lauantai 30. heinäkuuta 2016

Ne unet



Ennen juhannusta näin erään unen, josta aloin kirjoittaa, mutta taas tuli monta muuta asiaa siihen väliin, etten saanut kirjoitusta valmiiksi. Aloitin kirjoittaa sitä toiseen kertaankin, mutta sitten se vain jäi lojumaan. Sitä se hidas kirjoittaminen on!  Tässä välillä olen muistaakseni keskustellut useamman henkilön kanssa unien näkemisestä ja niiden merkityksestä. Pitäisi vaan tehdä ahkerasti niitä muistiinpanoja, jotta muistaisi, kenen kanssa ja mitä.



Joka tapauksessa keskustelimme aikoinaan pikkuserkkuni Helmin kanssa unista. Hän piti jopa unipäiväkirjaa. Sitä olisikin nyt mielenkiintoista lukea ja tarkastella niitä pidemmällä aikavälillä. Muistutan nyt itseäni siitä, että alan merkitä ylös kaikki unet, jotka koen merkityksellisiksi.  Muidenkin kokemukset olisi syytä kirjata. Riittääkö minun aikani? Muutun itse kohta romaaniksi siis kirjaksi, jota kutsutaan romaaniksi. Ihan hyvä vaan.

Kuolleet  tulevat unissa melkein kuin tapaamaan meitä. Tai sitten me tarkkailemme heitä kuten minä kesäkuussa muistiin merkitsemässäni unessa. Paljon jäi meiltä aikoinaan sanomatta ja nyt olisi paljon kerrottavaa. Tai sitten voimme ajatella, että elämä on kuoleman kanssa yhtä.  Me elävät voimme keskustella poislähteneiden kanssa jatkuvasti tai aina silloin kun siltä tuntuu. Kun ikäännymme, olemme päivä päivältä lähempänä sitä samaa. Useimmat meistä yrittävät kieltää vääjäämättömän. Sen hyväksyminen tekee elämästä rikkaamman.



Siteeraan nyt itseäni:

” Eräänä yönä jo yli viikko sitten en olisi millään malttanut nukkua nähtyäni unen. Pidän  tällä hetkellä yöunia mahdottoman tärkeinä, joten pakotin itseni jatkamaan nukkumista. Aamulla sitten olivat muut asiat päällimmäisenä mielessä ja unen maailma alkoi haihtua. Illalla ennen nukkumaanmenoa ajatukset palasivat.

Näin unessa, kuinka sisareni oli menossa yöllä vanhaan kotitaloomme nuoren miehen kanssa, jota en tunnistanut. Olin itse tulossa kauempana sinne jonkun toisen, luultavasti ystäväni kanssa. En halunnut, että sisareni huomaisi meitä. Livahdimme suuren tuomen taakse ja tarkkailimme sieltä käsin tilannetta. Äitini oli talossa. Mekin olimme menossa häntä  tapaamaan. Oli silti omituista mennä kylään keskellä yötä. Vaikka olikin kesä ja yö oli valoisa. En tiedä, miten uni päättyi.

 
On erikoista nähdä unia kuolleista ihmisistä. Unessa olivat sekä kuollut äitini että kuollut sisareni. Sellaisilla unilla saattaa olla jokin sanoma, jotakin kerrottavaa. Ne eivät välttämättä merkitse mitään pahaa eivätkä ennusta mitään.

Olen nähnyt unia muutenkin paljon, koska olen nukkunut paljon.  Usein ne ovat kuitenkin mukavia ja haihtuvat jonnekin pian herättyä.

Oma terveys on ollut viime aikoina varsin ajankohtainen. Välillä minusta tuntuu, että kesä jää taka-alalle, kun pähkäilen omaa selviytymistäni. Tulevaisuudessa on muutenkin paljon ikäviä asioita, jotka minun on hoidettava tai selätettävä, yritän silti elää hetki kerrallaan, päivä kerrallaan. Jos en nyt jaksa tehdä kaikkea, maailma ei kaadu siihen. En ole ainoa ihminen, jolla sattuu olemaan vaikeaa.  Minulla on kaikeksi onneksi mukavia juttuja niin paljon, joita voin harrastaa vaikka olotilani ei olekaan aina paras mahdollinen.



Niitä mukavia asioita on tämä kirjoittaminen. Useampikin juttu odottaa paneutumistani. Siinä välillä sitten syntyy yksi tai kaksi blogikirjoitusta. Välillä on mielenkiintoisia tapaamisia.  Kesällä olisi kuitenkin hyvä saada varastoja siivottua, puiden oksia leikattua, ikkunoita pestyä, aitaa leikattua. Niihin energiani riittää vain pieninä tippoina. 

