keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Sukellus kirjekasaan



Aamupäivä tuli aherrettua. Siirsimme viimeiset tavarat pihalta varastoon. Siivosin keittiön ja lajittelin omenia. Valmistelin omenapaistoksen päivän jälkiruoaksi. Sitten vasta palasin varhaiseen aamuun, jolloin herätessäni ajattelin, mitä kirjoitan tänään. Olen täällä aivan riittävästi jo voivotellut töitäni ulkona ja sisällä ja muuallakin, että on aika päästä päiväjärjestykseen. Minulle se tarkoittaa kirjoittamista aiheista, jotka odottavat pitkässä jonossa takanani mapeissa, laatikoissa ja valokuva-albumeissa.

Seison Karjalan kannaksella Kuolemajärven kirkossa toukokuusssa 2014.
Viime aikoina eri tilaisuuksissa on  keskusteltu siitä, kuinka omat vanhemmat ovat hävittäneet lähes kaiken säilyttämänsä aineiston ennen kuolemaansa. Jolleivat he ole sitä tehneet, hävityksen on tehnyt joku muu, omat lapset. Nyt on suurta muotia jokin Konmari-juttu, joka kuulemma tekee ihmiset onnelliseksi, kun voi poistaa kaiken tavaran ja erityisesti kaiken menneisyyteen kuuluvan elämästään. Silloin voi vasta hengittää ja elää tätä päivää. Kirjat, kirjeet, valokuvat, kaikki vain roskiin! Kovakantisista kirjoista kannet pois ja sisältö paperinkeräykseen!

Pihatöissä viime sunnuntaina.
Vielä aion säilyttää kaiken kirjallisen ja kuvallisen aineistoni ja jätän hävittämisen jälkipolville.  Olen ikionnellinen, että olen ottanut talteen vanhempieni menneisyyden lisäksi myös omaa menneisyyttäni. Niissä riittää tutkimista loppuelämäksi kaiken muun mielenkiintoisen tähän hetkeen kuuluvan rinnalle. Toisaalta se kaikki tallentamani on helposti tuhottavissa. Huonekaluja, astioita ja vaatteita minulta ei jää, koska en niitä arvosta.  Kun vaan ehtisin saada kaikki muistot kirjalliseen muotoon. En lähde nyt tässä sen enempää pohtimaan käytännön toimenpiteitä asioiden eteenpäin viemiseksi.

Etenen toisinaan paperi kerrallaan. Papereita on paljon ja ne vaativat ajattelua, tulkitsemista, tarkistamista. Joskus jopa kuvittelen itseni niihin tilanteisiin, samaistun toisen henkilön kokemuksiin.

Äitini lomalla sotatoimista 1942.Lampaluodolla.

Äitini sota on päättynyt

Syyskuun 4 päivä 1944 äitini on saanut kirjeen Lotta Svärd-järjestön Suur-Saimaan piirin Piirijohtokunnalta. Se toimi osoitteessa Hallituskatu 3, Mikkeli. Äitini on jo 30.7.1944 sodan siis päätyttyä kirjoittanut ja ilmoittanut valtion varusteista, jotka hän on kadottanut. Hänen kyseessä olevat varusteensa jäivät todennäköisesti korsuun etulinjaan, ehkä juuri sinne Valkeasaareen, jossa 9.6.1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys. Kirjeestä ei selviä, mistä varusteista on kyse, mutta hän saisi varusteet, kun on ensin pyytänyt omasta yksiköstään todistuksen kadonneista varusteista. 
Syyskuun alussa 1944 oli tehty aselepo ja Moskovan välirauha astui voimaan 19.9.1944. Wikipedian mukaan ”Moskovan välirauha on Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt aseleposopimus, joka allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet jo 4.–5. syyskuuta 1944”. Suojeluskunta lakkautettiin 7.11.1944 ja 23.11.1944 valtioneuvosto lakkautti Lotta Svärd ry:n. 

Siihen loppui lottatoiminta. Myöhäiseen syksyyn 1944 lienee äitinikin ollut vielä komennuksella. 2946 on antanut luutnantti L Puhakaisen allekirjoittaman työtodistuksen, jossa todetaan hänen olleen palveluksessa 17.7. -17.11.1944 välisen ajan ja suorittaneen tehtävänsä uutterasti ja erittäin kiitettävällä tavalla.

Syksyllä 2014 tuli 70 vuotta täyteen jatkosodan loppumisesta. Ylen sivulta löytyy tiivistetyssä muodossa paljon tietoa aiheesta.

Maanantaina 24.10. Keravan kirjastossa  oli kaksi mielenkiintoista kirjailijaluentoa. Hannariina Mosseinen kertoi oman Kannas-kirjansa syntyhistorian. Tässä linkki Hesarin arvosteluun. Aivan ihastuttavaa kerrontaa nuorelta naiselta.

Kuka oli Dagny?

Osoitteella 2 kpk/2946 kirjoitti äitiniäiti evakosta Karunasta 18.10.1944. Kirjeessä hän kertoo perheen kuulumiset. Marraskuun alussa Dagny-niminen ystävätär kirjoittaa Helsingin Kivelän sairaalasta kertoen maanneensa jo viisi viikkoa vuoteenomana sairaalassa ja ehkä olevansa siellä vielä kaksi viikkoa.  Ensin hän oli kaksi viikkoa Hämeenlinnan sotilassairaalassa ja sitten siirrettiin Kivelään. Hän oli sairastunut ankaraan keltatautiin. Tätä tarttuvaa tautia kutsutaan ehkä nykyään nimellä hepatiitti A.  Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen oli keltatautiepidemioita. Tästä pääset Arno Forsiuksen kuvaukseen taudista ja sen historiasta. Sieltä voi lukea, että tautiin ei sairastuessa ole mitään erityistä lääkehoitoa, mutta se vaatii pitkää vuodelepoa. 

Anna Kortelainen, vanha tuttu meille jatkoi iltaa kertomalla Viipurista kirjailijan silmin. Aina yhtä hieno esitys. Kuvassa Keravan kirjaston johtaja esittelee hänet.

Kirjeet kulkivat hitaasti ja menivät ristiin. Toisen kirjeen Dagny kirjoitti 24.11.1944, jossa hän kertoo olevansa vielä viikon sairaalassa ja lähtevänsä sitten maalle lepäämään.  Äitini on etsinyt työpaikkaa itselleen. Kirjeistä käy ilmi, että Dagnyn veli asuu Helsingissä Kansakoulukadulla. Joulun hän kirjoittaa viettävänsä Loviisassa sisarensa perheen luona. Äitini on Haminassa!  Se selviää kirjeestä, koska Dagny esittää kysymyksen ”Mitä sinä Haminassa teet?”

Äitini on ollut ilmeisen epätoivoinen. Dagny on kysellyt hänelle työpaikkaa ystäviensä välityksellä, mutta tilanne on huono. Dagny lupaa, että äiti voisi asua hänen asunnossaan/huoneessaan  joulukuun 15 päivän jälkeen. Millä paikkakunnalla Dagnyn huone on? Se ei selviä, koska kirjekuoret ovat hävinneet.

Kun selaan pientä kirjekasaa eteenpäin, löydän kuitenkin vielä yhden kirjeen seuraavan vuoden 1945 lokakuulta. Ehkä niitä on lisääkin. Olisiko Dagnyn sukunimi Tallgren? Olen sen napannut muistilappuuun jostakin, vaikka se ei ilmene kirjeistä.  Äitini on kirjoittanut hänelle uudelleen ja Dagny on iloinen kirjeestä.


Vaikka minulla ei ole äitini kirjettä Dagnylle, voin melkein tuntea sen epätoivon, minkä vallassa hän on ollut kirjoittaessaan ystävälle, josta en koskaan kuullut häneltä.  Äitini on täyttänyt jo  30 vuotta. Viisi vuotta kului sodassa eikä uuden elämän aloittaminen tunnu helpolta.  Dagny tarjoaa kirjeessään Jumalan kantoapua.  Itse hän opiskelee Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, mutta tekee myös työtä. On ollut lavantautiepidemia, jolloin hän on ollut rokottomassa satoja ihmisiä. Olisivatko naiset tutustuneet toisiinsa sotilassairaalassa suurhyökkäyksen jälkeen? Hän kyselee kirjeessä, josko äitini muistaisi kapteeni Tarkin, jonka rouvan kanssa Dagny on usein. Nämä ovat saaneet esikoistyttären.

Pala palalta selvitän ajan, asiat ja ihmiset,  jotka äitini on tuntenut sodan loppumisen ja syntymäni välissä. Nyt on vielä enemmän kysymyksiä. Vastaukset tulevat, kun etenen paperista toiseen. Tosin katkoja tulee koko ajan, aivan liian usein ja paljon. 

 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Joskus voisi jo helpottaa



Sain eilen kirjoitettua sukuseuran viime viikkoisen kokouksen pöytäkirjan, hankittua lisätietoja sitä varten, siirrettyä valokuvia verkkoon ja suunniteltua tulevia tehtäviä. Aamulla tarkoitukseni oli lähettää materiaalia eteenpäin. Monta muutakin tehtävää odotti verkon kautta toteutettavaksi. Mutta kas kummaa, Internet ei toiminutkaan eikä erilaisista sammutus- ja käynnistysoperaatioista huolimatta se ei toipunut edes iltapäivään mennessä. Silloin aloin epäillä jo jotakin ongelmaa oman kotini ulkopuolella.  Asia hoituikin nopeasti, kun otin yhteyttä Elisaan ja tehtiin vikailmoitus. 

Huhtikuun alussa 2014 näytti noinkin siistiltä pihalla. Asuin silloin muualla. Silloin ei tuntunut niin pahalta, kun kaikki oli muutenkin rempallaan talon ollessa remontissa.
Sainhan sitten aikaa touhuta kaikkea muuta, vaikken saanutkaan mitään järkevää aikaiseksi. Ymmärsin taas kerran, kuinka riippuvaisia olemme verkosta ja sen toimimisesta. Yleensähän kaikki toimii todella hyvin. Jos jossakin toisella puolella maailmaa oli hyökkäyksiä palveluihin, eihän sen pitäisi koskea Suomea.  Mutta minähän olen yhteydessä Microsoftiin ja Googleen ja ties mihin muuhun. Muilla tuntuu tänään olevan ongelmatonta, muttei minulla. Odotellessa saatoin sentään kirjoittaa, kun koko kone ei ole verkon hallinnassa. 

Menneet ajat tulivat taas mieleen. Silloin 1980-1990-luvuilla pystyimme sentään itse hallitsemaan montaa asiaa. Nyt joku tai jokin muu hoitaa emmekä ole haavoittumattomia. Minulla ei ole edes heti puhelinnumeroa soittaakseni. 


Aamulla ehdin puhelimessa Facebookissa jakaa pari vuotta sitten kirjoittamani muistelukirjoituksen, jossa kerroin oman lapsuuteni loppumisesta. On uskomatonta ajatella asioita, jotka ovat tapahtuneet noin 60 vuotta sitten. Usein muisteluihin liitetään nostalgia. Minä en liitä niihin sitä koskaan. En tunne minkäänlaisia nostalgisia tunteita käsitellessäni vanhoja asioita, vanhempieni elämää, aiempien sukupolvien elämää tai omaani. Mielestäni nostalgiaan liittyy myös kielteisiä tunteita, ikään kuin jotakin aihetta kuten vaikkapa sotaa, pakoa, kuolemaa tai muita vaikeita asioita ei pidä käsitellä ollenkaan.

Wikipedia kuvaa nostalgian seuraavasti: ”Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.”

Alkuviikosta luonani vieraili entinen naapurini ja pitkäaikainen ystävättäreni kaukaa Itä-Suomesta. Emme olleet tavanneet yli kolmeen vuoteen. Asuimme naapureina 1980-luvulla rivitaloyhtiössä, jossa oli paljon erillistaloja.  Talomme olivat vierekkäin.

Auton ikkunat ovat likaiset. Rengaiden vaihdot, auton huolto jne ovat mtyös edessä. Saatoin ystävän linja-autolle.
Koska kävimme molemmat töissä kauempana, kesti pitempään, ennen kuin opimme tuntemaan toisemme. Aikoinaan yleensä tutustuimme naapureihimme bussissa työmatkalla Helsinkiin. Ystäväni muisteli, kuinka istuimme bussissa molemmat kirjoihin syventyneitä. Olimme kovia lukijoita. Myöhemmin pohdimme sitä, miksi emme viereisissä taloissa asuessamme olleet tutustuneet jo aiemmin. Elämässämme oli ollut samantapaisia ongelmia. Olisimme voineet olla vertaistukena toisillemme.

Olen tainnut mainita, että 1980-luku oli minulle aika rankkaa aikaa. Olin osittain melkein kuin ”pystyyn kuollut” ja keskittynyt lähinnä työhöni, joka vei minua kovasti tietokonemaailmaan. PC:t tulivat markkinoille ja olin niiden käyttämisessä ja opastamisessa edelläkävijöitä pankkimaailmassa. Kotona ei kuitenkaan aina mennyt niin hyvin kuin olisi voinut mennä.  Lapseni varmasti kärsivät vanhempiensa erimielisyyksistä=lapsellisuudesta. En ole vielä valmis kirjoittamaan niistä ajoista ja asioista, joita muistan. Se aika on edessä, minun on alettava pikku hiljaa työstää niitä.  Ehkä niistä syntyy vielä liikaa sitä edellä mainitsemaani nostalgiaa enkä siksi pysty niistä avoimesti kirjoittamaan.


On toki niin, että kaikki menneet asiat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut pettymykset ja kolaukset ovat sellaisia, että ne olen käsitellyt. Niistä pystyn jo kirjoittamaan melko vapaasti. Ensimmäinen avioliitto ja siinä kokemanani asiat ovat jo lähellä käsittelyä.  1970-luku on vielä vaikeaa kuten myös monet myöhemmät asiat. Ne tulevat sieltä ja alan avata päiväkirjoja, kirjeitä ja vihkoja, joihin olen kirjoittanut ajatuksiani.

Silti 2000-luvun tapahtumia pystyn jo käsittelemään eri tavalla. Olen kirjoittanut tuntemuksistani päiväkirjoihin niin paljon ja ne ovat olleet esillä heti. Se on jokin toinen vaihe elämässä, se on ollut siirtymävaihe vanhuuteen. Oma itsetuntemus on ollut jo parempi. Olen myös ollut realistisempi itseäni kohtaan, olen heittänyt paljon asioita pois.

Mikä ihmeen pitkä heinä on vallannut kaikki paikat. Jollei sitä olisi pihalal olisi luonto läsnä ahomansikoiden muodossa.
Aloin myös kirjoittaa melkein julkisesti asioista. Opin tavan kirjoittaa niistä rauhallisesti ilman suurta kiihkoa ja tarvetta loukata toista osapuolta. Astuin esiin. Vanhempia asioita käsitellessä, minun on ensin tutkittava omat muistoni ja ymmärrettävä sitä minua, joka olin silloin. On tullut usein sanottua kuten jo edellä mainitsin, että olin 1980-luvulla ”pystyyn kuollut puu”. Piilotin omat tunteeni sisimpääni kestääkseni ulkoisen ahdistuksen. Myöhemmin sitten osasin jo käsitellä sitä avoimesti.

Niin on nytkin. En enää kiihkoile asioista. Usein tunnen silti surua siitä, että jäikö sittenkin jotakin kokematta.  Jossakin vaiheessa astuin oman itseni ulkopuolelle ja luovuin egoni siitä osasta, mistä pystyy luopumaan. Poistin kaikki ihmistä rasittavat kielteiset tunteet itsestäni. Muutuin avoimeksi tarkkailijaksi ja tekijäksi, oman polkuni kulkijaksi. 

Mutta ihminen ei olisi ihminen ilman säröjä ja ajoittaista taantumusta varsinkin kun ympärillä on liian paljon stressaavia asioita. Menneisyydestä pursuaa silloin myös niitä koettuja pettymyksiä jonkin asian herättämänä. Olemme vain ihmisiä. Emme voi vaatia mitään sellaista toisilta ihmisiltä, joista heillä ei ole tietoa. Eivät he voi tietää, mitä me olemme jääneet paitsi aiemmissa suhteissamme. Heidän on vain sanattomasti ymmärrettävä. Elämän kaartuessa iltaan, ei oikeastaan voi enää vaatia mitään. Onhan kaikki jo meissä itsessämme, voimme antaa viisauttamme muille. Hienovaraisesti. Aina vain ei ole niin helppoa.

Harmaata talvea odottaessa.
Joka tapauksessa tunnemme itse itsemme parhaiten. Sekä hyvässä että pahassa. Joskus vain ei jaksa sitä kaikkea painoa, joka niskaan on kasattu. Olisin voinut jättää tämän kirjoituksen kirjoittamatta. Tärkeämmät kirjoitukset ovat jonossa odottamassa! 

Viime viikolle taas kerran tuli eteen niin paljon asioita, että tunsin välillä menettäneeni hallinnan. Edessä on odottamassa yhtä paljon tekemistä.  Sain sentään vähän purkaa tuntemuksiani sisareni kanssa, joka tulee huomenna auttamaan tuon pihatyömaan kanssa. Talvi on vauhdilla lähestymässä.  Ongelmat ja työmäärät ovat olleet samat joka kevät ja syksy. Talo ja piha pitää minusta kynsin ja hampain kiinni. Ne asiat tässä juuri eniten stressaavat.

Sitten kevään odotuksessa.