perjantai 29. tammikuuta 2016

Vaali rohkeutta

Tällä viikolla tuli viisi vuotta täyteen sisareni kuolemasta. Hän oli neljä vuotta minua nuorempi, sisarussarjamme kolmas tyttö. Meitähän on ollut neljä, joista me kolme ponnistelemme edelleen vanhuuden kynnyksellä.  Minä vanhimpana. Anteeksi vaan sisareni, jos luette tätä. Moni nimittäin loukkaantuu, kun mainitaan vanhaksi tai lähellekään sitä.




Eteeni pulpahti samanaikaisesti viiden vuoden takainen blogini, jonka oikeastaan haluan nyt julkaista uudelleen. Olen pariin otteeseen tässä välillä ja useasti jo aiemmin pohtinut rohkeutta. Se on minusta äärimmäisen tärkeä korkeamman luokan hyve ihmisellä. Usein se ymmärretään vain ruumiillisena rohkeutena, urotöinä, mutta se on paljon muutakin.  Olen kirjoittanut aiheesta ainakin näissä blogeissani: 26.8.2014 ja 12.5.2014. Edellisen blogini aikoihin kävin läpi aina silloin tällöin tiettyjä kokonaisuuksia kuten vaikkapa pelkoa, kateutta, rakkautta, ahneutta ja myös rohkeutta.




Olen miettinyt nyt, onko se rohkeutta, kun  julkistaa voimakkaat mielipiteensä pakolaisia ja pakolaispolitiikkaa vastaan. Mielipiteensä saa toki ilmaista, mutta millä tavalla, siihen on aiheellista kiinnittää huomiota. Sanansaattaja lyödään nyt usein maahan hänen kerrottuaan jotakin, joka ei sovikaan rasistisesti ajattelevalle mielelle. Myös valtio ja media joutuvat koko ajan puolustautumaan, samoin moni pehmeämpiä arvoja ja mielipiteitä omaava (suvakki?), koska he joka tapauksessa jäävät altavastaajan asemaan. On masentavaa lukea ihmisten vihaisia kirjoituksia ja toistensa haukkumista. Paras onkin pysytellä poissa ainakin niin kauan, kunnes me kaikki voimme vapaasti keskustella aiheesta ilman henkilökohtaista solvaamista.




Siinä ei taida olla kysymys rohkeudesta, niin kevyesti ikävät kommentit syntyvät ja pilkka lentää. Enemmänkin se on tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Tyhmänrohkeata ja uskaliasta, mutta niin hyväksyttyä tämän päivän Suomessa. Rohkeutta sen sijaan voisi olla heikomman puolustaminen ja asioihin syvällisesti paneutuminen. Aika näyttää, mihin suuntaan olemme menossa.




27.1.2011

Yritystä kohdata rohkeutta


Tänä aamuna kohtasin jälleen surun, jo toisen kerran tässä kuussa. Suru on pysyvä osa elämää. Joudumme useimmiten kohtaamaan sen kuoleman viedessä jonkun läheisemme, perheenjäsenen, ystävän. Se koskettaa meitä aina. Siinä on mukana omat muistot kyseisestä ihmisestä. Siinä yhdistyvät myös ajatuksemme läheisten suruun. Siinä on myös muita ajatuksia, joiden oikeastaan pitäisi tulla siinä vaiheessa tarpeettomiksi. Alamme miettiä omaa itseämme, menetystämme ja tekemättä jättämisiämme. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Siinä minä tulen takaisin siihen rohkeuteen, jota pohdin saadessani ensimmäisen surusanoman alkukuusta. Se pätee myös tähän.




Useina iltoina nukkumaan mennessäni olen ajatellut toivoessani ja rukoillessani, että kaikki kääntyisi sisareni kohdalla vielä parhain päin ja kuinka mielelläni olisin tavannut hänet. Olin siinä uskossa, että hän voi jo paremmin ja että kyllä hän ilmoittaa, kun haluaa tavata. Mutta toisin kävi. 

Viime aikoina olen tullut entistä vihaisemmaksi itselleni, etten ole yksinkertaisesti lähtenyt häntä katsomaan, vaikka ”kielto” on ollut voimassa. Jos joku ei nimenomaan halua olla tekemisissä kanssamme, uskomme sen liian helposti. Minustakin on jo kauan sitten tullut liian arka. Sairaudet ovat muutenkin vaikeita kohdattavia.



Pöydälläni lojuu vieläkin kirje, jonka kirjoitin tammikuun 10 päivänä kuolleelle entiselle työtoverilleni. Keskustelin hänen kanssaan pitkään puhelimessa joulukuun alkupuolella, jolloin tavallaan jätimme toisillemme jäähyväiset. Mietin silloin joulukortin lähettämistä, joka tuntui silloin väärältä ajatukselta, koska hän oli aiemmin sanonut, ettei ehkä enää elä jouluna.  


Aloitin kirjoittaa kirjettä, jota en koskaan lähettänyt. Miksi en lähettänyt? Siksi, että muistin ne lukemattomat kirjeet, joita olen elämäni aikana lähettänyt. Aloin hävetä itseäni ja sekaantumistani asioihin. En enää tiennyt, miten toimia. Kirjeitä on kiva kirjoittaa ja saada, kun toisen osapuolen kanssa on SOPIMUS niiden kirjoittamisesta. Jos kirjoittaa tarpeesta luoda jonkinlainen kontakti ehkä vastapuoleen, jolle kirje saattaa olla merkityksetön, tulee epävarma olo. Ehkä kirjeeni onkin tavallaan kiusaamista (vaikkei se ole sitä), ehkä se herättää muissa vääränlaisia ajatuksia (taka-ajatuksia).  Hei, tuskin kukaan muu ajattelee minun tavallani, mikä ei kuitenkaan nyt estä minua aloittamasta tätä asiaa. Asia on niin, että kirjeissä (kuten korteissakin) piilee suuria elämän salaisuuksia. Ne kiehtovat minua valtavasti kuten kirjoituksissani lienee usein käynyt ilmi.




Siteeraan tässä nyt kirjettä, jota en sitten rohjennutkaan lähettää. Ystäväni neuvosta lähetin joulukortin, jossa toivotin hänelle ja perheelle hyvää joulua. Olisikohan pitänyt toivottaa ”viimeistä joulua”?

”Halusin lähettää sinulle joulukortin kuten aiempina vuosina, mutta se tuntui jotenkin kornilta. Kun viikolla puhuimme puhelimessa, mieleeni tuli, että kirjoitan sinulle kirjeen, ensimmäisen ja viimeisen varmaankin. Elämäni aikana olen ”rasittanut” monia ihmisiä kirjeilläni ja korteillani, niin miksen vielä sinuakin. Jos nyt edes ehdit lukea tätä?

Ulkona pyryttää. Pikkulinnut yrittävät etsiä lumen alta siemeniä ja kutsuvat minua viemään lisää ruokaa niille. Naapurini, punatakkinen nainen kolaa talonsa edustaa muistuttaen minua, että tänään on taas urakkaa pihalla, minullakin.




Sinun elämäsi on muuttunut perusteellisesti. Minun on edes vaikea kuvitella sitä. Ja vaikka osaankin kuvitella jotakin, niin se on vain haalea toisen kokemus. Oma elämäni kuten myös monen ympärilläni olevan elämä on joutunut viime aikoina mullistuksen valtaan. Monella vanhemmalla kyse on sairauksista, joillakin se on ero pitkäaikaisesta kumppanista, toisilla se liittyy vaikeuksiin työelämässä. Muutos ei ole aina pahasta. Me itse tuomme sen itsellemme. En halua selvittää sitä nyt tarkemmin, mutta kysymys on uskosta ja siitä, että olemme kaikki samassa virrassa. Kysymys ei ole onnesta, vaikka sitäkin ihminen tarvitsee löytääkseen oikeat polut ja jäljet seurata.

Kun olemme valmiita, meidän on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Kuten sinä nyt olet lähtemässä. Haluan toivottaa sinulle hyvää matkaa sinne jonnekin, minne minäkin joskus tulen.




Minusta on todella surullista, että nykyään ihmiset eristäytyvät toisistaan. Tavatessa käsitellään tavanomaisia ja oikeasti toisarvoisia asioita ja pidetään vain hauskaa sen sijaan, että siirtyisimme toiselle tasolle.  Ei ole helppoa hypätä opittujen kaavojen ulkopuolelle, mutta voimme harjoitella sitä tietoisesti. Minä olen tavallaan ”pudonnut” jo kokonaan sille tasolle. Olen useimpien mielestä tylsää seuraa, kun en käytä alkoholia, kun puhun liian vakavia asioita, asioita, jotka saavat ihmiset ajattelemaan vaikeita. Toiset saattavat myös tuntea, että heidän elämäntapansa on huonompi. Se ei ole tarkoitukseni. Tämä vain selittää pintapuolisesti sitä, kuinka vaikea meidän voi olla löytää yhteys, kun ajattelemme liikaa itseämme sen sijaan, että vain kuuntelisimme toista ihmistä.

Sinä olit aina auttavainen ja ystävällinen. Enpä minäkään tiedä sinusta paljon mitään muuta, sillä peitit sisimpäsi leikilliseen ulkokuoreen. Sitä sisäistä puolta en ehkä tapaakaan vanhoista työtovereistani, epäilen vahvasti. Useimmat haluavat näyttää sitä samaa ulkokuorta kuin aiemminkin. Minun kaltaiseni henkilö voi tuntua vaaralliselta, liian erilaiselta, jopa hölmöltä. Olen tavallaan jo aikoja sitten hypännyt tavanomaisuuden ulkopuolelle ollen kuitenkin myös siellä sisällä.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka kaukana loppujen lopuksi olemme toisistamme. Tajuan tässä ja nyt, että minun on jatkossa tutkittava sitä asiaa. Miksi ryhmä ihmisiä entisestä elämästäni pienenee ja häipyy usvaan? Minne entinen yhteisyytemme on hävinnyt, kiireeseen, nykyajan paineisiin. Sydämeni sykkii hyvyyttä ja ystävällisyyttä sinua ja kaikkia vanhoja ystäviäni kohtaan. Tulemme kaikki tapamaan viimeistään sillä lopullisella tasolla.”




Kirje jäi siis kesken eikä minulla olisi ollut edes rohkeutta lähettää sitä. Ja ihan hyvä niin, mutta jään edelleen miettimään, miten toimin jatkossa. Viimeiseksi muistoksi Pellestä jäi hänen hengityksen seisauttama halauksensa toisen työtoverini eläkejuhlissa elokuun lopussa. Minulla onkin hänestä erittäin paljon valokuvia sekä kesäkuun että elokuun tapaamisesta sekä vakavia, nauravia, hassuja että kuvia, joissa hän halaa jotakin vanhaa työtoveriaan. Viimeistä kertaa!  Itse en tietenkään ole niihin kuviin päässyt, koska olen aina ollut kuvaamassa.

Ihmisen poistuessa tästä ulottuvuudesta syntyy syvä hiljaisuus. Aikakausi on päättynyt. Ajan kulku on hidastunut, mikään ei ole enää entisellään.  Huomaan sen tänä aamuna.  Niissä edellä mainitsemissani Katin eläkejuhlissa hänelle antamassamme kortissa luki:

”Vanhat hyvät ajat”, joita tulemme kaipaamaan vuosien päästä, ovat tässä ja nyt!






sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Tyytymättömyyden talvi

En voi lopettaa kirjoittamista, mutta suoraan sanoen on myös aika rasittavaa käyttää jatkuvasti vanhoja blogeja uusien pohjana. Facebook sattuu sopivasti muistuttamaan vuosien takaisista julkaisuistani. Minua kiinnostaa joka kerta kovasti katsoa, mitä lienenkään kirjoittanut. Ja sitten olen siinä. Julkaisen jotakin vuosien takaista, mutta vain, jos siinä on jotakin sellaista, jonka haluan säilyttää mielessäni.


Tämä kuva on lapsuuden kodistani ja isäni ottama diafilmille. Kaikki muut kuvat likuunottamatta viimeisiä ovat talvelta 2012.
Joskus ihmisestä ei irtoa mitään sen kummempaa. Omat aarrelaatikot eivät innosta, inspiraatiot eivät lennä. Selailin muistiinpanojani eri aiheista. Viime vuonna kirjasin harva se päivä jonkin aiheen, josta olisin sen kirjoittaessani halunnut aloittaa, mutten juuri silloin ehtinyt.  Osasta olen jo aiemmin kirjoittanut, mutta muut odottavat sopivaa ajankohtaa.  Suoraan sanoen mikään niistäkään ei nyt innosta.



Olisiko se tämä talvi, kylmä ja vaativa, joka vie voimat aloittaa mielen leikki, joka veisi uusiin ja erilaisiin ulottuvuuksiin?  En jaksa nyt edes ajatella ryhtymistä toteuttamaan pidempiä projektejani.  Elän tyytymättömyyden talvea. Useimmiten aamuisin en jaksaisi edes nousta ylös vaan mieluummin jäisin peiton alle nukkumaan talven yli.

Takana on monta erilaista yrittämistä täynnä olevaa talvea. Niinhän nytkin. Auton akku  tuotti yllättäen ongelmia, joita en ole aiemmin kokenut. Talon kuntotarkistus on pitänyt tilata, kun se tuntuu olevan pakollinen juttu kiinteistönvälittäjän mielestä. Jokavuotiset hallitusten kokouksen ajoittuvat tammikuulle. En nyt jaksa edes innostua niistä. Viime vuoden ponnistelut talon myynnin johdosta ovat vieneet minusta viimeisetkin voimat. Mutta senkin olen maininnut jo monta kertaa. Nyt yritän vain selvitä päivän kerrallaan.



Siksi jaksankin taas uudelleen ihmetellä sitä jaksamista ja yrittämistä, mitkä ovat värittäneet viime vuosiani. Huolimatta kaikista niistä suuremmistakin vaikeuksista, joita silloin oli. Nyt mieluummin lähtisin jonnekin lämpimiin maihin ja jättäisin kaikki talvet taakseni, lopullisesti.

Miten ihmiset jaksavat ponnistella vuodesta toiseen? Olisi kiva kuulla.




Seuraavan blogin kirjoitin suunnilleen samoihin aikoihin tammikuuta neljä vuotta sitten (2012). Kuukautta myöhemmin syntyi muuten kolmas lapsenlapseni.

"Harrastusten lomassa

Mainitsin jossakin aiemmassa blogissani lainanneeni paikallisesta kirjastosta muutaman mielenkiintoisen uutuuskirjan. Yhden niistä ahminkin melkein saman tien kaiken kaikkiaan lähes 500 sivua. On omituista, että jotkut henkilöt tai heidän historiansa herättää enemmän mielenkiintoa kuin toiset. Olisin ehkä halunnut elää vastaavan elämän, se on se pieni pala tutkijan ja jopa tutkimusmatkailijan sielua, jonka olen saanut synnyinlahjakseni.

Johannes Gabriel Granö on ollut Suomen tunnetuin maantieteilijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut hänestä viime vuonna Allan Tiitan kirjoittaman elämänkerran ”Sinisten maisemien mies”. J.G. Granö (1882 - 1956) kierteli tutkien Siperiaa, Altai-vuoristoa, Petsamoa, kirjoitti kirjoja, valokuvasi ahkerasti, kehitti teorian maisematieteen teoriasta. Hän toimi professorina Helsingin ja Turun yliopistoissa, mutta myös Viron Tartossa. Muun muassa. En voi muuta kuin suositella kirjaa kaikille kiinnostuneille. Kirjan valokuvat ovat myös upeita. Ymmärrän täysin, että valokuvataiteilijat/valokuvauksen tutkijat kuten Taneli Eskola ovat olleet vaikuttuneita hänen teorioistaan. Itse näen niissä tieteen yhdistyvän taiteeseen, kun maisemaan tulee näkymän lisäksi sen havaitsija, joka kokee eri paikoista vaihtuvasti näkemällä sen maiseman omalla subjektiivisella tavallaan. Taiteilijan/tiedemiehen yhdistelmä- ah – kolahtaa juuri minuun.




Viime viikolla olen jaksanut yllättävän paljon, vaikka välillä olenkin vetänyt oikeaa jalkaani perässäni. Maanantaina alkoi sukututkimuksen jatkokurssi kansalaisopistolla, tiistaina kävin yliopistolla kuuntelemassa opettajan luentoa ja opiskelutovereideni esityksiä. Keskiviikkona kävin sukututkimuskerhon tapaamisessa ja tunsin samoin kuin taidehistorian tunneilla olevani kaltaisteni seurassa tai oikeassa paikassa. Ihmisten innostuksen ja kiinnostuksen nimittäin aistii melkein kouriintuntuvasti. Se eroaa paljon pinnallisesta kiinnostuksesta. Vapaamuotoinen mielipiteiden vaihto, toistemme kuunteleminen ja uuden oppiminen tai epäselvien tietojen oikeaan paikkaan siirtäminen tuottavat minulle valtavasti iloa. Sain ehkä myös apua muihin tuleviin tehtäviini kuten siihen proseminaariesitykseeni.




Nimittäin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä alitajuntani työskenteli kuumeisesti. Kunhan vain jaksaisin nousta ylös kirjoittamaan silloin, kun ne ajatukset pulppuavat. Kirjoitin päässäni puoliksi nukkuen valmiiksi johdannon, tehtävän rajauksen ja aloin käsitellä kohdetta. Mutta yhtä tyhjän kanssa, sillä enpä muista siitä nyt paljon mitään. Usein yliopistolta tultuani käyn seuraavan yön kierroksilla. Aika monta tehtävää proseminaarin lisäksi odottaa paneutumistani. Niiden on vain valmistuttava limittäin ja lomittain kaiken muun kivan tekemisen ja harrastuksen välissä. Valtavat määrät aiheeni ympärille liittyvää lukemista odottaa pöydällä. En vain pysty paneutumaan niihin asioihin kunnolla silloin, kun olen väsyneenä ruumiillisen tuskani kourissa. Nytkin kaikki nuo kirjat ympärilläni herättävät lähinnä huonon omantunnon.


2011 talvi
Torstaina jouduin sitten lumitöihinkin, jotka jatkuivat eilen perjantaina. Kävin molempina päivinä kylillä, tapasin ystäviä. Joka kerta auto oli kaivettava lumesta.  Eilen illalla olin pitkästä aikaa elokuvissa. Tuusulan kansalaisopiston alaisuudessa aloitti elokuvakerho, johon tietenkin heti liityin. Eilen esitettiin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe, jota runsas yleisö seurasi hiirenhiljaa, keskittyen. Olimme Hyökkälän koulun (lasteni ala- ja yläaste aikoinaan) hienossa auditoriossa ja elokuvan loppupuolella, kun kuningas Yrjö VI perheineen katseli uutisfilmiltä omia kruunajaisiaan, jonka jatkoksi näytettiin Hitlerin puhe suurille väkijoukoille, palohälyttimet räpsähtivät soimaan. Elokuvan katselu piti keskeyttää ja poistuimme pihalle odottamaan hälytyksen selvittelyä. Palokunta tuli paikalle ja hälytys saatiin lopulta katkaistua. Jatkoimme elokuvan katselua. Sen jälkeen virisi vielä vilkas keskustelu yleisön tuntemuksista elokuvan suhteen. Minusta oli nautinto katsella hienoa, lämminhenkistä elokuvaa ”Bertien” kasvusta Englannin kuninkaaksi ja ymmärtää, miten vaikea on joskus hypätä oman varjonsa yli. Elokuvan aikana oli taas satanut lunta.



Kotiin palattuani ajattelin, että nythän en kahteen päivään liiku minnekään. Minua kehotetaan kovasti liikkumaan, venyttelemään, tekemään sitä sun tätä. Tunnen silloin itseni vanhaksi mummoksi, joka ei yleensä paljon liiku. Niinköhän muut minut näkevät? Miten tulkitsemme toisiamme, jos emme kuuntele heitä tarkalla korvalla?  Itse näen asian hiukan toisin.

Tosiasia on nyt, että mitä enemmän liikun ja liikuttelen käsivarsiani, sitä liikuntakyvyttömämpi olen aina iltaisin.  Siitä seuraa, että yöt ovat hyvin tuskallisia, koska heräilen aivan liian usein liikkeiden aiheuttamaan kipuun. Välillä edelleen olkavarret kipuilevat, välillä oikea polveni. Sama rankahan niitäkin liikuttaa. Yritän nukkua kuitenkin niin pitkään, että pystyn nousemaan virkistyneenä ja jäsenet levänneinä. Aamupäivät ovat iloni edelleenkin. Silloin pystyn liikkumaan entiseen tapaan enkä osaa varoa. Tarvitsen siis näköjään vielä näitä lepopäiviä toipuakseni liiasta liikkeestä. Olisiko kuitenkin niin, että itse tiedän parhaiten, mikä sopii juuri minulle? Olenko oppinut tästä jotakin? Täyttä elämää voi elää myös hiljaa. On tärkeätä osata vain olla ja hengittää Äärettömän ihmeellistä voimaa."


1966 kuljeskelin sisarteni kanssa samoissa mutta jo paljon muuttuneissa maisemissa Rengon kirkonkylässä  kuin elokuvassa Punainen viiva 1950-luvulla.




tiistai 19. tammikuuta 2016

Kuljeskelua

Hautausmailla kuljeskelu on yksi harrastuksistani.   Viime vuonna on ollut niin paljon muuta tekemistä, että se on jäänyt vähemmälle.  Kun olin kymmenen kuukautta evakossa, minulla tuntui olevan runsaammin aikaa, vaikka siinä sivussa hoitelin eräänlaisena ”valvojana” talon korjausprojektia. 



Hautausmaakuvia onkin kertynyt paljon. Jokaiseen hautaan liittyy myös oma tarinansa, jonka joku tunteva voi kertoa.

Joitakin kirkoista ja hautausmaista ja hautakivistä ottamiani valokuvia latasin aiemmin Facebookin  ”Kirkkoja ja hautausmaita” –ryhmään.  Sitten sekin jäi, kun valtavan porukan omaama ryhmä ei tuonut  toivomaani vastinetta ponnistuksille. Siellä on tuhansia valokuvia omissa albumeissaan, mutta kuviin ei yleensä kirjoitettu mitään selvennyksiä.



Ihmiset rakastavat tehdä kaavamaista työtä kuten valokuvata hautausmaan kaikki kivet järjestyksessä ja ladata ne kaikki vaikkapa Facebookiin ilman sen kummempaa tietoa aiheesta.  Tästä ja monesta ihmisten tekemisestä mieleeni tulee vaikkapa sanaristikoiden täyttäminen, kaavamainen, toistuva samanlainen tekeminen, ruutujen täyttäminen, pasianssin pelaaminen.  No, maailma on tällä hetkellä täynnä tuollaisia juttuja. Onhan minullakin tämä kirjoittaminen ja kirjoittamisesta  kirjoittaminen.  Siinä on ehkä samoja piirteitä kuin edellisissä, mutta kyllä se minusta vaatii vähän enemmän.  En vain täytä joitakin ruutuja vaan yleensä opiskelen samalla.  Toisaalta onhan se jättänyt aivojeni hermoratoihin jälkensä. Jollen kirjoita tarpeeksi säännöllisesti, asia alkaa vaivata ja pakottaa (huom. pakottaa) minut kirjoittamaan.



Pyrin ulos kaikesta rutiininomaisesta kaavamaisuudesta.  Asiat kiertävät aivoissa samaa rataa. Toistamme samoja tehtäviä päivästä toiseen, teemme samoja juttuja. Ajattelen tätä usein, kun aamulla teen aamiaisen. Teen asiat melkein täsmälleen samoin joka päivä.  Aivotutkija voisi varmaan selittää asian oikein. Tällaisen maallikon on itse asiassa vaarallista lähteä koskettelemaan näitä aiheita. Mutta eihän kukaan voi estää meitä maallikoita tarkkailemasta ympäristöämme!



Kun teen sukututkimusta ja kirjaan jonkun ihmisen kuoleman ohjelmaan, ajattelen usein mielessäni aloittavani kirjoittaa siitä, siis ihmisten kuolemasta.  Vuosiluvut herättävät kiinnekohdan historiaan,  kun vaikkapa joku syntyy 1789 tai kuolee tuolloin. Siitäkin voisin kirjoittaa. Tuo vuosihan liittyy Ranskan suureen vallankumoukseen, joka alkoi silloin.  Sinne juutun siis usein. Historiaan.



Sukututkimus on minulle jo melkein kuin ristikon ratkomista. Niin kevyesti kuljen rippikirjojen ja luetteloiden parissa ja täytän tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  Se lienee jo vähän muuttunut tuollaiseksi kaavamaiseksi rutiinitoiminnaksi, jota tässä arvostelin.  Ei ihan sentään.  Olen aika hyvä yhdistelemään asioita, yllätyn joskus itsekin.

Rutiinit ovat yleensä kelpo tapa paeta stressiä. Stresssi vainoaa meitä lähes joka askeleella.  Emme halua sitä myöntää, joten emme sitä edes tunnista.  Minäkään en onnistu siinä kovin hyvin, mutta koska elämäni on ollut jo vuosia yhtä stressiä, olen hyvin oppinut  välttämään sitä ja osaan hyvin heittää sen ulos pihalle. En vain tiedä, mitä se siitä huolimatta tekee. Siis jos työntää sen pois, vaikka tietää sen olevan siinä.  Huomaan sen helposti muissakin, vaikkeivat he sitä 
myöntäisikään.



Kunnes minulla se sitten taas jonakin päivänä iskee.  Minulla ei ole enää varsinaisesti luurankoja kolisemassa kaapissa,  ainakaan ne eivät viivy siellä kovin pitkään. Nehän ovat kautta aikain olleet niitä tekemättömiä töitä, jos niitä edes tekemättömiksi voi kutsua.  Huomaan aina olleeni sellainen itseni piiskaaja ja kiduttaja, joka vaatii liikaa. Siis itseltään. Usein mietin sitä, mistä olen sen perinyt.

Kyllä se tulee sieltä sukupolvien takaa, vastuunkanto kautta aikain. Ei sellaisia asioita puhuta, mutta ne periytyvät vanhemmilta lapsille.  Väistämättä. Minullekin molemmilta vanhemmiltani.  Sukututkimus on oikeastaan selvittänyt minulle tämänkin. Olen vain 
vaistonnut sen rivien välistä.

Talonpoikaiset juuret ovat juuri sitä. Siihen meidän yhteiskuntamme on perustunut. Sen pohjalle maamme on rakennettu. Sitä vain ei ole aina arvostettu eikä arvosteta edelleenkään. Sieltä se vastuuntunto on tullut.  Olemme vastanneet maan muokkauksesta, viljelemisestä, ruokataloudesta perheellemme, suvullemme ja työtä tekeville alaisille. Vastuu on painanut selässämme vuosisatoja. Olemme osallistuneet sotiin. Elämä ei ole ollut koskaan helppoa. Olemme olleet riippuvaisia vuoden sadosta. Sadon epäonnistuttua olemme ehkä menettäneet kotimme ja nähneet nälkää.

Muistan sen omastakin  lapsuudestani. Se painoi vanhempiani. Se on painanut heidän esivanhempiaan sekä Hämeessä että Karjalassa. He eivät saaneet koskaan levätä, vaan heidän piti aina ponnistella.  Vasta meidän sukupolvemme on saanut helpomman elämän. Mutta emme ole vielä vapautuneet ikeestä. Kannamme sitä perintöä hamaan tulevaisuuteen.

En tällä aseta muita ammattiryhmiä tai väestöosia huonommiksi. Tämä on vain minun toteamukseni ja näkökulmani. Jollette ole aiemmin huomanneet, niin en koskaan halua rinnastaa asioita sillä tavalla, kun meillä yleensä tehdään.



Tunnen itseni nykyään välillä vainoharhaiseksi. Se johtuu yksinomaan kokemuksistani.  Olen pettynyt moneen asiaan. Jos olen sattunut antamaan vallan ja vastuun jollekin toiselle, olen joutunut ottamaan vastaan kovia pettymyksiä. Kun olen pitänyt vallan ja vastuun itselläni, olen pystynyt selviämään. Niin varmaan isänikin ajatteli. Tai äitini.

Usein kirjoitetaan, että pitää oppia ottamaan apua vastaan. Olen taas oppinut kokemusteni kautta, että pitää pystyä itse hoitamaan asiat. Näinhän sen jo oikeudenkäynnissäni. Oli todella tyhmää uskoa, että joku asianajaja pystyy hoitamaan asian. Eihän hän ymmärtänyt mitään elämästä ja kokemuksistani. Voisin kertoa monia muitakin esimerkkejä.



Mutta jos käännänkin asian toisin. Jonakin päivänä saatan olla selvemmillä vesillä ja voin auttaa muita. Nyt pystyn kuvittelemaan, että osaan sen, koska kokemukseni ovat kasvattaneet herkkävaistoisuuttani, osaan kuunnella ja mennä toisen nahkoihin.

Ajatelkaapa, kuinka hyvin te tunnette ystävänne.  Pystyttekö asettautumaan heidän tilalleen ja kuvittelemaan, miltä heistä tuntuu. On aivan turha alkaa rassata itseään liikaa ja kuvitella kovia kokeneita ystäviään niin tarkkaan, että oikeasti alkaa huolestua. Huolestuminen on paha juttu. Mutta voi ajatella, miltä heistä ehkä tuntuu. Tiedämme ehkä heidän rajoituksensa, elämänvaiheensa ja olosuhteensa. Meidän on helppo kuvitella itsemme heidän tilalleen. Emme voi kuitenkaan auttaa heitä millään tavalla murehtimalla heidän surujaan. Voimme vain ymmärtää heitä.



Ihmisen loppuelämä on usein aika surullista. Ystäviä poistuu elämästä. Muistan hyvin, kuinka äitini koki sen vaiheen. En voinut auttaa, vaikka olisin halunnut .  Voimme auttaa vain olemalla ystäviä, olemalla olemassa. Minua on viime aikoina surettanut se, että en oman elämäni rankkuuden takia pysty pitämään tarpeeksi yhteyksiä vanhoihin ystäviini.  Jos he tarvitsevat minua, olen kuitenkin olemassa heille.  Toivon heidän ymmärtävän sen.

Joskus vain oma elämä on niin rankkaa, että ihmisestä ei riitä kaikkeen.

Nyt hautausmaat ovat lumen peitossa.  Huomaan vain, että kun alan tutkia yhtäkin hautakiveä lähes summa mutikassa, niin se johtaa sukututkimukseen ja yhteisiin esi-isiin joskus kauan sitten.  Mutta se on jo monimutkaisempi juttu, joten siitä toisella kertaa.


torstai 14. tammikuuta 2016

Anima regni

Tukholmassa oli aiemmin Kolmen kruunun linna (Tre kronor), vanha kuninkaan linna. Linna lienee rakennettu 1200-luvulla alunperin Birger Jaarlin aikana. Hän oli myös rakennuttamassa Hämeen linnaa  edeltävää Tavastborgia, joka lienee ollut Hakoisten linna (Herman Lindqvist).  Tukholman vanhasta kuninkaanlinnasta löytyy kuvia sekä 1500- että 1600-luvulla. Se paloi raunioksi toukokuussa 1697. Palossa tuhoutui myös valtionarkiston keskiaikaisia asiakirjoja.



Olisi mielenkiintoista käsitellä kaikkia Suomelle tärkeitä merkkihenkilöitä yksi kerrallaan, lähinnä tietysti vain siltä osin, kun tunnen heidän vaikuttaneen tavallisen suomalaisen historiaan. Mielenkiintoisinta on erityisesti aika, josta meillä on olemassa kirjallisia dokumentteja koskien omia sukutilojamme.


Tre Kronor 1500-luvulla
Birger Jaarli liitti Hämeen kristikuntaan. Senaikaisen Ruotsin ja Venäjän raja, jos sitä voi rajaksi vielä edes kutsua,  oli silloin Kymijoella. ”Ryssänkivi” oli merkkinä Kymijoen erään suuhaaran rannalla muistona tästä (Herman Lindqvist s. 48). Häme sijaitsi silloin suunnilleen ”suolamerestä suolamereen” eli Satakunnan rannikolta Uudenmaan rannikolle.

Oma synnyinkyläni lienee jo silloin ollut olemassa. Saattoi olla asumuksiakin.  Asutustietoja on kerätty  eri asiakirjoista 1500-luvulta (alkaen 1539) Jalmari Finnen rakentamaan historialliseen aineistokokoelmaan nk. Suomen asutuksen yleisluetteloon. Aluejako löytyy täältä.  Oman renkolaisen syntymäkotini ensimmäiset tiedot löytyvät 1539 alkaen täältä.

Tre Kronor  1661.
Häme on Suomen vanhimpia alueita. Noihin aikoihin 1200-luvulla Suomeen saapui paljon uudisasukkaita. Uutta väestöä tuli sitten koko ajan ja myöhemmin myös Karjalaan. Herman Lindqvistin kirja kertoo aiheesta hyvin monipuolisesti viitaten muihin tutkimuksiin.  Lienee aiheellista lukea myös Kari Tarkiaisen kirja ”Ruotsin Itämaa”.

Palaanpa taas alkuun, vuosisataan, jolloin Tukholman Tre Kronor-linna paloi. Kustaa II Adolf oli kaatunut 6.11.1632 Lützenissa vain 38 vuotiaana. Ruotsi lähti sotaan mukaan auttamaan Saksan luterilaisia mutta myös hakemaan omalle maalleen lisää valtaa.  Kolmekymmentä vuotta kestänyt sota päättyi vasta 1648 Westfalenin rauhaan. 

Ruotsalaiset olivat sodassa mukana loppuun saakka ja toivat sittemmin Ruotsiin valtavan määrän rikkauksia Euroopasta. He saivat myös valtaansa isoja alueita Saksan Itämeren rannoilta kuten Pommerista. Ruotsalaiset, siis myös suomalaiset ryöstivät mm. Prahan kaupungin. Rauhan jälkeen Ruotsi oli pohjoisen Euroopan mahtavin maa. Mutta vain alueellisesti.

Siinä vaiheessa Karjala kuului myös Ruotsin valtakuntaan jo aiemmin käydyn Venäjän sodan ja Stolbovan rauhan jälkeen. Tre Kronor –linnassa hallitsi kuninkaan kuoltua omassa kansliassaan tuolloin Axel Oxenstierna, jonka kanssa Kustaa II Adolf oli juhlinut aikoinaan kuninkaan 22-vuotis-syntymäpäivää Käkisalmen linnassa 1616 ja seuraavaa uutta vuotta Pähkinälinnassa.  Oxenstierna oli valtakunnankansleri, jonka toimistoa linnassa kutsuttiin otsikon nimellä ”Anima regni". Se tarkoittaa kuningaskunnan sielua. Kuninkaan kuoltua seuraava hallitsija hänen tyttärensä Kristina oli vasta 5-vuotias, joten Oxenstierna sai hallita maata ja suhteita vieraisiin valtioihin aina Kristinan täysi-ikäisyyteen saakka.

1600-luvun aikana kehitys valtakunnassa oli ripeätä. Suomessa hallitsi kenraalikuvernöörinä Pietari Brahe pariinkin otteeseen.  Pietari Brahe sanoi maassa viettämiensä vuosien jälkeen: ” Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen.”

Samoihin aikoihin, kun Brahen aika Suomessa päättyi 1654 kuningatar Kristiina luopui kruunusta ja muutti. Roomaan. Siitä minun oikeastaan pitikin tänään kirjoittaa tai täydentää lähes pari vuotta sitten aloittamani teksti, mutta kävi vähän toisin. Elämä kun on yhtä opiskelua.

Kuningas tai kuningatarkin voi olla kuningaskunnan tai valtakunnan sielu. Tai mikä muu asia tai ihminen tahansa. Kaikki on taas kerran kiinni näkökulmasta. Kirjoittaessani annan kuitenkin mielikuvituksen viedä minua eteenpäin.



3.3.2014 aloitin kirjoittaa seuraavasti:

”Lienee taas aika kirjoittaa päivitystä. Toisaalta eihän tämä sellaista ole vaan paremminkin mielen ailahtelevaisuutta. Mihin minua viedään oman mieleni kierron mukaan, siksi sitä voin kutsua. Ne virikkeet ympärillämme ovat niin mahdottoman runsaat, että tänään on vaikea tietää, mitä huomenna ajattelee. En nyt tarkoita mitään ajankohtaista maailman tapahtumiin, päivän uutisiin tai ylipäänsä tämän hetkiseen omaan tilanteeseeni viittaavaa vaan sellaista täysin henkilökohtaista, oman pienen mielen ympärillä kuohuvaa. Joskus ne ovat niitä asioita, jotka herättävät kesken unien, joskus niitä on useita taistelemassa pääsystä pinnalle. Loppujen lopuksi sitten, kun sormet ovat asettuneet näppäimistölle kirjoittamaan, sitten vasta se valinta syntyy. Ihan itsekseen, pakottamatta. Toisinaan ei tahdo syntyä mitään, silloin onkin paras alkaa puuhailla jotakin muuta tai levätä.


Villa Corsinin ikuunasta kukkulalle päin.
Elän tavallaan erikoisessa murroskohdassa ja on jännittävä nähdä, mihin suuntaan elämäni tulee kiertymään.  Jos ulkoisissa olosuhteissamme tapahtuu jotakin, se on aina muutos, jolla on vaikutuksensa elämäämme.  Kun eilen lähdin käymään talolla katsomassa, missä vaiheessa siellä oltiin, tunsin olevani masokisti, joka aina välillä kiusaa itseään sillä hirveällä muutoksella, joka omaa kotiani on kohdannut. Näkisittepä rakennustyömaan!  Nyt jätelavat oli viety pois ja sisällä puhalsivat kuivauslaitteet. Seinien alaosat oli kokonaan purettu avoimiksi ja kaikki lattiat olivat betonia. Maallikon silmin tilanne näytti kohtuullisen hyvältä eikä asiasta ole mitään minulle päin kuulunut. Sanon kuitenkin, että mieluummin olisin tällaiselta asialta säästynyt ja käyttänyt siihen jatkossakin uhrattavan energiani johonkin muuhun.

Siitähän en edelleenkään kirjoita. Jostakin mieleni syvyyksistä viime keväinen Rooman matka lähettää pieniä väristyksiä. Näen itseni kulkemassa siellä Rooman yläpuolella Janunculus-kukkulalla ja miettivän, missä oikein on se palatsi, jossa meidän kuningattaremme silloin kauan sitten asui Roomassa. Jos olisin päässyt sisään kukkulan rinteessä olevaan puutarhaan, olisin voinut kulkea sitä pitkin siihen palatsiin. Kovin väärässä eivät ajatukseni olleet. ”




Tästä sitten jatkan tänään tammikuussa armon vuonna 2016.

Kuninkaiden ja kuningattarien jalanjäljillä on mielenkiintoista kuljeskella. Niin on aina ollut, lapsuudesta saakka. Nyt en kuitenkaan pohdi sukujuuria. Kaikki tietävät, että Kristina oli Ruotsin suuren kuninkaan Kustaa II Adolfin ainoa avioliitossa syntynyt tytär, jonka isä kuoli varhain ja josta tuli sitten kuningatar ja lopuksi hän luopui kruunusta ja muutti Roomaan.

Olen päässyt Roomaan vain kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olen aistinut voimakkaasti, että Kristina asui siellä. Tai oikeastaan olen tuntenut, että siellä on asunut monta tärkeää menneisyyden ihmistä., vaikkapa Pyhä Birgitta ja monta kuuluisaa taiteilijaa. Koko Rooma kuiskii heidän tarinaansa. 

Ensimmäisellä kerralla Roomassa oli erityisen vaikuttavaa kulkea Porta de Popolon läpi. Teimme niin joka ikinen aamu ja ilta, koska asuimme siinä lähellä. Porta del Popololle, jota aiemmin kutsuttiin Porta Flaminiaksi, johti ja johtaa edelleen pohjoisesta tuleva maantie Via Flaminia. 


Tuo mainitsemani teksti näkyy portissa takana vasemmalla.
Tätä tietä pitkin ja tuon portin kautta saapui kaupunkiin 23.12.1755 myös kuningatar Kristina ison seurueen kanssa.  Silloinen paavi Aleksanteri VII, joka muuten oli vasta samana vuonna valittu paaviksi, antoi kaivertaa portin sisäosaan Piazza del Popolon puolelle tekstin FELICI FAVSTOQ(ue) INGRESSVI ANNO DOM MDCLV. Se on käännettynä ”Onnelliselle ja suotuisalle saapumiselle Herran vuonna 1655.

Porta de Popolo ja aukio Piazza del Popolo ovat minusta erityisen mielenkiintoisia. Olisin ehdottomasti toisellakin Rooman käynnillä halunnut päästä asumaan sinne lähelle. Pakotin eräänä päivänä jopa opiskelutoverini aukiolle Galleria Borghesen käynnin jälkeen. Nimittäin aukion vieressä on yksi Rooman kukkuloista Pincion kukkula, jonka takana sitten aukeaa tuo Villa Borghesen puisto. Palasimme kaupunkiin sitä kautta. 


Tämä on kukkulalla ottamani kuva. Puutarhan portti oli suljettu, eli lienee koko puutrha ollut suljettu. Tästäkin olisi varmaan päässyt muuten sisään.
Kristina asettui Roomassa asumaan lopuksi Tiberin rannalla olevaan palatsiin Palazzo Riarioon, jossa hän asui kuolemaansa 1689 asti. Tuota palatsia ei ole enää jäljellä. Sen paikalle rakennettiin 1700-luvulla Corsinin suvun toimesta Palazzo Corsini.  Huvilan puutarhan vieressä sijaitsivat puutarhat, jotke lienevät myös aikoinaan kuuluneet paikalla olleille huviloille.  Nykyään puutarha Orto Botanico kuuluu Rooman yliopistolle. Palazzo Corsini kuuluu nykyään Italian valtiolle. Palatsiin on ”siirretty” vanhasta Riarion palatsista Kristiinan kuolinhuone.

Corsinin palatsin taidegalleriassa ei saanut kuvata. Vierailimme siellä samana päivänä, kun lähdimme kotiin. Olin ollut aiemmin viikolla yksin kävelyllä puiston toisella puolelle, korkean rinteen yläpuolella Janiculum-kukkulalla, siellä, missä sijaitsee Villa Lante. Tuo nykyään Suomelle kuuluva huvila on rakennettu jo 1531. Siellä kulkiessani mietin noita ajatuksia, joista aloitin sen blogin, jota en saanut koskaan valmiiksi.


Kirjailija signeeraa.
Tämän jutun otsikko ei ehkä ole sopiva, mutta se kuulosti niin hienolta. Olen lueskellut tässä (vihdoin) Herman Lindqvistin kirjaa ”Kun Suomi oli Ruotsi”. Se ilmestyi suomen kielellä 2014. Ostin kirjan kirjamessuilta samana vuonna ja kävin hakemassa siihen kirjailijan signeerauksen. Lukemiseni on yhtä hidasta kuin usein myös kirjoittamiseni. Monta muutakin kirjaa hyppää avukseni. Lennän paikkojen yllä Google Earthissä, tutkin valokuviani ja valitsen juttuuni sopivia. Ehkä sopivaa puuhaa, kun on vilustunut ja välillä väsyttää niin mielettömästi.

Kuningatar Kristiinan elämänkerran kirjoittanut Peter Englund (Silvermasken - en kort biografi över drottning Kristina, 2006) kertoo, että joulukuussa 1965 Kristinan hauta Pietarinkirkon alla olevassa kryptassa avataan. Miksi, sitä ei kerrota.


Villa Corsinin käytävää.

 


tiistai 5. tammikuuta 2016

Koettua, luettua ja kirjoitettua

Minusta on tullut täksi päiväksi oikein laiska. Heräsin tosin poikkeuksellisesti jo aamuyöstä, kun eräs tutkimusajatus alkoi askarruttaa ja kiihotti mieltäni kirjoittamiseen. En sitten saanut muuta aikaiseksi kuin lupaavan alun, jota sitten joku päivä jatkan. Välillä olen melkein nukahtanut istualleni. Ulkona on poikkeuksellisen kylmää verrattuna vaikkapa joulukuuhun. En lähde minnekään. Tosin hain aamulla lehdet postilaatikosta ja kävin myöhemmin lisäämässä ruokaa linnuille. Sekä taka- että etupihalla on ruokintapaikat.

Kaikki kuvat ovat vuosien takaa....
Olen tainnut tulla herkemmäksi kylmille ilmoille. Tänäänkin on ollut upea keskitalven aurinkoinen päivä ja pakkasta vain – 14°C. Kylmää ilmaa huokuu Venäjän Siperiasta meille. Iltapäivälehdet ovat veistelleet siitä isoja otsikoita. Tässä on nyt kaikki, mitä minä aion säästä sanoa. Ihan turha puheenaihe kerta kaikkiaan! Emme voi sille mitään.Minullakin se on nyt vain jutun täytettä.

Vietän tässä päivää kiinteistönvälittäjän pitämän yksityisesittelyn jälkeen. Olen tainnut mainita, että minulle hukkaantuu siinä ainakin yksi vuorokausi ja sitten olen helpottunut, etten halua tehdä mitään pakollista. Huvittelen sitten tällä tavalla. 
Tammikuusssa 2011.
Sunnuntaina oli siivouspäivä ja maanantai-aamupäivällä vielä järjestelypäivä, joka huipentui sitten puolen tunnin esittelyyn. Välittäjä soitti innokkaana kertoen katsojien varsinkin naishenkilön olleen hyvin innostuneita talosta. Aika monta innostusta on tässä ajan kuluessa lopahtanut ties mihin, että en jaksa itse enää kauheasti hyppiä ilosta. Sanoin vain ystävälleni, että on se hienoa, että joku osaa kuvitella itsensä tänne asumaan huolimatta sisustuksen puutteista ja vähyydestä. Ihmetystä saattavat herättää myös valtavat arkistoni ja kirjani. Niitähän en tässä oikein ehdi edes järjestelemään. Sysään vain keskeneräiset asiat laatikkoon ja vien "roinahuoneeseen" muiden vanhempien keskeneräisten juttujen joukkoon. Siksi aikaa.

Facebook ilmoitti tapansa mukaan vanhoista postauksista ja niiden joukossa blogistani, jonka julkaisin 5.1.2011.  Koska en voi sitä enää suoraan jakaa, kopion sen tähän ja lisään omia kommentteja. Se sisältää taloon liittyviä asioita. Siinä suunnittelin tehtäväksemme tullutta esseetä, jonka kirjoitin omasta kotitalostani.



Luettua ja koettua


”En todellakaan. Mitä mä sitten tekisin?” vastasi eräs haastateltava henkilö tämän aamun Helsingin Sanomissa kysymykseen ”Odotatko eläkeaikaa?  Olin juuri pohtinut sitä, miksi joinakin aamuina kiinnostavaa luettavaa ja jopa lehtileikkeiksi päätyvää on runsaammin kuin muulloin. Toisinaan en vain jaksa innostua. Mutta että minulla olisi eläkkeellä ollut hetkeäkään ongelmia tekemisen suhteen?

Kun lähdemme eläkkeelle, asennoitumista on hurjasti muutettava ja asiat laitettava uuteen tärkeysjärjestykseen. Mikään entinen ei enää päde.

Tänä aamuna kiinnostuin ensimmäiseksi hevosen lannasta luettuani artikkelin ”Lanta tehokäyttöön Itämeren pelastamiseksi.” (toim. Heli Saavalainen)
Nyt sentään saa linkattua suoraan kyseiseen artikkeliin, kun tällä välin Helsingin Sanomat on parantanut digilehteä. Käytä kohtaa "kyseiseen artikkeliin.


Ensimmäiset siemenkuvastotkin olivat saapuneet postissa tällä viikolla, joten lantajuttu varmaan kutitti minun maanviljelijän/puutarhurin sieluani, kun luettelot olivat ensin sitä ruokkineet. Puutarha-asiat alkavat yleensä tulla mieleen hurjan aikaisin, silloin kun maa on paksuimman lumikerroksen alla. Silloin niille olisikin aikaa, jos olisi. Ja aina on, jos on muuttanut aikakäsitettään. Tekemistä kyllä riittää – eläkkeelläkin.

Lantakuva hevosaitauksessa oli Nurmijärveltä, kaukana merestä, kaukana erityisesti Saaristomerestä, jonka tilanne rehevöitymisineen on maatalouden kuormituksesta johtuen vain huonontunut entisestään. Menneinä vuosina  aina 1980-luvun lopulle saakka peltoja ylilannoitettiin jopa niin paljon, että kasvit eivät pystyneet lannoitteita käyttämään vaan fosfori varastoitui maahan. 


Hevosenlanta vei minut kuitenkin lähemmäs, omaa puutarhaan muistaessani, että yhden kerran olen kasvimaahani peittänyt aivan turhan pienen määrän hevosenlantaa, jota muuten myydään myös säkeittäin puutarhamyymälöissä.

Suomessa hevosen jätökset luokitellaan eläinperäiseksi jätteeksi, mutta vaikkapa Saksassa, Ruotsissa ja Ranskassa lanta on kasviperäinen sivutuote, jonka poltto on yleistä. Eri maissa tulkitaan EU:n jätedirektiiviä eri tavalla. Sitähän voivat rauhassa pohtia edelleen. Taidan jatkossakin käyttää kanankakkaa pussista kasvimaani lannoitukseen, Googlaamalla löysin seuraavan mielenkiintoisen uutisen.

Huhtikuussa 2011 pusikkoa alettiin hävittää talon tieltä
On hienoa olla huolissaan ympäristön tilasta ja velvollisuutemme on kerätä tietoa ja muuttaa omaa käyttäytymistä, jos se on tarpeen.  

Arkkitehtuuri kuuluu olennaisena ja uskomattoman laajana osana taidehistorian opintoihin. Siksi olenkin viime aikoina perehtynyt taloihin lukemalla useita kirjoja. Tehtäviemme puitteissa olemme saaneet osan kirjavinkeistä opettajaltamme, osa on sattumalta käsiini joutuneita. Kirjat käsittelevät meille kaikille hyvin tärkeää aihetta kukin omasta näkökulmastaan, omaa elinympäristöämme, kotiamme, tilaa, jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Mainittu läheinen talo alkoi valmistua. Kuva syyskuulta 2011
On helppoa pysytellä tietämättömänä, kun nykyaika kuuluu uusavuttomille ihmisille, joita kiinnostaa vain pintapuolinen tieto, jos sekään. Lehdissä annetaan ohjeita niin typeristä asioista, että vanha konkarikin joskus menee lankaan ja alkaa uskoa kaikkea hömpötystä sen sijaan, että perehtyy asiaan syvällisemmin. Vaikkapa oma kuntamme esittelee kaavoitushankkeet kapulakielellä, jota ei pysty ymmärtämään. Olisi oikein vaatia kielen kääntämistä. Tämä tuli mieleeni, kun mietin, missä vaiheessa lienee uuden rivitalon rakentaminen taloni kulmille.

En ole estänyt rakentamista saati pahemmin miettinyt, miten olisin asiaan voinut vaikuttaa. Kun rakentaminen alkaa, rauhani on silloin tipotiessään, se saattaa jopa vaikuttaa tämän tontin puihin ja kasveihin. Kävin eilen hankkimassa tonttiani/taloani koskevaa nippelitietoa esseetäni varten oman kuntani arkistosta. Sain äärimmäisen hyvää palvelua arkistosihteeri Aino Ollikaiselta. Kohtaaminen toi minulle myös paljon aivan muihin asioihin liittyen hyviä ajatuksia edelleen vaalittaviksi ja työstettäviksi.


Lukemistani kirjoista erityisen viisas kirja on nimeltään ”Talojen kieli”. Kirjan on kirjoittanut Kaj Nyman ja se on ilmestynyt Rakennusalan Kustantajilta vuonna 1998. Kirja osui käsiini paikallisesta kirjastosta.  Googlaamalla sain selville, että Kaj Nyman on arkkitehti ja FT ja yhdyskuntasuunnitelun emeritusprofessori, joka on ollut esillä erityisesti Savonlinnan ohitustieasiassa. Tästä pääsee lukemaan aiheesta.

Kirjan takakannen teksti kertoo seuraavaa:

”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. Arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä, pienen ikkunan salaperäisyyttä. Talot ovat kaikkien asia.”

Miksi arkkitehtuurista on kuitenkin meidän kulttuurissamme tullut kummajainen, johon harva pystyy solmimaan henkilökohtaisen suhteen? Voimmeko löytää uudestaan talojen kielen, joka on jokaisen äidinkieli?

Hesarissa tänään oli myös kirjailija Riku Korhosen kolumni. Luen ne aina tarkkaan, koska ne ovat erityisen osuvia ja hyviä. Ja osuu minuunkin tänään, varsinkin kun lukee tämän kirjoituksen. " 

Kolumni löytyi silloin vielä netistä, muttei enää. Onhan se minulla jossakin lehtileikkeenä, mutta en lähde sitä nyt esimään.

Eipä tänään muuta kuin hienoja pakkaspäiviä ja punaisia poskia kaikille lukijoilleni!

Talo näkyy hyvin ikkunoista ja pihalta.