Kun olen väsynyt, paneudun sukututkimukseen. Olen aloittanut  erään kirjoituksen, mutta siihen liittyvä tutkinta tuntuu vain jatkuvan.”

Nyt


Itse asiassa tuo uni oli vain sivujuonne yrittäessäni tavoitella kirjoittamisen ihanuutta. Se hauskuus vain joskus liukenee kauemmaksi. Sormet syyhyten asetun kirjoittamaan intoa täynnä, mutta hetkeä myöhemmin se valtava pyrkimys katoaa kuin tuhka tuuleen. Menen puuhailemaan kaikkea muuta.  Raihnaisuuteni oli kesäkuussa vielä huipussaan. Oli jätettävä paljon tekemättä ja ponnisteltava eteenpäin päivä kerrallaan.  Ehkä meille annetaan vaivoja vain siksi, että ymmärtäisimme paremmin, tuntisimme empatiaa muita kohtaan. Toisaalta en usko sen pitävän paikkaansa, koska monet ihmiset vanhetessaan muuttuvat entistä ärtyisimmiksi, tuomitseviksi ja kapeanäköisiksi.

Kesä on tapahtumien ja tapaamisten aikaa. En kirjoita niistä yleensä sen enempää, en täällä enkä Facebookissa, mutta ne kaikki ovat omalla tavallaan merkityksellisiä. Joitakin saatan mainita. 



Tässä välillä  vietin sisareni ja monen muun kanssa päivää Rengossa,  seudulla, jonne satuin syntymään. Siellä vietetään joka kesä Renko-viikkoa  jo 30 vuoden ajan tähän aikaan. Itse asiassa viikko on tänään 29.7. loppumassa. Me olimme siellä viime viikon lauantaina, suurena markkinapäivänä.  Olimme Markkulan sukuseurassa sopineet kesätapaamisesta Rengossa.  Kuuntelimme kirkossa pastori Heikki Toivion kirkon esityksen kirkon 500-vuotisesta historiasta, teimme kierroksen hautausmaalla, tutustuimme kirkon vieresä olevaan Härkätien museoon, kävimme kirjastossa tutustumassa Rengon kirkonkylän eli Muurilan kylän pienoismalliin, joka kuvaa aluetta 1930-luvulla.  Siinähän se päivä meni. 



Olisi ollut varmaan muutakin katseltavaa, mutta kirjaston jälkeen paikat olivat sulkeutumassa. Lähdimme siitä katsomaan nuoruutemme tanssipaikkaa Sotkalinnaa, jossa oli ilmoitettu illaksi ja seuraavaksi päiväksi ohjelmaa.

Muisti on armeliaasti pyyhkinyt niiden aikojen muistoja. Ajatella, vietin ylioppilasjuhliani 50 vuotta sitten Sotkalinnassa. Taisi ylipieni ylioppilaslakki keikkua päässä tanssiessani poikakaverini kanssa  tai sitten mielikuvitus on lisännyt sen. Muu luokkani juhli arvokkaasti Aulangolla.  Sotkalinnan ympäristöä oli siistitty, kasvillisuutta poistettu ja rakennus oli koko komeudessaan näkyvillä.


Sotkalinna valmistui Renkoon Nummenkylään 1965 ja oli silloin Etelä-Suomen suurin ja kaunein tanssilava. Kaikki sen ajan suuret tähdet esiintyivät siellä. Me sisarukset käytiin siellä tanssimassa sen ajan uuden musiikin soidessa taustalla. Täältä löytyy vähän historiatietoa.



Samalla retkellä poikkesimme Niemisen veljesten muistomerkillä. Muistomerkki pystytettiin 1965. Miina ja Niilo Nieminen kasvattivat muistomerkin paikalla olleessa talossa  Hämeen Härkätien varrella Eskolankulmalla  10 lasta; viisi poikaa ja viisi tyttöä.  Neljä poikaa, jotka olivat syntyneet  välillä 1907 – 1916 kaatuivat, kaksi talvisodan loppuvaiheissa ja kaksi jatkosodassa.  Jo ennen sotia leskeksi jäänyt äiti sai vastaanottaa suruviestit. ”Kaikki, mikä tapahtuu, on otettava vastaan Jumalan kädestä”. Äidin kommentti on päässyt muistomerkkiin. 

Isämme oli aikoinaan touhuamassa muistomerkkiasiassa ja kun se paljastettiin, sisareni seisoi kansallispuvussa siinä vierellä. Kun paljastushetkestä oli kulunut 50 vuotta, Hämeen Sanomat julkaisi uutisen ja kuvan uudelleen. Isä olisi tiennyt perheestä paljon enemmän. Nyt on vaikea tavoittaa mitään, ei edes sukututkimuksen keinoin. Löysin perheen Hämeen läänin 1915 henkikirjasta. Sen mukaan perheen isä oli syntynyt 1871 ja äiti 1876. 

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto kertoo, että nuorin 1916 syntynyt sotamies Viljo Viljami kuoli Viipurin Tammisuolla 9.3.1940. Hänet haudattiin oman pitäjän multiin. Sotamies Arvi Anselmi, joka syntyi 1911 palveli samassa jalkaväkirykmentissä 15 ja jopa samassa komppaniassa 9.  Hän kaatui samassa paikassa 11.3.1940 ja on myös haudattu Renkoon.  Taistelut Tammisuolla olivat talvisodan viimeisiä, sillä rauha tuli 13.3.1940. Arvilta jäi jälkeen kolme lasta.

Korpraali Olavi Pietari s. 1912 ja veli sotamies Niilo taistelivat jatkosodassa JR44:n 2. komppaniassa.  He kohtasivat kuoleman kaukana vanhan rajan toisella puolella, Olavi Syvärillä 14.10.1941 ja Niilo Goran taisteluissa 15.12.1944. niilon ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Gora sijaitsee siellä jossakin Laatokan eteläpuolella Syvärin takana. Sitä joskus ihmettelen, miksi ihmeessä suomalaisten piti mennä niin kauas verta kaivamaan. 

Tapasimme muistomerkillä nyt viereisen talon omistajan, joka on pitänyt huolta muistomerkistä. Hän on asunut siinä viisi vuotta. Niemisen veljesten kotitorppa on sijainnut muistomerkin paikalla ja palanut jo 1940-luvulla.



Retken jälkeen vietin tuokion tutkien erään Rengon hautausmaan hautaan liittyviä ihmisiä. Samaa olen tehnyt aiemmin toisenkin haudan osalta. Niistä sitten aikanaan. 

Tutkin myös aiemmin viikolla Urjalan hautausmaalla olevien hautojen ihmisten sukuselvityksiä. Poikkesimme siellä evakkovaelluksen aikana. Haudat tulevat jonakin päivänä poistumaan, ihmiset unohtuvat.  



Nyt on myös takana retki Virolahdelle, jossa kolme sisarusta tapasi.  Tälläkin kesäretkellä käsittelimme muistoja menneiltä ajoilta. Tällä kertaa rajan toiselta puolelta. Mutta se on taas toinen juttu.  Kuten myös huominen. Kirjoittaminen on hyvää lepoa toiminnan välillä. Tästä päivästäkin tuli pilvinen.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Itsetuntemuksesta



Siirsin läppärini avaamista myöhemmäksi.  Lapsenlapseni Alexin kanssa meni aikaa, poimin vadelmia, otin valokuvia, väittelimme Alexin kanssa, kuka tekee mitäkin. Kun hän lähti, oli käytävä kirjastossa ja kaupassa. Sitten olikin jo ruoka-aika. Ja yhtäkkiä olikin jo ilta.  Melkein koko päivä hurahti ilman tietokonetta. Itse asiassa meidän piti tänään mennä Helsinkiin, mutta päätimme siirtää sitä.


Aamulla ajattelin, muistaako keho jotakin samaan aikaan koetuista asioista, vuosien takaa. Ajattelu aktivoitui eilisen blogikirjoitukseni myötä palatessani kesään 2009. Olen tuntenut itseni aamuisin huonovointiseksi, vaikka olen nukkunut hyvin.  Yöllä heräsin omituiseen uneen, jota en muistanutkaan enää aamulla.  Ajattelen, mitähän seuraavaksi.

Seitsemän vuotta sitten sisareni heräsi vielä aamuihin ja meni tarkistamaan, olenko kirjoittanut blogin.  Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuollut.  On asioita, joita ei koskaan unohda. On asioita, joita olisi pitänyt tehdä, mutta jotka jäivät tekemättä. Sitten jonakin päivänä ei enää jaksakaan tehdä.

Pöydälläni seisoi printti 15.7.2009 kirjoittamastani blogista. Julkaisen sen tänään, koska se oli mielestäni niin hyvä. Etten unohtaisi omaa tietäni.

 
15.7.2009 kirjoitin näin

” Itsetuntemuksesta

Oman itsensä tunteminen ja kehittäminen on elämämme vaikeimpia asioita. Sen vuoksi kannattaa ponnistella. Miksi? Saavuttaakseen mielensä rauhan, pystyäkseen vaihtamaan suunnitelmia, jos asiat niin pakottavat. 

Kodistaan lähteminen on yksi vaikeimpia asioita. Ihmisellä on tapa juurtua johonkin paikkaan. Vaikka en ole halunnut sitä myöntää niin on käynyt minullekin. Olen juurtunut tänne, tähän taloon, pihaan, puutarhaan, tähän ympäristöön. Omat lapseni asuvat lähellä, he ovat juurtuneet tänne minuakin enemmän. Nyt olen kovan paikan edessä. Saatan joutua lähtemään ja työntämään juureni jonnekin aivan muualle tai sitten en enää koskaan kasvatakaan juuria maaperään vaan kuljen ilmajuurien ja köynnöstävien varsien avulla paikasta toiseen. 

Tämä kuva oli alkuperäisessä blogissani. Sen alla kerroin, että tyttäreni asui perheineen talossa, jonka puutarhassa vanhin lapsenlapseni Anna (nyt 22 v) kuvassa leikkii (1997). Talo oli lähes kivenheiton päässä talosta, jonne 2000 muutimme, mutta jo hetki ennen sitä he olivat joutuneet lähtemään talosta. Siellä oli runsaasti marjapensaita, omenapuita, juhannusruusupensat aitana. Se idylli on jo kauan sitten hävitetty ja paikalla on nyt tylsän näköinen valkoinen rivitalo aitana yhtä tylsännäköinen valkoinen aita.

Mietin tänä aamuna tätä asiaa. Ostin maanantaina Helsingissä käydessäni Natalia Goldbergin kirjan Avoin mieli, kuinka elää kirjoittajan elämää. Olen joskus lukenut hänen kirjansa kirjoittajalle Luihin ja ytimiin, joka löytyy edelleen kirjahyllystäni. Hänen ajatusmaailmansa on pitkälti samanlainen kuin minun. Olen käynyt elämässäni samanlaisia pohdintoja ja löytänyt samalle tielle sekä käytännön että yrityksen ja erehdyksen kautta. Kuohuvaa mieltäni rauhoittaakseni luin aamulla kirjasta Avoin mieli muutamia sivuja. Yksi lause iski tajuntaani kovaa ja auttoi minua seuraavalle askeleelle:


 ”Kirjoittamiselle on annettava koko elämä ja sitä on seurattava minne tahansa. On sovitettava itsensä kirjoittamiseen, sillä se ei itsestään sovittaudu kirjoittajan elämään. Kirjoittaminen avaa mielen ja tekee kesyttömäksi.”


Jossakin samassa kirjassaan hän varmaan sanoi senkin, mitä olen viime aikoina tuonut esille elämäntavoistani. Valokuvaus ja kirjoittaminen eivät ole koskaan olleet minulle oikeastaan harrastus, vaikka olen niitä sillä nimellä kutsunutkin. Ne ovat olleet elämäntapani ja nyt ne ovat muuttumassa enemmän ja enemmän yhdeksi minun kanssani. 


Olen jakanut myös hänen käsityksensä menneisyyden merkityksestä. Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut erityisesti suhdettani siihen kirjoittaessani muistoistani. Menneisyys on samassa muodossa kuin sen ymmärrämme lakannut minulle olemasta ja muuttunut täksi päiväksi. Olen sen jossakin tuonut jo aikaisemmin esille vain eri sanoin. Natalie Goldberg kirjoittaa asiasta näin:


”Usein minulta kysytään, onko romaanini omaelämänkerrallinen. En osaa vastata. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä vahvemmin tuntuu, että minulla ei ole menneisyyttä, että se on ohi ja että se, mitä kirjoitan siitä, on uutta nykyhetkeä. Mitä enemmän menneisyydestä kirjoitin, sitä enemmän se katosi ja lakkasi olemasta. Se on kuin yrittäisi kääntää päätä niin nopeasti, että näkisi omat kasvonsa. Menneisyys ei ole erillinen hetki, vaan se on tässä ja nyt.”


Näinhän se menee. Olen käynyt aika tarkkaan läpi menneisyyttä, olen nähnyt, miten epätoivoni on syntynyt. Olen myös nähnyt, miten olen siitä selviytynyt elämäntapani kautta, sukeltamalla taiteeseen, kirjallisuuteen, historiaan ja viettämällä aikaa hyvien ystävien seurassa ja aina välillä valokuvaamalla ja kirjoittamalla. 

Mutta tekisi mieli sanoa, että olen samalla kasvattanut kyytä povellani. Se on kyllä totta, olen pelännyt sen pistämistä niin paljon, etten ole pystynyt hoitamaan sitä yhtä asiaa kuntoon. Ja nyt se pistää. Kun nyt olen koonnut elämääni lyhyeen videoon, mietin, miten tuon ne negatiiviset asiat esille turmelematta itseäni. Olen ne jo elänyt. 


