tiistai 24. helmikuuta 2015

Diagnoosi: renkolainen

Suomen kieli ja kansanperinne ovat uskomattoman rikkaita. En vaan ole ollut niistä erityisesti kiinnostunut, mitä tässä vaiheessa voin pitää valitettavana asiana.  Jo lapsena ja nuorena siihen olisi ollut aiheellista kiinnittää enemmän huomiota, sillä silloinhan sentään vielä tapasin vanhan ajan ihmisiä.  Nythän heitä ei enää juuri paljon kohtaa, itsekin kun alkaa olla vanhaa kaartia.  Murteet toki elävät yhä ja niitä kuulee ja niistä lukee nykyään enemmän. Karjalainen äitini puhui useimmiten muiden tavoin yleiskieltä asettuessaan Hämeeseen.  Kun hänen sukuaan tuli paikalle, silloin alkoivat miet ja siet taas kuulua puheessa. Kielen lisäksi olisi pitänyt kirjata muistiin kuulemiaan sanontoja, sillä niitä kyllä viljeltiin.  



Merete Mazzarella kirjoittaa jo aiemmin siteeraamassani kirjassa ”Elämä sanoiksi” elämänsymboleista.  Vaikka se ei varsinaisesti liity tähän nyt käsittelemääni aiheeseen, en voi olla ottamatta sitä juuri tässä kohtaa esille. Sanankäyttö ja kirjoittaminen kun ovat minulle tärkeitä, vaikka murteet ja sanonnat ovat jääneet muiden, erityisesti juuri minulle tärkeiden asioiden alle.  Kun kirjoitan sanonnoista ja murteistä olen kuin kuin väärällä polulla tai olen joutunut monien kutsumalle epämukavuusalueelle.

Elämänsymbolit ovat jonkinlainen kiteytys tai punainen lanka omasta elämästä. Ne syntyvät usein vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Saattaa olla, että joku toinen keksii läheiselleen ihan erilaisen tyypillisen elämänsymbolin kuin itse. Mazzarella sanoo, että niitä voi kysyä joltakin toiselta, mutta on hyvä olla loukkaantumatta vastauksesta. Hän kirjoittaa, että elämänsymbolien pallottelu voi olla hyvä seuraleikki niille, jotka eivät ole aikeissa kirjoittaa. Kirjoittavalle ne voivat olla hyvä lähtökohta työskentelylle.



Aloinkin heti keskustella ystäväni kanssa aiheesta ja miettiä, josko löytäisimme itsellemme oman elämänsymbolin.  Juutuin siihen yhteen, joka ei kyllä ole minun elämänsymbolini, mutta olisin voinut laittaa sen äidilleni:

 ” Elämä on kuin hanhenpaska, toisesta päästä valkoinen ja toisesta musta.”

Oikeastaan se löytää paikkansa nyt. Löydän kyllä vanhemmilleni muitakin symboleja, kuten koko perheelle. Serkuillani on monia sukuun liittyviä vitsejä, kaskuja ja sanontoja, jotka käyvät vaikka isovanhemmilleni, tädeilleni ja enoilleni, näille karjalaisen puolen suvulle. Kutsuin niitä puujalkavitseiksi, koska ne kaikki olivat aikanaan mielestäni vähän ”könkköjä”. Hämäläisen sukuni yhteydenpito on ollut vähäisempää, en edes tunne kaikkia serkkujani. Eläväiselle isäni veljelle, varhain kuolleelle Jaakolle, omalle kummisedälleni voisin ehkä jotakin keksiä.

Jos elämäni vaiheissa olen pudonnut kärryiltä joissakin asioissa, en sentään kaikissa.  Vaikka  myöhemmin kultaisella 60-luvulla sisariani ja ehkä minuakin kutsuttiin Rengon ruusuiksi, niin pääsääntöisesti kotipaikkakuntani aiheutti ikävää huomiota ja aiheuttaa vielä tänäkin päivänä. Vaikka Renko kuuluu nyt Hämeenlinnaan, johon ei muuten  myöhemmin tässä kirjoituksessa mainitussa kirjassa ole yhtään viittausta.

Neljännen luokan syksyllä, viimeistä vuotta kansakoulussa. Minä olen se pitkätukkaisin.
Täysin viattomana 11-vuotiaana joudun noiden asioiden eteen aloitettuani oppikoulun Hämeenlinnassa.  Tulin Rengosta, jonne menevät junan raiteet ”oli jänis syönyt”. Rengossa oli myös kuuluisa ”Rengon keinu”, jota joskus lainattiin muuallekin, kun jossakin joku hirttäytyi. Joka tapauksessa minua, maalaistyttöä, katsottiin vähän pitkään ja veisteltiin milloin mitäkin. Itse asiassa en kuitenkaan niistä sen pahemmin kärsinyt. Vaikka meidän aikanamme oli kiusaamista, sen kuului itse asiassa niin ollakin. Se kehitti meille kovemman nahan eikä siitä sen enempää puhuttu. No, päiväkirjaani saatoin kirjoitella kiusaamisista, mutta yleensä ne olivat vähän toisenlaisia juttuja kuin tämän päivän kiusaamiset. Olen myöhemmin lukenut, että Karjalassa oli ihan tapana, että aikuiset kiusoittelivat lapsia, vähän niin kuin kasvatusmielessä.

Kun äitini sukua poikkesi, niin silloin meitä lapsia kiusoiteltiin. Murrosiässä kiusanteko tuntui pahimmalta eikä silloin eikä aiemminkaan oikein sitä vastaan osannut puolustautua.  Se alkoi tuntua epäoikeudenmukaiselta, kun ymmärsi, kuinka vähän ne muut ihmiset tunsivat juuri minua. Kansakoulussa pahinta oli varmaan se, että parasta kaveria vaihdettiin kuin mustalaisen hevosta. Tytöt eivät osanneet olla uskollisia toisilleen eikä kolmen kimppa ollut tavallista. Oltiin jonkun kanssa yhdessä kunnes se toinen halusi vaihtaa yhdessäolon olemiseen ja kaveramiseen jonkun toisen kanssa. Koulutiellä saatettiin jotakin kiusata syistä, joita en koskaan oikein ymmärtänyt. Joskus pojat tappelivat metsätiellä isojen seipäiden kanssa ja taisi verikin juosta.


Rengon raittia joskus 1960-luvulla.
Minua kiusattiin kansakoulun neljännen luokan aikoihin erittäin kiusallisesta asiasta ja kiusantekoon osallistuivat myös nuoremmat sisareni. Vaikka kuinka yritin piilotella vaaleanpunaisen villatakin alle liian nopeasti kasvavia rintojani, jäin niistä joskus kiinni.  Yläluokan tytöt näkivät ja alkoivat nälviä. Taisivat olla vain kateellisia, mutta silloin se tuntui kyllä pahalta. Aloin kulkea entistä enemmän kumarassa.

Myöhemmin oppikoulussa, varsinkin ensimmäisellä luokalla ollessani, sain isältäni taskurahaa. Se ei tainnut olla kovin yleistä luokkakavereilleni. Isä varmaan ei oikein osannut antamaansa rahaa mitoittaa, koska hänellä ei ollut kokemusta. Olin vanhin lapsi ja koulumatkani oli sentään suuntaansa 30 km. Koulupäivät olivat pitkiä. Lähdin aamulla bussilla ennen kello seitsemää ja olin aikaisintaan ennen kello neljää kotona ja jopa parina päivänä vasta kello kuuden jälkeen.  Kävimme ruokatunneilla koulun lähellä olevassa kaupassa ja joskus leipomossa ja ostimme itsellemme herkkuja. Nuori kasvava lapsi on koko ajan nälkäinen.  Kun luokkakaverini huomasivat, että minulla oli rahaa ja joskus ostinkin jollekin jonkun karkin, minulle alkoi tulla luokassa pieniä rahanpyyntökirjeitä.  Se oli minulle liikaa, en ollut höynäytettävissä, vaikka renkolainen olinkin.


Olin palauttamassa taas yhtä kirjastosta lainaamaani kirjaa. Viime hetkellä käyn niitä vielä läpi, kun en millään ehdi lukea kaikkia haalimiani kirjoja. Kirsti Mäkinen on kirjoittanut kirjan ”Lollot ja kollot” – suomalaista naapurihuumoria. (Otava 2007).  Nämä seuraavat sanonnat olenkin lainannut tuosta kirjasta.

”Rengon rentut, Lopen lahjakkaat, Tammelan taulapäät, Humppilan hummerit ja Jokioisten jarisijat” (Tammela). Renkolaisia kutsuttiin myös usein tervankeittäjiksi. Ehkä pitikin paikkansa, että siellä metsissä keitettiin paljon tervaa. Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä lyhyesti, mahdollisesti kesällä 2012, kun kiertelimme sisareni kanssa siellä Asemin ja Kaloisten kulmilla.

Kaartjoen rannalla tehtiin töitä, oli varmaan 1980-lukua. Nuo hienot puukasat kyllä sittemmin lahosivat sinne metsään. Tontin nimeksi tuli Kurjenpolvi.

”Jollet miästä saa niin ota renkolainen.” En ole koskaan kuullutkaan, vaikka se on kirjan mukaan ollut käytössä vielä 1960-luvulla eli silloin, kun minä olen siellä elänyt. Hämeenlinnalaiset ovat ikänsä ”Vittaillu” (=vitsailleet), että renkolaiset ovat vähän sellaisia ”mettäkulmalaisia”.  Jopa Lappeenrannassa opettaja on sanonut oppilailleen ”Mitä renkolaisia te ootte kun ette sitä tiiä.”

Ja vielä pahempaa seuraa, mutta sellaista en ole kuullutkaan. Kirjan mukaan  orivetisten mielestä Rengon naisilla ”se” on vino ”johtuen pellavien vitomisasennoista”. Rengossa kun ennen muinoin viljeltiin runsaasti pellavaa. ”Mene Renkoon, vittaköysiä venkoon.”

Rengon kieli mainitaan myös, mutta siitä olen jo aiemmin täällä kirjoittanut. Renko lienee alueena paljon vanhempaa kuin 1440, jolloin se mainitaan kirjallisissa teksteissä kappelina. Näin tässä kirjassakin sanotaan ja sitähän olen minä jo usein ennen uumoillut.  Se on ikivanha paikkakunta, vanhempi kuin joku Hämeenlinna, mutta sittemmin taantunut ja joutunut muiden pilkan kohteeksi. Ehkä se on myös ollut kateutta periytyen Rengon loistavista, paremmista ajoista ja muuttuen sitten kiusaamiseksi.

Isäni äidinpuoleiset isovanhemmat.

Viime vuoden keväänä, matkallamme Karjalan Kannakselle Kuolemajärvelle juhlistamaan 70 vuoden kulumista siitä, kun väestö joutui lähtemään ja jättämään kotiseutunsa ikiajoiksi, mukana oli myös eräs hämeenlinnalainen nainen.  Sain todella makeat naurut, kun hän kertoi työelämän kokemuksena jutun renkolaisesta. Hän oli ihmetellyt työkavereilleen jotakin henkilöä, olisiko ollut hiljainen ja hidas, (mitä nyt eivät renkolaiset mielestäni erityisesti ole), jolloin nämä vastasivat hänelle, että henkilön diagnoosi on renkolainen.  

Hän taisi ennen kertomista varmistaa minulta, etten vaan loukkaantuisi. En tietenkään loukkaantunut, koska myös tiesin, etteivät renkolaiset olleet sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan.  Käsitykset vain lähtivät jo kauan sitten elämään omaa elämäänsä. Ja ihan hyvä niin.



Ei sen puoleen, kyllä minuakin haukuttiin samaisella matkalla tosikkohämäläiseksi sanoessani eriävän mielipiteen puhdasveriselle karjalaiselle.  En lähde sen syvemmin koskaan mukaan keskusteluihin, jotka saattavat loukata toista osapuolta.  Facebookissa näitä järisyttävän voimakkaita heimomielipiteitä, jopa henkilökohtaisia,  esitetään jatkuvasti. Toiset suuttuvat ja poistuvat näyttämöltä, toiset ohittavat ne menemättä mukaan. Karjalaiset tuntuvat olevan erityisen voimakkaita mielipiteissään ja oman arvonsa ja paremmuutensa heimojen keskuudessa tuntevia. Me puolirotuiset pidättelemme ja minä jopa joskus puolustelen muita. Renkolaiseksi kun olen syntynyt.


tiistai 17. helmikuuta 2015

Esiäiti nimeltä Margareta

Kun sukunimi on Dansk tai Danski, se saattaa viitata ehkä Tanskan maahan? Lueskelen aina välillä Kuolemajärven pitäjän historiateosta ja yritän samalla yhdistää lukemaani ja jonkun jo aiemmin hyvin tutkimaa tietoa omiin sukuselvityksiini. Kirjoittamalla selkeytän ajatuksiani. Mutta kysykää vaan jälkikäteen jotakin, olen jo unohtanut. Mutta paperilta ja blogista löytyy.

Vanhin kuva äitini suvustani on ehkä vuodelta 1917. Siinä isovanhempani kahden vanhimman lapsensa kanssa. äitini Helvi on nuorempi, äitinsä sylissä istuva.


Kuolemajärven historian sivulla 54,  luvussa, jossa kerrotaan Juvanruukin hävityksestä helmikuussa 1704, mainitaan tämä nimi Dansk oletuksella, että joku vierasmaalainen ammattimies tai paremminkin tämän isä on jäänyt paikkakunnalle. Kuolemajärven ensimmäisessä kirkonkirjassa 1769 nimi mainitaan.

Johannes Dansk, Margareta Kampari ja Tahvo Sirkiä

Olen kirjannut Johannes Danskille syntymäajan 1728.  Oletettavasti Johannes Dansk on muiden lähteiden kuten kirkonkirjojen mukaan ollut Juvan kylässä myöhemmin olleen sahan sahurina ja on sittemmin avioitunut toiseen avioliittoonsa Margareta Aatamintytär Kamparin (1761 – 1829) kanssa.

