maanantai 20. heinäkuuta 2015

Luova tauko

Joskus otsikko syntyy ensin. Mutta tänään ja jo eilen minusta on todellakin tuntunut siltä, siis otsikolta. Suomessa on paljon kirjailijoita, jotka pitävät koko elämänsä luovaa taukoa. Aamulla tuli taas mieleen se eräs tieteiden päivien keskustelu, jota kuuntelemassa oli täysinäinen sali ihmisiä. Olen muistaakseni kirjoittanut tästä jo jossakin aiemmassa blogissani.  Keskustelun aihe oli elämänkerrallinen kirjoittaminen ja keskustelijoina tunnettujen ihmisten elämänkertoja kirjoittaneita henkilöitä ja kirjoittamisen opettajia. Keskustelu oli niin nautittavaa, etten olisi halunnut sen loppuvan ja antoi minulle taas paljon vahvistusta omalle tielleni. Kaiken lisäksi ennen tuota keskustelua sain tilaisuuden pyytää historiantutkija Teemu Keskisarjaa Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon pitämään alustusta aiheesta ”Viipuri 1918” ja mutta myös muuten kuuntelemaan kerholaisten muistoja sota-ajoista, joissa Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjä on ollut moneen otteeseen sotien keskipisteenä. Tilaisuus toteutui viime maaliskuussa.

Tasan vuosi sitten kuvasin Tuusulan Klaavolan kotiseutumuseossa vanhan ajan maalaistalon maitotonkkia.

Hykertelin siis mielessäni kuunnellessani tuota yliopistolla pidettyä keskustelua ja vielä enemmän innostuin, tosin hiljaa mielessäni, kun kuuntelijat esittivät kysymyksen koskien kirjoittamaan oppimista, koska aihe sivusi vahvasti myös ihmisten omaa elämänkerrallista kirjoittamista. Kaikki paneelin henkilöt olivat oppineet kirjoittamaan kirjoittamalla. Se on aina ollut myös minun ohjeeni, jos joku nyt on sattunut aiheesta kanssani keskustelemaan. Parempaa aikaa kuin juuri nyt ei ole tulossa. Paras aloittaa vaikka kompastellen. Aiheena olen suositellut kaikille omaa elämää, joka on paras mahdollinen lähde, vaikka emme usein halua sitä ymmärtää tai nähdä edes arvokkaana. Tunnen monen monituista aikalaistani, joista voisi kirjoittaa elämänkerran tai vaikkapa romaanin. Asia kiehtoo minua välillä aivan liikaakin. Mutta kun ikiomassa elämässä ja sen lieveilmiöissä, menneessä, tässä päivässä ja kaikessa siinä, mihin se on miljoonin säikein takertunut riittää aihetta, en ole ehtinyt harkita muiden elämän käsittelemistä. Mutta kelle tahansa se olisi paras aihe aloittaa kirjoittaminen.

Tämäkin on sieltä museosta. Kuva pääsi tähän, koska kirjat koskettavat maataloutta.

Nykyään on meilläkin alettu puhua tieto- ja kaunokirjallisuuden rinnalla kertovasta tietokirjallisuudesta (narrative nonfiction), joka on pistänyt minut hykertelemään vielä enemmän. Se on juuri sitä lajia, joka on ollut minulle ominaista kautta aikojen.  Mikään ei tietenkään ole uutta tässä maailmassa. Olen kuitenkin usein kokenut olevani outo lintu kirjoittaessani itselleni luontaisella tavalla sotkien tietoa ja henkilökohtaista elämääni.  Taisin harrastaa sitä jossakin määrin myös opiskeluajan esseissäni. Kaikki opettajat eivät ehkä pitäneet siitä, mutta sitä ei voitu tuomitakaan.

Vuosi sitten evakkovaelluksella Virolahdella. Lähetin sieltä itselleni kortin.

Luova tauko tarkoittaa minun kohdallani yleensä ankaraa ruumiillista työtä ja sen jälkeistä väsymystä. Monin tarina roikkuu ajatusteni reunalla, mutta elämä vaatii minulta aivan muuta. Aidan karsinta ja leikkaus on pahasti kesken. Lauantaina yllätin taas itseni käsittelemässä vauhdilla aitaa ja tekemällä lisää isoja oksakasoja entisten, alkuviikosta tekemieni lisäksi. Onneksi minulla oli apua oksien kokoamisessa peräkärryyn ja niiden kuljettamisessa pois. Piikkiaita herättää oudon ”himon” jatkaa uupumukseen saakka. Koska olen hoitanut aitaa vuosikausia, en saa edes piikkejä ihooni, toisin kuin apulaiset.  Samanlainen onnistumisen tunne syntyy ruumiillisen työn tuloksista kuin myös henkisissä töissä, kunhan vain niihin saa keskittyä rauhassa.

Evakkovaellustaipaleelta 19.7.2014.

Tänä aamuna varhain suoraan aamiaispöydästä ryntäsin ikkunan pesuun ja sainkin pestyä kaksi etupihan puoleista pientä ikkunaa. Mutta niitähän riittää, pesesemättä on vielä pieniä ikkunoita neljä ja isoja kolme. Toki ruumiillinen puurtaminen saa aikaiseksi hyvän mielen, mutta usein myös väsymyksen. Loppujen lopuksi se työ ei sitten edes oikein näy missään. Viime viikon ja viikonlopun aikana on tullut tehtyä paljon muutakin. Jos viime kesänä kiertelimme eri paikoissa, tapahtumissa ja näyttelyissä, niin tänä kesänä paiskotaan töitä.

Kuinka rakastankaan viljapeltoja!!

Talon myynti jatkunee myös tällä viikolla, joten tasaista kirjoitusrauhaa ei ole odotettavissa. Onhan se kyllä niinkin, että asetamme itse itsellemme suorituspaineita koskee asia sitten luovaa työtä tai kotitöitä.. Kukaan muu ei meitä edes muista saati huomaa työtämme. Vaikka pesisin ikkunat vasta syksyllä tai ensi vuonna, kukaan ei huomaa. Vaikka jättäisin lopun aitaa karsimatta ja siistimättä, ketään ei kiinnostaisi. Mutta….

Jatkan luovaa taukoani ja yritän joku päivä tällä viikolla ottaa vaihteeksi kulttuurikylvyn, käydä vaikkapa Helsingissä kyllästyttämässä itseni meteliin ja liikenteen pauhuun palatakseni taas tänne hiiskumattomaan hiljaisuuteen. Lentokoneetkin ovat taas siirtyneet laskussaan tai nousussaan jollekin toiselle radalle, kun en niiden ääniä kuule. Viime vuonna tähän aikaan asuin Hyrylässä kerrostalossa ja siellä kuului koko ajan ääniä, aamusta myöhään yöhön. Siksi nyt olenkin silloin tällöin oikein jäänyt kuuntelemaan tämän alueen hiljaisuutta. Keskellä kesää.

Kuva kesältä 1964 saaresta Mäntyharjulla. Minäkin olen päässyt valokuvaan, istun perässä serkkuni Annelin vieressä.

Jos nyt kuitenkin alkaisin kirjoittaa jotakin lyhyempää tekstiä. Rippikoulukirjoitus odottaa myös paneutumistani. Eilen skannasin kasan 1962-1963 ottamiani valokuvia ja näin niissä monta aihetta palata yli 50 vuoden taakse. Entä matkakuvat ja äänitykset Karjalan matkalta, en ole vieläkään valmis ottamaan niitä käsittelyyn. Joskus asiat vaativat etäisyyttä.


Eipä yhdestäkään kirjoituksestani tule koskaan yhdellä istumalla valmista. Tämänkin aloitin jo aamulla. Sitten tyttäreni pikkupoikineen tuli käymään.  Sen jälkeen tein ison kaalilaatikon, sen valmistuessa otin päiväunet. Söin ja jatkoin Suomen maatalouden historian lukemista. Menin pihatöihin sään sinne kutsuessa, Kitkin ison kasan rikkaruohoja ja kaivoin useita tammenpoikasia tytärtäni varten. Oikeastaan haluan tällä sanoa, että kotona oleminen on minulle riittävän suurta seikkailua,  Ei aina tarvitse lähteä maailman äärille tai kaikenmaailman kissanristiäisiin.Kun menee Facebookiin näkee, kuinka kaikkien elämä näyttää loputtoman hienolta, täynnä matkoja, vierailuja ja juhlia. Niiden rinnalla omani kalpenee arkipäiväisen tylsäksi. Sitähän se ei oikeasti ole.

Tuntuu, että jo lapsesta pitäen kasvamme siihen, että aina pitää olla toimintaa ja aktiviteettejä. Tavallinen arki on tylsistä tylsimpää. Pitkäjänteisyys on pahe. Mutta eihän se niin ole. Eiköhän tämä nyt riitä tällä kertaa!

Sellaista oli elämäni 1963 talvella: yksin hiihtelen kameran kanssa. Päivien samankaltaisuus voi olla myös rikkaus. Olen ottanut kuvan vanhan riihen luota.


torstai 16. heinäkuuta 2015

Bloggarin kiirastuli

Facebookin äskettäin taas muistuttaessa vanhoista päivityksistäni, tuli mieleeni tarkistaa, mitä olen kirjoittanut blogeihini heinäkuussa 2011, siis niihin kirjoituksiini, jotka ovat ikuisiksi ajoiksi kadonneet. Koska olen huomannut, että kaikki eivät tiedä, mitä blogi tai bloggaus tarkoittaa selvennän ensin tässä asiaa. 

Tämän linkin takaa löydät Wikipedian pidemmän selityksen asiasta. Lyhyesti blogit ovat alun perin olleet eräänlaisia verkkopäiväkirjoja, mutta nykyään niiden kirjo on valtava. Ne ovat eräänlainen henkilökohtainen media. Kirjoittaja voi itse vapaasti valita oman mieliteemansa. Ilmaisia blogipalveluja tarjoaa usea eri toimija. Omaani pidän nykyisin Googlen Blogger-palvelussa.  Minulla on siellä kolme erillistä blogia ja olen avannut neljännenkin, mutta en ole ehtinyt siinä vielä julkaista mitään. Suosittelen blogien kirjoittamista kaikille muillekin.  Oman kirjoittamisen aloitin varovaisesti keväällä 2008.



Otsikon valitseminen on tärkeätä. Voin seurata lukutilastoja, joista en tietenkään näe, kuka on lukija, mutta näen lukijoiden määrät päivittäin.  Jotkut otsikot ja aiheet ovat luotaantyöntäviä. Ihmiset haluavat lukea kepeitä aiheita. Sellaisia minulta ei oikein voi odottaa, koska olen jo henkilönä liian syvällinen. Vanhat blogini alkukesästä 2012 lähtien ovat kaikki luettavissa edelleen.  Joskus huomatessani käyn korjaamassa niissä olevia virheitä.

Vanhat blogini välillä 2008 – 2012 olen tulostanut kuvineen paperille. Nyt en ole sitä tehnyt, koska bloggerista ei saa mielekkäitä tulosteita. Koska kirjoitan Wordilla ja sitten kopion tekstin blogipohjaan, raakakopiot ovat kyllä tallella. Tämä blogien kirjoittamisesta.



Julkaisen tässä uudelleen 13.7.2011 kirjoittamani blogin aivan sellaisenaan , mutta liitän siihen vähän eri valokuvat kuin aikoinaan, valinnanvaraa kun riittää!  Sen nimi oli aikanaan ”Karuun todellisuuteen…”  Nyt voisin laittaa sen nimeksi ”Bloggarin kiirastuli”. Kiirastuli kun tarkoittaa myös uskonnollisen merkityksen lisäksi tiukkaa paikkaa, ankaraa koettelemusta.  Molemmat sanat otsikossa karkottavat kyllä lukijoita, mutta kokeilen. En muutenkaan ole kovin innokkaasti mainostanut kirjoituksiani.

Rankasta kesästä 2011 on nyt neljä vuotta ja edelleen lillun tavallaan lähes samassa tilanteessa, mutta erilaisessa kuitenkin kuin silloin pääsemättä eteenpäin. Maailma rinnalla elää omaa elämäänsä. Kirjoituksessani mainitsemistani henkilöistä kaksi on tällä välin kuollut. Moni muukin lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu ihminen on lähtenyt manan maille. Sen lisäksi olen saanut kaksi uutta lastenlasta. Olen saanut uusia ystäviä ja löytänyt vanhoja uudelleen. Olen sairastunut ja toipunut.  Siitäkin opin paljon uutta ja merkityksellistä. Mihin eteenpäin sitä pitääkään mennä?  Kuljen hitaasti eteenpäin turhia huolehtimatta, jotta sielunikin pysyy perässä. Tuolloin olin kylläkin asian tajunnut, mutta paljon oppimista koettelemusten kautta oli vielä edessä.

Olen varmaan kuvannut tämän syystä, että lehden (Helsingin Sanomat) sivulla osui silmääni teksti: " Vähemmän on enemmän; kulutuksen sijasta ihmisten pitäisi enemmän keskittyä itseensä, läheisiinsä ja ympäröivään yhteisöön."

13.7.2011   Karuun todellisuuteen


Enoni Martti Ruotsista soitti minulle maanantai-iltana myöhään, kun yritin pysytellä kirjan (Huvila meren rannalla) kanssa vielä hetken hereillä. Hän oli yrittänyt jo aiemmin soittaa useaan otteeseen, mutta valitsi ilmeisesti väärin, koska yksikään puheluista ei tullut perille.  Hän oli seuraavana aamuna menossa toisen silmän kaihileikkaukseen. Toinen silmä oli leikattu jo aiemmin huhtikuun lopulla. Hän ei ehkä pääsekään Suomeen tänä kesänä.

Aiemmin päivällä keskustelin pitkään erään vanhemman rouvan kanssa, jota en ole koskaan nähnyt. Hän on ollut äärimmäisen ystävällisesti viemässä projektejani eteenpäin. Hän on puhunut valokuvakorttieni puolesta kuten myös esittänyt eteenpäin kirjoitushalukkuuttani. Hän suunnitteli jopa yhteistä Karjalan matkaa tänä kesänä, mutta se siirtyy nyt tulevaisuuteen.



Puhelut vastaanottaessani olin kaukana kotoa Savon sydämessä kahden vanhuksen seurassa, jotka leikkisästi sanoivat ottavansa minut kasvattityttärekseen. He toivoivat minun jäävän seurakseen pidemmäksi ajaksi kuin pariksi päiväksi. Toinen heistä on ex-anoppini, joka täyttää kohta 91 vuotta ja toinen hänen muutamaa vuotta nuorempi miesystävänsä. Heillä on jo kaikenlaisia kremppoja ja vanhemman muistikin harhailee. Enoni puhelun jälkeen kuulin anoppini menneen vielä keittiöön juomaan maitoa ja syömään leipää mansikkahillolla saadakseen helpommin unen päästä kiinni. Keskustelimme pitkään. Sydäntäni särki, kun hän alkoi pohtia sitä, minne he voisivat mennä yhdessä, kun eivät enää jaksa. Ja useimmiten hänestä tuntuu, että kaikki on jo liikaa. Minulla ei ollut mitään neuvoa annettavana. Aino, ex-anoppini on soitellut lähtöni jälkeen jo pariin kertaan perääni.



Jokin vetää minua näiden vanhempien ihmisten pariin. Samalla moni asia kaihertaa mieltäni ja tunnen itseni riittämättömäksi.  Ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä, osallistuvat moneen, mutta muistavatko he omia vanhuksiaan?  Toki minäkin voin olla heidän kanssaan vain olemalla oikeasti läsnä, kuunnella, myötäelää ja ottaa heidät todesta. Hekin kuuntelevat mielellään minun kertomuksiani. En halua paeta vanhoja ihmisiä kuten useimmat tuntuvat tekevän. Vaikka muisti ei enää toimi samalla tavalla kuin nuorempana ja vaikka joku saattaa olla juuttunut tiettyihin toistuviin pakkorutiineihin sanoissa tai teoissa, he ovat kuitenkin pohjimmiltaan edelleen samoja fiksuja ihmisiä kuin aikoinaan täysissä voimissaan. Usein he jopa ymmärtävät puutteensa kuten muistinsa harhailun. Nämäkin minun rakkaat vanhukseni touhusivat koko päivän, itse asiassa he tekivät enemmän kuin minä ”nörtti” teen yhtenä päivänä. He tekivät ruokaa, tiskasivat, siivosivat ohimennen, lämmittivät saunaa, kastelivat puutarhaa, kävivät kaupassa, lukivat, kuuntelivat uutisia radiosta ja televisiosta. He jopa irrottivat ja hautasivat talon aitaan juuttuneen ja kuolleen harakan, kun minä en tohtinut sitä tehdä. Päivät siellä kuluivat verkkaisesti, omituista kyllä jopa hitaammin. Ehkä aika armahtaa heitä ja antaa heidän nauttia hetken pitempään tämän maailman kauneudesta, siitä, joka minullekin on niin äärettömän tärkeätä.



Viime vuonna kävin auttamassa anoppiani hänen täyttäessään 90 vuotta. Silloin en ehtinyt touhutessani tarjoilun kanssa ottaa kuvia kovin paljon, mutta nyt olin kamerani kanssa joka tilanteessa mukana. Onneksi se ei häirinnyt heitä, he tuntuivat jopa pitävän siitä. Ehkä he halusivat sillä ilahduttaa minua.

Karu todellisuus iskee siis vastaan joka puolella. Me kaikki vanhenemme. Toiset ovat jo minua nuorempina vanhuksia, toiset saavat elää pitkään terveinä ja mieli kirkkaana. Kun olemme yli 90 tai ehkä yli 100-vuotiaita, saattaa olla niin, ettei lähellämme ole ketään, joka muistaa samat asiat. Kaikki ovat lähteneet. Tästäkin puhuimme.




Oma karu todellisuuteni on toisenlainen, mutta edelleen jatkuva hidas kidutus. Kestän sen kuitenkin, koska tiedän, että se tekee minusta vahvan ja terveen ja johdattaa uuden tiedon lähteelle. Mietin siinä myös sitä, miten olen muulla tavalla alkanut varustautua vanhuuteen. Huomaan, että minulle on ollut tärkeintä pitää huolta mielestäni, hoitaa terveyttäni lisäravinteilla/vitamiineilla, harrastaa liikuntaa, poistaa kaikki turhat rutiinit, avartaa maailmaani ulospäin, mutta samalla etsiä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta tasapainottamaan ja tuomaan mielelle rauhaa.  Ja elää edelleen sitä kiireetöntä elämää katsellen vaikkapa, kuinka puun lehti avaa silmunsa, kukoistaa, kuihtuu ja lopuksi syksyn tullen putoaa maahan.  Siinä minulle on vielä opettelemista.




sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Ihmisen osa

Usein ajattelen: jospa nyt aloittaisin kirjoittaa, kun olen riittävästi ahkeroinut puutarhassa. Eihän se työskentely näy siellä missään. Se on ihan sama, jos siivoaa tai pesee ikkunat, kukaan ei sitä kuitenkaan huomaa kysyttäessä.  Lähes kaikki naisten työ on juuri sellaista, näkymätöntä ja hiljaista. Mutta jollei sitä ole, tekemättömyys alkaa jollakin aikavälillä näkyä. En jää pohtimaan tuollaisia turhia asioita. Olen sanonut itselleni tekeväni sen, minkä jaksan ja ehdin ja olla stressaamatta itseäni liikaa. Stressaamisen vaihtoehdon olen jo kokenut.

29.11.2014 tullessani siunaustilaisuudesta Tuusulanjärven sumuisessa maisemassa.

Kitkiessäni kukkamaata, olin yhtäkkiä ajatuksissani lapsuuden kodissani, jossa äiti ahersi koko ajan. 

Tapasin tällä viikolla ystäväni vuosien takaa. Keskustelimme lakkaamatta kaksi päivää ja vierailimme yhdessä Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius-näyttelyssä ja heti sen perään Ainolassa. Aino Sibeliuksen elämä herätti paljon ajatuksia, jotka toivat oman lapsuudenajan mieleen. Miten kotona elettiin, mitä syötiin, puutarha.

Ystäväni eli lapsuutensa kaupungissa ja minä maalla. Vielä 1950-luvulla kaupunki- ja maalaiselämä poikkesivat paljon toisistaan. Maalla oli melkein pakko olla kesäisin puutarha, jonka satoa sitten säilöttiin talven varalle. Umpionti oli yksi säilömismenetelmä. Marjat keitettiin hilloiksi ja mehuiksi. Suolausta ja hapatusta käytettiin myös. Kellari oli perunakuopan lisäksi melkein ainoa säilytyspaikka. Jääkaappi tuli meille vasta joskus 1950-luvun loppupuolella. Pitääpä tarkistaa valokuvista, näkyykö sitä jossakin. Pakastimen saimme käyttöömme vasta 1960-luvun alkupuolella. Navetalla oli kylmähuone, jota varten talvisin haettiin lammesta jäätä, joita säilytettiin omassa syvässä kellarissaan sahanpurujen seassa. Omien lehmien maito ja kerma säilytettiin siellä. En muista edes, milloin saimme sähkölieden ja viemärin. Sisävessaa siellä ei koskaan ollut.

Kaupungissa asiat olivatkin toisin. Ruoka haettiin kaupasta tai maalta. Jääkaapit ja pakastimet saattoivat olla kaupunkikodeissa jo aiemmin käytössä. Perheen äitien elämä oli huomattavasti helpompaa. Jos äiti kävi töissä, perheessä oli usein palvelija. 

1980-luku

Joskus aikoinaan kinastelin viime syksynä kuolleen anoppini kanssa, kun hän ihmetteli Suomessa ollessaan (niihin aikoihin hän asui talvet USA:ssa), miksi en ehdi tehdä kotona niin paljon kuin olisi pitänyt, vaikka lauantait olivat vapaat. Suutahdin ja aloin kysellä häneltä, miten hänen aikanaan asiat olivat. Hänen perheensä asui kaupungissa, hän kävi töissä ja perheessä oli palvelija. Minulla oli sitävastoin 1980-luvulla aikaa vievä työmatka, lapset ja perheen kokonaishoito. Töissä oli kiirettä ja paljon ylitöitä, viikonloppuna piti toipua rästiin jääneiden kotitöiden lisäksi. Tänä päivänä taitaa olla toisaalta vielä paljon hurjempaa, vaikka monet asiat ovat helpottuneet.

Ex-anoppini saapui usein kesän alkaessa poikansa kotiin ja otti talouden haltuunsa. Saatoin vähän vastustaa, mutta loppujen lopuksi luovutin. Minäkin saatoin tulla töistä valmiiseen ruokapöytään. Hän leipoi ihania viinereitä. Se oli mukavaa aikaa silloiselle perheelleni, vaikka 1980-luvun arki on lähes häipynyt mielestäni lukuun ottamatta matkoja ja muita kohokohtia. Tuollaista aikaa sanotaan elämän ruuhkavuosiksi.

Metsässä 1981

Nykyään setvin kaikkien ihmisten kanssa sukujuttuja. Ne ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, vaikka unohdankin useat keskustelut. Olisi aiheellista tehdä koko ajan muistiinpanoja, koska sama asia saattaa joskus myöhemmin pulpahtaa esiin aivan eri yhteydessä. Ex-mieheni mainitsi äskettäin puhuessani hänen kanssaan puhelimessa, että heillä on tulossa sukukokous. Edellä mainitsemani anoppini kuului siihen sukuun, Pulliaisiin Rautalammilta. Minulla ei tietenkään ole siihen sukuun muuta yhteyttä kuin, että poikani on isänsä kautta suvun jäsen.

Suvun sukututkija, anoppini serkku Hilja Pulliainen lienee jo täyttänyt 90 vuotta, koska Sukuviesti-lehden numerossa 1. 2012 hänestä kirjoitetussa artikkelissa hän oli vielä 88-vuotias. Artikkelin otsikko on Hilja Pulliainen omintakeinen sukujäämistön vaalija.  Hänestä löytyy netin kautta tietoa Vehviläisten sukuseuran sivuilta, aika pitkälti sama artikkeli kuin lehdessä, koska molemmat on kirjoittanut Risto Vehviläinen. Hänetkin satun muistamaan entisenä naapurina. 

31.7.2010. 

Tapasin Hilja Pulliaisen ainoan kerran kesällä 2010 ex-anoppini juhliessa 90-vuotispäiviään Sulkavalla. Ilahduin kovasti hänen tapaamisestaan ja hän kutsuikin minut käymään Kuopiossa. Mutta kaikkea ei voi toteuttaa.

Omintakeinen tarkoittaa mielestäni myös kunnioitettavaa. Tällaisesta sukututkijasta moni voisi ottaa mallia. Sukuviesti-lehdessä on kuva hänen hautakirjastaan, johon hän on koonnut tiedot edesmenneistä suvun jäsenistä, kuvan henkilöstä, tämän kuolinilmoituksen, valokuvan haudasta ja mahdollisesti kartan haudalle.  Eila Ortaneella s. Sirkiä Turussa oli myös mappi, johon hän oli kerännyt kuolinilmoituksia. Oman vuosien mittaan keräämäni ja vanhempieni jäämistöstä pelastamani ovat vielä isona kasana muovitaskussa.



Monta muutakin asiaa odottaa paneutumistani. Arkistot vain kasvavat, mutta vaatisivat ehdottomasti myös enemmän järjestelyä. Aineistoa kertyy siis koko ajan lisää. Kesä on erityisen vilkasta aikaa, koska silloin tapaan eniten ihmisiä. Tietotekniikka on toki avuksi. Hitaasti hyvää kehittyy tai sitten ei.

Kesä kun on myös erityisen vilkasta aikaa puutarhassa. Muutkin tekemättömät työt kalvavat ja rasittavat vieden aikaa tärkeämmiksi tulleilta asioilta. Tänään revimme tonttia ympäröivän ojan jättipalsamit , jotka ovat siihen viimevuosina levinneet jostakin tien toiselta puolelta. Viime vuonna jäi hävitys remontin takia tekemättä, joten nyt ne olivat oikein kunnolla levinneet. Ne ovat herkullisen isoja ja ovat helposti vedettävissä juurineen pois. Hurmehappomarja-aidanteen raosta ne ovat yrittäneet hiipiä myös pihamaalle. Nyt ne kuivuvat siinä tien reunalla ja odottavat, että vien ne siitä jonnekin. Osalla oli niin kauniit vaaleanpunaiset kukat, että oli ihan sääli niitä hävittää. Jos ne olisivat olleet lupiineja, mitä olisin silloin ajatellut?  Enpä tohdi sitä edes ajatella.



Aidanteen leikkaamiseen ja harventamiseen jouduin siinä samalla, koska sekin työ on pari vuotta jäänyt tekemättä.  Jatkan sitä pikku hiljaa ensi viikon kuluessa. Kaksisataa piikikästä pensasta on kasvanut valtavan korkeaksi. En koskaan ole yhden kesän aikana saanut sitä kokonaan käsiteltyä. Pihaa ympäröi kaksisataa pensasta. Asun pihametsässä!! Jos olet kiinnostunut, niin täältä voit katsoa pihakuvia vuosien varrelta.

On vaan sääli, että pihalla tekemäni työ oikein näy missään. Mutta niinhän kaikki naisen työ on itsestään selvää. Ja oikeastaan minun ei pitäisi edes näistä asioista edes kirjoittaa vaan viilettää jo tulevaisuuteen.

Viime viikonlopun vietin Karjalan kannaksella. Kuvasin taas paljon, mutta en vielä edes ole kehdannut kunnolla katsella runsasta kuvasaalista. Puran matkaa pikkuhiljaa, aihe kerrallaan. Kun olen valmis, tuloksia ehkä syntyy.  Ihmiset lataavat runsaasti kuvia Facebookiin, ihailen heidän pysymistään tässä ajassa, hetkessä, sen jo huomenna unohtaen. Itse laahustan hitain askelin perässä. Yritän aina pysytellä sieluni tahdissa. Se on vähän häiriintynyt liian levottomasta elämästä (talon esittelyt, keskeneräiset työt). Mutta aika aikaa kutakin. Nyt on tämä aika, huomenna toinen.