Natalia Goldbergin mukaan, saa asiaa käsittelemällä menneisyyden katoamaan. Tässä se onkin todella tarpeen. Sitten tiedän, että toisaalta kielteisiä asioita toisesta ihmisestä ei pidä ottaa esille. Siinä vahingoittaa vain itseään. Mutta, mutta.... Ne ovat vain faktoja, jotka tapahtuivat lukuisina menneinä vuosina, asioita, jotka surettivat minua. Ehkä minun on ne kuitenkin kerrottava omalla tavallani, vaikka vastaanottaja ei ehkä ymmärräkään, mistä on kysymys. Sitten se on kuitenkin muuttunut menneisyydeksi, joka elää kanssani ja ehkä elää sitten enää kirjoituksissani, mutta se ei ole sitten enää omaelämänkertaa vaan se on punoutunut hienoksi säikeeksi jossakin tarinassa, jota sitten myöhemmin kirjoitan missä sitten olenkin."

Asiat eivät vain joskus mene, niin kuin itse kuvittelee tai haluaisi niin menevän tai joku muu haluaa.  Koko tämän ajan tuosta kesästä tähän päivään minua on syytetty siitä, että olen vielä täällä.  Viimeksi viime viikolla.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Mitäköhän tänään ajattelin?



Viimeisimmän viikon aikana olen taas ollut melkein pakotettu ajattelemaan kesää 2009, sillä niin kauas juontaa tämä loppumaton kurjuuden kierre. Vaikka se ei hallitse koko elämääni, niin se nousee välillä pinnalle. Kirjoittamalla pidän sitä hallinnassa. En halua siitä edes puhua. 



Seitsemän vuotta sitten näihin aikoihin kesällä elin vielä hurjempaa  vaihetta.  Kirjoitin kaikesta silloiseen blogiini peitellysti jättäen oikeastaan kaiken kertomatta.  Kaivoin nyt sen kesän päiväkirjani esiin ja olen kauhistunut. Ei ole yhtään ihme, että ne asiat nousevat sieltä jostakin pinnalle aika ajoin, kun minua muistutetaan niistä. En voi niitä unohtaa, ennen kuin tämän tarinakirjan kannet on suljettu.

Sen kesän alussa huomasin talossa vesivahingon.  Makuuhuoneen vaatehuoneessa oleva ulos menevä vesiposti oli hajonnut.  Vakuutus korvasi remontin, joka alkoi heinäkuun puolessa välissä.  Purkutöitä oli tehty jo aiemmin. Onneksi vesi ei ollut levinnyt kovin laajalle.  Jäin yksin hoitamaan asioita, kun mies lähti lomalle Thaimaahan kuulemma pakoon, kun talossa ei voi enää asua. Hänen poissa ollessaan aloitin eroprosessin. Kun hän palasi kuukauden päästä, hän sai kirjeeni, jossa pyysin häntä muuttamaan pois. 



Remontti alkoi vasta heinäkuussa.  Talossa kolisteltiin ja läheisellä tiellä kaivettiin. Meteli oli hurja. Kävin läpi yhteistä elämäämme tekemällä hänelle videon, mutta en tahtonut löytää mistään pihalta rauhallista nurkkaa, jossa olisin voinut puhua videolle.

Siinä kaiken ohella kävin siis läpi mennyttä, mietin, mikä meni pieleen, suunnittelin , siivosin. Elämä on usein niin kerroksellista, että emme edes tajua sitä juuri silloin kun se on kohdalla. Myöhemmin olemme autuaasti unohtaneet. 

Kirjoitin, kirjoitin ja liikuin paljon retkillä ja lenkeillä. Oli perhejuhlia, vanhin lapsenlapseni pääsi ripille. Enoni Ruotsista oli luonani pidemmän ajan ja kuljetin häntä ympäriinsä. Olisin halunnut ostaa talon. Mikään ei mennyt niin kuin piti. Paljon pahempaa oli tulossa.  Kuinka ihminen osaakaan nähdä asiat positiivisesti ja luottaa elämään!


Blogikirjoituksestani ei siis saa ollenkaan selvää, mitä kävin läpi. Kuvat siltä ajalta kertovat useita tarinoita. Liitän niitä tähän.

Tässä blogini 20.7.2009

”En tunne yhtäkään ihmistä, joka kävisi asioitaan läpi näin voimallisesti kuin minä. Suoraan sanoen inhoan jo itseäni ja pyydän anteeksi muutamalta ystävältäni, että olen purkanut itseäni varmaan vähän liikaakin. Mutta voin sanoa, että tämä loppuu kohta, olen kuitenkin käsitellyt asioita sisälläni jo vuosikausia, mutta en ole aiemmin uskaltanut ajatella asioita aivan loppuun saakka. Yritän jatkossa hillitä itseni. Ehkä olen vain ollut nyt niin väsynyt. 


