keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Innostusta ja haltioitumista



Se vaan iskee. Pieni vihje jostakin. Pelkkä ajatus. Mielikuva tästä hetkestä tai kauempaa. Aivan mitä tahansa. Ei tällaiselle haihattelijalle, uneksijoiden sukuun kuuluvalle pidä antaa liikaa mitään tavanomaista tekemistä, sellaista, mitä olen silti koko elämäni joutunut tekemään. 

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010
Kävelen huoneesta toiseen ja muistan viime viikon ikävät sähköpostit, ne, jotka lamauttavat minut aina hetkeksi, joskus pitkäänkin. Ne ovat aivan tarpeettomia. Kun lähettäjänä on ihminen, joka ei ole vuosiin halunnut minulle mitään muuta kuin pahaa. Hänelle on ollut lähes samantekevää, mitä minä olen ja mitä olen tehnyt ja mikä on totta. Miten joku voi nauttia siitä, että loukkaa toista, jonka kuitenkin tietää säntilliseksi ja kunnon ihmiseksi? 

Mutta ihminen on niin oikukas ja arvaamaton olento. Toisen totuus ei ole toiselle mitään. Tuollaisten asioiden jälkeen pitää taas kirjoittaa paljon pystyäkseen hengittämään.

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010
Pitää vain kestää ja mennä eteenpäin. Sitähän olen tehnyt vuosikausia. Pienet lapsenlapseni poikkesivat alkuviikosta pitkästä aikaa, molemmat iki-ihania ja suloisia. Isompien sisarustensa kanssa jaksoin vielä tehdä kaikenlaista, mutta näistä kahdesta ilopilkusta nautin muulla tavoin. Olohuone muuttui taas hetkessä vanhemman pojan jäljiltä työmaaksi tai toimistoksi. Miten kaikki lapset ovatkaan niin erilaisia, pienestä pitäen. ”Mummi, haluan tutkia jotakin.” Sitten tutkitaan jokin laatikko, joka on täynnä erilaista pientä tavaraa. Osa tavarasta häipyy helposti pojan omaan toimistoon, jollen ole tarkkana. Oikeastaan sillä ei ole kauheasti väliäkään.




Kirjoitukseni keskeytyi taas. Nyt vanhemmat lapsenlapseni poikkesivat. Vanhin täytti juuri 22 vuotta ja saa tammikuussa ensimmäisen lapsensa. Minusta tulee isomummi. Hänen nuorimmat sisaruksensa saavat leikkikaverin. Vanhimman ja nuorimman sisaruksen ikäväli on 20 vuotta. Se on pitkä aika. Siitäkin välistä olisi jo aika kirjoittaa.

Kuva 23.4.2005

Anna Kortelaisen kirjoja ja bloggarin haltioitumista

 

Viikolla aloitin lukea Anna Kortelaisen uusinta kirjaa, romaania nimeltä ”Siemen”.  Aika ajoin on hyvä lukea romaaneja, fiktiota. Ne saavat mielikuvitukseni liikkeelle ehkä hiukan toisella tapaa kuin tietokirjallisuus. Ehkä siinä ei sittenkään ole paljon eroa.  



Anna Kortelainen kävi viime syksynä kertomassa myös tästä kirjasta paljastaen meille sen nimenkin.  Tässä linkki kirjoitukseeni ”Sanattomia hetkiä” 27.11.2015, jossa kirjoitin tuosta tapaamisesta. Kun nyt olen lukenut kirjaa vähän alusta, olen alkanut haaveilla taas samasta kuin mistä kirjakin kertoo, asumisesta Viipurissa ja kirjoittamisesta. Olisin lähellä äitini suvun vuosisataisia asuinalueita. On niin paljon, mitä haluaisin vielä tehdä. Ehkä sitten toisessa elämässä. 

Jotkut kirjailijat kuten juuri Anna Kortelainen osaavat sen, he kutittavat mielikuvitusta. Viipurin kaduista tuli mieleeni Helsingin Senaatintori kirjassa ”Naisen tie”.  Kirjailija on kirjoittanut siihen minulle omistuskirjoituksen ”Keravalla 5.2.2011 Merjalla maisemateitä ja sivupolkuja toivotellen Anna”

Mistä hän tiesi omistuskirjoituksen kirjoittaessaan minun poluistani kauas ja maisemateistäni.  Ei hän tiennytkään. 

Naisen tie kertoo L. Onervan nuoruuden elämänkerran. Nuoruudeksi on laskettu ikävuodet kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen. Ihmisen elämä on polkuja täynnä, ei niitä voi kukaan omia. Maisematie on mainittu jopa kirjan sisällysluettelossa: ” II tervetuloa taidehistorian maisematielle”. Sillähän olen minäkin kulkenut lyhyen pätkän.



Kirjoitukseni keskeytyi, kun aloin etsiä kirjasta kohtia, jotka aikanaan saivat minut haltioitumaan. Kun seisoin ylhäällä tuomiokirkon rappusilla Helsinki jalkojeni juuressa, koin uudelleen sen, kun tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran. Ajoimme kaupungin läpi kohti itää, Vartiokylään. Elimme 1950-lukua. Näin Ateneumin tietämättä, mikä rakennus se oli. Kaikki tuntui maalaistytöstä suurelta ja ihmeelliseltä. Sitä ei voi unohtaa. Voin löytää sen tunteen myös valokuvistani kautta aikojen.

Sen saman tunteen ovat monet muutkin kokeneet, kunnes lopulta Helsinki muuttuu arkiseksi paikaksi, pienenee. Mutta saman tunteen voi silti palauttaa mieleensä, kun tulee Senaatintorille ja kiipeää ylös kirkon rappusille ja katselee kaupunkia sieltä. Helsingissä on muitakin paikkoja, missä voi kokea saman. On vain omasta mielentilasta ja mielikuvituksesta kiinni, milloin voi kokea tällaisia arvokkaita ja ihania hetkiä.  Se mielentila ja mielikuvitus kulkivat mukanani erityisesti muutama vuosi sitten, kun liikuin usein niillä seuduin.  Se oli syksyllä 2010 kun aloitin taidehistorian aineopinnot.

Muistelin Anna Kortelaisen kirjoittaneen samasta aiheesta ”Naisen tie”-kirjassa, mutta en löytänyt sitä kohtaa. Löysin erään toisen aiheen, josta olen ollut myös hurjan vaikuttunut. Helsingin Yliopisto. Minusta oli äärettömän hienoa kiivetä Senaatintorin puoleiset raput ylös ja kuljeskella käytävissä. Useimmiten olin menossa taidehistorian oppitunneille neljänteen kerrokseen. Olin etuajassa. Ihailin käytävissä olevia veistoksia, otin valokuvia.  Tähän aiheeseen liittyvän kohtauksen löysin kirjasta, koska olen sen merkinnyt vaaleanpunaisella post - in-lapulla.  

Yliopistolla on laaja veistoskokoelmaa, joka oli hankittu 1800-luvun loppupuolella. L Onervan opiskellessa taidehistoriaa kipsikokoelmassa oli ”75 antiikin veistosta, 52 renessanssiveistosta, kolme varhaiskristillistä sekä kolme aasialaista veistosta.” (Naisen tie s. 107) 



Anna Kortelainen kuvaa kirjassa tarkkaan, missä veistokset nykyään ovat tai olivat silloin kun hän kirjoitti kirjaa ja opasti opiskelijoita.  Hän katselee taidehistorian opintosalin ikkunoista ulos Senaatintorille. Taidehistorian laitos sijaitsi toisella puolella rakennuksen neljännessä kerroksessa kuin meidän luokkamme, kirjaston puolella. Minä sen sijaan viivähdin lähempänä kirkkoa Yliopistokadun ja Unioninkadun  kulmassa, käytävässä tai luokkahuoneessa, jossa oli pitkä ruskeat pulpetit. Usein odottessani muita, viivähdin katselemassa rakennuksen ikkunoista ulos. Näin jälkeenpäin on monta kertaa tuntunut, että minulle jäi  edelleen nälkä opiskeluun ja opiskelusta aiheutuvaan haltioitumiseen. 




Muistan hyvin, kuinka paljon vastaavia innostuksen hetkiä olen kokenut vuosien mittaan. Minulle ne ovat olleet tärkeitä ja ovat edelleen. Nyt ne hetket ovat siirtyneet enemmän sisälleni ja tuon niitä esiin lähinnä kirjoittamalla. Aiemmin olin rohkeampi niiden kanssa. Saatoin vaikuttaa joidenkin mielestä jopa höpsähtäneeltä.  Oikeastaan kaipaan niitä. Ei vaadita paljon, että pääsen luiskahtamaan samankaltaisiin hetkiin. Hienointa on, että tällaisia hetkiä voi jakaa toisten kanssa. Tämäkin on eräs tapa, vaikka en saakaan paljon vastakaikua muilta. Toisaalta se, mitä olen saanut ja saan, riittää minulle. Olen ehkä liian vakavamielinen ihminen. Onhan minunkin joskus vaikea samaistua monen muun juttuihin.



Lukeminen on myös tapa haltioitua. Siemenen sijasta juutuin sitten lukemaan uudelleen L. Onervan elämästä. En muistanutkaan, kuinka mielenkiintoinen kirja on. Se ei ole tylsä pelkkiä faktoja täynnä oleva elämänkerta vaan se kertoo myös kirjoittajan tutkimuksesta aiheen parissa ja hänen haltioitumisestaan suuren lähdeaineiston parissa. Hän teki myös tutkimusmatkoja Euroopan taidemuseoissa selvittääkseen vuosisata aiemmin eläneen nuoren naisen ajatusmaailmaa ja tulkintoja. Aikakausien erot tulevat selviksi. Naisen asema, vapautuminen, avioliiton merkitys, ystävyys ja monet muut asiat käsitellään perinpohjaisesti.

Eilen yöllä jatkaessani kirjan lukemista, sen kansilehden välistä tipahti kirjan arvostelu, jonka olen aikoinaan leikannut talteen Helsingin Sanomista (30.9.2006). Kirjallisuuskriitikko Pertti Lassilan mielestä juuri nuo minun ihailemani asiat ovat teoksen ongelmia.  Hän mainitsee Kortelaisen melkein adoptoineen Onervan postuumisti. Vaikka hän myöntää, että niinkin voi kirjoittaa, hän silti lytistää teoksen kirjoittamalla, että ”Naisen tie ei ole tieteellinen tutkimus 1375 viitteestään, henkilöhakemistostaan ja lähde- ja kirjallisuusluettelostaan huolimatta.” 

Se on vain yksi mielipide, miehen mielipide. Minun kaltaiseni lukija kuitenkin nauttii joka hetkestä kirjan kanssa. Saa nähdä, mihin se ja muut Kortelaisen kirjat minua jatkossa vielä johtavat. Kiitos niistä!

Se viimeinenkin ehti aueta ennen talventuloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti