Noin kaksi päivää viikosta menee väsymyksen vallassa.
Välillä yritän uskotella itselleni, että se on vain luulemista. Kun on pari päivää lamaantuneena eikä saa
mitään aikaiseksi, suunnitelmat jäävät roikkumaan ja selviää vain aivan
pakollisista tehtävistä, se ei todellakaan ole vain luulosairautta. Näin
vaikuttaa lääke minuun. Lisäksi se laimentaa aloitekykyäni ja hävittää
innostukseni ja syö inspiraation.
Turha edes kirjoittaa, että tälläkin hetkellä moni asia
odottaa minua tekemään jotakin. Yritän sanoa itselleni, että kyllä minullakin
on oikeus viettää rokulia, on syy mikä tahansa. Minun ei todellakaan tarvitse
olla kiltti tyttö ja aina valmiina työntekoon ja suorituksiin. Niitähän tässä
on muiden taholta pitkään vaadittukin. Miten on talon myynti, miten se
remontti, miten se ja se? En oikein jaksa sitä kaikkea. Muutkin velvollisuudet
alkavat maistua pahalta ja ikävältä. Ja sitten tulee päälle se väsymys. Se on
vain kestettävä, koska lääke pitää sairauden kurissa. Päivä päivältä on
helpottanut, liikkeet eivät satu enää joka hetki eivätkä sormet ole
turvoksissa. Kiitos!
Innostuin ennen väsymystä saamaan aikaiseksi kirjoituksen
tuonne Salaiset paperit blogiini otsikolla ”Vanhan
kalenterin kertomaa”, jonne pääset klikkaamalla tekstin nimeä. Oli
järisyttävää alkaa ”tulkita” kalenterien tekstiä ja huomata vuosien 1966 - 1967
avautuvan eteen värikkäänä ja elävänä. Valitettavasti en ole tuohon aikaan
ottanut kovin paljon valokuvia. Syynä lienee ollut valokuvauksen kalleus, mutta
myös puutteellinen tekniikka. Mutta nyt ne harvatkin kuvat saavat tarkan
päiväyksen. Silloin päiväyksillä ei
ollut niin kovin paljon merkitystä, koska ne ovat jääneet
valokuva-albumeistakin pois. Ihmettelin sitä mahdotonta aktiivisuutta, millä
nuori ihminen toimii ja mitä kaikkea ehtii tehdä. Voisin kirjoittaa noista
kahdesta kalenterista vielä monta tarinaa.
Mutta sitten se inspiraatio hiipui. Ehkä se palaa takaisin
myöhemmin viikolla. Paitsi silloin minun on vaihteeksi hoidettava kaikki
melkein rästiin jääneet tehtävät.
Tänä aamuna heräsin miettimään niitä rästissä olevia
tehtäviä ja päätin noustuani tehdä niistä listan. Se on ennenkin auttanut. Kun
sitten olin sen tehnyt, huomasin, ettei niitä niin mahdottoman paljon olekaan.
Toisaalta en laittanut sinne mitään varastojen siivouksia ja ikkunoiden loppuun
pesemisiä puhumattakaan puutarhatöistä. Ne kyllä hoituvat sitten, kun ne on
pakko hoitaa.
Jätän menemättä Facebookiin, riittää, kun käyn siellä kerran
myöhemmin päivällä. Ei siellä ole kuitenkaan koskaan menossa mitään sen
kummempaa. Ihmiset ovat samanlaisia, samat aiheet kiertyvät päivä päivältä ja
jopa vuosi vuodelta. Niinhän minullakin. Joskus se on itse asiassa huvittavaa.
Eikö kenelläkään ole mitään tärkeämpää sanottavaa, muuta kuin toivottaa ”hyvää
päivää kirvesvartta”. Joissakin ryhmissä riidellään ja haukutaan toisia. Älkää
nyt hyvät ystävät loukkaantuko tästä.
Huomaan, että yritän kerätä vain intoa alkaa jotakin uutta.
Aamulla herätessä kun on virkeämpi, mieleen tulee kaikenlaista kivaa mitä voisi
tehdä. Joskus tulee jopa täysin vallankumouksellisia ajatuksia. Muutama päivä
sitten aloin ehdotella, että josko sittenkin yrittäisimme päästä eroon
kaikesta, mitä omistamme ja loput laittaisimme jonnekin varastoon ja lähtisimme
maailmalle. Kyllä ne vakiintuneet harrastuksetkin voisi jättää lepäämään ja ottaa
sitten palattua takaisin.
Kaikista pahinta on ollut tämä seisova tilanne talon
suhteen. Sille asialle on pakko tehdä jotakin eikä se ole yksin minun
vallassani. Jollet ole huomannut, aloitin tässä vähän aikaa sitten kirjoitella
TALO-blogia. Sinne on tässä linkki.
En muutenkaan jaksa edes keskustella tästä aiheesta sen enempää.
Eikä se olisi edes pakoa, jos lähtisin tästä. On hirveää,
kun ei vuosikausiin ole voinut viettää kunnon lomaa, matkustella ja keskittyä
kaikkeen kivaan. Vanhemmiten sitä kivaa on tiedossa entistä vähemmän. Ihmisille
tulee vakavia sairauksia. Omat vanhemmat kuolevat. Kaikki vaikeakin kuuluu
elämään. Sisareni taisi äskettäin sanoa, kun puheemme kääntyi elämän
vaikeuksiin, että sellaistahan se elämä on. Mitä siihen muuta sanoisi. Kiitos, onhan minulla sentään se mielikuvitus
ja tämä kirjoittaminen. Huolimatta siitä, että välillä on niitä jaksamattomia
päiviä, kun energia on jäässä. Vaikka välillä tuntuu kliseeltä se alituinen
hyviin asioihin viittaaminen!
Maailmalla tapahtuu koko ajan ikäviä asioita. Joskus
tuntuukin omituiselta olla täällä Suomen maaseudulla, jossa on hiljaista ja
rauhallista. Päiväkausiin tuskin näkee ihmisiä, vaikka en asukaan korvessa vaan
lähellä kaikkea. Joskus lentokoneetkin kulkevat tästä päältä, tosin harvemmin.
Lentokentälle on matkaa tosi vähän. Kun äskettäin jouduin siellä pariin
otteeseen käymään viedessäni ja hakiessani ystävää, tutkin tarkemmin Finnavian verkkosivuja ja huomasin, että
lentokentälläkin on lentokoneiden bongauspaikka,
jossa voi käydä kuvaamassa lentokoneita. Sivulla kerrotaan myös nuo hyvin tuntemani
paikat, joissa on tullut joskus käytyä.
Netin kautta suuri paha maailma on myös lähellä ja tunkee
puhelimesta ja tietokoneelta koko ajan lähelle. Lisäksi se vääristää
maailmankuvaamme valtavasti. Mietinkin usein, mitä se tekee lapsille, joilla ei
vielä ole kykyä ulkoistaa sitä, pitää sitä kauempana.
Mitä kirjoitin 8.8.2011? On vaikea uskoa, että siitä on jo 5 vuotta.
Eipä paljon uutta tähän päivään verrattuna. Kukkapenkit ovat vain täysin
hunningolla tai hävinneet rikkaruohoihin, vadelmapuskiin ja hiirenvirnoihin.
”Pikku kirjoituksia
Puutarhani kukkamaa on
täynnä korkeita gladioluksia ja silkkiunikot loistavat kaikissa väreissään.
Kehäkukat ja krassit kukkivat. Kosmoskukat availevat nuppujaan korkeiden
auringonkukkien tapaan. Kaikkien kukinta on hiukan myöhässä, jos vertaan
naapuripihan kukkaloistoon, jossa kukkameri keltaisine nauhuksineen ja
auringonkukkineen on kauan osunut silmiini kuin ylimääräinen auringonpaiste.
Mutta näin kaunis ei kukkamaani ole ollut aikoihin.
Myöhäisyyteen vaikuttaa
toki myös se, etten esikasvattanut oikeastaan yhtäkään kasvia vaan jokainen
siemen meni suoraan maahan tai väliaikaiseen paikkaan kuten krassit ja
auringonkukat. Daaliat tuskin ehtivät edes kukkia. Kokeilin myös freesioita
istuttamalla niiden mukulat hyvin myöhään, mutta yllätyksekseni niistä osa idän
puolella kivikkokukkapenkissä on jo kukassa. Olen myös kastellut kukkamaata
harvoin ja niukasti, koska en ole tarkoituksella vieläkään hankkinut pumppua
sadevesikaivoon enkä korjauttanut vesipostia. Kaiken veden olen nostanut
käsipelillä kaivosta tai tuonut sisältä. Sadevettä olen korjannut myös talteen.
Kesä on muuten kaiken kaikkiaan ollut erityisen suotuisa kasveille. Jalavapuun
alla kasvava viiniköynnös on tänä vuonna tehnyt jopa ensimmäiset rypäleensä,
jotka ovat muuttumassa parhaillaan tummiksi. Kaikissa luumupuissa on runsaasti
luumuja kypsymässä. Talon seinustalla salkoruusut kurkkivat ikkunoista sisään
vieden ajatukseni kauas mielikuvituksen maailmaan...
Arttu-poika oli
luonani tänään koko päivän. Jossakin välissä hän ehti alustamaan uutta
kukkapenkkiä kukkamaani jatkeeksi. Olen jo aikoja sitten kepittänyt sen paikan
ruohikolle. Maan pintakerros on tänään lentänyt vauhdilla kottikärryille.
Jonakin suloisena aamuhetkenä, kannan siihen vanhat lehtikompostini ja jatkan
penkin muodostamista. Se on neljäs tänä kesänä tekemäni kukkapenkki. En voi
muuten perustella innostustani kuin sanomalla työn olevan hermolepoa. Kaikki
tässä maailmassa on meillä lainassa ja kaiken joudumme jättämään.
Tänä kesänä olen
asunut tässä talossa ja pihalla 11 vuotta. Tästä paikasta tuli heti ensi
hetkestä lähtien kotini. Talo muistuttaa sisältä ja ulkoakin tämän päivän
kesämökkejä, vaikka on suurempi. En ole koskaan ymmärtänytkään, että
omakotitalon lisäksi pitäisi olla oma kesämökki. Se johtuu varmaan siitä, että
tämä kotini ja varmaan kaikki aiemmatkin ovat aina olleet sellaisia vanhan ajan
koteja, jotka ovat muotoutuneet asumisen myötä sen enempää suunnittelematta.
Tästäkään ei koskaan tullut edustuskotia, jonka huoneissa olisi pitänyt kulkea
varovasti ja jotka olisi otettu käyttöön vain vieraiden tullessa. Omakotitalolla
voi olla kesämökin status.
Viime syksynä
taidehistorian praktikumin loppuesseenä arkkitehtuuriaiheena oli mahdollisuus
kirjoittaa joko Alvar Aallon kodista Munkkiniemessä tai omasta kodistaan.
Lisäksi vaihtoehtoaiheena kuvataiteiden osalta saatoimme pohtia kuvan ja sanan
suhdetta Hannu Väisäsen kuvittaman Kalevalan neljännessä runossa. Minulle oli
alusta alkaen itsestään selvää, että kirjoitan kodistani. Arkkitehtuuri on opiskelun
myötä alkanut kiinnostaa minua erityisesti. Olisiko syynä myös se, että tunnen
kuvataiteiden osalta eräänlaisen kaavoihin kangistuneisuuden alkaneen olla
hyvin häiritsevää. Tuskin olen vielä kypsä analysoimaan asiaa opiskelun ollessa
keskeneräistä. Ehkä olen vain liian kovapäinen, kapinoiva ja
vallankumouksellinen?
Syy omasta kodista
kirjoittamiseen oli toki myös näissä edelleenkin ajankohtaisissa asioissa,
joissa kaksi eri maailmaa taistelee keskenään. Toisella puolella on minun
maanläheinen maailmani, jossa omistaminen on joskus pakollista, mutta henkiset
arvot tärkeimpiä ja toisaalla toisen henkilön ahneuden ja rahanhimon värittämä
ajatusmaailma, jossa ihmisistäkin pitää ottaa kaikki hyöty irti ja jossa raha
sanelee kaiken. Taustalla aiheen
valinnassa oli oppimisen lisäksi taloon liittyvien asioiden haltuun ottaminen,
oman ajatusmaailman ymmärtäminen. Aihe oli minulle täydellisen sopiva, koska
tarkoituksena oli tarkastella asumisen tilaa, sen muotoutumista, sosiaalista
puolta ja tilan käyttäjiä. Arkkitehtuurissahan on perinteisesti tarkasteltu
asioita julkisivujen puolelta, varsinkin me maallikot olemme sen niin
ymmärtäneet. Mutta on muitakin näkökulmia, joita mm. Kirsi Saarikankaan
kirjoittamat kirjat toivat eteeni.
Jokainen päivä on
eteenpäin menoa. Kaikissa asioissa. Syksy alkaa lähestyä. On suorastaan
pelottavaa, että edessä on taas uusi talvi. Takana on kaksi raskasta ja kylmää
talvea. Jouluun saakka aika jotenkin menee, mutta sitten tulevat ne pitkät
lumiset ja kylmät kuukaudet. Keskustelin asiasta eilen erään ystäväni kanssa.
Ehkä meillä molemmilla on ollut elämässä niin paljon ahdistavia asioita, joiden
kanssa olemme kamppailleet pari viimeistä vuotta, että pimeys, kylmyys ja
yksinäisyys luonnostaan pelottavat. Toki näin kaunis kesä on antanut paljon
voimavaroja. Olen myös kysynyt itseltäni, kuinka merkityksellistä minulle on
ollut se, että tämän kevään aikana olen oikeasti vasta täysin tajunnut, mitä
olen viimeisten vuosien aikana käynyt läpi. Olen saavuttanut nyt eräänlaisen
tyyneyden ja rauhan. En osaa kuvitella omaa tulevaisuuttani ollenkaan. Ehkä
niin onkin hyvä. Tuskin tänään tiedän huomisesta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti