sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jos voisi aloittaa alusta


Koulumuistojen sattuneesta syystä tullessa eläviksi aloin kaivella laatikkoa, jossa on pelastamiani  nuoruuden kirjeitä, aineita, kalentereita ja piirroksia. Ajattelin järjestää kirjeet lähettäjän mukaan järjestykseen, jotta voisin helpommin käsitellä niitä.  Vaikka kirjeet ovat muilta saamiani, niin ne kertovat myös lähettäjästä, minusta itsestäni. Kirjeissä kun usein vastataan kysymyksiin, joita lähettäjä on esittänyt ja tehdään kysymyksiä viitaten aiempiin kirjeisiin. Ajattelin ottaa kirjeistä edes yhden käsittelyyni, mutta selvittelyni keskeytyi perheen poiketessa.  Koska halusin vapauttaa ruokapöydän kahvi-jäätelöhetkeämme varten, kasasin kaikki sekaisin takaisin laatikkoon, en enää viitsinyt ottaa niitä uudelleen esiin.  Näin käy usein. Milloin mikin asia katkaisee milloin minkin setvimistyön. Varmaan kovin tuttua meille kaikille.

Nekin alkavat kukintansa...
 Aiemmin viikolla tarkistin jonkin pienen yksityiskohdan äitini kertomuksesta, jota aikanaan kirjoitin muistiin käsin. Olen kirjoittanut ne muistelmat kylläkin puhtaaksi ja täydentänyt, mutten ole saanut aikaiseksi niiden julkaisua missään muodossa. Tarina kun täydentyy hiljalleen edelleen. Äidin jälkeensä jättämät paperit odottavat edelleen toisessa laatikossa.  Ne kertovat tarinaa hänen elämästään nuoressa perheessä ja vaativat  paneutumistani niihinkin, koska haluan kytkeä ne samaan tarinaan.  Uskon, että samantapaisia projekteja on meillä kaikilla keskeneräisenä odottamassa, että ehdimme jonakin päivinä saada ne valmiiksi. Entä ne isän sotakuvat? 

Maa täynnä tuoksuvia omenankukkia. Saa nähdä. näenkö enää samanlaista kukintaa tässä pihassa.

Alan olla entistä vakuuttunempi siitä, että ehkä sittenkin romaani on se oikea muoto näiden kaikkien muistojen esittämiseen. Meidän nykyinen maailma on liian repaleinen. Blogia siellä ja facebookia täällä. Kaikki tarinat hukkuvat toistensa alle. Enhän minäkään jaksa lukea kaikkea, mitä eteeni tulee. Olen miettinyt tätä silloin tällöin ennenkin. 

Nykykirjailijatkin sotkevat lahjakkaasti faktaa ja fiktiota. Se on kai eräänlainen ajan trendi. 



Samantapaiset ideat ja keksinnöt putkahtavat kuin sienet sateella yhtä aikaa eri puolilla maailmaa. Huomasin sen kymmenen vuotta sitten, kun olin valmistelemassa ensimmäistä näyttelyä valokuvistani.  Olisin halunnut tehdä postikortteja omista kuvistani myytäväksi näyttelyn aikana.  En rohjennut tilata joltakin tuntemattomalta painofirmalta satoja kortteja yhdestä samasta aiheesta ja maksaa itseäni kipeäksi. Taitoni eivät riittäneet omaan postikorttituotantoon, vaikka näyttelykuvat printtasinkin itse. Olin edellä ajatukseni kanssa, mutta hetken päästä olikin jo mahdollisuuksia tilata pieniä eriä postikortteja valokuvista edullisesti. 

Myös jotkut kuvausaiheet, joita luulin ainoana käyttäväni, toistuivat ympäri maailman. Minun ideani oli useiden muiden idea!

Näyttely elokuussa 2007 Tuusulan kunnantalolla.
Postimerkkejä sentään saatoin käyttää. Suomen Posti oli jo parisen vuotta aiemmin lanseesannut ”Oma postimerkki”-palvelun, jota käytin tilatakseni kutsukirjeisiin omat merkit näyttelyn teemaksi nousseella edellisenä kesänä kuvaamallani unikon kuvalla. Myin näyttelyn aikana postimerkkejä myös muille, eräskin nainen osti koko arkin. Tilasin sittemmin myös jälkikäteen omia merkkejä usealla eri kuvalla käyttäen myös vanhoja valokuvia. 

Posti järjesti samana vuonna syksyllä omakuvapostimerkeistä näyttelyn, josta sain erillisen kirjeen. Lähetinkin näyttelyä varten tunteellisen ja vaikuttavan kirjeen ja mukana oli oman ensimmäisen postimerkkini historiasta. Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Yhteinen näyttelymme Tuusulan rantatien Galleriassa päättyi eilen. Käytin unikkopostimerkkiä kutsuessani ystäviäni ja sukulaisiani näyttelyn avajaisiin. 1.8.2006.  Näyttelyssämme kävi lähes 400 katsojaa. Olimme joka päivä itse paikalla ja saimme kävijöiden kommentit tuoreeltaan. Kyseinen tasan vuoden vanha unikkokuva seisoi taiteilijan telineessä kunniapaikalla muita kuviani suurempana kuvieni näyttelyn symbolina julistaen Helmin luomiskertomusta kuvaavan Maailmojen synty-sarjan jatkumoa, ihanan kaunista maailmaamme, sen kukkia, lähiympäristöä ja muita kauniita kohteita.  Oli ihana nähdä, miten kuvat pysäyttivät monta kiireistä ihmistä ja herkistivät huomaamaan, että ei tarvitse lähteä kauas löytääkseen kauneutta ja samalla hengähtää tämän ajan kiireessä.”

Kävin myöhemmin syksyllä näyttelyssä Postimuseossa Helsingin Postitalossa ja löysin oman merkkini sieltä lukemattomien merkkien joukossa ilman saatekirjettäni tietenkin. Sen valtavan määrän keskellä oma tarina häipyi satojen muiden tarinoiden joukkoon. 

Nyt Postimuseo on jo aikoja sitten siirtynyt Tampereelle.  Postitalossa postin toiminnot ovat hiipuneet. Omapostimerkkejä ja – postikortteja voi edelleen tilata täältä.  Kaiken kaikkiaan maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa. Meidänkin posti on nykyään K-kaupan nurkassa.

Tämä kuva heinäkuulta 2014 on musituttamassa minua siitä, että tarkkailen tuota kärhöä luumupuun juuressa. Se kun näyttää juuri nyt elottomalta.

Mutta kesäkukat ovat hyvin itäneet. Rikkaruohoja pitää vaan kitkeä.

Niin vain on käynyt, moni aloittaa samoin ajatuksin, taustalla omat ainutlaatuiset tärkeät ideat. Sitten huomaakin jossakin vaiheessa, että kaikki muut tekevät samaa. Kirjastoissa voi pitää omia pikkunäyttelyjä. Minunkin piti.  Enää en viitsi ”vaivautua”. Kun joku kysyy minulta, milloin on seuraava näyttely vastaan ”Aika aikaa kutakin.” 

Pari päivää sitten vietin hetken aikaa lukemassa muiden blogeja. Ja totta tosiaan, kyllä nekin ovat yhtä repaletta, kuvausta hetkestä, suunnitelmista, ajatuksista ja hankinnoista.  Minun blogini ovat niiden rinnalla jotakin menneestä maailmasta, siitä, joka häipyy mukanani. Ikävystyttävän pitkää kertomusta tämän hetken katkonaiseen pätkäelämään tottuneille ihmisille. Jos sinua kiinnostaa katsaus blogimaailmaan, niin tästä klikkaaalla pääset blogit - sivustolle lukemaan eri aihepiirin blogeja.  Kun laittaa hakutekijäksi minun blogini nimen,  saa hienosti näkyviin kaikki postaukseni siitä asti, kun ilmoitin blogini tähän palveluun https://www.blogit.fi/unikkopellossa

Oikeastaan tämä aihe tuli entistä ajankohtaisemmaksi, kun keskustelin ystäväni kanssa luovuudesta, uusista ammateista ja siitä, mitä me olemme ehkä seuraavassa elämässä.  Tässä elämässä kun ei enää ehdi aloittaa alusta.  Tietää silti varsin hyvin, mitä haluaisi tehdä sitten kun/jos sattuisi syntymään uudelleen.   

Muistutus tämäkin.
Oma kertomukseni kulkee läheltä graafisen suunnittelijan ammattia, joka oli ystäväni toiveammatti. Lähelle minäkin haluaisin, voisin olla vaikkapa arkkitehti. Nimittäin huomasin postikorttiyhteisössä (postcrossing) aktiivisesti ollessani, että siellä oli ympäri maailma erityisesti luovia ihmisiä, graafisia suunnittelijoita, opettajia, taiteilijoita jne.  Suomessakin on tällä hetkellä ylitarjontaa graafisista suunnittelijoista, mikä mainittiin mm. Helsingin Sanomien Ura-liitteeäsä tänään 29.5.2016. Sama koskee markkinoinnin asiantuntijoita. Uusi ammatti voisi olla palvelumuotoilija.  Siitähän se artikkeli ensisijaisesti kertoi. 

Niinhän se aikoinaan työelämässäkin oli.  Luovuus ei varmaan ollut kovin hyväksyttyä pankkityössä, mutta kun löysi sellaisen alueen, missä saattoi toteuttaa faktojen lisäksi luovuutta ja mielikuvitusta, niin maailma oli kohdallaan.  Ja sitähän toteutan edelleen, näissä harrastuksissani. Ja vaikken kaikkea ehdi tehdäkään, niin mitä siitä?


Tämä on vain yksi niistä sadoista unikkokuvista.

torstai 26. toukokuuta 2016

Minne viisikymmentä vuotta hävisi?



Tapaamisemme oli päättynyt. Kaksi mielenkiintoista ja hienoa päivää oli takanapäin. Kävelin hitaasti kohti kaupunkia ylittäen Vanajaveden sillan. Asfaltti oli niin kuumaa, että se oli koholla ja litistyi askelieni alla. Siltaa oltiin korjaamassa. Monissa kaupungeissa on siltoja, maallakin. Ne ovat merkityksellisiä. Tämä silta oli aikoinaan minulle erityisen tärkeä. Aamulla kulkiessani sen yli, ajattelin asiaa ja mieleeni tuli, että voisin laskea, kuinka monta kertaa olin kahdeksan kouluvuoden aikana kulkenut sen yli, useimmiten jalkaisin.  Silti en ollut silloin koskaan katsonut sitä tarkkaan saati ajatellut sen olevan tärkeä.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut tästä samasta sillasta ja mainitsen siinä blogissani, etten koskaan kouluaikoinani huomannut  luoda katsettani näkymään sillalta kohti Hämeen linnaa. Itse asiassa linna ei edes näy sillalle. Hämeen linnalla ei ollut niihin aikoihin merkitystä minulle, joten vaikka sinne olisi sillalta näkynytkin, en olisi varmaan huomannut ihailla sitä. Nyt asiat ovat toisin. Näkymät, maisemat ja niiden suhteet rakennuksiin ovat minulle kaikki kaikessa. Blogikirjoitus  nimellä ”Menneisyysjahdissa” löytyy täältä.

Viime sunnuntaina olin palaamassa tapaamisesta, jollaista en uskonut koskaan kokevani.  Me Hämeenlinnan Yhteiskoulun keväällä 1966 valmistuneet ylioppilaat A- ja B-luokilta kohtasimme kaksipäiväisen kokouksen merkeissä.  A-luokka oli pitänyt kokouksia aiemmin, mutta B-luokan osalta ei vastaavasta kokouksesta ollut tullut koskaan tietoa minulle saakka. Sellaisia ei ilmeisesti oltu edes järjestetty.


Tuollaisten päivien hehku haalistuu, kun päivät kuluvat eteenpäin. Niin käy yleensä kaikissa muissakin asioissa.  Olisin halunnut päästä heti kirjoittamaan aiheesta, kirjoitin mielessäni jo ajaessani kotiin ja yöllä herätessäni. Kerroin omassa esityksessäni tilaisuuden toisena päivänä, että kirjoittaminen on minulle hengittämistä, elämisen ehto. Ajan puute vain tahtoo vaivata.  Elämä on niin täyttä ja samalla rikkinäistä. Joka päivä tulee vastaan asioita, jotka on hoidettava.  Sitten päivä onkin jo painunut iltaan ja silmäni alkavat  lupsahtaa kiinni väsymyksestä.


Tämä aika vuodesta on muutenkin uskomatonta ja mieltä nostattavaa.  Luonto on parhaimmillaan. Säät ovat hellineet myös lämmöllään.  Käki kukkuu lähimetsässä, kyyhkyset kujertavat ja lintujen konsertti alkaa heti aamuyöstä ja jatkuu pitkälle yöhön.  Puutarhan ja luonnon värit ovat uskomattoman kirkkaat ja puhtaat. Aamuisin ja iltaisin puutarhassa tuoksuu huumaavalta. Omenapuiden, syreenien ja muiden kukkivien pensaiden ja puiden tuoksut yhtyvät ihanan harmoniseksi tuoksuksi. Voiko olla ihanampaa vuodenaikaa kuin tämä?  Tähän voisin pysähtyä ja jäädä. Painaa pään lemmikkien keskelle ja nukahtaa.


Olen pystynyt jopa hetkittäin unohtamaan kaikki ongelmani ja suruni, vaikka ne välillä kiusallisesti muistuttavat itsestään. Minullakin on oikeus edes hetken nauttia elämästä ja kodistani. Viime vuosi meni valitettavasti ohitse kuten edellinenkin. Nyt ikävä sattumus toi melkein kuin varkain mukanaan hengähdystauon.  Aamuisin kierrän katsomassa kukkien siementen itämisen. Gladioluksetkin jo pilkistävät mullan alta. Kävelen omenapuiden alta ja ne levittävät valkoisia kukkien terälehtiä päälleni.

Illalla kirjoittaessani kukkien ihana tuoksu tulee avoimesta ovesta.


Viisikymmentä vuotta sitten.

”siellä minä istun päivät pitkät ja kuuma kesä tuoksuu ruusuilta siellä ikkunoiden ovien ja seinien toisella puolen ja juoksen kirjoittamaan muutaman onnellisen hiljaisen minuutin”

Keväällä ja kesällä 1966, ylioppilaskeväänä, en kirjoittanut paljon päiväkirjaani. Olin kevään ja kesän töissä. Minulla oli poikaystävä. Vanhempieni kanssa oli vaikeata. He eivät hyväksyneet poikaystävääni, joka oli minua nuorempi ja ammattikoulussa. Kesän aikana kirjoitin vain runollisia tekstejä ja itkin ikävääni. En ole vielä valmis palaamaan niihin. Jos palaan, se tapahtuu toisen blogini alla. Keväinen hurmio tuoksuista johdatti minut muistoissani juuri siihen kesään. Eihän se toki ollut sattumaa, koska muutkin asiat olivat verestäneet niitä syvälle painuneita muistoja.



Kun ensin pakenin koulusta ja sitten vielä kotoa. Vaikka niistä ajoista on 50 vuotta, ne tuntuvat nyt kovin läheisiltä.  Vaikka kukaan nyt tapaamistani luokkatovereistani ei ollut läheisiä ystäviäni, se yhteenkuuluvuuden tunne, jota tunsin viikonlopun aikana oli erikoista. Voin hyvin yhdistää sen muihin vastaaviin tilaisuuksiin, joissa tapaan oman ikäluokkani ihmisiä.

Olemme kaikki menneet omia teitämme. Suuri osa oli korkeasti kouluttaneita ja lapsetkin olivat jatkaneet vanhempiensa uraa pitkin. Joku taisi sentään mainita  olevansa sukunsa ensimmäinen ylioppilas.  Niinhän minäkin olin isäni puoleisen suvun osalta. Karjalaisen äitini suvussa oli jo yksi ennen minua.  En vain ole pitänyt tuota asiaa kovinkaan merkityksellisenä.  Muistan vain, että vanhempiani onniteltiin saavutukseni johdosta, koska he olivat kouluttaneet minut. Olin asiasta närkästynyt ja siksi asia jäi mieleeni. Ikään kuin en olisi itse tehnyt mitään.  Henkilökin on vielä mielessä. Hän yritti aikanaan saada minulle työpaikan toisessa pankkiryhmittymässä ollessaan siellä pääjohtajana.  En suostunut ja olin jopa ylpeä siitä mennessäni toiseen pankkiin, josta sitten vuosikymmenien päästä lähdin eläkkeelle.  Saan syyttää vain itseäni, jos sillä tavalla menetin sen loistavan tulevaisuuden, joka monilla muilla oli ehkä edessä.


Ehkä kaikki ovat kuitenkin huomanneet, ettei sillä loistavasta tulevaisuudesta loistavaksi menneisyydeksi muuttuneella ajalla ole ihmisyyden kannalta paljonkaan merkitystä.  Kunnia ja maine karisevat, kun tulemme vanhoiksi ja joskus sairaiksi. Jos joku ei ole sitä huomannut, niin ei silläkään ole väliä.

Monet ovat kokeneet vastoinkäymisiä, vakavia sairauksia, onnettomuuksia, eroja. Emme puhuneet niistä. Siinä päätöslounaalla tulikin puheeksi, että jos ja kun järjestämme vastaavia tapaamisia tulevaisuudessa, voisimme ottaa teemaksi myös ne muut asiat, epäonnistumiset, väärät valinnat, sairaudet, menetykset ja muut  elämän käänteet ja miten olemme niistä selviytyneet. Elämä voi olla onnistunut ja hyvä, vaikka kaikki ei olekaan ollut täydellistä.


Edellisenä viikonloppuna tapasin Sirkiän sukuseuran risteilyllä ja kokouksessa paljon sukulaisiani, joista ketään en ole tuntenut niin kaukaa menneisyydestä kuin luokkatoverini oppikoulussa.  Näin vanhana on hienoa tavata ihmisiä vuosien takaa. Jatkoimme  siitä, mihin jäimme koulun päättyessä ja  erotessamme koulun portilla.  Sellaista eroamista ei koskaan edes tapahtunut.  Me vain lähdimme kukin tahoillemme eteenpäin ja unohdimme kaiken menneen jättäen sen taaksemme.

Tapaaminen koulun portilla nyt lauantai-aamuna oli aivan toisenlainen. Halasimme toisiamme iloiten jälleennäkemisestä. On hurjaa, miten ajan kuluminen vaikuttaa asioihin. Voin vain toivoa hiljaa mielessäni, että se vaikuttaisi joissakin muissakin tapauksissa samalla tavalla.

Vierailu vanhassa koulussa, jossa ei enää ole edes lukiota, oli jotakin uskomatonta. Nyt voin myöhemmin entistä helpommin palata koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, kun olen 50 vuoden jälkeen päässyt käymään siellä. Muutoksista huolimatta vanha koulu oli entisensä. Kuvia olisin sentään voinut ottaa paljon enemmän. Jokunen pääsi blogini kuvituskuvaksi.



tiistai 10. toukokuuta 2016

Kevään värikästä riemua



Keväällä on riemuisaa, jos aurinko paistaa ja on lämmintä. Nyt on ollut sellainen lapsuuden kesätunnelma jo pitkään sään helliessä meitä. Vaikka sairauteni on erityisesti vaivannut minua koko alkuvuoden, ei tämä silti ole niin pahaa kuin oli neljä vuotta sitten keväällä 2012, kun en ollut vielä saanut apua. Yritän joka aamu työntää ajatuksen kestämisestäni pois mielestä ja tartun rivakasti talon töihin. Iltaisin tilanne voi olla, että käteni eivät enää kestä pienintäkään kosketusta, sormet ovat turvonneet, en saa käsiäni nyrkkiin, jopa vesihanan avaaminen on vaikeata. Nilkat ovat myös usein kipeät, joten välillä kulkuni on laahustamista. On silti päiviä, kun kulkuni on kepeätä ja sormetkin ovat paremmassa kunnossa. 

Aamulla 10.5.2016

Yritän parhaani mukaan olla ajattelemasta vaikeita asioita. Se on tosin päinvastoin kuin oma ajatteluni kautta aikain; mennä vaikeita asioita vastaan ennen kuin ne tulevat, kun ne piilottelevat vielä nurkan takana. Minä jos kuka olen aina katsonut totuutta silmiin.  Jos ne vaikeat asiat tulevat jatkossa eteeni, nousee tällä kertaa aikamoinen myrsky, kun puolustan itseäni ja oikeuttani elämään. Terveys on nyt tärkein.

Kaikkein hienointa on, että olen tänä aamuna saanut kukkamaani siemenet maahan. Kylvin kehäkukkia, silkkiunikoita, klarkioita (vanha pussi), ruiskaunokkia ja sekaleikkokukkia.  Dahlioiden ja gladiolusten ja muutaman muun kasvin juurakot laitoin maahan jo viime viikolla. Auringonkukat ovat itämässä ja löytävät paikkansa vasta myöhemmin, jos nyt itävät, sillä nekin tyhjensin vanhasta siemenpussista.

Alexin matojen pesä on saanut jäädä ruohikolle. Hän saa siitä jatkaa leikkiään aina kun tulee käymään.

Pitäydyin joka kesä samoihin tuttuihin ja varmoihin kasveihin. Juuri nyt piha loistaa värejä kaikkien kevätkukkien kukkiessa. Ensin tulivat krookukset, sinivuokot, valkovuokot, narsissit ja muut aikaiset kukat. Narsissit kukkivat ja niiden joukossa ovat jo tulppaanit avautuneet. Rinteessä lemmikit loistavat sinisinä.  Vähän alempana on mukulaleinikkien meri. Paljon muutakin on vielä tulossa ennen keski- ja loppukesää, jolloin nuo nyt istuttamani alkavat kukkimaan. 

En muistanutkaan, että annoin kaikki hienot kuunliljani pois. Liian aikaisin. Nyt niiden paikoilla  on tyhjät kolot maassa. En edes muista, kenelle niitä olen antanut. Kaikista parasta on nimittäin, kun saa muilta pihakasveja. Ne ovat yleensä jo kokeneita ja koeteltuja ja onnistuvat yleensä. Esimerkkinä minulla on ollut tuo pikkuserkultani Helmiltä saamani Siperian kurjenmiekka, joka kukkii joka vuosi upeasti. Monta palaa olen siitäkin jakanut.  Ja minneköhän ne päivänkakkarat tänä vuonna asettuvat? Ne yllättävät joka vuosi. Tässä vaiheessa niistä ei ole vielä tietoakaan.

Loppukesä 2011.
 
Itse asiassa olen joutunut jättämään puutarhan hoidon hunningolle jo 2011 jälkeen,  mutta siitä huolimatta olen tehnyt koko ajan vaatimattomia ylläpitotoimia.  Kaikki vuodet tuon jälkeen ovat rapistuttaneet puutarhaa ja jos voisin tänne jäädä ja jos ylipäänsä jaksaisin, niin muutama projekti on odottamassa. 

Kun asuu tällaisessa paikassa, niin ei missään nimessä tarvitse kesämökkiä. Sen totesimme eilen. Ainoa puute on, että emme ole järven tai muun veden ääressä. Jos lottovoitto osuisi kohdalle, niin sekin asia hoituisi tavalla tai toisella.




Nyt siis tyydyn pieneen puutarhan ylläpitoon ja kukkiin.  Puiden kuivissa oksissa riittää karsittavaa, marjapensaat pitäisi vetää juurineen ylös ja sen alueen käyttö ratkaista, aitaa pitää edelleen leikellä. Omakotitalossa riittää aina töitä. Mutta silti tämä on varmasti paras asumismuoto. 

Vaikka olen toki jo vuosia valmistautunut muuhun asumismuotoon, niin näin keväällä tajuaa parhaiten, mitä menettää sitten, kun on täältä pois. Naapurit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hyvin iäkkäitä ihmisiä.  Taloni myyntiprojekti on osoittanut, että omakotitalon myynti on todella vaikeaa.  Mediakin on jo vuosia edesauttanut asiaa. Ihmiset haluavat pieniin asuntoihin kaupunkiin.

Minulla on nyt pieni hengityksen pituinen tauko tässä asiassa. Odottelen seuraavaa vaihetta enkä tiedä, miten siinä käy.  Lottovoittoa en saa, koska en lottoa kuin ehkä pari kertaa vuodessa. Se olisi kaiken ratkaisu ja tulisi ihan oikeaan kohteeseen.


Elisabeth Koch: Oma puutarhani


Elisabeth Koch kirjoitti pienen puutarhakirjan nimeltä ”Oma puutarha”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1942.  Olen sattunut ostamaan joskus antikvariaatista tai kirjamessuilta parikin kappaletta kirjan uudistettua laitosta vuodelta 1953. Nyt nimenä oli  ”Oma puutarhani”. Toinen kappale kirjaa risaisine kansilehtineen sattui äskettäin osumaan sopivasti käteeni, kun mietin tämän kesän tulevaa kukkamaata. Itse asiassa pohdin maan muokkausasioita ja tuota pihan läntisintä reunaa, jossa on kasvanut marjapensaita.  Muutama pensas yrittää vielä sinnitellä aiempien vuosien kuivuneiden ruohotukkujen keskellä. Useamman mustaviinimarjapensaan revin jo vuosia sitten ylös, mutta sitten tulivat eteen nämä hiljaisen ajan vuodet ja loppualue jäi ränsistymään. Ja se onkin nyt todella pahan näköinen rikkaruohojen pesä.  Melkein vaatisi traktorin pihalle.