Olen huomannut, että suurin osa meistä jättää elämässään tapahtuneet käsittelemättä. Monelle eletty elämä on joko vaipunut unohduksiin tai sitten se on iso läjä ongelmia aiheuttavia solmuja. Niitä solmuja yritetään sitten peittää kaikella mahdollisella, monet juovat unohtaakseen, joku urheilee niin, että sitä voi jo sanoa sairaaksi. Ylenpalttinen työn teko ja sen nostaminen kaiken muun esteeksi, on monelle yleinen menneisyyden ääniä vaimentava tekijä.  Kaikki riippuvuudet vievät myös huomion pois ja hiljentävät sisäistä ääntä.  Liialliseen työntekoon ja varsinkin sen korostamiseen olen minäkin aika ajoin sortunut, erityisesti 1980-luvulla. Ihminen kaiketi pelkää. Tällä hetkellä pelkään pahan voimaa, jos se pitää se nimetä. Omia pelkojaan pitää uskaltaa katsoa silmiin, enkö ole sanonutkin joskus niin.  Pelko on aivan turha tunne, se estää meitä elämästä. Mutta…


Olen paljon kirjoittanut taiteesta. Olen huomannut, että vaikeina aikoina se voi olla ihmiselle ikään kuin kävelykeppi ja tuki. Se voi johdattaa pois pelosta ja se auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita rakentavasti niitä pois työntämättä. Se voi sitten huomaamattamme viedä meidät uusiin ulottuvuuksiin, jossa saavutamme koskemattomuuden. Kaikki paha valuu pois yltämme ja olemme totuuden sisällä, ympärillä. Taide on uskomaton lahja ihmiskunnalle.  Niinpä.

Olen nyt puhunut puhelimessa monenkin kanssa ja pitkään, mikä ei ole ollut tapani. Keskusteluissa on tullut esille monta tärkeää asiaa. Jotenkin tulee mieleen, että ystävämme johdattavat meitä, jos me vain kuuntelemme heitä. Viime viikolla olen käsitellyt heidän kanssaan kirjoittamista, levon tärkeyttä, vastuuta toisista ihmisistä, maailman pahuutta, ahneutta. 


Eilen nousi itselleni tärkeäksi sana vastuu. Mikä on ihmisen vastuu lähimmäisestään?  Onko vaikeissa tilanteissa roikkuminen sitä, että yrittää ottaa liikaa vastuuta asiassa, jossa ei pitäisi.? Entä ystävän vastuu, kuinka pitkälle voit vaatia ystävääsi auttamaan, ottamaan kantaa puolestasi, edistämään asiaasi. Kun ajattelen, käännän tietysti tilanteet toisin päin eli kysyn itseltäni, mitä itse tekisin. 

Ihmiset rakastavat pysyvyyttä ja tasaista elämää vai onko näin? Eikö mukana pidä aina olla ripaus seikkailua ja kaaosta?  Pyrinkö minäkin nyt vastoin aiempaa käytöstäni ja omia periaatteitani turvalliseen vaihtoehtoon?  Enkö ole viimeisen vuoden mittaan moneen kertaan kirjoittanut ja sanonut, että tarvitsen myös rauhaa ja hiljaisuutta keskittyäkseni kirjoittamiseen, tehdäkseni tutkimuksia. Ja on ihana välillä työntää kätensä multaan. Käynkö turhaa taistelua?

On paljon ihmisiä, jotka lukevat tästä jutustani vain ensimmäisen rivin. Saati, että itse asianosainen olisi kiinnostunut siitä, miksi kaikki meni pieleen.”


perjantai 8. heinäkuuta 2016

Euroopan ytimessä



Palaan taas jälleen kerran vanhoihin blogikirjoituksiini.  Kirjoitin nyt uudelleen julkaisemani  jutun jo  5 vuotta sitten 7.7.2011. Sinä kesänä minulla oli terveyteni vielä tallella. Mainitsen sen, koska erityisesti tänä kesänä olen usein ajatellut aikaa ennen sitä ja sen jälkeen. Se ei toki tule tässä kirjoituksessa esille, koska en silloin vielä tiennyt, mitä on edessä. 

En todellakaan jaa kaikkia vanhoja blogejani uudelleen. Useat niistä ovat täydellisen typeriä. Joidenkin eteen olen nähnyt edes hiukan enemmän vaivaa ja niiden aihepiiri on kiinnostava.  Otsikko Euroopan ytimessä on ollut taas ajankohtainen, kun Britannia on sieltä poistumassa. Kirjoitin aiemmin myös enemmän kuin nyt ajankohtaisista asioista.  Voisin tehdä niin edelleenkin, sillä taidan nyt seurata niitä entistä aktiivisemmin. Jätän kuitenkin niiden kommentoinnin mielelläni muille. Sanon tähän isäni tavoin ”ei kannata”.

Osa kuvista on samoja kuin alkuperäisessä blogipostauksessa.
” 7.7.2011 Euroopan ytimessä
Vaikka kuinka toivoisimme muuta, me suomalaiset olemme auttamatta Euroopan periferiassa, kaukana sen ytimestä. Olemme ulkopuolisia, tulemme ehkä aina olemaan, vaikka kuinka yritämme.  Toki kansamme joukossa on muutamia rohkeita ja onnekkaita, jotka pääsevät Euroopan unionin kautta ytimen lähelle, joskus jopa sen valokeulaan ja vaikuttamaan. Olen tällä viikolla kolunnut Eurooppaa, kuinkas muuten Ruotsin kautta ja virtuaalisesti.
 
Luin ensin Herman Linqvistin tänä vuonna suomeksi ilmestyneen kirjan ”Ensimmäinen Bernadotte – sotilas, hurmuri ja kuningas". Enpä voi taas muuta kuin suositella tämän suosikkikirjoittajani teosta. Olen aiemmin maininnut jo blogissani 8.3.2009 lukeneeni hänen loistavan teoksensa Napoleonista. Äskettäin kirjoitin Madame de Pompadourista.  Olen ehkä kertonut lukeneeni myös hänen erinomaisen kirjansa Ruotsin historiasta. 

On totta, että hän, kruununprinsessa Viktorian historian opettaja, on loistava historian viihteellistäjä, mutta juuri se tekee hänen kirjoistaan miellyttävää luettavaa. Voi melkein kuvitella itsensä paikalle, historian sisään. Hän myös muistaa aina mainita Suomen ja suomalaiset, koska hän on asunut nuoruudessaan Suomessa.

Ensimmäisen Bernadotten patsasta Tukholmassa kuvasin helmikuussa 2015. Slussenin alue oli täyden myllerryksen alla.

Jean-Baptiste Bernadotte (1763 – 1844),josta sittemmin tuli ensin Ruotsiin adoptoitu kruununprinssi Karl Johan ja vuodesta 1816 Ruotsin kuningas Karl XIV Johan oli kotoisin Etelä-Ranskasta tai paremminkin Lounais-Ranskasta aivan Pyreiden vuoriston kupeesta Paun kaupungista suhteellisen vaatimattomasta perheestä. Hän ei poislähdettyään enää koskaan palannut kotikaupunkiinsa.
Koko Eurooppa tuli hänelle tutuksi, kun tallasi sen sotatantereita aina 17-vuotiaasta lähtien kohoten jo hienon luonteensakin (tosin tulisen ja kiivaankin, mutta oikeudenmukaisen) ansiosta korkeimpiin mahdollisiin sotilasarvoihin. Napoleon tuntui jopa kadehtineen häntä ja pitäneen ehkä varteenotettavana kilpailijana. Välittäjänä ja monen tilanteen rauhoittajana Napoleonin ja Bernadotten välillä toimi usein tämän Pariisissa viivyttelevä vaimo Desiree Clary, jonka sisko Julie Clary oli naimisissa Napoleonin veljen Joseph Bonaparten kanssa.

Nyt kävi auttamatta taas niin, että sorruin siihen samaan eksymisen kaipaukseen, johon olen edellä mainitsemani blogin lisäksi usein viitannut tai sanoisinko että jopa eksynyt. Koska tarkoitukseni ei ole alkaa kirjoittaa kirjablogia, en siis kirjoita tästä aiheesta tämän enempää. Kirjablogeja muuten on olemassa uskomattoman paljon. Niissä käydään usein jopa kirjan juoni niin tarkkaan läpi, että voisi oikeastaan kuvitella niiden esittelyn luettuaan lukeneensa koko kirjan. Sellainen lukeminenhan sopii tähän aikaan loistavasti, voisin sanoa vähän ilkeillen. Minulla on tapana viitata joihinkin mielenkiintoisiin lukemiini kirjoihin tai niihin, jotka putoavat täpötäydestä kirjahyllystäni eteeni tai kuiskailevat ohi kulkiessani korvaani.
 
Luettuani Bernadotte-kirjan ja suljettuani sen hiukan vastentahtoisesti, koska olin viihtynyt sen parissa niin hyvin, otin luettavakseni Axel Munthen elämänkerran. Jos Jean- Baptiste Bernadotte oli eurooppalainen kosmopoliitti, josta tuli ruotsalainen kuningas niin Axel Munthe oli ruotsalainen, josta tuli tavallaan juureton eurooppalainen. Sellainen tunnen minäkin olevani huolimatta siitä, että olen syntynyt juuret maassa keskellä viljavaa Hämettä. Kirjan alussa oleva lause jossa todettiin, että ”hän yritti koko ikänsä turhaan päästä eroon tunteesta, että oli vankina omassa elämässään” kolahti minuun. (Jangfeldt, Bengt. Axel Munthe – tie Caprin huvilalle. WSOY. 2010)

Espanjalaisren portaiden ihmisvilinää kuvasin maaliskuussa 2008. Kirjoituksessa mainitsemani talo oikealla.
Axel Munthen eriskummallinen elämä kietoutuu myös Ruotsin kruununprinsessa ja myöhemmin kuningatar Viktorian elämänvaiheisiin ja sairauskertomukseen, koska Munthe oli lääkäri. Hän toimi myös Roomassa osan vuotta hoitaen siellä asuvia ulkomaalaisia asuen talossa, jossa aikoinaan myös runoilijat John Keats ja Shelley olivat asuneet. Espanjalaisten portaiden vieressä sijaitsevassa talossa on nykyään näiden englantilaisten romantiikan ajan runoilijoiden työtä ja elämää esittelevä museo.