29.11.2014


Kirjoittamisen lomassa en voinut olla muistelematta viime syksyä, ex-anoppini kuolemaa ja siunausta marraskuussa. Siksi tähän liittämäni kuvat ovatkin osittain siltä päivältä. Olen myös vähän kerrallaan kerännyt kuvia hänestä omaan kansioonsa. On surullista, kun elämämme ihmiset vähitellen poistuvat. Milloin ikävä tulee pohjattomaksi?


torstai 2. heinäkuuta 2015

Me pienet ihmiset ja naiset

Historiaa, myös paikallishistoriaa on paljon kirjoitettu merkkihenkilöiden kautta. Muut ihmiset mainitaan ehkä yleisesti kuin vaikkapa maininnalla, että onhan siellä ollut mukana naisiakin.  Selailin taas äskettäin Kansalliskirjaston digitaalista  sanomalehtiarkistoa, kun olin poikkeamassa sinne ihan oikeasti viime viikon perjantaina aikomuksena selailla hetken aikaa uudempia lehtiä. On uskomatonta, että kotikoneilta pääsemme vain 1911 lehtiin saakka. Tekijänoikeudet estävät uudempien vapaan käytön, mikä tuntuu pöyristyttävältä suurentelulta. (kirjoittajan kommentti 12.10.2017: sanomalehtiarkistoa pääsee nykyään selaamaan uoden 1920 loppuun saakka)
Tässä kohtaa Tammikossa lienee se pelastuasema ollut. Kuva vuodelta 2004.

Lehtien artikkelit antavat kuvan sen ajan ihmisten elämästä. Olen vuosien mittaan selannut lehtiä paljonkin ja ottanut sivuista kopiota tulevan varalle.  Aiheita sattuu vain olemaan niin mahdottoman paljon, että olen vain harvoin kirjoittanut jostakin sieltä löytämästäni. Nykyisin palvelussa voi tehdä lehtileikkeitä ja tallentaa ne järjestelmään kaikkien muidenkin käytettäväksi. Se on hieno parannus siihen tuskalliseen oman leikkeen tekemiseen ja sen printtaamiseen. Niitä voi sitten jakaa muuallakin kunkin oman tarpeen mukaan.

Yhden parannuksen voisivat sinne tehdä lisää, koska häiritsi nyt omaa toimintaani.  Kirjaudun palveluun joko Google+-tunnuksella tai Facebook-tunnuksella.  Leikkeet kirjautuvat sitten kirjautumistunnuksen mukaan enkä toiselle sisään mennessäni näe toisella kirjaamiani leikkeitä.


Äitini ja nuorin siskonsa Kerttu Viipurissa 1997.

Emme voi vielä tietää, miten historiantutkimus jatkossa noteeraa pienet ihmiset ja naiset.  On toki selvää, että kaikkia henkilöitä ei voi huomioita kirjoitettaessa historiaa, mutta me innokkaat harrastelijat löydämme tänä päivänä omat tiemme puikkelehtia ja mahdollisuutemme hyödyntää historiantutkimusta.

Ihmisten yhteydet toisiinsa kiinnostavat minua erityisesti. Tämä saattaa johtua siitä, että karjalainen äitini eli muualla kuin oman heimonsa keskuudessa.  Tunsimme oman sukumme, mutta jäimme kaukaisemman suvun ja muiden hänen kotikylänsä ja sukunsa ihmisten ulkopuolelle.  Äidillä niitä suhteita kylläkin oli, mutta hän ei aina ottanut meitä lapsia niihin mukaan. Emme olisi ehkä olleet edes kiinnostuneita. Toisaalta maalaistalon emännän työ ja viisi lasta olivat aikamoinen paketti sekin.


Se kaikki tai pieni osa kaikesta on nyt sitten näkyvissä näissä minun blogijutuissani  ja  loputtomassa keräilyssäni.  Viime kesänä perustin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmän Facebookiin, jossa on nyt 265 jäsentä. Se on yksi tapa yrittää jäljittää mennyttä aikaa ja sen ajan yhteyksiä. Huomaan myös siellä olevani tavallaan ulkopuolinen, kun monella kuolemajärvisen jälkeläisellä on läheiset yhteydet muihin sukuihin ja ihmisiin. Voihan olla, että monella muullakin on sama tunne.  Löydämme varmaan kaukaisten sukulaisuuksien ja paikan kautta paljon yhteistä. Siitäkin voisimme itse asiassa keskustella.  Sellaisen keskustelun voisin virittää jopa serkkujeni kanssa. Olisiko heillä aikaa ja kiinnostusta? Osa heistä on varmaan ollut paljon enemmän kuin minä yhteydessä karjalaisiin juuriinsa.

Monta kertaa mieleeni tulee vielä nytkin, että olisi pitänyt päästä jo aiemmin mukaan toimintaan.  Kysyisin mielelläni nyt äidiltäni, miksi hän ei pyytänyt minua useammin lähtemään kanssaan jonnekin rientoihin. Hän ehkä vastaisi pyytäneensä, mutta minulla ei ollut koskaan aikaa. Niinhän se taitaa ollakin.  Sain sentään käydä hänen kanssaan pari kertaa Kuolemajärvellä.

Pitää olla tyytyväinen niihin omiin pieniin tekoihinsa. Mutta kun työmaata on niin paljon.. Ehkä on paras vain jatkaa niillä omilla pienillä teoilla. Onhan tässä  kymmenen vuoden aikana kertynyt jo tietoa ja taitoa palapeliä rakennellessa.




Digitaalinen sanomalehtiarkisto, lehtileikkeen kautta historiaan



Tällä kertaa sanomalehtiarkistossa ollessani osuin taas kerran äitini kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kalastajien avustusseuran kokoukseen.  Viipurissa ilmestyvä Karjala-lehti käsitteli lauvantaina 14 päivänä toukokuuta 1910 ilmestyneessä numerossaan 109 kokousta erityisen seikkaperäisesti. Koska artikkelissa mainittiin kolme läheistä sukulaistani, otankin sen nyt tässä käsittelyyn.  Loppukommenttina nimittäin mainittiin, että seurassa oli jäseniä yhteensä 187 jäsentä, joista 7 pysyväistä ja 180 vuosijäsentä. Mukana toiminnassa oli vain neljä naisjäsentä, joten ” siinä suhteessa on paljon toivomisen varaa, sillä onhan naisten VELVOLLISUUS ryhtyä kaikkeen siihen työhön, jota tehdään rakkaudesta omaistemme ja läheistemme hyväksi:”

Raili Taberman on kirjoittanut tästä seurasta mainiossa Seivästön kyläkirjassa luvussa 10.  Yhdistyksiä (alkaen s. 159). Se kertoo seuran historiasta aina siihen saakka, kun kylä jouduttiin jättämään.  En ole historioitsija, joten kirjoitan omiani ja vähän toisesta näkökulmasta. Seivästön kirjassa mainitaan vain joitakin merkkihenkilöitä, vaikka avustusseuran toiminnassa oli mukana paljon muitakin. Pienen ihmisen historia on totta tosiaan sirpaleiden kokoamista ja palapelin rakentamista., enemmän kuin yleinen historia.

