lauantai 31. lokakuuta 2015

Mummon päänsäryt

Tosikkohämäläisenä perusihmisenä ja puolikarjalaisena olen huomannut, etten oikein aina ymmärrä ihmisiä, joitakin heistä.  Se saattaa myös johtua ikääntymisestä. Ei enää jaksa kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja. En odota kyllä muidenkaan kestävän minun tylsiä tarinoitani sukututkimuksista, historiasta tai vaikkapa talokaupoista, puutarhanhoidosta, omasta  historiastani tai jonkun ammoin kuolleen tuntemattoman historiasta.  Facebook  on sellainen paikka, jossa juuri kevyet ja tyhjänpäiväiset jutut rehottavat. Huonot ja epätarkat valokuvat kaikesta liikkuvasta ja omasta itsestä ovat siellä kova sana. Kaverit kehuvat ja kiittävät. Siellähän minäkin riekun omia juttujani, niitä lyhyitä, koska aikani ei riitä pitkiin blogeihin, joita rakastan. Toki nekin voivat olla lyhyitä, mutta kun pääsen alkuun, ei loppua näy. Ihminen saattaa muuttua vanhetessaan joka tapauksessa pitkästyttäväksi. Meitä on monenlaisia.  Ja sovimme silti kaikki tähän maailmaan.


Olin torstaina kuuntelemassa mielenkiintoista sotahistoriaan ja puhujan omaan henkilökohtaiseen historiaan liittyvää tarinaa.  Kysymyksessä oli  Suomen sodissa merkittävän K. L. Oeschin elämäntarina, josta hänen pojanpoikansa Klaus Oesch oli kertomassa.  Tarina on juuri nyt taas erityisen ajankohtainen, koska parisen viikkoa sitten ilmestyi Vesa Määtän kokoama ja kirjoittama valtavaan lähdeaineistoon perustuva elämänkerta. Ostin sen jopa itselleni Kirjamessuilta Gummeruksen osastolta. Sisareni kävi luonani tällä viikolla ja muisteli äitimme aikoinaan puhuneen Oeschistä. Ei ole mikään ihme, sillä niin merkittävä hän on Karjalan komentajana ollut. Kirja pyrkii puhdistamaan Oeschin maineen ja kunnian, mikä onkin ihan aiheellista. 


Tapani mukaan vedin siinä kuunnellessani ajatuksissani  taas yhteyksiä omaan historiaani ja kokemuksiini. En kai osaa enää olla muutenkaan. Siis vain kuunnella ja sitten unohtaa.  Pitkä elämä takanapäin tekee mahdolliseksi löytää runsaasti yhtymäkohtia toisten ihmisten elämien kanssa. Kun 1960-luvulla asuin toisen sotapäällikön Erik Heinrichsin (1890-1965) kodissa Kulosaaressa alivuoralaisena, olisin voinut hyvin haastatella vuokraemäntääni Maria Heinrichsiä hänen elämästään sodan aikana. Mutta mitä minä työnheitukka silloin olisin osannut? Hän olisi varmaan ollut mielissään, jos olisin ollut kiinnostunut.


Tässä iässä tuntuu siis mahdottomalta olla enää "puhdas paperi", kun historiaa on jo niin paljon takanapäin. Auttamatta ajautuu muistelemaan, yhdistelemään ja ajattelemaan, entä jos.... Kannustan jälleen kerran muitakin paneutumaan muiden historian lisäksi omaan historiaansa. Kukaan muukaan ei meidän tuntemattomien ihmisten osalta tee sitä. Kun poistumme  tästä maailmasta, historiamme valuu meistä maahan ja jäljelle jää tyhjä kuori. Ikään kuin emme olisi koskaan tehneet yhtään mitään. Ikään kuin meille ei ole koskaan tapahtunut mitään. Niin on käynyt vanhemmilleni. Jollemme me lapset tuo heidän elämäänsä näkyville, he kuolevat lopullisesti.  Jollemme tee omaa elämäämme näkyväksi, meistäkään ei jää jäljelle mitään.

Mummoni

Pidän tiukasti kiinni oman mummoni hameenhelmasta ja kipitän hänen riuskojen askeltensa jäljessä pitkin soratietä kohti keltaista (se saattoi olla valkoinenkinb) taloa metsän takana. Hän pitää siellä pyhäkoulua kylän lapsille. Voin kuvitella näin tapahtuneen, mutta en muista sitä. En muista mummoni tuoksua, vaikka muistan, että hän tuoksui jollekin. Hän oli rauhallinen ja lempeä.  Äitini muisti hänet toisenlaisena.  Hän ei koskaan pitänyt heitä lapsia sylissään. He joutuivat pienestä pitäen ahertamaan, hoitamaan myös pienempiään.  En muista mummostani muuta kuin, että hän oli pyöreähkö ja lempeä. Hän kirnusi voita, jota en pystynyt syömään. Se oli hapanta.


