tiistai 23. kesäkuuta 2015

Merkityksellinen elämä

Olen koko kevään ollut eräänlaisessa vyörytyksessä talonmyynnin ja muutenkin taloon liittyvien asioiden ollessa keskipisteessä.  Blogini aiheet ovatkin paljolti pyörineet noiden tekemisten liepeillä.  Olen aina sanomassa ihmisille, että ei pidä lähteä mukaan siihen ”teen sit kun”-ajatusmaailmaan vaan pitää tehdä nyt eikä huomenna. Sitä huomista ei ehkä tulekaan. Jos aina viivyttelemme ja odottelemme parempaa aikaa ja hetkeä, unelmamme jäävät toteutumatta.  Suurimmalle osalle meistä vanhemmista ihmisistä toki arkinen aherrus, kodin hoito, lastenlapset, lomamatkat ja kaikki normaali elämään kuuluva ovat aivan riittäviä eikä siihen edes kaipaa mitään ylimääräistä. Minäkin teen niitä suuren osan ajastani paitsi, että eläkkeelle lähdettyäni minulla ei ole enää ollut lomaa saati lomamatkoja. Parin viikon päästä olen kyllä lähdössä kolmeksi päiväksi Karjalan kannakselle, mutta en pidä sitä lomamatkana vaan eräänlaisena tutkimusmatkana.  Ehkä noita paria Tukholman käyntiä voisi pitää lomamatkana. No, enpä lähde arvottamaan näitä asioita sen enempää.  Jokaiselle sallittakoon oma tyylinsä elää tässä maailmassa.

Teidellä maaliskuussa 2005

En muuten ollenkaan pidä minkäänlaisista vastakkainasetteluista. Mikään ei ole toista parempaa tai huonompaa. Tai saattaa olla, mutta minun asiani ei ole sitä päättää muuten kuin omalta kohdaltani.

Jokainen meistä tietää, mitä on merkityksellinen elämä. Ihminen kukoistaa eläessään merkityksellistä elämää.  Minulle se saattaa olla jotakin toista kun taas ystävilleni ja tutuilleni.  Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Pahinta on, jos joku toinen, vaikkapa läheinen ihminen, ystävä, vanhempi, puoliso alkaa latistaa meitä, vähättelee ilon aiheitamme ja saavutuksiamme, jotka saattavat olla pieniäkin.  Niin saattaa käydä työssä, kotona, harrastuksissa. Voin sanoa elämäni aikana kokeneeni paljonkin vähättelyä ja omien tekojeni ja saavutusteni latistamista.  Nuorelle ihmiselle se saattaa olla hyvin kohtalokasta. Tällainen on meillä Suomessa hyvin yleistä. Ikäänkuin kiittäminen ja kehuminen olisi itseltä pois. Usein sanomatta jättäminenkin on latistamista tai mitätöimistä.

Anna istutuspuuhissa kesäkuu 2005

Mitä merkityksellisyys sitten on?  Se on melkein mitä tahansa toimintaa, joka lähtee ihmisen omista vahvuuksista ja ominaisuuksista ja johtaa yhteiseen hyvään. Teemme asioita, jotka koemme tärkeiksi ja jotka tuottavat myös meille itsellemme iloa.  Nämä ovat ihan perusasioita ihmisen elämässä, mutta harvoin tulemme ajatelleeksi niitä.  Sitten ne vaan tulevat silmille jostakin. 

Paparazzi olen ollut silloinkin Teneriffalla keväällä 2005 kuvatessani (ihaillen) tavalliselle filmille tätä maalaavaa pariskuntaa kauko-objetiivilla (löytö negatiiveissani)

Käteeni sattui juhannuksen aikaan Oma Aika-lehden kesäkuun numero 6/2015, jossa oli aihetta koskeva artikkeli otsikolla Tunnista vahvuutesi – voit kukoistaa. Täytyy kyllä sanoa, että asiassa ei ollut sinällään mitään uutta , mutta luettuani artikkelin ja se pisti minut taas kerran ajattelemaan tätä asiaa, nyt tästä näkökulmasta.  Tein jopa ystävälleni jutussa mainitun  ”tähtihetkihaastattelun”, jossa henkilöä pyydetään kuvailemaan hetkeä, jolloin on tuntenut onnistumisen tunteita, ollut parhaimmillaan ja oma aito itsensä, kokenut elävänsä hetkessä tai osallistunut johonkin oikeaan asiaan.  Siinä henkilö miettii myös niitä voimavarojaan, vahvuuksiaan ja arvojaan, jotka tulivat tuossa hetkessä ilmi.

Lontoossa kävimme keskellä kriisiä marraskuussa 2004. Palatessa pihalla täytti tällaiseltä.


Aloittaessani kirjoittaa tätä, tapahtui taas kerran se, mitä usein tapahtuu ja juuri oikealla hetkellä. Eräs ystäväni soitti ja kertoi suunnitelmistaan pitää syksyllä taidenäyttely. Avajaiset olisivat hänen syntymäpäivänään. Hän täyttää juuri sinä päivänä 70 vuotta. Muistot tulvahtivat mieleeni ja olin todella iloinen hänen puolestaan. Hän oli varannut näyttelytilan ja suunnitteli jo kaikkea näyttelyyn liittyvää, avajaisten kutsua ja taideteosten kehystämistä. Lupasin auttaa.

Muistoni ovat monenlaisia. Muutama vuosi sitten istuimme  tämän ystäväni kanssa usein keskustelemassa milloin mistäkin aiheesta, parantamassa maailmaa.  Ja paranihan se siitä, yksi asia johtaa toiseen.  Ystävät ovat olleet paikalla silloin, kun on sen aika.  Sitten jatkamme taas yksin, tapaamme harvemmin, mutta tavatessamme jatkamme siitä, mihin jäimme. Koko elämä on kehittymistä.


Oman elämäni viimeisin kehityskaari alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten. Kun katson sitä pelkästään siihen aikaan ottamistani valokuvista (olin siirtynyt syyskuussa 2004 digiaikaan) en näekään kaikkea, mitä tuo aika sisälsi. Mutta kun kaivan päiväkirjani esille, kaikki ryöpsähtää silmilleni kuin likainen vesi.  Olihan se hurjaa aikaa. Sekä kotona että työpaikalla oli myllerrystä, taistelua, itkua, tuskaa ja kyyneliä. Olin täysin maahan lyöty. Usein ihmisen itse muuttuessa johonkin suuntaan, ympäristö ei hyväksykään sitä.  Minullekin kaikki tuntui tulevan lähes yllätyksenä.

Silloin 2005 talo oli vielä täynnä kasveja. Sittemmin olen päässyt niistä lähes kaikista eroon. Kuten myös takana olevasta akvaariosta.

Silloinen kumppanini oli monista syistä johtuen alkanut loitontua minusta äitini kuoleman jälkeen. Minäkin liikuin toiseen suuntaan surressani ja asioita järjestellessäni.  Kun kestävä pohja puuttui muutenkin, erilaiset arvomme tulivat selkeästi esille. Vaikka en uskonut, että kotiongelmani heijastuivat työpaikalle, voi olla, että salainen suruni ja sen liitännäinen, masennus kulkivat ympärilleni kietoutuneena sinnekin. Emme tunne toisiamme riittävän hyvin eikä työpaikan valtava kiire ja jatkuvat muutokset edesauta toisiimme tutustumista. Niin silloinkin. Siellä tuli yhteentörmäyksiä, joita me kaikki tulkitsimme eri tavoin.  Kriisi tai kaksi kriisiä oli syntynyt.  En tiedä, tajusivatko ne työtoverit, jotka olivat osallisena tai rinnalla, mistä oli kysymys. On vaikea uskoa, että sillä kaikella ei olisi ollut vaikutusta myös heihin. Kommunikaatiota kun tapahtuu sitä edes tiedostamattamme. En voi kirjata ajatuksiani heidän oletettavista tuntemuksistaan tähän, vaikka intuitiivisesti tiedän...

Hautausmaa Puerto de la Gruzissa

Vieläkin tavatessani erään läheisen työtoverini, päädymme helposti muistelemaan tuota aikaa, josta onneksi olen tehnyt jonkin verran muistiinpanoja päiväkirjaani.  Olimme molemmat mukana niissä sotkuissa, joita ei olisi pitänyt edes syntyä ja joiden alkua en edes ymmärtänyt. Luulen, että se aika oli meille molemmille äärimmäisen raskas. Se on loppuun käsitelty ja selvisimme siitä kunnialla hengissä.  Minulle se oli käännekohta.

Muutokset meissä itsessämme ja elämässämme käynnistävät usein prosessin, joka heijastuu lähiympäristöömme. Tiedän, että suurin osa ihmisistä ei halua tutkia itseään ja ajatella menneitä asioita vaan elää mieluiten kasvin tavoin liikkumattoman kohti kuihtumista ja kuolemaa. Anteeksi kasvit! Päiväkirjastani selviää, että tuo oma prosessini oli läpikäyty loppuvuoteen 2005 mennessä. Silloin olin jälleen selvillä vesillä ja saanut ”punaisesta langasta” kiinni. 

Tuon prosessin aikana koin nimenomaan sitä latistamista, johon viittasin aiemmin. Koin sitä kotona ja työpaikalla esimieheni ja joidenkin työtoverieni kautta.  Voimme löytää avun selvitä vain itsestämme ja omista vahvuuksistamme.  Yksi muutos on johtanut toiseen.  Olin alkanut nähdä pinnan alle.

Lähdin Teidelle. Matkaopas otti valokuvan.

Kirjoitin päiväkirjaani marraskuussa 2005 seuraavan lainauksen Raphael Cushnirin kirjasta ”Sytytä sydämesi”:
Kuten kaikkia unia myös valveunia voi tulkita.  Asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ne vaikuttavat. Ne ovat paljon enemmän. Yksikään yksityiskohta ei ole merkityksetön eikä yksikään mielipide täydellinen. Löydämme enemmän rikkauksia mikäli tunkeudumme pinnan alle.
On muuten hämmästyttävää, että tuona ajanjaksona, kun kävin läpi erilaisia kriisejä ja sanoin hyvästejä monille asioille ja olin välillä ihan oikeastikin syvästi masentunut, tein useita ulkomaan lomamatkoja. Toisaalta en koko ajan möyrinyt pohjamudissa ja voivotellut ongelmiani, mutta samalla siirsin niiden käsittelyä. Toisin sanoen nuo sinällään ihanat matkat olivat myös selkeää pakoa karvaasta todellisuudesta, joka vaati minua tekemään isompia päätöksiä. Ne päätökset vaan sitten jäivät odottamaan aikaa parempaa eikä se aika ollut sen parempi. Patoamme vaikeutumme ja kriisimme sisäämme, kun emme uskalla katsoa niitä läpi.

Enpä voi muuta sen enempää sanoa kuin on, että merkityksellinen elämä voi olla aika tavallista pienen ihmisen elämää. Ja vaikka niitä keskeneräisiä asioita ja häiriötekijöitä on vaikka kuinka paljon, voimme siitä huolimatta iloita niistä arkisista jutuista, elää täyttä elämää odottamatta ” sitä sitten kun-aikaa”, joka ei muuten koskaan edes tule. Enää minulla ei ole varaa matkustaa kauemmas kertaakaan vuodessa. Mutta voin silti  matkustaa lähimetsiin ja silloin tällöin suomalaisiin kaupunkeihin.  Nk. lomaa en voi enää koskaan pitää tavallisesta elämästäni, mutta lomaa on on jo pelkkä kuljeskelu omalla kotipihalla tai ympäröivässä luonnossa kameran kanssa. Eikä kauemmas matkaaminenkaan ole  enää  pakoa todellisesta elämästä vaan tuomassa tämänhetkiseen elämääni lisää merkityksellisyyttä. 

Veskikuvaaja.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tavallista elämää

Elämä on useimmiten hyvin tavallista, kotoista touhuamista, harrastuksia, ystävien tapaamisia. Jopa samat asiatkin tuntuvat vuosi vuoden jälkeen toistuvan aina uudelleen, vaikka hiukan erilaisina. Kuvioihin tulee uusia ihmisiä ja joitakin poistuu. Säätkin ovat samanlaisia. Kesän alussa tehdään samoja juttuja, vaikkapa hankitaan kasvit pihoille, useimmiten nekin ovat samoja, vuosien mittaan jo hyviksi havaittuja.


Lahelassa 18.6.2007. Taustalla maisema on sittemmin muuttunut. Kuva ollut myös postikorttina.

Jotkut ovat asuneet jo vuosikymmeniä samassa talossa tai samassa asunnossa. Monen itseäni vanhemman ihmisen elämä tuntuu kulkeneen jo pitkään tasaisesti eteenpäin. Sellaisia ihmisiä ovat useat naapurini ja lähes kaikki muutkin tuntemani ihmiset.  Mutta entä sitten, missä joukossa minä seison?

Kun tulin tähän taloon kohta 15 vuotta sitten, taloon, jota nyt yritetään myydä, ajattelin jääväni tänne vuosikymmeniksi ehkä lopuksi ikääni.  Lapseni asuivat lähellä. Tiedättehän, tunsin tulevani kotiin.  Jäin eläkkeelle siitä kahdeksan vuoden päästä. Kanssani taloon muuttanut lähti talosta seuraavana vuonna, siis kohta kuusi vuotta sitten.  Se oli minun tahtoni.  Olimme jo vuosia aikaisemmin alkaneet hienosti sanoen ”kasvaa erillemme”. Ehkä kaiken kaikkiaan olimme alusta pitäen olleet liian erilaisia.  En lähde analysoimaan tämän enempää. Sehän olisi lukijallekin äärimmäisen kiusallista ja saattaisi pakottaa katsomaan liikaa itseensä.


Etkös jo lähdetä?  Eläkkeelle lähtemisjuhliani vietettiin 16.6.2008. Minut haettiin kotoa ja vietiin Annalaan, josta sitten hevosen rattailla Vallilaan työpaikalleni.

Huolimatta raskaiksi käyneistä ihmissuhteista ja eroista, olen kulkenut eteenpäin tasaisesti kuin pikajuna. Nyt tämä juna kuuntelee samalla kun kirjoittaa kirjosiepon laulua, johon muuten usein aamuisin heräänkin, koska sen pesäpönttö on makuuhuoneen ikkunan vieressä. Poikaset ovat vielä pöntössä , koska sinne raahataan ruokaa.  Voi olla niinkin, että naaras hautoo munia vielä, koska koiras lentelee oksalle ja siitä pesään useammin. 

Wikipedia kertoo erikoisia juttuja kirjosiepoista. Ikkuna on sen verran likainen, että  sen läpi ottamani kuvat eivät ole varmaan mistään kotoisin, mutta en halua häiritä lintuja tässä niiden elämän kriittisessä vaiheessa. Ikkunan pesu ja puun juurella kasvavien humalan varsien kiinnittäminen saa siis hetken odottaa.


Lähimaiseman ihanuuksia kuvasin silloinkin. (15.6.2007) .Tämä kuva oli jossakin vaiheessa postikorttina.

Tänään tuntui taas niin ihanalta herätä, kun tiesi, että kukaan ei odota minulta tänään mitään eikä minun ole pakko tehdä mitään. Ulkonakin on sen verran kylmää ja tuulista, että siellä on vaikea työskennellä, Koti oli oikein siisti eilisen siivoamisen ja kiinteistönvälittäjän pitämän  iltanäytön jäljiltä.  Näytöllähän ei käynyt ketään. Nyt olen kuitenkin ehtinyt jo myllätä mappeja ja papereita esiin.  Ruokapöytä pursuilee korteista ja postimerkeistä. Ehdin jo kirjoitella muutaman kortin, muut saavat nyt odottaa. Yhden koneellisen pyykkiä ripustin ulos kuivumaan. Linnunlaulukin on lakannut. Olen kietoutunut kesäpäivän hiljaisuuden kaapuun. Vaikka olen mielelläni ihmisten joukossa, tarvitsen näitä hiljaisia hetkiä.  Niiden aikana aistin sellaisia asioita, joita muuten vain ohitan.

Näen ryppyiset käteni näppäimistöllä. Olen osannut kirjoittaa kymmensormi menetelmällä, mutta en käytä sitä. Kirjoittamiseni ja aiheet ovat hitaita ja mietiskeleviä. Niihin ei sovi nopeus ja hätäily. Joutuisin enemmän korjailemaan jälkikäteen.  


Nukarilla kesäkukkia hakemassa 15.6.2007. Kansiossa myös kuva viereisestä autosta, jossa istui samanlainen iso schäferi odottamassa. Minun autossani istuu Tarjan Rexu, joka on jo poistunut keskuudestamme.

Takanani on kirjahylly, jossa jokin kirja tuijottaa minua juuri nyt. Mikä kirja se on, se varmaan selviää pikapuoliin. Syreeninoksat tuoksuvat maljakossa. Kuulen kukkapenkin violettien ukkolaukkojen keinuvan tuulessa ja päivänkakkaroiden avaavan terälehtiään. Kello on 12. Tietokoneeni pärähtää  kesken kaiken ja muistuttaa hollantilaisen ystävättäreni huomisesta syntymäpäivästä. Kortti tuskin enää ehtii sinne, mutta onhan hän Facebookissa.

Kysyin aiemmin, missä joukossa seison. En varmaan missään joukossa vaan yksin ja tukevasti tämän maapallon kamaralla. Olen kiitollinen kaikesta, mikä on tullut eteeni. Minulla on vielä paljon opittavaa ja toivottavasti myös annettavaa muille. Olen kiitollinen ystävästäni ja ajasta, jonka saan olla hänen seurassaan. Olen kiitollinen perheestäni ja ystävistä ja muista läheisistä ihmisistä, joita kaikkia arvostan suuresti juuri sellaisina kun he ovat. Verkostoni ulottuu myös kauas muihin maihin kiitos tämän päivän tekniikan.  Olen tutustunut myös moneen sellaiseen ihmiseen, joita harvoin tai ollenkaan tapaan.




Maailma ympärillämme on muuttunut toisenlaiseksi, mutta sisältää vielä paljon elementtejä entisistä ajoista. Onneksi niin. 

”Vapaapäivä” sitten vaan hurahti iltaan.  Kortit ja kirje oli lähdettävä viemään postilaatikkoon ja samalla poikkesin pikkuostoksilla ja tilasin ensi viikoksi hiustenleikkuun.  Söin edellisten päivien ruokia ja otin pienet torkut sohvalla television ääressä. Siivosin vaatekaapin ja siirsin loput talvivaatteet varastoitavaksi.  Kirpputorille ei ole mitään menossa.  Olenkin kauhistellut viime vuosikymmenen valokuvia katsoessani sitä, että minulla on päällä samat vaatteet ja kengät kuin tänä päivänä. Nuukuus on hyveeni.




Ulkona on tänään ollut sen verran kylmää, että jätin eilen ostamani kelaleikkurin kokoamisen huomiselle.  Ruoho kasvaa vauhdilla ja tällä viikolla se on leikattava. Vanhaa ruohonleikkuria olen nyt niin monta kertaa yrittänyt saada käyntiin siinä onnistumatta, että oli pakko luovuttaa.  Aamulla pesemäni pyykit kuivuivat hyvin tuulessa.


Kaikki 16.6.2008 ottamissani kuvissa olevat pitkäaikaiset työtoverini ovat myös eläkkeellä. Pelle jäi jo aiemmin vuosituhannen vaihtuessa 61-vuotiaana. Hänen olisi pitänyt jäädä jo 60-vuotiaana, mutta hänelle anottiin yksi vuosi lisää. Hän kuoli 10.1.2011.
Olisin voinut  tänään kirjoittaa lauantaista, jolloin vietimme päivän Hyvinkäällä Karjalaisten kesäjuhlissa osallistuen kesäjuhlien avajaisiin ja poiketen markkinoilla.  Ehdimme Rautatiemuseoon kierrokselle Heimo Rumpusen kanssa ja avajaisten jälkeen kiiruhdin hiljaiselle parkkialueelle keskustassa sukuseuran hallituksen kokoukseen. Loppupäivä menikin sitten kyläillessä ja kauniista illansuusta nauttiessa. Joskus vain on tapahtumia, jotka haluaa säilyttää itsellään sydämessään, vaalia niitä ja ottaa esiin silloin tällöin muistellakseen.


