keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kaikki tiet johtavat jonnekin

Pääsiäissunnuntaina Keravan hautausmaalla oli niin kylmä tuuli, että se meni luihin ja ytimiin. Kevätaurinko tuntuu niin ihanalta, että kuvittelee jo pärjäävänsä vähemmillä vaatteilla. +5 astetta ei ole vielä paljon, vaikka aurinko lämmittääkin. Kurkkuni kipeytyi ja olenkin sen jälkeen yrittänyt hoitaa itseäni, etten vaan saa nuhaa. Kevät  kun houkuttelee pihan siivoamiseen ja moneen muuhun ulkohommaan. Malttia tarvitaan tässäkin.


Poikkesimme hautausmaalta sattumalta myös kappelissa pidetyssä pääsiäispäivän musiikkihartaustilaisuudessa. Kaukaisen pääsiäisaamun tapahtumat tulivat hyvin sattuvasti esille virsissä ja raamatunteksteissä. Käyn harvoin kirkossa, mutta olen aina ollut hyvin kiinnostunut Raamatun tapahtumista. Vaikka ne ja varsinkin Jeesuksen elämä usein mitätöidään ja sanotaan sen olevan keksittyä, niin ei asia oikeasti voi olla niin. Kristinuskon sanoma on niin vahva, että Jeesuksen tarina ei voi olla pelkkää tarua. Pääsiäisen kertomuksessa on niin paljon sellaisia elementtejä, että ihmisen on jopa vaikea uskoa niitä. Mutta kysymys ei olekaan pelkästä uskosta tai uskonnosta. Sitä ihmisten on vaikea ymmärtää. Kysymys on enemmänkin siitä sanomasta, minkä Jeesus jätti maailmalle, rakkauden sanomasta.

Paluu Roomaan

Tässä vaiheessa vuotta kaukokaipuu valtaa aina mielen.  Silloin on hyvä matkustaa mielessään. Mikä kaupunki sopisikaan paremmin kuin Rooma.  Nyt ajatellessani, Rooma sopisi minulle mitä parhaimmin asuinpaikaksi. Olisihan se väenpaljouksineen valtava kontrasti tähän hiljaisuuteen ja rauhaan, jonka keskellä nyt elän. Kirjoitukseni ovat melko usein käsitelleet Roomaa, jossa olen käynyt vain kaksi kertaa. Siellä on lukemattomia paikkoja ja kohteita, joihin tutustuisin mielelläni syvällisesti paikan päällä, jotta myöhemminkin pystyisin kertomaan niistä jotakin ja tietäisin ne historialliset henkilöt, jotka ovat käyneet paikalla, mahdollisesti rakennuttaneet talot, palatsit ja asuneet niissä. Paneutuminen kunnolla Rooman historiallisiin kerroksiin olisi mahdottoman kiehtovaa. Koska oikea matkustamiseni näissä olosuhteissa on vain toiveajattelua, niin kirjallisuus ja mielikuvitus ovat jatkossa apunani.

Viime matkallani 2013 ostin Georgina Massonin Rooman matkaoppaan. Olin kirjannut sen päiväkirjaani jo 2008  tutustumisen arvoiseksi kirjaksi. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1965 ja ostamani ”The Companion Guide to ROME” by Georgina Masson on ties monesko painos vuodelta 2009. Sen on tarkistanut John Fort, joka on asunut Roomassa 35 vuotta ja kulkenut Georgina Massonin jalanjäljillä. Näin ollen kirja sisältänee myös uudempaa materiaalia sitten Massonin ajan.


Georgina Masson, brittiläinen kirjailija ja valokuvaaja,  syntyi 1912 ja kuoli 1980. Hänestä löytyy hyvin vähän tietoa netistä, mutta joka tapauksessa hän asui vuosikymmeniä Roomassa ja kierteli Italiassa kirjoittaen myös Italian puutarhoista. Hän on kirjoittanut myös kuningatar Kristiinasta. John Fort kertoo omassa esipuheessaan hänen syntyneen Rawalpindissä (Pakistan) ja käyneen koulunsa Bathissa (Royal School for Daughters of the Army at Bath). Sittemmin hän eli ja asui kymmenessä eri maassa Kiinasta Kongoon. 1944 hän tuli Roomaan aloitti työskentelyn Roomassa ja oli samalla Architectural Reviewin ja Times Literary Supplementin kirjeenvaihtaja. Hän kirjoitti elämänkerrat Fredrik II:sta ja Kuningatar Kristiinasta ja kirjat ”Italian Villas and Palaces” ja ”Italian gardens”. Kirjat hän kuvitti omilla valokuvillaan.


John Fort kirjoittaa myös hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, joiden ansiosta hänen matkaoppaansa eroaa myös kaikista muista Rooman oppaista.


Taidehistorian opiskelutovereideni kanssa keväällä 2013 tekemäni toinen matka ikuiseen kaupunkiin on jättänyt minuun pohjattoman Rooman kaipauksen. Kortit ja kuvat, jotka ostin matkaltani odottavat edelleen paneutumistani. Kävimme lukemattomissa kirkoissa ja näimme mahtavia taiteilijoiden mestariteoksia.  Lukijoilleni on varmaan käynyt selväksi, että olen syventymistä kaipaava nautiskelija, joka haluaa kulkea hitaasti.

”Kunpa olisin jo joskus nuorena matkoillani päässyt tähän olotilaan, missä nyt olen. On jännittävää olla yhtä maailman kanssa. Silloin on toisaalta näkymätön ja sivullinen, muttei kuitenkaan ole. Se on aika erikoinen tunne. Ennen nuorempana sitä kuvitteli olevansa jotenkin tärkeä.”


Lause löytyy Rooman päiväkirjastani 13.3.2008. Kirjoitin merkinnän ennen puoltapäivää istuessanne Colosseumin ja Forum Romanumin välissä Via D. San Gregorion aidan vieressä.  Sitten sukelsimme keväiselle Palatinus-kukkulalle, josta tulimme myöhemmin alas Forum Romanumille. Colosseumilla olimme jo käyneet. Päivät olivat rikkaita. Näkemistä oli paljon ja omaksuminen teetti vaikeuksia huolimatta loistavista opaskirjoista kuten Marja-Liisa Polkusen Rooman-oppaasta.


Normaalit turistit eivät välttämättä ole kiinnostuneet  historiasta vaan enemmänkin ruoasta, juomasta ja muista viihdykkeistä.  Roomassa joka paikkaan riittää silti kulkijoita ja kävijöitä. On hienoa sanoa käyneensä paikalla, vaikka ei siitä sen enempää tiedäkään.  Roomassa väenpaljous tuntuu suomalaisestakin aivan normaalilta. Suomessa vastaava ruuhka voisi olla jopa ahdistavaa.

En ole koskaan lukenut koko Georgina Massonin opaskirjasta. Se pitäisi olla kädessä, kun kulkee vaikkapa läpi Forum Romanumin, joka on uskomattomasti kiehtonut minua huolimatta siitä, että ennen ensimmäistä matkaani eräs ystäväni sanoi, että sinne ei kannata mennä, riittää kun katsoo sitä Colosseumilta.  Historiaa vanhojen kivien takana on tuskaisaa avata. Siinä tarvitaaan runsaasti mielikuvitusta kirjallisen tiedon lisäksi.

Enpä viitsi pitkästyttää satunnaista lukijaa sen enempää, mutta liitän tähän postaukseen joitakin Rooman valokuvia. Ihmiset taitavat yleensä matkustella oikeasti minua paljon enemmän, joten minun kuvitelmamatkani eivät ehkä edes kiinnosta.
Ajatella, tässä kuvassa näkyy myös Villa Lante. Kuvan olen ottanut Quriinaliksen kukkulalla olevan paavillisten hevostallien rakennuksesta, jossa nykyään toimii näyttelytiloina.(Scuderia del Quirinale). Huhtikuussa 2013 siellä oli upea näyttely Tizianin taiteesta
Selatessani kevään 2008 päiväkirjaani, siellä oli tällainen kohta, jonka olin kirjoittanut varhain aamulla 10.3. päivää ennen lähtöni ensimmäistä kertaa Roomaan:

”Täältä tullaan Rooma! Viikonlopun olivat palikat sekaisin, päänsärky, pään turvotus vei innon ja inspiraation. Silloin maailmani näyttää vaikeasti hallittavalta. On ikään kuin ruumiinsa vanki, liian kiinni maassa ja kivussa. Vaikka toki tiedän, että minun kipuni on pientä verrattuna yleensä ihmisten kipuihin. Pystyn sentään toimimaan ja jopa tekemään töitä, en vain ole silloin kotona omassa kehossani. Nyt tuntuu jo paremmalta, vaikka se vaanii vielä niskan lihaksissa.


Matkaan en ole paljon ehtinyt valmistautua, mutta tarvitseeko? Eihän mikään mene niin kuin pitäisi. Ensin on haistettava ja imettävä Rooman ilmaa. Miten vuosisadat tuntuvat siinä, erotanko eri kerrokset intuitiivisesti? Pystynkö palaamaan johonkin aikaan, aikakauteen ilman sen suurempia vaikeuksia? Olenko joskus kauan sitten tullut itsekin pitkin Via Flaminiaa Roomaan? Vai tulinko sitä kärrypolkua, joka oli ennen kuin tie rakennettiin? Minkä kukkulan juurella asuin? Vai jäinkö silloisen kaupungin ulkopuolelle, Pincion metsiin vai vaelsinko läpi kaupungin Ostian sokkeloihin. Tunnenko luissani. mielessäni, ajan virrassa, sieluni vaelluksen? Onko minulla nyt mitään yhteyttä siihen ihmiseen, joka silloin olin? Vai olinko useampi ihminen? Entä kristittyjen vainot? En tiedä. Ehkä liian synkät kokemukset unohtuvat helpommin. Ehkä viipyilevä mietiskely kivisen aidan vierellä tai kukkulalla unikoiden kukkiessa tuokin ajat toisiaan lähemmäksi. Onhan se lähempänä ikuisuutta kuin ihmisen viha ja väkivalta.


Mikä pistää minut kirjoittamaan? Miksi en voi vain elää, syödä, juoda ja ulostaa (anteeksi.)! Miksi minun on pakko tuntea tätä tuskaa, sydämen ikävää, sielun kaiherrusta sinne jonnekin. Se pistää luomaan, näkemään niitä unia eri ajoista ja paikoista. Mistä tulet, minne menet?

Kauan sitten Rooman tiellä. Milloin olen etsinyt sitä Kreetan appelsiinipuulehdoista, Pariisin silloilta, Kanarian laakerimetsistä ja nyt Italian kukkuloilta. Jotakin äärettömän ihanaa ja tuttua oli aikoinaan lähellä Monte Leonia Adrianmeren puoleisella rannikolla keskellä maaseutua. Tuskin uskalsin avata sieluni silmiä, en oikeasti uskaltanut. Nyt voisin katsoa suoraan silmiin. Onko niin, että vanhempana ihminen taas alkaa muistaa eikä enää pelkää.


On se myös omituista, millaisia linnoituksia ihmiset ovat rakentaneet ympärilleen. Munkit, ne punaoranssiset ovat varmaan oikeassa. Ei ihminen tarvitse muuta kuin kaavun päälleen. Mutta kuinka paljon tarvitaan siihen, että pääsee niin pitkälle. Että luopuu valokuvauksesta, kirjoittamisesta, lukemisesta…. Vaikka tiedän toki, että ne kulkevat sittenkin mukana. Kynä kädessä, se tunne.  Pitääkö luopua koko ruumiistaan?”

Palaan Roomaan varmaan vielä useinkin. Ainakin mielikuvituksessani ja kuvien kautta.




lauantai 26. maaliskuuta 2016

Vähän malttia

Voi hurja. Siellä ne rakkaat kirjani lojuvat edelleen banaanilaatikoissa autotallissa. Silti talo on täynnä kirjoja. Tämä tuli mieleeni, kuin luin tähän postaukseen liittämäni kirjoituksen maaliskuulta 2011. En aina itsekään tajua, kuinka raskaita aikoja olen elänyt. Vuosikausia. Ihmisen on yksinkertaisesti vain selvittävä eteenpäin, keinolla millä hyvänsä.  Aika tuntuu kultaavan menneet ajat ehkä hiukan valoisammiksi. Sitähän ne eivät aina ole olleet.  Kun elää niin, ettei paljon ajattele tulevaa, niin tuntuu kevyemmältä. Ikään kuin olisin jo useamman kerran toistanut tätä. Kunhan hoidan velvollisuuteni ja tehtäväni, elän päivästä toiseen, niin kaikki onnistuu. Onhan monella muulla ihmisellä vielä rankempaa. Jos vain ajattelen niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa, perheensä, maansa ja kaiken muun, minulla ei todellakaan ole pienintäkään syytä valittaa.



Muistaakseni olen jo aina silloin aiemminkin vihjannut suureen elämänmuutokseen. Itse asiassa se on vain ajan kysymys, kun minun palapelini hajoaa. Tänään sanoin viimeksi, että voin milloin vain luopua kaikesta muusta paitsi osasta kirjojani ja mappejani. Vein ajatuksen jo hiukan pidemmälle, toki olen ennenkin niin tehnyt, mutta olen vielä elättänyt toivoa jostakin. Mutta mistä? Varasto jossakin ei paljon maksa. Kaikki huonekalut, astiat ja vaatteet voin luovuttaa pois. Muuten ne Proustit ja monet muut rakkaat kirjat ovat siis siellä autotallissa.  Mitäs jos laatikko kerrallaan…



Ehkä ihmisen pitää kokea useita järkytyksiä, menetyksiä ja kolhuja peräjälkeen, että lopulta ymmärtää täysin, mitä pitääkin ymmärtää.  Olen aivan liian pitkään ylläpitänyt jotakin illuusiota elämästä, jota en saavuta koskaan. Vuodet vain kuluvat ja olen edelleen samassa paikassa ja tuhraan aikaa samojen asioiden kanssa.

Joskus vaan tuntuu tältä.  Jo vuosia olen unelmoinut saavani aikaiseksi jotakin, mutta kaatunut liian raskaan arjen vaatimusten alle. Tiedän, että ylläpitämällä unelmia, kestää eteenpäin ja ehkä joskus saa jotakin aikaiseksi. Minulle pienestä omaisuudesta, omakotitalosta on tullut liian raskas taakka.