Vaikka kuinka pinnistelen, en muista mitään sen enempää. En muista edes hautajaisia ollessani 12-vuotias. Muistan vain sen kauhun, jonka vallassa elin vuosikaudet, unet, joita näin. Minun olisi pitänyt mennä katsomaan häntä avatussa arkussa, niin tekivät serkkuni ja siskoni. Uneksin vuosikaudet siitä tilanteesta. Kaukana oli arkku, jonka lähelle en uskaltanut mennä, en edes katsoa siihen suuntaan. Sitten näin haudan, josta törrötti jalka.

Muistan ehkä sen, kun riehuimme kotona hänen ollessaan vierailulla ja lapsenvahtina. Hän huusi meille silloin ”Menkää siitä kartanolle.” Me nauroimme, koska emme tienneet, mitä hän tarkoitti. Kun hän täytti 65 vuotta, oli isot juhlat. Kakuissa oli voikreemiä täytteenä ja kuorrutuksena. Olivatko ne siellä kellarissa keittiön lattian alla vai missä?  Joka tapauksessa kävimme sormellamme vetämässä makupaloja kakkujen kuorrutuksesta. Ketkä me?


Miksi en muista enempää.  Uskon, että vanhemmat ja nuoremmat serkkuni  ja sisareni muistavat paljon enemmän. Mutta kirjoittavatko he siitä, jakavatko he tietonsa tuleville polville? Pitäisikö minun alkaa haastatella heitäkin ja kirjoittaa heidän muistamansa asiat  ylös.  Heistä moni vietti kuitenkin paljon enemmän aikaa mummomme kanssa.

Mummo olisi voinut kertoa jotakin äidistään, josta oma äitini sanoi vain pari asiaa. Hän olisi tiennyt oikean isänsä, vaikka kirkonkirjojen mukaan hän syntyi äpäränä.  Mutta olisiko hän kertonut minulle mitään, jos olisin osannut kysellä?

Miten olisin silloin edes osannut kysyä mitään? Minulla ei ollut yhtään elämänkokemusta.  Olen usein ihmetellyt lukiessani, kun joillakin ihmisillä tuntuu olevan sekin puoli hallussaan pienestä pitäen. Mutta voiko siihen luottaa? Monet ovat todella hyviä tarinan kertojia, väliin voi sepittää omiaan.

Päänsärky

Minun ikäisenäni mummoani ei enää ollut. Olen usein ennenkin muistellut näitä samoja asioita ikään kuin yrittäen irrottaa aivosoluistani jotakin lisää pääsemättä pidemmälle.  Päätäni alkaa särkeä. Sitä särkeekin aika usein nykyään. Hermojen jännitys ja stressi eivät ole mukavia seuralaisia. Elämä voisi olla aivan toisenlaista ilman niitä.

Joillekin ihmisille on ehkä todella vaikeaa muistaa, koska muistot tuovat mieleen ikäviä asioita. Niiden mieleen virtaamista voi estää monella tapaa.  Vaikkapa juomalla.  Vanhojen ihmisten alkoholinkäyttö on lisääntynyt suuresti.  Siitä puhutaan sittenkin todella harvoin. Harvat ovat kuitenkaan suoranaisia alkoholisteja, mutta suurkäyttäjiä. En tiedä aiheesta yhtään mitään muuta kuin vähän paheksun alkoholin kunniapaikalla pitämistä.  En käytä itse alkoholia.  Mieleeni tuli tässä kuitenkin, että se voi monelle ihmiselle olla keino välttää surullisia ajatuksia, syyllisyyden tunteita, ikävää ja yksinäisyyttä. Joitakin se auttaa olemaan hauska ja iloinen. Edes hetkeksi. Elämä saattaa olla aika ankeata ilman viinaa.

  
Jos minä alkaisin juoda kestääkseni paremmin, saisin vielä kauheamman päänsäryn. Ihan oikeasti. Olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä päänsärky on. Se on muuten sitä, että päätä koskee ihan oikeasti, oksettaa ja on paha olla.  Suurin osa päänsäryistäni tulee sään vaihtumisista , ilmanpaineen pienet heilaukset tuntuvat päässäni, joskus jopa pari päivää aiemmin.  Niin on ollut koko elämäni.  Niihin päänsärkyihin eivät auta pillerit kuin vain lyhyeksi hetkeksi. On vain kestettävä. Tieteellisesti  tai tutkimuksissa ei ole oikein pystytty tällaisia asioita todentamaan. Tässä olisi yksi koekaniini.


