkonkirjoihin, etsimällä yksityiskohdista sisältöä.

Kun on päässyt kiinni paikkakunnan kyliin ja entisaikojen asuinpaikkoihin, aihe tulee entistä kiinnostavammaksi.  Kunhan vielä osaisi nähdä tarkentaa katseen menneeseen. Ehkä sekin toive tulee toteutumaan ajan kuluessa. Kunhan vain jaksaa tutkia ja opiskella.


Tammikko, äitini perheen kodin piha jää kuvan vasemmalle puolelle. (24.5.2014)


Kun Eeva Kirjonen sairasteli elämänsä loppuvaiheissa, hänen miniänsä kävivät Taavetin talolla  hoitamassa häntä.  Taavetti asui vanhassa talossa eli siinä, johon hänen isänsä nuoren perheensä kanssa oli muuttanut. Talo lienee ollut juuri tuon Fredrik Riskin talo. Siellä myös äitini syntyi maaliskuussa 1915.  Miniöitä olivat oma isoäitini Aino sekä Jooseppi Sirkiän puoliso Elina Akkanen. Kesällä 2006 yritin pikkuserkkuni Helmin kanssa etsiä tuon talon paikkaa oppaana äitini tekemä kartta. Luulimme sen löytäneemme, mutta en ole vielä saanut sitä varmistettua. 


Maisema saavuttaessa Lautarantaan  (24.5.2014)
Tyttäristä saattoi varmaan vanhin Tammikossa asunut äitini täti Helena Abrahamintytär Sirkiä olla apuna.  Helena oli avioitunut Taavetti Riskin ja Katariina Rangin pojan Fredrik Taavetinpoika Riskin (1832 - 1903) kanssa ja oli ehtinyt jo jäädä leskeksi.  Heillä ei ollut yhteisiä lapsia. 

Jännittävää on, että Karjalaisten kylässä syntynyt Toini Ylitalo s. Sirkiä, jonka olen aiemmin blogeissani maininnut, muistaa tämän Helenan hyvin. Toinen Tammikossa asunut tytär, Taavetti Anteroisen kanssa avioitunut Maria oli kuollut ennen äitiään elokuussa 1930.  Äitini kävi noihin aikoihin rippikoulua ja oleskeli paljon Hatjalahdessa  siellä asuvan tätinsä Karoliina Saharin luona ja samalla piikoen lastenhoitajana Eemil Vyyryläisen perheessä.

Kuolemajärven Seivästön Tammikosta tuli tällä tapaa karjalaisten isovanhempieni kotipaikka. Sinne äitini kaipasi koko elämänsä ajan, meren ääreen. Sinne minunkin jalkani ovat vuosien mittaan tihenevässä tahdissa kulkeneet. Kun vuodet vierivät eteenpäin, löysin perheen taustalla olevan suuren suvun.  Äitiäni haastatellessa en osannut heistä edes mitään kysellä. Isoisäni puolelta suku on lähtenyt Karjalaisten kylästä ja isoäitini kautta suku liittyy moneen Seivästön kylän sukuun.

Samaa merta seilataan 9.7.2014


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kesätapaamisia

Yritin ennen kesäkuun loppua saada aikaiseksi pienen kirjoituksen tänne, mutta eihän se sitten onnistunut. Totesin siinä ja saman teen tässä, että surullisena huomaan kesän yhtäkkiä liukuneen näin pitkälle. Se on ihan sama juttu kuin sään kanssa. On asioita, joille emme voi mitään ja joista ei itse asiassa edes tarvitse puhua, koska ne eivät ole hallittavissamme. Siis ajan kulu ja sää.  On toki muitakin asioita, mutta jätän ne kohteliaasti katveeseen. Voi olla, että niille ehkä voisimme jotakin, mutta silloin pitäisi tehdä jotakin sen sijaan, että vain käsittelee niitä uhraamalla niille aikaa puhumalla ja/tai kirjoittamalla.  Tässä iässä vain tajuaa joidenkin asioiden tärkeyden ja ainutkertaisuuden entistä selvemmin. Ensi vuonna voi moni asia olla toisin!


Kyllä minua niin huvitti tuo Alexin ostoskärry kirjakaupassa. Mutta se on sitten toisen jutun paikka.