Loppukommentti seuraavana päivänä eli 17.6.: 


Kirjoittamiseni saattaa olla nopeata, mutta voi käydä niinkin, että lopahdan kesken kaiken enkä jaksa julkaista juttuani. Suoraan sanoen koko blogi alkaa väsyneenä tympiä minua. Kuvat niistä sadoista tuhansista minulle olevista ovat silloin vielä valitsematta. Sekin oksettaa. Seuraavana päivänä sitten samantapaisten toistuvien asioiden innoittamana pengoin kovalevyltä jonkin vanhan kuvan tämän kuvitukseksi. 

Huomaan myös, että mekkala linnunpesällä johtui ehkä siitä, että poikaset olivat lähtövalmiina. Tänään pönttö on hiljentynyt.  Kokosin ruohonleikkurin ja ehdin alottaa leikkaamisen, mutta jouduin jättämään kesken, kun ruuvi irtosi.  Ihan kivaa tehdä työtä tuollaisella luonnonläheisellä koneella. Sopii elämäntyyliini. No onneksi pihalla on paljon muutakin tekemistä. Viime vuonna tänä päivänä satoi muuten lunta. Hei taas, lähden jatkamaan. 


Kukkapenkkiä juhannuksen aikaan 2007.




torstai 11. kesäkuuta 2015

Elämä on

Se iskee yhtäkkiä, kesken hiusten pesun, kesken niiden föönaamisen, kesken pyykinpesun. Tänään en kotipuuhien takia ehtinyt aamulenkille, piti pestä hiukset, piti pyykätä.  Samaan aikaan kuin eilen aurinko tuli nyt pilvien takaa ja herätti inspiraationi. Sen herättämiseen ei paljon tarvita, pieni hetki isojen hetkien välissä riittää. Elämä on usein sellaista jatkuvaa puurtamista, jolloin hetket liisteröityvät niihin isompiin ennen kuin ehdimme irrottaa ne ja lähteä niiden mukana lentoon. Olemme ajan raskauttamia ja kyyristymme tekemisten painon alle.  Joskus niissä aivan tavallisissa kotitöissä, rutiineissa piilee uskomaton aarre, koska ne vapauttavat meidät kaikesta muusta kuten ”pitää tehdä-jutuista”. Turha niitä on sen enempää selitellä.




Ihan samalla tavalla syntyy ja toimii meidän ihmisten välinen kommunikaatio. On hyvä, että on kevyt olla, kaikki toimii sopuisasti, kukaan ei määrää tai komentele mitään. Arvostamme toisiamme juuri sellaisina kun he ovat. Se ei ole aina mahdollista tai on, kunhan teemme sen mahdolliseksi.  Yhteiselo vaatii ihmiseltä rehellisyyttä ja oman itsen tuntemusta. Se vaatii myös heittäytymistä ja olemista vain oma itsensä. Eikä se aina silloinkaan onnistu.  Emme helposti tuo esille omia keskeneräisiä  puoliamme. Kasvaminen on vaikeaa.  On helppo ja vaikea olla yksin. Yksin ollessa on aikaa opiskella omaa itseään, mutta sitä samaa voi myös tehdä, kun on yhdessä toisen kanssa. Kun on selvittänyt ne omat kipukohdat, voi toisen kautta entistä paremmin harjoitella niistä eroon pääsemistä. Luopumalla elämä muuttuu aina ihanammaksi.




Kaikki voi olla yksinkertaista tai sitten ei ole. Olen kuvitellut tuoneeni läheisille ihmisille kaiken oleellisen itsestäni esille olemalla avoin ja myös suora niin pitkälle kuin pystyn olemaan toista loukkaamatta. Huomaan välillä, että sillä tavallakaan ei voi täysin onnistua. Ihminen on mahdottoman monimutkainen olento. Kommunikoimme toistemme kanssa tietoisesti ja usein vähän kömpelösti. Samanaikaisesti tiedostamattamme jaamme myös informaatiota.  On vain sattumaa ja hetken hurmaa, jos pystymme sitä toisistamme lukemaan. Sitä kykyä kannattaa omalta osaltaan kehittää.  Silloin pystyy paremmin lukemaan ja ymmärtämään muita ihmisiä.

Voimme kuitenkin hoitaa vain oman osuutemme emme ystäviemme. Pidämme huolta itsestämme ja kyvystämme kohdata toisia ja koko maailma. Emme elä menneisyydessä vaan juuri tässä hetkessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähellämme.




Inspiraatio siis johdatti minut tänään intuitiivisesti sen asian lähteelle, mihin sen oli tarkoituskin johdattaa, tutkimaan korkeamman minäni tilaa juuri nyt, tänään, kesäkuun 11 päivänä 2015. On täydellisen totta, että olen koko kevään liikaa joutunut maallisten pohdintojen pariin, miettimään käytännön asioita eikä se ole loppunut vieläkään. Kun tulin lokakuun alussa takaisin tänne ihanaan omakotitaloon, tiesin, että kohta minun on aloitettava myyntiponnistelut ja kaiken toimintani on tähdättävä sitä kohti.


Ajattelin aloittaa myynnin itse kunhan saan keskeneräiset asiat hoidettua (niitä on vieläkin useita), mutta ylemmät voimat päättivät auttaa ja johdattivat yhden kiinteistövälittäjän tielleni. Ennenaikaisesti vaikkei kuitenkaan. Ihan hyvä juttuhan se on ollut, vaikka tulosta ei vielä näy.




Rakastan asua tässä talossa, olen aina ollut täällä kotonani, vaikka tiedän, että voin olla kotona, missä tahansa. Tähän taloon liittyy niin paljon asioita, seuraavan sukupolven yhteys, lapsenlapset, oman luovuuteni uudelleen syntyminen. Kun tulin tänne kesällä 2000, sanoin tämän olevan loppuelämäni koti.  Oikeudenkäynnin aikana jouduin pohtimaan asiaa monelta kantilta. Sairastuminen myös vaikutti. Sitten tuli kiinteistökaupan hiipuminen, laaja vesivahinko. Aivan liian monta ikävää asiaa oli siinä rinnalla huolehdittavana. Ihana puutarha, isot männyt lohduttivat ja samalla ne ja koko piha ränsistyivät. Luonnon rauha, Tuusulanjoki, lähellä Helsinkiä, lähellä omaa perhettä olivat hieno ulottuvuus, vaikka aloinkin puhua muuttamisesta jopa kauan maailman ääriin.




Kaikki edellä olevat asiat ovat tavallaan nyt kiviriippoja.  Aherran edelleen päivittäin hetken puutarhassa.  Saan niistä hetkistä työn lisäksi edelleen kallisarvoista energiaa. Eilen juoksin siellä yhdessä tuulen kanssa. Yritin käynnistää ruohonleikkuria siinä onnistumatta. Sen jälkeen ajattelin, että on varmaan aiheellista käydä ostamassa uusi, onhan tuo jo lähes 20 vuotta vanha? Samalla nyhdin rikkaruohoja, kastelin istutuksia ja istutin lisää isoihin ruukkuihin.  Mietin, kannattaako enää hankkia uutta riippukeinua näiden nuorimpien lastenlasten iloksi. Joudun usein pihtamaan itseäni eikä se ole minulle mieleen. 




Muistan vuosia sitten sanoneeni puutarhassa yksin työskennellessäni silloiselle asuinkumppanilleni, että sanon hyvästejä sille.  Silloin jo tiesin, että meillä ei ollut tulevaisuutta. Siitä on nyt varmaan jo kymmenen vuotta enkä ole vielä voinut sanoa tälle talolle lopullisia hyvästejä. Asuin viime vuonna lähes 10 kuukautta poissa täältä. Roikunko jollakin ihmeellisellä tavalla kiinni tässä talossa ja puutarhassa, vaikka pitäisi olla jo muualla?  Samalla se jokin syö voimiani, sillä kun tulin lokakuussa takaisin, olkapääni kipeytyi eikä se ole vieläkään toipunut. Fyysiset oireet ovat useimmiten merkki henkisestä ongelmasta!


Mutta mitäs teet? Jätän nyt tämän ja muitakin asioita sen korkeamman minäni pohdittavaksi enkä huolehdi huomisesta. Se kyllä tietää, mikä on oikea ratkaisu. Turhaan juoksen ja stressaan itseäni epäoleellisilla asioilla. Elämä on!  Sille on antauduttava.  Tehkää te muutkin niin. Varmaan jo osaattekin ja mikä minä olen muita neuvomaan.



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Matkoilla Karjalassa

Heinäkuun alussa suuntaan taas Karjalan kannakselle, jossa olen tällä vuosikymmenellä käynyt joka vuosi. Jälkikäteen on mukava katsoa, mitä olen kirjoittanut edellisten matkojeni jälkeen.  Ajatukseni eivät ole paljonkaan vuosien myötä muuttuneet, tosin pientä säätöä on tullut tiedon kasvaessa. Niinhän kaiken pitää mennäkin. Me, sukumme jäljille lähteneet, aloitamme useimmiten taipaleemme lähes tyhjin käsin. Siksi on todella hienoa, jos pystymme jakamaan sitä tietoa toisillemme alusta alkaen. Olenkin huomannut, että monella muulla on paljon enemmän tietoa ja jopa materiaalia kuin itselläni. Olen siis vuosien mittaan rakentanut kokonaisuutta pienistä palasista, joita kokoan sieltä ja täältä. Käytän samalla itseäni materiaalina, mitä joku on välillä saattanut paheksua ja mikä joskus loukkasi minua ja oli vähällä lopettaa tämän kaiken. En varmaan koskaan ole valmis, mutta kaikista eniten haluankin kannustaa muita lähtemään saman kaltaiselle seikkailulle. 

Kommenttina seuraavaan kirjoitukseeni mainitsen, että liitän tähän samat kuvat kuin alunperin silloin kirjoittamani tekstin kera, vaikka mieli tekisi niitä muuttaa. Kirjoitus herätti myös halun kirjoittaa matkanteosta ennen vanhaan. Lisäksi haluaisin koota yhteen sen jälkeen saamaani oppia. Sukututkimus on myös avartanut tietoani. Olen myös päässyt tutustumaan uusiin paikkoihin, toisiin paikkakunnan kyliin.  Mutta toisaalta tieto tuo mukanaan myös tuskan elämän rajallisuudesta.

Seuraavan kirjoituksen kirjoitin silloiseen blogiini tasan 5 vuotta sitten 4.6. – 6.6.2010 tekemämme matkan jälkeen:

Blogi 8.6.2010


"Juuri tekemämme matkan jälkeen on yllättävän vaikea valita aihetta, miten ja mistä kirjoittaa tai edes mistä aloittaa. Mutta kirjoittamisessa yleensä riittää, että kirjoittaa edes ensimmäisen sanan. Kyllä se siitä lähtee. Olin nimittäin kolmepäiväisellä Karjalan matkalla, jonka pääkohde minulle oli muutaman tunnin pistäytyminen äitini kotipaikalla. Kävin siellä viimeksi kaksi vuotta sitten (2008), mistä olen myös aikanaan täällä kirjoittanut.

Aika Kannaksen alueella tuntuu aina yhtä pysähtyneeltä ja verkkaiselta. Vaikka siellä onkin tapahtunut muutoksia, on rakennettu uutta, on opittu paremmin palvelemaan ihmisiä, niin voin silti edelleenkin tuntea palavaani menneeseen aikaan,  aikaan vuosikymmenien taakse, hetkeen sotien jälkeen, kun sukumme olivat jättäneet alueen ja uudet asukkaat alkoivat varovaisesti totutella ja sopeutua uuteen ja erilaiseen elinympäristöönsä. Tunsin tekeväni sinne tarkastusmatkan todetakseni, että kaikki on lähes ennallaan.

On järkyttävää katsella itseään valokuvissa. Joka kerta kauhistelen ja silloin tekisi mieli luopua kaikesta, olla enää menemättä ihmisten ilmoille. Varmaan loppuelämä tulee olemaan juuri tätä, luopumista omasta ulkonäöstään, sen lähes kokonaan unohtamista ja katsomista jatkossa vain sisäänpäin. Riittää, kun katsoo ihmisten silmiin, sieltä löytää tien sieluun ja vain se merkitsee. Tässä olen Tammikon tiellä lauantaina 5.6.2010 noin kello 11. (sittemmin olen kyllä armottomasti käyttänyt omia kuviani tottuakseni aiheeseen ... ja vanhenemiseeni)

Me kaikki koemme matkamme eri tavalla. Olen käynyt siellä usein sukulaisteni seurassa. Monille tuntuu riittävän se yksi kerta, jolloin matka usein herättää voimakkaita tunteita. Kun on päivän samonnut pusikoissa, alkaa kaivata jo takaisin ihmisten ilmoille.