Päänsärky siis kiusasi taas tällä viikolla.  Ehkä se onkin vain keino hiljentää minut olemaan tekemättä mitään.  Sääli, että se rajoittaa kirjoittamista.  Eikä se ollut mummojen ja muistojen aiheuttamaa.  Pitää olla itselleen armollinen.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Monenlaisia säröjä

Lokakuun alussa vuosi tuli täyteen siitä, kun muutin evakosta takaisin. Talvi on lähestymässä. Aivan liian pian. Enkä voi mitään. On paljon asioita, joille sen sijaan voin tehdä jotakin. Tänään keskustelimme tilanteesta, joka alkoi kehittyä vanhempieni kuoltua ja jota en ole saanut korjattua. Ihmissuhteet vaativat paljon ja saattavat olla kovin raskaita hoitaa, jos ne kohtaavat vaikeuksia. Niille on oltava aikaa. Vaikka olisikin itse asiassa helppo vain yhtäkkiä pyrähtää pihalle ja sanoa terve, tässä olen.

2015 vanha mikä vanha!

Olemme myös saattaneet jättää taaksemme ihmisen, joka oli aikoinaan hyvin tärkeä, mutta jota emme haluaisi enää koskaan tässä elämässä kohdata. Tämä ihminen on loukannut meitä syvästi ja lopullisesti aiheuttaen loputtoman, vuosia kestäneen piinan. Sama ihminen on loukannut myös muita ihmisiä rajattomassa itsekkyydessään. Hän on jättänyt jälkeensä pelkkää tuhoa. Miksi asioiden pitää mennä niin?

Jälkikäteen näemme asioiden kulun selkeämmin. Emme ehkä edelleenkään tiedä, mitä olisimme voineet tehdä toisin välttääksemme kohtalon kulun. Mietin sitäkin, olenko minä jollakin ominaisuudellani kerännyt nuo vaikeudet. Vedämmekö me puoleemme vääriä ihmisiä? Onko olemassa ihmisiä, jotka ehkä yrittävät käyttää meitä hyväkseen?

24.10.2015

Vuosien kuluessa omia asioita hoitaessani, olen ennenkin tuntenut olevani vainoharhainen, epäilen muiden tarkoitusperiä. Kykyni nähdä selkeästi asioiden läpi on koko ajan kehittynyt. Intuitioni on siis vahvistunut, ja se tuo eteeni tilanteita, joissa olen koeteltavana. Enkä silloin aina yksinkertaisesti heti tiedä, mikä on se oikea tie.  

Lukijani päätelköön kirjoittamastani, mitä haluaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin paljon mietittävää, asioita on kasaantunut tähän hetkeen ehkä liiankin paljon. On tehtävä valintoja. Runsaan kymmenen vuoden piina on ehkä päättymässä. Toivon niin.

On hienoa, että välillä on asioita, jotka saavat ajatukset muualle.  Perjantaina vietin ystäväni kanssa koko päivän kirjamessuilla. Hyvä, että pääsin loppujen lopuksi raahautumaan parkkihalliin autolle ja ajamaan kotiin. Jalat olivat koko päivän kävelystä poikki, melkein samalla tavalla kun aikoinaan Pariisissa koko päivän kävelyn jälkeen. Lauantaina sitten sää oli mahdottoman hieno ja houkutteli pihalle haravoimaan ja siirtämään kesätavaroita varastoon. Laittelin myös kukkapenkkejä talvikuntoon. Tekemistä kyllä riittää vieläkin.




Särö


Nuo edellä mainitsemani asiat ovat myös niitä elämän säröjä, joten tämä jatko on kuin aasinsilta. Sillä nimellä kutsutaan kehnoja ja kömpelöitä siirtymiä tai viittauksia tekstissä siitä, mitä aiotaan käsitellä seuraavassa.

Liitän nimittäin tähän kirjoitukseni vanhaan blogiini syksyltä 2008, jolloin olin tavallaan vielä tietämätön tulevien vuosien piinasta.  Tekstin lopussa viittaan Särö-nimiseen lehteen. Särö oli myös minun oma lehteni, jonka tein 1962. Olin kirjoittanut siitä jo edellisenä kesänä löydettyäni lehden ”aarrelaatikostani”.

Tuolloin nuorena tyttönä keräsin ahkerasti lehtileikkeitä ja haaveilin toimittajan ammatista.  Lehden ensimmäisellä sivulla oli koko sivun kokoinen mustavalkoinen kuva – hiirestä. Seuraavan aukeaman omistin koirille. Sitten kerroin Israelista kuvineen. Useita sivuja olin täyttänyt filmitähtien ja laulajien kuvilla. Sieltä löytyivät ainakin Ricky Nelson, Michael Landon, Gary Grant, Jane Fonda, Paul Anka ja Robertino Loreti.  Lisäksi lehdessä oli kertomus New Yorkista, artikkeli muodista. Käsittelin France-nimistä laivaa, Afrikkaa ja Itävaltaa.

Pariisi 2004. Takana Pont Neuf.

Liisa Karanin kertomuksen ”Ikkunaani näkyy Notre Dame” kopioin Särö-lehdestäni blogiini osittain, koska se kiehtoi minua erityisesti, Olihan siinä jo siemeniä omaan tulevaisuuteeni ja kirjoittamiseeni, jotka johtivat minua sekä unessa että todellisuudessa, myös samoille paikoille Pariisissa:

”Kun jätimme bistron, oli jo miltei keskiyö. Ohitimme Louvren mahtavan mustuneen julkisivun ja Pont Neufin – tuon Pariisin vanhimman sillan, jonka jykevä kaari poseerasi Seinen välkkyvässä kalvossa. Kaiken tämän yllä kohosi Notre Damen majesteetillinen torni nuolen tavoin. Pariisin tuhannesti ylistetty ”spleen” tuntui selvästi ja taivas lepäsi hyvin alhaalla. Se oli kuin kevyt tuoksuva syvänsininen huntu, joka hipaisi kasvojani – kosketti sieluani. Tunsin hänet vierelläni. ”Tule”, hän virkkoi hiljaa, ”yö on kovin kaunis ja ikkunaani näkyy myös Notre Dame”.

Kirjamessuilla historiantutkija Jukka Korpelaa kuuntelemassa 23.10.2015

Kirjamessuilla 26.10.2008

Kirjamessut kiehtovat minua edelleenkin kuten tuhansia muita suomalaisia.  Millä kaikilla on omat kiinnostuksen aiheemme, joita sieltä etsimme.  Messuille kun on kerääntynyt muutaman päivän ajaksi kaikki alaan liittyvä tietous. Jotkut viettävätkin siellä aikaansa kaikkina aukiolopäivinä. Toiset taas kuorivat kerman päältä ja tulevat kuten minä kotiin päivittelemään yhä kasvavaa kirjastoaan. Mutta meitä samanlaisia hulluja näyttää riittävän.

Helsingin Sanomat 25.10.2015

Antikvariaattiosastolla osuin samalle hyllylle kahden miehen kanssa, jotka myöskään eivät tunteneet toisiaan.  Siinä virisi sattumalta pieni keskustelu. Toinen miehistä omisti yli tuhannen kirjan kokoelman Lappi-aiheisia kirjoja, joita hän hakee antikvariaattien lisäksi huutokaupoista.  Toinen taisi olla myös pohjoisesta ja etsimässä jotakin Sodankylän kirjaa. Sain siinä ohimennen tutustua vanhemman miehen isän lapsuuskuvaan Lapin Lemmenjoella ja sain nähdä myös kuvia hänen serkkunsa tekemistä perhoista.

Arttu ja Manu syksyllä 2008.

Jospa tällaisia luontevia ihmisiä vain olisi enemmän. Suurin osa ihmisistä pitää ympärillään kuitenkin jotakin ihmeellistä raja-aitaa, jota on vaikea ohittaa. Minulla ei myöskään välttämättä ole halua tunkeutua noiden aitojen ohi, koska luotan siihen, että kohtaan muutenkin juuri ne ihmiset, jotka minun tulee tässä elämässä tavata.  Erotessa sanotaan vain hei ja mennään eteenpäin

.
Messuille tullessani satuin sopivasti kuuntelemaan Matti Klingen haastattelua. Oli aivan pakko istahtaa kuuntelemaan, kun häntä haastateltiin uusimman päiväkirjan vuosilta 2007 - 2008  ”Nainen kävi parvekkeella”  tiimoilta.  Jostakin syystä olen aina ihaillut hänen kirjojaan ja ajatusmaailmaansa ja saihan ihailuni tästäkin kuulemisesta lisävahvistusta.  Mieleeni jäi erityisesti se, että varsinkin nuoret eivät ole enää pidä pitkäjännitteisyyttä tavoittelemisen arvoisena. 

Puutarhaenkelin kanssa,  syksy 2008.

Kouluissakaan ei siihen enää pyritä. Huolestuttavaa?  Minua se suoraan sanoen ärsyttää, koska itse olen aina omasta mielestäni ollut sitkeä ja pitkäjänteinen.  Maailma muuttuu siltä osin vain vieraammaksi ja hetken nautinnot ja huvit ovat ihmisillä ensimmäisenä mielessä. Keskustelussa oli esillä monta muutakin asiaa kuten eurooppalaisuus.  Matti Klinge oli myös kanssani samaa mieltä siinä, että suomalaisten pitäisi enemmän matkustella Venäjällä, Pietarissa ja siellä muualla. Sen sijaan suomalaiset lähtevät kaukaisille maille. Meillä on Venäjän kanssa on pitkä yhteinen historia, josta Klinge on useasti kirjoittanut.

Antikvariaattiosastolta ostin hänen kirjansa vuodelta 1993  ” Euroopassa, Pietarissa”. Sain sen 5 eurolla, koska kirjaa oli voimakkaasti punakynällä alleviivattu.  Ranska ja sen historia ovat muuten myös yksi yhteinen kiinnostuksen kohteemme. Monet eivät varmaan tiedäkään, että Matti Klinge on myös taidemaalari, joka on pitänyt näyttelyjä.


Kohtasin messuilla myös erään yllättävän jutun. Joku muukin eli Kirjallisuus- ja kultturiyhdistys Särö r.y. Porvoossa on perustanut Särö-nimisen lehden kuten minä 1962.  Käy katsomassa  http://sarolehti.net/index.php.  Ja kirjoittamisestahan siinäkin on kysymys.

Pihatöissä 24.10.2015

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tunnelmat ovat tärkeitä

On varmaan tullut harvinaisen selväksi, että elämäni ja varmaan monen muunkin aikalaiseni elämä on rauhatonta ja stressaavaa. Siitä ei siis sen enempää. Silti ehdimme tehdä kaikenlaista, vaikka keskittyminen voi olla joskus vaikeaa. Oman tilanteeni lisäksi minua vaivaa erityisesti se, etten pääse keskittymään kirjoittamiseen muuta kuin aika ajoin. Siksi avukseni tulevat vanhat blogini, jotka Facebook heittää eteeni. Luojan lykky, että olen tallentanut niiden raakaversiot sekä tiedostoina että kopioina.  Ne eivät ole oikeastaan vanhentuneet, mutta kertovat kyllä, että silloin vuosia sitten sentään ehdin olla enemmän liikkeessä kuin nykyään.



Muut ihmiset tuntuvat koko ajan matkustelevan sekä kotimaassa että ulkomailla ja osallistuvat ties mihin tapahtumiin. En ehkä itse edes haluaisi kerätä enempää kokemuksia, sillä vanhoissakin on vielä käsiteltävää. Eikä vertailu toisiin ole kenenkään osalta ollenkaan mielekästä. Eletään vain omaa elämäämme, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin vaatimattomalta. Sisäinen hohto se vasta on jotakin!

Tänä aamuna ajaessani kotiin käytyäni Keravalla ja ostamassa lisää kanervia ulkoruukkuihin, ajattelin, että kunhan pääsen kotiin, alan kirjoittaa, vaikka minun pitäisi oikeastaan siivota sunnuntaista talon näyttöä varten. Mutta liikkeelle lähdettyäni, tapahtuu aina se sama ihme. Se syntyy pienen pienistä asioista, maisemasta, säästä, tunnelmasta ja jopa ajatuksesta, että oikeastaan minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta. Tuli myös mieleeni, että olisi aika aloittaa lenkkeily tauon jälkeen.



Eipä sitten muuta kuin koneelle kotiin tultuani. Hetken kuluttua soi puhelin, jossa minulle ehdotettiin pientä happihyppelyä. Eipäs sitten muuta, kuin liikkeelle. Kävellessä on hyvä keskustella. Juuri sellaista toimintaa, mikä on minulle mieleen. Kirjoittaminen jäi, siivoaminen jäi. Oli ihana kuljeskella ystävän kanssa syksyn auringon kultaamassa luonnossa.

Kaikista omituisinta on huomata nyt päivän jo kaartuessa iltaa kohti, että olen sitten kuitenkin ehtinyt kirjoittaa valmiiksi yhden blogini koskien erästä henkilöä Karjalan kannakselta. Se on enää vailla kuvien valintaa ja julkaisua. Sitten olen melkein kirjoittanut toisenkin, tämän.  Olen myös ehtinyt imuroida melkein koko talon.

Mutta palaan tässä vielä viiden vuoden takaisin tunnelmiin.



15.10.2010

Tunnelmien takaa

Jäin taas tunnelmoimaan hetken viemänä. Saan useimpina päivinä viikon aikana monta postikorttia. Maanantaisin saattaa  postilaatikossani olla jopa 6-7 korttia. Torstaina posti tuo yleensä vähiten, tänään perjantaina sain 4 postikorttia (Suomi, Englanti, USA ja Kiina). Korttien kuvat ja joskus tarinat saattavat inspiroida minua. Tänään sain yhden postikortin, joka vei minut katsomaan vanhoja majakkakuviani  (elokuu 2005) Söderskärin majakalta, jonne teimme silloin asiakkaittemme kanssa mukavan risteilyn. Joitakin siellä ottamiani kuvia olen käyttänyt omina postikortteinani, koska majakkakuvat vaikkapa ilman majakkaakin ovat suosittuja. Liitän tähän pari kuvaa tuolta retkeltä.



Toinen kortti vei minut USA:n Missourissa sijaitsevan St. Lousin kaupunkiin, jonne Amerikan lännen laajenemisen symbolina  ja Thomas Jeffersonin muistomerkkinä on vuosina 1963-1965 pystytetty mahtava Gateway Arch. Sen on suunnitellut Amerikkaan muuttaneen arkkitehtimme Eliel Saarisen poika Eero Saarinen (1910-1961). Olen muutenkin viime päivinä miettinyt paljon arkkitehtuuria yrittäen päästä edes vähäisessä määrin siihen sisään. Siksi kortin kirjoittajan hiukan vähättelevät sanat ” jos nyt tiedät mitään amerikkalaisista kaupungeista” herättivät minut miettimään, että ainakin kirjoitan kiitosvastaukseeni ”tiesitkö muuten, että St. Lousin kaupungin kaaren on suunnitellut suomalainen arkkitehti?”



Olen opiskeluun liittyvässä kirjoitusprojektissani käsitellyt Suomen Kansallisteatteria. Arkkitehtuuriaiheet ovat minulle selvästi vaikeampia ja vaatisivat paljon suurempaa etukäteisperehtymistä kuin kuvataiteet. Oppimassahan tässä ollaan. Viime tiistaina kiertelin Kansallisteatteria joka kulmalta samalla kuvaten sitä. Olen myös juuttunut tuntikausiksi lukemaan vanhoja Päivälehden numeroita Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti

Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti perustettiin vuonna 1889 ja lakkautettiin 1904. Siitä jatkoi minulle niin välttämätön aamulehteni Helsingin Sanomat. Vuosisadan vaihteen päivälehden artikkelit ovat todella mielenkiintoisia.



Kun Kansallisteatterin peruskivi laskettiin kesäkuussa 1900, samana päivänä vietettiin Helsingissä ensimmäisiä yleisiä suomalaisia soitto- ja laulujuhlia, joiden malli oli otettu Virosta. Juhliin Senaatintorille oli saapunut ympäri Suomea 12.000-15.000 henkeä. Juhlakansa jatkoi Senaatintorin puheiden ja juhlallisuuksien jälkeen tulevan Kansallisteatterin tontille, jossa pidettiin taas pitkä juhlapuhe  kunnes  ”tri Bergbomin ollessa estetty tilaisuudessa läsnäolemasta, laski ylitirehtööri, vapaaherra Seb. Gripenberg  peruskiven, joka on torinpuoleisessa osassa sillä kohdalla, jossa pääkäytävä tulee olemaan....”



Tiistaina opintoryhmäni teki ekskursion Kansallismuseoon. Siitä onkin jo aikaa, kun olen käynyt siellä. Opastetun kierroksen jälkeen kiertelimme keskenämme etsien vastauksia opettajan esittämiin kysymyksiin. Kello oli jo lähes 8, kun museokaupan kautta lähdin erään opiskelutoverini kanssa kohti keskustaa. Syksy on jo pitkällä, illat ovat pimeitä. Kotiin tultuani olin aivan poikki.

Viime yönä oli tullut ripaus lunta. Päivät kuluvat aivan liian nopeasti, ehdin tehdä vain murto-osan siitä, mitä haluaisin tehdä. Kotini on kuin tutkijan kammio, kirjoja ja papereita lojuu pöydillä, sohvalla, tuoleilla ja lattialla. Jotta pysyisin järjissäni, yritän joka päivä tehdä myös perinteisiä naisten juttuja, siivota jonkun pöydän, käydä ehkä kaupassa, tehdä ruokaa, haravoida.

Luonnon väriloisto alkaa haalistua, kun voimakkaat tuulet irrottavat viimeisetkin värikkäät lehdet puista. Jos on oikein kaunis valo, minun on pakko päästä kävelyttämään kameraani. Pysyn kunnossa, kun käyn ystävieni kanssa vähintään pari kertaa viikossa kuntosalilla spinningissä, venytyksessä, ehkä zumbassa. Marras-joulukuussa opiskelu vie minut kaksi kertaa viikossa Helsinkiin, silloin en enää ehdi urheilemaan riittävästi. Vanhan naisen elämä on muuten todella hiljaista! Eikö tämä nimenomaan siltä kuulostakin?






keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Miten se olisi siitä muuttunut?

Pienet pakkaset saapuivat eilen ja eräs vaihe syksyssä alkoi. Aiempina vuosina ensimmäinen hallayö on usein ollut jo syyskuussa. Sitä seurasi vielä pitkä lämpimämpi kausi, jolloin ehti hyvin tehdä pihalla kaikki työt saadakseen puutarhan talvikuntoon.  Oli tyhjennettävä ruukut, istutettava sipulit ja haravoitava ainakin osa puista pudonneista lehdistä. Joskus jopa muokkasin maan kevättä varten. Työtä riittää aina lumen tuloon saakka.




Tänä vuonna aiemmin kesällä on tullut jo tehtyä kaikenlaista.  Aidan leikkaaminen ja karsiminen, kuolleiden oksien leikkaaminen ja niiden vienti pois tontilta on työllistänyt aivan riittävästi. Aidan leikkaus jäi tosin pahasti kesken ja on edessä sitten ensi keväänä. Olen puhdistanut katon ja rännit havunneulasista ja öljypoltin on huollettu. Tekemistä riittää vieläkin. Enkä kaikkeen ehdikään nykyisen tilanteen vain kestäessä.



Talon myyntiponnistukset ovat kaikesta huolimatta vieneet energiaa aivan liian paljon. Kun viikottainen näyttö on ohi, usein kuulen, että yhtäkään katsojaa ei ole tullut paikalle. Minulta yksi päivä mennyt kuitenkin siivouksessa ja kaiken mahdollisimman persoonattomaksi loihtimisessa.  Näyttöpäivänä voi jo vähän rentoutua kunhan katsoo, että on siirtänyt kaikki rätit ja pussukat ennen poislähtemistä piiloon. Kun sitten palaan kotiin, olen niin uupunut ja helpottunut, että en sinä päivänä enkä usein seuraavanakaan jaksa tehdä yhtään mitään muuta kuin kirjoittaa, lukea tai tutkia sukua.

Koska olen ajan oloon alkanut harrastaa kaikkea ja hoidella kaikkia kiinnostavia juttuja liittyen sukututkimukseeen, sukuseuroihin, karjalaisuuteen, hämäläisyyteen ja historiaan, niin muutakin tekemistä riittää.  Syksyt, talvet ja keväät ja kesätkin ovat niiltä osin vilkasta aikaa.  Koska osallistumiseni on muutakin kuin mukanaoloa eli sisältää suunnittelua, sopimista, järjestelyä, kirjoittamista ja tiedottamista, niin joskus on nautinto osallistua johonkin vain mukana ollen.



Stressi on piiloseuralaiseni edelleen kuten on ollut jo melkein vuosikymmenen. Se johtuu tästä seisovasta tilanteesta.  Nytkin viime viikolla lupaava mahdollisuus saada kauppa talosta tehtyä, meni pieleen.  Laskin roimasti hintaa, mutta ostajaehdokkaat olisivat halunneet, että talossa tehdään kallis rakenteisiin saakka menevä kuntotutkimus.  En voinut suostua siihen, koska minulla ei ole varaa sellaiseen eikä edes halvempaan kuntotarkastukseen.  Se ei ole ainoa syy.  En näe sitä tarpeelliseksi, koska tunnen talon perin pohjin.  Se siitä kaupasta sitten! Vaikka olen vuosien mittaan tottunut luottamaan itseeni ja omiin arvioihini kokemuksen osoittaessa minulle sen olevan oikea tie, niin tuo oli todella kova paikka.  

Viime viikkoinen tilanne pisti minut miettimään muita vaihtoehtoja, joita lähdin samassa tutkimaan.  Jos tietää menneet vaikeudet, voi vain kuvitella, että nekin vaativat kovaa taistelua. Stressi jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Huonoina päivinä huomaan sen hiipivän ranteisiini ja nilkkoihini saakka. Usein silloin sanonkin, että pistän lopullisesti ranttaliksi ja luovun kokonaan enää yrittämästä. Mutta mitä sitä luonnolleen voi!



Facebook heitti taas eteeni netin pyörteisiin kadonneen vanhan blogini viiden vuoden takaa.  Kirjoitin sen 7.10.2010 ja se sopii hyvin tämän päivän teemaan monellakin tapaa, joita kaikkia en tässä vielä edes kertonut: Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.  Jaan sen teille luettavaksi ja ehkä joku silloin esittämäni kuvakin pääsee tähän mukaan.

Pyörteitä, kiemuroita ja solmuja

Jatkan tässä edellisen blogini ajatusta, kun mietin, miksi vanhemmiten ahdistuu ja stressaantuu niin helposti. En usko kaikkien jakavan tätä ajatustani, sillä useimmat tuntemani vanhemmat ihmiset ovat todella iloisia ja reippaita eivätkä ikinä myöntäisi asian koskevan heitä. Sehän voisi olla periksi antamista.
  
Pitäisiköhän syksyllä oikeasti pakata laukkunsa ja häipyä jonnekin lämpimään, jotta saisi muuta ajattelemista. Se vain ei ole meille kaikille mahdollista. Onhan niinkin, että ilmastomme luo suomalaisen yhteiskunnan luonnetta sellaiseksi kuin se on ja muokkaa meistä ihmisistä omanlaisiamme, juuri tällaisia kuin olemme.



Minulla on vielä tuoreessa muistissa, kuinka ex-anoppini Aino yritti yhä uudelleen sopeutua takaisin tänne Floridan vuosien jälkeen, mutta totesi aina syksyn koittaessa olevansa ikään kuin muuttolinnun tavoin pakotettu lähtemään. Ihmiset sulkeutuivat kotiensa seinien sisäpuolelle talven ajaksi ja kesän aktiivinen kommunikointi loppuu "talviunien" ajaksi.  Se kolahtaa erityisesti yksin eläviin vanhoihin ihmisiin. Nyt Aino  on ollut Suomessa muutaman vuoden löydettyään täältä miesystävän. Hän täytti kesällä 90 vuotta ja on sopeutunut, mutta ei kuitenkaan aivan. Huomaan sen hänestä.  Jokin meissä kaipaa ikuisesti heleyttä, valoa, kirkkautta ja lämpöä.  Suomi on todettu maailman parhaimmaksi asuinpaikaksi. Siitä huolimatta en voi olla taas kerran puuttumatta itseäni lähellä olevaan aiheeseen.

Tämän viikon Kotiliedestä luin tarinaa Oulun Hailuodosta. Siinä kaksikin tällä saarella asuvaa haastateltua, noin vain ohimennen sanoi asuvansa  nyt lähestulkoon samalla paikalla, johon aikoinaan pystytti telttansa tai pysäytti autonsa. Sieltä vaan tullaan kaukaa ja ikään kuin vallataan maa ja asetutaan asumaan paikkaan, jossa aallotkin jäätyvät.  Hienoja tarinoita, jollaisia aikakauslehdet ovat täynnään, onnellisten ihmisten tarinoita. Miltähän ne tarinat tuntuvat vähemmän onnellisista?

Eihän onni ole myöskään yksi iso kappale vaan pieniä sirpaleita. Kuten varmaan on tullut selväksi, minun onneni on juuri sitä, sirpaleista muodostuvia hetkiä, yksityiskohdista kutoutuvia pieniä tapahtumia. Kun tapaan kauneutta näkemällä, kuulemalla, lukemalla, hymyilen sisäänpäin ja olen onnellinen. Jopa tuo tarina onnellisista saaren ihmisistä ei ollut minulta pois vaan sai minut hymyilemään. Se sai minut kaipaamaan tuollaiselle saarelle, kun tuuli tuivertaa ja inspiroi taiteilijaa. Se herätti minussa kaipuun jonnekin muualle, jossa minun ei tarvitse ahdistua pienistä asioista, tulevasta sähkölaskusta, öljytilauksesta, auton katsastuksesta, rahan riittävyydestä ja ennen kaikkea niistä keskeneräisistä kiemuroista.




Niiden minunkin ”kiemuroiden” lähtökohta on itse asiassa ihmisen ahdistuksessa ja pelossa. Vanhuuden pelko on syvällä meissä emmekä vain halua sitä edes tunnustaa. Olen huomannut sen olevan miehillä hallitsemattomampi ja vaikeampi. Naiset ovat selviytyjiä ja sopeutuvat, mutta miehen hätä heijastuu heihin vielä voimakkaammin. Nainen ottaa herkästi miehenkin ahdingon itselleen. Pako on helpoin keino selvitä askel eteenpäin, siirtää väistämätöntä. Näitä asioita ei haluta myöntää eikä niistä haluta keskustella. Ikuisen nuoruuden halutaan jatkuvan hautaan asti. Minä olen nyt onneksi yksin, mutta onhan tunnettua, että yksin ollessa pulmat tahtovat vain kasvaa isommiksi, kun niitä pyörittelee päässään yksin.

Olen kaivellut pihaa haravoidessani kuoppia eri paikkoihin ja eilen kävin todellakin ostamassa niihin kuoppiin istutettavaksi lisää sipuleita. Aiempina vuosina tilasin sipulit ajoissa netin kautta, mutta nyt elämän epävarmuus on saanut minut jättämään asian viime tippaan.




Nyt ostin erilaisia kevätsahrameita eli krookuksia (Pickwick, Jeanne d’Arc, Remenbrance, Prins Claus) ja  Oregonin laukkoja.  Kuinka hienolta näyttäisikään, kun krookukset vierivät pitkin talon takana olevaa rinnettä pienen vesiputouksen tavoin. Tämä on yksi tapani rentoutua.



 

Minua ahdisti kovasti myös ensimmäinen esseeni taidehistorian opiskelun Suomen taiteen praktikumissa, erityisesti jännitti mennä kuuntelemaan arvostelua. Nautin sen kirjoittamisesta valtavasti, vaikken ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen. Olisin halunnut käsitellä aihettani pidemmälle, mutta tehtävän rajoitukset estivät sen. Tutkin taidekirjoja nauttien niiden kuvista ja teksteistä. Sitten kirjoitin oman versioni, joka poikkesi lopuksi paljonkin muiden kirjoituksista. Eilen saimme sitten opettajan palautteen, joka oli tietenkin ystävällinen ja kannustava. Hänen mukaansa kaikki olivat ymmärtäneet tehtävän oikein, sillä erilainen kaunokirjallinenkin käsittely oli aivan ok. Aikoinaan 1950-1960-luvuilla koulussa harvoin kannustettiin oppilaita, meitä arvosteltiin, kritisoitiin ja tuomittiin kyllä antamatta edes mahdollisuutta oppia argumentoimaan. On jännittävää huomata palaavansa myös oman nuoruuden aikansa solmuihin ja alkavansa vasta nyt purkaa niitäkin.