tiistai 31. tammikuuta 2017

Arjen vuorelle kiipeämistä



Saadakseni kuukauden ennätyksen blogeissani kautta aikain kunnolla täydennettyä, aloitin eilen aamulla kirjoittaa. Pääsinkin aika pitkälle, kun sitten muut asiat alkoivat tulla kiusallisen häiritseviksi. Ne ovat tärkeitä, mutta keskeyttävät muun tekemisen. Nyt tyhjennän pikku hiljaa yhtä makuuhuonetta, jonka valitsin varastohuoneeksi viime viikolla päättyneen remontin ajaksi. Kun liikuttelee mappeja, kansioita ja kaikkea säilyttämäänsä tavaraa, tulee samalla mieleen, että voisin taas pätkän niistä skannata digitaaliseen muotoon.  Nämä puuhat sitten venyvät ja venyvät ja ilta on usein edessä ja aiempi kirjoitus tökkii ja jää julkaisematta.

Kaikki kuvat ovat isäni valokuvia. Tämä kuva on 1930-luvulta.
Toinen kirjoittamisen usein keskeyttävä asia on sukututkimus. En voi mitään, kun huomaan yhtäkkiä juuttuneeni tuntikausiksi rippikirjoihin. Eräänä yönä heräsin kesken yötä miettimään erästä kohtaa Sirkiän sukututkimuksessa. Ajattelin, että siinä voisi olla linkki Kuolemajärven Sirkiöistä Uudenkirkon Sirkiöihin.  Melkein nousin ylös, mutta päätin viisaasti jatkaa uniani ja paneutua asiaan vasta aamulla.  

Siellä olen unessa useasti...
1700-luvulla ja myöhemmin useissa perheissä oli kasvattilapsia. Useimmiten nämä olivat joko vaimon tai miehen edellisen avioliiton lapsia. Joskus he saattoivat toisen vanhemman kuoltua olla muilla sukulaisilla hoidossa ja olojen vakiinnuttua palata uuden perheen pariin.  Joka tapauksessa näitä seuraamalla olen pystynyt selvittämään joitakin ongelmakohtia. 

Vaikka en vielä löytänyt etsimääni yhteyttä, löysin sen sijaan jotakin muuta, joka täydensi sukututkimusta ja yhdisti Siprolan kylän Sirkiät Karjalaisten kylän Sirkiöihin ja johdatti tutkimaan muutakin lisää.  Tällä hetkellä on pakko hillitä itseään, jotta pysyisin aloillani enkä lähtisi tonkimaan taas rippikirjoja ja syntyneiden luetteloita. 1700-luvulla ja myöhemminkin merkittiin syntymäajat rippikirjoihin usein epämääräisesti pyöristäen vuosia montakin vuotta. Löydöksissä voi toki olla virheitä. Kaikki ihmiset eivät olleet niin tärkeitä. Silloinkaan. Pappi saattoi tehdä kirjauksen miten sattuu ja miten halusi ymmärtää. 

Lapsuuden piha, mäki, polut...
Olen taas skannannut aika ison määrän vanhoja valokuvia ja tutkinut aiemmin skannaamiani.  Takaraivossa tykyttää koko ajan, että pitäisi sen sijaan tehdä sitä ja tätä. Keväällä kun täällä on valmista sen toisenkin remontin jälkeen, on taas alettava myydä taloa. Olisiko muita vaihtoehtoja? Miten etenen? Kun vain joku päivä saisin elää ilman jotakin edessä olevaa suurta juttua. Kunpa voisin rauhassa ja tyynin mielin odottaa kevättä, seurata kevään tuloa puutarhassa. Kaikki edessä olevat asiat tuntuvat isojen vuorten kaltaisilta.

