lauantai 30. toukokuuta 2015

Voiman lähteitä

On mukava, kun Facebook muistuttaa aikaisempina vuosina samana päiväyksellä jakamistamme kirjoituksista. Joskus jaan niitä uudelleen, mutta useimmiten en. Kun aika ei salli paneutua syvällisesti kirjoittamiseen, saatan käyttää niitä uuden tekstin pohjana. Kuten tänään. Ehkä. Enhän aina tiedä, mitä on syntymässä, kun alan näpytellä kirjaimia näppäimistöltä.



Kävin tänään (julkaistaessa eilen) pitkästä aikaa Helsingissä. Kohdallemme sattuivat vain ne ainoat sateiset hetket tällä viikolla. Sade pyyhkiytyi kuitenkin sitten taas pois ja kotiin lähtiessä aurinko paistoi heleästi. Enpä sitten enää jaksanut tehdä täällä kotona mitään.

Poikkesimme sateesta märkinä katsomassa sisareni pojan Jussi Meurosen taidenäyttelyn ”Näkymiä ja olotiloja” Kalevankadulla Galleria Katariinassa. Näyttely on siellä enää tämän kuun loppuun. Hänen kotisivuillaan voi kuitenkin käydä milloin tahansa katselemassa hänen taidettaan.  Jussi on sisareni Päivikin ainoa lapsi. Hänen vanhempiensa häistä 1977 kirjoitin edellisessä blogissani.

Siellä se kamera kuvasi itsekseen

Huomaan jatkuvasti joutuvani vastaamaan joko itselleni tai jollekin toiselle kysymykseen, miksi olen niin avoin. Tänään viimeksi. Miksi kerron itsestäni niin paljon?  En aina edes vastaa kysymykseen. Itse asiassa joudun pohtimaan kysymystä säännöllisesti. Olen myös usein maininnut sen kirjoittaessani. Joudun myös miettimään ihmisten lukutaitoa. Nykyään saatan myös ahdistua toimittajien osaamisen puutteesta. Miten saada kirjoitettua teksti niin, että kaikki lukijat sen ymmärtävät. Vai onko se todellakin liian paljon vaadittu?

Blogini lukijat kommentoivat kirjoituksiani todella harvoin. Kommentointi on vaikeaa. Mistään kirjoitukseni kohdasta ei oikein taida saada kiinni. En edes odota kommentteja. Jos niitä olen saanut, ne ovat aina olleet asiallisia. En itsekään usein kommentoi ihmisten kirjoituksia, en aina edes Facebookissa. Se ei edes taida kuulua suomalaiseen käytäntöön.

Tällä viikolla

Joka tapauksessa blogejani ei lueta niin paljon, että minun olisi aiheellista hermostua tämän enempää. Se, että avoimuuteni saattaa ahdistaa toisia, on heidän ongelmansa, ei minun. Kun kirjoitan toisista ihmisistä, olen mielestäni käsitellyt heitä hienovaraisesti ja kauniisti, ovat he sitten eläviä tai kuolleita. Voisin olla räväkämpi, mutten ole.

Jätän tämän tylsän ja hedelmättömän pohdinnan sikseen ja kuljen ajassa neljä vuotta taaksepäin päivään 29.5.2011.

Valitsen tähän silloisesta blogistani joitakin kohtia, joita kommentoin. Elämän kerroksellisuus näkyy. Kirjoitan tästä päivästä, ajasta neljän vuoden takaa ja sitä vanhemmista hetkistä. Kursivoitu teksti on menneestä ajasta, muu kommenttia.

Kesäkuun alussa 2011.

Kuljeskelen, miten kuljeskelen, mutta joinakin päivinä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Oma viimeisimmän vuosikymmenen elämäntarinani ja sen tragiikka vie minut silloin mennessään. Palelen, en saa mitään aloitettua, käperryn omaan itseeni. Toisaalta olen yrittänyt jättäytyä kohtalon vietäväksi, mutta toisaalta minun on pystyttävä keskittymään vanhoihin asioihin, asioihin, jotka olen halunnut jo unohtaa.
  
Minkä taakseen jättää sen edestään löytää!  2000 - luku oli elämässäni sellaista pyöritystä, että en ehtinyt tarpeeksi kiinnittää huomioitani kaikkeen. Olin lähtenyt joihinkin asioihin hyvin luottavaisesti ja uskoin aivan liian pitkään, että minulla olisi ollut tuki ja turva toisessa ihmisessä. Niin ei kuitenkaan ollut, minkä sain sittemmin karvaasti kokea. Siinä mielessä korjaan nyt sirpaleita, jotka itse aiheutin kun en ollut tarkkaavainen. Minua itkettää, kun ajattelen kaikkia tuntemiani pariskuntia, jotka voivat luottaa toisiinsa kulkiessaan elämän myrskyjen läpi. Itken omalta osaltani surusta, että en ole sitä kohdannut. Itken myös ilosta pystyessäni näkemään sen onnen, mistä monet muut voivat olla kiitollisia.



Ajoin perjantai-iltapäivänä sadetta vastaan mennessäni Turkuun sukuseuramme hallituksen kokoukseen. Kokouksen pöytäkirja ja lupaamani tehtävät odottavat kirjoittamista ja tekemistä. Tulin sitten illaksi ja yöksi Saloon Perniöön pikkuserkkuni Helmin luo. Oli ihana tavata pitkästä aikaa. Istuimme pitkään hänen ateljeessaan lukemattomien taulujen keskellä ja keskustelimme. Lauantaina piipahdimme Salon taidemuseoon katsomaan siellä vielä esillä olevaa näyttelyä ”Käsityksiä”.  Esillä oli teoksia kolmelta 1960-luvulla syntyneeltä naistaiteilijalta (Minna Kangasmaa, Merja Miettinen ja Silja Puranen).

Piipahdimme sitten kaupungilla ja kun olimme jo edellisestä illasta lähtien puhuneet voimaa antavista asioista, sorruin ostamaan Marimekosta pöydälleni vahakankaan, jota ihailin jo kaksi vuotta sitten. Silloin elämäni oli juuri joutunut täydelliseen myllerrykseen tehtyäni isoja ratkaisuja ja olin pienellä pakomatkalla Helmin luona.

Tässä kohdin on linkki 2009 matkan jälkeen kirjoittamaani blogiin ja huomio, että siihenkin  blogiin olin liittänyt Silja Purasen teoskuvan vierailtuamme Fiskarsissa olevassa näyttelyssä. Salon taidemuseossa valokuvaaminen oli taas kielletty.

Vahakangas vähän kulahtaneena on edelleen ruokapöydällä.  Juuri tänään ajattelin, että voisin hankkia jo uuden. Viittaan elämän tragiikkaan, mutta kyllä kaikki on ollut  melkein farssia.  Oikeuenkäyntiin valmistautuminen pakotti minut kertaamaan vanhoja asioita.