Margareta sattuu olemaan esiäitejäni myöhemmän toisen avioliittonsa kautta, jonka hän solmi Sirkiän suvun Tahvo Yrjönpoika Sirkiän (1750 – 1821)  kanssa. He saivat yhden lapsen Joosepin s. 3.7.1803.

Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä  (1803 – 1859) ja tämän vaimo Helena Paulintytär Kukko (1803 – 1867) ovat tunnetuimpia esivanhempia meille Sirkiän sukuseuralaiselle, mutta haluan nostaa tämän tuntemattomamman naisen nyt myös esiin.

Suvun nuoria. Alex vauhdissa Muhniemen hautausmaalla viime kesänä, kun kävimme edellisessä kuvassa olevien mummoni ja pappani haudalla

Hiukan epäilyksiä herätti lähinnä suuri 33 vuoden ikäero Johannes Danskin ja Margaretan välillä.  Johannes Juhonpoika Dansk oli ollut jo aiemminkin aviossa, puolisona muutaman vuoden nuorempi Anna Grelsintytär Mielonen, joka oli kuollut 1778.  Hän solmi toisen liiton Margaretan kanssa helmikuussa 1780.  Heillä oli yhdessä useampia lapsia, jotka näin ollen ovat olleet Jooseppi Sirkiän sisarpuolia.  Minun kirjoissani olevista kuudesta osa on kuollut jo pikkulapsi-iässä. Johannes Dansk, Margaretan ensimmäinen aviomies kuoli 15.4.1801 punatautiin 73-vuotiaana. Hän on näin ollen syntynyt siis jo 1727 tai 1728.

Margareta avioitui uudelleen saman vuoden marraskuussa 1801. Tahvo oli häntä 10 vuotta vanhempi. Tahvolle oli syntynyt jo kahden edellisen vaimon kanssa yhteensä 13 lasta, joista moni on kuollut lapsena ja muutaman kohtalo on minulla vielä selvittämättä.  Tahvon edellinen vaimo Hanna Juhontytär Pentikäinen oli kuollut marraskuussa 1800.

Mukanaan Juvan sahalta esiäitini Margareta toi Sirkiän taloon Karjalaisten kylään ainakin kaksi pientä lastaan; Justinan ja Tuomaksen. Heidät kuten myös kuollut aviomies Johannes on jo aiemmin kirjattu Karjalaisten kylän rippikirjaan. Juvanruukin alue kun on siinä Karjalaisten kylän vieressä.

Vanhin lapsista Fredrik kuoli yskään maaliskuussa 1782 vain kolmen vuoden vanhana. 1786 syntynyt Elisabet oli myös kuollut alle neljä vuotiaana  1790. Mahdollisesti oli vielä Marja-niminen tytär, joka syntyi 1789 ja lienee samoin kuollut.


Alex Virolahdella siskoni luona asettumassa nukkumaan. Ennen vanhaan vierailimme ahkerasti sukulaisissa ja nukuimme siskonpedillä.

Margareta Kamparin vanhin tytär Helena Sofia Danski

Vanhin elossa oleva lapsi, Helena Sofia  syntyi 1784  ja avioitui 1800 Inkilän kylään Inkisen sukuun Matti Martinpoika Inkisen puolisoksi.  Heistä lähtevät suvun haarat näyttävät kirjauksistani päätellen kovin elinvoimaisilta. Neljä poikaa ja kaksi tytärtä jatkavat sukua eteenpäin. Sitä kautta löydän koko ajan uusia yhteyksiä muihin kuolemajärvisiin sukuihin. Palaan niihin ehkä  myöhemmin eri kirjoituksessa.

(Kirjoittajan myöhempi huomautus: Helena Sofia Danski on ollut kuuluisan Taavetti Inkisen isoäiti. Kirjoitin aiheesta blogissani Kotilammen ympärillä 27.12.2015. Blogi löytyy täältä. Helenan tytär Anna Matintytär Inkinen meni naimisiin Muurilaan Fredrik Antinpoika Muurisen kanssa. Heidän pojanpojanpoikansa oli  1900 syntynyt Tatu Muurinen.)

 

Margareta Kamparin tytär Justiina Danski

Justiina Danski oli syntynyt 24.10.1795. On hiukan epäselvää, onko Justinoita syntynyt kaksi, joista toinen on kuollut. Joka tapauksessa Justina Danski avioitui 1826 Kirjolan kylästä olevan Matti Ristonpoika Hovin kanssa, jonka edellinen vaimo oli kuollut 39 vuoden iässä edellisen vuoden jouluaattona ja perheessä oli useita lapsia, jotka tarvitsivat äitiä.  Justiina ja Matti saivat vielä yhdessä ainakin kolme lasta. Näiden yhteisten lasten suvut sammuvat jo varhaisessa vaiheessa. Matin lapset ensimmäisestä avioliitosta Justina Kyynäräisen kanssa jatkavat kylläkin sukua.

Voi tuota kaunista kesää. 

Margareta Kamparin poika Tuomas Danski

Tuomas Danski oli syntynyt 8.10.1798. Hän meni 1826 naimisiin Karjalaisten kylästä olevan Katriina Jaakontytär Soitun kanssa. He saivat ainakin kaksi lasta Helenan  (1830) ja Juhon (1833), joiden kautta suvut jatkuvat meidän päiviimme saakka.

Margareta Kamparin lapsenlapsi, Helena Danski ja hänen jälkeläisensä

Tuomaksen tytär, Helena Tuomaksentytär Danski avioitui 1845 Seivästön kylään Gottskalkin sukuun, Jeremias Matinpoika Gottskalkin kanssa, mutta kuoli 15.11.1858  nuorimman  tyttärensä Karoliinan synnytyksen jälkeen vain 28 vuotiaana. Kirjoissani on kolme heidän lastaan, joista olen seurannut poika Salomon Jeremiaanpoika Gottskalkin kautta sukua eteenpäin. Tämä menee 1874 naimisiin Tykki-suvun edustajan Helena Peterintytär Tykin kautta ja sitä kautta tämän tämän Helenan juuria seuratessa palataan hänen isänsä äidin kautta Kirjolan kylään ja Hovin sukuun, mutta 1700-luvun puolelle.

Kun sitten tullaan kohti nykyaikaa, Salomonin poika Nikodeemus Salomoninpoika Gottskalk s. 1876 avioituu Paakki-suvusta olevan Loviisan kanssa s. 1882 ja heidän tyttärensä Anna Nikodeemuksentytär Gottskalk nai Kaapren Taavetin eli Taavetti Kaaprielinpoika Riskin s. 1896 Seivästön Tammikosta, joka on isoisäni Sirkiän Aabrahamin s. 1887 kolmas serkku.  Näin suvut yhtyvät kahta kautta.

Serkkutapaamisella mummon kuvat kaivettiin esiin. Olemme joskus 1950-luvulla lähdössä kotiin ja minä kurkistan sieltä autosta.

SukuJutut ohjelma paljastaa kirjausteni perusteella, että isoisäni Aabrahamin isä Aabraham oli Helena Tuomaksentytär Danskin serkku. Tietenkin näin, koska molemmilla oli sama isoäiti Margareta Kampari. Helenan tytär Beata kuolee pian äitinsä jälkeen 7-vuotiaana 1862 ja Karoliina kuolee 10 päivän ikäisenä heikkouteen. Äiti ja vauva kuolevat samana päivänä, äiti synnytyksen komplikaatioihin. Heidät haudataan yhdessä Kuolemajärven kirkkomaahan.

Tammikon Taavetti Riskin kautta sukuun tulee linkki myös Akkasen suvusta, sillä tämän äiti on Loviisa Samuelintytär Akkanen. Tammikosta löytyy myös Loviisan veljen Nikolaus Akkasen tytär Annastiina Riski syntyjään Akkanen, joka oli äitini ja monen muun tammikkolaisen lapsen kummi. Häneen ja hänen lapsiinsa olen tutustunut äitini kertomusten ja myöhemmin saamieni kuvien kautta.

Useat suvut risteilevät pitäjässä juuri siitä syystä, että miehillä on usein uusi avioliitto ensimmäisen vaimon kuoltua. Se on jo käytännön syistä ollut välttämätöntä, koska lapset tarvitsevat uuden äidin.

Helena Tuomaksentytär Danskin kuoltua hänen miehensä Jeremias Gottskalk avioituu uudelleen melkein 20 vuotta nuoremman, Huumolan kylästä kotoisin olevan Maria Joakiminpoika Puhakan kanssa. Tästä avioliitosta syntyy ainakin kolme lasta, joista vanhin Nikolai avioituu Justina Samuelintytär Muurisen kanssa. He saavat ainakin yhden tyttären Matildan joka vuorostaan avioituu Herman Tahvonpoika Rusin kanssa. Tästä avioliitosta syntyy 1904 Toivo, joka hakee puolison Saima Villentyttären omien isovanhempieni naapurista Tammikosta Kipinoisten talosta. Tämän pariskunnan poika on Aalto Rusi, jonka tunnen jo minäkin. Kaukaisia sukulaisia olemme mekin, mutta Sirkiöiden, Gottskalkien ja Kirjosten kautta.

Jos maltan tutkia lisää, tulisin huomaamaan muitakin yhteyksiä eri sukuihin, mutta olen jo nyt aivan sekaisin.

Sukututkija Tuula Virsu keskellä ja minä. Jututamme Erkki Kipinoista Seivästön kesäjuhlilla viime vuoden heinäkuussa.

Margareta Kamparin lapsenlapsi, Juho Danski

Juho Tuomaksenpoika Danski  (s. 1833) meni naimisiin Huumolasta olevan Maria Aapelintytär Iivosen kanssa ja he saivat kaksi lasta, Katariinan (s. 1853) ja Helenan (s. 1855). Juho kuoleekin nuorena jo 1855 ja Maria runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, molemmat kuumetauteihin. Tyttäret jatkavat sukua. Katariina palaa isänsä synnyinkylään Karjalaisiin avioituessaan Salomon Martinpoika Soitun kanssa.

Margareta Kamparin lapsenlapsenlapsi Katariina Danski

Katariina Juhontytär Danski nai siis 1874 Karjalaisten kylästä Salomon Martinpoika Soitun ja heillä oli ainakin kaksi poikaa Taavetti ja Herman.

Maisema Haapakorventiellä Nurmijärvellä. Maisemahullu kun olen...

Margareta Kamparin lapsenlapsenlapsi Helena Danski

Helena Juhontytär Danski meni naimisiin 1876 Seivästöltä olevan Erkki Simonpoika Paakin kanssa. Olen heille rekisteröinut kolme lasta; Eevan, Salomonin ja Nikodemuksen, syntyneet välillä 1880 – 1889.  Näiden kohtaloa en ole pystynyt enää seuraamaan.

Sukunimi Danski lienee ajoittain muuttunut Tanskiksi, koska muun muassa tämä viimeisin Helena esiintyy sillä nimellä.

Margaretan syntymäajaksi olen saanut 1761, minkä tiedon olen löytänyt Kuolemajärven vanhimmasta rippikirjasta, jolloin hänen perheensä asui Hatjalahden Rotan talossa. Margareta, esiäitini kuoli marraskuussa 1829 ollessaan 68-vuotias kovin yleiseen hengenahdistukseen, mikä voisi olla vaikkapa keuhkoveritulppa.

Yritin tavoittaa hänen alkujuuriaan, mutta näillä näkymin minun on tyydyttävä siihen, mitä olen löytänyt.  Hänen perheensä lienee tullut Kuolemajärvelle muualta. Isä Adam Matinpoika Kampari on syntynyt 1728, siis suunnilleen samana vuonna kuin Margaretan ensimmäinen aviomies ja hänellä on saattanut olla kaksi vaimoa, mutta tuossa rippikirjassa on mainittu Maria Antintytär, jonka olen kirjannut Margaretan äidiksi. Muita sisaruksia, jotka ovat syntyneet 1750- ja 1760-luvuilla on useita. Tutkimukset jatkuvat.

Arvokkain valokuvani, koska olen itse siinä puolivuotiaana. Isoisäni täytti 60 vuotta.

Juvanruukki

Mainitsin alussa Juvaruukin tuhon 1704, tarkalleen 24.2.1704. Juvanruukin rautatehdas oli perustettu Kuolemajärvelle 1680-luvun lopulla. Alue, joka sijaitsee keskellä metsää Juvajoen varrella ja se käytti vesivoimaa, jonka se sai 18 metrin korkuisesta putouksesta. Alue  kuului silloin vielä Uudenkirkon pitäjään ja se ei sijainnut kovin kaukana sukuni kylästä, Karjalaisista.

Rautaruukin perusti Johan Thorwöste, joka on myös Fiskarsin ruukin perustaja. Fiskarsin takomon toiminta siirtyi joksikin aikaa Kuolemajärvelle, koska vuodesta 1692 kaikki takkirauta taottiin Juvanruukissa. Johan Thorwösten perhe muutti Kuolemajärvelle sinne rakentamaansa kartanoon. Suuri Pohjan sota tuhosi sitten hienosti alkaneen toiminnan, venäläiset hävittivät paikan täydellisesti. Osa väestä vietiin Venäjälle ja loput pelastuivat metsissä. Siellä paikka uinuu nyt sankan metsän keskellä.

Meitä Margaretan jälkeläisiä on satoja. Tulostin listan hänen jälkipolvistaan ja nimiä siinä on ainakin 1000. Hän on kuitenkin häipynyt historian hämärään sen enempää meteliä pitämättä. Ota nyt tästä selvää muutenkaan. Taidan alkaa leipoa korvapuusteja.

Kirjoittajan kommentti ja täsmennys 17.2.2018: Margaretalla on sukututkimuksessani suoria jälkeläisiä yhteensä 773 ja hänen puolisollaan Tahvo Yrjönpoika Sirkiällä on 553. Sukupolvia on kaiken kaikkiaan molemmilla yhdeksän. Tahvolla oli yhteensä 17 lasta kolmen vaimon kanssa. Lapsista vain kolme jatkoi sukua. Tutkimuksen vaikeuksista kerroin blogissani 9.5.2016 Tahvo Yrjönpoika Sirkiän perhettä ja sukututkimuksen solmukohtia. Sen pääset lukemaan tästä.


Tämän linkin takaa voit käydä katselemassa, miltä Kuolemajärvellä näytti toukokuussa 2014. Klikkaa sanaa linkin, niin pääset valokuviin.







perjantai 13. helmikuuta 2015

Olen aika, joka katosi

Minusta ei varmasti olisi enää varsinaiseen työelämään. Osaamiseni kyllä riittäisi monellekin alalle ja uskon pärjääväni hienosti. Motivaatiossa voisi sittenkin olla hakemista, jos tehtävät haiskahtaisivat vähänkin rutiinilta. Mutta niinhän asia oli ennenkin.

Maiemaa työurani vimeisen työhuoneen ikkunasta, kun jo seuraava "ura" alkoi tulla läpi, Alkuvuosi 2008.
Aloitin pankin maksuliikenteen parissa tiukan valintakierroksen jälkeen joskus 1984 tai niillä main, jolloin Yhdyspankin Senaatintorin konttoriin valittiin ensimmäiset pankkineuvojat ja sovellusneuvojat. 

Olin työskennellyt sitä ennen vuosikausia lakiasioiden parissa, omana erityisalanani olivat lainhuudot ja kiinnitykset. Lainhuudot eivät useimmiten olleet mitään rutiinijuttuja. Siihen aikaan kiinteistökaupoissa lainaraha annettiin ulos jo ennen kuin kiinteistön kauppa oli vahvistettu lainhuudolla ja lainan vakuudeksi tulevat kiinnitykset olivat hakematta. Kiinteistö oli myös saatettu myydä ilman edelliselle omistajalle haettua lainhuutoa. Ketju saattoi saantojen osalta olla pidempikin. Tontista oli ehkä lohkottu palasia, joiden osalta myös toimenpiteet olivat jääneet kesken. Pankinjohtajat olivat antaneet rahat ulos ja joskus tyrkänneet paperit laatikkoon, jonne ne olivat unohtuneet. Kunnes sitten jonakin päivänä paperit heräsivät syystä tai toisesta ja ajautuivat pankin lakiasiain- tai notariaattiosastolle.

Huhtikuu 2008.

Diaariokasat pöydälläni kasvoivat metrin korkuiseksi. Monet jutut olivat todella kimurantteja. Perukirjoja oli 1950-luvulla jätetty tekemättä, testamentteja ei oltu valvottu, avioeroissa ositukset olivat puutteellisia.  Ilman perillisiä kuolleiden ihmisten sukua piti etsiä ympäri Suomea ja joskus muualta maailmasta.  Joskus löytyi lapsi, jota ei pitänyt edes olla. Tuomiokuntaan tai maistraattiin asian loppuunsaattamiseksi toimitettavan asiakirjakasan piti olla aukoton. Joskus jäi pieni aukko, jos joku henkilö ryhtyi vaikeaksi eikä halunnut allekirjoittaa. Olen unohtanut yksittäiset tapaukset, mutta muistan vaikkapa hetken, kun valmistauduin soittamaan käräjätuomarille, joka antaisi päätöksen. Mietin tarkkaan etukäteeen, mihin vetoan ja miten kerron asian, jotta aukko tilkittäisiin selitykselläni. Paperit nimittäin toimitettiin lähetin välityksellä valmiina pakettina eikä mukana voinut olla monimutkaisia ohjeita. Jouduin olemaan yhteydessä ainoastaan asioissa, joissa oli jotakin suullista selitettävää tai minulta pyydettiin lisävalaistusta,

Tällä poppoolla aloitimme 1984. HOP-fuusio oli lähestymässä, kun meille tuli kolme henkilöä Helsingin Osakepankista.

Kun syksyllä 1980 jäin äitiyslomalle noin 10 kuukauden ajaksi, työni siirrettiin lakiasiainosastolta notariaattiin, jonne sen katsottiin paremmin kuuluvan. Kävin äitiysloman aikana neuvottelemassa kasasta diaarioita, joka sisälsi minulta kesken jääneitä tapauksia, joita kukaan ei ollut poissa ollessani hoitanut loppuun.  Suostuin ottamaan ne mukanani.  Ne kyllä sitten hoidin tavalla tai toisella kunnialliseen loppuun vaikka uusia tuli koko ajan lisää.  

Notariaattiaikana työhöni lakimiehen apulaisena liittyi myös osallistuminen perunkirjoituksiin, testamenttien tekemiseen ja valvontaan.  Usein ihmiset nykyään saattavat laatia perunkirjoituksen ja testamentin itse, meillä olikin hoidossa lähinnä paljon erilaista varallisuutta omistavien henkilöiden asioita.   Tästä puolesta en oppinut tai en ehtinyt oppia koskaan pitämään.  Satuin sellaisiin tilanteisiin, jossa selkeästi näin ihmisten raadollisuuden ja ahneuden. Olin perunkirjoituksessa lähinnä kirjaajan ja kirjoittajan roolissa lakimiehen haastatellessa leskeä ja perhettä. Lainhuudoissa tein täysin itsenäistä työtä, hain vain allekirjoituksen työpariltani.

Tässä sitten olen kolleegani kanssa myöhemmin 1980-luvulla. Porukkamme sai täydennystä vielä kahdella henkilöllä. Siinä vaiheessa.

Siinähän se tulikin. Kun työ muuttuu avustavaksi ja tekijälle jätetään ne ikävämmät asiat, siitä tulee rutiininomaista. Se ei enää tyydytä tekijäänsä. Kuitenkaan tuolloin 1980-luvulla se ei ollut syy, miksi halusin vaihtaa alaa. Aloin kokea raahaavani perässäni kivirekeä. Vielä joskus nytkin palaan unissani siihen aikaan, kun löydän laatikosta sinne unohtuneen diaarion.  Huomaan kaikkien fataljien paukkuneen ja sakkomaksujen olevan päällä.  On myös niin, että kun osaa jonkun asian oikein hyvin, on aika siirtyä uuteen tai keksiä jotakin uutta.  Harvassa työpaikassa työntekijät pystyvät tai saavat kuitenkaan vaikuttaa niin paljon työnsä sisältöön, että se jaksaisi loputtomiin innostaa. Ei ennen ja ei varmaan nytkään.

Siksi aloin hakeutua uudelle uralle. Pankin maksuliikenteen parissa viihdyin aina eläkeikääni saakka, jolloin oli jo korkea aika poistua. Itse asiassa minun olisi pitänyt tehdä se hyppy jo aiemmin. Olin selvinnyt useasta fuusiosta runsaasti ylitöitä tehden ja selvisin myös niitä edeltävistä ja seuraavista väen vähentämisistä pitämällä työpaikkani. Työt tuntuivat aina vain paisuvan, uutta tuli koko ajan lisää. 

1990-luvun puolivälissä alkoi kansainvälistyminen, alkoi tulla ulkomaalaisia asiakkaita, pankista tuli Pohjoismaiden suurin, Nordea. Yhtäkkiä maksuliikeasiantuntijoita ja –neuvojia oli joka puolella, vaikka kaikki oli aikanaan 1970-1980-luvun vaihtuessa toiminnan konekielistymisen seurauksena alkanut pienenä. Viimeisinä työvuosinani tunsin itseni usein eräänlaiseksi reliikiksi (muinaisjäännös), koska minulla oli niin paljon kokemusta ja no, ikääkin alkoi olla. Kokemusta ei katsota suopein silmin, mutta se on toinen juttu. En pohtinut sitä vaan tein työtä, opiskelin, opetin ja kestin loppuun saakka.

Olisiko 1990-luvun alku, ehkä 1992, kun muutenkin repäisin elämässä. Paperikasojen takia valitsin tämän kuvan, vaikka näkyyhän niitä tuolla takana. Huomaa cityshortsit, huh sentään. Suurin osa vanhoista työkuvistani on vielä skannaamatta.

Tosiasia kuitenkin on, että jäin maksuliikenteen pariin, koska siellä ei ollut niin paljon rutiineja ja loppujen lopuksi ne viimeisetkin siirrettiin jonkun toisen ryhmän hoidettavaksi. Tein koko ajan työtä yritysasiakkaiden kanssa ja yrityksissä on töissä ihmisiä, mikä teki työstäni mahdottoman mielenkiintoista. Päivät eivät koskaan olleet samanlaisia, töitä sai kyllä paiskoa. 

Paperikasat pöydällä ja kaapeissa vain kasvoivat (kuten nyt kotona). En olisi tuota maininnut, mutta tapasin tässä äskettäin työtoverin, jonka kanssa istuimme työurani aikana pariinkin otteeseen samassa huoneessa. Hän muisti nimenomaan tuon piirteen minussa; paperikasat työpöydälläni ja kuinka helposti sieltä löysin tarvittavan paperin.  En ole siitä erityisen ylpeä enkä oikeastaan haluaisi, että juuri siitä minut muistetaan. Mutta minkäs voit. Ei äitikään koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tein työkseni. Pankkityö kun miellettiin lähinnä tiskillä istumiseksi ja rahan jakamiseksi. Yritin sitä selittää, mutta turhaan. Mitä, jos olisin vielä käyttänyt niitä kaikkia hienoja vieraskielisiä sanoja, joita aloimme käyttää?

Molemmat lapseni pienemmn synnyttyä marraskuussa 1980. Taidamme olleet juuri tulleet Kätilöopistolta.

Mutta mistä sitten ihminen muistetaan?  Eihän meitä tästä maailmasta poistuttuamme muisteta mitenkään, jollemme jätä jotakin jälkiä. Palaan tähän vielä tämän kirjoituksen lopussa.

Kirjoittelin tuossa eilen vihdoin sen sukuseuran jäsenkirjeen, jota pakoilin edellisessä kirjoituksessani.  Sen kirjoittaminen ei ole mitenkään vaikea, mutta täytyy myöntää, kun jäsenkirjeen on kirjoittanut useampaan kertaan, se tuntuu rutiinilta. Siihen saattoi jopa tulla kirjoitus- tai jopa asiavirheitä, mutta niitä on vaikka kuinka paljon nykyään sanomalehdissäkin. Ennen vanhaan oli usein joku, joka tarkasti tekstin, varsinkin kaukaisella 1960-luvulla, jolloin aloitin työelämässä.

Minun rakas lähipeltoni...Joskus menneinä vuosina. Kuvia siitä riittää säässä kuin säässä.

Tänään hyppäsin sitten vapaalle ja pääsin kirjoittamaan. Se tuntuu aamuisin aina parhaimmalta, kun päivä on vielä nuori ja itsekin on virkeämpi. Sulkeudun kotini sekamelskan ulkopuolelle, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Välillä en todellakaan tiedä, missä istun kirjoittamassa. Onko pöytäni siellä, missä se oli väliaikaisesti ennen muuttoani evakkoon, olenko evakkokodissani vai istunko työpöytäni ääressä tässä, missä pisimpään olen istunut? Välillä aiheesta riippuen siirryn jopa jonnekin menneen elämäni paikkaan. Työhuoneeseen, lapsuuden kotiini, sellaiseen, joka on syöpynyt muistini sopukkaan. Kaikkea en muista. Kun elämä kolhii meitä kovin käsin, silloin on hyvä kirjoittaa, koska ne ajat häviävät muuten kokonaan. Sen tekee stressi, joka salakavalasti kalvaa sisintämme.

Monelle on varmaan samantekevää, miten hänet jatkossa muistetaan. Ja vielä parempi, jos unohdetaan kokonaan. Yksityisyydensuojalakimme, joka pohjautuu Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen, YK:n ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ymmärretään ja tulkitaan meillä usein tiukimmalla mahdollisella tavalla.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 12. artikla Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.

En ota nyt enkä myöhemminkään kantaa lakien laajempiin tulkintoihin ja mahdollisiin vaikutuksiin, mietin asiaa vain omalta kannaltani. Tiukimman tulkinnan mukaan kaiken pitää olla salaista, mistään ei saa puhua. Suomalainen menneen ajan puhumattomuus jatkaa elämäänsä tällä tavalla. Tahdon ymmärtää yksityisyyden suojan niin, että en kirjoittamalla loukkaa ketään, en elävää, en kuollutta. Kirjoittaminen asioista ja ihmisistä on muistamista. Kun kirjoitan tuntemistani ihmisistä, pidennän heidän aikaansa tässä maailmassa. Minun kanssani he saavat jatkoaikaa. Puuttumiseni ei ole eikä tule koskaan olemaan mielivaltaista vaan täysin tarkoituksellista.

Viime maanantaina Tukholman Slussenille ratsasti vastaan tuttu mies; Jean-Baptiste Bernadotte, Napoleonin marsalkka, josta tuli Ruotsin ja Norjan kuningas Carl XIV Johan

Ajattelen usein myös muistin totuutta. Olen oppinut, että on monta totuutta. Minulle on aina ollut tärkeätä, että en vääristele tapahtumia vaan kuvaan ne juuri sellaisina kuin olen ne kokenut. Mutta sittenkin se on minun, Merja Suorasuun oma totuus.  Se ei taida sittenkään olla sen parempi kuin jonkun toisen muunneltu totuus, jossa on yhdistelty palasia erilaisista muistoista ja muutettukin niitä tilanteen mukaan. Kumpi on parempi tarinankertoja? Onko sellaista kuin parempi, on vain erilaisia tapoja.

Tukholmassa tutustuimme Fotografiskan näytelyihin. Varsin mielenkiintoinen oli Adi Nes Narratives-näyttely, jonka sarjasta Biblical Stories on tämä valokuva.

Niin tai näin. Tällaisia asioita mietin juuri nyt. Täytyy kyllä mainita eräs kirja, joka on pistänyt minut ajattelemaan ”hyvin”. Kirjan monet kohdat tuovat mieleeni omia jäsentämättömiä ajatuksiani ja vahvistavat niitä. Kirjoittaja kun osaa varsin hyvin tuoda ne esiin, mutta hän onkin opettanut omaelämänkerrallista kirjoittamista ja tuntee kirjallisuudentutkijana kirjallisuutta mahdollisimman laajasti. Hän osaa vetää kutakin aihepiiriä käsitellessään kirjallisuudesta mainion esimerkin. Hän käyttää myös mainiosti itseään ja oman lapsuudenperheensä elämää esimerkkinä.  Varmaan nekin ajatukset, joita itse olen joskus jopa yrittänyt jakaa muille kuten, että kirjoittamaan ei opi muuten kuin kirjoittamalla ja kirjoittaminen on lähes kuin hengittämistä löytyivät kirjasta. 

