lauantai 26. maaliskuuta 2016

Vähän malttia

Voi hurja. Siellä ne rakkaat kirjani lojuvat edelleen banaanilaatikoissa autotallissa. Silti talo on täynnä kirjoja. Tämä tuli mieleeni, kuin luin tähän postaukseen liittämäni kirjoituksen maaliskuulta 2011. En aina itsekään tajua, kuinka raskaita aikoja olen elänyt. Vuosikausia. Ihmisen on yksinkertaisesti vain selvittävä eteenpäin, keinolla millä hyvänsä.  Aika tuntuu kultaavan menneet ajat ehkä hiukan valoisammiksi. Sitähän ne eivät aina ole olleet.  Kun elää niin, ettei paljon ajattele tulevaa, niin tuntuu kevyemmältä. Ikään kuin olisin jo useamman kerran toistanut tätä. Kunhan hoidan velvollisuuteni ja tehtäväni, elän päivästä toiseen, niin kaikki onnistuu. Onhan monella muulla ihmisellä vielä rankempaa. Jos vain ajattelen niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa, perheensä, maansa ja kaiken muun, minulla ei todellakaan ole pienintäkään syytä valittaa.



Muistaakseni olen jo aina silloin aiemminkin vihjannut suureen elämänmuutokseen. Itse asiassa se on vain ajan kysymys, kun minun palapelini hajoaa. Tänään sanoin viimeksi, että voin milloin vain luopua kaikesta muusta paitsi osasta kirjojani ja mappejani. Vein ajatuksen jo hiukan pidemmälle, toki olen ennenkin niin tehnyt, mutta olen vielä elättänyt toivoa jostakin. Mutta mistä? Varasto jossakin ei paljon maksa. Kaikki huonekalut, astiat ja vaatteet voin luovuttaa pois. Muuten ne Proustit ja monet muut rakkaat kirjat ovat siis siellä autotallissa.  Mitäs jos laatikko kerrallaan…



Ehkä ihmisen pitää kokea useita järkytyksiä, menetyksiä ja kolhuja peräjälkeen, että lopulta ymmärtää täysin, mitä pitääkin ymmärtää.  Olen aivan liian pitkään ylläpitänyt jotakin illuusiota elämästä, jota en saavuta koskaan. Vuodet vain kuluvat ja olen edelleen samassa paikassa ja tuhraan aikaa samojen asioiden kanssa.

Joskus vaan tuntuu tältä.  Jo vuosia olen unelmoinut saavani aikaiseksi jotakin, mutta kaatunut liian raskaan arjen vaatimusten alle. Tiedän, että ylläpitämällä unelmia, kestää eteenpäin ja ehkä joskus saa jotakin aikaiseksi. Minulle pienestä omaisuudesta, omakotitalosta on tullut liian raskas taakka.



26.3.2011  eli kauan sitten, jo viisi vuotta sitten kirjoitin seuraavan blogin:

Ystäväni Marcel Proust

Jossakin aistieni laidalla melkein kuin unen ja valvetilan välissä olevassa olemattoman lyhyessä hetkessä, olen varmaan jo parisen viikkoa ajatellut Marcel Proustia. Sitä voi verrata siihen kirjahyllyni kirjojen kuiskimiseen aina ohi kulkiessani.  Ennen kuin ääni on tarpeeksi voimakas ja pakottava, väliin ehtii tulla jokin käytännöllinen ajatus. jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen vie huomioni.

Tänään kävin kirjastossamme etsimässä ja tilaamassa jotakin kirjallisuutta tulevia opiskelutehtäviäni varten ja kuinkas kävikään, vaikken enää ajatellut Marcel Proustia, hän hyppäsi sieltä paristakin hyllystä syliini ja mukaani. Palattuani kotiin heittäydyin hetkeksi sohvalle lepäämään ja ihme ja kumma käteeni Pekka Halosen tomaattimaalauksella kuvitetusta laukusta nousi kaikkien monien kirjojen joukosta lainaamani Proustin suomennettu kirja ”Vastalause Sainte-Beuvelle”. Luin kirjan esipuheen ja tajusin, miksi olin viime aikoina ajatellut Marcel Proustia.



En tiedä, pystynkö kirjoittamalla välittämään sen asian, mistä on kysymys. Se liittyy minun koko elämääni, se liittyy tähän päivään, nykyiseen ja tulevaan. Marcel Proust on nuoresta saakka kiehtonut minua tavalla, jota en ole oikein ymmärtänyt. Hän esittää sanallisessa muodossa sen saman asian, jota olen koko ikäni pyöritellyt mielessäni. Enkä varmaan ole ainoa, johon Proustin sanat kolahtavat.

”Yhtäkkiä jokin näkemäni katto, auringon kilo pellolla, kesäisen tuoksuva tie saivat minut ilosta seisahtamaan, ilosta ja myös siksi että ne tuntuivat kätkevän jotakin näkemäni tuolle puolen, jotakin mitä noutamaan ne minua kutsuivat, mutta, joita en ponnistuksistani huolimatta onnistunut tavoittamaan. ” Marcel Proust

Miksi itsekin joskus haluan viivähtää jossakin paikassa kun muut jo juoksevat kilometrin päässä eteenpäin? Miksi yritän tavoittaa jotakin, jonka jokin pieni havaitsemani asia toi mieleeni, jokin puu, jokin talo, jokin tuoksu, ääni, musiikki?



Miksi on niin tärkeää tavoittaa aistimusten mieleen tuovat menneisyyden hetket uudelleen. Proustin mukaan niitä ei pysty saavuttamaan älyllä ja järjellä vaan pitää pyrkiä niiden ohi tavoittaakseen oleellisen. Tunnistamme menneet hetket jonkin muun välityksellä, aistimme tavoittaa ne ja antaa niille elämän. Proust tarvitsi näitä hetkiä erityisesti, koska hän vietti loppuelämänsä sairaana sisätiloissa nukkuen päivät ja valvoen yöt ja kirjoittaen valtavan romaaninsa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Proustin kirjoitukset ovat puhdasta taidetta. André Maurois (1885 - 1967) on kirjoittanut Proustista ja hänen teoksestaan kirjan, jonka englanninkielisen version ”The Quest for Proust” olen hankkinut jo 1960-luvulla. Sen 1984 suomennettuna ilmestynyt painos on myös löytänyt tiensä kirjahyllyyni.

Kun palautan mieleeni omia muistojani ja kirjoitan niistä, käytän samaa tekniikkaa. Oletan useimpien taiteilijoiden ja kirjailijoiden toimivan samalla tavalla. Nimittäin, jos he niin toimivat, vaistoan ja ymmärrän sen ja heidän kirjojaan jaksan lukea. Olettehan huomanneet, että jotkut kirjat jo alkulauseista alkaen eivät vetoa. On myös taidetta, joka ei kosketa ja jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siitä saa otteen, kun löytää jonkin palasen, joka aistimuksen kautta heittää meidät omiin kokemuksiimme herättäen ehkä jo kauan sitten kätketyn tapahtuman, tunteen tai näkymän eloon.

”Kadonnutta aikaa etsimässä”- kirjasarjan ensimmäinen osa ”Swannin tie, Combray”  ilmestyi suomeksi vuonna 1968 Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen kääntämänä. Olen hankkinut kirjan heti sen ilmestyttyä ja se on kulkenut mukanani siitä saakka. Olisiko kohta aika lukea koko sarja? Toisen osan ”Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi”, kääntäjä Inkeri Tuomikoski, sen olen hankkinut joskus kirjastomme poistomyynnistä.

Mauroisin mukaan Proustin filosofian voi kiteyttää seuraavasti:

” Ulkoinen maailma on olemassa, mutta se ei ole tunnettavissa: sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu: vain taiteen maailma on absoluuttinen.”

Eipä sen enempää Proustista nyt! Minullekin riitti, että ymmärsin, monella tapaa, miksi hän puhutteli minua näinä aikoina.  Monet asiat aukeavat, vähän kerrallaan, kun vain kuuntelee niitä hiljaisia ääniä, jotka kutsuvat meitä.  Haluan edelleen uskoa, että elämällämme on syvällisempikin tarkoitus kuin vain elää kasvin lailla ja sitten kuihtua ja kuolla pois lopulliseen unohdukseen. ”


Siinähän se tuli myös. Jostakin arjen, pyhän, kokemusten, unelmien ja todellisuuden välistä se löytyy. Löydän oman tieni sen ojanreunan polun sijasta. Kunhan vaan maltan vielä hetken... Kertokaa tekin minulle, miten te jaksatte eteenpäin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti