Pikku kätöset

Kuukausi vaihtui syyskuusta lokakuuksi. Syksyn kiireinen aika jatkuu. Puutarhassa ja pihalla on paljon töitä. Samoin sisällä. Yritän joka päivä tehdä jotakin hyödyllistä. Kaikki kotiin liittyvät työt ovat aika näkymättömiä, kaikki naiset sen ainakin tietävät. Aherramme pienillä kätösillämme siellä sun täällä päivät pääksytysten. Työt eivät koskaan lopu. Usein voi vain itse nauttia hetken työnsä tuloksista, kun muut eivät sitä huomaa. 

Sunnuntaina Tuusulan järven rannalla.

Tänään sain vihdoin tulppaaninsipulit maahan. Ne mahtuivat ison, talon edustalla olevan kukkapenkin etuosaan. Itse asiassa tekisi mieli istuttaa niitä paljon enemmän, mutta eipäs nyt liiotella. Sipulit maksavat, lannoitteet maksavat, lisämulta maksaa. 

Krookusten sipulit istutin multaan jo lauantaina. Sipuleita voi kätkeä maan poveen vielä pitkään. Joskus aikoinaan tein sen aivan viime hetkellä vähän ennen lumen tuloa. Puutarhapäiväkirjani voisi sen kertoa, jos maltan sen hakea esiin. Nyt en enää pidä vastaavanlaista päiväkirjaa. Valokuvat ovat korvanneet sen.

Tietenkin hain sen päiväkirjan ja siellä välissä oli kaikkea muutakin kuin puutarhajuttuja. Meni pitkä tovi niitä tutkiessa. Ja loppujen lopuksi lähdin vielä käymään Saksan maalla. Paperien välissä oli isääni varten 1969 piirtämä kartta, kun hän, äitini ja veljeni tulivat vierailulle Saksaan. Kartan mukaan isä osasi hienosti ajaa sinne. Oli pakko näyttää ystävälleni Googlessa, millaiselta paikka nykyään näyttää. Samalla tuli käytyä myös muualla lähiympäristössä ja ladattua Google Earth Pro-sovellus tällekin koneelle. Yksi asia johtaa aina toiseen.  Sen ajan kirjeenvaihto, siis minun kirjeeni äidille ovat vieläkin tallessa, mutta olen siirtänyt näiden kirjeiden tutkimista myöhemmäksi. 

Palatakseni puutarhaan olen 2000-luvulla kirjannut asioita aika paljon. Milloin ja mistä olen ostanut mitäkin taimia, milloin ja minne istuttanut ja mitä muuta olen tehnyt puutarhassa. Keväällä 2005 kasvatin daalioita. jotka olivatkin sen kesän suuri ilo. Tutkin sitten niiden kasvatusta tarkemmin ja yritin jopa säilyttää mukuloita talven yli. Mutta enpä ole koskaan sen jälkeen onnistunut niin hyvin. Ahersin pihalla noihin aikoihin paljon enemmän kuin nyt. Lopetin ensimmäisen puutarhapäiväkirjan vuoteen 2007. 

Siirryin sen jälkeen käyttämään lahjaksi saamiani Inge Löökin ”Mummojen puutarhassa” kirjoja, joissa tallensin samaan kirjaan aina kaksi vuotta. Kirjoitukseni hiipuvat kesään 2011. Varmaan meille kaikille käy joskus niin, että muistiinpanot jäävät loppujen lopuksi tekemättä. Niistä sentään näkee hyvin kaiken sen vaivannäön, jota on puutarhan eteen tehnyt. Kaikki se pienten kätösten aherrus häipyy loppujen lopuksi historiaan. Emme muista enää, mitä viime vuonna tähän aikaan tuli tehtyä. Facebook-päivitykset ovat siitä hyviä, että ne toimivat kuin kalenteri ja muistuttavat edellisten vuosien tekemisistä, jos on viitsinyt omista töistään siellä toitottaa.

Voi sitä määrää kasveja ja sipuleita, mitä tuollekin pihalle on mennyt. Harvat ovat edes viihtyneet vuodesta toiseen. Narsissit, ukkolaukat, varjolilja, Siperian kurjenmiekat, palava rakkaus, malvat ja luonnon kukat valko- ja sinivuokko, mukulaleinikki ja päivänkakkarat ovat niitä kiitollisimpia voikukkien lisäksi. Tätä kaikkea mietin tänään siivotessani terassia männynneulasista, repiessäni kuivia heiniä rinteestä ja istuttaessani sen pienen määrän sipuleita tulevaa kevättä varten. Ajatella, että rinteen ahomansikoissa oli raakileet.

Heinäkuussa poikkesimme viimeksi pikkuserkkuni ateljeessa ja kotona.

Pikkuserkkuni, ystäväni soitteli aamulla ja kertoi heidän saaneen ison talonsa myytyä ja ostaneensa asunnon kerrostalosta. Talo, jossa he ovat asuneet, on vanha suuri meijerirakennus. Siinä on samassa talossa paja ja pihalla useita ulkorakennuksia. Meillä kaikilla alkaa ikä jossakin vaiheessa painaa ja on pakko keksiä uusia ratkaisuja. Isossa omakotitalossa on hurjasti työtä. Sen tyhjentäminen on myös iso prosessi. On pakko luopua monesta asiasta. Minun kävi sääliksi ystäväni ateljeeta ja lukemattomia taideteoksia, joista moni on ollut yhteisissä näyttelyissämme. Minulla on varastossa muutama hänen maalauksensa, joita en ole oman tilanteeni takia pystynyt nyt laittamaan taloni seinille. 

Unikot ja Kreeta ovat yhteisiä muistojamme.

Meillä jokaisella on omat tavaramme, joista on joku päivä luovuttava. Se on vaikea ajateltava ylipäänsä. Minulla on tarve kirjoittaa ja kuvata kaikki pieneen tilaan, jotta en tarvitse sitä tavaraa enää. En ehkä ehdi onnistua hankkeessani. Loppupeleissä ei sitten enää ole edes tärkeää, mitä on ja mitä ei ole. Aika kun menee niin valtavan nopeasti. Tällaiset ajatukset ovat melkein koko ajan mielessä. Niitä herää jopa joskus yöllä ajattelemaan, vaikka ratkaisua ei ole edes olemassa. Kun vanhenemme meidät muutenkin halutaan työntää pieniin asuntoihin.

Sää on onneksi nyt kaunis ja kutsuu ulkotöihin. Lenkille olisi kiva myös ehtiä. Yöllä oli jo pakkasta. Lämmitys ei ole vielä päällä, koska ennen sen käynnistämistä on pakko vaihtaa pari rikkinäistä lämpöpatteria. Patterit on tilattu ja ne odottavat tuossa eteisessä.  Niistä isommassa oli pieniä kolhuja ja reklamoin siitä. Huomenna minulle lähetetään uudet. Sitten pitää vielä saada tyttäreni mies ne asentamaan. Onneksi vielä päivisin aurinko paistaa. Työtä tekemällä pysyy myös lämpimänä. 

Kädet ja jalat ovat niin kovin tarpeelliset meille ihmisille. Sen ymmärtää erityisesti silloin, kun on kokenut niiden toiminnassa vaikeuksia. Nämä proosalliset kotityöt jäävät talven koittaessa sivummalle. Ehkä myös kirjoitukseni ovat silloin mielenkiintoisempia.

Alexin viikolla ottama kuva sokeriastiasta.