torstai 25. helmikuuta 2016

Valtateiltä syrjässä

Kappas vain!  Kun tänään aamupäivällä kurkistin puhelimeni kautta Facebookiin, niin siellä muistutettiin alla olevasta viiden vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kun luin kirjoituksen totesin sen selvästi osoittavan, että minun on avattava jälleen kerran uusi blogi. Johdatusta sinällään, sillä eräs aihe pakottaa siihen. Aihe poikkeaa  täysin näistä sillisalaatti-kirjoituksistan. Siksi se vaatii omansa.  Ongelma on silti edelleen, että usean blogin ylläpito on aika vaativaa. Jospa otan sen harjoitteluna ja päiväkirjana. Katsotaan nyt ensin, miten tässä käy.



" 25.2.2011

Aivojen virittelyä uusiin aiheisiin


Mietin silloin tällöin kirjoitusteni aiheiden vähyyttä. Vuoron perään palaan aina samoihin aiheisiin, milloin opiskeluuni, taiteeseen, valokuvaukseen, luontoon, kirjoittamiseen, kirjoihin ja postikortteihin. Ja tietysti siihen maailman kauneuteen, joka sykähdyttää minua syvästi. Joskus piipahdan Karjalan aiheissa, sukuseuroissa, kesällä kerroin matkoista, joskus matkustan virtuaalisesti tai muistelen matkoja tai kaivelen joko sukuni tai itseni menneisyyttä tai maailman historiaa. 

Usein myös mietin omaa selviytymistäni ja kuinkas tässä sitten näin kävikään. Kun alan listata niitä, huomaankin, että taitaa olla kuitenkin aiheetonta märehtiä asialla sen enempää. Ja jos vaikka niin onkin, niin maalasihan Claude Monet’kin koko loppuelämänsä aina uudelleen ja uudelleen niitä samoja lumpeita siinä samaisessa lammessa. Taiteilijan, kirjailijan, tutkijan tai muun vastaavan osalta onkin täysin sallittua pitäytyminen siinä yhdessä omassa jutussa. Minä vain en tunnu sallivan itselleni yhtään mitään vaan pyrin aina johonkin mahdottomaan asettamalla itselleni lisää ja lisää mittareita. Miksiköhän?



Olen myös usein ihmetellyt sitä, miksi suomalaiset muita useammin käyttävät passiivimuotoa kirjoittaessaan itsestään. Sanotaan ”tässä odotellaan kevättä, että päästään taas puutarhatöihin” kun olisi parempi sanoa ” odotan kesää...” tai ” ollaan vietetty aikaa lomaillen” lauseen ”olen viettänyt lomaa...”. 

Olen kiinnittänyt samaan huomiota mm. saamissani postikorteissa.  Muihin kansallisuuksiin verrattuna tuntuu, että meillä halutaan hävittää ”minä” pois. Toimin itse usein samoin, mutta yritän korjata tekstin sitten enemmän henkilökohtaisemmaksi. Se olen nimenomaan minä, joka sanojen takana on eikä jokin epämääräinen ”yhteisö”, jonka taakse yritän  passiivisella monikkomuodolla kätkeytyä. Mikähän tähän voisi olla selityksenä?  Emmehän muutenkaan ole yleisesti kovin yhteisöllisiä ihmisiä. Koetaanko minän käyttö jotenkin ”itsekkääksi”. En lähde tässä selittelemään sanaa ”itsekäs”, mutta tosiasia on, että sitä sanaa on aina tulkittu väärin. Olisikin ehkä aiheellista, että jokainen suhteuttaa sen hiljaa mielessään ensin oman itseensä ja jatkossa käyttää sanaa hyvin harkitusti.


Takertuminen sanoihin on minulle myös tyypillistä. Joskus tunnen, että yritän täyttää mietinnöilläni viivasuoria moottoriteitä aivoissani. Ne muodostuivat sinne pitkien työvuosien aikana, kun loppujen lopuksi kuljin samoja teitä vuodesta toiseen. Työssämme usein ensin opimme asiat ja sitten alamme niitä toistaa. Minulle työn teki erityisen mielekkääksi muutosten jatkuva toistuminen ja niissä uuden oppiminen. Asiakassuhteet olivat sitten työn suola. Mutta vaikeusaste työssä kuin työssä on loppujen lopuksi melko matala. Jos siinä ei ole edes muutoksia tai muutokset ovat kohtuullisia, ihminen tavallaan taantuu ja ajaa vain sitä samaa moottoritietä. Aivoissa tieto kulkee samoja ratoja pitkin. Kotona on mukava jatkaa niitä totuttuja rutiineja. Eipä siinä jaksakaan paljon, kun työn määrää salakavalan nopeaan tahtiin vain lisätään. Ihmisestä tehdään työelämässä tavallaan kone. Olen purkamassa itsestäni niitä koneen ominaisuuksia. Voi olla että olen muuttumassa toisenlaiseksi koneeksi?


Aika kummallisia ajatuksia? Jokainen miettii asioita omalla tavallaan tai sitten ei. On helppo kuitata pohdintani sanomalla, että niin me kaikki ajattelemme, et sinä ole mitenkään poikkeus. Kun tarpeeksi usein kuulin näin sanottavan ja tunsin itseni tyhmäksi, kehitin sen oman naiiviuteni, johon silloin tällöin viittaan. Kirjoitan täysin itsestään selvistä asioista, naurettavan jokapäiväisistä, jotka kuka tahansa hallitsee. Jäin ala-asteelle työvuosieni aikana, kun ne muut porhalsivat jo elämän suurissa salaisuuksissa.  Nyt on paljon kiinniotettavaa.



Osa tietenkin ajattelee, että on äärimmäisen vaarallista ja uskaliasta tuoda julki syviä ajatuksia. Samoin on kyseenalaista olla avoin, koska silloin on altis kaikelle pahalle muiden ihmisten taholta. Missä ihmeen helvetissä me sitten elämmekään? Kaipa tähän ikään ehdittyään tietää, mitä pitää pelata ja onko niin kutsuttiin pelkoon edes mitään aihetta. Tällä kaikella haluan vain tuoda esille, että emme ole yksin tässä maailmassa. On valtavan paljon näkökulmia ja ajatuksia, joita meidän on suodatettava ja usein jopa ohitettava. Tärkeää on uskaltaa avata uusia portteja, kyseenalaistaa ja tutkia, minne ne aivojen valtateiltä erkanevat väylät, usein jopa käyttämättömät johtavat."

