keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kun lapsuus päättyi

Olisiko vaatteiden silittäminen jotenkin samalla tapaa terapeuttista kuin kirjoittaminen? Sitä tulin tänään (kirjoitin tämän eilen)  ajatelleeksi silittäessäni verhoja.  Silitän aika harvoin, koska suurin osa pitämistäni vaatteista ei vaadi silittämistä. En myöskään silitä liinavaatteita kuin poikkeuksellisesti jotakin vierasta varten. Aikani ei riitä sellaiseen, vaikka ehkä pitäisi?  Kun nyt silitin keittiön ikkunaan verhokappoja, tulin samalla ajatelleeksi, että ne samat vadelmakuvalliset vaaleat kapat olivat minulla käytössä jo 1980-luvulla asuessani Tuusulan kirkon lähistöllä. Saatoin ajatuksissani palata sen asunnon tilavaan keittiöön ja kuulun korvissani rupattelua ja lasten ääniä.  Hetki tai usean hetken yhdistelmä palasi elävänä mieleeni.


MInä kotiaitan rappusilla  kesällä 1961
Kuin olisi niin, että tässä hetkessä ja ajassa on kaikki, mennyt, nyt ja tuleva, että aika on vain ihmisen kuvittelema keksintö, jonka orjia olemme. Mitä kaikkia taitoja ihmisellä onkaan, jos hän vain oppii keskittymään hetkeen! 

Me ihmiset olemme tosin hurjan puutteellisia ja alkeellisia ja takerrumme liian usein arkisiin pikkuasioihin ja tuskailemme niiden kanssa päivästä toiseen. Niitähän oma elämäni tulvii enkä pääse niitä ohittamaan millään hokkuspokkus-tempulla. Mutta asiahan on myös niin, että ne samat asiat ovat sittenkin olemassa, kun meitä ei enää ole. Ehkä voimme vain tehdä parhaamme ja jättää muun hoitamatta, kesken tai yksinkertaisesti unohtaa.


Olisiko kesä 1958.


Kirjoitan usein niistä asioista, jotka tulevat pakottavaksi ja pyrkivät ikään kuin ulos minun muististani. Jaettavaksi. Sain keväällä serkkutapaamisessa lainaksi mummoni säilyttämät valokuvat, jotka olen jo aiemmin skannannut. Eilen siirsin ne nettiin ja olisi aika viimeistellä ne siellä ja jakaa sitten linkki serkuilleni katseltavaksi. Sain tänään myös vihdoin vanhan kannettavani uudelleen käyttöön, varakoneeksi, pitkän ajan jälkeen. Kone lataa parhaillaan virustorjuntaohjelmaa Saunalahdelta, koska vanha vastaava ei ollut enää toiminnassa. Ihmettelin, että kone lähti helposti puolentoistavuoden levon jälkeen toimimaan. Varastossa on vielä vanha iso Acer-laitteeni, joka minun pitäisi hävittää. Kukin asia kerrallaan. Kohta lähden noutamaan autoni vuosihuollosta, jonka olen yleensä hoitanut keväisin. Nyt sattuneista syistä jouduin sitä siirtämään muuton jälkeen tapahtuvaksi.  Pian on taas katsastuksen aika. Talvirenkaat asennutan nyt samalla kertaa. Talvi saa tulla. Tulisikin, että nuo hurjat lehtien ja neulasten haravoinnit jäisivät kevääseen! Nyt en vain jaksa kaikkea.


Pati eli Patrick

Paluu kesään 1959

Kävellessäni aamuhämärissä kotiin jätettyäni autoni huoltoon, ajattelin taas kerran kesää 1959. Minulla on paha tapa hukata se päiväkirja, jossa olen tarkasti kirjoittanut erään päivän tapahtumat.  Olen nimittäin tehnyt muistiinpanot vasta pari vuotta myöhemmin, mikä aiheuttaa sen, että en koskaan tarvittaessa löydä niitä. Mutta vanhan blogini selailu (mapissa) vahvisti minulle. etttä olin kerran kirjoittanut aiheesta lyhyesti eli selvitys aiheesta oli jossakin. 

Tunnen ihmisiä, jotka muistavat mahdottoman tarkasti vuosien takaisia asioita, yksityiskohtia myöten. Minä  muistan asioita suuripiirteisesti, mutta saan yksityiskohdat käyttööni päiväkirjojen tai kirjeiden kautta. Lapsesta saakka minulla on ollut jonkinlainen vimma tallentaa asioita, mutta nyt pahoittelen sitä, että en ole tehnyt sitä koko aikaa. Välissä on vuosikausia, jolloin en ole kirjoittanut mitään oleellista. No, silloin olen kyllä ottanut valokuvia, joissa ei ole mitään selitystä.


Valajärvellä kesäkuuss 1959


Kesä 1959 oli eräs käännekohta elämässäni, koska näin jälkikäteen ajateltuna siirryin silloin melkein lopullisesti lapsuudesta nuoruuteen. En tietenkään tajunnut sitä silloin, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt sen olleen juuri niin. Kun mainitsin tuolla aiemmin mummoni valokuvat, niin vaikka mummoni kuoli myöhemmin saman vuoden syksyllä, niin varmaan hänen sairautensa oli jo tuolloin tiedossa, vaikka meille lapsille ei sitä kerrottukaan. Siirtymä aikuisuuden portille taisi noihin aikoihin kestää sittenkin vuosia. Tuntuu aika hassulta, että 14-vuotias Merja muistelee 12-vuotiaan itsensä elämää alkukesästä 1961.

Kirjoitan tällä kertaa lähes sanasta sanaan, miten olen maanantaina toukokuun 22 päivänä 1961 kuvannut erään kesäisen päivän/illan tapahtumia.

”Ihanaa, kun kesä tulee. Vihreys valtaa maailman. Vihreä väri sopi parhaiten luonnon väriksi. Olisi kauheata ja rumaa, jos kaikki olisi vaikkapa punaista. Näen jo muutamia auenneita voikukkia tuossa nurmikolla. Pian koko ympäristö on niitä täynnä. Muistan vielä varsin hyvin, kun tein oikein pitkiä seppeleitä, jopa kymmenen metrin mittaisia. Kädet olivat kyllä sitten ihan voikukassa, täynnänsä mustia jälkiä, jotka kuluivat hitaasti pois. En voi enää muistelle menneitä, sillä Pati tuli ajatuksiini. Pati oli mukava koira. Oli kauheata, kun se kuoli. Mutta ei voi mitään, ainahan joku rakas sattuu kuolemaan. Tuli tässä vain mieleeni ne monet kesät, joina Pati oli uskollisena seuralaisenamme ja sitten myös se päivä, jona Patin kuolema kohtasi. Mummo, joka nyt on jo myös kuollut ja pappa olivat meillä. Oli ollut hyvin kuuma päivä ja nyt oli jo iltapäivä. ”Nummiska” oli paikkaamassa säkkejä aitassa. Minäkin kävin siellä ja silloin Pati vielä juoksenteli pihalla. Mutta sitten taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä. Pati pyrki kovasti sisään ja minä annoin sen tulla. Äiti ja isä käskivät ajaa sen ulos. Pati meni ulos häntä koipien välissä, sillä se pelkäsi kovasti ukonilmaa. Nummiska lähti pois ja Pati oli lähtenyt hänen peräänsä enää kotiin palaamatta.


On oletettavasti kesä 1958.


Tuli kova ukonilma ja kun se loppui, menimme viemään Patille ruokaa. Kun se ei ollut pihalla, huutelimme ja vihelsimme sitä. Ei kuulunut mitään. Tuli ilta ja menimme nukkumaan. Äiti sanoi, että kyllä Pati vielä kotiin tulee. Sitten kuulimme vinttiin kovaa ääntä alhaalta. Heljä meni sanomaan isälle, että varmasti tuolla metsässä jossakin on metsäpalo, koska sieltä tulee savua. Näimme näet savua ikkunasta, Kun Heljä tuli sitten takaisin alakerrasta, hän sanoi Nummiskan olleen siellä. Isä oli komentanut hänet takaisin nukkumaan.

Yöllä puhkesi taas kova ukonilma. Päivikki ja minä valvoimme, sillä pelkäsimme kovasti. Ajattelin koko ajan, että missähän Pati on. Pelkäsin kovasti sen puolesta. Aamun tultua pukeuduimme. Heljä meni ensimmäisenä alas. Kun minä sitten menin, näin ensimmäiseksi Heljän itkuiset kasvot ja isän vakavan ilmeen. Luulin aluksi, että isä oli ollut Heljälle jostakin vihainen, mutta sitten Heljä sanoi: ”Pati on kuollut”. Purskahdin itkuun, samoin Raija. Päivikki ei uhrannut ainoatakaan kyyneltä. Kyllä hänkin varmasti oli surullinen, mutta ei näyttänyt sitä meille muille. Emme osanneet sinä päivänä tehdä muuta kuin surra Patia. Eniten ja kauemmin olen minä surrut. Tytöt ovat jo unohtanet Patin. Kun joskus tulee siitä puhe, he puhuvat siitä kuin jostakin iloisesta tapahtumasta. Silloin minä en kuuntele vaan samon, että Patista ei puhuta.


Pati jäi kerran auton peräkonttiin, kun isä jätti meidät Valajärvelle uimaan ja jatkoi matkaansa lyhyeen kokoukseen Riihimäelle. Mutta eihän koira ollut moksiskaan vaan iloitsi päästyään  vihdoin uimaan ja pelastamaan kurittomia tyttölapsia.

Silloin oli heinäkuu suunnilleen puolivälissä (vuonna 1959). Koko loppukesä oli pilalla. Toivoin pääseväni alas nukkumaan, sillä sen jälkeen vintissä tuntui niin oudolta. En enää sen kesän jälkeen olekaan nukkunut vintissä enkä toivottavasti koskaan enää siellä nukukaan.

Tämä muisto oli elämäni tähän saakka surullisin muisto. Mutta vuodet vierivät ja aika kului. Pati makaa haudassaan ja unohtuu. Pian kukaan ei muista, että sellainenkin koira on ollut olemassa. En itsekään enää vanhempana ehdi pysähtyä ajattelemaan lapsuuteni rakasta ystävää, Patia. Kadun kaikkia pahoja sanoja, joita sille sanoin. En voi enää jatkaa, sillä kyyneleet valuvat silmistäni.

Kunpa tästä kesästä tulisi minun kohdallani hyvin onnellinen. Pääsisin Ruotsiin vähäksi aikaa, tapaisin mukavia ihmisiä, joista tulisi ystäviäni. Ja kun sitten syksyllä aloittaisin taas vanhan, tutun koulun IV C-luokan, niin olisin muuttunut hauskemmaksi ja paljon viisaammaksi kuin olin keväällä sulkiessani koulun oven ja sanoessani hyvästit pitkän kesän ajaksi.”


Hämeenlinnan yhteiskoulun III C-luokka (oletan, että on kevät 1961)

Siinä sitten kirjoittelin kaikista koulun ihanista pojista, niistä joita seurasimme ja ihailimme välitunneilla. On omituista huomata, kuinka paljon olen päiväkirjoissani kirjoittanut ihastuksistani.  En oppinut heistä koskaan ketään tuntemaan. Olimme tuohon aikaan niin mahdottoman ujoja, No, se ominaisuus varmaan jollakin tavalla säilyy aikuisellakin. Päiväkirjan kirjoittamisen aikaan keväällä 1961 olin lapsenlapseni Artun ikäinen. Olisi mukava tietää, mitä hänen syvimmissä ajatuksissaan liikkuu. Elämme täysin erilaisissa maailmoissa, erilaisen aikana. Mutta ehkä jotakin samanlaista saattaa löytyä. Pitääpä viritellä sopivan tilaisuuden tullen hänen kanssaan pieni keskustelu tästä aiheesta.

Tuon kesän päiväkirja on muutenkin mielenkiintoinen. Ehkä vain minulle ! Sen teksti täydentää valokuviani, joita en ole aiemmin osannut tarkalleen ajoittaa. Elämän kiihkeys suorastaan ryöpsähtää vihon sivuilta vastaan. Voimakkaat tunteet ja jatkuva ympäristön seuranta rinnakkain. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa usein varhain aamulla nauttien alkukesän hehkeiden värikylläisten tapahtumista, joita tuovat eteeni kissat, linnut ja kanatarhan kanat ja kukot ja ennen kaikkea koko luonto väreineen ja tuoksuineen. Melkein voin palata niihin hetkiin tästä ajasta sinne viidenkymmenen vuoden taakse, 


Miten tuttua! Muistelen paljon edellisen kesän tapahtumia. Jostakin syystä minulla ei ole aiemmin ollut kirjoittamiseen kuin paperipaloja, mutta halusin nyt nyt tallentaa myös aiempien vuosien tapahtumia tuohon arvokkaaseen sinikantiseen vihkoon.  

Muistan vielä, että edellisenä kesänä kesäkuussa ennen juhannusta sanoin olleeni 13 ja puoli vuotta vanha, vaikka olin sentään vähän nuorempi. Meidän ja naapurin pelloilla oli sokerijuurikkaan harventajia Pohjanmaalta. Meillä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö ja naapurissa kaksi poikaa. Ihastuin ”kuolettavasti” naapurin pellolla olleeseen ”Tappiin”, joka oli silloin 17-vuotias. Varmaan pojat nauroivat keskenään meille pikkutytöille, koska tuskin oma ihastumiseni jäi heiltä huomaamatta.  Olen kuvannut heidän lähtöpäivänsä (23.6.1960) päiväkirjassani 4.6.1961.


Diakuva oli niin turmeltunut, että en saanut sitä kunnolla parannettua. Mutta tässä lienemme serkkuni ylioppilasjuhlissa 1961. Serkut kyllä tunnsitavat itsensä. Minä olen se isoin tyttö.

Kesän alussa kuvailen hyvin tarkkaan Hämeenlinnan Yhteiskoulun kevätjuhlan. Juhlan jälkeen lähdimme Anjalaan serkkuni Riston lakkiaisiin, josta palasimme kotiin seuraavana iltana. Samana kesänä sisareni Päivikin pitkät hiukset leikattiin. Unohdin vihkoni kotiin, kun vierailimme tätini perheen mökillä Valkealassa Karhulanjärven rannalla. Soutelimme serkkujemme kanssa ja keräsin kasveja. Sitä samaa kasvien keruuta harrastin naapurin Tuulan kanssa. 

Päiväkirjassani kuvailin keskusteluamme. Olimme liikkeellä Valajärvellä, paikassa, jossa olin ollut isän, siskojen ja Patin kanssa kesäkuussa 1959. Siitä tapahtumasta on olemassa isäni valokuvia, joita olen jo aiemmin esittänyt.  Sinä kesänä vierailin myös koulutoverini Leenan luona  Hämeenlinnassa. Vietimme osan ajasta parilla muun koulutoverini perheen mökillä. Näistäkin hetkistä olen ottanut valokuvia. Kaiken lisäksi olen kuvannut noita päiviä hyvinkin tarkkaan. Ja olin taas kerran ihastunut. 

Nuorten tyttöjen päiväkirjoista on kirjoitettu jopa kirjoja. Minulla on myös jo vuosia olut kypsymässä projekti nimellä "Nuoren tytön päiväkirja". Saa nähdä, saako se jonakin päivänä virtaa näistä blogikirjoituksistani täällä Unikkopellossa ja siellä toisessa Salaisissa papereissa.



lauantai 18. lokakuuta 2014

Uneton Jerusalemissa

Tämän postaukseni otsikko ei viittaa tähän hetkeen, tähän aurinkoiseen lauantaipäivään lokakuussa vaan kolmen vuoden takaiseen päivään. Olen tässä koko aamun puuhaillut kaikenlaista kuten tyhjentänyt loput liinavaatteet mustista jätesäkeistä liinavaatekomeroon kodinhoitohuoneen vieressä, Toisaalla tyhjentelin lisää vaatteitani vaatehuoneeseen. Minulla ei ole enää paljon mitään, mistä tarvitsisi luopua, mutta haluan sijoittaa tavarat jo tulevaisuudessa muodottomana häämöttävää seuraavaa muuttoa varten. Huomasin kaipaavani evakkoasuntoni tilavaa vaatehuonetta ja vaatekomeroita, jonne helmikuussa suurin osa tavaroistani sujahti helposti paikalleen. Nyt tavaroiden kaivaminen ja sijoittaminen tuntuu tuskallisen hitaalta. Välillä etsin jotakin mappia, erityisesti kaikki Karjala-aiheiset mapit ja kirjat pitäisi saada lähiympäristöön. Piha odottaa haravoijaa ja onhan siellä  (kuten täällä sisälläkin) vielä paljon muutakin tehtävää, Enpä siis taida olla täällä koskaan niin valmis, että voisin istahtaa ja ihailla valmista omaa maailmaani ympärilläni. En ollut aiemmin enkä ole nytkään. Elämäni olisi kauhistus täydellisyyttä tavoittelevalle ihmiselle. Mutta tämä onkin minun oma ihana elämäni.


Otin tuon aiempaan blogiini kirjoittamani postauksen esille jo aiemmin viikolla. On hyvä aina palata ja muistaa. Mieleen virtaa sekä hyviä että huonoja asioita. Olen oppinut tällä välin suojelemaan itseäni. En ole enää niin altis kaikille ympäristön ärsykkeille. Oma mielenrauha on se kaikkein tärkein. Vaikka nytkin kaikki ne hajottavat elementit ovat ympärilläni, pysyn kovana ja valitsen vain sen verran kuin jaksan kantaa ja kestää. Kun kävin nyt tutkimassa tuon syksyn valokuvia valitakseni tänne jonkun kuvan vaikkapa lokakuulta, huomaan olleeni koko ajan menossa opiskelujen  ohella. Joskus vaan sitten tarvitaan sairastuminen, jotta ihminen saadaan pysäytettyä.

Toisaalta kuitenkin huomaan, että ne samat asiat kuin kolme vuotta sitten ovat niitä rakkaita. Olen vain ohjeistanut itseäni lisää ja ehkä oppinut jotakin.

Jerusalemissa en ole ollut, mutta Roomassa sentään. Tosin en voi ylpeillä runsailla matkakokemuksillani. Maaliskuussa 2008 kiipesin sisareni kanssa Pietarinkirkon huipulle
23.9.2011

Uneton Jerusalemissa

Tällä viikolla olen tuntenut monta kertaa itseni erityisen vanhaksi. Vaikka yli 60-vuotias on toisaalta elämänsä kunnossa, niin hän on jo huomattavasti hauraampi, kun jokin vaikka kuinka pienikin vaiva iskee. Hän myös väsähtää nopeammin ja tarvitsee aina joskus enemmän lepoa jaksaakseen eteenpäin.

Minun vaivani oli korvien tukkeutuminen. En keksinyt mitään muuta kuin, että olen pihatöissä ollessani yrittänyt kaivaa korviani multaisilla sormillani ja multamöykky oli sitten sujahtanut korvakäytävääni. Onneksi lääkäri poisti mustan mönjän korvastani ja olo helpottui. Toisaalta tämä asia ei edes ole sen arvoinen, että siitä pitäisi kirjoittaa blogiin. Mutta miksei sitten ei?

Siellä Pietarinkirkon katolla saimme ihailla näin idyllista paikkaa. Kuva on päässyt jopa omiin postikortteihini.
En edes oikein muista, mitä kaikkea olen tehnyt tällä viikolla. Tulevan sunnuntain sukukokoukseen valmistautuminen on joka päivä teettänyt työtä. Eilen sain sukuseuran web-sivut siihen kuntoon, että voin esitellä ne sunnuntaina. Siinä on vierähtänyt useita tunteja, kun olen miettinyt sovelluksen toimintaa/ominaisuuksia. En vieläkään ole ratkaissut kaikkia kysymyksiä, mutta asioiden kannattaa antaa levähtää välillä.  Koin tässä vaiheessa tärkeämmäksi laatia kuvauksen sivujen rakenteesta ja esityksen kokoukseen, jos se nyt katsotaan edes aiheelliseksi. Ainakin olen valmistautunut.
Syyskuussa 2011 Mikkolantielle vienottain kotitonttiani vastapäätä rakennettiin kunnan vuokrataloa.
Tulevan sukukokouksen painaessa ajatuksiani ja viedessä aikaani, olen joutunut pakosti työntämään opiskelutehtäväni syrjään. Viime tiistain luento Pyhästä Maasta koukutti minua kuitenkin niin paljon, että seuraavana yönä menetin jopa sen takia yöuneni. On hyvin harvinaista, että herään yöllä hetkeä pidemmäksi ajaksi, mutta nyt olikin pakko nousta ja levittää pöydälle Israelin kartta. National Geographic-lehden välissä oli aikoinaan iso kartta nimellä ”Historian takomo”, joka esittää  koko alueen ja kartan toisella puolella on tarkat piirrokset Jerusalemin pyhistä paikoista. Kirjoitin aiheesta jo 6.1.2009 otsikolla ”Kuohuva maailmankolkka”.  Muistan silloin tutkineeni aluetta myös Google Earthin avulla. Nyt tämän viikon luennolla professorimme J-P Airas kävi aihetta läpi eri historiallisten lähteiden kautta.
Työpöytäni (yksi niistä) sijaitsi silloin syyskuuss 2011 takkahuoneessa.
Vanhasta testamentista löytyvät mm. tarkat kuvaukset Salomonin temppelistä, jonka tämä rakensi isänsä Davidin valitsemalle paikalle sen valmistuessa noin vuonna 960 eaa. Temppelin pyhimpään sijoitettiin liitonarkki, joka hävisi historian hämärään, kun kuningas Nebukadnessar tuhosi temppelin ja karkotti juutalaiset Babyloniaan. Persian kuningas Kyyros Suuri vapautti alaisenaan olevat juutalaiset ja antoi heille luvan rakentaa temppelin samalle paikalle. Tämä temppeli otettiin käyttöön noin 516 eaa.  Myöhemmin Herodes Suuri Rooman valtakunnan Juudean kuninkaana laajensi temppeliä. Tällöin elettiin Jeesuksen aikaa. Tämän temppelin roomalaiset Tituksen johtamana tuhosivat perinpohjin vuonna 70.  Tituksen historiatietoja löytyy täältä. Kaikki tiet vievät siis lopulta Roomaan.  Satuin muuten Roomassa käydessäni keväällä 2008 kiertämään kaukaa Tituksen triumfikaaren, jota paikkaa myös juutalaiset Rooma-oppaiden mukaan välttävät.

Opiskeluihin kuului syksyllä 2011 sekä taidehistoriassa että sukututkimuksessa vierailuja arkistoihin. Tänne Kansallisarkistoon kuten  myös Kansalliskirjastoon olisin voinut jäädä asumaan. Pitääpä kohta alkaa käydä taas....
Jerusalemin temppelin paikalla on nykyään muslimien Kalliomoskeija. Yhtä kaikki, paikka on pyhä meille kaikille, juutalaisille, kristityille ja  muslimeille. Taas niin ajankohtaista kun seuraa uutisia koskien Palestiinaa ja Israelia. Voitto Viron ” Pyhän maan matkaopas” ( WSOY vuodelta 1963), jonka olen joskus löytänyt antikvariaatista ja kuluu karttojen lisäksi myös usein käsissäni. 

Virtuaalimatkustaminen sattuu nykyään olemaan hintansa puolesta minulle sopivin vaihtoehto. Onneksi se on nykyään mahdottoman antoisaa. Tietotekniikka on mahdottoman hyvä apuväline monellakin mittarilla mitattuna. Kun vaan osaa nähdä sen niin. Ja kaikkihan eivät koskaan osaa.

Kuolemajärvi. Tuossa edellisen kuvan  salissa olivat seinät täynnä paikallishistorioita. Ei ihme, jos siellä voisi vaikka istua niitä lukemassa koko päivän.
Toinen asia sitten on, mitä kaikkea vanhat kuluneet aivoni pystyvät säilyttämään. Onneksi ovat kirjat, joihin tukeutua ja etsiä tietoa. Opiskelun edetessä tunnen itseni jälleen kerran todella pieneksi kaiken sen valtavan tiedon edessä, jota joudun kohtaamaan. Ymmärrän, että en voi koskaan oppia kaikkea. Loppujen lopuksi ison kokonaiskuvan luominen on tärkeintä kuten myös tiedon soveltaminen ja erilaisten yhteyksien näkeminen. Se on muutenkin aina ollut vahvuuteni nippelitiedon sijasta. Pidän myös tärkeänä käytännön taitojen hallitsemista. Niitä olenkin viime viikkoina tarvinnut roppakaupalla.

Kaiken lisäksi nukkuminen on tärkeätä. Pitää muistaa mennä ajoissa nukkumaan tai ottaa päivätorkut ja välttää erityisesti sukujen tutkimista iltaisin. Pihatyöt jätän suosiolla ensi viikkoon.
No niin, sinne....

tiistai 14. lokakuuta 2014

Alkuviikko

Maanantaina 13.10
Lokakuu on ehtinyt pyörähtää jo melkein puoliväliin. Yritän pitää mieleni rauhallisena, vaikka aivan liian monet asiat vaativat huomioni keskittämistä ja ennen kaikkea tekemistä. Illat pimenevät aivan liian varhain ja oma jaksamiseni on illan suussa jo niin vähissä, että voin taas kerran todeta, että enpä ehtinyt kaikkea tänään ja etenemiseni oli hidasta. Eilen tuli taas mieleeni, että entäpä jos jätänkin kaiken kesken ja pakenen hajoavasta talosta tai uppovasta laivasta tai miten onkaan tapana sanoa. Kuka käskee minun olevan säntillinen, kiltti ja asiat kunnolla hoitava kansalainen?  Oma pinnani ei katkennut silloinkaan, kun olisi melkein pitänyt. Sinnittelin viimeiseen asti kestäen kaiken eteeni sysätyn tyhmyyden. No, olin siis itsekin tyhmä. Pari kertaa aiemmin on tämä sama tunne tullut mieleeni. Kun mikään ei tunnu riittävän. Toki tiedän, että sehän olen vain minä itse, joka asettaa ne vaatimukset itselleni. Alkaako se kieltämäni viha purkautua vihdoin ulos minusta?  Alanko vihdoin kunnolla vihata ihmistä, joka jätti minut pulaan silloin noin kymmenen vuotta sitten? Mitä tarvitaan ihmiselämässä, että oppii näkemään muiden ihmisten raadollisuuden, joista ne muut ihmiset eivät itse edes mitään tajua eikä edes auta, jos niitä heille yrittäisi selvittää. Mutta toisaalta, onhan meillä  kaikilla samat edellytykset ja kyvyt eli välineet, joilla voisimme ymmärtää. On vain turha odottaa niin tapahtuvan.
Siinä sitä taas pähkäillään keltaisten lehtien seassa. Viime viikolla
En minä kuitenkaan pakene vaan kestän.  Pakeneminen ei koskaan auta, sillä joku päivä olemme taas saman asian edessä. Emme pääse pakoon itseämme, omaa elämäntehtäväämme. Kun siitä elämäntehtävästä kaikkine lonkeroineen oppii nauttimaan, ei lähde enää koskaan pakoon. Tuskan ja kivut hetket ovat lyhyitä, vain sen hetken kun ajatus kulkee lävitsemme ajatusten hautausmaalle ja palaamme elämänvirran harteille jatkaaksemme matkaamme. Olemme saapuneet sille virralle kokemustemme ja oppimamme kautta ja ymmärtäneet, että siinä on hyvä kulkea. Kaikki tarvittava on meissä itsessämme, lähellä, menemme sitten minne tahansa.


Anna täytti viime viikolla 20 vuotta. Tässä kuvassa kesällä 1999. Mihin se aika menee?
Oikein odotan, että välissä olisi yksi sadepäivä, jotta saisin kaikessa rauhassa kirjoitella. Aamu alkaa valjeta päiväksi ja tuskin sadepäivää on tänäänkään tulossa.  Luonto on värejä tulvillaan, syksy on juuri nyt kauneimmillaan. Piha odottaa minua töihin. Täällä sisällä on vielä paljon tekemistä. Mutta tällaista samanlaista tekstiä olen tuottanut jo vuosikausia. Yritän töiden paineessa kirjoittaa edes jotakin. Jollen kirjoita, tutkin, luen tai järjestelen papereitani. Asioilla ja kaupassa käynnit yritän aina niputtaa johonkin päivään ajatuksella ”vie mennessä tuo tullessas.” Sitten välissä on ehtiessä tai väsyessä niitä lepohetkiä, erilaisia. Nyt viikonloppuna vietin ystävän seurassa kaksi päivää ”Kuulutko sukuuni”- tapahtumassa Vantaalla. Kiertelimme ympäriinsä keskustellen sukututkijoiden ja muiden toimijoiden kanssa. Kävimme kuuntelemassa useita luentoja. Sain runsaasti ravintoa mielelleni.