Kirjailija on Merete Mazzarella, joka ei taida edes osata kunnolla suomen kieltä, minkä hän muistaakseni myös mainitsee jossakin välissä. Nyt lukemani kirjan alkuperäisteos on nimeltä ”Att berätta sig själv: inspirationsbok för den som vill skriva om sitt liv”, joka on ilmestynyt 2013. Suomenkielisen, samana vuonna ilmestyneen version on ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta kääntänyt Raija Rintamäki. Sen nimeksi on tullut ”Elämä sanoiksi”.


Mutta mistä tuli tuo ”olen aika, joka katosi”. Olen jäänyt joskus maistelemaan lausetta, koska olen kirjoittanut sen omaan inspiraatiovihkooni. Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.


tiistai 10. helmikuuta 2015

Muutoksen siipien havinassa: kutsu matkaan vai työhön

Olisiko aika kirjoittaa matkoista? Voisin taas oikein kunnolla haaveilla niistä, koska matkustan harvemmin kuin ihmiset keskimääräisesti tuntuvat matkustavan. En oikeastaan edes halua lähteä minnekään. Nautin vuodenaikojen vaihteluista, jopa talvesta ja lumesta. Minulle riittää useimmiten virtuaalimatka kirjojen ja karttojen kanssa. Tuollaisia matkoja olen täällä blogeissani tehnyt aina silloin tällöin.  Toisinaan olen palannut menneen elämäni matkoihin valokuvieni kautta. Kaikista useimmin matkustan kuitenkin eri vuosisadoilla sukututkimuksen siivin.  



Huomaan myös, että noita matkoihin liittyviä kirjoituksiani on luettu todella vähän, kuten viime lokakuussa kirjoittamaani postausta ”Uneton Jerusalemissa”. Myönnänkin niiden olevan varsin tylsää lukemista satunnaiselle blogini lukijalle. Kreetan matkojen muistot ovat jostakin syystä olleet hiukan suositumpia kuten Kreetan muistoja ja Aikamatkalla.  Aiheeseen Rooma olen paneutunut melko usein.

Maisema Kreetan Faistoksessa. Kun täytin 60.

Usein palava halu tehdä jotakin muuta syntyy, kun jokin pakollinen tehtävä on odottamassa. Nyt olisi aika kirjoittaa sukuseuran jäsenkirje, mutta lykkään sen aloittamista vielä hetken.  Annan sen muhia ajatuksissani ennen työhön tarttumista.  Muistan hyvin, kuinka nuorena koululaisena, aloin lukea Kansojen historiaa, kun olisi pitänyt valmistautua kokeisiin. Pärjäsinkin sitten historiassa oikein hyvin. Kun on aika siivota villakoirat nurkista, keksin lähes aina jotakin mielenkiintoisempaa tehtävää. Siivous jää useimmiten kesken.  Nyt talvella haaveilen puutarhatöistä, kuvittelen puuhailevani auringon valaisemalla, vihreällä ja värikkäällä pihalla. Korjaan pihan rumistuksen, sadevesikaivon kannen kunhan olen ensin hankkinut siihen uudet laudat. Kun kevät koittaa, on taas muuta tehtävää, joka jättää tuollaisen puuhastelun toisarvoiseksi, vaikka se ei sitä oikeasti olekaan. On vaikkapa laadittava talon myynti-ilmoitus ja siivottava nurkat esittelykuntoon.

Marie Antoinetten maatilalla Versaillesissa 2002

2000-luvun aikana matkustin usein sisareni Heljän kanssa maailmalle. Kävimme muun muassa kaksi kertaa Pariisissa, kerran Teneriffalla, Madeiralla, Samoksella ja Roomassa.  En voi  jättää pois Thaimaan matkaa enkä Kreetaa. Kaikki nuo matkat olivat hyvin tärkeitä tutustumismatkoja omaan itseen samalla kun kolusimme paikkojen kohteita ja historiaa. Niiden muisto saattaa olla haalistunut, koska myöhemmin, viime vuosina koetut asiat ovat työntäneet niitä kauemmas menneen ajanjakson aarrearkkuun. Itse asiassa haluaisin nyt nostaa esille joidenkin matkojen muistoja ja tutkia niitä ja sitä minää, joka silloin matkusti, vähän ennen suuria muutoksia. Samalla saan tilaisuuden pohtia sitä, miksi en enää niin innokkaasti lähde matkalle. Miksi me muutumme, mitä on muutos, miten se vaikuttaa meihin ja ympäristöömme?

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vai sulkeutuuko ovi koskaan kokonaan. Se saattaa jäädä raolleen. Se on vähän sama asia kuin se punainen lanka, josta meidän on pidettävä kiinni, jotta emme kadota polkua, jota pitkin kuljemme. Useimmat meistä hukkaavat sen langan silloin tällöin. Elän itse joskus päiviä, jolloin tunnen olevani hukassa ja eksynyt tieltäni, mutta tiedän tunteen johtuvan vain väsymyksestä. Jonakin toisena päivänä lanka roikkuu jälleen edessäni ja kutsuu minua jatkamaan matkaa. Kirjoittamisen kanssa tuntuu silloin tällöin myös samanlaiselta.

Ihmisen elämä on joskus mahdottoman kiihkeää ja tapahtumarikasta. Sitten koittaa taas pitkä rauhallinen kausi. Tasapaino noiden aikojen välillä ja oman itsensä kanssa on vain löydettävä.  Minulla on nyt sellainen rauhallisen kauden aika. Edeltävä myllerrys on ollut aikamoinen. Sen jälkeen olin niin uupunut, etten jaksanut vastata kaikkiin eteeni tuleviin asioihin vaan rauhoitin elämäni ja keskityin omiin asioihini.

Kreeta

Kreetan saaresta Välimeren keskellä tuli minulle melkein kuin kotisaari. Se ei ole se turistisaari vaan se mikä on saaren ydin, se, mikä saattaa jäädä monelle sinne rantalomaa viettämään menevälle vieraaksi. Siihen liittyvät erityisesti saaren rikas historia, jumaltarut ja karu luonto. Kaipaan usein saaren tuoksuja, vuodenaikoja. Voin kuvitella asuvani siellä, jossakin maaseudulla. Yksi serkuistani on muuttanut pysyvästi saarelle ja mennyt naimisiin paikallisen miehen kanssa. 

Luxembourgin puistoa


Pariisi

Pariisin historia kiehtoo minua ja kiersimmekin juuri historiaan liittyviä paikkoja siellä käydessämme. Kuljimme myös kirjailijoiden jalanjäljillä. Pidin molemmilla matkoilla päiväkirjaa, Ensimmäinen alkaa seuraavin sanoin: ”Vihdoinkin Pariisissa. Nähdä Pariisi ja kuolla. Pariisi ei koskaan jätä sinua”.  Lienen lainannut Hemingwayn sanoja.

Jo ensimmäisen Pariisin päivän iltana suunnistimme Luxembourgin puistoon ja kotimatkalla La Closerie des Lilasiin, koska asuimme siinä lähellä ja koska kirjailija Ernest Hemingway aikoinaan kulki sitä samaa reittiä kotiinsa. Hänellä oli usein tapana istua kirjoittamassa tuon kuppilan terassilla Neyn patsaan puolella. Istuimme samassa pöydässä kuin oletin hänen istuneen ja pohdin sitä, kuinka monta kertaa pöytää on jo ehditty vaihtaa 80 vuoden kuluessa.

Napoleonin arkku Invalidikirkossa. Punaista porfyyria, joka muistaakseni haettiin Aunuksesta. 

Napoleonin historia tuli myös lähelle ensimmäisen Pariisin matkamme aikana. Kävimme Napoleonin haudalla ja tutustuimme Ranskan sotamarsalkkoihin. Olimme varmaan sotamuseon ainoat vierailijat, emme kehdanneet poistua vaan jatkoimme kierrostamme uupumukseen saakka. Myöhemmin otin selvää Turennesta ja Michel Neystä, jonka patsas seisoo siinä Luxembourgin puiston päässä tuon ravintolan vierellä. Olen myöhemmin kirjannut Pariisin päiväkirjaan Michel Neyn julman kohtalon.

Kun Napoleon oli lähetetty maanpakoon, Ney pidätettiin. Oikeudenkäynnin jälkeen hänet teloitettiin 7.12.1815 ehkä juuri siinä paikalla, jossa hänen patsaansa nyt seisoo. Tämä tapaus jakoi Ranskan kansan syvästi. Hänelle annettiin oikeus antaa itse ampumismääräys: 

”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolella enkä yhtään sitä vastaan… Sotilaat – tulta!”

Marsalkka Ney taistelun tuoksinassa Waterloossa 18.6.1815

Mielenkiintoista oli myös tavata Napoleonin hevonen Le Vizir  ja hänen valkoinen iso koiransa.  Molemmat olivat sotamuseossa  täytettyinä ( http://www.musee-armee.fr/accueil.html ).  Le Vizirin Napoleon oli saanut lahjaksi Ottomaanien valtakunnan sulttaanilta Selim III:lta 1808.  Le Vizir pääsi Napoleonin mukana St. Helenan saarella, jonne hänet karkotettiin maanpakoon 1815. Napoleonin kuoltua 1821, hevonen palasi takaisin Eurooppaan ja eli vielä 1829 saakka.  Toisin sanoen tuo museossa oleva täytetty hevonen oli Napoleonin viimeinen hevonen, yksi lukemattomien muiden joukossa. Sen takapuolessa oli poltettuna Napoleonin leima. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tässä juuri St. Helenasta. Liitän tähän linkin artikkeliin testatakseni, onnistuuko lukijalta sinne pääsy.  200 vuotta sitten...

Tässä eräs Hemingwaylta lainaamani ote,  joka liittyy tuohon ensimmäiseen Pariisin matkaani :

“Then as I was getting up to the Closerie des Lilas with the light on my old friend, the statue of Marshal Ney with his sword out and the shadows of the trees on the bronze, and he alone there and nobody behind him and what a fiasco he'd made of Waterloo, I thought that all generations were lost by something and always had been and always would be and I stopped at the Lilas to keep the statue company and drank a cold beer before going home to the flat over the sawmill.”

Koska ihailen kirjailijoita erityisesti, niin Hemingwayn jalanjäljillä olen kulkenut muulloinkin, mm. Key Westissä, Floridan eteläisimmässä kärjessä, josta matkasta olen myös joskus kirjoitellut. Aikanaan saatan vielä täälläkin palata tuohon ainoaan USA:n matkaani.  Onneksi siellä pääsin käymään juuri Key Westissä, joka nyt ei tuntunut yhtään amerikkalaiselta kaupungilta.

Mutta palaan Pariisiin.

Minä Gertrud Steinin haudalla elokuussa 2004.

Gertrude Stein, amerikkalainen kirjailija piti kirjallistaiteellista salonkia asunnossaan Rue de Fleurus-kadun varrella, joka myös sopivasti sattui olemaan kulkureittiemme lähellä. Hän oli Hemingwayn ja monen muun aikansa kirjailijan ja taiteilijan hyvä ystävä. Alice B. Toklas oli Gertruden palvelija ja elämäntoveri.  Ruoanlaittaja hän oli myös, onhan minullakin jossakin kirjahyllyssäni tai varastossa hänen suomennettu keittokirjansa. En ole mikään intohimoinen ruoanlaittaja, joten kirja on vain kuriositeetti kuten useimmat muutkin keittokirjani, mitkä olen säilyttänyt.

Kolusimme myös Shakespeare & Company kirjakaupan, jonka historiaan perehdyin kirjallisuuteen kautta matkojen välissä.  Luin parikin kirjaa Sylvia Beachista (1887-1962), kirjakaupan aikoinaan perustaneesta amerikkalaisesta naisesta.  Tässä päivänä muutamana osui käsiini tallentamani Helsingin Sanomien muistokirjoitus  joulukuulta 2011 koskien George Whitmania, joka jatkoi kirjakaupuan toimintaa eri paikassa eli juuri siinä, missä mekin kävimme.  Näköjään kirjakaupan toimintaa on jatkanut jo vuodesta 2003 alkaen Sylvia Beach Whitman, George Whitmanin 1980 syntynyt tytär, joka on saanut nimensä mainekkaan kirjankaupan perustajan mukaan.  

2002

Samassa hotellissa Boulevard Raspailin varrella, jossa asuimme molempien Pariisin matkojen aikana, oleskeli 1927 – 1930 tunnettu japanilainen maalari Foujita eli koko nimeltään Léonard Tsugouharu Foujita. Tosiaan Pariisista riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon. Kuvien kera...



Marsalkka Michel Ney, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja lukemattomat muut henkilöt kuten myös George Whitman on haudattu Père Lachaisen hautausmaalle, jossa muiden kaupungin hautausmaiden lisäksi vietimme runsaasti aikaa.

Iso kasa Pariisin historiaan liittyvää kirjallisuutta odottaa lukemistani. Nyt kuitenkin olen viime vuosina käyttänyt aikaani läheisempiin aiheisiin ja Pariisi  ja muut matkakohteet ovat jääneet sivuraiteille.

No tässä tuli muitakin katkoja keskeneräisiin töihini ja jopa tämän jutun julkaiseminen viivästyi päiväkausia. Elämä senkun pulppuaa aiheita.  Eilisen päivän vietin Tukholmassa ja juuri parhaillaan katolla touhutaan savupiipun sadesuojan kanssa. Kiinteistövälittäjäkin on alkanut ahdistella. Jos nyt  vihdoin alkaisin kirjoittaa sitä jäsenkirjettä, jotta saisin sen huomenna postitettua!