lauantai 31. joulukuuta 2016

Uuden ajan aamunsarastuksessa



Jotta en kokonaan sekoaisi tässä tilanteessa, astun jälleen läppärilleni ja alan naputtaa tekstiä. Aamuhetket ovat yleensä parhaita kirjoittamiseen, mutta tällä hetkellä hoitelen silloin muita asioita. Pakkaan ehkä lisää kirjoja banaanilaatikoihin, selvitän ja hoitelen epäselviä asioita. Usein herään yöllä miettimään jotakin naurettavaa ehkä tulevaa tilannetta ja sitä, miten sen sitten selvitän. 

Kuvat ovat aiemmin julkaisemattomia vuodelta 2016 eikä niillä ole mitään yhteyttä tekstiin
Eilen ymmärsin, että aiemmin noitumani kaaoshakuisuus ehkä pitää minua otteessaan.  Edellisen kerran ollessani vastaavassa tilanteessa kirjoitin nimenomaan tästä samasta asiasta blogissani 24.1.2014. Tuosta linkistä pääset sen lukemaan. Oikeastaan on täysin samantekevää, ymmärtääkö kukaan oikein kunnolla tätä juttua, jonka keskellä olen. Harva.

Mieleeni tuli postilaatikolle lompsiessani, että olen itse asiassa pyörittänyt jo vuosia melkein kuin pientä firmaa, jossa hoidan ja hallitsen kaikki tehtävät johtajasta aina alimpaan toimihenkilöön saakka. Olen eräänlainen Merja Oy, joka selvittää ja osaa ihan kaiken ja on aina valmis auttamaan muita. Useimmat ikäiseni ovat asettuneet rauhalliseen elämään eivätkä ota mitään turhia paineita opiskelemalla koko ajan uusia asioita vaan harrastavat jotakin ikäiselleen sopivaa.



Soitin sisarelleni saadakseni purkaa ajatuksiani ja pysyäkseni järjissäni. Mikä on tehnyt minusta niin hirveän itseriittoisen ja vahvan ja jopa melko vakavan ihmisen, että alan jopa voida pahoin sitä ajatellessani? Siinä sitten mietimme sitä, kuinka ihmiset eivät oikeasti enää välitä tipan tippaa toisistaan. Viimeksi kirjoitin, kuinka harvat meidän turvaverkkomme ovat.

Olikin siksi oikein ajankohtaista jakaa nyt viisi vuotta sitten 30.12.2011 julkaisemani blogi uudelleen, jonka nimi oli sama kuin tämän kirjoituksen:

”Olen usein kirjoittanut siitä, että ongelmia pitää katsoa suoraan silmästä silmään ja että asiat on käsiteltävä niiden kohdalle tullessa juurta jaksain. Siksi olenkin silloin tällöin käynyt läpi tärkeitä, usein monimerkityksellisiä, väärin ymmärrettyjä arvoja ja tunteita. Useinhan käytämme sanoja ajattelematta sen enempää, Itsekkyys ei ole oikeasti itsekkyyttä, pelko saattaa ollakin jotakin muuta. Rakkauskin voidaan ymmärtää monella tapaa. Kun puhutaan rakkaudesta, se onkin harvoin oikeasti rakkautta.


Sitten tulevat nk. uskovaisten käyttämät vaikeat sanat kuten armo, johon en ole edes uskaltanut puuttua. Olen vain joutunut kohtaamaan sen ajatuksissani ja tiedän sen odottavan käsittelyäni. Mutta on vaikea lähteä tulkitsemaan sanoja, jotka mielessäni ovat tähän saakka kuuluneet jonkun ”armoitetun” joukon käsitteisiin, joihin minulla ei ehkä ole edes lupa koskea. Kirkko on kautta vuosisatojen kahlinnut ja eristänyt meitä itsestään. Armo on meitä kaikkia varten, mutta ei tekojemme takia. Armolahjoja voimme pyytää ja saada. Niitä meillä useimmilla onkin ja voimme käyttää niitä kiitollisuudella. Jokainen kristinuskon kirkkokunta ja lahkot ymmärtävät ja tulkitsevat näitäkin Raamatun käsitteitä omalla tavallaan. Minulle pienistä pienimmälle ihmiselle riittää oma lapsen uskoni, jonka olen saanut lahjaksi samoista lähteistä. Saattaa käydä myös niin, että tulkitsen lukemaani täysin omalla tavallani. Eikä edes se ole väärin.




Sairauden ytimeen pitää mennä sisälle ja tutkia sitä tarkkaan. Kaikkein vaikeimmassa vaiheessa se ei vain tahdo onnistua. On hurjan vaativaa alkaa tutkia itseään symbolisesta ulottuvuudesta. Se ei voi tapahtua hetkessä vaan vaatii pitempää kypsyttelyä. Aina jaksaessani olenkin ottanut jonkin asian mietiskeltäväksi. Menneisyyden haamut ovat vierailleet yöllä luonani, tulleet uniini. En ole niistä kaikkia edes tunnistanut. Olen nyt ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt kuunnella myös fyysisiä merkkejä.

Jopa melu ympärilläni oli sanoma. Ennen joulua kirjoitin siitä blogin ”Metelin olemuksesta”, joka jäi sitten kuitenkin julkaisematta. Läheinen rakennustyömaa kun on jo pitkään herättänyt minut aamuvarhain.

Nyt joulun aikaan tulivat myös nuo voimakkaat tuulet, jotka tekivät ympäri Suomea paljon tuhoa. Sairaasta jalavastani katkesi taas iso oksa suoraan tielle. Onneksi joku korjasi sen sieltä syrjään häiritsemästä. Olkavarteni kun eivät aivan vielä salli ruumiillista työtä. Nyt käsitän, että meluaihe oli käsiteltävä, se on tavallaan eräs avain olotilaani. Olen tuntenut itseni uhriksi aivan liian pitkään, en ole pystynyt käsittelemään monia asioita, koska en ole ymmärtänyt niitä. Itsesääli, jota aloin tuntea, itkut, ne johtuivat sellaisista kokemuksista, joista kirjoitin seuraavaa:

”Muutosten kesä 2009 toi kotiini vesivahingon myötä levottoman kesän levottomien tapahtumien ja mielen lisäksi. Remontin ja kuivurien äänet olivat täällä sisällä seuranani. Kun menin ulos, puutarhan aidan takana tehtiin viikkokaupalla kaukolämpötöitä ja sitten myöhemmin vielä rakennettiin kävelytie töiden jäljiltä kuntoon. Meteli kauniina kesäpäivinä oli usein korviahuumaava. Vältin aihetta, katsoin kauemmas horisonttiin.

Jotenkin vain kestin sen kaiken kuten olin kestänyt vuosikausia kotoa sisältä öisin tulevat häiritsevät äänet. Yritin aika ajoin käyttää erilaisia korvatulppia, jotta olisin saanut nukkua häiriöittä, mutta jostakin kumman syystä valtavan kuorsauksen ääni ohitti ne. Ei se mitään, jos kuorsaus olisi ollut ainoa häiriötekijä. Aamuyöhön saakka ensin viereisestä huoneesta kantautui television ääni ja erilaisten seikkailu- ja sotapelien äänet. Toisinaan pelaaja oli sammunut näppäimistön päälle ja kone huusi toistuvasti vaikkapa: You have attacked me. Unessa puhumiset, muut ääntelyt ja unissa kävely herättivät minua myös.  Sitten aamulla alkoi herätyskello soida, usein käytössä olivat normaali herätys ja sitten vielä puhelinherätys. Oli hänellä työpäivä tai ei, herätyskello tuntui aina olevan soimassa jo paljon aiemmin kun piti tai ei-pitänyt nousta. Varmuuden vuoksi. Makuuhuoneessa vallitsi täydellinen metelien sekamelska. Asiasta oli turha huomauttaa kuten aluksi toki yritin. Kyseinen henkilö ei omasta mielestään edes kuorsannut eikä hänellä ollut mitään käsitystä, kuinka tuskaisan olon hän aiheutti minulle. Jälkikäteen olen tajunnut, että hän oli täysin tunteeton tajuamaan muille aiheuttamaansa vahinkoa. Jos hän näytti jotakin tunteeseen viittaavaa, se oli opittua ja teeskentelyä jonkun tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä vain pieni katsaus. Niin tai näin, yritin vain selvitä siitä kaikesta siirtymällä sohvalle, nukkumalla viikonloppuisin päivällä, bussissa työmatkoilla. Selvisin hengissä! ”



En kuunnellut enkä halunnut tunnistaa merkkejä itsessäni. On vaikea nyt edes päätellä, mitä olisin silloin edes voinut tehdä. Jatkoin vain elämääni omassa kauniissa ympäristössäni, mielikuvituksessani, inspiraatioiden ja energian pyörteessä.

Nyt syksyllä kun menetin kaiken energiani, ymmärrän sen johtuneen siitä stressistä, jonka piilotin liian pitkäksi aikaa syvälle ruumiiseeni. Miksi juuri jänteisiini, miksi juuri olkapäihini, jotka olivat vuosien mittaan ottaneet kantaakseen niin paljon?  Olkapäät ja selkä kestävät paljon painoa, jaksavat kannatella ison taakan. Ne ovat meille elintärkeät kaikissa toimissamme, ne vaikuttavat käsiimme.  Jos molemmat olkavarret ovat kipeät, ei pysty edes ilman tuskaa vetämään peittoa yöllä päälleen saati tekemään paljon mitään muutakaan, jollei sitten turruta kivuntunnetta vahvoilla särkylääkkeillä.

Aloin ymmärtää kantaneeni sisäistä uhria. Olisin ehkä vapautunut tästä jo aiemmin, jos en roikkuisi edelleenkin koko ajan olkavarsistani kiinnitettynä, tämän säälittävän, turhanpäiväisen oikeusjutun vankina. Olemmeko koskaan täysin valmiita kohtaamaan ne kaikki pirut, jotka meidän on kohdattava? Voimmeko edes luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tulisi auttaa meitä?

Kun minulla olisi paljon muutakin tekemistä odottamassa kulman takana!! Ja mukavampaa kirjoittamista.”



Nyt

Eihän näitä vanhoja menneitä asioita pidä koko ajan muistella ja niissä velloa. Moni sanoisi minulle niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen koko ajan käsitellyt niitä vaikeita kokemiani asioita.  Sillä tavoin olen välttynyt tulemasta katkeraksi, itseeni käpertyneeksi ihmiseksi. Lisäksi se kaikki mennyt, eletty ja koettu on valtava luovuuden lähde.

Kaikille lukijoilleni haluan sanoa, että arvostakaa ja rakastakaa sitä sisällänne olevaa luovuutta, voimaa ja rakkautta, joka tekee teistä juuri sellaisen kuin olette. Olkaa rohkeasti oma itsenne ja kulkekaa omaa polkuanne pitkin kohti omia unelmianne ja toteuttakaa niitä. Olkoot muut mitä mieltä tahansa. Olette ainutlaatuisia, kukaan maailmassa ei ole samanlainen.

Kiitos tästä vuodesta ja onnea uudelle vuodelle 2017!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Onni milloin missäkin



Sydämeni hakkaa vieläkin. Olin hetki sitten ajaa yhden lapsen päälle kivenheiton päässä kotoani. Ajoin hiljalleen pitkää alamäkeä kääntyäkseni kohta kotitielle. Vasemmalta rivitalojen pihalta kääntyi iso henkilöauto tälle samaiselle tielle. Hidastin vauhtia entisestään, jotta se ehtisi ja mahtuisi kääntymään tielle. Yhtäkkiä juuri ohittaessamme toisiamme auton vielä kääntyessä, sen takaa juoksi tielle sen ylittääkseen, poika, pikku nassikka ehkä 6-8-vuotias. Onneksi vauhtini oli sen verran hidas, että jarrutus tehosi ja poika ehti juosta yli. Ajoin hitaasti kotiini. Näin, että poika seisoi siellä postilaatikoiden luona ja katseli perääni. Mitähän hänen mielessään liikkui? En voinut pysähtyä siihen kapealle tielle mennäkseni juttelemaan.

Tänään
Rauhoittaakseni mieltäni parin kovan päivän jälkeen, matkalla kotiin tyttäreni luota vietyäni Alexin yökylästä, ajattelin kirjoittamista ennen kuin alan taas touhuta remontin takia. Itse asiassa ajattelin samaa jo edellisenä päivänä sinne ajaessani. 

Pitkällä suoralla keskellä ihaninta maaseutua, olen usein jopa pysähtynyt kuvaamaan tätäkin sydämeeni ja mieleeni painunutta maisemaa, aurinko tuli hetkeksi juuri siinä kohdassa pilvien takaa valaisten maiseman ihmeellisen väriseksi. En tällä kertaa ottanut kuvaa, en pysähtynyt vaan kiirehdin eteenpäin. Ajattelin silti, että ehkä ehdin pysähtyä kuvaamaan myöhemmin kotiin ajaessani. Kaikki meni toisin. Oli jo pimeää, kun palasin Alex mukanani.

Tänään
Taivaallisen hieno näkymä toi taas kerran mieleeni ajatuksen, josko saisin jonakin päivänä kokea sellaisen rauhallisen olotilan, että minun ei olisi lähdettävä minnekään, että saisin sytyttää jouluna kynttilät ikkunalle ja pihalle, istua mökissä kuun ja tähtien kimmeltäessä taivaalla. Voisin taivaltaa ehkä joulukirkkoon ja elää elämää, missä mikään ei enää ahdistaisi minua. 

1966
Tuolla ajatuksella on ehkä ne samat juuret kuin nuoruudessani muutettuani kotoani Helsinkiin. Asuin väliaikaisesti vanhempieni ystävien luona (näistä olen kertonut blogeissani) Vartiokylässä. Ulkoilin heidän nuoren koiransa Manun kanssa ympäri aluetta. Ainakin kerran hän pääsi karkuun ja hätäni oli suuri. Onneksi hän palasi luokseni. Oli vuoden pimein aika, marraskuu. Iltaisin kulkiessamme ulkona talojen ikkunat loistivat valoisina, ehkä jossakin paloivat myös kynttilät. Minut valtasi pohjaton ikävä. Ikävä omaan kotiin. Se ei enää ollut lapsuuden kotini vaan oma kotini, jossa voisin olla rauhassa. Tällaisia erikoisia tunnemuistoja, joita ei koskaan unohda on muitakin. 

Eilen
Ne tunnemuistot liittyvät yleensä luomiseen, kirjoittamiseen sekä omaan tilaan, paikkaan, kotiin, kotiseutuun. Juhlapyhät ja niiden läheisyys herkistävät mielemme voimakkaille tunnemuistoille. Jotkut nuoruuden tunnemuistot tai haaveet ovat kokonaan väistyneet, ne liittyivät usein sen oman kodin sisältöön ja perheeseen. Niistä olen jo aikoja sitten luopunut sellaisessa muodossa kuin niistä aikoinaan haaveilin. 

Anthony de Mellolla olisi varmaan tähän asiaan jotakin sanottavaa. En nyt lähde tutkimaan hänen kirjoituksiaan vaan kirjoitan vain itsestäni ulos kaiken sen, minkä on tultava nyt ulos. Onhan myös niin, että isot muutokset ja myllerrykset, joita olen taas tekemässä, tuovat pintaan asioita. Ovi sieluun ja sydämeen on auki.



Ymmärrän myllertäväni tässä monen muunkin elämää. Emme ole tässä maailmassa yksin, vaikka joskus siltä tuntuukin. Nuorena se oli melkein se voimakkain tunne.  Niinhän minäkin nuorena istuin katolla ja laulelin suomalaista kansanlaulua:

    ”Tääll’ yksinäni laulelen
    kun ilta tullut on;
    nyt päivän työt jo loppunee
    ja pääsen lepohon.

    Mä olen niinkuin lintunen,
    joka metsässä visertää,
    ei ole mulla turvaa,
    eik' yhtään ystävää.”



Ihmisillä on nykyään mahdottoman pienet tukiverkot.  Kaiken lisäksi useimmat eivät edes halua olla tukemassa ketään. Ajattelen tätä usein, kun puhutaan vapaaehtoistyöstä. Sitä pidetään jotenkin ihmisen mittana ja arvostuksena. Kaikkien pitäisi tehdä vapaaehtoistyötä, virallista sellaista, johon annetaan jopa koulutusta. Mutta entä vapaaehtoinen läheisten auttaminen ja tukeminen. Sitä ei kauheasti arvosteta. Mietin itsekin jotakin vapaaehtoista toimintaa eläkkeelle jäätyäni ja sitä ehdotettiinkin minulle. Tarjouduin silloin heti alussa Artun lähistöllä olevalle Artun koululle avustajaksi. Vuotta myöhemmin se olisi ehkä tullut ajankohtaiseksi, mutta he olivat hukanneet tietoni. Kaiken lisäksi siinä vaiheessa oma elämäni oli siinä mallissa, ettei minulla ollut enää aikaa sellaiseen. Eikä sellaista hetkeä ole enää tullut, että ehtisin.

Olen silti ollut valmis auttamaan perhettäni ja ystäviäni aina kun apua on tarvittu. Autan myös ketä tahansa, joka tarvitsee välitöntä apua. Tänäänkin matkalla kotiin, ohitin ensin vanhan mummon laukkuineen, joka seisoi metsätien reunassa odottaen ehkä kuljetusta. Vähän myöhemmin toisen tien laidassa seisoi äiti pieni lapsi sylissään myös ehkä odottaen. Hillitsin auttamishaluni enkä pysähtynyt, koska ilmiselvästi he odottivat jo sovittua kuljetusta. 

Sillä tiellä joskus
 
Olen itse kiitollinen kaikesta vuosien mittaan saamastani avusta ja ystävällisyydestä. Nytkin tiedän, että minulla on kevään aikana yöpymispaikkoja, jos sellaisia tarvitsen ryhdyttyäni kodittomaksi ja asunnottomaksi. Ne eivät silti koskaan korvaa sitä vuosien tunnemuistoa paikasta, jossa saan elää hiljaa kaikessa rauhassa. Tiedän tuon ajan opettavan minua monella tapaa.  Siitäkin huolimatta jännitän aivan hirveästi. Sen verran tärkeä oma koti on ihmiselle. Jännitän myös sitä, miten jaksan tämän kaiken. 

Eilen illalla Alex ei millään halunnut käydä nukkumaan vaan hän halusi kotiin. Sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut. Ymmärsin, että hän on jo sen verran iso, että ymmärtää jotakin. Ajatus siitä, että mummi lähtee pois kodistaan, voi herättää lapsessa uudenlaisia pelkotiloja. Oman työmaansa hän on jo pakannut laatikoihin, joiden päälle hän toivoo minun kirjoittavan Alexin tavarat.

Odottavat ihmiset tien varrella ja pienen pojan juoksu autoni edestä tänään olivat melkein kuin symboleja elämäntilanteelleni. Auringon paiste lumettomaan maisemaan kuvasi taas sitä, että elämä ja onni muodostuvat hetkistä, joista pitää ottaa kiinni silloin kun ne tulevat kohdalle.  Koko elämä on niitä täynnä. Niiden avulla jaksamme eteenpäin.

Tänään lepään.