Kylläpäs näytän paksulta ja varmaan olenkin. Kuukausi sitten vietimme päivän Habitare-messuilla. Minulle se oli täysin uusi kokemus. Onhan mielenkiintoista kierrellä ja katselemassa uusinta uutta, kun omassa kodissa ollaan aika kaukana menneisyydessä. Tässä kokeilen jotakin uutta ja uljasta sänkyä, jossa voi nukkua ihanteellisessa asennossa.
Tiistaina 14.10. :
Se tulee sitten pakolla. Nyt pysähdyt, sanoo kehosi. Päätä alkaa särkeä kesken yötä, liikaa ahertanut ruumis tekee stopin. Tässä joku päivä aiemmin ja aika usein muutenkin olen muistellut syksyä 2011, kun minut pysäytettiin. Merkit alkavat paljon aikaisemmin emmekä halua uskoa niitä, enhän minäkään silloin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miksi ne vain pahenivat. Mutta onko meillä edes keinoja ymmärtää, kun paineet ryntäävät meitä vastaan niin usealta taholta. Olen itsekäs, jos kuuntelen kehoni ääntä ja lepään kunnolla kesken kaiken kiireen. Makaan tai istun päivän tekemättä mitään tyhjentäen aivoni,  luopuen ajatuksistani vain tuijottaen luontoon, metsään, taivaalle.  Se on enemmän kuin tarpeen juuri nyt, kun minua on riepoteltu viikkokaudet, jolloin olen pohtinut talon asioita, remonttia, muuttoa, kaikkea työtä ja selviytymistä tästä vaiheesta seuraaviin. Jos vaikka sitten kun tämä kaikki on ohi, voin vihdoin viettää sellaista lomaa, jota muut viettävät lekotellen auringossa. Olenhan ollut pikku lomilla, mutta eivätkö nekin ole useimmiten olleet suorittamista, vaikka minulle kovin mieluista. Eihän tämä ole muuta, kuin että ajattelen nyt vain kyseenalaistavani taas kerran kaikkea toimintaani. Nyt vain minun on otettava itseäni niskasta kiinni (joka kyllä kaipaisi hierontaa ja sukellettava siihen omaan meditaatiooni palatakseni raiteilleni. On aika mennä metsään ja luontoon, pikku retkelle.


Habitaressa ihailimme nuorten taiteilijoiden teoksia, joita he olivat tehneet kaikenlaisesta trashistä. Tällä osastolla esittelyä piti mukava nuori mies, Jari Miranda, josta varmaan vielä kuullaan paljonkin. Löysin linkin hänen kotiisivuilleen, jonne pääset tästä.
Talossa on ollut ja on vieläkin paljon keskeneräisiä yksityiskohtia, joista pidän päässäni kirjaa, joita raportoin eteenpäin. Piti oikein sanoa, että tunnen itseni pahaksi valittajaksi, mutta eihän se niin ole. Haluan kaiken olevan entisessä kunnossa. Olen tässä kyllä projektissa kehittynyt rakentajana ja talon ymmärtäjänä. Kaiken lisäksi yhteistyö eri osapuolten kanssa on ollut tosi onnistunutta ja opettavaista.  Mutta työstähän sen käy ja on kaikelta muulta poissa!


En ole vielä oikein päässyt kunnolla kuvaamaan nuorinta lapsenlastani, joka eilen täytti kuukauden. Kuvia Alexista löytyy runsaaasti. Tässä Alex mummin sylissä 1.8.2012 eli alle vajaan kuuden kuukauden ikäisenä.
Olen aina puoltanut pieniä asioita ja yksityiskohtia niiden tärkeyttä kokonaisuuden ymmärtämisessä. Mutta yksityiskohdat vaativat myös kokonaisuuden ymmärrystä. Paradoksi jälleen kerran. Se on oikeastaan kaiken kyseenlaistamista katsomalla sitä kaikkea kaksien lasien läpi, sieltä usean yksityiskohdan kautta, mutta myös sen kyseessä olevan asian kokonaisuuden ja sen viitekehyksen läpi.


Väläys Kuulutko sukuuni - tapahtuman ohjelmsta: Tarja Tornaeus, aiemmin Raninen, tuusulalaisesta Reuna Kustantamo pitämässä asiantuntijan tietoiskua : Suku- ja kyläkirjat arvoon arvaamattomaan- suku- ja kyläkirjojen suunnittelu, toteutus ja kustannukset. Kirjan julkaisua suunnitteleville erinomaisen hyvä kontakti,. Kannattaa panna mieleen.
Aamun sanomalehdet kuten tietysti myös kirjallisuus ovat aina heittäneet jonkin asian eteeni ja saaneet minut siirtymään kirjoittamisen pariin. Aiemmin heräsin silloin tällöin myös öisin kirjoittamaan, kun jokin asia tuli lopulta niin pakollisena eteeni, että unikin häiriytyi. Tänään se oli Keski-Uusimaassa ollut Keravan kirjaston maanmainion johtajan Jari Paavonheimon puheenvuoro nimellä "Mustat joutsenet", joka nimi viittaa libanonilaisen Nassim Nicholas Talebin kirjaan:  Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. (The Black Swan: The impact of the highly improbable, 2007.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-04-9. 


Myös väläys Kuulutko sukuuni- tapahtuman ohjelmasta: Kari-Matti Piilahden esitys Kirkonarkistojen muita aineistoja koskien harvinaisempia kirkonarkistojen lähdesarjoja. Kari-Matti Piilahti on ollut opettajani sukututkimuksen jatkokurssilla. Kävimme myös kuuntelemassa toisen opettajani Teuvo Ikosen esitystä käsityöläisten tutkimisesta.
Kirjan ydin, harvinaisten mustien joutsenten nimellä kulkevien havaintojen , johon Paavonheimo viittaa, huomioiminen on ihmiselle tärkeää, vaikka niitä ei aina havaita. Suuntaudumme usein asioihin, jotka jo tiedämme, mutta jätämme sen, mitä emme tiedä, huomioimatta. Yksinkertaistamme asioita, ajattelemme kuten aina ennenkin ja jätämme ehkä kauankin kehittymässä olevat asiat huomioimatta.  Paavonheimo viittaa kirjoituksessa sitten Rosa Liksomin kirjastoissa viettämiinsä vapaan selailun päiviin, joka on yksi tapa murtaa kaavamaisen ajattelun raameja ja inspiroida taiteilijaa. 


Taisi olla ja olikin Roomassa keväällä 2008 ja tarkalleen 15.3.2008.  Hotellissa matkanohjaaja suunnittelee päivän reittiä. Samalla tavalla tekisin nytkin.

Ja todistettavasti siis muitakin. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan kuten siis monesta muustakin asiasta. Mutta apua, kunhan siis .... Tällaista elämää vietän minäkin. Ympäristöni pursuaa mahdottoman paljon aineistoa, joka auttaa minua irtautumaan milloin tahansa. Se onkin elämäni suola, jolle yritän joka päivä antaa hetken. Minulle on ehkä suurempi ongelma se inspiraatioiden ja ei-kaavamaisen ajattelun kahlinta ja kurissa pitäminen kuin niiden puute.  Kun vaan ehtisi kaikkeen.


Heikki Talvitie oli Hannu Taanilan tentattavana 17.9.2014 aiheena tietenkin Venäjä

Huomenna on Keravan kirjastossa Hannu Taanilan haastattelussa Maarit Tyrkkö, joka nuorena toimittajana pääsi Kekkosen lähipiiriin ja on nyt julkaissut kirjan ”Tyttö ja nauhuri”. Tässä linkki tapahtumaan.  Paavonheimon ansiota lienee, että Keravan kirjastossa on jatkuvasti tällaisia ajankohtaisia henkilöitä vieraana. Sinne pitää mennä usein jonottamaan jo lähes tuntia aiemmin, jotta mahtuu mukaan. Rosa Liksom on vuorossa marraskuussa.  Tuusulan kirjastollakin on marraskuussa tiedossa Jörn Donnerin vierailu. Mutta sitä ennen ovat edessä taas Helsingin Kirjamessut.  On tässä inspiraatioita kerrakseen.  

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Muutosten virrassa

Enpä nyt oikein tiedä, mistä aloittaisin. Niin monta kirjoitussessiota on sattuneista syistä jäänyt väliin. Aiheita on tullut ja mennyt. No, mutta mitä siitä. Sellaistahan tämä elämä on. Kirjoittaminen on minulle lähes kuin hengittämistä. Ehkä tällä kertaa riittää, kun vain istahdan tähän läppärin ääreen ja annan tekstin soljua. On se sitten mitä vain.

Vehmaisten kylää sumuisena sunnuntaiaamuna 7.9.2014
Vaikkapa vedän yhteen viime aikojen tapahtumia. Eilen tuli viikko täyteen muutostani takaisin tänne omakotitaloon, jossa ensi kesänä tulen asuneeksi 15 vuotta. On suoraan sanoen omituista, että kohta olen asunut täällä enemmän kuin missään muualla sitten lapsuudenkotini. Kaiken lisäksi tämä on eniten väliaikaista kuin koskaan.  Siksi tuntui hassulta purkaa tavaroita muuttolaatikoista ja jätesäkeistä ynnä muista nyssäköistä ja tötsäkkeistä paikoilleen, sillä jossakin vaiheessa joudun keräämään taas kimpsuni ja kampsuni ja suuntaamaan jonnekin vielä minulta piilossa olevaan paikkaan.  Kun vertasin tätä muuttoon helmikuussa, siis silloin omakotitalosta kerrostaloon, koin tämänkertaisen paluun huomattavasti vaikeammaksi. Vielä on paljon tekemättä, järjestelemättä ja purkamatta ennen kuin lopulta pääsen suunnittelemaan myyntiesitettä talosta. Päivät tuntuvat lyhyemmiltä näin syksyllä. On myös älytöntä muuttaa keskellä kiireisintä syysaikaa.

Tästä käännyttiin kotipihalla. Kivi, jolla apsena istuimme odottamassa äitiä, jos hän oli mennyt kaupunkiin.
Muutokset ovat olleet elämässäni jokapäiväisiä aina eläkkeelle lähtöni jälkeen ja jo aiemmin. Jos jokin on pysyvää, niin tämä tässä: kun istun aamuvarhaisella kirjoittamassa kirjat ja paperit ympärilläni. Aika muualla on tehnyt tehtävänsä ja vain terävöittänyt mieltäni ja ajatuksiani.  ”Koemuutto” oli jonkun korkeamman voiman järjestämä aina alusta saakka.  Kun viime marraskuun lopussa huomasin, että kaikki ei ole kunnossa, tapahtumat lähtivät vyörymään.   En aio kyllästyttää satunnaista lukijaa kertomalla kaikesta uudelleen tai ylipäänsä, totean vain, että ihmeellinen on elämä!

Eipä näkynyt pellon taakse.
Sisäinen rauha, tarttuminen hetkeen, pysähtyminen siihen, kaiken turhan karsiminen, arkinen elämän keskellä meditoiminen ovat minun voimavarojani.  Joku toinen voi väittää ja on väittänytkin sen olevan virheellistä toimintaa, koska en luota muun maailman oppeihin enkä tee niin kuin pitäisi vaan käytän arkisia omia menetelmiä, joita löydän ajan hetkien välistä. Otan niistä kiinni, hengitän niitä, palaan takaisin. Olen tässä ja nyt. Niitä hetkiä ovat päiväni täynnä. En mene enää median ansoihin, ratkaisut löydän oman sieluni virrasta. Vastaukset tulevat useimmiten suoraan.  Tämän hetken maailma saattaa olla monelle vaikea paikka, kun ympäristö suoltaa koko ajan ohjeita ja neuvoja. Kun itse kuitenkin tiedämme useimpiin asioihin vastauksen.  Kun vain maltamme kuunnella.

Pikkuinen, äskettäin synytynyt on saanut useita ihailijoita tai ihmettelijöitä kuten Annan Milo-kissa tässä.
Tyttäreni, Alex ja vauveli  poikkesivat kesken kaiken. Alex nautti suuresta tyhjästä tilasta olohuoneessa.  Osa kirjoistani on vielä lattialla. Nyt ne saivat kyytiä ja uuden järjestyksen.  On ilo katsella leikki-ikäistä lasta, joka kehittää paikalla olevista tavaroista hetkessä hienon leikin. Me aikuiset voimme lapsia katsomalla oppia paljon sellaista, mitä olemme aikanaan osanneetkin kunnes se kaikki on meistä pois riisuttu, pois opetettu.


