Voi hurja.
Siellä ne rakkaat kirjani lojuvat edelleen banaanilaatikoissa autotallissa.
Silti talo on täynnä kirjoja. Tämä tuli mieleeni, kuin luin tähän postaukseen
liittämäni kirjoituksen maaliskuulta 2011. En aina itsekään tajua, kuinka
raskaita aikoja olen elänyt. Vuosikausia. Ihmisen on yksinkertaisesti vain
selvittävä eteenpäin, keinolla millä hyvänsä.
Aika tuntuu kultaavan menneet ajat ehkä hiukan valoisammiksi. Sitähän ne
eivät aina ole olleet. Kun elää niin,
ettei paljon ajattele tulevaa, niin tuntuu kevyemmältä. Ikään kuin olisin jo
useamman kerran toistanut tätä. Kunhan hoidan velvollisuuteni ja tehtäväni, elän
päivästä toiseen, niin kaikki onnistuu. Onhan monella muulla ihmisellä vielä
rankempaa. Jos vain ajattelen niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat menettäneet
kotinsa, perheensä, maansa ja kaiken muun, minulla ei todellakaan ole
pienintäkään syytä valittaa.
Muistaakseni
olen jo aina silloin aiemminkin vihjannut suureen elämänmuutokseen. Itse asiassa
se on vain ajan kysymys, kun minun palapelini hajoaa. Tänään sanoin viimeksi,
että voin milloin vain luopua kaikesta muusta paitsi osasta kirjojani ja
mappejani. Vein ajatuksen jo hiukan pidemmälle, toki olen ennenkin niin tehnyt,
mutta olen vielä elättänyt toivoa jostakin. Mutta mistä? Varasto jossakin ei
paljon maksa. Kaikki huonekalut, astiat ja vaatteet voin luovuttaa pois. Muuten
ne Proustit ja monet muut rakkaat kirjat ovat siis siellä autotallissa. Mitäs jos laatikko kerrallaan…
Ehkä
ihmisen pitää kokea useita järkytyksiä, menetyksiä ja kolhuja peräjälkeen, että
lopulta ymmärtää täysin, mitä pitääkin ymmärtää. Olen aivan liian pitkään ylläpitänyt jotakin
illuusiota elämästä, jota en saavuta koskaan. Vuodet vain kuluvat ja olen
edelleen samassa paikassa ja tuhraan aikaa samojen asioiden kanssa.
Joskus vaan
tuntuu tältä. Jo vuosia olen unelmoinut
saavani aikaiseksi jotakin, mutta kaatunut liian raskaan arjen vaatimusten
alle. Tiedän, että ylläpitämällä unelmia, kestää eteenpäin ja ehkä joskus saa
jotakin aikaiseksi. Minulle pienestä omaisuudesta, omakotitalosta on tullut
liian raskas taakka.
26.3.2011 eli kauan sitten, jo viisi vuotta sitten kirjoitin seuraavan blogin:
” Ystäväni Marcel Proust
Jossakin aistieni laidalla melkein
kuin unen ja valvetilan välissä olevassa olemattoman lyhyessä hetkessä, olen
varmaan jo parisen viikkoa ajatellut Marcel Proustia. Sitä voi verrata siihen
kirjahyllyni kirjojen kuiskimiseen aina ohi kulkiessani. Ennen kuin ääni on tarpeeksi voimakas ja
pakottava, väliin ehtii tulla jokin käytännöllinen ajatus. jokin tekeminen tai
tekemättä jättäminen vie huomioni.
Tänään kävin kirjastossamme
etsimässä ja tilaamassa jotakin kirjallisuutta tulevia opiskelutehtäviäni
varten ja kuinkas kävikään, vaikken enää ajatellut Marcel Proustia, hän hyppäsi
sieltä paristakin hyllystä syliini ja mukaani. Palattuani kotiin heittäydyin
hetkeksi sohvalle lepäämään ja ihme ja kumma käteeni Pekka Halosen
tomaattimaalauksella kuvitetusta laukusta nousi kaikkien monien kirjojen
joukosta lainaamani Proustin suomennettu kirja ”Vastalause Sainte-Beuvelle”.
Luin kirjan esipuheen ja tajusin, miksi olin viime aikoina ajatellut Marcel
Proustia.
En tiedä, pystynkö kirjoittamalla
välittämään sen asian, mistä on kysymys. Se liittyy minun koko elämääni, se
liittyy tähän päivään, nykyiseen ja tulevaan. Marcel Proust on nuoresta saakka kiehtonut
minua tavalla, jota en ole oikein ymmärtänyt. Hän esittää sanallisessa muodossa
sen saman asian, jota olen koko ikäni pyöritellyt mielessäni. Enkä varmaan ole
ainoa, johon Proustin sanat kolahtavat.
”Yhtäkkiä jokin näkemäni katto,
auringon kilo pellolla, kesäisen tuoksuva tie saivat minut ilosta seisahtamaan,
ilosta ja myös siksi että ne tuntuivat kätkevän jotakin näkemäni tuolle puolen,
jotakin mitä noutamaan ne minua kutsuivat, mutta, joita en ponnistuksistani
huolimatta onnistunut tavoittamaan. ” Marcel Proust
Miksi itsekin joskus haluan
viivähtää jossakin paikassa kun muut jo juoksevat kilometrin päässä eteenpäin?
Miksi yritän tavoittaa jotakin, jonka jokin pieni havaitsemani asia toi
mieleeni, jokin puu, jokin talo, jokin tuoksu, ääni, musiikki?
Miksi on niin tärkeää tavoittaa
aistimusten mieleen tuovat menneisyyden hetket uudelleen. Proustin mukaan niitä
ei pysty saavuttamaan älyllä ja järjellä vaan pitää pyrkiä niiden ohi
tavoittaakseen oleellisen. Tunnistamme menneet hetket jonkin muun välityksellä,
aistimme tavoittaa ne ja antaa niille elämän. Proust tarvitsi näitä hetkiä
erityisesti, koska hän vietti loppuelämänsä sairaana sisätiloissa nukkuen
päivät ja valvoen yöt ja kirjoittaen valtavan romaaninsa ”Kadonnutta aikaa
etsimässä”. Proustin kirjoitukset ovat puhdasta taidetta. André Maurois (1885 -
1967) on kirjoittanut Proustista ja hänen teoksestaan kirjan, jonka
englanninkielisen version ”The Quest for Proust” olen hankkinut jo
1960-luvulla. Sen 1984 suomennettuna ilmestynyt painos on myös löytänyt tiensä
kirjahyllyyni.
Kun palautan mieleeni omia muistojani
ja kirjoitan niistä, käytän samaa tekniikkaa. Oletan useimpien taiteilijoiden
ja kirjailijoiden toimivan samalla tavalla. Nimittäin, jos he niin toimivat,
vaistoan ja ymmärrän sen ja heidän kirjojaan jaksan lukea. Olettehan
huomanneet, että jotkut kirjat jo alkulauseista alkaen eivät vetoa. On myös
taidetta, joka ei kosketa ja jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siitä saa otteen,
kun löytää jonkin palasen, joka aistimuksen kautta heittää meidät omiin
kokemuksiimme herättäen ehkä jo kauan sitten kätketyn tapahtuman, tunteen tai
näkymän eloon.
”Kadonnutta aikaa etsimässä”- kirjasarjan
ensimmäinen osa ”Swannin tie, Combray” ilmestyi suomeksi vuonna 1968 Pirkko Peltosen
ja Helvi Nurmisen kääntämänä. Olen hankkinut kirjan heti sen ilmestyttyä ja se
on kulkenut mukanani siitä saakka. Olisiko kohta aika lukea koko sarja? Toisen
osan ”Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi”, kääntäjä Inkeri Tuomikoski, sen olen
hankkinut joskus kirjastomme poistomyynnistä.
Mauroisin mukaan Proustin filosofian
voi kiteyttää seuraavasti:
” Ulkoinen maailma on olemassa,
mutta se ei ole tunnettavissa: sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se
karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu: vain taiteen maailma on
absoluuttinen.”
Eipä sen enempää Proustista nyt! Minullekin
riitti, että ymmärsin, monella tapaa, miksi hän puhutteli minua näinä aikoina. Monet asiat aukeavat, vähän kerrallaan, kun
vain kuuntelee niitä hiljaisia ääniä, jotka kutsuvat meitä. Haluan edelleen uskoa, että elämällämme on
syvällisempikin tarkoitus kuin vain elää kasvin lailla ja sitten kuihtua ja
kuolla pois lopulliseen unohdukseen. ”
Siinähän se
tuli myös. Jostakin arjen, pyhän, kokemusten, unelmien ja todellisuuden välistä
se löytyy. Löydän oman tieni sen ojanreunan polun sijasta. Kunhan vaan maltan
vielä hetken... Kertokaa tekin minulle, miten te jaksatte eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti