Koti-ikävä

Luin Karjala-lehdestä Kanerva Frantin artikkelia ” Kauskatsojien perilliset” (Karjala 28.4.2016 nro 17).  Siinä oli kuvituksena Martha Wendelinin maalaus ”Ikkunan ääressä”.  Nainen, äiti istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Tekstissä on monta kohtaa, jotka tuovat mieleen muistoja ja pistävät ajattelemaan.

Ajattelen lapsia, omiani ja tyttäreni lapsia ja sitä, mitä he ovat kokeneet ja kokevat lapsuudessa. Pienelle lapselle kun kaikki merkitsee jotakin. Kaikki tuntemukset, äänet, maut, kaikki muistuvat mieleen vielä vuosikymmenten päästä.  Olemme jokainen ainutkertaisia pakkauksia. Emme ehkä usein ajattele sitä paitsi sitten kun elämä alkaa kaartua iltaa kohti. Emme sittenkään puhu näistä asioista vaan kuljetamme niitä mukanamme.

En tiedä, mitä äitini ajatteli istuessaan ikkunan ääressä katsellen jonnekin kauas. Se kuva on jäänyt silmiini lapsuudesta. Hänestä huokui sellainen poissa olevaisuus, että sitä ei halunnut katkaista. Kohta hän kuitenkin nousi ja ryhtyi alati jatkuviin kotiaskareihinsa. Lapsikin soi äidille hetken olla yksin. Mutta kuva keittiön ikkunan ääressä istuvasta äidistä ei unohdu koskaan.

Meidän lapsuudessamme aikuisilla oli oma elämä ja meillä lapsilla omamme. En usko, että ero on tänä päivänä enää niin selkeä. Omat lapsenlapseni tuntuvat vaativan koko ajan läsnäoloa ja osallistumista. He ovat holhotumpia ja tarkasti vahdittuja. Lapsuudessani vanhempamme eivät todellakaan tienneet kaikkea, mitä me teimme.  Maailma oli silloin vielä verkkaisempi ja vaaroja ei ollut niin paljon kuin nyt.

Vasta nyt myöhemmin, paljon myöhemmin, ymmärrän, mitä äiti saattoi ajatella.  Hän oli joutunut jättämään koko entisen elämänsä, kotinsa, perheensä ja sukunsa taakseen pystymättä enää palaamaan takaisin. Maa kuului toiselle valtiolle. Vieraat ihmiset asuttivat niitä seutuja, joilla hänen sukunsa oli asunut vuosisatoja. Hän oli ollut mukana sodassa, lottana. Sota vei viisi vuotta hänen nuoruudestaan. Monet ystävät kuolivat eikä sodan jälkeen mikään ollut entisellään. Hyvin alkanut työura katkesi sotaan.

Meistä lapsista tuli varmaan hänelle tärkeitä. Siivet olivat kuitenkin katkenneet. Ihmisen onni on vain hetkiä. Minusta tuntuu, että me sodan käyneiden äitien ja isien lapset kannamme edelleen sitä taakkaa. Ehkä meidän lapsemmekin kantavat vielä, ehkä vielä seuraavakin sukupolvi. 

Se ikävä on periytyvää, minäkin jatkan sitä.  En edes halua päästä siitä eroon, koska en halua unohtaa juuriani, jotka ovat äitini puolelta olleet sen toisen valtion mullassa vuosisatoja.  Ne juuret ovat nyt koko ajan ilmassa. Vaikka asuu vuosikymmenet samalla paikalla, ei ole juurtunut. Ei oikein edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa.  Juuret ovat yhteisöllisyydessä. Siihenhän minäkin tukeudun. Siksi toimin sukuseuroissa ja jaan ja ylläpidän sitä karjalaisuutta, jonka tunnen läheiseksi itselleni.

Sielläkin, toiminnassa, meillä kaikilla on erilaiset näkemykset. Jokainen kokee menetykset eri tavalla, omista lähtökohdistaan. Taustalla meillä kaikilla ovat vanhempamme, isovanhempamme, sukumme. Äiti istuu ikkunan äärellä ja tuijottaa ulos, jonnekin kauas. Niin minäkin tein joskus aikoinaan, kun olin työn ja kodin töiden raskauttama. Niin tekee varmaan tyttäreni nyt, kun hänellä on hetki omaa aikaa.

Toinen kotiseutuni on helposti tavoitettavissa, voin milloin tahansa mennä sinne. Paitsi, etten voi enkä mene. Katselen sitä kauempaa ja tutkin kaukaisempaa ympäristöä, Hämettä. En ole enää niin ketteräjalkainen kuin lapsena, kun kiersin hetkessä kaikki kotiympäristön paikat. Kävin siellä myöhemmin usein ja kiertelin edelleen ne paikat. Muistan kaikki nyt tälläkin hetkellä vaikka silmät kiinni. Siksi voin milloin tahansa unissani tai mielikuvituksessa palata sinne.  

Paluu sinne lapsuuteni kotiin on ehkä vaikeaa siksi, koska olen puoliksi osittain juureton, vaikka olen syntynyt juuret tiukasti Hämeen mullissa. En ole juurtunut tänne Tuusulaankaan, vaikka olen asunut täällä jo yhteensä lähes 30 vuotta.  Onko tätä vaikea ymmärtää? 

Elämä on yhtä paradoksia. Juurettomuus ei tarkoita ulkopuolisuutta. Silti voi olla sisällä ja toisaalta myös ulkona.  Me kaikki saatamme oikeasti olla juurettomia ja ulkopuolisia ja silti sisällä tässä ja nyt. Emme voi ottaa mitään tästä maailmasta mukaamme, kun lähdemme.

Tiedän, että voin vain jättää pieniä omia jälkiäni tänne.  Olemalla minä, kahden heimon lapsi, ihminen, nainen. Kirjoittamalla voin kantaa pienen osani muille jaettavaksi. Ehkä esimerkkini saa muutkin tekemään saman.  Niitä muiden ennen minua eläneiden jälkiä olen yrittänyt kartoittaa. Ymmärrän nyt tehneeni sitä lapsuudestani saakka, vähän eri painotuksella eri aikoina. Eikä silläkään ole loppujen lopuksi mitään väliä, jos ne jäljet hukkuvat. Niin käy usein.

Eikä se ikävä ole pelkkää koti-ikävää. Monenlaista muutakin ikävää voi kutsua koti-ikäväksi. Ikävöin monia ihmisiä, jo poistuneita ja vielä eläviä. Haluaisin tavata heitä useammin. Ikävöin minulle läheisiä ihmisiä, vaikka tapaan heitä usein, päivittäin. Se ikävä on koko ajan minussa. Olen saanut sen perintönä. Uskon, että moni muukin kantaa samanlaista ikävää koko elämänsä.