Tuossa oikealla kaaduin pienenä, kun kompastuin kiveen. Olin tuomassa kermaa kannussa. Vihreä ruoho imi sen.
Vuoret.  Enpä ole nyt uneksinut vuorelle kiipeämisestä. Usein nuorena näin sellaisia unia.  Viime yöt olen toisaalta uneksinut paljon. Unet poikkeavat toisistaan ja ovat värikkäitä. Kaikissa ei ole kuitenkaan mitään järkeä. Pari yötä sitten olin tilannut uuden museokortin, jotta saisin siihen maksuominaisuuden. Laite, jossa testasin ominaisuutta, oli jossakin vintillä ylähyllyllä. Ominaisuus ei toiminut. Siihen heräsin.

Muutos on ehkä minulle sopiva olotila ja vieläpä jatkuva muutos ja liike. Olen taistellut sitä vastaan, koska se ei salli minun keskittyä tarpeeksi oleelliseen. Mikä sitten onkaan oleellista? Sitä saattaa olla viisasta alkaa ajatella. On hurjaa tajuta, missä olen roikkunut vuosikaudet. 

Poppelinlehdet syksyllä. Monet muistot liittyvät niihin...
Paluu nuoruuteen, blogini ”Kirjoituksia polun varrelta” kaipaisi taas tekstiä. Tästä linkistä pääset blogit.fi-sivuston kautta näihin kirjoituksiin. Lisää materiaalia kyllä on vaikka kuinka paljon, sen huomasin skannaamistani valokuvista. 

Ajatella, monet ihmiset rakentavat nykyään itselleen työn itsestään selvistä asioista. Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat oikeasti kadottaneet sen punaisen langan elämässään. Kun se oikeasti on siinä ihan vieressä tavallisessa elämässä ja jokaisen itse löydettävissä.  Hesarissa oli äskettäin juttu kahdesta naisesta, joilla oli monia korkeakoulututkintoja (nykyajan ihanne) ja he olivat tehneet monenlaista työtä. Lopuksi he monien työrupeamien jälkeen ovat ryhtyneet elämäntehtäväetsiviksi. He ovat kirjoittaneet siitä kirjan ”Omannäköinen elämä”. Samoja neuvoja kuin he antavat, voisin minäkin antaa ilman tutkintoja. Lapsuuden haaveet ovat todella ratkaisevia, niistä kannattaa lähteä etsimään sitä juuri itselle sopivaa tietä. Oman itseen tutustuminen on myös hyvä asia. Teemme kaikki vääriä valintoja, mutta ne opettavat. Tässä linkki mainitsemaani artikkeliin.

Liitän tähän joitakin vanhoja kuvia lapsuudenkotini pihamaalta, kun en sen enempää enää tänään ehdi. Jokaisesta kuvasta voisi aloittaa oman tarinansa, joka joko liittyisi aikaan ennen meitä tai sitten omaan lapsuuteen, nuoruuteen tai myös aikuisikään. Mutta nyt ei niiden tarinoiden hetki. 






perjantai 27. tammikuuta 2017

Aamun lumous



On aamuja, on päiviä ja on iltoja, kun ulkona luonnossa, pihalla, kotitiellä vallitseva tunnelma kiihottaa kirjoitusnystyröitä aivoissa. Mutta on myös totta, että ulkoinen ärsytys ei ole edes tarpeen. Voin sulkea sälekaihtimet ja kääriytyä huoneiden hämärään ja tuntuu aivan samalta. Ajatukset alkavat vyöryä esiin ja muuttua sanoiksi, jotka haluan tuoda julki sillä tavalla, mikä on luontaisinta minulle. Kirjoittamalla.


Huomaan sen usein ihmisten parissa. En löydäkään sanoja, en osaa sanoa asiaani niin kuin haluaisin. Näin käy usein, kun on kysymys jostakin pienestä asiasta, jonka mielelläni jakaisin ihmisten kanssa. Silloin usein sanon itselleni: ”Luovuta jo, ei se ole tärkeää. Sinulla on voimakkaampi tapa sanoa. Kaikkea ei edes tarvitse sanoa.” Muistan siinä aina sen, mitä olen vuosikausia opetellut; kuuntelemisen. 

Aamuvarhain istun kotini hiljaisuudessa. Oli omituista, että eilen aamulla nostin läppärini makuuhuoneesta olohuoneen isolle ruokapöydälle. Kirjoituspöytäni on edelleen makuuhuoneessa viikolla päättyneen remontin jäljiltä ja pysyykin vielä tovin siellä uuden remontin takia.  Kuljetin koneen illaksi Helsingin Karjalatalolle Kuolemajärvikerhon kevään ensimmäiseen tapaamiseen. Se oli siitä pöydältä helppo pakata laukkuun. Kun nostin sen nyt aamulla uudelleen ruokapöydälle, muistin. 

Päivikki
Tässä pöydän ääressä (ei ollut sama pöytä) istuin myös tasan kuusi vuotta sitten, kun sain viestin sisareni kuolemasta.  Aloin siitä paikasta heti kirjoittaa esseetä, jonka kirjoittamisesta olin jo ajatuksissani luopunut.  Blogista ”Kirjoitusmatkoja” (12.6.2014) voit lukea aiheesta enemmän. Kumma kyllä joka kerta, kun jossakin aiheeseen viitataan tai näen tuon kirjan, joka oli lähdemateriaalina, minua alkaa kummasti kutkuttamaan. Se aihe kuten moni muukaan, johon en ole ehtinyt palata, ei ole vielä lähelläkään uuvahtamista tai ehtymistä.

Tänään.
 
Kaikkia sanoja ei ehdi koskaan kirjoittaa. Hiljaisuuskin puhuu ja kertoo ja on täynnä sisältöä. Tänään on ollut harvinaisen kaunis aamu. Kevät on jo voimakkaasti mukana talvessa, on ojentanut sille kätösensä. Olen aina tuntenut kevään läsnäolon jo tammikuussa. Se saattaa olla omituista, koska tammikuu on useimmiten kunnon talvikuukausi. 

Tänään kohdalle osui harvinainen tilanne, kun aamulehdet eivät olleetkaan postilaatikossa. ”Hei. Hesarin jakelu on tänään valitettavasti myöhässä. Arvoimme, että aamun lehdet on toimitettu jakelualueellesi klo 12.30 mennessä. Pahoittelumme ikävistä jakeluhäiriöistä.”



 









Siinä hämärässä liukasta alamäkeä postilaatikolle kulkiessani tajusin sumuisen aamuhetken harvinaislaatuisuuden. Tiedän, että minun pitäisi alkaa puuhata käytännön asioiden parissa. On aika tyhjentää kaksi pientä makuuhuonetta uutta tulevaa remonttia varten. Ajatelkaa, juuri kun kokosin sinne hyllyihin kaikki mappini ja osan lähdekirjoistani omaan järjestykseensä, jotta minun olisi helppo kotona käydessäni löytää oikeat paperit, kirjat ja muut tavarat, niin nyt tämä huone on tyhjennettävä ihanan tyhjään olohuoneeseen. 

24.1.2017
Olohuoneen seinien remontti valmistui vajaassa kahdessa viikossa. Tiistai-iltapäivänä tekijä pakkasi tavaransa ja siivosi jäljet ja tila oli taas minun hallinnassani. Sauna ja toinen pesuhuone on täynnä kirjalaatikoita, joita en aio vielä purkaa, koska tuolle muulle tavaralle pitää olla nyt tilaa.
En jaksa tästä aiheesta sen enempää. Liitän tähän muutaman valokuvan ja se riittäköön. Kaipaan niin kipeästi sinne vihreille ajatusten, mielikuvituksen ja inspiraation niityille, että olkoon tämä päivä jotakin muuta.  Sekava pääni, joka on joutunut pitämään paljon koossa sattuneen tilanteen takia, tarvitsee nyt jotakin toisenlaista.

Tästä se alkoi täyttyä. 24.1.2017
Sumuinen aamuhetki vaihtui sitten sumun laskeutuessa ihanan valon aamupäiväksi, kun aurinko kierähti idän suunnasta sieltä sumun takaa ja valaisi maiseman lämpimällä loisteella. Ikävän näköinen talvinen, vähäluminen ja jäinen piha näytti kauniilta.  Isot männyt seisoivat hiljaa kuulostellen. Kohta alkoi lintujen sirkutus. Sumu viipyilee vielä metsän peittona. Sinne – sinne, minun on lähdettävä sinne.

Tästä lähdetään. Tuossa keskellä kasvaa iso tuomi, ränsistynyt, mutta joka alkukesä kukassa. Siinä kuvasin kerran satakielen laulua. Tässä linkki YouTube-videooni.Satakieli laulaa.

Myöhemmin

Sinnehän oli pakko lähteä. Kuljin metsän kautta joen rantaa pitkin sillalle ja takaisin. Polku oli mahdottoman jäinen ja piti varoa askeliaan, mutta tunnelma oli mykistävä. Jossakin rämeikössä tikka koputteli puuta, variksen rääkyivät ja pikkulinnut lauloivat.

En edes aikonut pidemmälle kuin sillalle, jonne pysähdyin ottamaan vielä kuvia. Sumu alkoi olla jo kokonaan poissa, aamupäivä oli vaihtunut päiväksi. Harva ihminen oli enää liikkeellä. Pitkä mies kiikareineen pysähtyi sillalle ja alkoi jutella. 



Joessa on asustanut tänä talvena saukkoja, joita on voinut seurata sillalta. Tällä retkellä en niitä nähnyt. Keskustelimme hetken joesta, josta minulla on kohta 17 vuoden kokemus ja kuviakin runsaasti aina 2004 alkaen. Hän sanoi asuneensa lähistöllä vasta kolmisen vuotta. Hän kiikaroi koskikaran, joita onkin siinä joen rannalla asustanut ainakin yksi pariskunta ties kuinka kauan. Tulomatkalla metsän poikki olin poikennut kuvaamassa siinä pöntön alapuolella. Mies lähti vuorostaan metsän poikki paluumatkalle kun minä valitsin hiekoitetun tien.

Aamupäivän lumous on haihtunut. Onneksi otin sitä vähän takinliepeestä tai paremmin valonsäteestä kiinni. Tästä on hyvä jatkaa arkisten askareiden parissa, joita riittää. Aamun lehdetkin olivat nyt postilaatikossa.


Edellisessä blogissani jaoin valokuvia tammikuulta 2011, jolloin näinä samoina päivinä oli syvä talvi. Tein silloin pitkiä kävelylenkkejä esseen kirjoittamisen lomassa. Yksi valokuva herätti vielä vuosien päästä muiston. Hetki myöhemmin valokuvan ottamisen jälkeen naapurini käveli vastaan. Kuvassa häntä ei vielä näkynyt, mutta kun olin ehtinyt tien päässä näkyvän talon kohdalle, kohtasimme. Kerroin hänelle sisareni kuolemasta. Hän lenkkeili ahkerasti ja säännöllisesti joka päivä kuten hänen vaimonsakin. Hän kertoi myös, että he tekevät usein erilaiset lenkit, vaimo lyhyemmän ja hän pidemmän. Nyt häntäkään ei enää ole. Jonakin noista talvista vaimo sairastui ja pitkä pätkä muistista putosi pois. 

2011.
Palatessani ripeästi kotiin, olin hiukan haikea. Olen tehnyt lähtöä täältä jo kymmenisen vuotta, sanonut jäähyväisiä eläen silti täysillä. Rakastan tämän alueen hiljaisuutta ja rauhaa kuten rakastan tämän talon henkeä. Aika aikaa kutakin. Ihminen on sopeutuvainen.

Joskus on hirveän tylsää alkaa hoitaa kaikkia pakollisia tehtäviä, joita minulla tuntuu riittävän. Aamun lumous houkuttelee jäämään siihen ihanaan pilveen leijumaan, jossa aloitin tämän päivän. 

Tänään.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Enemmän kuin pelkkiä kommentteja



On tämä elämä sitten kummallista. Pieni ihminen voi vain hämmästellä kaiken tapahtuvan keskellä. Olisiko mahdollistakaan joku päivä astua ulos tästä ”putkesta”, johon on jossakin vaiheessa joutunut. On ihanaa olla vapaasti eräänlaisessa virtauksessa ilman pidikkeitä, mutta tämä ei ole sitä. Olen sen sijaan ”joutunut ” johonkin muuhun, jolle ei voi edes antaa nimeä. Sitä voisi kai verrata viemäriputkeen. Pahinta on se, että samalla ilo pakenee. Kysyy vain itseltään, milloin tämä loppuu? 

Kaikki tämän blogin kuvat on tammikuulta 2011, joku voi olla helmikuultakin,
Tiedän, että nämä kaikki ovat täysin maallisia asioita ja niistä selviän, se on totta. Ihmisille sattuu paljon ikävämpiä juttuja, sairauksia, kuolemia, joista ei ehkä ole minkäänlaista paluuta parempaan päivään. En unohda sitä.

Aloitin eilen illalla kotiin palattuani kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään. Keskittyminen on joskus vaikeaa. Pystyn kyllä keskittymään sukututkimukseen, joka on minulle vähän kuin toisille ristisanatehtävät. Teen pienen pätkän sieltä ja täältä eteenpäin. Joskus myöhemmin kiitän näistä töistä itseäni.  Rippikirjat ovat minun ristikoitani.


Kun sitten menen nukkumaan, alan miettiä jälleen kerran, kuka esi-isistäni kummittelee minulle. Niinhän on ollut jo lapsuudesta saakka. 

Olin illalla tutkinut taas pätkän oman lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylän ihmisiä. Nukahdin eilen ajatukseen, että alan kirjoittaa myös näistä hämäläisistä esi-isistäni yksi kerrallaan toivoen, että löydän jotakin. Huono juttu on, etten tiedä heistä mitään muuta kuin nimet, syntymäajat, avioliitot ja lapset. Siksi onkin tärkeätä tutustua siihen aikaan, jossa he ovat eläneet. Paikan ja ympäristön tunnen oman lapsuuteni kautta, vaikka se on ollut eri näköinen yli sata vuotta aiemmin. Syvä maaseutu ei ole kokenut niin rajuja muutoksia kuin kaupunkiympäristöt.

 
19.1.2011 kirjoitin vanhassa Polulle kauas-blogissani otsikolla ”Kommentteja” seuraavaa:

”Se elämän raskaus koettelee, se, minkä mainitsin edellisen kirjoitukseni alussa. Se saattaa olla pysyvä osa elämää. Se on sitä, mitä en nuorempana edes täysin ymmärtänyt. Se muistuttaa niitä räsymattoja, joita äitini kutoi aikoinaan kutomasta päästyään. Jokunen on minullakin vielä käytössä, mutta suuri osa jäi mätänemään vanhaan aittaan, kun yhteys veljeeni katkesi. Äiti varmaan ajatteli kutoessaan täsmälleen samanlaisia ajatuksia kuin minä nyt. Tekeminen ja työ ovat aina olleet ihmisille tila, jossa voi hetkeksi unohtaa ja siirtyä sellaiselle tasolle, missä itsekin usein lukiessani, valokuvatessani, kirjoittaessani, opiskellessani olen.  Ei voi mitään sille, että on joskus käytävä läpi asioita, jotka ovat jääneet kesken tai joita ei ole halunnut edes ajatella. Kullakin meistä on omat asiansa ja oma aikansa niitä käsitellä.

 
Minulla oli jo mielessä aloittaa kevyt bloggaus, sellainen, mikä tänä päivänä on niin äärettömän suosittua. Se on sellaista ihanan elämän ylistystä, joka vetää bloggareiden sivuille tuhansia lukijoita ja kommentoijia. Sunnuntain 16.1. Helsingin Sanomissa kerrottiin kolmesta nuoresta ja suositusta bloggarista. En ole vielä ehtinyt käydä tutustumassa heidän sivuihinsa, mutta oletan niiden pitkälti olevan muiden vastaavien kaltaisia. Ihana ja kepeä elämä. Kaikki surulliset/raskaat asiat ohitetaan, vaikka on heillä on aivan varmasti niitä aina silloin tällöin.  Minäkin osaisin kirjoittaa sellaista kevyttä ja pinnallista, mutta tämä elämän sietämätön raskaus pullahtaa aina päällimmäiseksi. Mutta sitä kevyttä varten minun on aloitettava aivan uusi blogi toisessa paikassa kuten olen jo pitkään suunnitellut. 


 Nyt tuli lisäksi mieleeni, että pitäisikö minun oikeasti keksiä itselleni myös toinen persoona. Vanhat ihmiset eivät todellakaan ole houkuttelevia. Mutta toisaalta... Mietin asiaa. Vuorovaikutus uusien ihmisten kanssa olisi myös todella mukavaa.

Olen aina ollut hullu kirjeiden kirjoittaja, sellainen, joita näyttää maailmalla olevan edelleen paljon, kun ajattelen niitä kirjeenvaihtopyyntöjä, joita saan postcrossingin kautta.  Kaikki ovat nuoria ihmisiä. Minun ikäisiäni siellä ei todellekaan ole monia. Ikätoverini lienevät useimmiten seuraa ja keskustelukavereita etsimässä erilaisilla foorumeilla, koska Internetin käyttö on kuitenkin valtavasti kasvanut kymmenessä vuodessa ikäryhmässä 60-74 ollen nyt 52 %.  Vuonna 2001 se oli 12%.

Palatakseni vielä siihen vakavuuteen ja elämän raskauteen, aikomukseni olikin kirjoittaa tänään eräästä kirjeestä, jonka kirjoitin jo joulukuussa. Ehdin vielä palata siihen. Samalla voisin käsitellä rohkeutta, joka on myös todella ajankohtainen aihe. 

 
Tyttärentyttäreni huomautti minulle alkuviikosta, ettei hän ole enää nähnyt minua kamera kädessä. Olen itsekin vähän ihmetellyt intoni vähenemistä. Odotetaan nyt vaan kevään tuloa, kyllä se innostus varmaan löytyy uudelleen.

Mahtava tekemisen määrä odottaa opiskelun puitteissa. Tehtäviä ja asioita tippui hengästyttävästi aloittaessamme eilen yleisen taiteenhistorian praktikumia. Kun nyt on vielä entisiäkin tekemättä, en oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

 
Minulle opiskelu on nyt se paikka, jossa saatan hetkeksi kivuta ylemmäs nauttimaan elämän kepeydestä. Koska opiskelen omaksi ilokseni ilman pakollisia päämääriä (salaisia aina pitää olla), se on samanlainen keino rentoutua kuin valokuvaaminen, kirjoittaminen, korttien, kirjeiden kirjoittelu, luonto, puutarha ja ties mitä. Uskokaa tai älkää, opettaja jakoi postikortteja, joiden kuviin liittyy ensimmäinen tehtävämme.”

Se mainitsemani ”Bloggarin ihana elämä” Helsingin Sanomissa löytyy täältä.  Blogin alussa mainitsemani elämän raskaus oli jo silloin olemassa  alkanut muuttuen melkein pysyväksi. Aluksi piilottelin sitä, mutta en enää.



Ja valitessani kuvia tammikuulta 2011, tuli paljon muutakin näkyviin. Mutta niistä ehkä myöhemmin.