Lähden useimmiten sukututkimuksen näkökulmasta. Seivästön kalastajien avustusseuran johdossa oli tuolloin H. Spännär.  Kun käännän sen suomen kielelle ja millä henkilö on muissa lähteissä, hän on Herman Pännäri. Hänen puolisonsa mainitaan lehdessä rahastonhoitajana nimellä Mimmi Spännär = Vilhelmiina Pännäri.  Seivästön kyläkirjan s. 81 - 82 mukaan heillä oli kauppa ja koti etukylässä komeassa talossa (kuva kirjassa), jonka he rakensivat kylään kuivalle ahomaalle tultuaan paikkakunnalle Pietarista vuosisadan lopulla.  


Herman oli alun perin lähtöisin Uudenkirkon Sortavalan kylästä ja Vilhelmiina Pirkanmaalta eli Hämeestä, Virroilta. Heidän historiaansa käydään kyläkirjassa läpi melko tarkkaan. Mielenkiintoista on myös, että tämä Vilhelmiina avioitui kolmannen kerran tämän toisen miehensä Hermanin kuoltua. Ensimmäinen mies oli ollut uusikirkkolainen Tiitus Lempiäinen Pietarin aikoina ja kolmas oli kymmenisen vuotta nuorempi  Salomon Sipretinpoika (Sigfrid) Ranki, jonka mainitaan olleen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja. Hän on minun sukuselvityksessäni, kun jostakin kumman oikusta olen seurannut jotakin suvun sivuhaaraa.




Karjala-lehden artikkelin mukaan seuran muita toimijoita olivat seuraavat henkilöt:

Theodor Sarlin (opettaja), kirjuri, Kaapre Ranki, Nikodemus Sirkiä, Salamon Rusi ja Jooseppi Ranki. Tilintarkastajina toimivat  kapteeni U. Letvison ? ja Abram Sirkiä.  Jooseppi Sirkiä toimi Muurilan, Salomon Kukko Lautarannan, Nikodemus Sirkiä Tammikon, H. Spännär Seivästön , Salomon Wäisänen Rötöniemen? ja Ville Reheman ? Sortavalan, Jooseppi Tetri Vitikkalan pelastusasemien hoitajina. Jäänrepeämien tarkastajina olivat kuluvana talvena olleet Salomon Rusi ja Salomon Wäisänen.

Äitini kotipaikan Tammikon pelastusasema oli rakennettu edellisenä vuonna (1909).  Tammikon pelastusasema lienee ollut siinä poukamassa, jonne matkoillamme olemme aina tulleet eväitä syömään.




Edellinen talvi oli ollut valtavan vaikea jäätilanteen vuoksi.  Liitän tähän kuvan Helsingin Sanomien artikkelista 26.3.2010, koska siinä kerrotaan mm. kuinka maaliskuussa 1910 valtava jäälautta murtui irti rannasta ja lähti ajelehtimaan avomerelle.  Jäälautalle jäi mm. Uudenkirkon rannikkokyläin kalastajia pyydyksineen. Suuriruhtinaskunnan virka- ja pelastuskoneisto lähti ripeästi toimimaan.  Jäänmurtaja Tarmo osallistui pelastustöihin vaikeassa säässä. Loppujen lopuksi kaikki kalastajat saatiin pelastettua. Oma sanomalehtiarkistoni aktivoitui tässä mukavasti.

Sama aihetta uutisoitiin lyhyemmin myös Viipurin Sanomien 18.5.1910 numerossa 56. Noista mainituista henkilöistä on kolme lähisukulaistani. Kokouksessa erovuoroisen Nikodemus Sirkiän tilalle valittiin Tammikosta Abram Sirkiä, joka oli ilmeisesti ollut tilintarkastaja, koska toiseksi tilintarkastajaksi hänen tilalleen valittiin nyt Herman Kipinoinen.

Käsittelen tässä muutamaa noista jutussa mainituista henkilöistä, koska minulla on jokin yhteys heihin olemassa.


Tähän hätään en löytänyt muuta valokuaa Helmin isästä kuin kuvan meistä ja hän välissämme Helmin maalauksena.

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä (1879 – 1923)

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän vanhin veli.  Vasta äitini kuoltua, kun aloin tutkia aiempaa sukua tarkemmin, sieltä putkahti esiin Nikodemus , joka syntyi  6.4.1879 vanhempiensa Abraham Joosepinpoika Sirkiän ja Eeva Taavetintytär Kirjosen neljäntenä lapsena.  Vanhemmat olivat avioituneet 24.9.1871. Nikodemusta ennen oli syntynyt kolme tytärtä: vanhin Helena syntyi 1872, seuraava 1874, mutta kuoli muutaman päivän ikäisenä ja Karoliina 1876.

Nikodemus kastettiin 11.4.1879 silloisen pitäjän kirkkoherran Gustaf  Adolf Siveniuksen toimesta. Kummeina olivat Simon ja David Pentikäinen sekä Katriina Kirjonen.

Kummien kautta saattaa selvitä muutakin perheen yhteyksistä, sellaista, mitä ei ole aiemmin osannut ottaa edes huomioon.  Katriina Kirjonen on ollut Eeva Kirjosen kaksi vuotta vanhempi sisko (s. 1848), Hän oli mennyt naimisiin Tahvo Erkinpoika Kukon kanssa ja asui Karjalaisten kylän Lautarannassa. 

Kylässä oli toinenkin sukua oleva Katriina tai Katariina Kirjonen s. 1823, joka puolestaan oli avioitunut Johan Antinpoika Mannosen kanssa, mutta Nikodeemuksen syntyessä hän oli jo edellisenä vuonna kuollut hivutustautiin, joksi usein keuhkotautia kutsuttiin. 

Lähdin etsimään Simo ja Taavetti Pentikäistä heitä kuitenkaan löytämättä tai en voinut olla varma löydöistäni.  Sekaannuin perin pohjin tutkimaan Pentikäisen suvun ja Karjalaisten kylän vyyhtiä.  Olin taas kesken kaiken syvällä sukututkimuksen syövereissä.  Joka tapauksessa Pentikäisiä oli Karjalaisten kylässä jo 1700-luvun puolivälistä saakka. En kuitenkaan ole tutkinut heitä paitsi siinä yhteydessä, että ovat sekaantuneet Karjalaisten kylän sukuihin. Mitä nyt vähän on ryöpsähtänyt yli laitojen.


Ensimmäinen tapaamisen Kaarina Nurmisen luona Helsingissä 15.10.2005. Juttua riitti aamuun saakka.