Olimme silloin 1.7.2009 käyneet Salon Marimekon myymälässä, jossa ihailimme ”Juhannustaika”-nimistä kangasta ja  siitä tehtyjä vaatteita. Nyt jokin voima veti taas Marimekkoon. Rulla samaista Aino-Maija Metsolan suunnittelemaa vahakangasta osui käteeni. Nyt olen jo osittain henkisesti selvillä vesillä silloin alkaneessa asiassa, mutta loppurutistus on vielä tekemättä. Sitä varten kaikki voima ja apu tuntuu nyt tulevan tarpeeseen. Miksi Helmi olisi maalannut itselleen sen voimataulun ja miksi sitten olisimme niin paljon asiaa käsitelleet?

Myöhemmin lähdimme vielä käymään Kertun ja Kaukon luona, joihin olen ystävystynyt Helmin ja yhteisten näyttelyjemme kautta. Aika ei paljon merkitse, kun keskustelu alkaa polveilla. Liikumme muissa sfääreissä enkä voi millään kyllästyä kuuntelemaan niitä tarinoita. Tunnen myös omien asioideni saavan uusia ulottuvuuksia. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen päässyt näiden viisaiden ihmisten vaikutuspiiriin. En voi muuta kuin ihmetellä niitä johdatuksia, jotka kuljettavat meitä oikeiden ihmisten lähelle.



Mutta sitten on se musta raskas niljakas, melkein kuin elävä otus, musta möykky, josta yritän pyristellä irti. Joskus yritän saada sen kiinni syvässä sumuisessa metsässä, jossa saappaani vajoavat paksuun liejuun. En pysty saamaan tunnelmasta tai otuksesta mistään kiinni vaan jokaisella mutaan painuvalla askeleella se vain etääntyy tai sulkeutuu. Hyvä juttu siinä on, että se ei pysty tekemään minulle mitään pahaa. Se on enää vain mielessäni, se on se kaikki paha, jonka yritän saada pois kokonaan. Hyvät ystävät, älkää kuvitelko, että olen sekoamassa.  Päinvastoin olen menossa kohti parempia aikoja. Kaksi vuotta sitten olin täydellisen epätoivoinen, mutta yritin hoitaa itseäni kaikella kauniilla ja luotin, että saan asiat järjestymään.  Nyt edessä on oikeudenkäynti, jonka jälkeistä aikaa en edes osaa kuvitella. En voi muuta tehdä kuin asettua voimaa antavien ja auttavien asioiden kanssa yhteyteen ja luottaa niihin.

Älkää muuten koskaan vähätelkö ongelmianne vaan katsokaa niitä HETI suoraan silmiin! Vaikeatkin asiat on tarkoitettu elettäviksi. Elämä kantaa kuitenkin ja olemme aina turvassa, vaikka kotikin menisi alta. Raunioissa kasvaa aina kaunis kukkanen kunhan sen vain huomaamme!


Niinpä. Paljon pahaa ja raskasta oli tuolloin vielä edessä, kaikki sellaista, mistä minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan. Tuskin ihmiselämässä on edes helppoja aikoja, on vain aikoja, joista selviämme oikealla asenteella.  Elämä on tarkoitettu todellakin elettäväksi.

Kesäkuun alussa 2011.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Valokuvien lumoissa

Parantumaton valokuvien rakastaja. Sellainen olen. Jos olen koukussa kirjoittamiseen niin myös valokuviin sekä vanhoihin että uusiin. Olen vuosikausia skannaillut vanhoja valokuvia, mutta osan olen tehnyt  niin huonosti että joudun aina silloin tällöin uusimaan töitäni. Samalla kun pienestä valokuvasta kuoriutuu isompi, niin olen lumoissani. Se on melkein kuin valokuvan kehittämistä, jota aikoinaan harrastin. On itse asiassa hyvä mieli, että olen säästänyt myös kuvien negatiivit, koska aikoinaan ei aina ollut varaa kehittää kaikkia otettuja kuvia paperikuviksi saakka. Samoin olen ottanut talteen isäni valokuvien negatiivit. Kuvia nyt uudelleen ”kehittäessäni” palaan aikaan, jolloin kuva on otettu. Taasko aloitin tästä aiheesta?  Itse asiassa tämä teksti kuvineen sopisi paremminkin sinne toisen blogini aihepiiriin. Rajanveto on vaikeaa ja se ei edes sovi rajattomalle ihmiselle.


On hienoa, että kuvaan on usein kiinnittynyt myös pilkahdus sen ympäristöä. Herätän jo aikoja sitten kuolleet vanhempani henkiin, he ovat jälleen nuoria ja elinvoimaisia. Palaan aikoihin, joista minulla on vain hatarat muistot. Kuvat tuovat nuo unohtumattomat hetket takaisin. Ne tuovat sisareni ja heidän elämänkaarensa takaisin. Meidän kaikkien muistot, vanhempiemme, meidän sisarusten, ystäviemme, ympäristömme, ne kaikki sulautuvat yhteen. Tarina alkaa elää. Minä sukellan siihen.




Tämä kevät on ollut raskas. Talon myyntiprosessi pakottaa minut pysymään ruodussa. Jos näyttö on suunnilleen kerran viikossa (vaikka eipä katsojia tule useimmiten enää edes paikalle), joudun pistämään mapit, paperit, kirjat ja kansiot piiloon, imuroimaan, siivoamaan ja järjestämään paikat. Moni muu tärkeä tekeminen saa jäädä odottamaan aikaa parempaa. Kun näyttö on ohi, palaan joskus jopa vähän kiukkuisena tai ärtyneenä kotiin ja yritän palata siihen, mihin olen jäänyt. Mutta ennen kaikkea tarvitsen silloin hetken aikaa voidakseni rentoutua. Parasta siihen on valokuvien kanssa puuhailu ja kirjoittaminen. On ikävää, että päivä vaihtuu yöksi ja on mentävä nukkumaan.


Päivikki aitan ovella 50-luvun lopulla, saman oven edessä kuin tuolla alemmassa kuvassa olemme hänen häissään.

Viime sunnuntaina vietin muutaman hetken 1950-luvun kesissä, kun kuljimme uimassa Valajärvellä tai Ojajärvellä. Uiminen oli meille peltojen keskellä asuville tytöille todella tärkeä kesäharrastus. Jollei isä vienyt meitä autolla, niin ajoimme pyörillä Kaartjoelle, Pyntiön myllylle.  Jollemme päässeet uimaan, haaveilimme, varsinkin saunassa ollessamme, kunpa kaikki pellot kotimme ympärillä muuttuisivat vedeksi. Voisimme hypätä uimaan saunan ikkunasta. Kesät olivat ihania. Aina oli lämmintä, aurinkoista. Aina siihen kesään saakka, kun Pati-koiramme kuoli.  Siitä olen kirjoittanut blogissani  otsikolla  ”Kun lapsuus päättyi” 22.10.2014. Blogin pääsee lukemaan klikkaamalla tästä.

Voi niitä aikoja!


1950-luvun valokuvat ovat valokuva-albumin sivulla sen verran pieniä, että niitä vanha ihminen ja varmaan vähän nuorempikin joutuu tihrustamaan näkemättä yksityiskohtia. Mutta kun kuvan tai negatiivin saa skannattua, hyvästä kuvasta näkeekin paljon uusia asioita.

Yllättäen osuin myös tammikuussa 2011 kuolleen sisareni Päivikin hääkuviin, joita vietettiin kotipihallani 16.7.1977.  Päivä oli lauantaipäivä. Sää sattui olemaan hieno ja aurinkoinen, vaikka koko viikon oli ollut sateista. En muista siitä viikosta sen enempää, vaikka lienen ollut lomalla kotonani. Ainakin olen kalenterini mukaan tullut Riihimäkeen, josta veljeni haki minut. Tyttäreni oli jo pitempään ollut kesälomalla isovanhempiensa luona. Isäni oli hakenut hänet maalle heti koulun päätyttyä kesäkuun 1 päivänä.


Hääjuomien aika. morsiamen isän puhe. Tyttäreni ja minä oikealla. Otin itsekin valokuvia, kameralaukku roikkuu olallani

Olin saanut hääkutsun 6.7.1977. Kalenterini näyttää, että vietin noihin aikoihin aika railakasta elämää. Hääkutsun saatuani olin käynyt hankkimassa itselleni puvun häitä varten. Tuo marimekko toimi myöhemmin 1980 äitiyspukuna odottaessani poikaani.  Se onkin niitä harvoja vaatteita, joka noilta ajoilta minulla on vieläkin tallella. Silloinen paras ystäväni Raili tuli myös häihin. Olimme tutustuneet kauppaopistossa Riihimäellä, josta muutimme yhdessä Helsinkiin vaikkakin eri asuntoihin. Olimme myös jonkin aikaa samassa talossa töissä. Raili pääsi sitten opiskelemaan Kauppakorkeakouluun ja minä jäin pankkiin vuosikymmeniksi. Tiemme erosivat. Elämäni alkoi pikku hiljaa tasoittumaan.


Lähisukulaiset kerääntymässä kuvaukseen. Räplään takana kameraani.

Päivikin ja Juhan häät olivat todella hienot. On surullista katsella noita minulle tuntemattoman valokuvaajan ottamia valokuvia. Suurin osa kuvissa olevista vanhemmista ihmisistä on jo poistunut tästä maailmasta. Silloin kesän aurinko paistoi ja ihmiset hymyilivät ja nauttivat elämästään kukin omalla tavallaan. Paikalla oli suuri osa mMinulle tulee mieleen myös, että jos voisin muuttaa menneisyytta, muuttaisin paljon noista ajoista. En nimittäin usko, että monikaan turhanpäiväinen asia noina aikoina olisi merkittävä myöhemmän tulevaisuuteni suhteen. Nyt antaisin perheelleni paljon enemmän arvoa.


Morsiuspari vanhempineen
Perheessämme ei ollut koskaan ollut tapana pitää suuria juhlia. Emme tainneet koskaan kauheasti arvostaa juhlimista vai olinko se vain minä, joka ei arvostanut. Kyllähän muiden sisarusteni häitä vietettiin jopa Turun tuomiokirkossa mutta myös Hämeen linnassa. Paitsi minun. Tiedän, että omat ristiäiseni kaukaisella 1940-luvulla olivat suuri tapahtuma. Olen kirjoittanut niistä blogissani 4.11.2013, minne pääset tämän linkin kautta. Ylioppilaaksi tuloani juhlittiin myös, mutta itse en sitäkään juhlaa arvostanut. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Näistä kummastakaan juhlasta kotona ei ole kuvan kuvaa. Ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan. 


Christina ja äitini ruusut. Minun kuviani.


Olen siis kirjoittanut näistä samoista asioista usein ennenkin ja kirjoitan varmaan myös tulevaisuudessa. Tuskin nämä asiat ovat muille kovin kiinnostavia paitsi ehkä vertaistukena, jos joku on samanlainen kuvien rakastaja kuin minäkin. Tähän kesken skannauksen kirjoittamaani lisään muutaman kuvan viimeisimmistä töistäni.  Kuvat kertokoon omaa tarinaansa. 


Häiden ruokapöytä oli talon keittiössä.


lauantai 16. toukokuuta 2015

Ennen ja nyt - elämän kiertokulkua

Kuten jotkut tietävät olen koukussa valokuvaukseen, olen ollut lapsesta saakka. Kun otan paljon valokuvia, olen hyvällä tuulella. Kun en ota, olen ehkä hieman allapäin tai väsynyt. Jos unohdan kameran kotiin, silloin kyllä kaikki ei ole kohdallaan. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon juttuja, mutten kirjoita. Valokuvauksen tekniikka ei ole koskaan erityisesti minua kiinnostanut, ainoastaan lopputulokset, valokuvat. Monta kertaa olen aloittanut opiskelun, mutta sitten päätän taas vain mennä ja laukaista.


Aikoinaan harrastin kilpailemista. Olin vuosikymmenen työpaikkani kamerakerhossa, josta tosi pitkän ajan kerhon sihteerinä. Äskettäin kulkiessamme Helsingin Liisankatua pitkin törmäsin taas tähän aiheeseen. Jotenkin kuvittelin, että Telefoton liikettä ei enää olisi ollut siellä. Mutta siellähän se oli ja myöhemmin ensin vierailtuamme Sotamuseossa ehdin vielä piipahtaa liikkeeseen ennen sen sulkemisaikaa ja tavata lyhyesti monivuotisen kilpailujemme tuomarin Ali Hyvärisen. Hankimme myös palkinnoiksi tulevat lahjakortit hänen liikkeestään. Ostin sieltä myös ensimmäisen digikamerani Canon Powershot A80:n ynnä muuta valokuvaukseen liittyvää tavaraa ja vieläpä pienen Olympus-merkkisen digitaalisen sanelimen. Ihme ja kumma, Ali Hyvärinen muisti minut edelleen, vaikka aika paljon aikaa on jo noista ajoista kulunut. Voin hyvin suositella hänen liikettään kaikille valokuvauksen harrastajille.

Kuvien arvostelu meneillään keväällä 2005. (3.2.2005) Ali Hyvärinen keskellä.
Olihan se aikaa!  Koko toiminta huipentui suureen näyttelyyn, jonka SYP:n ja KOP:n yhdistynyt Nordean kamerakerho järjesti alkuvuodesta 2008. Olin sitä rakentamassa melkein verissä päin, sillä näyttelyä pystyttäessämme löin pääni kaiteeseen ja sain haavan otsaani. Samana vuonna kesäkuussa jäin eläkkeelle, vaikka jatkoin töissä vielä koko seuraavan syksyn erikoistehtävässä.  Huomaan nyt, kuinka paljon asioita jäi käsittelemättä, kun toiset asiat rytistivät minut alleen. Mikään ei kuitenkaan estä palaamasta niihin aina välillä, kirjoittamalla ja samalla etsimällä tiettyjä elämän käännekohtia, jolloin on oivaltanut jotakin, vaikkei sitä ehkä silloin vielä olekaan tajunnut.

Yllättävä löytö isäni albumeissa. Merkittävä paikka, bussipysäkki, josta lähdin ja johon tulin vuosikaudet.
Onhan niin, että meidän aikamme ei suosi hitautta eikä pohtimista. Kaiken pitää olla hetkessä valmista ja kaiken lisäksi suurenmoista, ylenpalttista ja näyttävää. Teet niin tai näin, aina olet jotenkin vääränlainen ihminen. Mutta ei se niin ole. Me kaikki olemme omanlaisiamme ja siinä juuri riittäviä. Kun seuraa mediaa niin tulee kyllä usein mieleen, että kaikki ei kuitenkaan ole kunnossa. En osaa puuttua siihen aiheeseen sen enempää, koska minun elämäni on nyt tässä ja nyt. Hanki elämä, niinhän taidetaan sanoa. Monelle voisin sanoa, ohita, älä anna niiden vaikuttaa sinuun liikaa. Jauhakoon ne loputtomiin omaa tyytymättömyyttään.


Vasta paljon myöhemmin ymmärtää merkitykselliset ajanjaksot, ne, joita ei koskaan enää saa takaisin. Eläisin mielelläni uudelleen niitä aikoja kun lapseni olivat vielä pieniä tai nuoria ja riippuvaisia minusta. Mennyttä ei saa kiinni eikä sitä voi pidätellä, mutta tällä tietämyksellä eläisin ne ajat paremmin. En toki roiku niissä enää sen enempää, mutta valokuvien kautta nekin palaavat mieleen.


Äitienpäivänä näki, kuinka erityisesti muisteltiin omia äitejä.  Muistelemme äitejämme usein muulloinkin sekä hyvässä ja pahassa.  Yritän aina välillä käydä läpi äitini jälkeensä jättämiä papereita. Olen ennenkin maininnut, että hän on säästänyt ilmiselvästi ne merkityksellisimmät. Niiden perusteella pystyn ajoittamaan hänen elämäänsä. Emmehän me lapsina tienneet mitään aikuisten asioista. 

Olisiko 1960-lukua tai jo aiemmin, koska muistaakseni silloin tuolla oli jo yksi rakennus. Asuimme jonkin aikaa tuossa Rengon kuunantalon takana näkyvässä pienessä kerrostalossa. Kävin silloin lukiota Hämeenlinnassa.
Paperien joukossa on Helsingin lääkäriluettelo (1949), kirjeitä, onnitteluja, kuitteja, reseptejä, lotta-ajan todistuksia, sota-ajan lauluja jne.  Olen aina silloin tällöin skannannut noita arvokkaita kellastuneita papereita ja mapittanut alkuperäiset.  Jokaisesta paperista voisi kirjoittaa oman jutun. Se kuitenkin vaatii aina lisätutkimusta, joten jutut eivät synny helpolla eivätkä ainakaan tällaisessä katkelmallisessa elämänvaiheessa, mitä nyt vietän.


Jokin aika sitten keskustelimme Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä” –ryhmässä kansakouluaikaisista valokuvista.   Äitini kouluajasta kirjoitin lyhyesti blogissani otsikolla Tehtäviä jonossa 26.2.2014. Kaukaisella 1920-luvulla kouluaika jäi melko lyhyeksi. Äidilleni ei jäänyt yhtäkään valokuvaa kouluajoiltaan. Vaikka kirjoihin liitettyjen kuvien joukossa ei sattumalta ole kuvia, joissa hän olisi, niin oletan, että varmaan jonkun henkilön hallussa on ollut niitäkin kuvia. Kouluasioita olisi aiheellista lähteä tutkimaan Mikkelin maakunta-arkistoon, jossa säilytetään usean Kuolemajärven koulun oppilasluetteloita ja arvosteluja. (Nimi- ja arvostelukirja). Mielenkiintoisia asiapapereita lienevät myös koulujen opetussuunnitelmat.


Äitini sanoi häntä haastatellessani, että kiertokoulu aloitettiin jo 4-vuotiaana. En kuitenkaan löydä Kuolemajärven historiasta enkä Seivästön kyläkirjasta tietoa, aloittivatko lapset kiertokoulun noin varhaisessa vaiheessa. Isonsiskon mukana nuorempi ehkä lähti oppia saamaan ja asuihan siellä Tammikonniemessä runsaasti muitakin lapsia. Tiedonnälkä oli suuri. Äiti kertoikin oppineensa lukemaan 4-vuotiaana. Olen useana kesänä haaveillut etsiväni Tammikosta Lautarantaan kulkevan tien tai polun. Googlen kartasta sitä on vaikea erottaa.  Ja kuka sitä edes nykyisin käyttää?

Rengon vanhan hautausmaan ankeaa tunnelmaa. Naapurin hautakivestä tuskin saa selvää, mutta kyllähän siinä on Eskolan Hiljan hauta.
Tässä viikolla vein sisareni hänen palatessaan etelän lomamatkalta kotiinsa Hämeenlinnaan. Sattui vain olemaan todella huono keli. Olin ajatellut paluumatkalla poiketa Rengossa, Hämeenlinnan syrjäisessä kylässä. Onkin monta vuosikymmentä vierähtänyt siitä, kun olen sen paikkakunnan nähnyt noin huonon sään koettelemana. Hautausmaalle kulkiessamme tuuli oikein tarttui meihin ja pyöritti melkein mukanaan vieden. Lapsen tavoin ajattelin, että vanhempani ja kaikki muut ammoin tuntemani henkilöt olivat nousseet haudoista  ”riehumaan” sinne hautakivien keskellä. Tunnelma oli todella aavemainen, kevään vihreä luonto ja harmaa sadeusva ympäröivät meitä. Kävimme haudalla ja jätin sinne terveisten kera kotipihaltani keräämäni keltaiset narsissit. Tuntui, että tuuli vain yltyi. Kiersimme kirkon sateen vihmoessa ja tuulen yrittäessä kääntää sateenvarjot ja jatkoimme Rengon halki kotikylääni.

Tämä ja seuraava kuva Anjalan kirkolta 19.10.2013.
Matkalla pysähdyin kuvaamaan auton ikkunasta kouluani ja sitten myöhemmin vielä kotipaikkaani. Ulos ei enää huvittanut mennä. Jälkikäteen ajateltuna tunnelma oli vähän samanlainen, kuin lokakuussa 2013 lähtiessämme äitini sisaren, tätini Kertun hautajaistilaisuudesta Anjalan kirkolta. Yhtäkkiä alkoi lumisade, joka pyöri ympärillämme kuin elävä olento. Siitä huolimatta lähdin kiipeämään Anjalan kirkon takana olevaa rinnettä löytääkseni Wrede-suvun haudan. Tuuli ulisi korvissani, kun kiipesin läpi sammaleen peittämien kallioiden. Ikään kuin en olisi saanut mennä sinne juuri silloin. Henget yrittivät estää minua. En löytänytkään Matilda Wreden hautaa sillä kertaa. Kamerani akusta alkoi myös loppua virta. Sillä kertaa en siis kappelia ja hautoja löytänyt vaan kiiruhdin takaisin autolle, jossa sisareni minua jo odottikin. Tielle päästyämme lokakuinen lumisade oli loppunut.

Lainasin oheisen tekstin Museoviraston Valtakunnalliset merkittävät kulttuuriympäristöt-sivulta:

"Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi 1800-luvun lopussa Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz). Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.”
 Sivulta löytyy myös muuta tietoa Anjalan historiallisesta ympäristöstä.







Tätini Kertun siunaustilaisuudesta 19.10.2013

Pöydälläni sattui lojumaan vanhempieni arkistosta tippunut kutsu Rengon kunnan kansakoululaitoksen 80-vuotisjuhlaan 25.10.1964.  Olen kopioinut kutsun tähän.  Tuskin kiinnitin asiaan silloin mitään huomiota. Elin omissa haaveissani, 17-vuotias hupakko. 





Kaivoin esiin päiväkirjani ja juuri tuon päivän. Olin aivan oikeassa.  Päivä oli sunnuntaipäivä. Olin koko aamun lukenut historian kokeisiin, mutta en päässyt etenemään, koska olin joka asiasta etsimässä lisätietoa. Samalla kuuntelin musiikkia radiosta. Myöhemmin kirjoitin ” Kunpa voisin elää vain kirjoittamiselle. Se olisi suurin onni, mikä minua voisi kohdata.”

Edellisenä kesänä on ollut hetkiä, joista luen kuin ne olisivat sattuneet jollekin toiselle. Olen sotkenut kynällä kaikkien henkilöiden nimet enkä voi siis saada selvää nimistä, jollei asiayhteys auta minua.  Haaveilen koko ajan ja morkkaan itseäni, olen huonompi kuin ystäväni. Olenko ylipäänsä edes edistynyt noista ajoista muulla tavalla kuin vanhenemalla?

Kaloisten kansakoulurakennukset. Isäni diakuvia. Vasemmalla vanha alkuperäinen koulurakennus ja oikealla 1957 valmistunut.
Jos aika, kun kansakouluja perustettiin Suomen maassa kiinnostaa lukijaani, poikkea lukemassa Tero Parkkosen Jyväskylän yliopistolle tekemä pro-gradu (2008) ”Kansakoululaitoksen perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun”. Nimessä on virhe, koska aihetta käsitellään vain vuosisadan vaihteeseen ja lähinnä vain kuntakokousten näkökulmasta verraten myös alueita ja tasa-arvon toteutumista.

Nappasin tekstistä lähinnä sen tiedon, että Karjalassa ja itä-Suomessa oltiin innokkaampia opetuksen kehityksen suhteen, vaikka olihan sielläkin vastustusta kuten voi lukea Kuolemajärven historiasta sivuilta 297- 298, jossa luku kertoo, että kunnan kansakoululaitoksen alkuhistoria antaa havainnollisen pienoiskuvan koko maamme koulutoimen perustamiseen liittyvistä vaikeuksista. 

Kuolemajärvelle perustettiin ensimmäinen kansakoulu Seivästön kylään jo 1878.  Historiateoksessa kylän mainitaan olevan koko kunnan syrjäisin kylä. Miten nyt asiaa sitten katsotaan, on minun mielipiteeni. Seivästön kylän historia kertoo asiasta vielä seikkaperäisemmin.

Renkoon kansakoulu perustettiin vasta 1884.   Ennen kansakoulujen perustamista ja vielä senkin jälkeen varsinainen alkeisopetus saatiin kiertokouluissa, juuri sellaisessa, mitä äitinikin kävi. Oli vaikea ymmärtää, miksi käytiin kiertokoulussa, jos kansakoulu oli perustettu. Asia selveni vasta luettuani 1984 ilmestyneen Jyrki Lempisen kokoaman  ”Koulua Rengossa 100 vuotta”. Nimittäin kuntakokouksessa 1894  ”Ahoisten, Vehmaisten, Kaloisten ja Asemin kyläläiset ovat ehdottaneet että he vaativat ylhäisemmän kansakoulun piiriinsä.”  Uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan valittiin  myös Kaarl Siukola (huom. nimen erikoinen kirjoitusasu) Vehmaisten kylästä eli isäni isoisä. Siinä vaiheessa rakennettiin koulu Ahoisiin (Tuomenojan koulu). Kaloisten kansakoulu, jota aikoinaan kävin valmistui vasta 1921.  Tätä aihetta olen sivunnut aiemminkin.

Muurilan mylly Rengossa joskus ennen. Se purettiin 1977.  Isäni  valokuvia.
Mutta palaan vielä niihin valokuviin. Toissayönä tuskailin unessani kolme kameraa roikkuen kaulallani, kun kamerat eivät toimineet odottamallani tavalla. Osallistuin johonkin suureen karjalaisjuhlaan, jossa oli paljon väkeä. En enää muista, milloin kamerat ja valokuvaus tulivat myös uniini. Nyt silloin tällöin erityisesti salamakuvaus tuottaa unissani vaikeuksia.  Niin on muuten todellisessakin elämässä, akun virta käy vähiin silloin, kun vielä pitäisi kuvata jotakin erityisen tärkeää aihetta. Tungen tänne blogiini valokuvia, jotka eivät aina välttämättä liity aina aiheeseen, mutta saanpas niitä kuvia esille, sellaisiakin, joita en ole vielä esittänyt. Lukija saa sitten päättää, lukeeko tekstin vai katsooko kuvia vai molempia.

Tältä Muurilan koski näyttää nyt, myllyn paikka tuossa sillan kupeessa.



keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Hetket

Aloin palella. Istahdin lukemaan Virginia Woolfin kirjaa ”Vuodet” (The Years, Savukeidas 2013, suomentaja Ville-Juhani Sutinen ).  Vuodet on Woolfin viimeinen elinaikanaan julkaisema teos.  Suomentajan kirjoittamasta esipuheesta selviää, että Virginia Woolf oli suunnitellut kirjaa jo pitkään 1930-luvulla tarkoituksena tehdä siitä esseitä sisältävä romani erilaisten naisten elämänpiireistä pitkällä aikavälillä. Lopulta hän luopui tästä suunnitelmasta ja muutti teoksen puhtaasti fiktioksi. Romaani kuvaa ajanjaksoa aina 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on melkein sama ajanjakso kuin Woolfin oma elämä (1882-1941).  Tarina kertoo Pargiterin perheen henkilöistä ja näiden lähipiiristä väläyksinä eri vuosilta. Vaikka olen vasta kirjan alussa, taisin jäädä koukkuun. 



Luepa tämä lainaus (s. 24):

”Tytöt jäivät kuitenkin vielä seisomaan ikkunan äärelle ja katselivat kadulle. Krookukset loistivat keltaisina ja violetteina etupihan puutarhassa. mantelipuiden ja likusterien oksien päissä oli vihreää. Äkillinen tuulenpuuska pyyhkäisi katua ja kuljetti paperinpalan jalkakäytävää pitkin. Sen perässä seurasi pieni pölypyörre. Kattojen yllä loisti punainen ja oikukas lontoolainen auringonlasku, joka sai ikkunan toisensa jälkeen leimuamaan keltaisena. Kevätilta oli kesytön, ja jopa Abercorn Terracella valo muuttui kultaisesta mustaksi ja mustasta kultaiseksi. Pian Delia hellitti kätensä verhoilta, kääntyi ja asteli takaisin salongin puolelle. Sitten hän sanoi….”

Tai sitä voi olla vaikea kuvata. Jokin tarttuu kiinni ja pitää otteessaan.  Miten niin taitavia kirjoittajia onkaan olemassa? Että se välittyy myös toiselle kielelle käännettyyn teokseen. Olen myös edellisessä Polulle kauas -blogissani aikoinaan kirjoittanut Virginia Woolfin aiheuttamista tuntemuksista liittyen ”Naisen huone” –nimiseen teokseen.  Miksi nyt kaiken tietokirjallisuuden keskellä tartuin tähän kirjaan?  Kirjat ovat kautta aikojen tippuneet eteeni hyllystä kutsuen tarttumaan niihin, lukemaan niitä ja jopa vielä kirjoittamaan niistä. Kaikki omaksi ilokseni ja ehkä myös avukseni.



Satuin äskettäin muistelemaan jälleen kerran sitä iltaa maaliskuun lopussa 2003, kun vein asiakkaitani elokuviin katsomaan elokuvaa ”Tunnit”.  Asia johtaa toiseen ja kuljeskellessani kirjastossa, Virginia Woolf tuli mieleeni.

Istuessamme elokuvissa katsomassa tuota vaikuttavaa elokuvaa, äitini kävi kuolinkamppailuaan. Kun istahdin bussiin kotimatkalle, laitoin puhelimeni päälle ja siinä samassa sisareni soitti ja kertoi tapahtuneen.

Elokuvassa  Nicole Kidman näytteli kirjailijaa. Elokuva perustui  Michael Cunninghamin kirjaan ”Tunnit”, joka taas sai ideansa erityisellä tavalla Virginia Woolfin kirjasta ”Mrs  Dalloway”. Tapani mukaan en käy täällä kertomaan kirjojen ja elokuvien juonia, koska niistä löytyy netistä mahdottoman paljon tietoa.



Ajattelemme ja puhumme vanhempiemme kuolemasta silloin tällöin. Olisi oikeastaan pitänyt puhua jo aiemmin, mutta senhän oppii vasta myöhemmin, sen, että kuolema pitää ottaa mukaan keskusteluihin jo paljon aiemmin kun sen teemme. Mutta niin kauan kun vanhempamme ja läheisemme elävät, pidämme heitä kuolemattomina. Kuolemasta puhuminen saattaa joissakin ympäristöissä olla täysin luonnollista.  Minulle asiat tulivat eteen vasta niiden tapahduttua ja en ollut ollenkaan valmistautunut niin luonnollisiin asioihin. Lapsena ja nuorena ja sitten myös aikuisena työnsin aiheen pois mielestäni.

Olen kirjoittanut vanhemmistani usein ja kirjoitan jatkossakin. Äidin kuolemaan ja hautaukseen liittyvistä asioita sivusin 31.12.2014 kirjoittamassani blogissa, jonne pääset tästä. Omien vanhempien ja sisaren kuoleman jälkeen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut erilaiseksi.  Niin kai se ihmisen elämä kaartuu pikkuhiljaa kohti kuolemaa.

Vanhoja asioita ja omaa suhtautumista niihin aiemmin, sitä kaikkea ei voi muuttaa enää, vaikka haluaisi. Mutta voin aina kirjoittaa niistä, elämämme kokemukset ovat muokanneet minut juuri sellaiseksi kun olen. Jokaisesta pienestäkin piirteestäni, kokemuksistani, ajatuksistani, kohtaamisistani, jokaisesta tunnistani, päivästäni, vuodestani voin sentään kirjoittaa. En olisi koskaan lapsena ja nuorena uskonut, että omaisin joskus niin rikkaan sisällön, josta ammentaa loputtomiin. Sitten on vielä muiden panos siihen kaikkeen. Ei varmaan ole mitenkään sattumaa, että aika ajoin olen joidenkin ystävieni kanssa puhunut aiheesta kirjoittaa jotakin yhdessä.  Torniolaisen Elisan kanssa suunnittelimme aikoinaan kirjoittavamme saippuaoopperan. Oma elämäni oli silloin yhtä komediaa, tragediaa ja draamaa yhtä aikaa. Löydän sen kaiken vielä nytkin käsin kosketeltavan tuoreena ja elävänä päiväkirjoissani. Tarkoitus oli kuitenkin vain ammentaa siitä kaikesta ja tuoda siihen piirteitä kaikesta muustakin kokemastamme.



Vastaavanlaista kirjoittamista olen pohtinut muidenkin kanssa, mutta siihenhän se on jäänyt. Nyt tässä kirjoittelen yksikseni niitä näitä pitääkseni sormeni vetreinä ja ajatukseni kasassa. Kirjoitan pysyäkseni kirjoittamisen virrassa. Muitakin suunnitelmia on pyörinyt mielessäni, mutta ne ottavat tuulta alleen, jos on aihetta ja löytyy innostusta.

Hetket. Niistähän tämä elämä muodostuu. Kun luen Virginia Woolfin kirjaa eteenpäin, niin lähes joka sivulta kohtaan sanan tai lauseen, joka johtaa omiin muistoihini.  Ne ovat kuitenkin piilossa tunnelmien, värien, valojen ja esineiden takana.  Niitä omiani olen sivunnut usein näissä blogeissani.  En vaan enää muista, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja saatan toistaa itseäni. Mutta onkohan se kaiken kaikkiaan niin pahasta?



Kun auringon valo osui olohuoneen lattialla olevaan maljakkoon, johon olin kerännyt maitohorsmia, sen iltapäivän tunnelma!  Kuinka lähellä olin sillä hetkellä sitä, että minusta olisi kuoriutunut taiteilija, oikea taiteilija eikä vain ihminen, jolla oli halu olla taiteilija. Palaan siihen ajatelmaan usein. Siitäkin huolimatta, että äitini sanoi aina maitohorsmien tuovan hänen mieleensä sodan.  Sodan ja taistelujen hävittämät avoimet alueet Karjalassa kasvoivat jatkosodan vuosina horsmaa.  Enpä tullut kysyneeksi, käyttivätkö he rintamalla maitohorsman lehtiä ruoanlaitossa. Kun ei ole tarpeeksi tietoa, ei edes osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Ruoastahan oli silloin sota-aikoina pulaa ja toimitusmatka oli pitkä. 

Maitohorsman lehdet sisältävät runsaasti mm. C-vitamiinia. Äitini kommentin yhdistin taisteluissa kuolleisiin sotilaihin, joihin he usein maastossa törmäsivät.  Siellä ne (oletan venäläiset) makasivat maitohorsmien keskellä ja sotilaiden veri oli virrannut maahan ja siitä versoivat nuo komeat kukat, joita minä nuorena keräsin maljakkoon maalatakseni niitä. Mikä mahtava kontrasti!

Olen palellut melkein koko sateisen päivän.  Puutarha sai jäädä odottamaan. Jatkan vielä hetken Virginia Woolfin kanssa.  Niin vaikka olisi muutakin tekemistä.





.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Kenttäpostia ja vieraskirjoja


Silloin tällöin katkonainen pilkottu elämä raivostuttaa, kyllästyttää. Nuorempana elämän monimuotoisuutta ja vaihtelua piti usein itsestään selvänä ja normaalina, mutta kun vanhenee, haluaa lopulta saada aikaa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Kun kerää ja käsittelee aineistoa ja yrittää saada siihen jotakin tolkkua, kaikki keskeytykset rikkovat kauniisti alkavan piirin, polun tai suunnitelman.  Täytyykin mainita, että niitä alkuja on minulle kertynyt jo satoja, jotka ovat kirjattuna paperille, koneelle tai mapitettuna asianimellä merkittyihin mappeihin. Niissä mapeissa ne ovat kuitenkin suloisessa sekamelskassa.  Useat asiat vaativat lisätutkimuksia, ehkä johonkin arkistoon menemistä. Lisäksi selkeä dokumentointi on edelleen etsinnässä  Vaikka kuinka yritän pitää asiapapereitani järjestyksessä, huomaan niiden usein helposti menevän väärään paikkaan. Arkistokaapit riippukansioineen, todella pitkäaikainen unelmani, tuskin toisivat siihen apua.


Elämän tarkkailija sulautuu vieraaseenkin joukkoon. Tässä Efesos 2008.

Pahin juttu lienee kuitenkin oma vilkas luonteeni, joka hyörii ja pyörii missä milloinkin. Jos lähden liikkeelle ulos, alkavat ne oudot inspiraatiot hypähdellä riemuissaan mielessäni. En koskaan tässä elämässä pysty niitä kaikkia toteuttamaan. En ole enää vuosikausiin käyttänyt sanontaa: ”Teen sen sitten kun..”  Tuo ajattelu  on meille kaikille kovin tuttua,  mutta sitä ” sittenjoskuspäivää” ei koskaan tule. Viime viikkoina olen silloin tällöin huomannut kiukun nousevan pinnalle, tulevani malttamattomaksi.  Ehkä minuun on pikkuhiljaa iskenyt häivähdys sellaista täydellisyyden tavoittelijaa, joita useat ihmiset ovat.

Viimeisinä vuosina työssä ollessani osallistuin kerran erääseen myyntikurssiin. Siellä meidät testattiin ja suurin osa kolleegoistani osoittautui olevan tunnontarkkoja täydellisyyden tavoittelijoita.  Pari miestä ja minä, me olimme tuloksen tekijöitä. Olen huomannut itsestäni, että minua häiritsee muissa ihmisissä kaikkein eniten pintapuolisuus ja päiväperhosmaisuus. Tänään muistetaan, mutta huomenna unohdetaan.  Totta on tietenkin, että yksikään ihminen ei ole niin yksipuolinen kuin ehkä saamamme pikakuva hänestä on. Siihen syvyyteen on vaan niin hurjan vaikea päästä, useimpien.

Siksi kai  mieluummin aherran näiden vanhojen asioiden parissa.  Viime sotien ajat olivat aikoinaan asia, jota tuskin koskaan missään käsiteltiin. Nyt viime vuosina se on vyörynyt eteemme joka puolelta. Pikku hiljaa asiat ja ajankohdat ovat selkeytyneet mielessäni. Voi Tuo aika tullee pitkään oleva  mahtava aarreaitta tutkijoille kuten myös kirjailijoille.


Mitähän nämä suloiset isona?

Tällä viikolla luin eräästä aikakauslehdestä yhden kommentin, joka pisti minut taas ajattelemaan syvemmälti. En mainitse lähdettä koska sillä ei ole sen enempää merkitystä.  Oliko ajatus kirjailijan, jota teksti käsitteli vai oliko se toimittajan tulkinta?  Nyt on kysymyksessä minun tulkintani ja loputtomat pohdintani keskellä tätä hurjaa uutisvirtaa, joka ympäröi meitä. Onko todellakin niin, että kaikki mitä me yksittäiset ihmiset koemme, onkin pelkkää fiktiota, koska se on meidän omaa kokemustamme ja tulkintaamme elämästä, ei totuutta. Siinä lehden painama väite lyhyesti.

Olen kohdannut tämän ennenkin.  Vain virallisessa asiakirjassa mainittu kokemus ja tulkinta on siis totta?  Siis yksittäisen ihmisen elämä on pelkkää fiktiota, siihen ei voi viitata, koska se ei ole totta. Yliopistolla opetettiin myös, että ei pitäisi käyttää ”mielestäni”-sanontaa, koska kaikki väittämät pitää olla jonkun toisen sanomia. Kuka on se joku toinen? Hänkin voi olla ihminen ja väärässä. Asiakirjaan on ehkä kirjattu jotakin väärin ja sitä sitten toistetaan maailman loppuun.


Kuvia vailla selityksiä ajasta tai paikasta. Isäni valokuva-albumit. Sota-aikana tietty.


Vai onko niin, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat jotakin harkitsemattomasti, ajattelematta asiaa sen enempää?  Ajattelenko minä liikaa, ovatko vaatimukseni liian korkealla? Ajatellaan vaikkapa useimpien tuntemaa Facebookin maailmaa.  Siihen pitää jokaisen tottua ja löytää oma tyylinsä ja tapansa toimia. Parhainta siellä ovatkin omat yhteisöt, joissa voi löytää samoin ajattelevia. Sieltä voi saada myös loistavia ideoita. Se on pienoismaailma, jossa minäkin usein viihdyn oikein hyvin. Mutta lukiessa ihmisten kommentteja ja nähdessään väärinkäsityksiä, huomaa hyvin, miten siellä voi helposti suuttua ja joutua pois tolaltaan. Se on kuin maailma pienoiskoossa, koemme sitä samaa elävässä elämässä.


Tänään serkkuni Ritva jakoi meille muille serkuille äitinsä vieraskirjan sivuja.  Pari päivää aiemmin Ritvan veli Lasse oli tehnyt ja jakanut meille serkuille laulun videona, oman sävellyksen sanoineen isovanhempiemme perhekuvan innoittamana. Nämä ovat juuri tekoja, joita olen kaivannut. Sillä tavalla viemme perinnettä eteenpäin. Samalla tavalla olen myös aloittanut aikanaan oman polkuni historian juurille. Valokuvat olivat suurin inspiraation lähteeni.


Ritvan jakamista kuvista löysin myös itseni runsaat 4-vuotiaana ollessani äidin mukaan kylässä Turussa. Olimme matkalla isovanhempieni, enoni ja tätini kanssa. Isoisäni Abraham Sirkiän veli Jooseppi Sirkiä täytti 9.12.1951 tasan 70 vuotta. Merkkipäivät olivat tuohon aikaan raskaan sodan jälkeen hyvä hetki tapaamiselle. Oli syntymäpäiviä, ristiäisiä ja hautajaisia.




Kuvasin joulukuussa 2013 Turussa Eila Ortaneen s. Sirkiä albumia, johon hän oli kerännyt ihmisten kuolinilmoituksia, useimmat varmaan sellaisia, joita hän oli tuntenut ja jotka olivat olleet kotoisin kotikylästä Karjalaisten kylästä tai ylipäänsä Kuolemajärveltä. Minulla on myös tosin vielä minnekään liimaamatta paksu pinkka kuolinilmoituksia, osa vanhempieni keräämiä mutta suurin osa on kertynyt minun lehdistä leikaten.  Sinne joukkoon on päässyt sukulaisten lisäksi paljon muitakin elämäni varrella itseäni sivunneita henkilöitä.

Kaivoin taas kerran esiin äitini vieraskirjan, jonka etusivulla on Lotta Svärd-merkki. Kirjan kannet ovat visakoivua. Äiti lienee saanut sen 1944, koska ensimmäinen merkintä on 28.1.1944.  Olisiko äiti ollut silloin siirtymässä paikasta toiseen, koska tuo ensimmäinen kirjoitus on upseerikerhon kiitos erinomaisesta huolenpidosta ja toivotus hyvälle loppuvuodelle.  Olisiko ensimmäisen nimikirjoituksen kirjoittanut Edvard Urho Heikkinen (1890 – 1966), jääkärieverstiluuntnantti, jonka löydän Wikipediasta?  Hän joutui sodan jälkeen sotaylioikeuteen sodan aikana tehdystä venäläisen sotavangin tahallisesta taposta ja tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tunnistan listasta myös nimet Paavo Kantele ja Aarne Arjanheimo.




Seuraavalla aukeamalla näen tulevan isäni nimen päiväyksen 18.2.1944 alla. Hän on ollut äitini ”vieraana” yhdessä Matti Hämäläisen kanssa. Löydän Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden joukosta useita Matti Hämäläisiä, mutta vain yksi on kuollut tuon päivämäärän jälkeen. Juvalta kotoisin ollut luutnantti Matti Vilppu Edvard Hämäläinen 6./JR1, kirjurin poika, syntynyt 1922, katosi Valkeasaaren suurhyökkäyksen aikana ja julistettiin myöhemmin kuolleeksi.

Saan päähäni katsoa myös edellisen sivun nimikirjoituksia,  niitä, joista saan selvää.  Veikko K. Salonen,  Tampereelta kotoisin ollut ekonomi, vänrikki, syntynyt samana vuonna kuin isäni 1918, on kokenut saman kohtalon kuin Matti Hämäläinen, kadonnut jälkiä jättämättä Valkeasaaressa.

Äidiltäni ei tullut Karjalasta mukaan mitään muuta kuin ne kirjeet, jotka olivat hänen mukanaan sodan päätyttyä. Hän vapautui armeijan palveluksesta vasta vähän ennen joulua 1944. Ensimmäinen hänen saamansa kirje on päivätty 12.4.1944 ja sen on lähettänyt lottaystävätär K. Seppänen, jota en tunnista. On liikuttavaa pitää kädessään tuota kirjenippua. En ole vieläkään lukenut niitä kaikkia, mutta tiedän joka kerta löytäväni jotakin uutta, ymmärtäväni kirjeen sisällön paremmin, pystyväni kytkemään sen äitini elämään paremmin.




Mutta mikä on totuus? Ovatko kirjeetkin pelkkää fiktiota. Keväällä 1944 rintamalla oltiin jo totuttu elämään asemasodan aikaa, rintamat seisoivan paikallaan, ei koettu suuria taisteluja. Käytiin lomalla kylässä ystävien luona näiden sijoituspaikoissa. Siksi vieraskirjakin oli hyvä olla olemassa. Lienen jo aiemmin kommentoinnut äitini kertomusta siitä, kun joku lottapomo tuli vierailulle lottien korsuihin ja ihmetteli, kun ikkunoissa ei ollut oikeita verhoja. Siihen äitini oli nenäkkäästi vastannut, että on sota. Asemasodan aika hämmensi myös ihmisten mieliä tullessaan melkein kuin pysyväksi olotilaksi.

Äitini oli ystävystynyt itseään nuoremman Anun kanssa, joka käsittääkseni oli tullut myös eturintamaan lotaksi, mutta vanhemmat halusivat hänet sieltä pois. Kirjeiden perusteella hän on jäänyt kuitenkin rintamalle, mutta turvallisemmalle paikalle Kiviniemeen, josta hän on siirtymässä kesän ajaksi Valkjärvelle, jossa he asuisivat parakeissa metsän keskellä aivan järven rannalla. Niin ei sitten käynytkään vaan hän joutui ilmeisesti palaamaan siviiliin, koska hän kesäkuun kirjeessään kirjoittaa toivovansa koko sydämestään olevansa mukana lottahommissa, mutta joutuu vain ”epätoivon vimmalla kirjoittamaan nimilehtiä”.  Ikään kuin hän ei vielä edes tarkalleen tietäisi tilanteen kammottavuutta. Kirje on päivätty 11.6.1944. Valkeasaaren suurhyökkäys alkoi 9.6. Kuitenkin hän kirjoittaa myös ”Niin, teille varmasti kuuluu nykyisin kaikenlaista, en uskalla ajatella ajatustani loppuun.”

On ymmärrettävää, että vanhojen kirjeiden tutkiminen on aikaa vievää, mutta myös kovin raskasta. Sitä jaksaa tehdä kerrallaan vain pienen pätkän. Kun tietää vielä keskuudestamme poistuneiden henkilöiden pitäneen niitä käsissään, tunnen melkein, kuinka niistä siirtyy palanen mennyttä aikaa minuun.


Kun isoäitini kirjoitti tyttärelleen äidilleni kirjeen päiväten sen ”kotona 8.6.44” hän ei todellakaan vielä tiennyt, mitä oli tapahtumassa.  Kirjeen taakse hän kirjoitti: ”Läh. A. Sirkiä, Seivästö, Tammikko”. Muutamaa päivää myöhemmin hän joutuisi perheineen jättämään kotinsa Kuolemajärven Seivästön kylässä ikiajoiksi palaamatta sinne enää koskaan.  Milloin äitini kirjeen sai? Kirjeen osoite oli 2 Kpk, 2728, mutta se oli yliviivattu ja korvattu numerolla 8325.

Palaan vieraskirjaan.  Siitä selviää numero 8325 = Uusikirkko, Halila. On päivämäärä 26.6.1944. Siiri Myllyoja, minulle vieras henkilö kirjoittaa ” Hyökkäysvaiheen aikana teltassa, lepattavan kynttilän valossa, piirtelen nimeni tähän Helvin kauniiseen vieraskirjaan."  Todennäköisesti oltiin nyt kenttäsairaalassa töissä.


Isäni joskus ennen sotaa.

Juuri nyt, tällä hetkellä, lopettaessani tätä,  haluan kirjoittaa vain fiktiota. En koskaan lapsena ymmärtänyt, kuinka isoista asioista oli kysymys. En ymmärtänyt, että tämä kaikki olisi se suurin perintö, mitä koskaan tulisin vanhemmiltani saamaan. Oma polkuni on viime vuosina yhtynyt heidän polkuunsa. Omituisinta on se, että sille polulle on haaroittunut paljon muitakin polkuja. Ehkä se sittenkin on fiktio, meidän yhteinen totuus, joka ei saa unohtua. Mutta onko sekään siis totta?


Isäni pikkuveli Jaakko ennen sotaa.