Elisabeth Koch (1891 – 1982) oli Wikipedian mukaan (nimiä klikkaamalla pääset lukemaan tekstin) suomenruotsalainen puutarha- ja pihasuunnittelija. Työkseen hän suunnitteli mm. Helsingin kaupungin omakoti- ja siirtolapuutarha-alueita. Uudemmissa puutarhaoppaissa varsinainen puutarhassa tehtävä perustyö jätetään vähemmälle. Oletin aivan oikein, että vanhan ajan ihmisillä on tarkempia ohjeita. 

En kyllä nytkään seurannut mitään ohjeita vaan tein asiat oman pääni mukaan. Ehkä tuon ongelma-alueen suhteen luen jatkossa kirjaa tarkemmin.  Sivulla 35 lukee seuraavasti:


”Jos maa on kovin suuressa määrin monivuotisten rikkaruohojen vallassa, vapautuu se niistä parhaiten, jos siinä viljellään perunoita yhtenä kesänä ennen istutustöiden aloittamista. Syksyllä, sen jälkeen kun perunat on korjattu, muokataan maa ja siitä poistetaan kaikki mahdollisesti sinne jääneet monivuotisten rikkaruohojen juuret. Samalla koetetaan maan pinta saada mahdollisimman tasaiseksi.”



Ongelmana täällä meillä on tuo savi. Kukkamaani on lahjakkaasti aina syönyt kaiken sinne kantamani mullan.  Joka vuosi multa tuntuu kadonneen maahan. Kirjassa puhutaan syvämuokkauksesta, joka oikein tehtynä tulee halvemmaksi kuin uuden mullan ostaminen.  Jos jankko on raakaa savea, on vältettävä sen sekoittamista ruokamultaan, lukee kirjassa.  Minulla on ollut mielessä kompostin käyttäminen mullan alla.  Hevosen lantaa olen sekoittanut multaan koko aikana vain kerran eli lannoittaminen on ollut vähäistä. Silti kukat kukoistavat ja ovat pärjänneet niukalla kastelulla. Eikä kompostikaan ole koskaan ollut oikeaoppinen. Ikävä kyllä, en ole koskaan oikein viime vuosien mittaan ehtinyt paneutua siihen asiaan, vaikka olen harkinnut.

Syysmuokkaus on jäänyt tekemättä, kun kukat sinnittelevät pitkälle lokakuuhun asti.  Kirjan mukaan se on muokkauksista tärkein. Kevätmuokkauksesta Koch kirjoittaa: 


 ”Kevätmuokkaus alkaa meillä tavallisesti  huhtikuun lopulla tai toukokuun ensipäivinä , kun kirsi on sulanut ja maata pystytään käsittelemään.”


Kirsistä Wikipedian mukaan:  


 ”Varsinkin länsi- ja kaakkoismurteissa kirsi merkitsee routaa eli jäätynyttä maan pintaa. Joillakin läntisillä alueilla kirsi merkitsee keväistä kovaa hankea, jonka päällä voi kävellä. Idässä kirreksi kutsutaan myös suojalunta.”




No jaa, riittäköön tämä puutarhajuttu tällä kertaa.  Kirjan välistä löysin paperinpalan, jossa luki lyijykynällä kirjoitettuna seuraavasti:

”Onnea Irjalle 6.5.-53 t. Väinö ”. Lisäksi paperiin oli piirretty kukan kuva. Se oli kuin kädenojennus vuosikymmenten takaa puutarhaansa tai viljelyspalstaansa rakastavalta naiselta ja hänen mieheltään. Se on melkein kuin lahja minulle. Kiitos!

Huomenna tämän kevään värikäs riemu sitten kuulemma vaihtuu kylmyyteen ja sateeseen. Sade tekee kuitenkin hyvää kuivalle kukkamaalle.