Mutta sitten on meitä, itseni kaltaisia, jotka haluavat aina jotakin enemmän. Haluan sukeltaa syvemmälle karjalaisuuden ytimeen. Sukeltamisen ei tarvitse edes välttämättä tapahtua Tammikossa ja Seivästöllä. Seivästön kylän ja sen syrjäisen iki-ihanan kolkan Tammikonniemen ääriviivat ja muodot ovat jo piirtyneet pysyvästi ja tarkasti sieluni sopukoihin. Samalla tavalla kuin olen itse "karkotettu" omilta synnyinseuduiltani Hämeestä, en enää tarvitse juuri niitä tiettyjä paikkoja matkani kohteeksi.  Minun pitää vain välillä tarkistaa, että kaikki on kohdallaan, ennallaan. En edes tiedä, miten reagoisin, jos muutokset olisivat rajuja.




Yläkuvassa äitini seisoo Tammikonniemen reunalla ennen sotia 1930-luvulla. Siellä on edelleen saman näköistä kuin silloinkin kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Siinä siskoni Heljä seisoo samoilla paikoilla heinäkuussa 2006. Olen teettänyt äitini kuvasta äskettäin postikortin. 
Kun seisoin lauantai-aamuna Kuokkalassa sijaitsevan hotelli Baltietsin 11 kerroksen parvekkeella, silmieni edessä avautui lähes pelkkää metsämaisemaa. Jossakin välissä pilkotti rakennuksia. Lähellä rantaa näkyi uusrakentamista, uusia samannäköisiä huviloita. Sain saman vaikutelman koko matkan ajan ajaessamme pitkiä metsätaipaleita tai ohittaessamme peltoja ja niittyjä. Välillä esiin putkahti jokunen harmaa mökki. Toki välillä oli isompia kyläkeskuksia täynnä vanhoja rakennuksia tai hylättyjä teollisuuslaitoksia. Matkalla näimme uuttakin, mutta haluan tässä korostaa nimenomaan sitä muuttumattomuuden suuruutta ja muutoksen hitautta. Se jotenkin kummasti aina lohduttaa minua.

Vaikka Karjalan takaisin haluaminen herättää usein aggressiivisia tunteita kanssaihmisissä, jaksan edelleen toivoa ja uskoa sen toteutuvan tavalla tai toisella jonakin päivänä. Minulle Karjalan kysymys on eräs vielä korjaamattomista vääryyksistä, joka on oikaistava.  Siis tavalla tai toisella.


Tässä maisema aamulla hotellihuoneemme parvekkeelta.
En ole ehkä sitä näkemässä. Ja jos olisinkin, en tule taistelemaan oman sukuni maista, en halua omistaa maata, en kiinteistöjä. Haluaisin kuitenkin myös silloin edelleen saada kulkea vapaasti rannoilla ja ehkä poimia marjoja ja sieniä metsistä.

Jos venäläisessä laiskuudessa, huolimattomuudessa ja sotkuisuudessa on moitittavaa ja arvosteltavaa, niin emme me suomalaisetkaan ole kaikessa yhtään parempia, vaikka usein niin haluamme uskoa. Toivon ja uskon kuitenkin, että etenkin karjalaista syntyperää olevien ihmisten joukosta löytyy jatkossakin paljon sellaisia, jotka pystyvät nostamaan alueen uuteen loistoon palauttaen ja säilyttäen sen hengen tulevaisuudessa.

Joka kerta matkallani käy niin, etten malta ottaa huolellisesti kuvia enkä ole edes varautunut kunnolla, vaikka paljon kuvaavana minun pitäisi. Nytkin akkuni alkoi simahtaa juuri pääkohteessa ja lopulta sen tekikin. Yritimme ottaa joitakin yhteiskuviakin. Osan saan myöhemmin siskoltani. Tässä eräs yritelmä meistä kolmesta Tammikossa käyneestä äitini kotirannalla (Tuula, Heljä ja minä).
Juhlimme Tuulan tulevia syntymäpäiviä rannalla suojaisassa poukamassa, jossa tapaamme yleensäkin syödä eväitämme. Sitten jatkoimme niemeen, jossa ankara tuuli vei hatut päästä. Sain Tuulan istumaan malliksi penkille. Heti penkin takaa avautuu jyrkänne kiviselle rannalle.
Tämän matkamme kohteena olivat entisen Kuolemajärven pitäjän rantakylät. Tietoa Kuolemajärvestä löytyy paljon Kuolemajärven kotisivuilta ja  Seivästösäätiön sivuilta. (Tätä kohtaa jouduin nyt muuttamaan, koska Seivästösäätiön sivut ovat sen jälkeen uudistuneet).

Olen itse mukana syksyllä 2008 perustamamme Kuolemajärven Sirkiät r.y.:n toiminnassa. Meitäkin oli matkalla ryhmä. Voi olla, että sukuun löytyy jatkossa vielä lisää henkilöitä, kunhan muita haaroja tutkitaan.

Tulomatkalla 4.6.2010 vierailimme Kuolemajärven kirkon raunioilla/kivijalalla/paikalla. Osa matkalaisista pesi ja siivosi paikalla olevat kuolemajärveläisten pystyttämät muistomerkit ja istutti kesäkukat. Me Kuolemajärven Sirkiät toimme kukkalaitteen,  Pidimme paikalla pienen runo- ja lauluhetken.
Vietimme sunnuntaina Viipurissa mieleenpainuvia hetkiä kaupungista lähtöisin olevan Jorma Muurisen erinomaisesti opastamana. Sain taas lisää tietoa tästä hienosta kaupungista toisesta, erilaisesta näkökulmasta katsottuna. 

Vanha kartta Viipurista Pyöreän tornin alakerrassa.

Tällaisen matkan jälkeen on sulatettavaa. Mutta paljon jää aina vielä odottamaan seuraavaa käyntiä. Karjalasta riittää kyllä aihetta koko loppuelämäksi.

Matkamme toteutti paimiolainen yritys Vistamatkat Oy http://www.vistamatkat.fi/ . Kuljettajanamme toimi monien aikaisempien matkojen tapaan yrityksen toimitusjohtaja Seppo Santala, jonka aluetuntemus on todella loistava."
  


Salattu stressi

”Rikkaruohojennyhtämiskäteni” sanoi sopimuksensa irti perjantaina Hämeenlinnan Prismassa, jonne poikkesin sisareni ja tyttärenpoikani kanssa vähän ennen lähtöäni paluumatkalle kotiin.  Onneksi sentään pystyin ajamaan autoa. Ongelma on lähinnä keskisormessa (Digitus medius), jota on ehkä tullut rasitettua liikaa. Keskisormi on ihmisen pisin ja vahvin sormi, joka on tärkeä tarttumisessa ja kaikessa kotitaloustyössä.  

Ukkolaukat aukeamassa 7.6.2015. Ne ovat vuosien mittaan vin levinneet. Mutta voisi niitä olla enemmänkin...

Kirjoittamiseen en tarvitse keskisormea. Onneksi tilanne on parin päivän aikana helpottunut. Minulle se oli tietenkin hyvin kiireisen viikon jälkeen merkki levon tarpeellisuudesta. En kuitenkaan pysty ”raatajageenistäni” johtuen kokonaan lopettamaan työntekoa.  Eilen istutin salkoruusut ruukkuihin.  Pesin ulkovalot ja mittailin etupihan sadevesikourujen pituuksia. Tänään leikkelin pihalle kerääntyneitä puiden taimia ja tein kaikenlaista muutakin pientä ympäri pihaa. Sellaista "vie mennessäs ja tuo tullessas" askartelua, jota koko elämä omakotitalossa tuntuu olevan.  Eipä ole tapana kauheasti kehuskella töilläni. Vähän pitää tässä mainita, kun muutkin niin paljon kertovat töistään  ja ettei vaan kukaan luulisi laiskaksi. Sama geeni lienee monella muullakin Suomen naisella.

Sieltä ei häntä tahtonut saada ulos.


”Raatajageenistä” voisin kirjoittaa enemmän. Voisin myös kuvailla myös muita vanhemmilta ja ehkä jo näiden vanhemmilta perittyjä tapoja ja tottumuksia ja miettiä, ovatko ne todella jo geeneissä. Jotakin oleellista siirtyy meihin tavalla, jota emme voi tunnistaa. Kehon muisti tuntuu joskus olevan osittain siirtynyt jo vanhempieni kautta minuun aikana, jolloin en voinut edes ymmärtää heidän kokemuksiaan. Samoin olen lapsesta saakka elävästi aistinut paikan muistin kotipihallani tuntien siellä ammoin eläneiden ihmisten voimakkaita kokemuksia niitä kuitenkaan sen enempää ymmärtämättä. Jos paneudun syvällisesti johonkin asiaan, tunnen olevani lähellä sen aiheen lähdettä, eläväni itse sitä.  Siinä on tietenkin myös mielikuvitus mukana.

Rengon Kuittilaa

Äitini oli vahva raataja, joka kantoi perhettämme läpi vuosien. Tietenkin on aina katsottu, että mies on perheen pää ja se tärkeä henkilö. Mutta väheksymättä mitenkään isääni, äiti oli kyllä meillä se, joka piti kaiken koossa tekemällä mielettömästi työtä kotona. On sääli, etten kysellyt tarkemmin häneltä tuosta ajasta, kun hän sodan jälkeen tuli isäni talouteen.  Eräs hänen saamansa kirje ehkä selvittää joitakin asioita noista vaiheista ennen minun syntymääni. Vaikka me näimme hänen uurastuksensa, olimme lapsia ja saimme olla lapsia. Varhaisista ajoista lähtien aloimme minusta seuraavan sisareni kanssa tehdä kotitöitä. Samalla tavalla äitini vanhemman sisarensa Lempin kanssa ahersi lauantaisin kotia siivoten siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa. Tavat ja tottumukset siirtyivät ennen usein juuri tällä tavalla, tehtiin aina niin kuin ennenkin ja tytär siirsi tavat tyttärilleen ja isä pojilleen.

Olen siis saanut itseeni tärkeän osan äidiltäni, osan, joka pakottaa minut tekemään koko ajan jotakin. Lepään vain kun en yksinkertaisesti jaksa enää.  Isä oli kova menemään ja hoitamaan yhteisiä asioita, sieltäkin tulee suuri osa perintöäni. Jostakin heistä tulee myös se valtava luomisen kaipuu. Ulkonäön piirteet tulevat myös heiltä ja usein jo kauempaa suvusta tai suvuista.

Kokin ominaisuuksia on Artussakin. Raparperimarenkiluomus rakenteilla 4.6.

On jännittävä nähdä näitä samoja asioita sisarissa, omissa lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa muissa sukulaisissa tai ystävissä.. Jotkut asiat ovat niin voimakkaita, että mikään ei estä niitä purkautumasta esiin ihmisessä. Hyvässä tai pahassa.  Elämän tarkkailijalta ei jää mikään huomaamatta.

Mutta on sääli, että on niin paljon asioita, joilla ihminen, usein aivan omaa syytään tukehduttaa itsessään sen kauniin pyrkimyksen omaksi itsekseen. Monet meistä kangistuvat kaavoihin ja kulkevat jatkuvasti ja aina sieltä, missä on aita on matalin tai sen voi alittaa. Tämä aika virikkeillään tekee sen myös mahdolliseksi. Siihen on helppo jäädä lillumaan ja lopuksi myös valittamaan.

Tällä viikolla kävin tosiaan sisareni ja lapsenlapseni kanssa vanhempieni haudalla laittamassa sinne kesäkukat.  Tapani mukaan kiertelin ja kuvasin taas kerran hautoja. Sää oli mitä parhain. Ajaessamme Hämeenlinnaan todella ruuhkaisena perjantai-aamupäivänä otin puheeksi varmaan samanlaisia asioita, joita isäni puhui minulle jossakin ajaessamme. En muista niistä paljon mitään, mutta ymmärrän nyt, että hän yritti jakaa minulle sellaista tietoa ja kokemusta, jonka arvon ymmärrän vasta nyt.  Vaikka meitä ei kuunnella, voimme silti jakaa asioita nuoremmille. Osa niistä menee perille kehon muistin kautta.

Arttu harppoo siellä sankarihautojen takana Rengon vanhalla hautausmaalla.

Äitini ja isäni sotataipaleet ovat tulleet myös minun muistiini hyvin vahvasti. Taas tällä viikolla ne aktivoituivat. Joka kerta ottaessani kirjoja, papereita ja karttoja esiin, huomaan tajuavani vähän enemmän kuin edellisellä kerralla.  Yhdenkin vuoden aikana tietoa kertyy lisää. Se kannustaa jatkamaan, vaikka täytyy myöntää, että onhan tämä kaikki äärettömän hidasta enkä ole päässyt vielä kunnolla edes asiaan.  Parin päivän päästä on taas se vuosipäivä kun taivas kaatui päälle Valkeasaaressa (9.6.1944), päivä, jota isäni ja myös äitini muistelivat elämänsä loppuun saakka. 

Kun aloittaa puhumisen tästä aiheesta, saa harvoin vastakaikua.  Useimmiten tunnen silloin puhuvani seinälle. Ihmisten tietämys on ehkä sen verran pinnallista ja suppeaa. Sitä vain on todella vaikea myöntää. Ymmärrän kyllä, että se ei todellakaan kiinnosta kaikkia ja monelle ylipäänsä sodasta puhuminen on kauhistus. Aion kuitenkin jatkaa aiheesta edelleen, vaikken nyt tässä.

Tässä kuitenkin linkki aiemmin kirjoittamiini blogeihin, joissa Valkeasaari mainitaan.



Alex Kukkatalossa 4.6.2015

Viime viikko on kaikin puolin ollut voimia vienyt ajanjakso. Sormen harvinainen kipeytyminen yrittää ehkä muistuttaa minua jälleen kerran levon ja pysähtymisen tärkeydestä ja oman ajan etusijalle asettamisesta.  Alkukesästä puutarha vie paljon huomiota ja voi vain kuvitella, kuinka paljon täällä on rempallaan, kun usea vuosi on jäänyt sattuneista syistä väliin. Remontin jäljiltä olevat keskeneräiset asiat vaativat myös huomiota eivätkä ne ole vieläkään lopussa. Ei tarvitse edes mainita tuota talon myyntiprosessia, joka väsyttää valtavasti ja vaatii panostusta monelle taholle.

Kesäkuussa 2009 torkahdin ajaessani näillä main ja syöksyin tuonne sillan jälkeen pellolle vasemmalle, Vieläkin kauhistuttaa pelkkä ajatus. Olisi voinut käydä huonosti.

Kuuden vuoden takaiset ratkaisuni juuri näihin aikoihin ja kaikki sitä seuraava tuntuivat myös palaavan mieleen kohtaamistani aivan pienistä kommenteista. Stressi ihmisessä aiheuttaa yllättävän paljon häiriöitä käyttäytymisessä ja siis jopa kehossa. Vaikka luulemme päässeemme eroon ikävistä asioista, käsitelleemme ne ja olevamme sinut niiden kanssa, niiden muistot säilyvät kehossamme ja aktivoituvat kiireessä. Ihmisen ei ole aina helppo irtautua niistä, vaikka onkin ahkerasti opetellut. Yllättävää on myös huomata se, että nuorempana ne oli helppo työntää syrjään. Nyt vanhempana ne todella tuntuvat raskaana painona, koska ne ovat myös kertyneet.  Olisinpa tiennyt sen nuorempana!

Rautatiemuseo Hyvinkäällä. Heimo.

 Mieluinen asia oli viime keskiviikkona lähteä aloittamaan haastatteluprosessia kohta 90-vuotiaan Heimo Rumpusen kanssa. Minun olisi nyt purettava keräämäni aineisto ja tulkittava sitä. Heimo vaimoineen kuljetti minua autollaan pääni pyörryksiin ympäri Hyvinkäätä näyttäen kaikkia niitä paikkoja, jotka ovat olleet merkittäviä hänelle siitä lähtien, kun hän tuli 14-vuotiaana silloiseen kauppalaan 1941 äitinsä ja nuorempien sisarustensa kanssa. Hänen isänsä rajavääpeli Emil Rumpunen kuoli 1942. Lapsuuden perheen elämää emme vielä käyneet yksityiskohtaisesti läpi. 

Tällä kertaa tutkimme lähinnä tapahtumien näyttämöä, Kuolemajärven Karjalaisten kylää ja Lautarantaa.  On uskomattoman työlästä tutustua alueeseen, jota ei enää samanlaisena ole olemassa. Itse asiassa se olisi minullekin mahdotonta, jollen olisi koskaan käynyt näissä paikoissa ja kävellyt autenttisessa ympäristössä. Heimon muisti on uskomaton ja yhdistän sitä omiin tietoihini ja tiirailen karttoja. Nauhoitin keskustelujamme ja huomaan niitä kuunnellessamme, etten vielä edes kunnolla  päässyt varsinaiseen haastatteluvaiheeseen.

Kuitenkin nauhalla on paljon materiaalia. Toisaalta se paljon on harvinaisen vähän, koska ihmisen lyhyempäänkin elinkaareen sisältyy mahdottoman paljon muistoja.  Eräs Heimon vanhimmista muistoista oli erityisen tarkka. Hän muistaa hyvin, kun 4 vuotta nuorempi veli Veikko syntyi. Vanhempiakin muistoja on olemassa.

Kun kyselin hänen vanhimmista muistoistaan ja tavastaan muistaa, sanoin, että minulla on omakin lehmä ojassa. Tällä hetkellä 3-vuotias tyttärenpoikani on kaikin puolin harvinaisen veikeä tapaus, ehtiväinen, kiinnostunut monista asioista ja oman paikkansa ottava niin, että äitinsä on välillä helisemässä.  Lautarannassa asuessa poikien rakkainta huvia oli puuhailu veneiden ja veden kanssa. Vanhemmat olisivat kieltäneet, jos olisivat tienneet, mitä kaikkea pojat puuhailivat. Joku pulahti välillä veteen osaamatta uida, muut sitten pelastivat. Kotona näistä asioista ei tietenkään vanhemmille kerrottu.

Käräjämäki nyt. Sitä ei enää ole.
  
Ihan samaa kerroin tyttärenpojalleni omasta nuoruudestani autolla ajaessamme. Teimme kaikenlaista luvatonta kertomatta vanhemmillemme. Minullakin on edelleen näkyvissä vasemman käteni peukalossa pitkä arpi, kun leikin terävällä työkalulla, joka muuten on minulla edelleen tallessa. En sitä nyt juuri löytänyt kuvatakseni sen tänne. Verta tuli vaikka kuinka paljon, mutta vaikenin asiasta ja piilotin haavani. 

Keskustelujen loputtua Heimo siis ajelutti minua autollaan ympäri Hyvinkäätä, jotta saisin käsityksen eri paikoista. Joudun kyllä ehkä jatkossa pyytämään uusinnan niistä hänelle tärkeistä kohteista ja paikoista. Nyt nappasin auton ikkunasta valokuvia. Ensi viikonloppuna kaupungissa vietetään Karjalaisia kesäjuhlia. 

Minulle on muodostunut paha tapa eksyä joka kerta Hyvinkäälle mennessäni vaikka kuinka tarkkaan olen katsonut reitin etukäteen. Nyt jouduin muuttamaan suunnittelemaani reittiä tietöiden takia ja enkös taas eksynyt, nyt jonnekin Kytäjäntielle ja välillä muuallekin. Jotenkin minun on vaikea hahmottaa tuollaista laajaa puutarhakaupunkia. Tai sitten jännitän jo etukäteen eksymistä. Tällä kertaa ajoin harhaan tai kiertoteille jopa paluumatkalla, mutta se ei koskaan ole niin paha juttu. Ensi lauantaina voi käydä taas samalla tavalla, vaikka olen merkinnyt paikat karttaan. Autoa ajaessa ei vain pysty tutkimaan karttaa. Eikä se salattu stressikään varmaan auttanut, mutta eksyminen toisaalta voi ollakin keino selvitä siitä. 


Hämeen Härkätien varrelta.