Jätin kirjoituksen loppuosan pois, Siinä suunnittelin vakavasti aloittavani piirtämisen. En edennyt tuolla alueella, joten siitä ei ole sen enempää kerrottavaa. Ei ainakaan nyt.


tiistai 23. helmikuuta 2016

Voimien keräilyä

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni. Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse.  Yleensä niiden koko oli A4.  Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin valokuvia pienemmässä formaatissa.

Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä.

Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan matka heinäkuun alussa (7.7. 2006  –  9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen.  Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai ainakin osa niistä?


Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.

Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia)  niin paljon, että se on turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni tulostimeni kunnossa.


Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse. Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut heitä lisää.

Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita. Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden 2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.

Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa.

Tammi-maaliskuu 2006

Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni.  Olin päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.

Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani. En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.

Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat tärkeimpiä.

Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä.
Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta, käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua.  Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.

Helmin ateljeessa tammikuun alussa.
Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani.  Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.

Amsterdamissa tammikuun lopussa.
Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien kanssa työmatkalla Hollannissa.  Jäin toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme ja viihdyimme silläkin tavalla.  Päivällä ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää.  Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.


Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä vettä.  Postilaatikko oli niin täynnä, että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä herätyskelloterrorin takia.

Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa. Epäilin, että kevätmasennukseni alkasi  aikaisemmin.  Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.

Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja.

Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee asioita vain hyötymismielessä.  Ainoa iloa tulee viinasta.

Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa.


Katse taaksepäin edellisen kuvan paikalta. Harrastin paljon ympäristön kuvausta. Tämäkin ympäristö on kokenut sittemmin paljon muutoksia.OKO:n talo vasemmassa reunassa on purettu ja tilalle on noussut uusi rakennus.
Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut sen, kun auton ovi oli epäkunnossa.  Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille. Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa?  Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista

Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen. Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen suuntaan.

Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta.  Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.

Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta.



lauantai 20. helmikuuta 2016

Elämän virrassa

On tullut täysin selväksi, että olen elänyt monenlaisia vaiheita jo pitkään. Niinhän me kaikki, en poikkea muista ihmisistä. Olen hyvin avoimesti kertonut kaikesta enkä aio siitä linjasta poiketa jatkossakaan. Kun eteen tulee uusia järisyttäviä käänteitä, kestää aikansa selvitä shokista eikä edes pysty jakamaan asioita muille. Olen monta kertaa kirjoittanut, että elämää ei pysty hallitsemaan. Olla oman onnensa seppä – se kuulostaa edellisen vastakohdalta, ikään kuin omaa elämäänsä pystyisikin mestaroimaan. Tässä on eräs monista elämän paradokseista, joita voi olla vaikea ymmärtää. Ne tuntuvatkin olevan asioita, joiden kanssa joudumme painimaan. Sitä mestarointia olen tehnyt pitkään monilla erilaisilla tavoilla. Pysyäkseni tolpillani, jaksaakseni.

Keravan kivisillalla tammikuussa 2016.


Kun kohtaa asian, joka tuntuu sillä hetkellä katastrofilta, on hetken shokissa. Ihminen alkaa ehkä kuten minä teen, miettiä selviytymisvaihtoehtoja, jotka tuskin toteutuvat tavalla, joilla niiden kuvittelee toteutuvan. Kun on vielä kieriskellyt ongelmissa vuosikaudet, alkaa tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää. Syyllisyys tulee vanhoista kokemuksista, jotka ovat syntyneet ajasta, kun eli syyllistävän ja narsistisen ihmisen läheisyydessä. Emme näköjään oikein koskaan vapaudu kokemuksistamme.  Ne aktivoituvat vaikeilla hetkillä, varsinkin jos on olemassa vielä säikeitä menneeseen. Syyllisyyden kintereillä kiiruhtaa häpeä, se niin tuttu tunne myös menneiltä ajoilta. Minussa on varmasti paljonkin vikaa, kun minulle tapahtuu asioita, joita muut eivät tunnu kokevan.

Näistä kaikista asioista olen kirjoittanut paljon. Kirjoittamiseni on tavallaan ollut tärkeää terapiaa itselleni. Jotta jaksaisin eteenpäin. Kun möyrii omissa ongelmissa, hoitaa niitä asia kerrallaan kuntoon, ei paljon jaksa auttaa muita ehkä vielä suuremmissa ongelmissa olevia kanssaihmisiä. Saako niitä asioita edes koskaan kuntoon? Tietenkin olen yrittänyt tapani mukaan ulkoistaa asioita. Näen kaikessa kohtaamassani avun, jolla voin hetkeksi mitätöidä ongelmani. Loppujen lopuksi joudun ne käymään läpi enkä näe niistä vapautusta enkä tiedä, minne joudun.

Edellinen blogikirjoitukseni oli hiukan enteellinen. Unennäkö ehkä oikeasti ennustikin tulevaa, joka konkretisoitui pari päivää myöhemmin ja muutti kaiken suunnan. Umpikujasta tuli totta. Ehkä kaiken tarkoitus minun kohdallani onkin se, että minun on luovuttava kaikesta. Vai onko vain lopullisesti luovutettava ja annettava asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan ottamatta sen enempää kantaa tilanteeseen. Lopetettava muille selittäminen, todettava vain faktat. Ihmiset ovat joka tapauksessa jo kaikonneet kauas tällaisesta luuserista. Nostaako jopa itsesääli päätään?

Olen alkanut herätä aamuyöstä pohdintaan. Miten ilmoitan tästä asiasta niille, joita asia koskettaa. Läheisimmät ihmiset tietävät, mutta nuo muut ovat juuri niitä, jotka syyllistävät, uhkailevat, kiusaavat. Riittää, että niitä on yksi. Saan taas pelätä sähköpostiviestejä. Minulla ei ole paljon aikaa. Toisaalta en vielä tiedä, miten tämä jatkuu. Ehkä on paras vain odottaa.

Pohdinnan jälkeen, kun palaan nukkumaan, alan nähdä unia. Ne ovat melkein kuin jatkoa noille edellisen blogini unille. Niissä on vahva symboliikka. Menen niissä kuitenkin vahvasti läpi rikkinäisten rakennusten. Niissä on paljon ihmisiä ja joku ystävä, joka muuttuu aina toiseksi. Niissä on myös linkki kaukaiseen työelämääni. Mutta ne eivät kerro, miten eteenpäin.

On ehkä vain jatkettava hetki kerrallaan, otettava vastaan, mitä eteen tulee. En oikeastaan jaksa nyt enempää. Voimani ovat vähissä. Samat oireet, joilla sairauteni alkoi syksyllä 2011, pyrkivät kehoni läpi. Se yksi lääke ei taida enää riittää.

Tuusulanjärvellä Alexin syntymäpäivän aamulla 16.2.2012

On ironista lukea nyt edellistä blogia tietäen tämän hetken tilanteen. Jotta tämä ei olisi liian synkkä kirjoitus. liitän tähän perään vanhasta blogistani kirjoitukseni samalta päivältä 2012.  Viime viikolla Alex täytti jo neljä vuotta.

Muutenkin kaikista ikävistä asioista huolimatta sen jälkeen on paljon vettä virtanut sillan alitse. Sukututkimukset ovat tuoneet paljon uusia asioita. Kirjoituksessa mainitsemani asiat ovat hyvin pitkälle selvinneet minulla asiakirjojen kautta.  Arvostakaamme perhettämme ja harrastuksiamme.


20.2.2012  Sukua ennen ja nyt

Eilen tapasin ensimmäisen kerran tärkeän henkilön, kolmannen lapsenlapseni. Pikkuinen poikalapsi syntyi tyttäreni perheeseen torstaina iltapäivällä (16.2.2012 15.05). Tiedotin asiasta FB:ssä ja saamistani kommenteista näin selkeästi, kuinka iso ja iloinen asia on uuden ihmistaimen syntymä muillekin kuin asianosaisille. Lämmin kiitos vielä kerran kaikille!



Nyt kun minulla vihdoin on valokuvia, yritän saada kirjoitettua tännekin. Oikeastaan en ole edes aiemmin ehtinyt. Päivät ovat olleet niin sirpaleisia ja vanha nainen tarvitsee välillä lepoa. Enhän missään nimessä halua joutua uudelleen samaan kurimukseen, missä olin kuukausikaupalla. Kunto on mennyt huonoksi. Huomasin sen pari päivää sitten sauvakävelylenkillä. No, nyt sitä saan kyllä vahvistettua lumitöillä, kun lunta on viikon aikana tullut kymmeniä senttejä lisää. Eilen oli erityisen vaikea päivä, mutta mitäs me suomalaiset kaikkeen tottuneet. Sää kuin sää, kyllä me sen päihitämme. Hampaat irvessä mielen malttini säilyttäen raivasin iltapäivällä kotiin tullessani kunnan auraustraktorin pihalleni työntämät jääkokkareet pois, jotta sain ajettua pihalle. Lähtiessäni puolenpäivän jälkeen olin jo tyhjentänyt autopaikat kunnolla aamusta asti sataneesta lumesta.  Hyrylässä oli kaaos, tuskin pääsin kaupan pihalle ja kerran olin vähällä juuttua teiden risteykseen.



Jos en aiemmin edellisinä talvina ole tuntenut työtä kehossani, niin kyllä nyt tunnen. Yö oli vähän levoton. No ei se mitään, nyt aamulla odottivat samat työt. Lunta oli tullut saman verran ja sää oli muuttunut suojakeliksi. Kunnan auran jättämät valtavat jääkokkareet pitää nostaa käsin syrjään, jos vain jaksaa. Lumitöitä on luvassa myös tuleville päiville.



Hain eilen  mukaani vauvan isosiskon Annan ja sitten suuntasimme metsien keskelle tyttäreni luokse. Vauveli kiersi sylistä syliin tuijottaen kutakin sylissäpitäjää tiukasti sinisillä silmillään. Toivottavasti näin käy jatkossakin, että hänellä on monta syliä äidin ja isän lisäksi. Ajatelkaapa, että vuonna 2100 tämä pikkuinen on vasta 88 vuotias.



Mummi kun ajattelee tällaisia asioita, pitkälle tulevaisuuteen. Mutta myös taaksepäin. Varmaan tulevaisuudessakin joku on syvemmin kiinnostunut tämän päivän asioista.  Yhden viime viikon päivän vietin nimittäin Kuolemajärven kylän Karjalaisten kylässä Sirkiän talossa yrittäen selvittää, ketä kaikkia talossa silloin asui ja mikä heidän kohtalonsa oli. Rippikirjat antavat yllättävän paljon tietoa, kun jaksaa seurata niiden kautta talossa asuvia perhekuntia. Rippikirjassa on yleensä 5 vuotta. Aloitin jaksosta 1769-1775. Ajatelkaapa, että siitä on jo lähes 250 vuotta.



Täältä näet, mitä yleisellä tasolla Suomessa tapahtui 1700-luvulla. Jatkossa kaivelen varmaan lisääkin noita aikoja saadakseni enemmän tuntumaa aikakauteen. On hyvä tarkistaa myös henkikirjat saadakseen lisätietoa. Nimittäin Kuolemajärvi-säätiön vuonna 1957 julkaisema Kuolemajärvi historia, muistelmia ja kuvauksia kertoo väestömäärien kehityksestä. Siinä viitataan vuoteen 1754, jolloin Kuolemajärven kappelissa oli henkikirjojen mukaan 1201 asukasta ja vuonna 1810 rippikirjan mukaan 2446 henkeä. Sirkiän talossa kuoli vuonna 1775 aika monta lasta ja yritin etsiä sille selvitystä. Em. kirjassa kuitenkin kerrotaan, että 1770-luku oli harvinainen siitä, että kuolleisuus ei ylittänyt syntyvyyttä. Tukea en saanut myöskään syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luetteloista. Tässä on hyvä myös muistaa, että Turun rauhasta vuonna 1743 lähtien alue kuului Venäjälle kuten koko Kymijoen itäpuolinen ja Saimaan eteläpuolinen alue.  Olemme vanhassa Suomessa.

Sirkiän talon vanhana isäntänä ja rippikirjaan ensimmäiseksi merkittynä oli tuolloin vuonna 1769 Yrjö Simonpoika, syntynyt todennäköisesti noin vuonna 1700. Hän kuoli maaliskuussa 1772. Samassa taloudessa asui myös hänen poikansa, nuori isäntä Tuomas Yrjönpoika, joka oli syntynyt vuonna 1735 isänsä Yrjön 1. avioliitosta vaimon kanssa, josta ei ole löytynyt tarkempia tietoja.  Muita asukkaita olivat Tuomaksen vaimo Kristiina Tahvontytär ja heidän lapsensa Eeva s. 1767 ja Juhana s. 1770. Molemmat lapset kuolivat vuonna 1775 rippikirjan merkinnän mukaan. En löytänyt heitä kuitenkaan kuolleiden luettelosta, olisiko papilta merkintä unohtunut vai olisiko se ollut käytäntö?

Nimittäin talossa asui myös vanhaisäntä Yrjön nuorempi vuonna 1749 syntynyt poika Tahvo tämän toisesta avioliitosta, vaimo Maria Pietarintytär s. 1752 ja lapset Katri (s.1771), Yrjö (s. 1772) ja Mikko (s. 1774). Katri ja Yrjö on myös merkitty kuolleiksi vuonna 1775. Jotakin epäselvää heidän osaltaan on, koska seuraavassa rippikirjassa 1776 - 1783 he vielä näkyvät ja Katrin perään on kuolinvuodeksi kirjoitettu 1776 ja Yrjön osalta 17. Kommunikaatio ei ole oikein pelannut ilmoittajan ja kirjaajan välillä. Tämä vain osoittaa, kuinka vaikeaa ja hidasta on seurata alkuperäisistä kirjoista ihmisen elinkaarta. Virheitä esiintyy paljon ja osa virheistä jatkaa elämäänsä sitten muissa sukututkimuksissa, jollei asiaa ole tutkittu useamman henkilön toimesta. Toisaalta kaikki ei ehkä ole enää edes kovin kiinnostavaa. Sitkeä sissi haluaa kuitenkin kaivaa kaikki poterot,

Talossa asui kolmaskin perhe nimittäin Isak Löppösen 4-lapsinen perhe. Toisissa lähteissä perhe on Leppänen. Miten he liittyvät Sirkiöihin? Aikamoinen sarka minullakin on edessä, jos jatkan pitkäjänteisesti ja laajasti tällä saralla. Katsotaan, miten mummon käy?

Aurinkokin pilkahti jo näkyviin. On aika valmistautua päivän muihin tehtäviin.”

Mites nyt? Kotipihalla 13.2.2016.



tiistai 9. helmikuuta 2016

Unien tulkintaa


Toissa yönä näin erityisen paljon unia.  Viimeisin niistä on jäänyt mieleeni. Itse asiassa se oli tavallaan jatkoa edelliselle unelle.  Muistan osan siitäkin ja itse asiassa huomaan nyt, että olen aiemmin nähnyt vastaavan unen tai unia vaikka ehkä vähän erilaisena.   



Eksyminen oli unessa tärkeä teema. Toinen oli se, että ympäröivä maailma, joka ensimmäisessä unessa oli Helsinki, oli kaaoksessa , talot rikkinäisiä.   Kulkeminen oli vaikeaa ja oli vaikea pysytellä vesien yli menevillä lankuilla.  Menetin toisen kenkäni sen pudotessa pahassa paikassa veteen.  Saatoin pudottaa tai rikkoa myös kamerani, jota raahaan aina mukanani, siis unissakin.



Jälkimmäisessä unessa olin aluksi jonkun ryhmän kanssa matkalla, jossa jouduimme yöpymään.  Joka tapauksessa lähdin yksin yöpymispaikaltani käymään kaupungilla, joka tällä kertaa ei ollut Helsinki. Kun palasin, kuljin kaupungin läpi oletettavasti oikeaan suuntaan. Alue oli täynnä vaaleita puurakenteisia taloja ja tajusin siinä, että en muistakaan taloa, mistä lähdin liikkeelle ja missä aikomukseni oli yöpyä.  Taskussani oli pieni avain. Päätin kokeilla sitä yhden talon oveen, jonka tiesin jo siinä vaiheessa olevan väärä talo. Ehkä ajattelin jatkossa kokeilemalla löytää oikean talon. Sinänsä tyhmä ajatus ja siinä kävikin niin, että avain katkesi ja oli käyttökelvoton.

Jostakin kumman syystä en hätääntynyt ollenkaan vaan pysyin tyynen rauhallisena. En siinä vaiheessa vielä tajunnut, että olin unessa. Se tapahtui hetkeä myöhemmin. Kun heräsin mieleeni tuli useita tilanteita, joissa olisin voinut vaipua epätoivoon, raastaa hiuksiani ja toivoa olevani kuollut.  Sen sijaan olen ollut tyyni kuin ”viilipytty”.  Olen vain jatkanut eteenpäin kuin kone ja vähän ajan päästä asiat ovatkin ratkenneet oudolla tavalla.



Olen usein tehnyt myös sen virheen, etten ole varmistanut paluureittiä jonnekin/jostakin.  Olen selittänyt sen, että minusta on hauska eksyä, koska silloin aina löydän jotakin uutta tai opin lisää. Viime aikoina en ole kovasti välittänyt eksymisestä. Minulla ei ole ollut siihen aikaa ja olen halunnut vähentää ylimääräisiä vaikutteita ja ideoita selvitäkseni edes niistä, joista on selvittävä ja jotka ovat nyt ajankohtaisia.

Sanoin eilen illalla ystävälleni, että olen taas kerran umpikujassa.  Jos talon kauppa ei synny lähiaikoina, tarvitsen taas tuota jääkylmää rauhallisuutta ottaakseni vastaan ne asiat, jotka häämöttävät lähitulevaisuudessa.



Me ihmiset rakennamme elämän itsellemme. Se koostuu monesta asiasta, keräämme oman persoonamme ympärille ystäviä, puolison, lapsia, perheen, kodin, työn, harrastukset. Jos meillä on onnea, tulemme hyvin toimeen ja asiat onnistuvat helposti. Elämme sopusoinnussa ympäristömme kanssa. Oma elämämme on tukijalkamme myös kohdatessamme vaikeita asioita. Voimme sairastua, jäädä työttömiksi, menettää läheisiämme. Oma persoona ei aina yksin riitä tukijalaksi vaan kohdatessamme liian paljon vaikeuksia voimme joutua tuuliajolle. Huonoimmassa tapauksessa voimme menettää aivan kaiken, myös itsemme.



Itse asiassa kaiken menettäminen on helppoa.  Tiedän sen todella hyvin äitini perheen osalta. Myös äitini menetti kaiken. Kun on vielä nuori eikä ole saanut kerättyä sitä runsasta elämää ympärilleen, menetys voi olla pienempi. Toisaalta sodan yhteydessä voi menettää perheensä, ystäviään, haavoittua ruumiillisesti tai henkisesti ja kantaa sitten sodan jälkiä itsessään loppuelämän.  Molemmat vanhempani tulevat tässä mieleen. Heillä säilyi silti niitä tukijalkoja ja ajan myötä tuli lisää. Mutta sitten vanhuudessa ei kuitenkaan ollut aina niin helppoa. 

Minäkin olen saanut menetysten jälkeen uusia tukijalkoja aivan itsestään tai hankkimalla niitä omalla toiminnalla.  Olen niistä hyvin kiitollinen. 

Syntymälahjaksi olen saanut erinomaisen taidon uusien asioiden/taitojen hankkimiseksi. Kiitän hyviä haltijattaria, jotka olivat paikalla syntyessäni.  Kunpa olisin ollut yhtä hyvä myös rahan hankkimisen suhteen.  Se ei tuo onnea, mutta se voisi nyt helpottaa ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että pääasia on, että tulee toimeen ja pystyy hoitamaan asiansa kunniallisesti. Nyt ei kohta enää sekään riitä.



Joskus ihminen saapuu haarautuvien teiden risteykseen ja jää siihen miettimään. Toinen kenkä on pudonnut ja vaivaisenluinen jalka on paljaana. Talon rännit vuotavat ostajaehdokkaan niskaan. Ei ole rahaa korjata. Kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan vanhaa, mutta hyvää taloa, jossa on tehty iso remontti kunnolla ja vaihdettu yhdeksän ikkunaa.  Isolle tontille voisi joskus ehkä rakentaa toisen talon. Pihalla kasvavan mäntymetsän voisi kaataa ja saada hyvät rahat vaikkapa kattoremonttiin.  

Eilen paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin, että kunta yritti laskiaistapahtumassa myydä omakotitontteja siinä onnistumatta.  Hyrylän kupeessakin ne menevät tänä päivänä huonosti kaupaksi. Tontit ovat paljon pienempiä kuin tämä ja maksavat kolmasosan tästä. Ilman taloa tietysti.
Rakentamalla tontille oman talon, saisi juuri sellaisen, mitä haluaa eli täydellisen kodin, upouuden ja kiiltävän. Toisen vanha on jo käytetty eikä oikein sovellu nykyihmisille.  Jos rakentaa pienelle 100.000 euron tontille vaikkapa avaimet käteen systeemillä samankokoisen talon, joutuu maksamaan tuohon vielä päälle noin 330.000 euroa. Itse asiassa, jos itse toimii rakennuttajana, hinta on melkein sama.  Mutta silloin hintaan voi joutua lisäämään paljon muutakin.  Onko onni vielä tallella, kun talo on valmis?



Minun ei pitänyt tähän edes juuttua, mutta…  Huomaatte kuitenkin, että selviytyjä miettii koko ajan. Minähän olen luovuttamassa, koska olen umpikujassa. Meissä taitaakin olla useita puolia, jotka aktivoituvat tarpeen vaatiessa.  Mutta miksi olen niin rauhallinen, vaikka unessa avain katkesi enkä löydä tietä perille? 

Avain saattoi olla myös syypää siihen, että olen vieläkin tässä jamassa. Kun aikoinaan vaihdoin talon oviin uudet lukot, se aiheutti niin kovan suuttumuksen, että oksat poikki. Tein sen asianajajan pyynnöstä, koska en enää jaksanut seurata muuttoa, jota oli jo kestänyt kolme kuukautta. Asianajaja tosin erehtyi monesta muustakin asiasta. Siitä opin, että nyt käytän vain omaa harkintaa.


Olen miettinyt vaihtoehtoja, olen todella. Mutta niitä ei ole. Jos tulisi sota, talo ja tavarat (kirjat ja paperit) tuhoutuisivat, mutta minä en, voisin aloittaa alusta. Se olisi ratkaisu. Minusta tulisi pakolainen.  Se voisi ratkaista kaiken.  Kukahan antaisi minulle turvapaikan?


perjantai 5. helmikuuta 2016

Tärkeät asiat

Kolmanneksi syntynyt lapsenlapseni Alex tulee tänään yökylään. Facebook muistutti, että viime vuonna toin hänet kotoaan luokseni yöksi aivan samana päivänä, koska äiti joutui viipymään sairaalassa pikkuveli Axelin kanssa tämän sairastuttua. Alex itsekin oli viime viikonloppuna sairaalassa pienen operaation takia, josta hän on jo toipunut.

Arttu ja Manu syksyllä 2008

Lisäksi Facebook muistutti tänään blogistani 2011 ja monesta muusta jakamastani asiasta kuten siitä, että olin kirjoitukseni silloin jakaessani lähdössä kuuntelemaan Anna Kortelaista Keravan kirjastoon. Hän kertoi silloin Viipurista ja salaperäisestä isoisästään Reino Peltosesta, josta hän on sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.  Kirjoitin ihanasta Annasta marraskuun lopussa hänen vierailtuaan HelsinginKuolemajärvi-kerhossa. Kirjoitukseni ”Sanattomia hetkiä” löytyy täältä.

Arttu, Muru ja äiti ja Alex melkein tasan neljä vuotta sitten.

Kuten viime vuonna samaan aikaan, nytkin minun pitäisi saada karjalaisen sukuseuran Kuolemajärven Sirkiät ry:n seuran jäsenille lähtevä kirje suunniteltua, kirjoitettua ja hoidettua sähköpostilla puolelle jäsenistöstä ja kirjeinä toiselle puolelle. Sitten viime vuoden olen saanut lisää tehtäviä hämäläisen Markkulan sukuseuran sihteerinä, jotka juuri nytkin työllistävät.

Muut kuvat ovat sitten viimeiseltä työvuodeltani 2008

Ensi viikolla on tulossa myös myynnissä olevan kotitaloni kuntotarkastus, jota itse olen pitänyt tarpeettomana monestakin syystä, mutta jota kiinteistövälittäjät pitävät tarpeellisena. Rahaa siihen menee eikä se takaa ostoa, vaikka talosta kiinnostuneita on ollut ja on edelleen. Tuttu kiinteistövälittäjä vaihtoi tästä viikosta alkaen myös kokonaan työtä, joten joudun jatkossa asioimaan uuden henkilön kanssa.  Saa nähdä, miten minun käy. Kun vaan osaisin pitää sanani piilossa.

Sanoin tänä aamuna kokevani samanlaista stressiä kuin joskus työelämän aikana, kun kuljin milloin minkin asiakkaan luona myymässä mm. e-palveluja tuntien muiden painostuksen niskassani. Nyt minun ei tarvitsisi tuntea painostusta, sillä olen itse päättänyt asioistani. Vanhat vuosikymmenten tuntemukset kuitenkin joskus aktivoituvat, tulevat uniini ja kuiskaavat asioita, joita minun ei enää oikeasti tarvitse kuunnella. Olen sanonut, että eniten minua painostavat talon myynti ja siihen liittyvät moninaiset asiat, joiden lonkerot vievät minua vielä taaksepäin entiseen elämään. En koskaan aikoinaan ajatellut, että eläkkeellä elämä olisi niinkin vaikeata. Naurettavaa kuvitella, että meille kaikille koittaisivat silloin pankolla makaavan kissan päivät.

Mutta nuo kaikki ja monet muut asiat ovat niitä tärkeitä asioita. Tervetuloa lukemaan, mitä kirjoitin juuri samalla otsikolla ”Tärkeät asiat” viisi vuotta sitten.



”5.2.2011

Olla eläkeläinen on tänä päivänä vähän syntistä puuhaa.  Sama koskee tietysti muitakin, jotka ovat työelämän ulkopuolella. Annan nykyään kyllä monien ärsyttävien asioiden mennä ohi, joten olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta aiheesta paitsi, että kyllähän se on välillä paistanut jutuistani läpi. Sormeni sattuivat taas syyhyämään ja piti päästä kirjoittamaan.

Nimittäin päällimmäisenä lehtileikkeissäni oli torstain Helsingin Sanomien yleisönosaston pieni kirjoitus otsikolla ”Tärkeitä asioita pitää saada tehdä jo työvuosina”. Aihe oli siksi tällä kertaa nopeasti valittu.

Tässä minua viedään 16.6.2008 työpaikalle.

Kirjoitus tuntui aluksi provosoivalta, vaikka se ei loppujen lopuksi edes ollut sitä. Siinä Kaarina Tonteri, psykologi Savonlinnasta pohtii, miksi ihmiset eivät tee työtä niin kauan kuin kykenevät vaan haluavat jäädä eläkkeelle, vapaalle työkykyisinä voidakseen tehdä jotain tärkeää, jolle ei ollut riittävästi aikaa työuralla.

Tietenkin tämä osui minuun, sillä olen vasta eläkkeelle päästyäni pystynyt kunnolla aloittamaan tärkeän tekemisen. Tietenkin voisi ensin määritellä, mikä on itse kullekin tärkeää, sillä olemme niin erilaisia. Juttujani lukiessa on aina hyvä muistaa, että kirjoitan yksinomaan omasta näkökulmastani.  

Pysäkki, jolta usein vuosikausien ajat lähdin työmaalle.

Aloitin sen tärkeän suunnittelun toki jo kauan ennen eläkkeelle siirtymistä ennakoimalla asioita. Olin kantanut mukanani monia haaveita nuoresta asti, en ollut koskaan luopunut niistä. Eläkkeelle lähdön tullessa lähemmäksi, tajusin ajan lyhyyden, asioiden peruuttamattoman muuttumisen.  Täytyy myöntää, että urakka tuntui lähes ylivoimaiselta, oli niin paljon hoitamattomia asioita, oli paljon esteitä sekä eniten itsellä että myös muilla, joita vastaan piti ja pitää vieläkin taistella.

Kun asioita katsoo työelämän ja työtätekevän ihmisen näkövinkkelistä, saa aivan erilaisen käsityksen kuin minun suunnaltani. Em. mielipiteen kirjoittaja kysyy, olisiko syytä kehittää työelämää niin, että sen ohella voitaisiin tehdä myös niitä itselle tärkeitä tekemisiä. Onko kaikilla niitä? Suurimmalle osalle on ehkä tärkeintä alkaa hoitaa lapsenlapsia, tehdä vapaaehtoistyötä, matkustella, nauttia kerätystä omaisuudesta ja rahoista. Niitä meistä useimmat tekevät jo paljonkin työnteon ohella.



Tässä voisin muuten kysyä, eikö lasten ensi vuodet ole äärimmäisen tärkeitä. Minun aikanani kuten nyt juuri silloin äideillä on ollut kovimmat paineet kotona ja työssä.

Jotkut jopa opiskelevat. Parhaillaan opiskellessani huomaan, että suuri osa opiskelutovereistani on vielä työelämässä. Kun kuuntelen nyt ketä tahansa työssä käyvää, on vaikea uskoa, että siihen mahtuu mitään unelmien toteuttamista. Kiire, kiire, ihmiset ovat todellisia palikoita ilman vaikuttamismahdollisuuksia. Sitä olin minäkin. Teimme fuusioita fuusioiden jälkeen, joka vuosi organisaatiota uudistettiin, uusia palveluja syntyi kuin sieniä sateella, maailma konekielistyi manuaalisesta. Aika ajoin 1980 - 1990-luvuilla tein loputtomasti ylitöitä. Joskus yritin aloittaa opiskelun, mutta jouduin aina keskeyttämään. Kiire alkoi jo silloin, salakavalasti. Kiire peitti alleen sen, miten meidän kohtelumme alkoi muuttua, miten työelämä alkoi huonontua.



Miksi tekisin eläkkeellä työtä jollekin suurelle organisaatiolle, joka kerää suurta pääomaa selkänahastani?  Energiani riittäisi vielä lähes millaiseen työhön, mutta energiasta ei ole hyötyä, jos ei ole kiinnostunut. Kun kerran on poistunut työstä, jonka osasi ulkoa ja unissaan ja osaisi muuten vieläkin, jos pitäisi palata, niin ei voi vähempää kiinnostaa.

Eräänä yönä olin unessani vanhalla työpaikallani, minulle tarjottiin uutta työtä. Pelästyin kait niin, että en nähnyt, miten uni päättyi. Ehkä ne olivat lopulliset jäähyväiset. Viime aikoina olen usein miettinyt, mihin katosi lähes 35 vuotta elämästäni. Siihen sisältyy tavallaan myös elämä kotona, joka sekin katosi. Vaikka sinä aikana aloitin siinä firmassa, josta jäin eläkkeelle, menin naimisiin toisen kerran, poikani syntyi, tein töitä hullun lailla, erosin, muutin, menin uuteen suhteeseen, tein töitä hullun lailla, lapsenlapseni syntyivät, muutimme maalle, tein töitä hullun lailla sekä kotona että töissä.

Pysäkki, jolta Helsingistä lähdin kotiin. Muutaman vuoden ajan.

Sitten aloin lopulta kysyä, kuka minä olen ja minne olen matkalla. Olin vihdoin herännyt pitkästä unesta. Erona on se, että unessa käsittelemme asiat parhain päin, mutta miten selvität hereillä nähdyn unen koukerot.  Kaikki eläkeläiset eivät halua niitä käsitellä, he haluavat tulla vanhoiksi, vain olla ja elää. Se onni sallittakoon heille!

Muiden eläkkeelle läksiäisistä onkin sitten paljon valokuvia. 

Kun selasin vanhoja kalentereitani 1990-luvulta, ne olivat täynnä tapaamisia, työasioita, matkoja, syntymäpäiviä, perhejuttuja. Ainoa filosofinen kommentti, joka muuten toistui parinakin vuonna, oli lainaus joltakin toiselta henkilöltä, mutta nimi oli jäänyt pois:

”Jotta menestyisit liike-elämässä, ole uskalias, ole ensimmäinen, ole erilainen.” Perään olin kirjoittanut ehkä omin sanoin: ”Voit olla uskalias, erilainen ja ensimmäinen, vaikka leikkisit vanhoilla palikoilla.”

Sen ensimmäisen voisi muuttaa ehkä ennakoivaksi, edellä kulkevaksi, sillä ensimmäinen viittaa liikaa kilpailuun.

Näin tämä elämän syvintä olemusta pohtiva mietti ja kirjasi ylös.”

Eläkkeelle jäämispäivästäsi ei ole paljon kuvia. Tässä olen lähdössä sinä aamuna kotoa, odotan noutajaa. Tämänkin kuvan olen ottanut itselaukaisemille kuten lähes kaikki itsestäni olevat kuvat.





keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Outo välikirjoitus

Tässä pieni tekstini, jonka olen alun perin julkaissut 26.10.2011. Kirjallisuudella on mainio kyky irrottaa meistä monipuolisia ajatuksia. Niissä mietteissä on hyvä peilata omaa elämäänsä kuten olen usein tehnyt.  Aina se ei onnistu, mutta niissäkin tapauksissa lukeminen herättää ajatuksia ja synnyttää ideoita. Olen taas kuten niin usein ennenkin harhateillä. Välillä onnistun etenemään pakollisissa tehtävissäni pienen pätkän ja loppujen lopuksi saan asiat kuitenkin hoidettua.  Ensin pitää kutitella luovuutta ja antaa asioiden hautua hetken.

Kaikki kuvat tuolta mainitsemaltani ajalta 2004-2005. 

Harhateillä


Varmaan tiedättekin jo omituiset paheeni. Kun minulla olisi vihon viimeinen aika paneutua puolipakollisiin tehtäviini, joita rakas harrastukseni, opiskelu vaatii, työnnänkin pääni pensaasen ja hupsista olen toisessa maailmassa. Tällä kertaa pieni pokkari Virginia Woolfin Oma huone (suom Kirsti Simonsuuri, 1991. Gummerus) putosi käsiini kirja-avaruudestani.

Kirja koskettaa niitä asioita, joita olen usein miettinyt pääsemättä kuitenkaan sille tasolle, että pysyisin sanomaan jotakin. Enpä pysty sen paremmin kommentoimaan nytkään joutumatta entistä enemmän harhateille.

Naiset elävät kuin lepakot tai pöllöt, tekevät työtä kuin juhdat, ja kuolevat kuin madot...

Virginia Woolf levittää kirjassa eteemme naisten kohtaloa kautta aikain. Edellä oleva teksti oli Margaret Cavendishilta, Newcastlen herttuattarelta (1623-1674), joka lienee kirjallisessa mielessä ollut edellä aikaansa.  Woolf kertoo, kuinka tätä pidettiin omituisena, hänellä peloteltiin nuoria lahjakkaita tyttöjä. Hän oli huono esimerkki sen ajan naisille. Hän joutuikin Woolfin mukaan sulkeutumaan yksinäisyyteen. Kirjeiden kirjoittaminen oli ehkä ainoa sen ajan naisille sallittu muoto.  Dorothy Osborne kirjoitti miehelleen Sir William Templelle viitaten johonkin Margaretin uuden kirjan julkaisuun:

Totta,  naisparka on hiukan sekaantunut, ei muuten olisi koskaan niin naurettava, että rohkenisi kirjoittaa kirjoja ja vielä runoja; vaikken nukkuisi kahteen viikkoon, en sellaiseen ajautuisi.

Niinpä, vieläkin selitämme miehille asioita toisin kuin ehkä ajattelemme.  Morkkaamme itsenäisiä naisia, jotka ovat rohkeita ja uskaltavat esittää tarvitsevansa omaa tilaa, oman huoneen ja omaa rahaa. On toki totta, että olemme edenneet noista ajoista ja nyt naisellakin on vapaus sanoa sanottavansa. Mutta on tilanteita, joissa naisen suuta estetään puhumasta ja kynää kirjoittamasta. Tavat ovat vain niin kovin ovelia.  Naisen yli voidaan kävellä kuuntelematta häntä tai naista, hänen luontaista luonnettaan, puhettaan, älyään  voidaan arvostella niin paljon, että hän vaikenee. Nainen on myös itse oman sukupuolensa pahin vihollinen ja auta armias, kun joku mies saa toisesta naisesta tuen itselleen nitistääkseen jonkun muun.



Kirjoittamisesta tuli sittemmin 1600-luvulta lähtien köyhien naisten tapa ansaita. Virginia Woolf mainitsee Aphra Behnin  (1640-1689) naisena, joka todisti, että rahaa saattoi ansaita kirjoittamalla. Toki nainen joutui tekemään muita uhrauksia (mutta eikö usein nykyäänkin), mutta kirjoittaminen ei ollut enää merkki sekopäisyydestä. Olemmehan nähneet Jane Austenin elämää kuvaavissa elokuvissa, kuinka vaikeaa hänenkin oli vielä naisena myydä kirjojaan saati ensin kirjoittaa ne yhteisessä olohuoneessa salaa vierailijoilta. Sen ajan keskiluokan naiset eivät koskaan matkustaneet mutta miten hyvin he osasivat eläytyä ihmisten tunteisiin.

Noita kirjoja alkaen Charlotte Brontén, Jane Austenin ja George Eliotin (Mary Anne Evans) teoksista, joita luin nuorena erityisellä innolla ja joiden pariin haikailen edelleenkin, koska olen säilyttänyt ja hankkinut niitä kirjahyllyyni jopa myöhemmin.

Ojennan nyt lämpimät ajatukseni tästä tyystin erilaisesta ajasta kauas sinne kuolleiden kirjailijoiden maailmaan, noiden taivasta peittävien harmaiden pilvien taakse, verhon taakse. Nyt meidän ei välttämättä edes tarvitse lähteä ulos maailmaan vaan maailma tulee luoksemme. Oma huonekin järjestyy helpommin. Oman rahan hankkimisesta tehtiin tärkein tehtävämme. Joskus näistäkin joutuu kuitenkin taistelemaan kuten allekirjoittaneen on käynyt. Taistelun muodot ovat vain niin monimutkaisia, että pystymme ehkä vasta aikojen kuluttua näkemään niiden taakse ymmärtääksemme niiden taustat. Siksihän minäkin haluan kirjoittaa.

Vieläkin monet tavalliset naiset joutuvat työntämään kirjoitus- tai taitelijanintonsa lieden taakse. He palvelevat perhettä ja miestä, joka edelleen määrää heidän ajankäytöstään. Useimmat eivät edes halua myöntää sitä. Miehen maailman suojaan on kaikin puolin mukava kääriytyä.  Ja mikäs siinä. Naisen luonteessa on se toinen puoli, mikä varmaan auttaa myös selvittämään heidän historiaansa ja vastaa kysymyksiin.  On myös niin, että ainakin vielä minun ikäluokkani on kasvatettu täyttämään velvollisuutensa ansaitsemalla elantonsa työtä tekemällä, joka työ ei missään nimessä ollut vapaata taiteeseen tai kirjallisuuteen liittyvää "puuhastelua". Teimme työtä selkä limassa ja kun sitten nostimme päämme sieltä paperipinojen takaa hiukset pörrössä, olimmekin jo eläkkeellä.



Olemme tulleet kauas, paljon on muuttunut, maailma on monimutkaisempi, helpompi, mutta toisaalta myös vaikeampi. Oli mielenkiintoista havaita, että Virginia Woolf miettii kirjassa myös samaa asiaa, jota minä olen pitkään ajatellut ja josta olen halunnut kirjoittaa. Olen varmaan sitä usein sivunnut ja se on tullut esille kirjoittamieni rivien välistä. Kaikelle ei vain tahdo löytyä helposti oikeita sanoja, Enkä välillä edes näe mitään mieltä tällä kaikella yrittämisellä ja eteenpäin elämisellä. Yhteinen huolemme liittyy naisen historiaan, mutta samalla yleensä ihmisen sekä miesten että naisten historiaan, siihen osaan, jota olemme aina vähätelleet. Katsomme menneitä aikoja suurten tapahtumien kautta. Emme osaa kertoa tavallisesta elämästä vaikkapa vuonna 1985. Ehkä osaamme kertoa kyseinä vuonna tapahtuneet itsellemme merkittävät tapahtumat (tällä tavalla kyseltiin muuten kerran facebookissa), ammattiin valmistumiset, avioliitot, lasten syntymät. Mutta jos pyydämme  kuvailemaan tavanomaisen päivän sisällön tapahtumineen, kertomaan ympäristöstä  juuri sinä päivänä, meillä ei olekaan mitään sanomista. Muistatte varmaan päiväkirjakeräilyni.

Toisaalta lähihistoria tuntuu usein piinallisen ahdistavalta. Mutta se on sitä tavallisen ihmisen historiaa, jolle emme ehkä vieläkään osaa antaa riittävästi arvoa. En näe enää kovin suurta eroa naisen ja miehen historialla, vaikka ne tietyt rakenteet siellä taustalla vielä vaikuttavatkin, erityisesti meidän vanhempien sukupolvien ajatuksissa. Nuoremmat tuskin edes tietävät, mistä on kysymys.



Nyt

Edellä mainitun kaltainen pohdiskelu on osittain nykyään kaukana minusta. Vastakkain asettelu miesten ja naisten välillä on toki edelleen ajankohtainen monenkin ihmisen elämässä, mutta minä olen yrittänyt päästä sellaisesta eroon. Aikoinaan eikä edes kovin kauan sitten se oli täyttä totta. Elin sitä elämää ja  jos palaan aikaan runsaat kymmenen vuotta sitten, se oli täyttä arkipäivää. 



Oli täyttä sattumaa, että juuri nyt nappasin päiväkirjojeni joukosta yhden vihon, joka sattui kertomaan juuri siitä ajasta.  Omat päiväkirjani vaikkapa keväältä 2004  aina syksyyn 2005 kertovat aiheesta todella avoimesti ja kuvaavasti. Olin loputtomassa liemessä, syvässä masentuneisuuden tilassa, monenlaisten velvollisuuksien verkossa. En tiennyt, miten tulisin sieltä ulos. Valokuvasin tuolloin ahkerasti maisemaa puutarhaan kotini ikkunasta ja hoitelin pihalla kasvejani. Kirjoitin ikkunakuvauksen olevan luonnon lisäksi henkireikä todellisesta elämästä.  Valokuvaan edelleenkin maisemia, mutta en enää henkireikänä. Elän niitä.



En kestänyt tällä kertaa lukea aivan kaikkea, niin julmaa tekstiä se tuntui olevan. Työnsin vihon alimmaiseksi. Ehkä joskus myöhemmin voin palata siihen aikaan ja tarkastella sitä ulkopuolisena.

Jos nyt olen silloin tällöin valittanut eläväni raskasta aikaa, tätä ei voi missään muodossa verrata siihen. Se oli todella pahaa aikaa. Kun menin eilen illalla myöhään nukkumaan, kiitin, että olen tässä ja nyt ja suurin ongelmani juuri nyt ovat talon myyntiponnistelut.  Se mennyt aika heijastuu kuitenkin siinäkin edelleen tähän päivään. Korjaan niitä vaurioita ties kuinka pitkään.  En saanut unta pitkään aikaan, mutta aamulla olo oli jo parempi. Ehkä minun on vain edelleen käsiteltävä asiaa juuri tällä tavalla. Jotten unohtaisi. Jotta pystyisin antamaan anteeksi enkä tulisi katkeraksi.

En silti lillu koko ajan menneisyydessä. Jokainen meistä vain saa kestääkseen juuri niin paljon kuin kestää kantaa. Emme voi tietää toistemme taakkoja.