Saatan olla kirjoittanut aiemminkin Nikodemus Sirkiän löytämisestä.  Minulle tuntematon pikkuserkkuni Helmi tuli tietoisuuteeni syksyllä 2005.  Nikodemus oli hänen isoisänsä. Helmi oli etsinyt isänpuoleista sukuaan, johon yhteydet olivat olleet vähäisiä. Syy oli siinä, että hänen isänsä oli kuollut sodassa. Kun tutustuimme, meistä tuli läheisiä ystäviä. Jo kesällä 2006 olimme Kuolemajärvellä tutkimassa Tammikkoa. Helmi oli syntynyt Johanneksen Kukkolan kylässä 1932.


Äitini ei maininnut Nikodemusta ollenkaan. Aikoinaan ja vieläkin on tapana piilottaa kaikki ikävät asiat, lakaista ne ikään kuin maton alle ja olla puhumatta niistä ollenkaan. Syykin selvisi, kun kävi ilmi, että Nikodemus on joutunut hoitoon Niuvanniemen sairaalaan mielisairauden takia. Hän oli siellä myös kuollut 44 ja puolen vuoden ikäisenä 1923. Sekin varmaan oli ollut perheelle syy pysytellä erossa Sirkiän suvusta ja vaieta.


Tammikuussa 2006 vierailin Kaarinan kanssa Helmin luona ja kävimme katsomassa Helmin näyttelyn  nyt äskettäin kuolleen Armas Hutrin talossa Perniössä ja siellä tapasimme myös Kaarinan sisaren miehinen, hekin sukulaisia.

Kun tuota Seivästön kalastajien avustusseuran kokousta pidettiin toukokuussa 1910, oli Nikodemuksen Hatjalahdesta kotoisin oleva vaimo Karoliina Joosepintytär Sahari (s. 1881) kuollut saman vuoden tammikuun lopussa.  He olivat avioituneet juhannuksen 1903 tienoilla, samana vuonna, kun isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä oli kuollut maaliskuussa alle 54 vuoden iässä keuhkokuumeeseen.  Helmin isä Vilho syntyi 31.7.1904 ja toinen poika Emil toukokuussa 1907, mutta kuoli vain päivän ikäisenä.  Suru seurasi toista, kuten usein tuohon aikaan.  Karoliina kuoli vain 28-vuotiaana 30.1.1910. Vilho menetti äitinsä vain 6-vuotiaana.  Nikodemus-isä sekosi lopullisesti.

Tuntuu pahalta, surulliselta, raskaalta, kun ajattelen orvoksi jäänyttä poikaa. Missä Vilho vietti lapsuutensa?  Hän saattoi asua Nikodemuksen vanhemman sisaren Karoliinan perheen luona Hatjalahden kylässä. Karoliina oli mennyt naimisiin syksyllä 1895 Nikodemuksen vaimon Karoliinan veljen Abraham Joosepinpoika Saharin kanssa.  Puolisot olivat toistensa pikkuserkkuja. Heidän äitinsä molemmat  sukunimeltään Kirjosia  olivat serkuksia.  Muistan äitini puhuneen tästä erikoisesta tapauksesta, kun sisarukset Karoliina ja Abraham naivat toiset sisarukset Nikodemuksen ja Karoliinan.




Viipurin läänin henkikirjoissa  1910 ja 1915 Nikodemuksen kohdalle on merkitty mielisairas. Asia lienee ollut arka paikka sukulaisille, koska siitä ei ole puhuttu. Äitini jätti hänet myös mainitsematta, vaikka varmasti tiesi asiasta. Kirjasin ylös hänen sanoneen, että perheen vanha talo, joka oli myös hänen syntymäkotinsa, jäi vanhimmalle pojalle. Siinä olikin sitten minulla ihmettelemistä, kun talossa asunut Taavetti olikin perheen nuorin lapsi.

Hän mainitsi myös, että talon osan hirret myytiin Seivästölle. Siitä päättelin myöhemmin, että Nikodemuksen sairaalahoitoon toimittaminen maksoi. Niuvanniemen sairaala Kuopiossa on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva psykiatrinen sairaala. Se perustettiin 1885 ja täytti 2010 jo 125 vuotta. Täältä löytyy pieni pätkä sairaalan historiaa.  Googlaamalla löydän myös tiedon, että merkkipäivän kunniaksi sairaalasta on julkaistu kaksiosainen historiateos, jonka on kirjoittanut Kaija Vuorio.  Maininta ja selostus teoksesta löytyy Ritva- Annikin blogista, jonne linkki tässä. Sieltä käy myös ilmi, että sairaala on vielä 1910-luvulla toiminut eri nimellä ollen joko Fagernäs centralstalt för sinnesjuka  tai Niuvanniemen keskuslaitos muuttuen vasta 1932 Niuvanniemen sairaalaksi. Sittemmin siitä on tullut myös oikeuspsykiatrinen sairaala. Täältä löytyy myös tietoa aiheesta mm. kerrotaan eri hoitokeinoista.

Aihe on minulle ja varmaan monelle lukijalleni täysin vieras. Siksi haluaisin mielelläni tutustua tuon historiateoksen ensimmäiseen osaan.

Vilho-poika avioitui sitten joskus 1920-luvulla Emma Aleksanterintytär Puusan kanssa ja he saivat yhdessä viisi lasta, jotka kaikki ovat jatkaneet sukua.  Joulukuussa 1939 perhe lähti evakkoon. Sotamies Vilho Nikodemuksenpoika Sirkiä kaatui 31.8.1941 Viipurin maalaiskunnassa (8./JR 4). Hänet haudattiin Johanneksen kirkkomaahan. Nuorin lapsista syntyi isänsä kuoleman jälkeen perheen ollessa vielä evakossa.

Helmi on yrittänyt tavoittaa isäänsä maalaamalla hänestä kuvia valokuvan perusteella.  Sirkiäläiset olivat kyllä tietoisia tästä perheestä, koska kaksi enoani oli käynyt vierailulla heidän luonaan. Jäljelle jäi valokuva tai kaksi.





Abraham Sirkiä vaimonsa Aino haudalla 1959.


Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1897 – 1970)


Olen sivunnut isovanhempiani jo moneen otteeseen. Täällä kirjoitin Margareta Kamparista, joka oli isoisäni Abrahamin isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän isoäiti.  Täällä  heinäkuun 16 päivänä 2014 kirjoittamassani blogissa on myös aiheesta. Joskus vain tulee aika, että yksityiskohtiin tarkentaminen alkaa.

Abraham, isoisäni, syntyi 25.9.1897 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa vanhempiensa  seitsemäntenä lapsena. Häntä ennen olivat syntyneet Helena, Maria (kuollut), Karoliina, Nikodemus, Jooseppi  ja Maria. Hänen jälkeensä syntyi vielä kolme lasta, joista yksi kuoli heti synnyttyään ja nuorin 15.5.1895 syntynyt Loviisa kuoli alle 4-vuotiaana tuhkarokkoon helmikuussa 1899.

Abraham avioitui Aino Väisäsen kanssa 11.7.1909 ja ensimmäinen lapsi Lempi syntyi 1913. Seuraava olikin jo äitini, joka syntyi keväällä 1915. Lapsia siunaantui sittemmin iso liuta, yhteensä 13 kappaletta, joista kaksi kuoli pikkulapsina.


