maanantai 14. elokuuta 2017

Matkat mielessäin



Kirkkaansininen taivas on edessäni vastapäisen kerrostalon ja talojemme takana luikertelevan metsän yläpuolella. Lauantainen, melkein hirmumyrsky on enää vain muisto. Sitä kutsuttiin Kiira-myrskyksi, vaikka sitä voisi kutsua myös Klaara-myrskyksi, koska molempien nimipäivät sattuvat olemaan samaan aikaan. 



En ole lähdössä ulos ihailemaan noita pumpulipilviä, jotka ovat ilmestyneet siniselle taivaalle vaan teen tai olen tekevinäni tänään kotitöitä täällä sisällä kerrostalossa, jota olen jo välillä kutsunut kerrostalovankilaksi. Tietenkin se on väärä nimitys, mutta on tullut auttamatta mieleen. Mitä voi odottaa, kun on asunut pari vuosikymmentä omakotitalossa? On tämä kaikin puolin niin erilaista. Tosin en jaksa paneutua tähän aiheeseen kirjoittamalla, en ainakaan vielä. Minulla on aina ollut tapana sopeutua kaikkiin mahdollisiin olosuhteisiin. Elämä on niin kiinnostava sinällään ja sellaisenaan, että on turha jäädä roikkumaan pikkuasioihin. 



Kiira-myrsky pisti tyttäreni perheen elämän vähän sekaisin. Se rymisti heidän kotipihansa läpi ja kaatoi ympäröivästä metsästä ja kotitien varrelta kymmenittäin isoja puita. Osa kaatui nostaen kaikki juuret mukanaan, osa katkesi keskeltä. Puut olivat pääasiassa kuusia ja koivuja, joku mäntykin oli joukossa.

Myrsky kulki tästä meidän kylästäkin läpi. Olin koko päivän kuolemanväsynyt ja nukuin ja löhösin tuntikausia sohvalla. Osittain sen johtui ehkä aina lauantaisin ottamastani Trexanista, mutta tunnistin myös sään vaikutuksen. Vähän ennen myrskyrintaman saapumista, heräsin ja menin parvekkeelle kuulostelemaan yhtäjaksoista jyrinää. Siinä samassa se oli jo täällä. Onhan se pelottavaa. Tyttäreni kertoi, että heillä oli koira pihalla eivätkä he uskaltaneet enää myrskyn iskettyä mennä sitä hakemaan. Onneksi lähellä kaatunut puu ei osunut Remu-koiraan. Kissatkin olivat myrskyn alkaessa ulkona. Niin varmasti moni muukin. 



Kävin sunnuntaina katsomassa tuhoja. Matkan varrella oli monessa paikoin tiellä merkkejä, että kaatuneita puita oli pilkottu ja kerätty pois. Onneksi tyttäreni kotitiellä oli sähköyhtiö jo yöllä aloittanut työt, sillä sähkölinja oli jäänyt kaatuvien puiden alle. Nyt hän oli miehensä kanssa puutöissä, jotta tie saatiin avatuksi. Naapurissa sähköyhtiön miehet olivat tekemässä töitä, siellä puu oli kaatunut talon päälle.

Minun on ollut vähän vaikea tarttua mihinkään isompaan tehtävään. Niitä ja pienempiäkin töitä on täällä uudessa kodissani vaikka kuinka paljon. Päivän aikana ehtii tehdä kovin vähän. Toisaalta alkukesästä huomasin päinvastaisen. Silloin sain paljon aikaiseksi lyhyessä ajassa. Kaiken lisäksi niistä eli töistä on tylsä kirjoittaa. Tein sen edellisessä mainitsemani kaalilaatikon lauantaina ja olen syönyt sitä yksikseni itseni kipeäksi ja väsyneeksi.


Kauhistelen koko ajan kirja- ja paperimäärääni ja sen setvimiseen menevää aikaa. Loppujen lopuksi nappaan käteeni jotakin lukemista ja pakenen sen pariin. Toivomus olisi, että voisin myöhemmin vaikka luopua siitä kirjasta, jota luen. Toive on usein täysin epärealistinen. Kirjat kun johdattavat aina eteenpäin ja johonkin uuteen asiaan. 



Olen aikoinaan ostanut Pohjoismaiden Yhdyspankin kirjastosta muutaman kirjan. Ajatella, sielläkin Aleksanterinkatu 30:ssa (muistaakseni kellarissa?) oli aikoinaan kirjasto, jossa olin myös kuten muissakin kirjastoissa ahkera lainaaja. Olin hirmulukija vielä 1980-luvulla. En muista, milloin kirjasto lopetettiin, mutta siinä yhteydessä sen kirjat myytiin henkilökunnalle. Nyt käsiini osunut kirja oli Santeri Levaksen ”Jättiläisten jäljissä”. WSOY. 1955. Kirja on matkakertomus Santeri Levaksen ja hänen vaimonsa Ullan matkasta autoillen Itävallassa ja muuallakin. Jättiläiset tarkoittavat lähinnä musiikin suurmiehiä.

”Jättiläisten jäljissä” avaa mielenkiintoisen näkymän matkustamiseen Euroopassa noin 60 vuotta sitten. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että joskus Saksan autobahnat ovat olleet jotakin uutta Suomesta tuleville matkailijoille. Tässä linkki saksankieliseen Wikipediaan Autobahn (Deutschland). Uutta ne ovat olleet kaikille, jos jopa USA otti niistä mallia. 


Koin kuvaukset pariskunnan ajosta Saksan läpi Morriksellaan sekä autobaanalla että Itävallan teille todella mielenkiintoisiksi. Ajelimme täsmälleen samoja teitä kesällä 1986 molemmissa maissa. Täällä blogissani viittasin siihen matkaan, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Siitä matkasta voisin kirjoittaa vielä muistakin vinkkeleistä. Kuvia on ainakin paljon olemassa.

Tässä parhaillaan lukemisen alla olevassa kirjassa on myös paljon historiallista tietoa, erityisesti Itävallan kaupungeista, mikä nostaa heti matkakuumettani. Tulen melko varmasti lähiaikoina matkailemaan Wienissä, Salzburgissa, Linzissä ja muuallakin ym. karttasovellusten kautta. Mainitsemaani kirjaa on hyvin saatavissa antikvariaateista. Minäkin voin lahjoittaa omani, kunhan olen lukenut sen loppuun. Kirjat vaan eivät taida kelvata enää edes ilmaiseksi kenellekään.


Kun googlasin tietoa Santeri Levaksesta, sain tietää, että hän toimi Jean Sibeliuksen sihteerinä lähes 20 vuotta. Hän oli myös valokuvaaja ja kirjoitti paljon valokuvauksesta. Hän kirjoitti myös elämänkertoja Sibeliuksesta ja muitakin matkakertomuksia kuten Mallorcasta ja Gotlannista. Täällä (Valokuvataiteen museon kokoelmat) pääset katsomaan hänen hienoja valokuviaan Ainolasta ja sen asukkaista.

Olen myös viime päivinä pohtinut, aloittaisinko jälleen opiskelun. Päätin kuitenkin lykätä asian loppuvuoteen. Ehdin hyvin aloittaa alkuvuodesta. Pähkäilen historian ja kirjallisuuden välillä. 

Saa nähdä, mitä muuta keksin. Turhautuneisuuttani! 




perjantai 11. elokuuta 2017

Vaihtoehtoinen elämä

Joskus kirjoitus vain lähtee sanasta tai sanonnasta, joka alkaa pyöriä päässä päivästä toiseen. Tosiasiassa päässäni kuljeskelee tällä hetkellä kaikenlaista muutakin, mikä nyt ei ole mitään uutta. Olenhan juuri kokenut suuren elämänmuutoksen, joka sulkee, mutta myös avaa eteeni vaihtoehtoja. Tämä juttu ei kyllä alkanut siitä ajatuksesta, vaikka näköjään voisin siitäkin kirjoittaa. Sen aika on sitten myöhemmin, nyt on vielä sulattelun ja käsittämisen aika.


Tämän viikon Annassa oli juttu Paul Austerista, kuuluisasta amerikkalaisesta kirjailijasta, jonka vaimo jo 36 vuoden ajan on ollut toinen kirjailija, puoliksi norjalainen Siri Hustvedt, jonka kirjat ovat minulle tutumpia.  Kirjoitin mm. blogissani 20.12.2015 otsikolla ”Katso lähelle, näe kauas tai lähellä on kaikki”, kuinka Tukholman risteilyllä jäin koukkuun hänen kirjaansa ”Kaikki mitä rakastin.”  En ollut päässyt Annan jutussa edes niin pitkälle, että tuo kirja olisi siinä mainittu, kun minun oli pakko lopettaa lukeminen. Paul Austerin elämän kuvaaminen pisti minut vähäksi aikaa sekaisin. Mieleeni ryntäsi mahdottoman voimakkaana tuo otsikko ”Vaihtoehtoinen elämä”.


Sanat mainitaan nimittäin artikkelissa, jossa kerrotaan myös Paul Austerin uusimmasta romaanista ”4321”, jossa kirjailija kuvittelee kirjan päähenkilölle neljä vaihtoehtoista elämää. Tuossa vaiheessa vain nuo sanat alkoivat kutkuttaa ja jäin niiden koukkuun moneksi päiväksi. En ajatellut siinä vaiheessa kirjaa, koska en tiennyt siitä vielä mitään. Sen sijaan aloin ajatella omia vaihtoehtoisia elämiä. 

Ystäväni sanoisi tässä taas, että aina sinä kuljetat kaikki asiat itsesi kautta. Se kuulostaa siltä, että olen itsekkyyden huippu ja täysin minä-keskeinen. Minä taas koen sen eräänlaisena voimakkaana luovuuden lähteenä. Tosin hän tuskin edes lukee blogejani, joten on samantekevää, mitä hän ajattelee. Minulla olisi ollut aika monta vaihtoehtoista elämää, mutta valitsin helpoimman, sen, joka tuli eteen aivan itsekseen. Tässä linkki Annan artikkelin lyhennelmään.


Nyt olen vanhuuden porteilla enkä ehdi aloittaa enää yhtäkään niistä vaihtoehtoisista elämistä. Mutta voin kuvitella. Kun luin alun tuosta Annan artikkelista, niin juutuin ensin juuri siihen kohtaan, missä mainittiin, että Paul Auster on täyttänyt tänä vuonna 70 vuotta (3.2.), saman verran kuin minä täytin. 

Ajatus vei jonkinlaiseen pohdintaan, kaipaukseen, ikävään, pettymyksen tunteeseen ja ties mihin. Tiedän aivan hyvin, etten pysty enää palaamaan sinne kaukaiseen nuoruuteen ja aloittamaan toisella tiellä. Onneksi minulla on tämä kirjoittaminen, vaikka tämä tuskin johtaa mihinkään sen kummempaan. Voin silti kerätä sellaisia ihania pilviä, joissa on koottuna ne kaikki tapahtumat omista vaihtoehtoisista elämistäni.


Ja niitä elämiä kyllä riittää. Sain tämän jutun alkuun käytyäni tarkistamassa, onko järvi tyyni. Aamu oli niin kaunis, että ajattelin käväistä kävellen tuossa lähistöllä, josta olen näissä blogeissa äskettäin pariinkin otteeseen kirjoittanut. Järvi ei ollut ihan tyyni, mutta sainhan sentään pitkästä aikaa käydä lempipaikallani. Poikkesin sitten ystävättären luona, joka tarjosi kahvit ja rauhallisen hetken hänen pihallaan, samassa taloyhtiössä, johon aikoinaan 1979 muutin. Kävelin takaisin Klaavonkallion kautta. Vaikka alue on täyteen rakennettu, niin kallio ja metsä sen keskellä ovat jäljellä ja täysin tunnistettavissa. Se koirani ja minun metsä, josta kävin poimimassa ensimmäiset mustikat.

Mitä, jos se silloinen elämä 1980-luvulla olisi aikoinaan jatkunut tähän päivään asti? Itse asiassa aivan sitä minun vaihtoehtoinen elämäni ei tarkoita. Minähän valitsin jossakin vaiheessa, muutaman kerran sen oman elämän elämisen, koska halusin säilyttää itsenäisyyteni ja vapauteni.

Tullessani äsken kaupasta, päähäni pälkähti se hyvin todennäköinen elämäni, jota olen aina välillä kokeillut. Perheenäiti. Jos olisin syntynyt aiemmin, mikä ei ollut edes todennäköisesti mahdollista, koska ilman sotaa vanhempani eivät olisi koskaan tavanneet, olisin saattanut olla perheenäiti tai emäntä. Kuten äitini. Äitini ei koskaan ollut aivan tyytyväinen siihen osaan, sillä hän oli ehtinyt ennen sotaa päästä maistamaan vapautta. Lähes kaikki naiset voivat kokeilla kotiäitiyttä. Siitäkin voi tehdä taidetta. Kaikilta se ei onnistu, paitsi puolittain. Ei minultakaan, vaikka olen sitä kokeillut ja osaan sen.

Paul Austerin oma elämä on ollut täynnä sattumia, vaihtoehtoja. Kirjailija syntyy juuri siksi, että elämässä on särmiä, jotka kiihottavat sitä luovuutta. Hän puhuu mahdottoman kauniisti vaimostaan, avioliitosta ja puolisoiden välissä olevasta tilasta. Sen tilan hoitaminen on olennaista.  Toisen kunnioittaminen on olennaista, molempien on ajateltava, että toinen on yhtä arvokas tai jopa arvokkaampi kuin itse ja toisen hyvinvointi on ensisijaista. Olen monta kertaa ajatellut samoin ja jopa ääneen sanomalla, että meidän pitää kantaa toisiamme kuin kukkaa kämmenellä.

Austerin romaani ”4321” on yli tuhat sivua pitkä. Laitan kirjan lukulistalle. Ehkä jatkan niistä muista vaihtoehtoisista elämistäni toisella kertaa, ehkä en. Minusta tuntuu, että tämä juttu jäi puolitiehen. Toisaalta elän koko ajan jotakin niistä, toisinaan kuvittelen niitä. Siri Hustvedtin kirja, johon jäin aikanaan koukkuun, mainittiin ja käsiteltiin jutussa. Siinä kun oli omaelämänkerrallisia aineksia. Mahdottoman hyvä artikkeli.

Tämän päivän vaihtoehto meni mönkään. Minun piti tehdä kaalilaatikko, mutta muut puuhat veivät kaiken energiani. 

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Aamuhetki kullan kallis



Aamulla mielellään jättäisi kaikki tavanomaiset kotitehtävät sikseen ja istahtaisi koneen ääreen kirjoittamaan. Mutta se maistuu vielä paremmalta, kun tekee ensin jotakin muuta, kastelee kukat, tyhjentää yhden loputtomista laatikoista, pyyhkii pöydän. Sitten voi aloittaa, vaikka juuri nyt useimmiten mielessäni risteilevät monet muutkin toimet, joita pitää tehdä. Tosin, minne ne sieltä karkaisivat?

Jos tästäkin pystyin luopumaan, niin pystyn monesta muustakin.
Olen ennenkin kirjoittanut aamuista ja niiden ihanuudesta. Hyvin nukutun yön jälkeen ne tuntuvat erityisen ihanilta kuten kaikki muukin tuntuu. Piti tarkistaa, mitä olen kirjoittanut aiemmin.  Toukokuussa 2014 blogissani ”Aamujen aika” asuessani kerrostalossa evakossa ajattelin, että sellaisena ihanana aamuna kun juuri silloin oli, kuljeskelisin pyjamassa pihallani. Asetin siinä kuitenkin rinnalla tällaisen tilanteen, missä nyt olen, yksin, kerrostalossa, seinien sisäpuolella, kirjoittamassa.

Lähes samanlaisia ajatuksia pyöri päässäni tammikuussa tänä vuonna, kun kirjoitin blogin ”Aamun lumous”.

En kaiva enempää lisälukemista linkeiksi tähän kirjoitukseeni. Niissä kuitenkin toistuu usein se kontrasti elämän kovan tekemisen, työn ja rauhan ja kauneuden kaipuun välillä. Kyllähän te kaikki sen tiedätte.

On paljon helpottavia ajatuksia.
Kontrasti kaiken tekemisen ja sen muun välillä on pohjaton. Useat ystäväni eivät edes ymmärrä sitä. Miksi tarvitset niin ison työpöydän? Miksi kaikki pitää säilyttää? Miksi sinulla on noin paljon kirjoja? Miksi kaiken tallentaminen on tärkeätä? No, useimmat ihmiset elävät toisella tapaa. Kyllä minäkin osaisin sen tehdä, mutta jostakin syystä en halua. Olisin sopinut elämään johonkin toiseen aikaan, en tähän katkokohtaan, jossa menneisyyden asiat ja nykyisyyden helppo kertakäyttöelämä asetetaan rinnakkain.

Totta tosiaan minulla onkin pohtimista ja tekemistä. Miten ja missä vietän loppuelämäni, se selkeytyy minulle ehkä seuraavan vuoden aikana. Vähän kerrallaan. Mennyt on mennyttä ja kaikki tuleva on avoin. Kun osa elinympäristöstä muuttuu, muuttuu ehkä myös moni muu asia. 