Kurkistin taas vaihteeksi isäni aikanaan täyttämään kirjaan ”Ensi askeleet, pienokaisemme elämäkerta”. Kirjan motoksi hän on kirjoittanut ”Isän pieni Telle…” Kirja käy hyvin tarkkaan läpi varhaislapsuuttani 1940-luvun loppupuolella. Olen aikanaan kirjoittanut pienen pätkän kastetilaisuudestani 25.5.1947 käsitellessäni itään suuntautuvaa jesuiittojen lähetystyötä. Tässä linkki tuohon kirjoitukseeni.

Sukukokouksen jälken osa meistä lähti käymään Rengon vanhalla hauausmaalla.
Pikapuoliin, myöhemmin syksyllä vietämme tyttäreni syyskuussa syntyneen pojan ristiäisiä.  Siksi on nyt hyvä syy palata tämän isoäidin varhaislapsuuteen, siihen, joka tulee ajan kanssa ensimmäisenä hiipumaan sinne jonnekin muistojen harmaalle alueelle. Sitä aluettahan tutkin omien vanhempieni osalta aina kun se vain on mahdollista. Samalla on hyvä luodata omaa menneisyyttä, katsottuna monelta kantilta. Eihän koskaan tiedä, josko joku omista jälkeläisistä kiinnostuu sukunsa ihmisten historiasta. Siinä vaiheessa moni paperi, valokuva, kirje, päiväkirja on jo vahingossa mennyt roskiin ja palanut poroksi. Voi olla, että nämä tietokoneelle ja verkkoon jätetyt kirjoituksetkin ovat mennyttä. Miettiiköhän kukaan muu tavallinen ihminen tällaisia asioita kokien ne tärkeäksi? Enemmänkin pohditaan sitä, miten saadaan estettyä ja piilotettua kaikki liian tuore yksityinen tieto, jottei kukaan vaan pääse siihen käsiksi.

Sukukokouksen mukavaan tunnelmaan vaikutti osaltaan myös serkkupoikieni musisointi.
Minun synnyttämiseni taisi olla niitä vaikeimpia sitten tyttäreni syyskuisen sektion. Synnyin vanhalla kätilöpistolla Kaivopuistossa kuten myös kaikki sisarukseni. Nyt on aloitettu keskustelu uuden Helsingin Kumpulassa sijaitsevan Suomen vilkkaimman synnytyssairaalan Kätilöopiston lopetuksesta, joten aihe on ajankohtainen.  Isäni on kirjoittanut muistokirjaani, että minut auttoivat maailmaan tohtorisedät Jahkola ja Pikkola. Synnyin nimittäin jalat edellä ja se oli poikkeustapaus, minkä takia paikalle tarvittiin lääkärit. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Tulin maailmaan varpaitani kipristellen.

Tässä mainitsemani näkymä kaupalta ulos pienestä kyläkeskuksesta.

Nykyään pidetään poikkeavana ehkä sitä, että aloin jo puolivuotiaana syödä ihan kaikkea. Ollessani nälkäinen, poimin vaunujen pohjalta kaikki pienimmätkin murut suuhuni. Jo pienestä pitäen oudoksuin piimää ja viiliä. Niin on sitten ollut tähän päivään saakka. Muuten taisin olla kaikkiruokainen. Samoin moni muu asia poikkeaa tämän päivän lapsen elämästä.  Olimme aikoinaan jo aiemmin omatoimisia.


On liikuttavaa lukea vanhempieni kirjoituksia.  Isä on kirjoittanut suurimman osan , mutta äiti on täydentänyt tai kirjoittanut eri aiheesta omalla otsikolla. 1,5 – 2-vuotiaana kutsuin lelujani ”kilukaluiksi”, jotka vaadin kaikki ympärilleni istuessani potalla. Rakastin kirjoja yli kaiken. ”Kaija, kaija, kaija”, siten kutsuin kirjoja yhden vuoden iässä. Äitini mukaan minulla olikin kovin suuri kirjasto. Kun olin 3-vuotias, isä tilasi minulle ”Lasten maailman”, jota säästin kovasti.  Olin myös kova piirtäjä. ”Telle piirtää, Telle piirtää”. Niinkuin Alex alusta alkaen: "piirtää, piirtää."

Sukuseuran hallituksen jäsen Raimo Sirkiä sai osallistujilta merkintöjä Kuolemajärven karttaan.

Ihmeellistä on, että jo 4-vuotiaana aloin käydä yksin kaupassa. Sen jälkeen jäivätkin postin nouto ja muut pikkuasiat yksinomaan minun huolekseni. Kauppaan oli matkaa noin puoli kilometriä.   Kun syyskuun 7 päivänä ajoin lapsuuteni kotikylän raittia pitkin Sirkiän sukuseuran kokoukseen Renkoon, pysähdyin kaupan vieressä kuvaamaan maisemaa tiellä eteenpäin. En kuvannut kauppaa, koska juuri talossa ehkä asuva mies tuli ulos ovesta. Huikkasin vain kuvaavani lapsuuteni kotikylän maisemia.  Kotikylä tuntui kutistuneen entisestään.

Jokakesäiset vieraat Martti-eno ja tämän vaimo Pirkko saapuvat vierailulle.  Olisiko vuosi 1959  ennen  suurta ukkosmyrskyä, pitääpä kelata.
Muutoksia muutosten jälkeen. Tämän saman päivän ilta alkoi suruviestillä Ruotsista. Enoni Martti oli tänään illansuussa vetänyt viimeisen hengenvetonsa. Keräsin osan vuosien mittaan hänestä ottamiani valokuvia nettiin. En sitten enää jaksanut kirjoittaa niihin tekstejä. Monet muutkin kuvien henkilöt ovat jo lähteneet. Miltä tuntuu olla pian se sukupolvi, joka lähtee seuraavaksi?  Muistin siinä myös, että olisi aika laittaa jonnekin omaan kansioonsa serkkujeni katseltavaksi myös ne skannaamani mummon valokuvat, jotka sain kesällä lainaksi,   On niin paljon asioita, jotka odottavat paneutumistani. Nyt en vain jaksa.... 

Kotipiha odottaa minua töihin.