Abrahma ja Aino ja vanhimmat lapset Lempi ja Helmi noin 1917.

Joku serkuistani saattaa tietää isovanhempiemme menneestä elämästä enemmän kuin minä. Sydäntäni särkee, etten koskaan lapsena heidän vielä eläessään ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysellä asioita heidän elämästään Karjalassa.  Täytyy sanoa, että se tuntui olevan asia, josta ei yksinkertaisesti puhuttu. Elettiin sitä elämää, mihin oli jouduttu, kun oma koti oli kesällä 1944 lopullisesti jätetty.  Heidän elinaikanaan ei edes ollut paljon mahdollisuuksia lähteä vierailulle Neuvostoliittoon. 



Äitini kävi vanhalla kotipaikallaan ensimmäisen kerran 1977. Muut sisarukset tuskin olivat niin innokkaita käymään siellä paitsi äitini 1924 syntynyt veli Lauri, joka kävi siellä usein salaa esittäen venäläistä.  Kun itse ensimmäisen kerran pääsin sinne kesällä 1991 matkustin äitini. Lauri-enon ja tämän vaimon kanssa muolaalaisen Luukan suvun bussilla. Siitä matkasta ottamani kuvat löytyvät täältä.  

Täytyy sanoa, että aika huonosti tunsin isoisääni, vaikka pikkulapsena vietin parina kesänä viikon verran heidän luonaan Anjalan Junkkarin kylässä, missä he asuivat. 1950-luvulla he vierailivat myös usein kotonani. Täytyy myöntää, että yhteys heihin jäi kaikesta huolimatta melko ohueksi. Minulla se tarkoittaa sitä, etten tuntenut heitä sillä tarkkuudella, jolla olisi pitänyt. Mummo meni sunnuntaisin kovaa vauhtia kylille pitämään pyhäkoulua lapsille ja minä kipitin perässä. Pappa (joillekin serkuistani äijä, ukki tai vaari) oli leppoisa vanha mies. Ehkä serkuiltani saan kerättyä lisää muistoja ja tietoa siitä, millaisia he oikeasti olivat ja mitä ajattelivat. Siihen varmaan palaan vielä myöhemmin.




Salomon Väisänen (1859 – n. 1917)


Äitini puhui häntä haastatellessani vähän ristiriitaisesti  Salomon Väisäsestä mainiten hänet isoisäkseen. Kuitenkin hänen äitinsä Aino s. 1892 on kirkonkirjoissa merkitty äpäräksi. Aino äiti oli Beata Tahvontytär Aikamies s. 1862. Ainon syntymään liittyi jokin skandaali, johon isoisä Salomon Tahvonpoika Aikamies. s. 1859 oli sekaantunut.  Tarkalleen asiat eivät koskaan selvinneet enkä silloin osannut vaatia niille selitystä. 

Joka tapauksessa lapseton Salomon Aikamies otti sisarensa aviottoman lapsen, Ainon ottotyttärekseen.  Heidät löytää kaikki ja myös isoisäni rippikirjasta 1900 - 1909 Seivästö 5:n kohdalta. Koska en ole tutkinut uudempia kirjoja enkä selvittänyt asiaa sen enempää, en edes tarkalleen tiedä, missä kohtaa he ovat Seivästöllä asuneet. Olen päätellyt paikan olevan Heinonmäki, mutta saatan olla väärässäkin.  Nimittäin Koskelaiset, jotka 1915 henkikirjassa ovat ennen Salomonia ovat Huovin jakokunnan alueella.  Apuna minulla on myös edellä mainitsemani Raili Tabermanin Seivästökirjassa kuvatut talojen paikat ja niissä 1939 asettuneet ihmiset.


En ollut paikalla, mutta paljon muuta sukua oli vuonna 1989.

Paljon lienee tapahtunut tällä välin. Koskelaiset olivat Beatan ja Salomonin äidin sukua.  Alue on suuri, mutta toivon saavani valaistusta joltakin aihetta paremmin tuntevalta. Arkistot ovat minulta vielä tältä osin tutkimatta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalo.  Äitini mummo Beata avioitui 1910  Uudenkirkon Himottulan kylään, jota myös Puumolaksi kutsuttiin.  Aino –mummoni jäi ainoaksi ja sikäli ainutlaatuiseksi lapseksi, koska hän sai sentään yhteensä 22 lastenlasta.


Kuvassa Abraham ja Aino vasemmalla eturivissä. Vietettiin vanhimman pojan Einon s. 1917 häitä tämän avioituessa Martta Sarjan kanssa. Perhe oli silloin evakossa. Kuvassa myös kaksi sisarta ja veljet Väinö ja Lauri,Abrahamin veli Jooseppi vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Oikealla takana Lampaluodon paikallisia asukkaita.

Salomon Aikamies muutti nimensä 1902 Väisäseksi. Siitäkin löytyy tieto Sanomalehtiarkiston Virallisesta lehdestä. Mummoni on antanut Kuolemajärven historia-teokseen osan sivulla 344 olevista tiedoista, jossa kerrotaan hänen karkotuksestaan Siperiaan 1915. Kopioin osan tekstiä sieltä tänne:


Salomon Väisänen tunnettiin tarmokkaaksi yleisten asioiden hoitajaksi ja isänmaan ystäväksi, joka oikeudentuntoisena vastusti Suomen lakien vastaisia venäläisten toimenpiteitä. Tästä syystä hän ei ollut venäläisten vallanpitäjien suosiossa, vaikkakaan hänen ei tiedetty tehneen mitään lakien vastaista. Näennäisen syyn karkotukseen saivat venäläiset siitä, että sanottiin lautamies Salomon Väisäsen kieltäytyneen öiseen aikaan puhelinlinjojen vartioinnista, jota maailmansodan sytyttyä talollisten oli suoritettava vuorotellen. Kerrottiin lautamiehen sanoneen komennuksen tuojalle: ”Minä en sinne yöllä mene”, mutta oli hän määräyksen mukaisesti lähettänyt renkinsä puolestaan vartioon. Tämän johdosta suoritettiin vangitseminen ja Siperiaan karkoitus. Tämä oikeutajunnan loukkaus kuohutti paikkakuntalaisten mieliä. Lautamies Salomon Väisänen joutui karkoituksellaan oleskelemaan Tomskissa mm. yhtä aikaa prsidentti Svinhufvudin kanssa, mutta hän ei Ukko-Pekan tavoin koskaan enää päässyt palaamaan Suomeen, vaan kuoli Siperiassa suureen kurjuuteen parin vuoden kuluttua.

 Lopuksi:

Kaikki edellä nimeämäni henkilöt ovat tunteneet toisensa. Äitini kyllä sanoi, että aikoinaan piti paljon salata asioita, jopa sukulaisuuksia. Seivästöllä on siis minullakin paljon sukulaisia.  

Olen pahoillani, että tekstistä tuli aivan liian pitkä. Kansalliskirjastossa käynti meni viime viikolla vähän pieleen niiden ikivanhojen ja huonojen rakkineiden (=laitteiden) ja alkavan nuhani takia.


Tässä näitä pienimpiä jälkeläisiä... oma lapsenlapseni Axel Abraham.