Aamun lumous ehtii usein syystä tai toisesta särkyä. Eikä se mitään. Mielelläni lähden liikkeelle ja viettämään aikaa ystävän kanssa. Siksi tänään blogini jatkona on pari päivää sitten kirjoittamani pätkä liittyen ongelmiini. Eli tästä tulikin blogi blogissa.


Ne kaikki pienet asiat

Kaikki asiat alkavat pienestä ja kaikki asiat on aloitettava pienestä.  Jos minulla olisi mahdollisuus joskus vielä asua isoissa tiloissa, niin voisin harkita aineistojeni säilyttämistä. Yksi mappi sinne tai tänne ei nyt vie kovin paljon tilaa, mutta kun niitä on ehkä sata mappia. Kaikki ovat täynnä kullanarvoista, omaelämänkerrallista ja muuta materiaalia. Useimmat tuntemani ihmiset hävittävät kaiken sellaisen. Heidän lienee myös tosi vaikea ymmärtää minua. 

Tämä veitsi tarinalla lähti vihdoin roskiin.  Esineille minun on helppo tehdä jotakin, mutta ei papereille.
Jos aloitan yhdestä pienestä mapista, joka sisältää sekalaista ja hajanaista kirjeenvaihtoa alkaen joskus 12 vuotta sitten. Siellä on perinteistä kirjeenvaihtoa kynällä kirjoitettuna, mutta myös sähköpostikirjeitä ja lehtileikkeitä, valokuvia ym. Minulla on muita vastaavia mappeja, joihin olen kerännyt kirjeenvaihdon yksittäisen henkilön ja itseni välillä.

Tämä aihe sopii ehkä paremmin sinne blogiini ”Kirjoituksia polun varrelta”. Olen sinne kirjoittanut harvakseltaan nuoruuteen liittyviä muistoja, joihin olen saanut materiaalin päiväkirjoistani ja valokuvista, Nyt kirjaamiini asioihin liittyy myös valokuvia, jotka kaivan lopuksi kuva-arkistoistasi. Aloitin digikuvaamisen loppukesällä 2004.


Toiset ihmiset häviävät elämästämme syystä tai toisesta tai ei mistään syystä. Jompikumpi ei jaksa tai ei halua enää pitää yhteyttä. Joskus tulee tarvetta rajoittaa kontakteja. Niinhän kävi minullekin. Siihen ei ollut varsinaisesti muuta syytä kuin itsensä suojelu kaikelta ylimääräiseltä, jotta jaksaisi eteenpäin.
Syksyllä 2005 pidin yhteyttä kolmannen serkkuni Kaarinan kanssa, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran Kuolemajärvi-juhlilla Turun konserttitalossa elokuussa 2005, kun menin sinne pitkästä aikaa. Nythän ne juhlat ovat lähes MUST-tapahtuma. Kaarina oli ystävystynyt ensin pikkuserkkuni Helmin kanssa, johon en ollut tuolloin vielä tutustunut. Kaiken lisäksi Kaarina harrasti sukututkimusta. Hän oli maininnut sen myös käyntikortissaan. 

Olemme juuri saapuneet Salon rautatieasemalle.
Olimme tavanneet kolmistaan Kaarinan kotona lokakuussa ja istuneet keskustellen aamuun saakka.
Marraskuussa hän oli käynyt Raili Tabermanin kanssa Helsingin Fazerilla kahvilla ja he olivat keskustelleet sukulaisista. Raili Taberman oli varmasti jo silloin suunnittelemassa Sirkiän sukuseuraa, joka sitten perustettiin syksyllä 2008. Toisen kerran Kaarina oli tavannut Helmin ja he olivat käyneet yhdessä Kansallisarkistossa. Helmi oli halunnut löytää papereita siirtolaisten korvauksista ja Kaarina avusti häntä siinä. Karjalan evakoille myönnettiin hakemuksesta korvauksia ja yksityiskohtaiset tiedot hakemuksista ja korvauksista löytyvät arkistoista. Minulla on se asia vielä hoitamatta.


Hän oli myös saanut kutsun Helmin taidenäyttelyyn Perniöön. Näyttely oli kuvanveistäjä Armas Hutrin Pyynpivo-nimisessä talossa.  Minäkin olin saanut kutsun. Aloimme suunnitella vierailua Salon seudulla. Minun olisi aika saada jotakin piristystä raskaan työn lomaan. Työpaikan muuttokin oli meneillään. Olimme muuttamassa Helsingin keskustasta Korkeavuorenkadulta Vallilaan. Oma muuttopäiväni oli 8.12.2005, mutta sitä ennen olisi vielä paljon pakattavaa ja siivottavaa. Sovimme jo joulukuussa matkustavamme Helmin luo tammikuun alkupuolella, loppiaisen aikaan. Niin teimmekin.

Käsittelen sähköposteissani omaa olotilaani. Siksi ne ovat mahdottoman hyvä lähde tuomaan sen hetken tunnelmat mukaan. Sähköpostini eivät ole persoonattomia ja tylsiä, koska pistän niissä myös itseni likoon samalla tapaa kuin kirjeissä ja päiväkirjoissa. Kerron, että en jaksaisi edes lähteä töihin. Olin jopa käynyt lääkärillä, mutta eipä mitään syytä löytynyt. Itse keksin sen olevan jokasyksyistä masennusta, johon ostin mäkikuismatabletteja.  Ne auttoivat aina nopeasti.

26.11.2005
Lähetin 26.11.2005 sähköpostin liitteenä valokuvia, joihin olin kuvannut lapsenlapsiani kotipihalla ja talvista jokimaisemaa kävelyretkelläni. Silloin oli satanut lunta. Tuossa vaiheessa vaikeat ajat kotona olivat jo alkaneet, mutta yritin vielä uskotella itselleni, että pystyisin korjaamaan tilanteen. Niinhän ei koskaan käynyt.

Kaarina ja minä olimme erityisen onnellisia tapaamisesta. Kirjoitin 16.12.2005 :

”Kiitos, kun olet olemassa. Sinä ja Helmi olette minulle sellaisia kultakimpaleita, että en uskoisi sen totta olevan. Ja täytyy muutenkin olla todella kiitollinen tästä vuodesta, koska se on tuonut uusia hyviä ystäviä ja jotenkin selkiyttänyt ”elämäntehtävää”.




Tammikuun matkan jälkeen jatkoimme vielä keskusteluamme. Printtasin osan ottamistani valokuvista Kaarinalle. Hän kiitti niistä ja olisi halunnut maksaa. Vastauksessani hänelle 13. 1. kiitin häntä ilon tuottamisesta elämääni. Totesin joutuneeni positiiviseen energiakenttään monestakin syystä. Helmi oli jo alkanut toteuttaa ensimmäistä yhteistä taidenäyttelyämme, johon olin alun perin houkutellut hänet suulaudellani. Tavatessamme olin vain heittänyt ilmaan, että voisimme pitää yhteisen näyttelyn, jonne toisimme hänen maalauksiaan ja minun valokuviani. Näyttelyhän toteutui elokuussa 2006.

Heti Kaarinan kanssa jo elokuussa aloittamani kirjeenvaihdon aluksi kerroin, etten missään nimessä aio sukututkijaksi, vaan aioin tuoda karjalaisia sukujuuriamme muulla tavoin esiin (ehkä). Siinä kävi sitten vuosia myöhemmin toisin, mutta se on jo toinen tarina.

Kotiin palatessani 8.1.2006 näin tien varrella tällaisen mainoksen. Tuttuja kasvoja vieläkin.
Kävin koko kansion läpi samalla tyhjentäen sen. Laitoin kirjeet aikajärjestykseen. Siinä oli kirjeenvaihtoa vuosilta 2007 ja 2008 ja aika monen henkilön kanssa. Minun tarkoitukseni on tyhjentää monen monta kansiota ja laittaa keskustelut, kirjeet, kirjeiden luonnokset, kopiot ym. aikajärjestykseen. 

Kommunikointimuodot ovat ehtineet kymmenessä vuodessa muuttua ratkaisevasti. Kirjoittelen harvemmin oikeita kirjeitä ja lähetän kortteja. Sähköpostilla en enää paljon kirjoittele saati Wordillä lisäten kirjeeseen valokuvia. Oikeastaan nuo kirjeetkin kuuluvat jo arkistoon ja tulevaisuuden tutkijoiden tutkittavaksi. Whatsapp- ja Facebook-jutut tulevat häviämään jonnekin. Maailma muuttuu. Tässä on pohtimista, jollei sitten muuta suuntaa täysin. Kaarinaa en ole vuosiin enää tavannut. Helmin kanssa yhteytemme toimii. Hän ymmärtää hyvin minun tuskani. Hän on kokenut samoja asioita.