Kysymys on taas näkökulmasta. Jokainen meistä katsoo asioita omasta näkökulmastaan. Keskustelu ja muiden näkökulmien kuunteleminen antaa mahdollisuuden vaihtaa asian kohtaamiskulmaa. Siitä pidän erityisesti.  Jollette ole aiemmin huomanneet. Nyt kuitenkin aion kirjoitella vain niitä näitä viime aikaisista tapahtumista.


Arttu toukokuussa 2002


Tyttärenpoikani 13-vuotias poika Arttu lensi alkuviikosta Saksaan isoisänsä luo kahdeksi viikoksi. Ihailen hänen rohkeuttaan lähteä kokeilemaan siipiään. Olemme eläneet lähekkäin aina hänen syntymästään saakka.  Onkin aika ällistyttävää, että yhtäkkiä se pieni poika on minua pitempi ja aikuistumisen kynnyksellä. Arttu syntyi samana vuonna, kun muutin toiseen kertaan Tuusulaan.


Arttu kesällä 2002

Olin asunut Tuusulassa kirkon lähistöllä runsaan vuosikymmenen joulusta 1979 aina syksyyn 1992 saakka.  Lapsistani tuli tuusulalaisia.  Sitten muutin kahdeksaksi vuodeksi Helsingin Puotilaan. Kokeilin silloinkin kerrostaloelämää, mutta en ymmärtänyt sitä kokeeksi (kuten nyt) enkä katsonut asioita läheskään samasta näkökulmasta kuin nyt katson.


Elokuussa 2006 olohuoneessa, joka nyt on alkutekijöissä. Eilen siellä on lattiat valettu betoniin...Sitten kuivatusta kuukauden verran..

Tyttäreni perhe oli asunut kivenheiton päässä siitä talosta, johon olin kesällä 2000 muuttamassa. Tosin heidänkin elämänsä oli mullistunut aivan yllättäen samana keväänä eivätkä he enää asuneetkaan siinä lähistöllä, kun muutimme keskellä kesää Tuusulan Mikkolaan, paikkaan, josta nyt yritän päästä irti.  Asiat menevät oman sieluni mukaisesti, hiljaa ja rauhallisesti.  Siksi nämä viimeiset asiat vievät aikaa yrittäen kertoa minulle , ymmärrä nyt Merja lopultakin, mistä on kysymys. Ehkä lapseni ja lapsenlapseni voisivat nähdä siinä myös sanoman, ettei mikään tässä elämässä ole pysyvää. Tänä päivänä mummit ja papat eivät  asu koko elämäänsä samassa paikassa, jonne tehdään pyhiinvaelluksia.  Tuona aikana kaksi vanhinta lapsenlastani on varttunut ja olemme eläneet monta vaihetta yhdessä. Kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa ja sanoma, jos vain osaamme sen tulkita.




Tämän viikon toinen juttu oli sitten tuo serkkutapaaminen Anjalassa, jonne karjalaiset isovanhempamme muuttivat asumaan ja josta paikasta tuli serkkulaumallemme tuttu paikka.  Jaoin Facebookissa yhden yhteiskuvan tapaamisesta ja se on herättänyt sekä tykkäämisiä ja keskustelua vaikka kuinka paljon.  Olisin halunnut vielä kuvaan mukaan paikalla olleet seuraavien sukupolvien jäsenet, mutta nykyajan rytmi on niin kiivas, että harvoin maltamme pysyä edes paikalla kuvanoton ajan. Sääli.



Tähän kuvaan on sentään tullut kokoonpanoamme ihmettelevä Alex, kolmatta sukupolvea,


Serkkutapaaminen herätti monia muistoja kaukaisesta lapsuudesta ja ajoista, jolloin vanhempani pistivät minut jostakin syystä isovanhempieni luokse. Minun on vaikea tavoittaa niitä aikoja tarkkaan, voin vain muistaa pieniä kohtauksia. 

Kun minua varten piti ostaa voita kaupasta, sillä en pystynyt syömään mummon kirnuamaa voita. Kellari oli luukun alla keittiön lattian alla. Uskaltauduin talon taakse heinäniitylle  ja pelästyin jotakin, jota luulin käärmeeksi. Pappa lähti sitten sitä etsimään. Muistan jotenkuten huoneen, jossa nukuin yksin. 

Muistan, kuinka ajoin polkupyörällä  Anjalan kirkonkylälle hammaslääkäriin. Matka ei liene paljon neljää kilometriä pitempi. Olin oppinut ajamaan polkupyörää myöhään ja kokenut jo kotona monta pikku onnettomuutta, useimmat tosi noloja tapahtumia. Siihen aikaan meillä lapsilla ei ollut lastenpyöriä vaan opettelimme ajamaan isoilla aikuisten pyörillä.  Mielikuvitukseni oli lisäksi niin vilkas, että vieras metsätaipale pelotti, koska kuvittelin metsään vaikka mitä pelottavaa.  Olinhan kokenut pelon hetkiä myös oman koulumatkani varrella, joka oli vain 2,5 kilometriä pitkä, mutta samalla tavalla metsätietä.

Noihin aikoihin en vielä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta myöhemmin 1957 ja siitä eteenpäin olen käsitellyt matkojamme mummolaan. Sinä talvena ja keväänä kävimme siellä useinkin.  Kirjoitan tässä nyt erään merkintäni vierailustamme Anjalassa. Sitä edeltävänä päivänä perjantaina 10.5. isämme kokosi meidät kaikki yhteen ja kertoi, että vanha opettaja oli kuollut. Hän oli pudonnut kaivoon samana päivänä johonkin aikaan. Olen aiemmin maininnut hänet blogissani 10.6.2013, kun olin käynyt hänen haudallaan Rengon uudella hautausmaalla.

lauantai 11.5.1957Tänään olemme Heljän kanssa kotona, koska meidän piti lähteä Anjalaan. Kymmenen aikaan lähdimme sinne. Ohittaessamme koulun, siellä oli paraikaa tunti. Matkalla poikkesimme Honkasen Sepon ja Merjan kotona. He olivat koulussa. Olimme siellä ulkona. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, tuli Honkasen Seppo perässä???  Hämeenlinnassa ostimme jäätelöä, kaksi purkkia jokaiselle. Lahdessa ostimme kuumia nakkeja. Ne olivat hyviä. Anjalassa oli paljon kukkia pöydällä, sillä perjantaina oli  ollut mummon syntymäpäivä. Hän oli täyttänyt 65 vuotta. Illalla Heljä ja minä lähdimme Ullan ja Seijan kotiin. Olimme siellä myöhään.

Isäni albumista valokuva juuri noilta synttäreiltä.

sunnuntai 12.5.1957 äitienpäiväAnnoin äidille kortin, jonka sain mummolta. Päivällä tuli paljon väkeä, ne olivat pyhäkoululaisia. Niitä oli yli kolmekymmentä. Minä luin runon, jonka nimi oli ”Äitini”.  Kun ne loppuivat (?), tuli Lempi autollaan. Mukana olivat Anneli ja Raimo. Vähän ajan päästä tulivat Kerttu ja Hannele. Paikalla olivat jo Erja ja Risto. Luettelen nyt kaikki lapset vanhimmasta alkaen: Risto, Merja (minä), Raimo, Heljä, Anneli, Erja, Ulla, Päivikki, Seija, Raija ja Hannele. Meitä oli siis 11 lasta. Iltapäivällä lähdimme pois. Menimme Riston kotiin. Anneli ja Raimo olivat jo lähteneet sinne.  He olivat siellä pihalla. Menimme heti katsomaan  pieniä kissanpoikia. Sitten lähdimme pois. Menimme nyt Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin. Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Vähän ajan päästä lähdimme pois. Aika pitkän ajan päästä äiti näki Koivun Lassen auton eräällä bensiiniasemalla. Sieltä ei saanut bensiiniä, koska asema oli kiinni. Me kaikki lähdimme jatkamaan matkaa, se toinen auto tuli perässä. Me heilutettiin Visan äidille ja Visalle. Minä nukahdin vähän ennen Hämeenlinnaa. Kotona heräsin autossa, kun äiti käski minua pois autosta. Luulin, että jatkamme vielä matkaa. En muistanut ottaa käsityötä mukaan. Tein sen aamulla valmiiksi.”

Tämäkin kuva lienee otettu juuri tuolloin toukokuussa 1957

Aika lapsekas kirjoitus.  Lapsi olin ja aika lapsellinen olen toki vieläkin. Jos joskus muutun liian aikuiseksi, olen lopullisesti menettänyt osan minuuttani.  Meistä jokaisen olisi hyvä säilyttää se lapsi itsessämme elämämme loppuun saakka.  Kun kirjoitan näin, en tarkoita ollenkaan sitä, kuinka vanhuudessa, usein lähellä näistä maisemista poistumista, alamme käsitellä niitä lapsuuden asioita ja uudemmat asiat häipyvät mielestä. Tämä minun käsittelyni on aivan eri juttu. Tässä ovat ne innostuksen juuret, jotka olemme saaneet elämämme matkalle lahjaksi.  Se lahja on pistänyt minut lapsesta saakka kirjaamaan asioita ylös aavistamatta edes miksi. Olen joskus päiväkirjojeni alkuun hahmotellut viestiä mahdollisille lukijoille, mutta en ole todellakaan silloin ymmärtänyt, että ne ovat vain lapsen pelkoa siitä, että joku niitä töherryksiä joskus lukee.  Itse luen niitä nyt, käsittelen niitä ja löydän aarteita. Minun jälkeeni niillä on tuskin mitään merkitystä, vaikka ne poltettaisiin.


Siinä meitä nyt serkkutapaamisessa olleita kaikki muut paitsi toinen oikealta, sisareni Päivikki. Kirjoitja tuossa isoimpana keskellä.


Oli aika juhlavaa ottaa serkkutapaamisesta mukaan mummoni säilyttämä rasia täynnä vanhoja valokuvia.  Kuvat sain mukaani skannattavaksi ja laitettavaksi kansioon, josta kaikki serkut voivat niitä käydä katsomassa ja tallentamassa omaan käyttöönsä.

Mummomme kuoli noiden kuvaamiemme syntymäpäivien jälkeen,  pari vuotta myöhemmin 67-vuotiaana.  Olen hänenkin kauttaan kuten vanhempieni kautta saanut eräänlaisen perinnön, sillä hän on eräs linkeistäni sinne Karjalan kunnaille liittäen minut siihen pitkään Kuolemajärvellä asuneiden sukupolvien ketjuun. Hänen juuriensa kautta olen sukua vielä useammille paikkakuntalaisille kuin aiemmin edes tajusin, vaikka äitini siihen aikoinaan häntä haastatellessani viittasikin. Isoisäni taas on Sirkiän sukua, jota olen tässä parin viime vuoden ajan tutkinut. On ollut mielenkiintoista huomata olevansa loppujen lopuksi itsekin ikuinen evakko, huolimatta siitä, että on pitkään viipynyt samoilla paikoilla ja kaikki lähtemiset ja saapumiset ovat olleet vapaaehtoisia.  Siitä on itse asiassa tullut ominaisuus, piirre, jota olen kantanut syntymästäni saakka. Nyt vasta ymmärrän sen. Kuljen levottomana perässäni menneiden aikojen haamut enkä tiedä, löydänkö koskaan omaa paikkaani.  Mikä se sitten onkaan?


Alex ensi kertaa isoisoisivanhempiensa haudalla. Äitinsä ottaa valokuvaa.

Nyt sunnuntaina olen lähdössä Raisioon isovanhempieni kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kesäjuhliin. Niitä vietetään kahden vuoden välein. Sitten viime kerran kaksi vuotta sitten pidettyjen juhlien on rajan takainen kotiseutuni vain laajentunut. Aikoinaan en edes tiennyt Kuolemajärven kylien nimiä saati siellä asuneiden sukujen nimiä. Kunhan tässä eletään pidemmälle, opin ehkä jotakin naapuripitäjistäkin. Ja ehkä jossakin vaiheessa osaan jakaa sitä tietoa myös muillekin. Nyt välillä tuntuu, että jauhan jauhamistani näitä samoja asioita. Mutta mehän kaikki tiedämme, että kertaus on opintojen äiti.