Munthen elämä alkoi kiinnostaa minua erityisesti, kun eräs ystäväni lainasi taannoin kirjahyllystäni hänen kuuluisimman teoksensa ” Huvila meren rannalla”. Hän ylisti kirjaa ja Munthen persoonallisuutta. Omasta lukukokemuksestani oli vuosikymmeniä enkä oikein pystynyt sanomaan yhtään mitään. Lehdissä kirjoitettiin samanaikaisesti juuri suomeksi ilmestyneestä elämänkertateoksesta. Moni blogiani lukeva lieneekin huomattavasti paremmin perillä näistä henkilöistä. 
Viime vuonna ensimmäisestä Bernadottesta ja koko suvusta tuli tietoa kyllästymiseen saakka kruununprinsessa Viktorian häiden yhteydessä.  En jaksa katsella televisio-ohjelmia kovin pitkään nukahtamatta ja syystä, että ne lyhentävät ja popularisoivat aihetta liikaa ollakseen minun makuuni. Joten minulta jäi suurin osa näkemättä. Paksut kirjat pienellä präntillä ovat mieleisiäni. Seuraavaksi luenkin uudelleen myös Munthen filosofian omasta asumisestaan huvilassa meren rannalla.

Lähto Tukholmasta helmikuussa 2015.
Tulipa tässä myös mieleeni, että sitten kun tämä minun oikeusjuttuni on loppuun käsitelty, sallin itselleni kunnon loman. On lopputulos sitten millainen tahansa, voin varmaan eläkeläisenä suoda itselleni hetken ilon ja matkustaa oikeasti jonnekin kauas vaikkapa sinne Italiaan Caprin saarelle. Lisää unelmoidakseni, kävin jo tutkimassa saaren hotellitarjontaa, mutta en sentään painanut varausnappia, vaikka löysinkin aivan kohtuuhintaisen huoneen kahdelle pariksi yöksi syyskuussa. Haaveet sikseen. Kohde ehtii vielä vaihtua vaikkapa minulle niin rakkaaseen Kreetan saareen. Toisaalta juttuni voi kestää vielä hyvinkin pitkään. Kunnes lopulta voin hengähtää. 

 
Sitä ennen suomalainen työorientoitunut eläkeläinen tuntee syyllisyyttä, kun ei tänään alkanutkaan siivota autotallia ja varastoja. On se vaan niin kumma juttu, että koko ajan pitää olla jotakin tekemässä, että tuntee olevansa oikeutettu elämään. Mistä kummasta sen olemme itseemme niin syvästi iskostaneet. Siksi onkin varmaan hyvä käydä ottamassa mallia muualta Euroopasta. Mitenköhän asia lienee, olisiko uusavuttomuus ja osaamattomuus siellä ytimessä ollut edesauttamassa näiden maiden ongelmia, vaikka syyt niiden niskoille kaadetaankin? Historiasta on hyvä ottaa mallia. Minä taas voisin ottaa mallia Mökä-kissasta, joka parhaillaankin nukkuu makeita päiväunia sohvallani. En näköjään vielä kolme vuotta eläkkeellä oltuani ole täysin vapautunut laiskottelemaan vaan olen edelleen ”oman elämäni vanki”.”

Kärhö kukki kesällä 2011. Nyt talvi melkein tappoi sen, mutta kyllä se sieltä vielä ylös pinnistää.
Mitenköhän tätä kommentoisi? Enpä ole vielä päässyt pitämään sellaista ”lomaa”, mistä edellä haaveilin. Vaikka oikeuskäsittely päättyi jo loppuvuodesta 2012, olen edelleen siihen liittyvässä kurimuksessa, kiinni tässä talossa, sananmukaisesti turpeessa kiinni, talollisena kuten olen kirjoittanut äskettäin aloittamassani toisessa blogissa nimeltä talo. Se löytyy täältä  http://merjajatalo.blogspot.fi/

Huomenna vietän "lomaa" kodistani ja talosta Urjalassa evakkovaelluksella, toivottavasti yhtä vapaamuotoisella kuin kaksi vuotta sitten Virolahdella.