26.3.2011  eli kauan sitten, jo viisi vuotta sitten kirjoitin seuraavan blogin:

Ystäväni Marcel Proust

Jossakin aistieni laidalla melkein kuin unen ja valvetilan välissä olevassa olemattoman lyhyessä hetkessä, olen varmaan jo parisen viikkoa ajatellut Marcel Proustia. Sitä voi verrata siihen kirjahyllyni kirjojen kuiskimiseen aina ohi kulkiessani.  Ennen kuin ääni on tarpeeksi voimakas ja pakottava, väliin ehtii tulla jokin käytännöllinen ajatus. jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen vie huomioni.

Tänään kävin kirjastossamme etsimässä ja tilaamassa jotakin kirjallisuutta tulevia opiskelutehtäviäni varten ja kuinkas kävikään, vaikken enää ajatellut Marcel Proustia, hän hyppäsi sieltä paristakin hyllystä syliini ja mukaani. Palattuani kotiin heittäydyin hetkeksi sohvalle lepäämään ja ihme ja kumma käteeni Pekka Halosen tomaattimaalauksella kuvitetusta laukusta nousi kaikkien monien kirjojen joukosta lainaamani Proustin suomennettu kirja ”Vastalause Sainte-Beuvelle”. Luin kirjan esipuheen ja tajusin, miksi olin viime aikoina ajatellut Marcel Proustia.



En tiedä, pystynkö kirjoittamalla välittämään sen asian, mistä on kysymys. Se liittyy minun koko elämääni, se liittyy tähän päivään, nykyiseen ja tulevaan. Marcel Proust on nuoresta saakka kiehtonut minua tavalla, jota en ole oikein ymmärtänyt. Hän esittää sanallisessa muodossa sen saman asian, jota olen koko ikäni pyöritellyt mielessäni. Enkä varmaan ole ainoa, johon Proustin sanat kolahtavat.

”Yhtäkkiä jokin näkemäni katto, auringon kilo pellolla, kesäisen tuoksuva tie saivat minut ilosta seisahtamaan, ilosta ja myös siksi että ne tuntuivat kätkevän jotakin näkemäni tuolle puolen, jotakin mitä noutamaan ne minua kutsuivat, mutta, joita en ponnistuksistani huolimatta onnistunut tavoittamaan. ” Marcel Proust

Miksi itsekin joskus haluan viivähtää jossakin paikassa kun muut jo juoksevat kilometrin päässä eteenpäin? Miksi yritän tavoittaa jotakin, jonka jokin pieni havaitsemani asia toi mieleeni, jokin puu, jokin talo, jokin tuoksu, ääni, musiikki?



Miksi on niin tärkeää tavoittaa aistimusten mieleen tuovat menneisyyden hetket uudelleen. Proustin mukaan niitä ei pysty saavuttamaan älyllä ja järjellä vaan pitää pyrkiä niiden ohi tavoittaakseen oleellisen. Tunnistamme menneet hetket jonkin muun välityksellä, aistimme tavoittaa ne ja antaa niille elämän. Proust tarvitsi näitä hetkiä erityisesti, koska hän vietti loppuelämänsä sairaana sisätiloissa nukkuen päivät ja valvoen yöt ja kirjoittaen valtavan romaaninsa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Proustin kirjoitukset ovat puhdasta taidetta. André Maurois (1885 - 1967) on kirjoittanut Proustista ja hänen teoksestaan kirjan, jonka englanninkielisen version ”The Quest for Proust” olen hankkinut jo 1960-luvulla. Sen 1984 suomennettuna ilmestynyt painos on myös löytänyt tiensä kirjahyllyyni.

Kun palautan mieleeni omia muistojani ja kirjoitan niistä, käytän samaa tekniikkaa. Oletan useimpien taiteilijoiden ja kirjailijoiden toimivan samalla tavalla. Nimittäin, jos he niin toimivat, vaistoan ja ymmärrän sen ja heidän kirjojaan jaksan lukea. Olettehan huomanneet, että jotkut kirjat jo alkulauseista alkaen eivät vetoa. On myös taidetta, joka ei kosketa ja jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siitä saa otteen, kun löytää jonkin palasen, joka aistimuksen kautta heittää meidät omiin kokemuksiimme herättäen ehkä jo kauan sitten kätketyn tapahtuman, tunteen tai näkymän eloon.

”Kadonnutta aikaa etsimässä”- kirjasarjan ensimmäinen osa ”Swannin tie, Combray”  ilmestyi suomeksi vuonna 1968 Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen kääntämänä. Olen hankkinut kirjan heti sen ilmestyttyä ja se on kulkenut mukanani siitä saakka. Olisiko kohta aika lukea koko sarja? Toisen osan ”Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi”, kääntäjä Inkeri Tuomikoski, sen olen hankkinut joskus kirjastomme poistomyynnistä.

Mauroisin mukaan Proustin filosofian voi kiteyttää seuraavasti:

” Ulkoinen maailma on olemassa, mutta se ei ole tunnettavissa: sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu: vain taiteen maailma on absoluuttinen.”

Eipä sen enempää Proustista nyt! Minullekin riitti, että ymmärsin, monella tapaa, miksi hän puhutteli minua näinä aikoina.  Monet asiat aukeavat, vähän kerrallaan, kun vain kuuntelee niitä hiljaisia ääniä, jotka kutsuvat meitä.  Haluan edelleen uskoa, että elämällämme on syvällisempikin tarkoitus kuin vain elää kasvin lailla ja sitten kuihtua ja kuolla pois lopulliseen unohdukseen. ”


Siinähän se tuli myös. Jostakin arjen, pyhän, kokemusten, unelmien ja todellisuuden välistä se löytyy. Löydän oman tieni sen ojanreunan polun sijasta. Kunhan vaan maltan vielä hetken... Kertokaa tekin minulle, miten te jaksatte eteenpäin.


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kevät oli täynnä synttäreitä

Joillakin päivillä on vahva merkityksensä. Minulle sellaisia päiviä ovat ainakin vanhempieni syntymäpäivät. Muun muassa. Olen kirjoittanut ja käsitellyt tätä aihetta ja tähän liittyviä asioita niin useasti, että taas kerran on toiston mahdollisuus. Aika yleistähän on, että vanhat ihmiset juuttuvat johonkin ja toistavat sitä samaa koko ajan, niin, että kaikki ovat kyllästymiseen saakka kuulleet aiheesta.
Tällaisella toistamisella ja asioihin juuttumisella ei itse asiassa ole enää edes väliä, sillä eihän kukaan edes kuuntele ketään. Annetaan vanhojen ja nuorempienkin ihmisten elää siinä omassa monologissaan! Muistikin heikkenee ja asiat menevät sekaisin mielessä. Yllättäen näin käy myös nuoremmille ihmisille. Tämä nykyinen maailman meno on usein liikaa aivan kaikenikäisille. Onneksi telkkarin ja Facebookin voi välillä sulkea. Ja kuunnella luonnon ääniä. Niinhän minä usein teen.
Liika toisten ihmisten tarkkailu ja omaan itseensä käpertyminen vievät aina tilaa ja aikaa kaikelta uudelta ja kiinnostavalta.
Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa (ja myös bloggareina) meillä kaikilla on mahdollisuus olla toimittajia.  Uusi ihana maailma on kääntänyt monta asiaa päälaelleen. Lehtien toimittajat ja yleensä koko media käyttää nykyään sosiaalista mediaa uutislähteenään.  Lehtien seuraavan päivän otsikot on jo päivää aiemmin julkistettu vaikkapa Facebookissa.
Kaikkeen julkistamiseen liittyy myös vastuu, jota jokainen voi ajatella omassa mielessään.
On jännittävää elää tätä maailman murroskohtaa tietäen samalla, että on ollut myös aivan toisenlaisia aikoja. On hienoa muistaa oman elämänsä lisäksi omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää.  Silti on ehkä turha olla huolissaan tulevasta ajasta. Se kun usein tulee mieleen, että historian suuretkin tapahtumat on jo unohdettu ja kyseenalaistettu.
Eilen 21.3. olisi ollut äitini 101. syntymäpäivä, jos hän olisi vielä elänyt. Olisin halunnut muistaa häntä Facebookissa liittäen muisteluun valokuvan tai kortin. Sukelsin arkistoihini enkä oikein osannut päättää mitään. Koko Facebook on tympäissyt minua jo pidempään, kyllästymisvaihe on meneillään. Samoin on käynyt monen muunkin asian suhteen.  Silti jatkan tätä bloggaamista itsepintaisesti, onhan mottoni edelleen ”Teot ratkaisevat.”
Facebook oli kuitenkin taas ystävällinen ja muistutti blogistani neljän vuoden takaa, jonka jaan tässä uudelleen. Siinä 22.3.2012 muistelin perheeni synttäreitä.
 ”Kevät oli täynnä synttäreitä

Joitakin päiviä ei koskaan unohda. Eilen muistelin äitiäni, koska oli hänen syntymäpäivänsä tai olisi ollut, jos hän olisi vielä elossa. Hän olisi täyttänyt 97 vuotta. Kun vaan kävelen eräälle laatikolle, jonka otin talteen äidin kuoleman jälkeen, löydän postikortteja pitkältä ajalta. Työnnän käteni laatikkoon ja vedän sieltä esille vuonna 1992 hänelle lähettämäni kortin, jossa onnittelen häntä syntymäpäivän johdosta. Sieltä tulee esille myös siskoni Heljän hänelle lähettämä kortti tekstillä ”onni on päivien hetkissä ja elämän valo hetkien oivaltamisessa”. Se on äitienpäiväkortti samana vuonna.

Moni lukijoistani varmaan ajattelee minun olevan vain muistoissa eläjä. Se ei pidä paikkaansa paitsi että se pitää myös paikkansa, koska en koskaan pysty päästämään irti muistoani niistä ihmisistä, jotka olen tuntenut.

Mutta onni on löydettävissä vain tästä hetkestä. Toisaalta pitkä jänne elämässä antaa sille sen valon sieltä kaukaa lähtien, niiltä omilta lapsuuden mansikka-ahoilta. Ja me kaikki menemme kovaa vauhtia kohti sitä tuntematonta, vaikka lahjakkaasti yritämmekin sen unohtaa.


Niin sieltä kaukaa, jolloin meidät jättäneet ihmiset olivat vielä nuoria, paljon nuorempia kuin minä nyt. He elivät aivan toisenlaista elämää kuin me samanikäiset nyt, vaikkapa omat lapseni ja lapsenlapseni nyt. Näen eron selkeästi. Ikään kuin menneisyys, muistot 1950 - 1960-luvuilta alkaisivat puhua. Vanhempani elivät silloin ikävuosia neljän ja viidenkymmenen välissä. Lapset kasvoivat, menivät kouluun ja alkoivat aikuistua. Liikuimme paljon, kyläilimme usein ja meillä kävi vieraita. Mutta elämässä oli myös paljon työtä. Elämänrytmi oli vain toisenlainen. Kylällä oli vilkasta. Autoja ei ollut vielä paljon, kuunneltiin radiota ja luettiin lehtiä. 21.3.1957 kirjoitin päiväkirjaani lyhyesti sen enempää selittämättä:

”Tänään on äidin syntymäpäivä ja isän nimipäivä. Annoimme kaikki lahjat jo eilen. Luettelen ne nyt. Heljä osti vampun ja ostimme muutakin.”

Kaikkia merkkipäiviä juhlittiin ja lahjat olivat tärkeitä. Luettelin ne päiväkirjassani siltä osin kun muistin eli usein tavattoman suuripiirteisesti.

Nyt myöhemmin olen miettinyt, olisiko minulla silloin ollut vaikeuksia hahmottaa tiettyjä asioita ja löytää niille sanoja? Sinä keväänä äiti teki meille kaikille tytöille nailoniset alushameet syntymäpäivälahjaksi. Saman vuoden kesällä (1957) saimme nuket.


Päiväkirjani kertoo, että eräänä kesäkuun aamuna herätessämme ja mennessämme alas, keittiön lattialla oli neljä alastonta nukkea. Olisinkohan minä ollut jo vähän vanha nukeilla leikkimään, koska en paljon niistä leikeistä muista? Vuodelta 1951 on säilynyt kirje Haikara - Nukke-nimiseltä yritykseltä Turussa. Silloin sain nimittäin Ilkan, poikanuken. Taisin kuitenkin aina pitää enemmän muunlaisista leikeistä kuin nukkeleikeistä.  Nukkien ulkonäköä en ole unohtanut ja tämä viimeinen tyttönukke vuodelta 1957 jatkuvasti irtoavine päineen kulki pitempään mukanani. Äiti oli ommellut kaikille kauniit vaatteet.  Hän oli tuohon aikaan vähän yli 40-vuotias eli saman ikäinen kuin nuori tyttäreni nyt!


Me kaikki neljä tyttöä kuten myös vanhempamme vietimme syntymäpäiviä keväällä alkaen 21.3. äidistäni ja päättyen Heljään 6.5. Myöhemmin meille syntyi vielä veli, joka putosi sarjan ulkopuolelle, kun syntymäpäivä sattui olemaan kesäkuun puolivälissä. Niin isoja synttäreitä ei meillä kuitenkaan koskaan vietetty kuin Saksanmaalla, jonne muutin syksyllä 1968. Siellä koko suku kokoontui jokaisen perheenjäsenen synttäreille, oli tämä siten isoisä tai vauva.

Kakkukahvien jälkeen juhlia jatkettiin pitkälle yöhön. Toisaalta havaitsin myöhemmin, että sielläkin tapahtui myöhemmin muutos. Yhteydet katkesivat eivätkä perheyhteydet eivät ole enää samalla tavalla tiiviit.  Ihmiset ovat kaikkialla hajonneet omaan yksityisyyteensä, omiin pieniin lokeroihinsa, kupliinsa, joissa haluavat olla rauhassa. Jos jotakin järjestetään, se on suunnitelmallista, ei enää spontaania, päivien hetkien synnyttämää.


Vanhemmiten sitä kait herkistyy herkemmin. Kun luen tuota ensimmäisenä puhtaaksi kirjoittamaani päiväkirjaa, solahdan taas hetkessä niihin vuosiin 1957 - 1958. Lyhyet kommenttini päivästä tuovat sen hetken elävästi mieleen ja voin halutessani palata juuri siihen hetkeen muistaen jopa vähän enemmänkin.

Kuten 11.6.1957 kirjoittaessani:

”Tämä päivä alkoi sateisena. Kun katselin ikkunasta ulos, en nähnyt ketään paitsi Lotan. Lotta on hevonen. Kun olimme syöneet, alkoi aurinko paistaa täyttä terää. Olimme silloin vintissä. Kohta menen ulos. Päivällä oli kauhean kuumaa.”


Hyvin yksinkertaisesti. Mutta kun luen tuon, muistan vielä hyvin, että sateen lisäksi ilmassa oli sumua ja silmäni olivat rähmäiset. Voin vieläkin haistaa sen aamun tuoreuden avattuani huoneemme ikkunan. Näen pikimustan Lotan vihreyden keskellä. Huomaan myös, että silloin vältin kirjoittamasta ikävämmistä asioista, mikä näin jälkikäteen on valitettavaa. Sen lienemme perineet jo geeneissämme kuten monta kertaa on käynyt ilmi. Minä tosin olen jo hypännyt sen ulkopuolelle siirryttyäni avoimuuden aikakauteen. Suosittelen sitä muillekin. Ja joitakin asioita toistaa aina uudelleen.”





sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Matkustin Pariisiin?

Viime marraskuussa kirjoitin seuraavaa:

Huomaan taantuneeni. Inspiraationi eivät enää ehdi toteutukseen saakka.  Johtuuko se siitä, että minulla on liikaa pakollisia kuvioita?  Pitää tehdä sitä ja tätä, useita asioita jopa määrämuotoisesti ilman taiteilijan rehevää vapautta? Päivät valuvat käsistäni tehdessäni sovittuja tai ei-sovittuja asioita, tutkiessani sähköpostiani ja hoitaessani ”puolivirallisia” asioita.

Pariisi. Tuileries'n puisto levittäytyy takanani.
Loppujen lopuksi haluaisin leikitellä, luoda jotakin. Luova ihminen tarvitsee uudistumista, ihastumista, haltioitumista. Aina uudelleen ja uudelleen. Nykyään tunnen usein olevani umpikujassa pakollisten asioiden kahlitsemana. Olen väsynyt. Usein haluan vain nukkua vaikka en sitten jaksa sitäkään. Ei sen niin tarvitse mennä. Ehkä minun pitää ihan oikeasti lähteä ”lomalle” haltioitumaan ja kokemaan jotakin uutta.

Ehkä lähden Pariisiin ja Roomaan.  Jälkimmäinen on lähempänä, koska olen käynyt siellä viimeksi. Pariisin muistot ovat haalistuneet. En tarvitse tosin paljon elävöittääkseni ne. Kunhan kävelen kirjahyllylle ja alan lukea jotakin aiheeseen liittyvää, niin hupsis, hetken päästä olen siellä.


Siirryn ajassa ja paikassa taaksepäin, aikaan, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt elää. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Sukututkimuksia tehdessäni hätkähdän aina, kun joku on syntynyt tai kuollut vuonna 1789.  Minussa nousee silloin omituinen kiihko aloittaa kirjoittaa siitä aiheesta, tarttua pieneen minulle tarjottuun vihjeeseen.

Aloitin siis edellä olevan tekstin viime vuoden marraskuussa. Sen jälkeen kaikki on mennyt vain alaspäin. Suunnittelemani matkalle pääseminenkin huhtikuussa lopahti monen asian yhteissummaan. Säästän hermojani, kun en lähde minnekään vaan jatkan rauhallisesti näiden omien juttujeni parissa, vaikka välillä suoraan sanoen tympii. Alamäkeeni liittyi useiden vastoinkäymisten lisäksi terveyden romahtaminen.  Olen silti kokenut aina välillä valaistumisen hetkiä, mutta ne ovat niin lyhyitä, että johtaisivat mihinkään.  Vähän ennen nukahtamista ja aamulla herätessäni ja joskus muulloinkin maalailen uuden blogini aloittamista.


Nukahtamisen hetkellä on jo melkein puolittain unessa. Silloin saatan kokea uskomattomia mielikuvituksen heittoja. Olen nyt pari päivää lämmitellyt ajatuksella, kun aivan yllättäen juuri tuollaisella hetkellä siirryin ajasta ja paikasta huolimatta lapsuuteni pihapiiriin. Kuljin pitkin ”kanalanvintin” rappuja ylös huoneisiin. Aistin raakalaudat, joista rappuset ja rakennuksen seinät olivat tehtyjä. Pöly leijui ja kimalteli alakerran avoimen tilan ikkunasta tulevassa valossa. Kävelin hitaasti rappuja ylös silmäillen lautaseiniä. Ylätasanteella lojui paljon pahvilaatikoita.  Koska olin niitä tutkinut, en tuona hetkenä, vaan myöhemmin, tiesin laatikoiden sisältävän sisarteni ja minun lapsuutta ja nuoruutta.  Toisaalta juuri nyt, kaikki ajat olivat yhtä, entinen, nykyinen ja tuleva sekaantuivat yhdeksi spiraaliksi tai vyyhdeksi.


Olin aikoinaan kulkenut noita rappuja lukemattomia kertoja. Aina lapsuudesta saakka.  Rakennus oli aina seissyt siinä. Nyt ei enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Eräänä lapsuuden keväänä asuimme siellä koko perhe, koska kotitalossamme tehtiin remonttia. Oliko juuri silloin vuosi, kun sairastin vesirokon, josta jäi arpia kasvoihini, otsaan. Arvet ovat jo kauan sitten sekoittuneet ryppyihin. Rokonarvet. Ennen vanhaan oli paljon rokonarpisia ihmisiä.  Nykyään lapset eivät enää sairasta rokkoja.  Sairastimme myös vihurirokon ja sikotaudin, minä jopa kaksi kertaa. Tuhkarokkokin tuli läpikäytyä.


Kun kevät oli juuri vaihtumassa kesäksi, rokot iskivät.  Maailma oli täynnä kirkasta keltaista, koska voikukat kukkivat. Keltaiset auringot, joista tein seppeleitä ja sain käteni mustiksi. Ruoho tuoksui tuoreelle. Meillä ei enää ollut lehmiä. Olin varmaan jo vanhempi kuin kuusi. Ehkä olin jo koulussa. Omituista, että juuri nuo hetket eivät ole valokuvissa.

Enhän minäkään valokuvaa silloin, kun on vaikeinta. Sattumalta ehkä otan kuvan pari. Kamerat seisovat pöydällä eivätkä innosta. Ennen valokuvaaminen oli muutenkin vaikeampaa ja kallista.


Rappujen päässä oli seinään samanlaisista harmaita laudoista rakennettu kaappi, jossa oli hyllyjä. Hyllyillä oli vanhoja kolhiintuneita astioita. Myöhemmin sokerijuurikkaan harventajat, vieraat ja me aikusiksi kasvaneet  lapset lapsineen yövyimme siellä.

Kävin usein siellä vanhempieni asuessa, ollessa  tai muuten vain.  Asuin jopa ensimmäisen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. En koskaan unohda sitä talvea. Olimme päivät töissä ja palasimme iltaisin kylmenneeseen taloon. Oli talvi 1970-1971.  Se ei ollut kylmin mahdollinen talvi, mutta aivan riittävän kylmä Saksan leudomman ilmaston rinnalla. Kaupassakin myytiin jäätynyttä maitoa. Hiiret tulivat sisään etsimään ruokaa tyhjistä kaapeista. Ne nakersivat nälissään paprikapussin reunat  keittiön kaapista. Syötyään vahvaa maustetta, hiiri voi huonosti. Jahtasin sitä ympäri taloa halko kädessä ja sain ajettua sen lumiselle pihalle.   En raaski tappaa yhtäkään eläintä, en silloin enkä nytkään.

Tyttäreni oli vasta vuoden ikäinen. Kun hän täytti kaksi vuotta palasimme Saksaan.  Hän oppi puhumaan suomea,  samoin mieheni oppi suomen alkeet suomalaisilta työtovereiltaan. 

Kanalanvintti toimi pari vuotta myöhemmin saksalaisten vieraidemme asuinpaikkana. Olin tullut tyttäreni kanssa varhain keväällä takaisin Suomeen ja mieheni tuli ystäviemme kanssa myöhemmin kesällä hakemaan  meitä takaisin kotiin. Emme suostuneet lähtemään vielä silloin. Olihan sen suhteen lopun alkua  ja ratkesi jo seuraavana vuonna, jolloin muutin tyttäreni kanssa lopullisesti takaisin kotimaahani.



Joku lukijoistani voi ehkä huomata, että yritän koko ajan viritellä itseäni takaisin virikkeiseen elämään käyttämällä erilaisia keinoja. Ajassa matkustaminen onkin aivan mahtava innostaja. olen sitä käyttänyt paljon. .Aina sekään ei ole auttanut.

On aikoja, kun melkein kuin odottamatta,  muutoksen tullessa hiljaa, siirrymme sivuraiteelle. Mikään ei enää tunnu yhtä mielenkiintoiselta, inspiroivalta ja mukaansa tempaavalta kuin aiemmin. Elämä on joka tapauksessa yhtä muutosta, vaiheita toisensa jälkeen. Onko ihmisen vanhuus sitten yhtä alamäkeä?  Ei tietenkään. Tunnen paljon itseäni vanhempia, innostuneita ihmisiä. Tapaan heitä erityisesti harrastusten parissa. Ihailen heitä suuresti.

Joinakin vuosina vuodenajat saattavat vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Siirtyminen valosta pimeään kauteen. suistaa ihmisen alakuloon ja jopa masennukseen. Tunnen ihmisiä, joille valo on erityisen tärkeää. Myös kevään valoisuus saattaa tuoda alakulon esiin. Vuodenajat ovat rikkaus, mutta samalla ne saattavat olla mieleen voimakkaasti vaikuttava tekijä.  Vaikutus on ehkä voimakkaampi, jos mieltä kaihertavat muutkin vaikeat asiat.


Olisi hienoa, jos pystyisi aina suhtautumaan kaikkiin asioihin kevyesti ja pinnallisesti ja olemaan liikaa vaikuttumasta vastoinkäymisten ollessa pinnalla. Ulkopuolella pysytteleminen on huomattavasti helpompaa nuorempana kuin vanhetessa, joten älkäämme koskaan lisätkö vanhempien ihmisten taakkoja omalla käyttäytymisellämme. 

Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa valittamiselta, mitä se ei ole. Se ei ole myöskään hätähuuto ulospäin vaan avunpyytö omaan sisimpääni, josta yritän vapauttaa niitä ihania ja kevyitä ajatuksia, suunnitelmia, inspiraatioita ja ajatuksia, joita  aion toteuttaa ja koko ajan toteutankin.  On vain aikoja, kun ne kaikki tuntuvat mauttomilta ja turhilta. Silti tekeminen aina auttaa eteenpäin, vaikka tuli puuttuu.

Rakennus, jossa hetken viivähdin, poltettiin alkusyksystä 1999. Olen tallentanut tapahtuman videolle ja valokuviin. Ja muuten, tästäkin aiheesta on vielä monta juttua tulossa. Keksin niitä kirjoittaessani ja kunhan vielä kaivan niitä palosta pelastuneita papereita esiin!


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Se on vain yksi vanha valokuva

Jokaiseen vanhaan ja miksei uudempaankin valokuvaan sisältyy paljon asioita.  Tuoreemmat omat valokuvat herättävät paljon muistoja juuri siitä tai sitä ympäröivistä hetkistä ja ajankohdasta. Olen kyllä vähän ajatellut, että tapani ajatella ja käsitellä asioita on ehkä vain omani enkä saa yleistää sitä koskemaan kaikkia muita. Voi toki olla, että joku lukijoistani huomaa samanlaisia ”oireita” itsessään. Olen tavallaan luonut oman maailman kuvien ympärille. Yksi valokuva voi alkaa ohjata koko päivääni, jos nyt minulla sattuu olemaan sille juuri silloin aikaa.



On niin, että mielessäni on meneillään niin monta projektia samanaikaisesti, että toiset asiat jäävät alakynteen. Muu maailma, jota voisin kutsua reaalimaailmaksi vaatii myös todella ison osan. On hoidettava sitä ja tätä asiaa, käytävä siellä sun täällä, pidettävä yhteyksiä, vastattava sähköposteihin, hoidettava keskeneräisiä tai aivan uusia juttuja. Oma perhe vaatii myös aikansa. Tyttäreni saattaa ilmoittaa piipahtavansa pienten poikiensa kanssa, Arttu poikkeaa koulumatkallaan ja pyytää kyytiä.  Ystäväni kanssa käymme kaupassa ja silloin tällöin erilaisissa tapahtumissa.  Joka päivä aamupala, ruoanlaitto ja kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat ja niitähän omakotitalossa on paljon enemmän kuin kerros- tai rivitalossa asuessa. Niistä en kovin usein kirjoitakaan.

Katselen Renkajärven suuntaan edellisen kuvan rapuilta. Takana kulkee Rengon raitti.

Eilen illalla erään keskustelun seurauksena mietin taas kuinka monennen kerran, että olisi aiheellista perehtyä paremmin Adob Photoshop Elements-ohjelmaan, jonka versio 5 on koneellani. Vuosien mittaan olen todella harvoin käyttänyt ohjelmaa johonkin erityistehtävään kuvien suhteen. Nyt huomaan, että olen jäänyt kauas kehityksen jalkoihin. Netissä myydään versiota 14 jopa verkkoversiona.  Ilmaisohjelma Faststone on riittänyt omiin pieniin tarpeisiini. Kaiken lisäksi, mistä olisin ottanut sen kaiken ajan?

Itse asiassa  Photoshopissa vierailuni johtui siitä, että selvitin itselleni joitakin teknisiä termejä, jotka eivät millään tahdo pysyä päässäni. Tänä päivänä kaikki valokuvaavat hullun lailla ja jakavat kuviaan milloin missäkin. Näytöllä katsottavia kuvia koskevat aivan eri säännöt kuin paperille tulostettavia. Näytöllä alkuperäinen digikuva  saattaa näyttää liian haalealta, joten sen valaistusta ja värejä voi hiukan säädellä, jotta se vastaa ehkä paremmin todellisuutta. Mutta olen joissakin tapauksissa huomannut, että säätely voikin olla vaarallista kuville, jotka haluaa printattuna tai johonkin julkaisuun. Jääköön tämän pohtiminen tällä kertaa tähän. 



Ulkoisen kovalevyasemalle äskettäin lataamieni kuvieni ollessa nyt ainakin hetken tavoittamattomissani, aloin tutkia sinne aiemmin skannaamiani valokuvia ja osittain skannata niitä uudelleen juuttuen sitten yhteen valokuvaan 1920-luvulta.

Kuva on lähetetty postikorttina hämäläiselle isoäidilleni 22.11.1925 Helsingin Diakonissalaitokselle. Siinä häntä onnitellaan 24.11. johdosta. Lempin nimipäivä. Päivä on edelleen Lempin nimipäivä. Minulle tuntemattomaksi jääneen isoäitini nimi oli Lempi Maria.  Mutta miksi hän on Helsingissä? Seuraavassa kuussa 13. joulukuuta 1925 hänen miehensä, isoisäni kuolee keuhkotautiin. Nuorin lapsista on vasta 3-vuotias. Vanhin Mirja on 10-vuotias, isäni 7-vuotias, sisar Eila 5-vuotias ja nuorin veli Jaakko siis vasta 3 vuotta vanha.

1800-luvulla ja vielä myöhemmin lukemattomat ihmiset kuolivat keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Taudin kuvauksessa kerrotaan, ettei se tartu helposti. Tartunnan saaneella bakteeri elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita eikä tartu muihin. Riski sairastua on kuitenkin elinikäinen. Olen usein miettinyt, miksi lapset ovat pysyneet terveinä, vaikka molemmat vanhemmat ovat ehkä kuolleet tautiin.  Wikipedian mukaan vain 10 % tartunnan saaneista sairastuu.



Muistan äitini kertoneen lentävästä keuhkotaudista, johon muun muassa sairastui hänen setänsä Taavetin vaimo Elina. Hän sairasti ja kuoli kotona siellä Karjalan kannaksen Kuolemajärven Tammikossa 13.12.1918.  En tiedä, oliko seuraavat asiat kerrottu äidilleni myöhemmin vai muistiko hän kolme ja puoli-vuotiaana kokemansa niin hyvin.

Hänen mummonsa vei äidin katsomaan sairasta, joka sairasti talossa, jossa äiti oli syntynyt.  Sairaan vieressä oli kulhossa makeisia (bonbon), joita tarjottiin lapselle. Äitini jopa mainitsi tämän Elinan olleen iloinen ja kiva ihminen. Olihan hän kuollessaan tosi nuorikin vain 21-vuotias. Lapsikin oli jo olemassa. Tämä lapsi jäi sitten äidittömäksi ja eli meidän näkökulmastamme katsoen surullisen elämän. Se tuskin oli tuberkuloosin syy, mutta äidin varhainen kuolema oli varmaan haavoittava kokemus.

Aarno Forsiuksen sivuilta saa paljon tietoa keuhkotaudista ja sen hoidosta Suomessa. Tuberkuloosiin voi sairastua tänäkin päivänä. Työelämäni aikainen kolleegani, oman tyttäreni ikäinen Niina on sairastanut tuberkuloosiin ja on jakanut siitä ja parantumisestaan tietoa tubekuloosi.fi-sivustolla videon muodossa.



Jäänee salaisuudeksi, miksi minulle tuntematon mummoni, talon emäntä Rengosta oli Diakonissalaitoksella myöhäissyksyllä 1925. Kortin lähettivät naapurit allekirjoittamalla sen ”Eskolaiset”. Aurora Karamzinin 1867 perustama Diakonissalaitos sijaitsi tuossa vaiheessa jo nykyisellä paikallaan. Millaista inhimillistä tragediaa sisältyykään ihmiskohtaloihin. Voi olla, ettemme ne paljastu meille koskaan.

Ja vain yksi kuva, joka on postikortin kokoinen ilman tietoa kuvaajasta, voi herättää muistoja, arvailuja ja ajatuksia, joille ehkä ajan kanssa saa selvityksiä tai sitten ei. Aika ajoin olen ennenkin tutkinut joidenkin vanhojen valokuvien sisältöä kuten vaikkapa täällä, jossa käsittelen muutamaa em. hämäläisen isoisäni valokuvaa ja isäni lapsuuskuvaa. Muistan isäni kertoneen äitinsä vältelleen valokuvia ja varmaan myös hävittäneen niitä. Monille on tänäkin päivänä vaikea katsoa omia kuviaan. En vaan oikein ymmärrä, miten heidän ajatuksensa kulkevat. Ja mitä he ajattelisivat tänä päivänä katsoessaan julman tarkkoja digikuvia, jotka näyttävät kaikki kasvojen juonteet, rypyt ja löystyneen kaulan.

Valokuva 1920-luvulta on otettu tuolta ylhäältä mäeltä kirkkoa kohti. Nuo ladot seisoivat siinä vielä 1967.

1920-luvun  kuvataan olleen iloisen ja vallattoman. Oli selvitty vaikeista ajoista ja elettiin uuden ajan alkua monessakin mielessä. Wikipediasta voi lukea sen ajan Suomesta. Muutaman vuoden kuluttua ne tapahtumat ovat jo sadan vuoden päässä. Noilta vuosikymmeniltä tulee nyt paljon tutkimuksia, jotka voimme sovittaa  ikäpolveni isovanhempien aikuisiän viitekehykseen


Palatakseni valokuvaan. Se kuvaa synnyinkuntani kunniakkaan historiallisen Rengon (nykyään vain kyläpahanen Hämeenlinnan kaupungissa) Muurilan kylää Käräjämäen suunnalta 1920-luvun alussa. Olen blogeissani jakanut useasti joitakin omia tai isäni sieltä suunnalta ottamia valokuvia. Omalta osaltani ne maisemat jäivät taakseni 1968 lähtiessäni Saksaan. Viimeisen kerran olen hyväillyt tuota maisemaa lokakuussa sateisena lokakuun päivänä kotini ikkunasta. Kaikki tähän kirjoitukseeni liittämät valokuvat, huonosti talletetuista diakuvista aikanaan skannaamani liittyvät tuohon ympäristöön.


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kun maailma kaatuu päälle

Kun on murheita, on pakko päästä kirjoittamaan.  Jos olen väsynyt ja murheellinen, alan tutkia sukuja, täydentää puutteita tutkimuksissani. Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Se sopisi parhaiten aamupäivän toiminnaksi. Usein kuitenkin kaikki muut asiat hoidetaan aamulla, kuten puhelut ja asioiden järjestämiset, jolloin aamun kirjoitussessiot eivät aina onnistu.

Kuvat keväältä ja alkukesältä 2009 (sieltä reputettujen kansiosta)
Kun vielä pääsen yhdistämään historian, sukututkimuksen ja kirjoittamisen, olen melkein taivaassa. Tässä iässä, toki nuorempanakin, murheilla on tapana moninkertaistua eikä niistä tahdo päästä millään irti. Kun ihminen vanhenee, hän ei missään nimessä halua menettää oman itsensä hallintaa eikä halua, että häntä aletaan ohjailla.

En ole kutsunut omia vaikeuksiani. En halua möyriä niissä, mutta en pääse niistä irtikään. Ne ovat kiinni minussa kuin varjo. Aluksi aikoinaan en puhunut niistä paljonkaan ihmisille, joita tapasin harrastukseni parissa. En tee sitä vieläkään paitsi, että kirjoittelen niistä hiukan epämääräisesti. En ole halunnut, että ikävät kokemukseni värittävät kenenkään käsityksiä minusta. Myöhemmin huomasin, että ne eivät aina onneksi vaikuta. Eiväthän minuunkaan muiden kokemukset vaikuta. On arvokasta, kun ihmiset kertovat toisilleen asioita, myös niitä vaikeita, joista suomalaiset mielellään vaikenevat. Ei niitä tietenkään tarvitse vetää aina esille ja piehtaroida niissä. Joskus onkin hyvä olla lomalla niistä, edes hetken.


Vaikeudet toki myös karkottavat ihmisiä. Emme kai mielellämme seurustele ihmisten kanssa, jotka tuntuvat kasaavan itselleen vain vaikeuksia.

Tässä tuli aika pitkä esipuhe tämänpäiväiselle aiheelleni. Eläkeläisenä ja tässä iässä olemme nimittäin aika yksin. Meitä joko paapotaan ja neuvotaan, mikä on aika tarpeetonta, sillä tiedämme itse aika tarkkaan, mistä on kysymys, mitä tarvitsemme, mitä suunnittelemme. Tunnemme itsemme hyvin ja tiedämme paljon kokemuksesta. Tuleva elämää ei kuitenkaan voi etukäteen varmistaa.


Jonkin aikaa eläkkeellä oltuaan, huomaa osittain tippuneensa aitojen ulkopuolelle. Se voi olla alkanut jo aiemmin. Salaa ja hiljaa. Niin kauan kun meitä tarvitaan tai meiltä saadaan jotakin, asiat ovat hyvin. Kun me tarvitsemme jotakin, vaikeudet alkavat. Sitä ei aluksi uskokaan ja sitten jonakin päivänä se onkin täyttä totta.

Lukija ymmärtänee, että kirjoitan itsestäni. Unelmoin tekeväni vielä monia asioita. Aion kirjoittaa vielä jotakin muutakin kuin näitä blogeja, jotka ovat olleet loistavaa harjoittelua. Aion laittaa arkistoni ja kuvani järjestykseen. Aion vielä matkustella Karjalassa ja vähän muuallakin. En ajattele noita asioita paljon, koska elän tätä päivää. Mutta nuo haaveilemani asiat ovat lähellä, melkein voin koskettaa niitä. Ne inspiroivat minua eteenpäin, ne ovat yksi syy, että jaksan kaikesta huolimatta.



Joskus vain tulee hetkiä, kun huomaa, että en riitäkään omana itsenäni. En tiedä, kenen puoleen kääntyisin. Kuka voi auttaa minua kysymyksissäni? Olen ollut liian itseriittoinen ja löytänyt aina ratkaisut. Olin työurani pankissa ja olin tukena lukemattomille asiakkaille. Löysin ratkaisuja ja vastauksia. Kun nyt itse tarvitsen apua, olenkin ymmälläni. Jopa oma pankki on tullut jotenkin vaikeaksi ymmärtää.  Myös kaikki muut pankit ovat muuttuneet epämääräisiksi, oudoiksi rakennelmiksi. En tiedä, kehen ottaisin yhteyttä. Kuka voisi auttaa minua, vastata kysymyksiini ja käydä läpi suunnitelmiani. Pankkien kotisivut ovat yhtä tyhjän kanssa. Missään ei enää mainita henkilöitä, jotka ovat töissä yrityksissä. Yritykset ovat täysin persoonattomia. 

Vanhenevaa ihmistä kohdellaan äärimmäisen holhoavasti. Olen kohdannut holhoavuuden monta kertaa viime vuosien aikana. Kamalinta se oli aikanaan kommunikoinnissa asianajajani kanssa. Hänen mielestään en todellakaan ollut oman elämäni ja sen tapahtumien asiantuntija, hän pisti minut monta kertaa hiljaiseksi ja jopa itkemään ja alkoi sitten paasata omasta osaamisestaan. Ikään kuin hän olii halunnut osoittaa minulle jotakin itsestään, kohottaa omaa egoaan kun minä taas halusin vain apua ja oikeutta asioilleni. Asianaja oli toki minua vanhempi, mutta myös tuttu muista yhteyksistä. Olenkin myöhemmin ajatellut, että minun tapaukseni kosketti hänessä joitakin sellaisia asioita, jotka vaivasivat häntä itseään. Jouduin vain hänen tielleen. Kaiken seurauksena minut ohitettiin myös oikeudenkäynnissä.



Kun on tällainen totuuden torvi, niin on mahdollista, että se koskettaa ja liikuttaa joitakin ihmisiä liikaa. En ole koskaan aiemmin ajatellut sitä tällä tavalla, mutta se tulee nyt auttamatta mieleen. 

Kohtasin saman holhoavuuden ja samat vaikeudet sairauteni kanssa. Muistelin sen vaiheita tänä aamuna. Loppujen lopuksi siinä tiesin oman diagnoosini vaiheessa, jossa olin jo täysin epätoivoinen juostuani lääkäreillä puolisen vuotta. "Olisikohan tämä jotakin reuman kaltaista", oli kysymykseni. Olin epäillyt sitä päiväkirjassani ja lääkärin vastaanotolla jo aiemminkin. Joka kerta minut tyrmättiin. En ollut tarpeeksi nöyrä. Minulla oli nivelrikko, osteoporoosi ja käskettiin vain jumppaamaan ja liikkumaan. 


Tuolla viimeisellä lääkärinkäynnillä ennen diagnoosia, lääkäri toisti uudelleen nuo samat sanat. Kun ihmettelin, miten terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua nivelrikkoon, hän sanoi siihen vain  sen olevan mahdollista. Olin niin epätoivonen, että aloin itkeä. Sen seurauksena hän vihdoin laittoi minut verikokeeseen, jossa tutkittiin myös reumatekijöitä. Tavallisessa perusverikokeessa sehän ei näy kuten ei moni muukaan sairaus.

Muitakin havaintoja olen aiheesta tehnyt jopa muiden ihmisten kokemusten kautta, 



Tänään oli Hesarin tiedesivuilla hyvä kirjoitus tätä aihetta sivuten. Otsikko ainakin verkkolehdessä viittaa raflaavasti seksuaaliseen ahdisteluun, mutta sisältö on paljon laajempi. Kirjoitus pohjautui jo 2007 ilmestyneeseen brittifilosofi Miranda Frickerin teokseen " Epistemic Injustice: power and ethics of knowing".  Aiemmin mainitsemaani sanaa "kirjoitus" klikkaamalla pääsee lukemaan koko artikkelin.

Aloitin tämän blogin  kirjoittamisen jo eilen, mutta Helsingin Sanomat kirjoitti siis tänään 9.3.2016:

"Frickerin mukaan meidän tulisi itsekriittisesti pohtia, millaisia virheellisiä ennakkoluuloja meillä on eri ihmisryhmien uskottavuudesta. Meidän täytyy tulla tietoisiksi siitä, keitä uskomme liian vastahakoisesti. Näin voimme yrittää neutraloida ennakkoluulojen vaikutuksen."
ja

"Kun joku yrittää kertoa jotain uutta, meidän tulee olla kärsivällisiä, kuunnella aktiivisesti ja varoa liian nopeita tuomioita."

Monta kertaa omaan kohtaloonsa vaikuttaneet asiat tajuaa vasta myöhemmin ja pystyy analysoimaan niitä rakentavasti.