perjantai 27. marraskuuta 2015

Sanattomia hetkiä

Aivan mahtava ilta.  Ihania ihmisiä.  Loistava tarinan kertoja.  Sellaisten hetkien loisteessa haluaa viivytellä hiukan pidemmän hetken.  Se oli kuin olisi puhaltanut saippuakuplia ilmaan ja nauru helskyi ilmassa. Olimme kaikki uudelleen lapsia leikkimässä aurinkoisella pihalla.  Olin sanaton. Olen edelleenkin sanaton.  Olisi aika mennä nukkumaan, olen väsynyt. Ehkä tänä yönä en kärsi päänsärystä ja elämän joskus niin raskaasta paineesta. Lataan illan runsaat valokuvat koneeseeni vasta huomenna. Kirjoitan ja jaan niitä vasta sitten. Hoitelen rästissä olevia tehtäviäni huomenna. Pieni surumielisyys valtaa mieleni. Kauniit hetket hiipuvat pois, siirtyvät kauemmaksi.




Olen joskus kirjoittanut siitä punaisesta langasta, jota ihmiset yrittävät ottaa kiinni. Muistan erään keskustelun vuosikymmenten takaa, kun eräs ystävä puhui aiheesta, kadottamastaan langan päästä. Ajatus oli minulle silloin aivan vieras. Miten joku voi kadottaa langan eikä löydä sitä enää?  Omituinen vertaus! Mutta minustahan tuntuu nyt usein, että olen kadottamassa langan.  Olen usein liian väsynyt enkä jaksa innostua enää samalla tavalla kuin ennen.  Milloin ennen? Viime vuonna,  viisi vuotta sitten? Seuraavana päivänä en muistakaan asiaa enää. Olin vain juuri silloin niin väsynyt, että se sai mieleni harhaiseksi. Väsymys on ikävä seuralainen. Menin nytkin nukkumaan ja uneksimaan. Jatkaisin aamulla.


Mitä kaikkea Seivästön rantahiekat voisivat vielä kertoa...

Anna Kortelainen oli torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa kertomassa omista Karjalaan liittyvistä kirjoistaan ja niiden historiasta, omasta historiastaan, joka on niiden kautta saanut uusia ulottuvuuksia, sisältöä, tietoa.  Sitä keriytyy koko ajan lisää, elämän monikerroksellisuus tulee näkyviin. Esitys oli sykähdyttävä ja tunteita herättävä.  Meistä moni sai kyyneleet silmiinsä. Toisaalta välillä sai nauraa kyyneleet silmissä.

Minusta tuntui taas hetken, että menetän sanani ja puhekykyni.  Se saattaa olla pelkkää samaistumista esittäjään.  Olen samanlainen monessa mielessä, ajattelen samalla tavalla, mielikuvitukseni lentää samoin, kiinnostuksen kohteeni ovat samat. En vain saa asioita ilmaistua niin hienosti kuin hän. Minulla ei ole kykyä kirjoittaa hänen tavallaan.  Kun hänen esityksensä oli loppu, tuntui, että me kaikki ryntäsimme hänen ympärilleen pyytämään kirjoihimme signeerauksia, kertomaan asioitamme, muistojamme, ottamaan selfiekuvia ja kaikkea muuta hassua. Olimme ihania pikkulapsia. Tunteet olivat pinnassa.




Muististani kuoriutui joitakin asioita kuunnellessani esitystä ja myöhemmin ajaessani kotiin. Olen aina ollut mieletön Ranskan ihailija kuten Anna Kortelainen. Nuorena ihailin Ranskan vallankumousta ja kirjoitin jopa aiheesta ylioppilasaineeni.  Äskettäin ennen Ranskan terrori-iskuja keräsin kaikki Pariisia koskevat kirjat pöydälle ja aloin kirjoittaa piristääkseni itseäni.  Se kirjoitus jäi kesken.  Sana "avojaloin" nostatti myös muiston mieleen. "Avojaloin tai paljasjaloin Intiassa" - kun olin jäämässä eläkkeelle, ajattelin ehtiväni eläkkeellä ollessani tehdä kaikenlaista kuten matkustella. Niinhän ei sitten käynyt. Haave on muttanut vain muotoa, olen myös alkanut kahlata lähes avojaloin sukujeni kotiseuduilla. Kerran kerroin tuosta lauseesta eräälle intialaiselle postcrossing-ystävälle. Hän vastasi, että Intiassa ei voi kulkea avojaloin, koska maaperä on niin karkeaa. 

Entä Havin vallit Viipurissa...
Myöhemmin keskustelin ystäväni kanssa pienistä asioista, jotka tulivat esille nytkin jopa meissä itsessämme. Minua on usein sanottu vilkkaaksi ihmiseksi, melkein sosiaaliseksi. Oikeastaan en ole sitä vaan rakastan yli kaiken omaa rauhaani ja hiljaisuutta. Niin on ollut aina. Lapsena ihmettelin omituisuuttani, itkuherkkyyttäni ja liikuttumistani asioista, jotka muissa eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita.  Myöhemmin olen aktiivisesti hakeutunut eri seuroihin, mutta yksinomaan oman mielenkiintoni viemänä. Olen usein kuitenkin äärimmäisen uupunut palattuani kotiin ja haluan olla yksin ja rauhassa. 

Jopa blogien kirjoittaminen alkoi dilemmasta luonteeni eri puolien välillä. En pystynyt millään olemaan samalla tasolla muiden työtoverieni kanssa. Tunsin, että kukaan ei kuunnellut minua, mutta minun oli aina kuunneltava muita. Päätin, että en jatka yrittämistä ja itseni pakottamista johonkin muottiin, johon en pysty vaan alan kirjoittaa aktiivisesti korvatakseni voimakkaan haluni sanoa jotakin. Tarvitsen vain enemmän aikaa sanoakseni, puhumalla en siihen pysty ilman, että minut jyrätään alle.  Ongelma on tullut esille monen monituista kertaa senkin jälkeen. Enemmän introvertti ihminen jää helposti muiden jalkoihin. Itsetuntemus auttaa.


Ja kuinka paljon historiaa vanhan tuomiokirkon muureissa on...
Ihminen on luonteeltaan joko introvertti  tai ekstrovertti. Jokainen meistä ei ole aivan puhtaasti jompikumpi vaan on olemassa aste-eroja. Termit on esittänyt aikoinaan kuuluisa Carl Jung  1921 esitellessään erilaisia psykologisia tyyppejä. Kannattaa muuten lukea tässä linkkaamani Jani Kaaron 2012 Helsingin Sanomille kirjoittama artikkeli  ”Maan hiljaisten voima”. Löysin myös tällaisen sivun  ”Introvertit.net”. Itseasiassa Wikipedia linkitti näihin.

Vaikka ihminen olisi kuinka eloisa ja puhelias, ei hän kuitenkaan ole ekstrovertti. Joskus melkein kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan kesken kaiken mitä tahansa tai esittämään älykkäältä kuulostavia kommentteja ja kysymyksiä. Pysyttelen useimmiten hiljaa ja kuuntelen, mutta mieleni työskentelee koko ajan. Se kirjoittaa jo seuraavaa tai sitä seuraavaa blogiaan.  Mieleni kirjoittaa muistiin vastaisen varalle.  On ihanaa, että on joku ihminen, jonka kanssa sitten voi niitä ajatuksia ja kysymyksiä puida.



Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa. Jo ennen Anna Kortelaisen tapaamista ajattelin, että hän on siirtynyt kaukaisempien aiheiden tutkimuksesta lähemmäs ja sisemmäs, omaan tuntemattomaan menneisyyteensä, josta putkahtaa koko ajan lisää uusia aiheita.  Se on kuin sipulin kuorimista ja purkamista kokonaan auki. Jostakin mielleyhtymästä tulee sitten taas uutta. Valokuva herättää uuden ajatuksen, josta syntyy kirja. On niin kovin tuttua minullekin.



Luin Anna Kortelaisen ”Avojaloin”-kirjaa ennen tilaisuutta. Siellä on montakin asiaa, joista haluaisin kirjoittaa omin silmin katsottuna. Minua liikutti erityisesti Laila Hirvisaaren  ja Eeva Kilven kirjeenvaihto, jossa he muistelivat menneitä, yhteisiä matkoja. ”Voin kokeilla omaa muistiani sinun muistisi avulla,” kirjoittaa Eeva Kilpi vastauksessaan Laila Hirvisaarelle. He molemmat muistelevat Matti Kurjensaarta, joka on ollut mukana yhteisillä matkoilla jonnekin ja jostakin. 

Erään kerran Eeva pelastaa Lailan hengen Lauttasaaren sillalla vetäessään tämän sivuun auton tieltä.  Naiset olivat nousseet autosta siellä tapahtuneen onnettomuuden ja kolariauton estämänä.  Heidän noustuaan autosta takaa tuli toinen auto, joka vei heidän autonsa sivupeilin ja olisi vienyt Lailankin, jollei Eeva olisi vetänyt häntä turvaan. 




Lailan kirjeestä löydän myös tiedon, ettei hän enää asukaan Tuusulassa vaan Helsingissä, jossa hän näkee ikkunastaan lähtevät ja tulevat laivat. Silti hän kaipaa lähelle Tuusulanjärveä, jossa hän asui 29 vuotta.

Minulta jäi lukematta kirjan viimeinen kertomus, Anna Kortelaisen kirjoittama ystävästään, ”Palmikkopäinen tyttö 1980-luvun Viipurista”.  Nyt luen sen loppuun. Myös minä tulen palaamaan Viipuriin ja jatkamaan siellä "tutkimuksiani". Aika monta tekstiä odottaa vielä paneutumistani, monta kirjaa lukemista.  Koko Karjalan kannas on meidän muistimme maa ja se on täynnä lukemattomia tarinoita, joista voimme ammentaa. Kukin omalla tavallamme. Tarvitsemme kuitenkin Anna Kortelaisen kaltaisia innostavia ihmisiä. Hän nosti omatkin unelmani taas pinnalle.  Kiitos hänelle! 





tiistai 24. marraskuuta 2015

Pyhä leimahdus

Inspiraatio on minulle todella tärkeä asia. Saan valtavasti uusia ajatuksia lähtiessäni liikkeelle luontoon tai minne vain ja varsinkin, jos oloni on hyvä. Eilen lähtiessäni kävelylle  siinä heti alkumetreillä eräs idea pulpahti mieleeni. Se oli toki jossakin muodossa ollut mielessäni aiemmin, mutta nyt se sai oikeanlaiset kehykset, siitä tuli ikään kuin ”tuote”, joka vaatii enää vain toteutuksen. 


Muistikirja tai pieni äänitin olisikin hyvä pitää matkassa mukana, jos inspiraatio alkaa leimahdella oikein kunnolla. Kotona aina välillä kirjaankin niitä ylös ikään kuin hautumaan tulevaa varten.


Vuoden synkin aika on tällaiselle toiminnalle hyvin otollista.  Inspiraatio- sanaa käyttäessäni tulee tosin aina mieleeni suuren taiteilija Helene Schjerfbeckin vähättelevä mielipide inspiraatiosta. Uskon, että moni muukin on samaa mieltä. Mutta minulle inspiraatio on pelkkää pulpahtelevaa energiaa.


Kun nyt en saa postilaatikkoon lakon takia aamun sanomalehtiä, joita lukisin ruokapöydän ääressä syödessäni aamupuuron ja juodessani kahvin, otin tänään yhden järjestämättömän lehtileikekassin käsiteltäväksi. Olen kertonut, että en enää kerää lehtileikkeitä, ainoastaan jotkut todella tärkeät asiat leikkaan talteen kuten merkittävät kuolinilmoitukset  ja ystäviäni koskevat asiat. Vanhoja lehtileikkeitä en ole silti heittänyt menemään. Nyt tietenkin niitä läpikäydessäni teen karsintaa.  Vanhemmat leikkeet olen aikoinaan mapittanut aiheenmukaisesti.


Lehtileikkeet tuovat myös inspiraatioita ja sieltä sain nyt aiheen kirjoittaa.  Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 25.7.2009 toimittaja Antti Järvi kirjoitti aiheesta, siis inspiraatiosta otsikolla ”Se oli leimahdus! ”. Siinä hän selvittää aihetta tarkkaan ja ottaa viisi taiteilijaa esimerkkeinä kertomaan omista inspiraatioistaan. 

Minä tuon tässä tavallisen ihmisen näkökulman aiheeseen eikä se paljon poikkea noista esimerkeistä. Toimittaja mainitsee artikkelin lopussa inspiraation pakenevan määrittelyjä. Sen kuuluu olla kontrollin ulottumattomissa.


Aiemmin hän on käynyt läpi sanan alkuperäistä merkitystä kertoen sen tulevan latinankielisestä verbistä, joka tarkoittaa sisään hengittämistä. Antiikin Kreikan runoilijat pitivät inspiraation alkuperänä jumalia. Vielä 1800-luvulla uskottiin taiteilijan sielun pystyvän vastaanottamaan jumalallisia ja mystisiä näkyjä.  Freud taasen oli selittänyt, että inspiraation takana oli ratkaisemattomia psykologisia konflikteja ja lapsuuden traumoja.

Kirjoituksessa mainitaan myös lapsuuteni tärkeitä kirjoja kuen  L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja. Kirjan Emilia kutsui inspiraation hetkiä leimahduksiksi.  En muista kirjasta enää paljon muuta kuin, että se oli aikanaan minulle hyvin tärkeä. 


Muistan kyllä sen, että samaistuin välittömästi kirjan päähenkilöön ja se vaikutus säilyi pitkälle nuoruudessani.  Emilian tarina ilmeisesti väritti lapsuuttani ja nuoruuttani ja opetti minulle elämää ja tunteita.Siirsin hänen elämänsä omaan kotikylääni saadakseni voimaa ja jaksaakseni elää liian rauhallisessa maalaisympäristössä. Ehkä ammensin tuosta kansakoulun kirjastosta lainaamani kirjan ensimmäisestä osasta unelmani tulla kirjailijaksi, ehkä sen innoittamana aloin kirjoittaa päiväkirjaa, runoja. tarinoita, kirjeitä, jopa itselleni joskus tulevaisuudessa.  Ehkä se elää edelleen minussa vain voimistuneena siitä, mitä se oli lapsuudessani.  Ainakin vasta vanhuuden kynnyksellä aloin saada entistä enemmän niitä leimahduksia!


Muistaakseni kirjasta ilmestyi uusi painos tyttärentyttäreni ollessa samanikäinen kuin minä aikoinaan ja ostin kirjasarjan  lukeakseni sen uudelleen. En ehtinyt lukea kirjoja, koska lahjoitin ne jo kiireessä eteenpäin tyttärentyttärelleni.  Enpä ole tullut kysyneeksi häneltä tai en muista nyt, lukiko hän kirjat. Joka tapauksessa minulle tuli nyt pakottava tarve lukea varsinkin se kirjasarjan ensimmäinen osa uudelleen, koska muistan sen vaikuttaneen minuun eniten. Kirjastostahan se löytyy.


Inspiraation liekki tai leimahdus kantaa mukanaan valtavasti voimaa, mutta syntyneen idean toteuttaminen johonkin tulokseen vaatii kuitenkin paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä. Välähdyksiä ei synny kiireessä ja väsyneenä. Rauhallinen kuljeskelu ja oleskelu on tuottoisinta. Yhteiselämä luonnon energian kanssa auttaa. Kukkien kasvatus on siksi aina ollut minusta parasta, kun melkein näin sen energian, jota ne säteilivät puutarhaan. Sain sen myös valokuviini, jotka kulkevat tulevaisuuteen mukanani.  Meillä kaikilla on kiireestä ja arjesta irtautumiseen omat tapamme, jotka ovat samalla luovuuden lähteitämme. 


Voi olla totta, että elämässä koetut vaikeudet ja konfliktit ruokkivat myös luovuutta. Mutta en täysin usko Freudiin tässäkään asiassa kuten en monessa muussakaan. Lapsuudessa koetut vakavat traumat on syytä aikuisena käsitellä ja purkaa ennen kuin pystyy käymään minkäänlaista vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.  

Joka tapauksessa minulla leimahdusten vauhti tuntui vain kiihtyvän 2000-luvulla, kun myös aloin kirjoittaa ja valokuvata entistä enemmän. Ehkä silloin aloin tulla takaisin ihmiseksi, joksi minut oli tarkoitettu. Tekemäni matkatkin taisivat vaikuttaa. Tiedä häntä?

Itse asiassa olen kirjoittanut tännekin inspiraatioista runsaasti, eri näkökulmista vain, mutta niiden blogien lukijoiden määrästä voi päätellä, että aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Olemme niin erilaisia.  Kuvat, jotka tähän liitin, ovat kaikki menneiltä vuosilta.



lauantai 21. marraskuuta 2015

Mennyt, tämä hetki ja tuleva

Aika on omituinen käsite. Joskus lapsena sitä ei paljon ajatellut, mutta vanhemmiten se tulee usein mieleen. Olen toden totta heittänyt tavallaan romukoppaan vanhat aikakäsitteeni kuten monet muutkin ihmiselämää rajoittavat käsitykset.  En kuitenkaan tarkoita, että olisin ryhtynyt minkäänlaiseksi anarkistiksi tai kuuluisin jonkinlaisiin yhteiskunnasta pudottautuneiden ryhmään. Olen vain asioiden ja käsitteiden kyseenalaistaja. Omat käsitykseni ovat osa minua, mutta joskus ne saattavat pulpahtaa esille äkkijyrkkyytenä jonkin asian herättäminä. Muut eivät sitä ehkä huomaa, mutta huomaan itse ja tiedän syynkin, mistä käyttäytymiseni tulee. Tosin useimmiten osaan aika hyvin hillitä itseni. Olen muuten parhaiten oppinut hallitsemaan käyttäytymistäni Facebookissa, jossa ylilyönnit eniten osuvat silmille. Joskus on tosin vaikea pysytellä nahoissaan ja olla rauhallinen, kun mediasta hyppää silmille tyhmyyksiä. Se on kovin yleistä juuri nyt. Ihmisten ei toki tarvitse pidätellä mielipiteitään ja ennakkoluulojaan sekä tietämättömyyttään. Minä teen sen kuitenkin. En lähde mukaan, vaikka joskus mieli tekisi.



Olen kovin usein kehunut täällä Facebookia. Onhan se ihmisten oma julkaisu, jonka itse kukin voi tehdä omannäköisekseen. Se on eräänlainen verkossa toimiva yleisaviisi. Pinnallinen tosin, mutta vielä pinnallisempia ovat Instagram ja Twitter. Tavalliset ihmiset tunkeutuvat lehdentekijöiden ja journalismin maailmaan. Se asettaa ”oikeille” toimittajille uskomattoman vaativia haasteita.


Aiemmin mietin blogeissani paljon enemmän ajankohtaisia asioita. Se on loppujen lopuksi loputon suo, joten myöhemmin olen päätynyt enemmänkin ilottelemaan omien aiheideni parissa. Vanhemmiten myös asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, ettei enää halua lähteä minkään turhanpäiväisen virvatulen perässä.

Tänään Facebook toi jaettavaksi pari menneiden vuosien blogiani. Tämän toisen joudun upottamaan tähän uuteen ennen sen jakamista.  Toisen jaoin jo aamulla Facebookissa uudelleen. Se kertoi omasta lapsuuden kotikylästäni otsikolla "Maalaiskylän väkeä". Tämä varhaisempi kertoo kuten usein blogini tähän aikaan vuodesta talven tulosta ja omasta elämästäni. Näissä kirjoituksissa äänen saavat mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Kuvat ovat seloitus vanhaa ja uutta.
”21.11.2010

Aamun kautta kuljen


Aamulla heti herättyäni vedän isojen ikkunoiden sälekaihtimet ylös ja annan ulkomaailman tulla luokseni. Eläimet odottavat jo uutta erää auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Kun vien ne sinne, kuulen niiden sirkutuksen ja otan sen vastaan kiitoksena. Aamun sanomalehteä lukiessani joudun joskus ihmetyksen, joskus pahan mielen valtaan. Ymmärrän hyvin, miksi median antama tieto ja tapa, millä se annetaan saattaa joskus ärsyttää minua. Luen ensin paikallisen sanomalehden ja huomaan monta asiaa, joihin haluaisin osallistua, mutta en välttämättä voikaan. Lukiessani Helsingin Sanomia kuljen useimmiten ensin epäkohtien ja kiehuvan maailman tuskan läpi ja voin melkein pahoin. Kulttuuri ja taide rauhoittavat mieleni ja niihin sivuihin paneudunkin tarkemmin ja nautin. Saksetkin käyvät, kun leikkaan niitä iänikuisia lehtileikkeitäni, joista useasta voisin aloittaa uuden tarinan.

Osa kuvista viittaa 13.11.2010 meidän, avoimen yliopiston taidehistorian opiskelijoiden Turkuun tekemään ekskursioon ja vierailuumme kuvataiteilija Jan-Erik Anderssonin kodissa "Life on the Leaf" Hirvensalossa.
Aamuhetket ovat kullan kalliita. Viime aikoina en ole tahtonut ehtiä edes aamulenkeille. Nyt olisi kuitenkin taas niiden aika, kun puutarhatyöt jäävät lumen alle.  Keskellä viikkoa satanut lumi on pysynyt hyvin, jopa puiden oksat ovat edelleen lumikerroksen alla. Näyt ovat siis edelleen hyvin valokuvauksellisia. On vaikea uskoa, että olemme taas talvessa, seuraavassa ikään kuin vähän aikaa sitten olleen, edellisen jälkeen. Kotona ympäröivän lumen korostaman hiljaisuuden keskellä, marraskuun hämäryydessä on myös mukava käpertyä sohvalle lukemaan.


Aamulla pysähdyn myös usein hymyillen (varmaan tyhmästi) tuijottamaan ulos, ehkä männyn latvaan lennähtänyttä harakkaa tai lumen painosta maahan vajonnutta kultapiiskun vartta (jätin ne tarkoituksella tänä vuonna leikkaamatta alas). Mietin sitä, kuinka onnellinen olenkaan ja että minun on pyrittävä edelleenkin vaalimaan sitä onneani. 

Ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka haluavan paeta täältä ruuhka-Suomesta jonnekin pienen kylän rauhaan, keskelle metsää. Tieto ei ole pahasta, jos sitä pystyy itse rajoittamaan kuten opiskelussa. Se tieto, mitä media vyöryttää eteemme värittäen sen haluamallaan tavalla, on rasite. Tarkoituksella katselen uutisia televisiosta vain hyvin harvoin. Kauan sitten lakkasin ostamasta iltapäivälehtiä. Mutta luen edelleen aamuisin päivän lehdet. Minun on vaikea luopua niistä, mutta teen sen varmaan sitten, jos ja kun nekin alkavat tehdä minut liian levottomaksi. Seuraan hyvin tarkkaan niiden kehitystä. Sisareni tilasi minulle joksikin aikaa myös Hämeen Sanomat. Siinä on joskus Rengon uutisia, mitkä kiinnostavat minua.

Turun linna näkyi mukavasti talolle.
Kun viime talvena saimme ylenpalttisesti lunta, lehdissä lietsottiin runsaasti ihmisen mieliin kauhukuvia lumen alle sortuvista katoista ja lumen sulaessa talon pohjarakenteisiin valuvista vesistä, että minäkin menin lankaan. Toisaalta olen nyt kiitollinen niistä jutuista, sillä ne tekivät minusta erittäin kriittisen enkä enää toiste mene samaan ansaan. Tänä  talvena meillä päin kirjoitetaan varmaan paljon lumenaurauksesta. Tänään jo yleisönosastossa pyydettiin (keravalainen), että auran terä nostettaisiin ylös hänen talonsa kohdalla, jotta lumipenkkaa ei siirrettäisi siihen. Siitä minäkin olisin voinut valittaa viime vuonna, kun väänsin niitä jäätyneitä kasoja talon edestä, jotta olisin päässyt autolla pois pihalta. Aura kun tuli yleensä vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt lumityöt. Tänä talvena ongelmat lienevät toiset, auraus tehdään vasta päivien päästä, koska varat on kulutettu ja kalustoa on pienennetty. En kuitenkaan lähde kritisoimaan lehtien palstoille, mutta jos on tarvis, jätän jatkossa lehden tilaamatta, jos suurin osa sen sisällöstä ei enää tyydytä minua.

Olen kirjoitellut opiskelumuistiinpanojani puhtaaksi ja samalla kaivannut niihin liittyvää kuva- aineistoa netistä tai sitten unohtunut välillä lukemaan jotakin kirjaa. Kerros kerrokselta opittava asia kuoriutuu, vaikka luulen, että en kuitenkaan pysty saamaan siitä mitään älykästä esseetä aikaiseksi sitten kun sen
aika on. 

Korppoon madonna Kansallismuseossa.
Kun iltamyöhään paneudun näihin asioihin tai vaikkapa tultuani kotiin myöhään iltaluennon jälkeen, nukun usein levottomasti. Toissa yönä näin unta kirkkojen keskiaikaisista veistoksista, joita viime torstain luento käsitteli. Minustakin on täydellisen omituista, että ne tylsät, kuluneet, rikkinäiset, vajavaiset patsaat heräävät sillä tavalla eloon. Jopa niin, että uneksin kirjoittavani esseeni niistä. Se ei ehkä toteudu vaan on vain yksi vaihtoehto. Ideat on kuitenkin hyvä kirjoittaa muistiin. Niitä veistoksia on Suomessa varastoissa pilvin pimein eikä kukaan muu kuin tutkijat ole niistä kiinnostuneita. Ne eivät ole minuakaan kovasti kiinnostaneet tähän saakka, vaikka olen kuvablogiin joskus niistä kuvia 
tuonutkin. 

Oli muuten ihailtavaa, miten innostunut luennoitsijamme Elina Räsänen meni sisälle aiheeseensa, mutta hänpä onkin viime vuonna väitellyt siitä:

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.





Omituista on kautta aikojen ollut se huomio, että minkä taakseen jättää, sen saattaa edestään löytää. Niin kuin kun viikko sitten Turun ekskursiolla Turun taidemuseolla esittelin opiskelukaverini Mariikan kanssa muulle ryhmälle Ellen Danielson-Gambogin maalausta ”Viinitarhassa”. Olin kuvannut kyseistä teosta salaa Didrichsenin ”Italian valossa”- näyttelyssä kesällä 2007.  Aiheen valinta museoesittelylle ei ollut minun tekemäni vaan opettajiemme. 

Turha on siis huolehtia etukäteen aiheista, ne tulevat sitten eteen luontevasti. Valinta on aina se vaikein. Toisaalta nyt kirjoitusaiheet vielä annetaan ja saa valita muutamasta vaihtoehdosta. Oman valintansa kanssa sitten on alettava käydä keskustelua kunhan ensin on löytänyt tarkastelulleen näkökulman.”




perjantai 13. marraskuuta 2015

Syksyisen päivän ajatuksia

Niin, postikorttien välissä ajattelin… Otsikoin blogini näillä sanoilla tasan neljä vuotta sitten (13.11.2011). Jaoin kirjoitukseni Facebookissa, joka nyt ehdotti uudelleen jakoa. Se ei ole mahdollista, koska blogini on nettihautausmaalla, mutta kopio ja printti löytyvät.

Kirjoittelin blogeja tuolloin paljon aktiivisemmin kuin nyt.  Siksi otan sieltä joskus materiaalia uudelleen jakoon. Itselleni on aika hienoa ja valaisevaa lukea noita ajatuksiani vuosien jälkeen. Tässäkin käsittelemäni aiheet ovat vielä  hyvin muistissani. Olisikohan niin, että kaikki kirjoittaminen selventää ja vahvistaa muistoja myös jälkikäteen? Se pätee myös oppimisessa. Kun kirjoittaa asioita muistiin, niin samalla kirjoittaa ne vahvemmin omaan muistiinsa. Aika huvittava yhdistelmä, sanojen leikki.



Jaoin kirjoitukseni  Facebookiin syksyllä yhdessä hoidossani olevan tyttäreni perheen kissan Murun kanssa otsikolla ”Kirjoitettiin yhdessä Murun kanssa”.  Yritänkin etsiä ne samat kuvat tähän kuvituskuviksi. Postikorttejakin kun tulee nykysään lähetettyä harvemmin, vaikka niitä edelleen ostelenkin.

"13.11.2011 Postikorttien välissä ajattelin...

Kiitoksista ja erityisistä ystävällisyydenosoituksista,  ovat ne sitten totta tai vain puoleksi totta, voi aina iloita täysin sydämin. Emme kukaan kulje ruusuilla peiteltyä tietä. Saan valtavasti voimaa postikorttien lähettämisestä ja myös saamisesta. Lähettäminen on antamista ja se on ehkä harrastuksen paras puoli. Siinä voin valita ”tuhansista” korteistani mahdollisimman sopivan kortin vastaanottajan esittämien mieltymysten ja/tai minun tulkintani mukaan. Joskus on vain käytettävä omaa intuitiota. Aika usein onnistun ainakin omasta mielestäni, vaikka valinta on ollut sattumanvarainen.



Postcrossingissa on mahdollisuus rekisteröinnin yhteydessä kiittää ja kommentoida vapaalla viestillä saamastaan kortista. Tällä viikolla sain kiitokset eräästä kortista, jonka kuvapuolella olevan sanoman olin kääntänyt kirjoituspuolelle englanniksi. Kortti osoitti, etten oikein tiennyt. mitä vastaanottaja odotti, en ollut ehkä osannut tulkita hänen toiveitaan tai sitten hän oli maininnut pitävänsä sitaateista.

” On kaksi tapaa elää elämäänsä. Joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on yhtä lailla ihmettä.”

Kortin saaja Maltan saarella olikin ilahtunut kortistani, tuosta lainauksesta, postimerkistä (tavalllinen metsäpostimerkki ja 5 centin lisämerkki), mutta kaikkein eniten hän oli piti käsialastani. Hänen mielestään se on täydellistä kalligrafiaa. Koska hän pyysi, että opettaisin sitä hänelle, voisin helposti ymmärtää hänen kommenttinsa myös eräänlaiseksi peitellyksi ironiaksi. Mutta kun hän lopettaa viestinsä lähettämällä paljon rakkautta, niin se tuskin on sitä, vaan ainoastaan ystävällinen ja sydämellinen kannanotto.

 Joskus sitaatin mukaan ihmeiden maailma vetäytyy kauemmaksi. Viimeisimmän kuukauden aikana olen käsivarsieni ja käsieni lihaskipujen takia joutunut miettimään monia asioita. Ne ovat saattaneet olla juuri niitä kokemuksia, jotka ovat nyt muuttuneet ruumiillisiksi kivun tuntemuksiksi lihaksissa. Olen miettinyt näkymätöntä maailmaa, joka on oikeampi ja viisaampi kuin tämä näkyvä.

Olen koko tämän ”elämä”- prosessin ajan työstänyt tunteitani tunne kerrallaan. Osa tunteistamme on niin vaikeita ja tukahtuneita, että niiden työstämiseksi saattaa olla hyvä kokeilla muitakin menetelmiä. Osallistuinkin ystäväni kanssa eilen kehoterapeutti Riitta Kokon pitämään ”Vapauta tunne-energiasi”- päivään. Päivän aikana pyrittiin hengityksen, kehon kuuntelun, liikkeiden ja äänen avulla päästämään vapaaksi tukahtuneita tunteita. Olen itse käyttänyt kautta aikojen muunlaista vapautumismenetelmää, johon tänä syksynä halusin liittää vielä joogan. Käsivarsieni kipeytyminen kuitenkin on ollut nyt esteenä. Toivottavasti eilinen ruumiillinen rasitus auttoi ainakin siinä asiassa eteenpäin.
 
Minun olikin pakko eilisen jälkeen kaivaa esiin keväällä lukemani kirja:

Emotionaalinen vapaus – Vapaudu kielteisistä tuntesta ja muuta elämäsi
Kirjailija: Orloff, Judith
Alkuteos: Emotional Freedom – Liberate Yourself From Negative Emotions and Transform Your Life
Suomentaja: Jouni Porio
ISBN: 978-952-5734-41-6
Sidosasu: nidottu, 470s.

 Kirjassa Judith Orloff  kuvasi hyvin sitä linjaa, jota olen seurannut omien tunteideni käsittelyssä ja sain siitä nyt lisää  tukea moneen asiaan, joissa oli/on vielä parantamisen varaa.



Mutta kun tapani mukaan kuuntelen kaikkia muitakin lähteitä, ystäviä ja asiantuntijoita tarkalla korvalla, olen ollut vähän hukassa. Vihantunteen käsittelyä tuodaan nimittäin joka puolella eteeni käsiteltäväksi. Viime kirjoituksessani yritinkin siksi kesysti kehittää miesvihaa. En vain onnistu siinä hyvin, koska minulla ei yksinkertaisesti ole enää vihantunteita ketään eikä mitään kohtaan. Mutta totta toinen puoli, aikoinaan huonosta kohtelusta tuntemani vihan lonkerot pyrkivät ehkä nyt ulos ruumiistani lihasten kautta. Siksi eilen päällimmäiseksi noussut tunteeni oli puhdasta itsesääliä. Itkin sitä, mitä kaikkea olen joutunut kokemaan ja mitä kaikkea minun on pitänyt kestää ja sitä kaikkea, mitä se on aiheuttanut minulle. Toisaalla vaa´assa ovat hyvät asiat ja voima, joita vaikeudet ovat kaivaneet esiin, mutta toisaalla ovat ne vaivat ja hankaluus, joita olen saanut osakseni. Mutta ehkä kaikista vaikeinta on edelleenkin myöntää oma heikkous ja avuttomuus.  Ja toisaalta se, että vaikka olenkin ollut vahva ja pystyvä, minut halutaan alistaa johonkin rooliin, jossa itsemääräämisoikeuteni on asetettu kyseenalaiseksi. Jos tarkemmin ajattelen, eteeni on myös monelta taholta siroteltu ulkopuolisiakin viittauksia osoittamaan asian ajankohtaisuus.



Ihmisen elämä on yhtä pelkkää ihmettä!  Pienet, tuskin havaittavat asiat ympärillämme voivat olla viittauksia isompiin asioihin omassa kasvussamme, omalla polullamme.

Olen sentään terve ja vahva. Pystyn hoitamaan kaikki asiani itse. Tunnen ihmisiä, jotka hymyillen kantavat kipunsa ja sairautensa niistä valittamatta ja vaikuttavat onnellisilta. Olisikin mukava lukea enemmän myös heidän tarinoitaan. Useimmiten ihmiset kirjoittavat vain pintapuolista kertomusta elämänsä kulusta. Toki niistäkin voi rivien välistä lukea tai vaistota jotakin kipupisteistä, mutta täällä on yksi, joka kaipaa syvällistä tilitystä.
 
Monet ihmiset kaipaavat myös jotakin enempää, jotakin merkitystä, jotakin ihmettä, rakkautta, ystävällisyyttä, lämpöä. Olen ollut surullinen siitä, ettemme kuuntele toisiamme oikeasti, meillä ei ole riittävästi empatiaa. Emme myöskään aina salli toisille kasvua ja/tai onnea.  Kaikkoamme ystäviemme epäonnea ja huonoja aikoja. Olemme myös usein liian kiireisiä pysähtyäksemme hetkeksi ajattelemaan. Pelkäämme ehkä, että toisen vaikeudet avaavat meissä sellaisia ovia, joiden haluamme pysyvän suljettuina.


 
Jaan Facebook-ystävilleni monta sellaista asiaa, jotka eivät useimmiten selviä blogiini asti. Joskus haluan kertoa samoista asioita täälläkin, jotta Facebookin ulkopuoliset ystäväni pääsevät myös mukaan. Nimittäin äskettäin Moldovalaisen Vladimirin toivomuksen mukaisesti runsailla postimerkeillä täytetty postikortti sai Moldovan postin leimaamaan sen, kun Suomessa kortit jätetään usein leimaamatta. Eikö olekin aika erikoinen yhdistelmä. Vanhoja suomalaisia  postimerkkejä, muutama uusi ja vieraan maan leimat! Markkapostimerkkejä voi vielä käyttää tämän vuoden loppuun astin  joko yksin tai yhdistettynä euromerkkeihin."



tiistai 10. marraskuuta 2015

Kaikkien isien kanssa

Sunnuntaina oli isänpäivä. Se oli ja meni.  Tietenkin ajattelin omaa isääni isänpäivänä.  Ajattelin myös isoisiäni, joista toista en koskaan tavannut.  Isäni  isä kuoli  vanhimman  poikansa eli isäni ollessa 7 –vuotias.  Silloin elettiin 1920-lukua.  Rengon Kaloisten koulu , kirjasen  ”Koulua Rengossa 100 vuotta 1884-1984” (Jyrki Lempinen) mukaan,  perustettiin vasta 1921, joten isäni aloitti koulunsa oletettavasti isänsä kuolinvuonna 1925  samassa rakennuksessa kuin minäkin 1954. Olen sivunnut Kaloisten koulua aiemminkin kuvien kautta ja se, erittäin luettu blogini  ” Menneitten aikojen ihmisten jalanjäljillä”  10.6.2013 löytyy täältä.  Isoisästäni kuvien kera löytyy pieni teksti täältä.  Ajattelin muitakin isiä ja miehiä.


Palaan usein samoihin, jo aiemmin käsittelemiini asioihin, mutta ehkä uudesta ja erilaisesta näkökulmasta. Ja niitä näkökulmiahan riittää enkä siinäkään pääse alkua pidemmälle.  Samoja valokuviakin tulee uudelleen esille.

Vietin viime lauantain  Suomen Sukututkimusseuran järjestämällä talo- ja kylähistorian keskeisiä lähteitä käsittelemässä koulutuksessa.  Parisen viikkoa aiemmin olin koulutuksen ensimmäisellä jaksolla. On todella hyvä välillä syventyä päiväkaudeksi näihin asioihin saadakseen uutta potkua jatkoa varten.  Nytkin opin monta asiaa ja sain vahvistusta kaikelle aiemmin hankkimalleni tiedolle. Aika sitten näyttää, mitkä suunnitelmista  tutkimus- ja kirjoitusmielessä toteutuvat.  Tärkeintähän on itse asiassa se tekeminen ja oppiminen.

Tuolla niemellä olivat ne asumukset. Lautarantaa kesällä 2012.
Tässä sivussa olen tutkinut paria kirjaa, jotka olen saanut lainaksi. Sukututkimukseen liittyviä kirjoja on koottu ja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Toinen kirjoista kertoo Taurénin suvusta.  Sukunimi oli alun perin Tauriainen, joka sittemmin muuttui Tauréniksi.  Matti Paavonpoika Taurén muutti perheineen Lohtajalta, Keski-Pohjanmaalta Uudenkirkon kautta Kuolemajärvelle noin 1867 paremman elämän toivossa. Kirjassa kerrotaan Taurénien tuoneen länsi-Kannakselle mukanaan nk. isorysäkalastuksen. Kirjassa mainitaan perheen muuttaneen Kannakselle kävellen.  Matti Taurénin kalastajapoikia kutsuttiin Kala-Jaakoksi ja Kala-Matiksi.  Löydän  heidät ensimmäisen kerran Kuolemajärven rippikirjasta Karjalaisten kylässä otsikon inhyses- alta  1873 – 1880.

Taurénin -sukukirjan kirjoittaja on Kala-Matin jälkeläisiä.  Kirjan minulle lainanneen henkilön, Uudenkirkon Riskeihin kuuluvan  henkilön esi-isä  on mennyt naimisiin Kala-Matin tyttären kanssa.  Riskien kautta olen hänen kanssaan kuudensia serkkuja.  Kahden miehen jälkeläisistä on kasvanut suuri joukko ihmisiä.  

Kirjassa minua kuitenkin kiinnostaa enemmän ympäristön ja asuinpaikan kuvaukset. Kalastuksesta en tiedä paljon mitään, mutta olisi aiheellista tutustua, sillä olihan karjalainen isoisäni kalastaja.  Kalastus on ollut 1880-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella tärkeä elinkeino. Siksi varmaan myös Taurénin suku  oli muuttanut  hyvien kalastusvesien tuntumaan. Venäjän ja Viron ja markkinoilla oli pohjaton tarve kalalle. Taurénin veljekset kalastivat kesäaikaan Laatokalla Metsäpirtin pitäjässä.

Kirjassa kerrotaan, että 1800-luvulla pyydettiin talvisin pääasiassa kiiskiä ja kuoretta, joista pietarilaiset maksoivat hyvin. Kalat kuljetettiin elävinä vesitynnyreissä ostajille.  Piti vain varoa veden jäätymistä. Näitä kaloja pyydystettiin nuotilla, verkoilla ja pilkkimällä.

Rysäkalastuksen toivat Kuolemajärvelle siis Taurénit. Rysäkalastuksessa käytettiin silakka-, lohi- ja  ruotokalarysiä. Kyläläiset muodostivat keskenään rysäkuntia, joilla oli useita isoja merirysiä. 1900-luvulla alettiin käyttää verkkoja. Pietarilaisille kalastettiin näiden suosimaa norssia. Silakat eivät olleet niin toivottuja.

Talvella kalastajat ”asuivat ” jäälle rakennetuissa ”putkissa”, Tällaisia oli parhaaseen aikaan Karjalaisten kyläläisillä kymmenen, Muurilassa neljä ja Seivästöllä jopa 30-40 putkaa. Kirjassa kerrotaan perusteellisesti kalastuksesta ja mukaan tulee myös tunnelmia, jopa niin, että pystyy eläytymään noihin hetkiin vaikkapa siihen, kun kalastajat yöpyivät meren jäällä olevissa putkissa. Kirjan kautta pääsen palaamaan omien esi-isieni aikakauteen ja siihen työhön, mihin he osallistuivat.

Lautarannan hiekkoja siinä missä Lohijoki virtaa Suomenlahteen. Vähän kauempana kuvasta oikealle näköpiirissä tulee mereen Ahvijoki, jossa pitkin kulki sota-ajan Mannerheim-linja. Taustalla Lautarannan niemi, jossa asumusket sijaitsivat. 
Minäkin kävin isäni kanssa Hämeessä kalastamassa.  Asuin aikuisena 1970-luvun alussa parina vuonna lapsuuden kodisssani  ja juuri silloin kesäisin  harrastimme isäni kanssa verkkojen laskemista kotikyläni läheiseen matalaan Paloniitunjärveen.  Aamulla piti sitten aikaisin käydä nostamassa verkot, joista sitten kotona talon seinustalla irrotimme verkoista sinne tulleet kalat. Useimmiten ne olivat ahvenia ja lahnoja.

Kävimme myös sisareni ja tyttäreni kanssa soutelemassa järvellä ja olisi ollut  kiinnostavaa lähteä lipumaan pitkin ruovikkoa seuraavalle järvelle (Korvenalustanjärvi) ja sieltä Kaartjokea eteenpäin. Paljon on jäänyt nuoruudessa tekemättä. Parasta on se, että nyt on mahdollisuus tehdä monta sellaista asiaa virtuaalisesti karttojen kautta.  Näistä retkistä kuten myös noista kalastusverkoista on olemassa valokuvia, mutta missähän ne kuvat ovat?  No, digitoiminen on minultakin pahasti kesken. Onkohan Paloniitunjärvi jo kasvanut umpeen? Ainakin kartoissa se näyttää omituiselta.


Tuossa sukukirjassa käydään hyvin tarkkaan läpi Karjalaisten kylää Kuolemajärvellä.  Taurénit asuivat kylän satamassa Lautarannassa, joka noihin aikoihin oli hyvin vilkas paikka. Se oli ollut sitä jo aiempina vuosisatoina. Lautarannan satama oli aikoinaan syvä, joten syvänmeren laivatkin pääsivät sinne  lastaamaan laivoihin milloin puutavaraa Juvanruukin sahoilta  tai rautamultaa.  Karjalaisten kylää ja Lautarantaa koskeva teksti on suoraan Kuolemajärven historiasta. Kirjassa on kuitenkin sellaisia kuvia, joita historiateoksessa ei ole.  Valitettavasti en ole päässyt käymään Lautarannassa kuin yhden kerran ja sen pääkohteessa vain pikaisesti. Kirjassa kuvin esitetty ”Matinkivi” jäi näkemättä ja se nimenomaan olisi kertonut , missä Jaakon ja Matin talot seisoivat.  Heimo Rumpunen, jota olen silloin tällöin haastatellut vanhoista ajoista,  on kyllä melko tarkalleen kertonut ja näyttänyt, minne sijoitan Lautarannassa asuneiden talot.

Isäni perhe oli vielä pieni. Äitini ja minäja äitini nuorin veli Yrjö, joka oli 14 vuotias.  Vuosi on sitten varmaan 1948 ja minä vain runsaan vuoden ikäinen.
Pitääpä muistaa kertoa Heimolle, että eräässä kirjan kertomuksessa, jossa Kala-Jaakko eli Jaakko Taurén on juuri  kuollut , hänen neljä lapsenlastaan (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa) päättävät lähteä Metsäpirtistä polkupyörillä Kuolemajärvelle hautajaisiin.  Kirjan mukaan hautajaiset olivat 16  marraskuuta 1932. Katihan tietojen mukaan Jaakko kuoli jo 9.10. ja hautajaiset olivat 16 lokakuuta.  Vanhin lapsista oli 17 vuotias ja nuorin ei ollut vielä täyttänyt 13 vuotta.  Vanhemmat lähtivät linja-autolla Viipurin kautta, mutta lasten mukaantulo olisi tullut liian kalliiksi.

Matka suunniteltiin hyvin. Isä neuvoi reitin piirtäen lapsille kartan. Hän antoi myös muita kullanarvoisia neuvoja.  Missään nimessä matkalla ei saanut juoda raakaa vettä vaan aina keitettyä vettä ja teetä tai oli ostettava maitoa.  Juotavaa kannatti mennä pyytämään pienistä taloista, ei isoista.  

Parissa päivässä lapset ajoivat Kivennavan, Raivolan ja Vammelsuun kautta ja sitten pitkin Suomenlahden rantaa Karjalaisten kylään. Aika pitkä matka, kun sitä katsoo kartalta.  Jos he lähtivät perjantai-aamuna varhain ja olivat perillä lauantaina, niin oli siinä ajamista.   Pojat kävivät vielä Kuolemajärven kirkolla, jonne oli matkaa 16 kilometriä. Sunnuntaina  sitten he polkivat surusaatossa kirkolle isoisän hautajaisiin  ja tiistai-aamuna alkoi kotimatka. He olivat aiemmin kotona kuin linja-autolla matkaavat.  Tuota tarinaa lukiessa, ei voi olla ajattelematta nuoruuden yltiöpäisyyttä ja jaksamista. Meillä itse kullakin on vastaavia, ehkä erilaisia tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne tarinat oikein hinkuvat tulla kirjatuksi ylös.

Ihmettelinhän minäkin isäni pitkiä hiihtomatkoja tulkitessani hänen päiväkirjaansa  23.4.2014  ja 25.4.2014.  Sota-ajan eläneet ihmiset tarvitsivatkin mahtavan määrän ruumiillista voimaa ja energiaa selviytyäkseen. Maamme pysyi itsenäisenä.  Kiitos kaikille isille ja äideille!