perjantai 29. huhtikuuta 2016

Koti-ikävä



Luin Karjala-lehdestä Kanerva Frantin artikkelia ” Kauskatsojien perilliset” (Karjala 28.4.2016 nro 17).  Siinä oli kuvituksena Martha Wendelinin maalaus ”Ikkunan ääressä”.  Nainen, äiti istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Tekstissä on monta kohtaa, jotka tuovat mieleen muistoja ja pistävät ajattelemaan.



Ajattelen lapsia, omiani ja tyttäreni lapsia ja sitä, mitä he ovat kokeneet ja kokevat lapsuudessa. Pienelle lapselle kun kaikki merkitsee jotakin. Kaikki tuntemukset, äänet, maut, kaikki muistuvat mieleen vielä vuosikymmenten päästä.  Olemme jokainen ainutkertaisia pakkauksia. Emme ehkä usein ajattele sitä paitsi sitten kun elämä alkaa kaartua iltaa kohti. Emme sittenkään puhu näistä asioista vaan kuljetamme niitä mukanamme.

En tiedä, mitä äitini ajatteli istuessaan ikkunan ääressä katsellen jonnekin kauas. Se kuva on jäänyt silmiini lapsuudesta. Hänestä huokui sellainen poissa olevaisuus, että sitä ei halunnut katkaista. Kohta hän kuitenkin nousi ja ryhtyi alati jatkuviin kotiaskareihinsa. Lapsikin soi äidille hetken olla yksin. Mutta kuva keittiön ikkunan ääressä istuvasta äidistä ei unohdu koskaan.

Meidän lapsuudessamme aikuisilla oli oma elämä ja meillä lapsilla omamme. En usko, että ero on tänä päivänä enää niin selkeä. Omat lapsenlapseni tuntuvat vaativan koko ajan läsnäoloa ja osallistumista. He ovat holhotumpia ja tarkasti vahdittuja. Lapsuudessani vanhempamme eivät todellakaan tienneet kaikkea, mitä me teimme.  Maailma oli silloin vielä verkkaisempi ja vaaroja ei ollut niin paljon kuin nyt.



Vasta nyt myöhemmin, paljon myöhemmin, ymmärrän, mitä äiti saattoi ajatella.  Hän oli joutunut jättämään koko entisen elämänsä, kotinsa, perheensä ja sukunsa taakseen pystymättä enää palaamaan takaisin. Maa kuului toiselle valtiolle. Vieraat ihmiset asuttivat niitä seutuja, joilla hänen sukunsa oli asunut vuosisatoja. Hän oli ollut mukana sodassa, lottana. Sota vei viisi vuotta hänen nuoruudestaan. Monet ystävät kuolivat eikä sodan jälkeen mikään ollut entisellään. Hyvin alkanut työura katkesi sotaan.

Meistä lapsista tuli varmaan hänelle tärkeitä. Siivet olivat kuitenkin katkenneet. Ihmisen onni on vain hetkiä. Minusta tuntuu, että me sodan käyneiden äitien ja isien lapset kannamme edelleen sitä taakkaa. Ehkä meidän lapsemmekin kantavat vielä, ehkä vielä seuraavakin sukupolvi. 



Se ikävä on periytyvää, minäkin jatkan sitä.  En edes halua päästä siitä eroon, koska en halua unohtaa juuriani, jotka ovat äitini puolelta olleet sen toisen valtion mullassa vuosisatoja.  Ne juuret ovat nyt koko ajan ilmassa. Vaikka asuu vuosikymmenet samalla paikalla, ei ole juurtunut. Ei oikein edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa.  Juuret ovat yhteisöllisyydessä. Siihenhän minäkin tukeudun. Siksi toimin sukuseuroissa ja jaan ja ylläpidän sitä karjalaisuutta, jonka tunnen läheiseksi itselleni.

Sielläkin, toiminnassa, meillä kaikilla on erilaiset näkemykset. Jokainen kokee menetykset eri tavalla, omista lähtökohdistaan. Taustalla meillä kaikilla ovat vanhempamme, isovanhempamme, sukumme. Äiti istuu ikkunan äärellä ja tuijottaa ulos, jonnekin kauas. Niin minäkin tein joskus aikoinaan, kun olin työn ja kodin töiden raskauttama. Niin tekee varmaan tyttäreni nyt, kun hänellä on hetki omaa aikaa.



Toinen kotiseutuni on helposti tavoitettavissa, voin milloin tahansa mennä sinne. Paitsi, etten voi enkä mene. Katselen sitä kauempaa ja tutkin kaukaisempaa ympäristöä, Hämettä. En ole enää niin ketteräjalkainen kuin lapsena, kun kiersin hetkessä kaikki kotiympäristön paikat. Kävin siellä myöhemmin usein ja kiertelin edelleen ne paikat. Muistan kaikki nyt tälläkin hetkellä vaikka silmät kiinni. Siksi voin milloin tahansa unissani tai mielikuvituksessa palata sinne.  

Paluu sinne lapsuuteni kotiin on ehkä vaikeaa siksi, koska olen puoliksi osittain juureton, vaikka olen syntynyt juuret tiukasti Hämeen mullissa. En ole juurtunut tänne Tuusulaankaan, vaikka olen asunut täällä jo yhteensä lähes 30 vuotta.  Onko tätä vaikea ymmärtää? 



Elämä on yhtä paradoksia. Juurettomuus ei tarkoita ulkopuolisuutta. Silti voi olla sisällä ja toisaalta myös ulkona.  Me kaikki saatamme oikeasti olla juurettomia ja ulkopuolisia ja silti sisällä tässä ja nyt. Emme voi ottaa mitään tästä maailmasta mukaamme, kun lähdemme.

Tiedän, että voin vain jättää pieniä omia jälkiäni tänne.  Olemalla minä, kahden heimon lapsi, ihminen, nainen. Kirjoittamalla voin kantaa pienen osani muille jaettavaksi. Ehkä esimerkkini saa muutkin tekemään saman.  Niitä muiden ennen minua eläneiden jälkiä olen yrittänyt kartoittaa. Ymmärrän nyt tehneeni sitä lapsuudestani saakka, vähän eri painotuksella eri aikoina. Eikä silläkään ole loppujen lopuksi mitään väliä, jos ne jäljet hukkuvat. Niin käy usein.

Eikä se ikävä ole pelkkää koti-ikävää. Monenlaista muutakin ikävää voi kutsua koti-ikäväksi. Ikävöin monia ihmisiä, jo poistuneita ja vielä eläviä. Haluaisin tavata heitä useammin. Ikävöin minulle läheisiä ihmisiä, vaikka tapaan heitä usein, päivittäin. Se ikävä on koko ajan minussa. Olen saanut sen perintönä. Uskon, että moni muukin kantaa samanlaista ikävää koko elämänsä. 


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kevään kiihkeää tuskaa



Aika viime syksystä lähtien on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Olen toki tehnyt kaiken, mitä ennenkin, mutta olen tavallaan ollut koko ajan pakokauhun vallassa. Tiedättehän te tunteen, kun ei pysty kuin lyhyt hetki kerrallaan nauttimaan elämästä,  koska on koko ajan on myrskyn silmässä ilman tietoa, minne tuuli seuraavaksi riepottelee.  Olen tainnut jo aiemmin sanoa, että minusta tuntuu nyt, että kamelin selkä on katkennut.

Kaikki tekstiäni kuorruttavat valokuvat ovat syksyltä 2005.  Olin silloin innostunut mm. dahlioiden kasvattamiseen.
 
Tietenkin teen kaiken lupaamani, mutta asioihin kiinni pääseminen on hitaampaa.  Ehkä se osittain johtuu myös terveydentilani aaltoilusta.  Sitten tulee yllättäviä pieniä takaiskuja, jotka lisäävät sitä pakokauhun tunnetta. Tietenkin ne kaikki ovat  vain tunteita, niin minusta tuntuu.  Tunteita pystyy hallitsemaan. Mutta en pysty hallitsemaan niitä asioita, joita minulle on tapahtunut. Ehkä tällaiset ajatukset ja tuntemukset liittyvät vanhenemiseen… Joku ikätoverini sanoisi ja sanookin tähän heti, ei missään nimessä, mehän olemme nuoria.  Mutta minä olenkin aina katsonut totuutta suoraan silmiin.

Kaikki seuraavat kuvat ovat Madeiralta.
 
Ulkoisesti kaikkihan on lähes ennallaan. Olisi kiva saada jokin aiemmin aloittamani blogikirjoitus valmiiksi. Ne liittyvät yleisesti sukututkimuksiin. Kirjoittaessani lähden usein tutkimaan lisää ja siksi jutut jäävät kesken.  Olen myös luvannut kirjoittaa jotakin syksyllä ilmestyvään Seivästö-lehteen ja Kuolemajärveläine- lehteen olisi taas aika kertoa Kuolemajärvi-kerhon toiminnasta.  Sitä ennen minua tällä ja ensiviikolla ja lähiaikoina odottavat useat kirjoitus- ja suunnittelutehtävät.  Kun on tällainen vaihe menossa, on hyvä taas kerran laatia niitä muistilistoja. Ne ovat avuksi, kun mieli alkaa tehdä alitajuista työtään etukäteen. Sitten kun ryhtyy oikeasti työhön,  jo puolet töistä onkin tehtynä ajatusten työskennellessä etukäteen kuin unessa ikään.



Kirjoittamisen (ja valokuvaamisen) punainen lanka seuraa minua myös uniini, joissa taas tällä viikolla olen kulkenut kameran kanssa kuvaten maisemia jollakin lomamatkalla, jota en ole oikeasti koskaan tehnyt. Se johtuu varmaan siitä, kun olen ajatuksissani eläytynyt voimakkaasti ystäväni matkaan, jolla hän on parhaillaan.  Olisin saattanut olla mukana, jos kaikki elämässäni olisi mennyt suunnittelemani käsikirjoituksen mukaan.  En ole koko tänä aikana ehtinyt päivisin tutkia matkakohdetta sen enempää. Paikka on tuttu minulle, koska olin siellä sisareni kanssa syksyllä 2005. Ehkä siksi nukkuessani olen pystynyt siirtymään sinne kamerani kanssa.  En ole sitten kuitenkaan edes ehtinyt kirjoittaa niistä asioista. Olen vain kärvistellyt tekemättömien töiden ja väsymyksen kanssa. 



 Tällaisessa olotilassa ei kyllä nauttisi edes lomasta jossakin kaukana. Hyvää se silti saattaisi tehdä paitsi että sitten palatessa olisi karu paluu takaisin tähän hetkeen.

Nyt melkein kadehdin ihmisiä, joilla elämä on selkeää ja tasaista.  Kotitalon seinät ovat makuuhuoneessa ja takkahuoneessa edelleen auki siitä kohtaa, mistä kuntotarkastaja halusi ne avattavan. Ulkoseinän laudat ovat edelleen irti, tosin otimme ne irti väärästä kohtaa eikä se oikeastaan olisi ollut edes tarpeellista. Kun ilmat lämpenevät, naulaan ne kiinni.  Vakuutusyhtiö ei ole enää palannut asiaan huolimatta kiirehtimisistäni. Yritän vielä kerran ennen kuin lähden valitusten tielle.



Olen myös toivorikkaasti ostanut dahlian ja gladioluksen juurakoita kukkamaahani, jonka möyhimisen  olen aloittanut.  Siemeniäkin on onneksi vielä tallessa, En ajatellut, että asuisin täällä enää koko kesää, mutta nyt näyttää siltä, että täällä ollaan koko ensi kesä ja varmaan pitempään. Sisareni haravoi suuren osan pihaa. Kiitos hänelle siitä!  Toisen puolen olen myös aiemmin aloittanut ja jatkan taas kun sille päälle tulen, jos ylipäänsä tulen. Olisiko kevätmasennus nostamassa päätään. Ei kai. Sitä ei ole enää sen jälkeen ollut, kun pääsin eroon rististäni.

Keväällä myös ihmiset yleensä heräävät. Tässä eilen suunnittelin erään vanhan ystävän kanssa valokuvaretkeä Tuusulanjärven ympäristöön. Toisen kanssa keskustelimme taidenäyttelyistä, joissa olisi ehdittävä käydä. Sitten toukokuussa on Turun keikka ja sukukokous laivalla. Hämeenlinnan riemuylioppilasjuhla aiheuttaa minullekin jo sydämentykytystä ja jännitystä lupaamani esityksen takia. Nämä kaikki ovat silti asioita, jotka saavat hetkeksi unohtamaan ikävät asiat.  Kun tuo sateinen ja vaihteleva keli vielä vaihtuu leppeäksi kevätilmaksi, niin ehkä sitten myös vaihteleva mielentilani toipuu ja jaksan hoitaa kaikki velvollisuudet. Ja olenhan aina pitänyt poikkeamisesta omalta mukavuusalueeltani.  Haastaa itsensä ja mukavuusalue ovat tietenkin sanoja, joita ei tulisi käyttää. Ne ärsyttävät vanhaa kansaa.



Mutta piristääkseni itseäni, palaan kuvien kautta hetkeksi Madeiran matkaan 6.9. – 13.9.2005.  Hotellimme Monte Carlo sijaitsi korkealla rinteessä.  Parvekkeeltamme oli näkymä hotellin uima-altaalle ja alas Funchalin kaupunkiin. Matkapäiväkirjaani kirjoitin huoneen olevan täydellinen sijainniltaan ja näkymältään. Hotellin ravintolasta näkyi ylhäällä Montessa oleva Ladyn kirkko, jonne oli linnuntietä matkaa 6 km, mutta nykyään matkan voi taittaa hissillä 11 minuutissa. 


Sinne ylös matkasimmekin heti tuloamme seuraavana päivänä. Lady Monten kirkon kupeessa kävimme kahvilla ja kirjoitin kortit sekä Annalle että Artulle, lapsenlapsilleni.  Kiertelimme puutarhat ja sen jälkeen istahdimme syömään tomaattisipulikeittoa.



Sitä seuraavan päivän vietimme kaupunkilevadalla kulkien sen päättyessä osin teitä pitkin Camara de Lobosin kylään , jossa nälkäisinä  jäimme Winston Churchillin aikoinaan suosimaan ravintolaan syömään, tällä kertaa sardiineja.  Alapuolella näkyvä kaupunki näytti mielenkiintoiselta, mutta kun saavuimme sinne, olimme järkyttyneitä siellä olevista kurjista, hampaattomista ja juopoista ihmisistä.
Aloin selata valokuvia, joita on todella runsaasti. Muistan, etten ollut niihin edes tyytyväinen. Olin aloittanut digikuvauksen edellisenä syksynä. Muistaakseni minulla oli myös filmijärjestelmäkamera mukana.  Ne kuvat ovat sitten albumissaan paperikuvina. 



Kaikkein vaikuttavin matkalla oli kuitenkin, kun kävelimme Eira do Serradon turistien rakastamalta näköalapaikalta alas Nunnien laaksossa olevaan kylään nimeltä Curral das Freiras. Sille polulle olisin mielelläni jäänyt useammaksi päiväksi.

Kummasti kuitenkin tuollaiset virtuaaliretket piristävät mieltä.  Aikoinaan  lähdin sisareni kanssa lomilla matkoille ehkä paetakseni sitä ikävää kotielämää. Silloin se oli vielä rahallisesti mahdollista, koska olin työelämässä. Nyt sen sijaan pitää olla rahan suhteen tarkkana.Varsinkin kun on tällainen omakotitalo painolastina.





maanantai 18. huhtikuuta 2016

Ongelmien ytimessä

Tänään aamulla

Kuten tavallista, minun pitäisi juuri nyt kirjoittaa rästissä olevia töitä, mutta….  Ehkä aloitan tehdä niitä sitten illansuussa. Niinhän oli tarkoitus eilen, mutta jotakin muuta tuli väliin. Tänään se jokin muu pisti minut muistelemaan kaukaista aikaa. Sehän on tuiki tavallista, sattuu sitten mitä vain. Voi olla, että kaikille muille tällaiset asiat ovat jokapäiväisiä ja menevät ohitse jälkiä jättämättä. Ovathan ne nykypäivää. Meitä vastaan hyökätään monelta taholta anonyymin hyökkääjän toimesta. Kysymyksessä ovat virukset, vakoiluohjelmat ja kaikki niihin liittyvä, joilla meitä yritetään vahingoittaa verkon kautta.



Eilen sitten onnistuttiin minun kohdallani. Pahaa aavistamatta menin avaamaan ystävältä saadun viestin ilman tekstiä. Olin väsynyt ja hajamielinen enkä sillä hetkellä edes muistanut verkon vaaroja, joista on paljon varoitettu eri foorumeilla. Näinhän voi käydä jokaiselle. Minulle se oli lajissaan ensimmäinen kerta. Ja siitä syntyikin sitten laaja viestirumba. Koneeni alkoi lähettää osalle viesteissäni oleville henkilöille viestejä, joista osa meni sitten avaamaan sen viestin ja se jatkoi sitten heidän koneelleen. Olin itse seota siinä vaiheessa. Sain itsekin viestejä, vaikka kuinka paljon, joissa kyseltiin videon avaamisesta. Yritin parhaani mukaan varoittaa, mutten vaan ehtinyt vastata kaikille. Kielikin olisi pitänyt olla oikea. Ohjeitakin tuli, mutta nehän eivät sitten edes auttaneet.

Tänään vähän tutkin, mistä johtuu. Jotakin yhteistä on heidän laiteympäristössään, koska en ollut edes kaikkien kanssa koskaan viestejä vaihtanut. Suuri osa niistä, joiden kanssa olen viestitellyt, ei kuitenkaan saanut minulta mitään. Itse käytän Facebookia läppärillä Google Chromen ollessa ohjelma. Läppärillä käytän viestejä ja Samsungin Android- älypuhelimella Messengeriä.



Luin ystävältä saamani videoviestin läppärin viesteissä avaamalla sen suoraan. Viesti avautui Microsoft Edgen ikkunaan (Windows 10) ja näytti olevan YouTube-video. Muistaakseni se vaati avautuakseen jonkin laajennuksen, jota klikkasin. Video oli aivan älytön rasistinen video, jossa musta mies pesi auton ikkunoita valkoisen miehen istuessa autossa. Lopuksi autossa oleva mies sylki autoa pesevän miehen naamalle.

Tuossa vaiheessa minua alkoi oksettaa ja aavistin pahaa. En edes muista, mitä seuraavaksi tein. Olin kauhuissani. Sitten vaan huomasin, että Facebook olikin heti alkanut lähettää liukuhihnalta viestejä useille ihmisille. Myöhemmin huomasin, että ilmeisesti ahkerat Facebook-käyttäjät saivat joka kerta viesteihin mennessään uudelleen ja uudelleen saman viestin.  Soitin henkilölle, jolta olin saanut viestin. Hän oli jo asiasta tietoinen. Hän sanoi, että minun olisi pitänyt tietää, että hän ei edes osaa lähettää videoviestejä. Mutta luotettavalta ystävältä tullut viesti on aina luotettava. Siksi se avataan herkästi. Vahingossakin. Kuten sitten sain huomata. Tunsin myötätuntoa, koska häntäkin oli huijattu.



Siihen se ilta sitten menikin. Facebook oli ihan lukossa, viestejä lähti koko ajan lisää. Ihmettelyviestejä tuli, joihin piti vastata. Ihmiset eivät tietenkään käyneet omalla sivullani katsomassa sanomaani vaan kyselivät suoraan. Minulla oli hätä kädessä, kun etsin paikkaa, minne informoida ja tarkistaa. En paljon muuta ehtinyt kirjoittaa kuin HELP!

Rakas hieno kultainen Facebook ei paljon pystynyt auttamaan. En kuitenkaan halunnut tehdä ratkaisuja paniikissa kuten lopettaa koko tiliä tai muuta vastaavaa.

Automaattinen virustarkistus oli hetki aikaisemmin tehty. Käynnistin heti manuaalisesti täyden virus- ja vakoiluohjelmatarkistuksen, joka löysi 20.33.17 alkaneessa ja 21.19.07 loppuneessa tarkistuksessa 24 haittaohjelmaa, joissa kaikissa oli alussa seuraava teksti Gen:Adware.Heur. Jatko sitten vaihteli, ilmeisesti ohjelma monisti koko ajan lisää. Ohjelma ilmoitti lisäksi sen olevan Mainosohjelma. Oma virustorjuntani olisi varmaan poistanut nuo ohjelmat hetken päästä automaattisesti. Nyt tein sen itse ja eristin ne F-Securen-ohjelman varastoon. Ne ovat vielä siellä eristettyinä ja sieltä pystyy saamaan kustakin erillisestä ohjelmasta tarkan kuvauksen.

Tässä tekstiä F-Securen sivulta koskien kyseistä ohjelmaa:
Category:         Spyware
Type:                  Adware
Platform:          W32, Android
Aliases:              Adware generic, adware.generic.[variant], gen:adware.[variant], gen:adware.heur.[variant], gen:variant.adware.[variant], Gen:variant.adware

Siellä sivuilla on paljon muutakin tietoa. Tätä vakoiluohjelmaa ei ole kuvattu kovinkaan vaaralliseksi, mutta harmilliseksi ja erityisesti jos siihen liittyy vakoiluominaisuus. Onneksi meillä on noita hienoja turvatarkistuksia. Valitettavasti jokin porukka koko ajan yrittää keksiä niiden ohittamista.

Kun olin tänä aamuna kirjoittanut edellä olevan kirjoitin vielä seuraavaa:

Ja toivottavasti asia on tällä haavaa kunnossa. Tavallinen Facebookin ja tietokoneen käyttäjä on aika avuton näiden asioiden kanssa. Nykyään kun kaikki hoituu niin automaattisesti. Klikataan vaan ja ohjelmat ja päivitykset asentavat ja päivittävät itse itsensä. Jos tarvitaan ohjeita, ne ovat niin summittaisia eivätkä käy kaikkiin tilanteisiin.

Vakoiluohjelmat ovat vähän eri asia kuin virukset ja madot, jotka torjuntaohjelmat nitistävät helpommin. Kannattaa lukea tietoa täältä suomeksi, täältä englanniksi ja täältä saksaksi.



Paluu tietokoneiden historiaan

Joku saattaa ihmetellä, miksi en noin vain ohita asiaa kuten ihmiset yleensä tekevät. Minulle on itse asiassa tärkeää pitää laitteet puhtaina ja nettietiketti on muutenkin tärkeää. Mutta asialla on myös historiansa, jonka kerron tässä lyhyesti tai niin lyhyesti kuin osaan ja muistan. En pysty näin äkkiseltään kertomaan tarkkaa ajankohtaa, mutta se lienee ollut 1980-luvun lopussa tai 1990-luvun alussa. Löysin kalenterini vuodelta 1988 ja 1989, mutta en ole niihin merkinnyt tällaisia asioita. Rankkaa aikaa on silti silloin ollut sekä töissä että kotona.

Joka tapauksessa siinä vaiheessa yrityksissä oli alettu siirtyä lerppujen sijasta korppuihin. Aiemmat 5 ¼ tuuman disketit (lerput) vaihtuivat siinä vaiheessa enemmän vetäviin 3,5 tuuman koviin disketteihin (korput). Käytössä tuohon aikaan ei ollut vielä Windows vaan MSDOS-käyttöjärjestelmä.

Oma pankkini (SYP) oli jo 1980-luvun puolivälistä rakentanut mikrotietokoneelle sopivia asiakasohjelmia pankkiasioiden hoitamiseen. Niitä sitten myimme siitä lähtien (Mikrotelesyp ja myöhemmin myös Telesyp). Yhteydet hoidettiin modeemeilla. Yritykset siirtyivät isokoneajasta ja manuaalisesta taloudenhoidosta mikrojen aikakauteen. Työni oli liikkuvaa.Kiersin asentamassa ohjelmia ja kouluttamassa käyttäjiä. Se oli oikeastaan aika hurjaa aikaa. Olisi joskus tarpeen saada siitä myös muistiin merkittyä. Mutta se on toinen juttu.

Miehelläni oli kannettava tai paremminkin raahattava kone. Hän myikin niitä oman firmansa puitteissa. Minä käytin kotona joskus hänen konettaan, kun siihen aikaan ei vielä yleisesti ollut omaa kotikonetta. Käytin pienemmällä levykkeellä olevaa pankin ohjelmaa sen koneen kautta. En oikein saa päähäni miksi. Olin joka tapauksessa hyvin kekseliäs. Siihen aikaan oli pakko olla. 

Olimme edelläkävijöitä. Omalla työpaikan koneella ei siinä vaiheessa tainnut vielä olla korppuasemaa tai en edes muista. Asiakkaan koneella oli taas vain korppuasema ja sinne ohjelman oli tarkoitus mennä. Kävinkin asentamassa ohjelman ehkä parille asiakkaalle. Asiakkaat eivät tienneet näistä asioista oikeastaan yhtään mitään, joten jouduin neuvomaan heitä asioissa, joita koko ajan itsekin vasta opettelin. Olin rohkea, jouduin välillä säveltämään. Kiitos vaan rakkaat työkaverit tietotekniikan puolella, jotka silloin autoitte. Olitte ammattilaisia. Minä olin siinä välimaastossa, olin sovellusneuvoja, jonka työkenttä oli hyvin laaja.

En muista, miten epäilykseni heräsivät. Se taisi olla juuri sillä kotona olevalla koneella, kun huomasin ohjelmien hidastelevan oudosti. Se saattoi olla myös omalla isolla koneellani, jos siinä vain oli ollut se levykeasema. Aloin tutkia koneen tiedostoja chdsk-toiminnolla tai jollakin vastaavalla vielä tarkemmalla. Löysin viruksen ohjelman exe - tiedostojen perästä. Pystyin poistamaan sen ja putsaamaan virukset sillä tavalla. En muista viruksen nimeä, joku vacc-alkuinen se oli. Sen tunnus näkyi siinä alussa, joten oli helppo ottaa oikea kohta pois.



Ymmärsin, että olin mahdollisesti levittänyt sen parille asiakkaalle. Levyke, josta se siirtyi eteenpäin, lensi roskikseen. Tilanne tuntui yhtä hurjalta kuin eilen ja tänään. Se oli hyvin henkilökohtaista. Olin yhteydessä oman pankkini tietoturvaan, josta sain sitten lisää tietoa. Kyseinen virus oli sikäli hankala, että se levisi, kun ohjelmia ajettiin koneella.  Se tarttui ohjelmien exe - tiedostoihin. Jos sen oli poistanut yhdestä ohjelmasta, se oli ehkä jo levinnyt seuraavaan, kun ohjelmaa oli käytetty. Onneksi ohjelmia ei siihen aikaan ollut paljon.  Olin myös yhteydessä asiakkaisiin, joita taisi loppujen lopuksi olla vain yksi. Asia tuli hoidettua aika nopeasti. Mutta minusta oli hetken tuntunut, että olin itsekin saastunut viruksella.

Petteri Järvisen PC-maailmaa käsittelevät teokset olivat ahkerasti käytössäni. Häneltä oli siinä vaiheessa ilmestymässä viruksia koskeva kirja, jonka hankin heti itselleni. Näen, että se ilmestyi 1990  (Tietokonevirukset.Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1990. ISBN 978-951-0-16646-8.). Pankin virustorjuntaohjelmia oltiin siinä vaiheessa vasta ottamassa käyttöön. F-Secure yrityksenä nimellä Data Fellows oli  sekin perustettu vasta 1988. Kaikki se on nyt historiaa, joka on johtanut meitä tähän päivään.

Myöhemmin aamulla

Kirjoitettuani edellä olevan, menin vilkaisemaan Facebookiin, mitä sinne kuului. Olin ällistynyt, että ongelmat olivat edelleen samat. Uusia videoviestejä lähti taas moninkertaisesti enkä pystynyt tekemään mitään järkevää. Lopuksi soitin Elisan Omaguru-palveluun. Sitä ennen olin ladannut sieltä koneelleni Omaguru-ohjelman, joka tarvitaan, jotta he pääsevät ottamaan koneeni haltuun. Siitä tuli varmaan kallis puhelu. Olin ennen puhelua sulkenut Facebookit kirjautumalla ulos ja olin perustanut taas sinne uuden salasanan.



Puhelun aikana jouduin perustamaan uuden salasanan Facebookiin kaksi kertaa. Guru kertoi, että huolimatta puhdistustoimista vakoilija on hyvä piileskelemään. Kävimme paljon asioita läpi. Hän toi koneelle ohjelmia, puhdistettiin. Otin Firefox - selaimen käyttöön ainakin väliaikaisesti, koska sillä hetkellä Chromen kanssa Facebook tuntui jotenkin hitaalta. Ei Chrome silti ole kielletty selain. No, niitähän viestejä lähti edelleen. Siksi jouduin vielä kerran vaihtamaan salasanan. En ehtinyt pysyä kaikessa mukana. Joka tapauksessa nyt näyttää siltä, että ongelma on putsattu. Vielä pitäisi tehdä Bios-päivitys eli vanhasta versiosta 2.01 uudempaan 2.21. Mutta sitä ennen haluan kyllä vielä varmuuskopioida tiedostoja, koska sen tekeminen kuulosti aika herkältä toiminnolta. Älypuhelimeen ei tällainen niin herkästi tulekaan, sanoi guru.

Maine tässä meni, mutta sain ehkä lisää särmää. Ja parempaakin tekemistä olisi ollut.





tiistai 12. huhtikuuta 2016

Unen ja valveen rajamailla

Usea mielestäni mielenkiintoinen kirjoitusaihe kolkuttaa parhaillaan päässäni. Pitää kirjata ne muistiin, etteivät jää muiden aiheiden alle. Aloitan ehkä kirjoittaa niistä jo tänään, jollei jotakin muuta tule tilalle. Mutta tänään haluan jakaa neljä vuotta sitten 12.4.2012 kirjoittamani blogin, joka tuli tuolla facebookin puolella eteeni. Tosin se on kirjoitettava uudelleen, kopioitava ja tarkastettava. Mutta nimi oli sama kuin tämän jutun otsikko.

Nämä kaikki kuvat ovat olen ottanut 12.4.2012 tai  13.4.2012. Naapurin Mökä. Vähän ovat krookukseni harventuneet sittemmin, vaikka hyvin tänä vuonna kukkivat.

Vähän kauhistelin tässä taas ajan kulua. Alex, kolmas lapsenlapseni oli syntynyt helmikuussa. Samanaikaisesti kärvistelin tuntemattoman, nimettömän sairauden kanssa, jolle muut olivat keksineet puolen vuoden aikana vaikka mitä syitä. Menisi vielä hetki ennen kuin saisin diagnoosin. Kevät ja kesä saapuvat joka vuosi huolimatta olotilastamme.  



”Olen ollut yleensä hyvä nukkuja. Poikkeuksena oli poikani varhaislapsuus, hän kun heräili useaan kertaan yössä ainakin parin vuoden ajan. Nyt olen puoli vuotta nukkunut kylläkin hyvin, mutta heräillyt suunnilleen tunnin välein. Onneksi aina nukahdan pian uudelleen. Heräämisestä tulee helposti tapa, vaikka sen aiheuttanut ongelma olisikin poissa. Tavat pitää sitten tietoisesti yrittää kitkeä pois, mikä ei aina ole kovin yksinkertaista. Pystyn jo kääntymään toiselle kyljelle nousematta ensin ylös, mutta miten kerron sen aivoilleni?

Alkuperäisessä blogissa olin esittänyt vain keväisiä kuvia, mutta kun kävin katsomassa muita saman päivän kuvia, totuus paljastui kokonaisuudessaan. Kevät oli muuten myöhemmässä kuin nyt, pihalla oli vielä näinkin paljon lunta 12.4.2012.

Sairaana mielessä pyörivät tyhmät pienet jutut, jotka herättävät. Terveempänä kirjoitan heräämisen ja katkonaisen unen aallokossa tarinaa kuin jatkokertomusta. Monta tarinaa on syntynyt sillä tavalla, mutta valitettavasti ne ovat jääneet sinne jonnekin odottamaan uutta ilmestymistään.  En jaksaisi nousta kirjoittamaan niitä ylös paperille niin kuin varmaan jotkut tekevät. Yliopistoiltojen jälkeen jokin siellä kuultu saattaa herättää inspiraation kirjoittaa ja saatan jatkaa kirjoitustani kappale kerrallaan koko yön, kunnes aamulla päästän siitä irti. Jos iltaisin luen jotakin, aivoni palaavat yöllä samaan asiaan eri suunnalta. Sairasta. Iltakävely tuskin auttaa sen enempää, koska raitis ilma pistää ajatukset kunnolla pulppuilemaan ja silloin en varmaan malttaisi nukkua ollenkaan.

Ja muillakin oli vaikeaa tuolloin.  Jalava oli talven myrsrkyissä kaatunut osittain pariinkin otteeseen ja jäännökset olivat vielä keräämättä. 12,4,2012.

Mutta on tässä jotakin hyvääkin. Teen tulevia opiskelutehtäviäni myös sillä tavalla. Nyt olen kuukausikaupalla kaivannut paluuta senkaltaiseen unityöskentelyyn, koska typerät ajatukset ovat olleet vaihteeksi vallalla. Typeriä yöajatuksia voisi verrata päälle jääneeseen, rikkinäiseen nauhaan, joka toistaa koko ajan samaa kohtaa. Olen taas alkanut työstää tulevia tehtäviäni, mikä on hyvä merkki. Kun sitten alan kirjoittaa, teksti pulppuaa kuin itsestään.



Olen vaihteeksi kuunnellut "sisäistä ääntäni" tarkalla korvalla. Se kehottaa minua lepäämään riittävästi, mikä neuvo on kyllä välillä enemmän kuin tarpeen. Nytkin tänä aamuna aloitin tämän kirjoittamisen odottaessani Arttua. Hän tuo aamuisin polkupyöränsä luokseni ja jatkaa sitten kävellen läheiselle koululle. Huono yö painaa jaloissani ja silmissäni, joten menin sitten vielä hetkeksi nukkumaan muutaman makean minuutin. Ja äkkiä olikin taas ilta!

Helsingin yliopisto on jo pitkään mainostanut Hesarissa koko sivun mainoksilla.  Aleksanterinkadulla designpääkaupunkivuoden ajaksi avatussa Tiedekulmassa Helsingin yliopisto tuo huippututkimuksen kaikkien kaupunkilaisten ulottuville ja keskusteltavaksi. 



Nyt huhtikuussa aiheena on "luovasti yhdessä".  Tekstin alussa on hienoja lauseita kuten "Kun järki kohtaa tunteen, oppiminen puhkeaa kukkaan. Helsingin yliopiston elämykselliset opetusmetodit herättävät intohimon oppimiseen." Tässä linkki   opettajakoulutukseen liittyvään ohjelmaan. Kuulostaa todella hienolta. 

Opiskeltuani nyt kolme vuotta Helsingin Yliopiston Avoimesssa yliopistossa minulle on muodostunut kuva jonkinlaisesta jähmettyneestä olotilasta, ajan jalkoihin jäämisestä. Se on itse asiassa hämmentävää. Olen aloittanut kaikki opintojaksot suurella innolla, jolloin järki on todella tuntunut kohtaavaan tunteen. Olen sittemmin kokenut, että minun on latistettava se tunne ja inspiraatio ja käytettävä vain järkeä. Minulle vanhana ihmisenä (kuten kai nuorillakin) pitää saada olla aina mukana se tunne, jotta järkeni loistaa kirkasta valoa ja yltää saavutuksiin. Mutta yhtäkaikki, kaikki esteet olen silti ylittänyt ja aineopintojen loppu häämöttää. Olen selvinnyt ja voin onnitella itseäni.

Aurinko alkoikin sitten tänään paistaa, tosin harsomaisten pilvien läpi. Vihdoin kävelin lyhyen matkan pihalle valokuvaamaan kukkaloistoa. Mahdottoman paljon puiden oksia on tippunut talven aikana. Ruohikon madot syövät niitä kuten haravoimatta jääneitä puiden lehtiä, joten on pian aika tehdä edes pintapuolinen siivous. Kyllä tämä kirjoittaminen on sitten katkonaista. Tiedän, että ehdin päivittää tämän blogiini vasta illalla.  Jos jaksan."



 
”Vihdoin kävelin”, olen kirjoittanut. Käveleminen oli silloin yhtä tuskaa. Jos nousi istumasta seisomaan, oli paras pysytellä seisomassa pitempään, ettei kohta pian tarvinnut suorittaa samaa seisomaan nousemista uudelleen. Me emme saa unohtaa kokemuksiamme, vaikka emme ajattele menneitä asioita koko aikaa. Kaikki elämänvaiheemme opettavat meille jotakin todella tärkeätä itsestämme, mutta ennen kaikkea muista eli yleensä ihmisistä. Omat kokemuksemme ovat opettamassa meille myötätuntoa ja myötäelämistä, mitä tunnemme muita ihmisiä kohtaan.  

Edellinen tuli mieleeni, kun meillä on viime aikoina tullut usein puheeksi, kuinka kaikkialla huvitukset ja ylipäänsä kaikki pintapuoliset asiat hakkaavat todellisen maailman asiat ja kysymykset. Uutisissa on melkein kuin sivulauseessa viime päivinä mainittu aihe pakolaiset ja humanitäärinen kriisi jossakin Euroopan syrjäisessä kolkassa. Tuntuu siltä, että juuri nyt kiusallista asiaa yritetään painaa pois ihmisten mielistä. Pakolaisten kärsimys on silti todellinen ja olemassa. Se, miten käsittelemme asiaa nyt, tulee vielä kostautumaan meille tulevaisuudessa.